sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Sunnuntai

Tylsä sunnuntai, eikä flunssa irrota otettaan vieläkään. No, joka päivä pystyn olemaan poissa sängystä hiukan enemmän, mutta huono olo tulee todella helposti. 

Kävin viikolla lääkärissä ja hän oli sitä mieltä, että kun lääkkeet eivät ole aiheuttaneet minkäänlaista (positiivista) muutosta, kokeillaan nyt toisia. Kuulemma jotain olisi pitänyt tapahtua kuukaudessa. Hän käski pitää parin päivän tauon lääkkeiden välillä ja jo heti ensimmäisenä päivänä olo oli parempi, enkä ollut ihan niin epätoivoinen, kuin olen viime aikoina ollut. Ja olen nyt nukkunut nämä kaksi yötä heräämättä kertaakaan ahdistuneena murehtimaan milloin mitäkin typeryyksiä. Katsotaan nyt, miten reagoin noihin uusiin. Vähän nekin pelottaa, koska pari viime viikkoa ovat olleet todella rankat. En kai ole kauhean optimistinen ylipäätäänkään, mutta kokeillaan nyt tämäkin keino.

Yhden sukulaisen häät olisi parin viikon päästä, mutta taidan jättää väliin. Olisin varmaan ainoa vanhapiika paikalla ja muutenkaan en nyt kestä tällaista tilaisuutta vielä kevätahdistuksen päälle. Yritän kyllä parhaani mukaan iloita muiden puolesta kaikista näistä tapauksista ja useimmiten onnistunkin, mutta silti ne ovat minulle rankkoja, kun niissä korostuu se, mistä jään itse paitsi. Vaikka eivät häät nyt ole se pahin tapahtuma, koska en ole itse koskaan haaveillut avioliitosta ja tässä tapauksessa olen aika kyyninenkin, kun kyseessä ei ole ensimmäinen eikä toinenkaan yritys. Mutta siltikin aion olla menemättä. Muutenkin vältän kaikkia sukujuhlia aina kun vain suinkin voin. Ehkä vain kuvittelen, mutta sukuni keskuudessa minusta aina tuntuu, että kaikki halveksuvat minua syystä tai toisesta. Joko työttömyyden takia tai koska olen vanhapiika tai koska olen niin omituinen. Useimmat heistä eivät kohtele minua mitenkään epäystävällisesti, mutta siltä minusta kuitenkin aina tuntuu. Se on harmi, koska sukulaisteni joukossa on kuitenkin mukaviakin ihmisiä. Ehkä se johtuu vain omasta häpeästäni. Aina kun minulta kysytään jotain, lähes mitä tahansa, se tuntuu minusta jotenkin moitteelta ja huomaan puolustelevani itseäni. Ja ahdistun kaikista kysymyksistä, haluaisin vain olla rauhassa. Minusta tuntuu aina, että valehtelen, vaikka en varsinaisesti valehtelekaan, mutta koska jätän niin paljon kertomatta, koska sukulaiseni eivät oikeastaan tiedä minusta mitään. Tarkoitan siis näitä negatiivisempia asioita, joista en ole koskaan irl kertonut kenellekään. En tiedä, mitä he minusta loppujen lopuksi ajattelevat tai kuinka friikkinä he minua pitävät, mutta luulen, ettei heillä siltikään ole aavistustakaan… Enkä koskaan halua kenenkään tietävän, en mielialaongelmistani tai siitä, miten yksinäinen olen tai muustakaan. Ehkä he jotain tietävät, mutta ovat armollisesti suostuneet esittämään, että uskovat, etten koskaan olisi halunnutkaan lapsia tai perhettä tai mitään sellaista. Olen aina sanonut ihmisille niin, jos asiasta on tullut puhetta, koska en halua puhua siitä, enkä varsinkaan halua kenenkään säälivän minua. Ehkä he tietävät, että valehtelen, koska on itsestään selvää, etten mitään sellaista voisi saadakaan, mutta he ovat onneksi antaneet asian olla. Ja ainakin he ovat jättäneet käyttämättä ilmeisen tilaisuuden nöyryyttää minua, eivätkä ole koskaan kyselleet mitään näistä asioista. Mutta silti, inhoan sukuni tapaamista vuosi vuodelta enemmän. Ja muutamaa epämiellyttävää yksilöä lukuun ottamatta, vika ei ole heissä, vaan minussa.

Kotona olen tehnyt nyt viikonloppuna kaikkia kevätpuuhia ulkona ja inhonnut sitä koko sydämestäni. :D Niitä syysjuttuja on niin paljon mukavampi tehdä. :) Ja kun tuolla vielä näyttää niitä syksyiseltä, tuntuu ihan väärältä tehdä kevätasioita… Jotenkin sekin vaikuttaa, ettei minusta viime jouluna tuntunut yhtään joululta, koska nyt jokin sisäinen vuodenaikakelloni on ihan sekaisin. Minusta tuntuu kaikin tavoin, että nyt kuuluisi jo olla syksy, mutta ei ole ja se lisää sitä inhoamaani kaoottista olotilaa. Eikä nämä kurjat säät auta asiaa. Ehkä se auttaa, kun tulee kunnolla kesä. Nyt tällä viikolla olen vapun takia ihan sekaisin päivistäkin! Tuntuu kuin joka päivä olisi sunnuntai. Sunnuntai on muutenkin muodostunut syömisten suhteen ongelmallisimmaksi päiväksi, silloin yleensä napostelen jotain ihan silkkaan ahdistukseen. Joka maanantai vaaka näyttää muutaman sata grammaa enemmän kuin sunnuntaiaamuna tai tiistaina. Enkä ylipäätäänkään ole koskaan pitänyt sunnuntaista. En kuitenkaan varsinaisesti liho sunnuntaisin, mutta pitäisi päästä eroon napostelusta.

Menen nyt kuitenkin ulos, ”nauttimaan” keväästä… :) Tai pikemminkin on pakko mennä koiran takia. :) Hyvää sunnuntaita muille kuitenkin! :)

2 kommenttia:

  1. Pystyn oikein hyvin samaistumaan, koska biologisen isän puolelta sukuni on aivan kamala. Kiukkuisia ihmisiä toinen toisensa perään, eikä kukaan säästy sivaltavilta haukuilta (selän takana toki, kuten ihmistyyppiin sopii). En ole enää heistä kehenkään yhteyksissä, kun ei vaan nappaa moinen. Mutta äidin puolen sukuun olen oikein tyytyväinen, ja pari vuotta sitten saatiin tanssia yksiä häitäkin, toivottavasti kohta taas, sillä minä tykkään häistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, meillä on ihan sama juttu, että jotkut sukulaiset sanoo ihan kamalia asioita selän takana... Voin vain kuvitella, mitä minusta sanotaan! Tosin jotkut kyllä sanoo ihan päin naamaakin sellaisia juttuja, että oksat pois! Ei todella tee mieli olla kovin paljoa tekemisissä...

      Minä en kyllä muutenkaan oikein välitä näistä sukujuhlista. :)

      Poista