torstai 27. kesäkuuta 2013

Kokonaiset kolme vuotta!

Olen tänään blogannut tasan kolme vuotta. Suorastaan hämmentävää, ottaen huomioon, ettei minulla ole elämää. :) Eikä sitä laihtumistakaan ole niin tapahtunut, paitsi silloin heti leikkauksen jälkeen. Uskomatonta, miten paljon sanoja syntyykin näköjään ihan tyhjästä. :) Kolme vuotta sitten aloittaessani ajattelin, että ehkä joku aina silloin tällöin osuu blogiini ja olin niin innoissani, kun kävijälaskuriin ilmestyi käynti, joka ei tullut omalta koneeltani. Vieläkin tuntuu niin oudolta ja epätodelliselta, että on ihmisiä, jotka lukevat minun blogiani. Aina, kun kirjaudun sisään, katson ihan ensimmäiseksi, onko minulla vielä lukijoita. Puolittain odotan näkeväni nollan. :) Luulen, ettei niistä blogeista, joita silloin itse seurasin, ole jäljellä enää yhtäkään, joten omani on ollut pystyssä kai verrattain aika kauan. Kai niille muille tuli elämä bloggauksen tielle, minulla ei ole sitä ongelmaa… :D Mutta olen onneksi vuosien kuluessa löytänyt uusia hyviä blogeja luettavaksi. :) 

Olen kuitenkin viime aikoina miettinyt, josko urani bloggarina on tullut tiensä päähän, koska minulla on ollut vaikeuksia keksiä aiheita ja tuntuu, että kaikki on jo sanottu, moneenkin kertaan. Minusta on ihanaa kirjoittaa, mutta minä en vain yksinkertaisesti enää tiedä, mistä kirjoittaisin! Kuten olette varmaan viime aikoina huomannut, en ole keksinyt mitään sanottavaa siitä tyhjästä elämästänikään. Eihän minulla koskaan ole ollut mitään kovin kummoista blogattavaa, mutta viime aikoina minua on alkanut hävettää tylsästä elämästäni kertominen. Jos luen vanhoja tekstejäni, ihan punastun häpeästä sen suhteen, mitä on tullut sanottua! Oikeassa elämässä tunnen aina itseni sanoinkuvaamattoman typeräksi ja huonommaksi kuin muut muiden ihmisten seurassa, mutta ensimmäistä kertaa minusta on alkanut tuntua siltä myös kirjoittaessani. Siinä missä muut bloggaavat jostain aiheesta tai Elämästään, minä bloggaan siitä, miltä minusta tuntuu tai linnunpesistä tai mattojen pesusta... Se on jo aika surkuhupaisaa! :D Valitettavasti sen viihdearvokaan ei taida olla kovin korkea. :D

Minulle itselleni tämä on kuitenkin tuonut paljon elämääni, ihan ihmiskontaktien muodossa, mutta myös syvällisemminkin. Se on kasvattanut minua ihmisenä ja tuonut perspektiiviä ajatuksiini. Tuolla kommenteissa yhtenä päivänä sanoinkin, että tämä blogi on auttanut minua tuntemaan itseni paremmin ja ymmärtämään niitä syitä, miksi elämäni on, mitä on. Esimerkiksi kirjoitin monta kertaa aiemmin siitä, etten koskaan ihan tarkkaan osannut sanoa, miksi minun on niin vaikea ystävystyä, mutta tätä kautta olen alkanut näkemään, millainen olen muiden silmissä. Olen oppinut katsomaan itseäni ulkopuolisen silmin ja alkanut näkemään niitä vikoja itsessäni, joita jokin itsesuojeluvaisto tai ehkä silkka itserakkaus on estänyt minua näkemästä. Oletan, että normaalille ihmiselle se tapahtuu jo joskus hyvin nuorena, mutta koska minä olen sosiaalisesti jälkeenjäänyt, minä olen alkanut näkemään ne vasta nyt. Se on kipeä asia, mutta se on myös helpottava asia, koska se auttaa minua päästämään irti turhasta toivosta. En ole oikeastaan viime vuosina enää edes yrittänyt ystävystyä kenenkään kanssa, mutta nyt ymmärrän, että voidakseni saada ystäviä, minun persoonani täytyisi olla radikaalisti erilainen, enkä usko niin tapahtuvan. Minä olen kuka olen ja tämä persoona tarkoittaa sitä, että olen yksin se kuka olen. :) Sopeuduin jo vuosia sitten siihen, etten voi saada kumppania ja hyväksyin sen, koska ymmärsin syyt siihen, koska ne viat kykenin näkemään itsessäni. Nyt kun ymmärrän syyt yksinäisyyteeni, uskon, että pystyn sopeutumaan myös siihen. Joka tapauksessahan elinvuosia ei enää ole kauhean montaa jäljellä ja viimeiset niistä tulee kulumaan vanhempiani hoitaessa. Aion yrittää parhaani mukaan päästää irti unelmista ja yrittää löytää ne parhaat puolet siitä, mitä elämäni oikeasti on. Elää kerrankin jalat maassa, eikä pää pilvissä. Se tulee olemaan vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta, mutta aion kuitenkin yrittää. Ehkä minä jopa opin joskus vielä olemaan sopusoinnussa itseni ja elämäni kanssa. Loppujen lopuksi, minähän pidän mattojen pesusta! Ilman tätä blogia olisin todennäköisesti lopun elämääni hakannut päätäni seinään, koskaan ymmärtämättä ja hyväksymättä tiettyjä asioita. Näettehän, minä en tarvitse terapiaa, koska minulla on teidät! :) Ja olen enemmän kuin kiitollinen kaikista kommenteista, joita olen vuosien varrella saanut! Asian ydin kai oli se, että vaikka lukijalle täältä ei löydy kovin mieltämullistavaa sisältöä, minulle itselleni tällä on ollut ihan valtavan suuri merkitys ja olen siitä ikuisesti kiitollinen kaikille, jotka ovat lukeneet ja kommentoineet. :)

Mutta en tee mitään lopullista päätöstä vielä, minun täytyy ajatella asiaa. Eihän sitä tiedä, vaikka keksisin jotain uutta kirjoitettavaa! Linnunpoikasetkin kuoriutuvat kohta. Tai ehkä minä alan taas laihtua… :D Tai ehkä tämä on vain ohimenevä tunne. Ehkä pidän vain tauon… Joka tapauksessa, tällaisia mietin blogini kolmevuotissynttäripäivänä. :) Tai no, olen miettinyt jo jonkin aikaa.

Ylipäätään, elämääni ei vieläkään kuulu mitään uutta, samaa vanhaa rutiinia. Äitini kertoi kaikille kavereilleen, että minä voin kyllä pestä heidänkin mattonsa, joten ei ole ollut tekemisen puutetta… Alkaisi kyllä jo mattojen pesu riittää yhdelle kesälle. Ja koiran pesu, koska hölmö koirani tulee pyörimään saippuaveteen. :) Nyt kun hän näkeekin minut koiranpyyhe kädessä hän yrittää karkuun. Yksi päivä hän sai itsensä niin tiukasti sängyn alle ja yhden lipaston nurkan taakse, että jouduin siirtämään ne paikoiltaan, että sain hänet pois sieltä. Ja pesulle joutui hurttaparka pakoyrityksistään huolimatta. En ymmärrä miksi hän inhoaa pesua niin kovasti, koska käytän aina koirashampoota ja lämmintä vettä ja katson tarkkaan, ettei mene korviin vettä tai saippuaa silmiin. Entinen koirani aina mökötti päiväkausia pesun jälkeen, mutta tämä yksilö tahtoo syliin kuivattavaksi. 35 – kiloinen likomärkä labradori ei ole ihanteellinen sylikoira, mutta hän on yleensä niin surkean näköinen, etten raaski sanoa ei. Nyt hän on tosin alkanut tunkea syliin muutenkin. Ovelana hän liikkuu kuin hidastetussa filmissä siirtäen yhden tassun hyvin hitaasti kerrallaan syliin, mutta hämmästyttävää kyllä, tähän asti olen aina huomannut, kun syliini ilmestyy iso läähättävä koira, tapahtui se sitten miten hitaasti hyvänsä. :D

Tämä kuumuus ja varsinkin kosteus on todella tuskastuttavaa, en ole nukkunut kunnolla moneen päivään ja minulla on jatkuvasti vähän sekava ja huono olo. Ruokaa ei onneksi tee mieli ja vettä olen saanut alas ihan kiitettävästi. Ja se nutraus… No, en ole edes aloittanut vielä. Mutta ainoastaan koska jääkaapissani on ruokaa, jonka en halua menevän hukkaan, joten aloitan sitten, kun jääkaappi on tyhjä.

Kuten sanoin, en enää tiedä, mitä muuta kirjoittaisin… Olen lukenut kirjoja, sain kasvimaani valmiiksi, ollut koneella, katsonut tv:tä… Elänyt sitä minun normielämääni, josta olen kertonut jo monta kertaa. :) Niistä ei enää kovinkaan paljoa tekstiä synny. :) Ehkä ensi kerralla… Joka tapauksessa, suuret kiitokset kaikille näistä kuluneista kolmesta vuodesta! :)

maanantai 24. kesäkuuta 2013

”Läski valittaa kaikesta.”

Huomasin tilastoista, että tänne on päädytty viime aikoina usein vauva.fi –sivustolta ja piti tietenkin etsiä sieltä se keskustelu, missä blogini on mainittu. Olin siis päässyt poikkeuksellisten huonojen blogien listalle suuren myötähäpeän aiheuttajana. :D Vielä ihmeteltiin, että miten minulla on näinkin paljon lukijoita, vaikka sisältö on hyvin kevyttä. Varauduin paljon pahempaan huomatessani, että lukijoita tulee keskustelupalstan kautta, joten eihän tuossa mitään. Itse olisin keksinyt paljon pahempaakin sanottavaa itsestäni ja blogistani. :D Totta, minä olen läski ja minun tulee valitettua vähän kaikesta. Harvinaisen ytimekäs kuvaus. :) Ja olen itsekin ihmeissäni siitä, että minulla on kuitenkin lukijoita ja vielä kaiken lisäksi lukijoita, jotka jaksaa kannustaa minua ja kirjoittaa pitkiä ja ajateltuja kommentteja, joista olen todella kiitollinen. Moneen blogiin tulee todella ikäviä kommentteja, vaikka minusta kirjoittaja ei niitä ollenkaan ansaitsisi ja olen ollut positiivisesti yllättynyt, että minulle niitä ei ole tullut kuin ihan muutama. Enkä sano tätä sillä, etteikö minua saisi kritisoida, mutta olen todella kiitollinen siitä, että jaksatte kirjoittaa kommentteja, vaikka valitankin vähän kaikesta ja teksteissäni ei tosiaan mitään kovin mielenkiintoista sisältöä ole ja... No, tiedättehän te, millainen minä olen. :) Kiitos siis kaikille, jotka jaksavat lukea jaarittelujani, olette ihan oikeasti tehneet elämästäni paljon paremman tarjoamalla sosiaalisia kontakteja ja yhteyden muihin ihmisiin. Ja antamalle minulle paikan, jonne voin puhua asioista, joista en oikeassa elämässä voi kertoa kenellekään ja väylän purkaa ahdistustani ja huonoa oloani. Ja te, joita ärsytän; suosittelen tuota punaista rastia oikeassa ylänurkassa. :) Olen kyllä ihan oikeasti tietoinen vioistani ja puutteistani, mutta silti, minä tarvitsen paikan, jossa minun ei tarvitse pitää yllä minkäänlaista muuria tai kulissia, jossa voin puhua asioista, joita mielessäni liikkuu, ilman, että koko ajan sensuroin itseäni. Vaikka ne asiat eivät yleensä ole kovin mielenkiintoisia. :) Olen aina kokenut jonkinlaista tarvetta kirjoittaa ajatuksistani, mutta päiväkirjan pitäminen tuntui minusta aina nololta ja jotenkin väärältä, joten se aina jäi muutaman merkinnän jälkeen. Minusta oli hölmöä kirjoittaa itselleni… No, joskus kyllä täälläkin minua nolostuttaa sanomani asiat, mutta siinä on kyse erilaisesta nolostumisesta. Ja minä nautin kirjoittamisesta itsessään, minulle vain ei ole tarinaa kerrottavana, mistä syntyisi muunlaista tekstiä. Kai se on hiukan outoa, mutta jotenkin tämä tuntuu minulle täydelliseltä tavalta kirjoittaa.  Oikeassa elämässä olen niin huolissani siitä, mitä muut minusta ajattelee, mutta täällä olen kertonut kaiken, pahimmat puoleni ja ne asiat, joita häpeän itsessäni eniten, enkä minä oikeastaan ole huolissani siitä, millaisen kuvan se minusta antaa, koska se on totuus. Oliko tuossa mitään järkeä? En osaa sanoa tuon paremmin, mitä tarkoitan… Uskon, että blogiani lukevat saavat minusta suhteellisen realistisen kuvan ja vaikka olen tietoinen siitä, ettei se kuva varmasti ole kovinkaan positiivinen, se ei häiritse minua, koska niinhän minä kai yritänkin tehdä; kerrankin puhua itsestäni niin, että kuulija(lukija) saisi mahdollisimman realistisen kuvan. Koska vaikka minä valehtelisinkin, niin silti minä olisin sellainen kuin olen. Siksi haluan kertoa totuuden ja siksi kai minua ei vaivaa se, mitä minusta täällä ajatellaan. Okei, taisin hukata punaisen langan jossain vaiheessa, mutta yritän kai sanoa, ettei minua vaivaa päätyminen huonojen blogien listalle. :) 

Joka tapauksessa; juhannus on nyt ohi ja illat alkaa taas pimentyä joulua kohden. Tarpeetonta kai sanoakaan, miten mukava ajatus se minusta on. :) Olen vihdoinkin sopeutunut ajatukseen kesästä ja varsinkin lähestyvästä syksystä. Tosin olen nukkunut huonosti kuumuuden takia, nytkin viivyttelen sänkyyn menoa, koska viime yönä pyörin hereillä melkein aamuun. Huomasin, että olin joskus blogin alkuaikoina kirjoittanut, että tiedän, ettei koskaan tule aikaa, jolloin nukkuisin joka yö. No, nykyään minä nukun joka yö. Joskus huonosti ja joskus vain vähän aikaa, mutta joka yö. Ja usein nukun jopa hyvin. Olen alkanut unohtaa, millaista oli elää, kun aina väsytti. Aamut elin jonkinlaisessa sumussa, oli huono olo, vaikea keskittyä mihinkään, silmät tuntuivat aroilta. Viikonloppuna saatoin nukkua vuorokauden putkeen ja sitten tuntea hirveää syyllisyyttä siitä, että nukuin koko päivän. Joskus en herätessäni edes tiennyt, mikä päivä on, onko aamu vai ilta. Ja että olisiko minun pitänyt olla jossakin juuri sillä hetkellä. Elämä oli niin paljon vaikeampaa, kun aina oli nukkunut joko liikaa tai liian vähän. Näin jälkeenpäin tuntuu uskomattomalta, etten jäänyt auton alle tai pudonnut jostain, niin sekaisin unen puutteesta usein olin. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että pystyn nukkumaan. Sitä ei ehkä ajattele, ellei nukkuminen ole ongelma, mutta sillä on suuri vaikutus elämään.

Mutta minä kaipaan öitä. Se on ihan oma maailmansa, jotenkin niin erilainen kuin päivien maailma. Se on kuin olisi valtavassa hiljaisessa koko maailman kokoisessa huoneessa, jossa on vain muutama ihminen ja ilma on jotenkin tiheämpää ja painavampaa, jotenkin konkreettisempaa. (Tiedän, että tuo on hölmösti sanottu, mutta en osaa kuvata sitä muullakaan tavoin.) Mittasuhteet tuntuvat erilaisilta. Kaipaan hiljaisuutta ja tuoksuja ja sitä tunnetta, että on yksin maailmassa(eri tavalla yksin kuin oikeasti olen). Yön viileyttä ja aamuyön ääniä ja sitäkin, miten menin nukkumaan muun maailman herätessä. Tai sitä, miltä talviyö tuntuu, kun ei tuule yhtään ja pakkanen tuntuu aivan erilaiselta kuin päivällä. Yöt on niin erilaisia kuin päivät, sekä hyvissä puolissaan että huonoissa. Olen myös kokenut niin epätoivoisen ahdistavia öitä, että öiden sekin puoli on valitettavasti tullut tutuksi. Mutta luulen, että kaikesta huolimatta tulen aina rakastamaan öitä. Tosin kunnolla nukutut yöt helpottavat niin paljon elämää, että takaisin ei ole palaamista.

Mutta; huomenna olisi tarkoitus aloittaa nutraaminen, katsotaan miten sujuu. Ihan sataprosenttista uskoa itseen ei nyt löydy, mutta sen sijaan innostusta saada painoa pois riittää senkin edestä. :) Joka tapauksessa, nyt on pakko yrittää nukkua, jos aion päästä aamun aikana sängystä ylöskin. :)

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Hyvää juhannusta! :)

89,4 kg. Söin illalla juhannuksen kunniaksi sipulirenkaita, joten enpä voi ihmetellä. Tässä taannoin oli Nuttriletit tarjouksessa viiden päivän pakkaus kympillä ja hetken mielijohteesta ostin pari pakettia, joten ensi viikolla ajattelin aloittaa nutrauksen. Ajatuksena olisi saada aineenvaihduntaa jotenkin heräteltyä ja toivottavasti paino taas laskusuuntaan. Ja sen jälkeen jatkan pienemmin kalorein, koska jotain on nyt tapahduttava. Minun täytyy saada edes muutama kilo pois, sitten voin taas jumitella muutaman kuukauden. Edelleen haaveena on olla siellä 75 kilossa ennen joulua, mutta tätä vauhtia en ole varma, minkä vuoden joulua tarkoitan... 

Katsoin blogini alusta tarkkaa aloituspäivää lähestyviä kolmevuotissynttäreitä silmällä pitäen ja olin sinne kirjoittanut, etten kestä edes ajatusta, että vielä 33 – vuotiaanakin olisin lihava… No joo, kyllähän minä näköjään tämän jotenkin kestän. :) Mutta ei se kovin kivaa ole. Olin myös kirjoittanut miten vanhalta 33 tuntuu ja kyllähän se tuntuu edelleenkin. Minä en kai osaa ajatella elämää sen mukaan, montako elinvuotta on jäljellä, vaan mietin jostain syystä aina sitä, montako hedelmällistä vuotta on jäljellä. Ja viimeisiähän tässä viedään. Olen jo monta vuotta tuntenut itseni ihan ikälopuksi, vaikka en kai sitä objektiivisesti ajatellen olekaan. Minä en koskaan osannut ajatella elämää kolmenkympin jälkeen ja vaikka nyt olen yli kolmekymmentä, en osaa edelleenkään. Silloin nuorena näin kolmenkympin jälkeisen elämän vain ja ainoastaan äitiyden kautta ja minä en ole äiti, enkä tule koskaan olemaankaan. Enkä ole olematta äiti sen takia, että olisin keskittynyt uraani tai koska eläisin vielä villiä nuoruutta, minulla ei ole mitään äitiyden puuttumista korvaamassa. Joten, en osaa edelleenkään nähdä minkäänlaista elämää näin vanhalle kuin minä. Enkä näe sille oikein mitään tarkoitustakaan, koska en minä oikeastaan halua mitään muuta. On hassua olla yhtä aikaa lapsellinen ja ikivanha. Mutta minusta tuntuu kummaltakin.

Kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni olen alkanut ajattelemaan, etten tule koskaan olemaan normaalipainoinen ja se ajatus on ihan ok. En halua koskaan palata sinne kolminumeroisiin lukuihin ja toivon, että vieläkin saisin pois edes sen vajaan 15 kiloa, mutta se itsepintaisesti taustalla häilynyt haavekuva hoikasta naisesta on alkanut kadota. Minun historiallani ja minun ruokaongelmillani jo lievän ylipainon puolella pääseminen ja siellä pysyminen olisi suuri juttu ja luulen, että voin elää lievästi ylipainoisena. Vaikka silloin joskus se 75 oli minulle katastrofi ja koin itseni valtavaksi, nyt se tuntuu ihan hyvältä painolta. Uskon, että se olisi sellainen, että vaikka siinä liikaa kiloja olisikin, niin olisin kuitenkin sen verran lähellä normaalia, ettei painoni vetäisi puoleensa huomiota, mikä minulle on se pahin asia lihavuudessa. Vaikka 75 on ollut koko ajan tavoitteeni, silti se mielikuvieni unelmaminä on ollut hyvin pienikokoinen, mutta viime aikoina hän on alkanut suurentumaan. Ja vaikka laihtumiseni onkin ollut hyvin vähäistä, uskon edelleen, että pystyn pääsemään sinne. Olen toiveikas, että nutrien avulla saisin ainakin kaksi tai kolme kiloa pois, jolloin olisin taas ihan uusissa lukemissa. Tai jos saisin neljä kiloa pois, tavoitteeseeni olisi tasan kymmenen kiloa. Se on aika uskomatonta ajatuksenakin!

Linnullamme on nyt viisi munaa ja ahkera haudonta on käynnissä. :) Sain kuvan emostakin, mutten tiedä, mikä lintu se on. En ole kovin hyvä tunnistamaan koiraitakaan ja naaraat on vielä hankalampia. Mutta ei se ainakaan pääsky ole, kuten aiemmin arvelin. Jos joku tunnistaa, niin kertokaa.  


Silmiini osui yksi päivä netissä ollut juttu uudesta hittituotteesta nimeltä karvalegginssit. Niitä markkinoidaan kaunissäärisille naisille pervojen setien tuijotuksen estämiseksi. :D Tunnen itseni ihan muodin edelläkävijäksi, koska minulla olisi tuollaiset ihan omasta takaa. :D No, melkein ainakin, en minäkään nyt ihan noin karvainen ole. Nämä ovat kuulemma olleet niin suosittuja, että niitä on ollut vaikeaa saada. Minä en voi sietää edes tavallisia legginssejä, mutta näiden suosio saa minut kyllä sanattomaksi… :D Ihanko oikeasti joku käyttää tuollaisia vai vitsinäkö niitä ostellaan... No, jos joskus uskaltaudun ulos ilman karvojenpoistoa, niin ehkä ihmiset kuvittelevat minun käyttävän tuollaisia ja olevan vain supermuodikas. :)

Mutta nyt menen viemään koiran lenkille ja sitten vain laiskottelen lopun päivää. Alkavan nutrauksen ja juhannuksen kunniaksi ostin itselleni jäätelöä viikonlopuksi. :) Hyvää juhannusta kaikille! :) 


lauantai 15. kesäkuuta 2013

Yksi ainoa muna…

Tai oli ainakin vielä eilen. Nyt aamulla oli kaksi. Eilen oli vain yksi. Huomannette, että koirani on tarjonnut rakennusmateriaalia pesään. Minä aina keväisin laitankin hänestä harjaamiani karvoja puiden oksille, että linnut saisivat ottaa käyttöönsä, jos haluavat. 

En nyt ihan ole varma, minkä linnun pesä tämä on, koska emoa ei ole näkynyt. Tämä olisi muodoltaan kuin rastaan pesä, mutta ei nuo taida kyllä olla rastaan munia… Ehkä joku pääsky, niitä on muutenkin pihapiirissä paljon. Täytyypä googletella, että kenen munia nuo olisivat. Tai sitten vain odotella, että pienokaiset syntyvät. Kovin on turvattomaan paikkaan tehty, mutta en oikein tiedä uskallanko mennä rakentamaan minkäänlaista suojaa. Mutta hyönteisiä voisin pyydystää sitten vauvoille, niin saisi tuore äiskä vähän levätä. :) 

Vaaka näytti nyt taas tänään tasan 89. Ihan ok. En enää edes odota kovin suuria pudotuksia, kunhan ei nyt nousisikaan ja jos vähitellen jopa laskisi. Ajattelin, että voisi jossain vaiheessa olla vähän aikaa nutreilla, jospa se tarjoaisi jonkinlaisen shokkiherätyksen, jota kehoni kaipaa.

Mieliala on nyt muutaman päivän ollut todella alakuloinen. Olen useimmiten ihan ok, mutta sitten jokin ihan pikku juttu saa miettimään, että mitä väliä on millään. Joskus on yllättävän raskasta vain pysytellä hengissäkin, kun tulevaisuudessa ei ole luvassa mitään mukavaa. Olisi ihan eri asia, jos tämä olisi vain jokin välivaihe, mutta tällaista ”elämäni” on, eikä muuksi muutu. Tein sitten mitä tahansa, niin ei sillä ole mitään varsinaista merkitystä. Ei ole väliä missä asun tai missä olen töissä tai mitä harrastan, kun minulla ei kuitenkaan tule koskaan olemaan ihan oikeaa, kokonaista elämää. Joskus minusta tuntuu, että minulla on pelkkiä velvollisuuksia ja minuun kohdistuvia odotuksia ja häpeää siitä, etten täytä niitä odotuksia. Että minuun kohdistuu samat vaatimukset kuin kaikkiin muihinkin, mutten kuitenkaan saa mitään palkkiota niiden vaatimusten täyttämisestä. Tai yrityksestä täyttää ne vaatimukset. Tai sitten vain kuvittelen ne vaatimukset… Ehkä on lapsellista ajatella niin, mutta olen aina yrittänyt tehdä järkeviä päätöksiä, olen opiskellut ja käynyt töissä hyvin nuoresta ja jotenkin kai odotin niiden johtavan jonnekin, ei vain olevan opiskelua tai työtä. Tarkoitan tällä sitä, että jos joskus vaikka tapaisin ihminen, jonka kanssa ystävystyä, niin on ihan eri asia olla joku, jolla on koulutus ja työpaikka ja joka asuu itsenäisesti, kuin olla joku, joka ei ole eläissään tehnyt mitään ja joka asuu edelleen kotona. Mutta kun enhän minä ole ystävystynyt kenenkään kanssa, niin saman tien olisin voinut yrittää vähemmän. Kai minä yritin tehdä itsestäni sellaista ihmistä, joka voi saada muita ihmisiä elämäänsä, mutta se ei onnistunut. Minulla ei esimerkiksi ole sen kummempaa ammatillista kunnianhimoa, mutta ajattelin, että ihminen, jolla on akateeminen koulutus, olisi halutumpaa seuraa, että se nostaisi todennäköisyyttä saada sosiaalista elämää. Että se jotenkin tekisi minusta ”arvokkaamman”. En tiedä onko se totta, mutta ainakaan minun kohdallani se ei toiminut. Olen yrittänyt tehdä asioita toiveenani niiden avulla muuttua joksikin toiseksi ihmiseksi. Asioita, jotka koen normaaleiksi, toivoen, että sitten minäkin olisin normaali, mutta ei sitä voi tehdä niin päin. Normaali ihminen voi tehdä epänormaaleja asioita ja olla epänormaali, mutta vaikka epänormaali ihminen tekisi kuinka monta normaalia asiaa, hänestä ei koskaan tule normaalia. Olisin niin kovasti halunnut olla joku ihan muu ja olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa yrittäen muuttua joksikin toiseksi, mutta eihän se onnistu. Ne kaikki asiat, joita olen yrittänyt tehdä, ovat pelkkää pintaa, eivätkä oikeasti muuta mitään. Minä olen silti minä ja sen ihmiset näkevät, ei niitä normaaleja asioita, joita yritän tehdä. En halua olla tämä ihminen joka olen, enkä halua tätä ”elämää”, mikä minulla on. Mutta ehkä nuo eivät ole sellaisia asioita, joita voisin muuttaa. Tai ainakin yritän muuttaa niitä väärällä tavalla… Olen, kuka olen ja tätä minun elämäni on. Ja se ajatus saa minut miettimään, että mitä väliä millään on.  

En minä usko, että ihmiselämällä ylipäätään on mitään suurta merkitystä, mutta yksilön kannalta tämä minun olemassaoloni on niin pohjattoman merkityksetöntä. Minun täytyy miettiä esimerkiksi sellaisia asioita, että miten käytännön järjestelyt hoituvat kuolemani jälkeen, koska minulla ei ole ketään, kuka hoitaisi hautajaiseni tai edes osallistuisi hautajaisiini. Minä olen olemassa lähinnä vanhempieni takia ja yritän parhaani mukaan teeskennellä eläväni niin, että he voisivat kuvitella minun olevan onnellinen. Äitini unelmoi siitä, että saisin hyvän työpaikan, joten yritän löytää hyvän työpaikan. Toisella vanhemmallani on pari hyvinkin outoa käsitystä siitä, mitä onnellisuuteeni tarvitaan, joten yritän esittää, kuin nuo asiat kiinnostaisivat minua. Oma motiivini on tehdä asioita niin, että joutuisin häpeämään itseäni (ja että äiti joutuisi häpeämään minua) mahdollisimman vähän. Yritän laihtua, jotten joutuisi häpeämään lihavuuttani, yritän saada töitä, jotten joutuisi häpeämään työttömyyttäni, asun yksin, jotten joutuisi häpeämään sitä, että asun kotona… Mutta samaan aikaan minusta tuntuu, etten minä huijaa oikeasti ketään. Ehkä minä kuvittelen, mutta aina kun puhun jonkun sellaisen kanssa, joka tuntee minut, minusta tuntuu, että he näkevät julkisivun läpi muutamassa sekunnissa. Tapasin yhden äidin tutun ja selvisi, että hän oletti minun asuvan kotona ja tunsin niin suunnatonta häpeää!! Koin valtavaa tarvetta selittää, että kyllä minulla on oma asunto, johon hän sanoi, että olet kuitenkin paljon kotona ja minua hävetti ihan hirveästi! Olisin halunnut jotenkin selittää, jotenkin saada hänet ymmärtämään, mutta… Ymmärtämään mitä?! Ihan oikean johtopäätöksenhän hän oli tehnyt, oli minulla sitten omakin asunto tai ei. Se on kuitenkin pelkästään yksi niistä asioista, joiden avulla yritän esittää normaalia. Mutta se ei toimi. Minua hävettää ihan hirveästi olla niin paljon kotona, mutta vaihtoehto on olla aina yksin ja se on pahempaa kuin häpeä. Lapsellisesti toivoisin, että voisin olla kotona salaa, että äiti väittäisi tutuilleen puhelimessa, etten ole kotona ja että pysyttelisin huoneessani, jos joku tulee käymään... Jotta voisin paremmin esittää normaalia.  Tunnen heidän halveksuntansa melkein fyysisesti… Ehkä se johtuu vain siitä, että halveksin itse itseäni niin koko sydämestäni ja muita ei oikeasti kiinnosta tuon taivaallista minun lukuisat epäonnistumiseni. Mutta tunnen aina olevani se ihminen, johon muut vertaavat itseään, jotta voisivat olla kiitollisia omasta elämästään ja omasta itsestään. Vaikka asiat olisi kuinka huonosti, niin ei ainakaan silti joudu olemaan minä, ainakin jokainen on aina parempi kuin minä. No, onpa minustakin sitten jotain iloa jollekin. :)

Mutta en ole ollut ahdistunut nyt sen jälkeen, kun aloitin nuo uudet lääkkeet. Mielialaan ne eivät mielestäni ole vaikuttaneet ollenkaan, mutta ahdistus on kadonnut ainakin toistaiseksi ja jo se on valtavan suuri asia. Nostimme nyt annostusta, koska mieliala ei ole muuttunut, mutta haluan ainakin toistaiseksi jatkaa näiden kanssa, koska jos ne tosiaan pitävät ahdistuksen loitolla, se riittää minulle. Olen tosin edelleen nähnyt joka yö painajaisia, enkä ole varma, onko se sivuvaikutus vai johtuuko se kesästä ja käärmeistä, koska näin painajaisia viime kesänäkin. Melkein joka yö herään nähtyäni käärmeunta, mutta välillä näen muitakin painajaisia, mikä on minulle harvinaisia. No, toivottavasti ne loppuvat jossain vaiheessa, oli niiden syy sitten mikä tahansa.

Mutta nyt pitää mennä ulos. Äiti oli ostanut uuden kasvihuoneen, jonka on aivan selvästi suunnitellut miespuolinen insinööri ja hän odottaa minun kasaavan sen. Itse asiassa se oli aika hauskaa, kunnes törmäsin osiin, jotka eivät vain yksinkertaisesti sopineet yhteen, vaikka olisin tehnyt mitä. Jätin illalla koko homman sikseen, mutta nyt menen jatkamaan. Jospa olisin nukkuessani tajunnut, miksi osat 996 ja 994, jotka kiinnitetään toisiinsa osilla 214 ja 213 käyttäen apuvälinettä 92, eivät halua muodostaa kulmaa, joka sopisi yhteen osan 412 kanssa… :)

Mutta; mukavaa viikonloppua kaikille! :)

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Hamstrausta... :)

Ajattelin, että yritän nyt ryhdistäytyä ja kirjoittaa edes jotain, kun olen ollut niin onneton bloggaaja viime aikoina. Ei sillä, että näillä jaaritteluillani yleensäkään mitään kirjallisuuspalkintoja voitettaisiin… :) Olin kotona melkein kaksi viikkoa ja yritin saada mahdollisimman paljon kesätöitä tehtyä, joten kaikki aika kului siihen. Lähinnä vietin aikaa siivoten. Meillä on äidin kanssa aika erilainen käsitys siitä, mikä on siistiä. Minulle järjestys ja puhtaus ovat tärkeitä, ne saavat oloni tuntumaan rauhallisemmalta ja nautin siitä, kun kaikki on paikoillaan ja järjestyksessä. Äitini ei oikeastaan välitä; jos hän lukee lehteä, hän heittää lehden kädestään johonkin lähistölle. Jos hän syö jotain, lautanen on paikoillaan, kunnes on aika laittaa tiskikone päälle. Kun tulen viikonlopuksi kotiin, yhdellä tuolilla hänen makuuhuoneessaan on keko enemmän tai vähemmän likaisia vaatteita. Hän ei ole suoranaisesti likainen, mutta sekaisuus ja sotku ei haittaa häntä niin tippaakaan. Minä haluaisin kaiken olevan järjestyksessä ja paikallaan ja haluaisin, että talossa olisi vähemmän turhaa tavaraa. Siivoan meillä kotona aina viikonloppuisin ja joudun aloittamaan urakan laittamalla monta tuntia tavaroita takaisin paikoilleen. Se ärsyttää ja turhauttaa minua suunnattomasti. 

Haluaisin kaiken olevan ihan täydellistä myös ulkona ja olen viime vuosina sinnikkäästi raivannut pihaamme kuntoon ja alankin olla voiton puolella. Äidilläni on tapana vain jättää tavarat siihen, mihin ne sattuvat jäämään. Hän korjasi traktoriaan keskellä pihaa ja kun tulin kotiin muutaman päivän päästä, keräsin työkalut ja vein ne paikoilleen ja keräsin roskat ja vein ne roskiin. Jos en olisi sitä tehnyt, ne olisivat lojuneet siinä tuomiopäivään saakka. Hän heitti pois vanhan runkopatjan eli hän kantoi sen autotallin seinustalle, jossa se oli kolme vuotta ja näytti kaamealta. Aina kun pyysin, että veisimme sen kaatopaikalle, äiti sanoi, että ei nyt. Jos jankutan, hän suuttuu. Jos en jankuta, hän ei tee sitä koskaan. Kunnes minulla meni hermot, raahasin sen metsään, kaadoin sille bensaa, sytytin palamaan ja vein jäljelle jääneet jouset metallikeräykseen. Äiti huusi niin, että taatusti kuulitte, jos satuitte olemaan ulkona.

Kaivoin yksi päivä ison kuopan siirtääkseni kukkapenkin toiseen paikkaan ja noin puolen metrin syvyydessä vastaan tuli jokin metallilieriö. Heitin sen muitta mutkitta roskiin, mutta kun äiti näki sen, hän raivostui, koska se kuulemma oli tärkeä osa saunan kiukaan savuhormia. Jos se oli niin tärkeä, miksi ihmeessä se oli hautautuneena puolen metrin syvyyteen maahan?!! Jos en olisi siirtänyt kukkapenkkiä siihen, sitä ei olisi koskaan löytynyt… Mutta kun eihän äiti sitä sinne ollut haudannut, minun olisi pitänyt tietää, että se oli tärkeä! Se oli vain sattunut jäämään siihen ja vuosien kuluessa maa oli sen nielaissut…

Ongelma on se, että pihalta löytyy vaikka kuinka paljon tavaraa, jota ei missään nimessä voi heittää pois ja yrityskin suostutella äitiä luopumaan jostakin, aiheuttaa riidan. Meillä on esimerkiksi ainakin 50 kirkkaan oranssia muovituolia, joilla kukaan ei ole koskaan istunut (siis oikeasti, ei yhtä ainoaa kertaa!), mutta joita ei voi heittää pois, koska niitä saatetaan joskus tarvita. Äitini myös raahaa meille kotiin kaikkien tuttujensa kulahtaneet tv-tuolit, jotka yleensä hajoavat lopullisesti muutamassa kuukaudessa, jolloin hän roudaa ne pihalle. Ja jättää ne sinne. Niitä on tällä hetkellä viisi ja arvatkaa miksi niitä ei voi viedä kaatopaikalle? Koska niiden jalustat voi irrottaa ja tehdä niistä jalustoja lintulaudoille. Vanhin niistä on useamman vuoden vanha ja koska siitä ei ole toistaiseksi syntynyt lintulaudanjalustaa, olen aika skeptinen sen suhteen, että koskaan syntyykään… Yritys saada äiti toteuttamaan nämä aikomuksensa saa aikaan mahtavan riidan, jossa hän raivoaa siitä, että yritän määräillä häntä ja ”kai hän saa omassa kodissaan tehdä mitä haluaa”… No saa, mutta eihän tuollaisessa ole mitään järkeä… Viime kesänä sain sinnikkään nalkutuksen tuloksena hänet lupaamaan käyttööni yhden päivän, jolloin hän kävi kanssani läpi romua, jonka käyttötarkoitusta en tiennyt ja jota en uskaltanut ilman lupaa heittää pois. Pääsimme eroon kolmesta toimimattomasta ruohonleikkurista ja kahdesta peräkärryllisestä sekalaista romua, jota ei taatusti äitinikään tunnistanut sen enempää kuin minäkään. Ja, sain vihdoin hänet viemään jätekeräykseen viisi sähköhellaa ja kolme jääkaappia! Hän vaikutti aidosti yllättyneeltä siitä, että hänellä oikeasti oli viisi toimimatonta sähköhellaa. Minä puolestani odotan löytäväni vielä ainakin kaksi. Korostan, että tuo päivä oli suuri voitto minulle, enkä haaveile vastaavasta ainakaan viiteen vuoteen!

Sisällä tilanne ei ole yhtään parempi. Yhdeksääkymmentä prosenttia tavaroista ei varmasti ole koskaan käytetty. Meillä on ainakin kymmenen lankapuhelinta ja kymmenen vanhaa kännykkää. Kaiken varalta.  Keittiönseinissä roikkuu yksitoista kelloa, joista yhtäkään emme ole ostaneet itse uutena. Keittiönkaapeissa on satoja lautasia, joista käytetään ehkä pariakymmentä. Meillä on pahvilaatikollinen leikkokukkien mukana tulleita virkistepusseja. Meillä oli myös pahvilaatikollinen yksittäisten ruusujen tyviin matkan ajaksi tulevia pieniä muoviputkiloja, mutta löysin niille uudelleensijoituspaikan roskalaatikosta. Meillä on viisi munankeitintä, vaikka äiti keittää munat kattilassa, koska ”ei niihin munankeittimiin voi luottaa”. Meillä on jokin sieniin liittyvä iso laatikkomainen ämpäri, josta olen aivan varma, ettei äitinikään ihan tarkkaan tiedä, mihin sitä pitäisi käyttää. Hän jopa sanoi sen kotiin tuodessaan, että se liittyy jotenkin sieniin ja sen jälkeen se on pölyttynyt astiakaapin ylimmällä hyllyllä. Välillä siivotessani löydän niin outoja tavaroita... Kaikkein käsittämättömin löytöni oli kymmenen isoa pullollista kiinalaisten mehiläisten siitepölyä, joka oli vanhentunut kolme vuotta sitten. Ja kun kysyin asiasta, äiti suuttui heti, joten siitä tiedän, että hänellä ei ollut edes tekosyytä sille, että hän omisti ne. En tiedä, mikä hänen reaktionsa on, kun hän hoksaa minun heittäneen ne pois, mutta en todellakaan välitä.

Jos joku heittää jotain pois, äitini ottaa ne vastaan. Ja vielä esittelee niitä minulle kuin joulupukki, aivan kuin ihan oikeasti ilahtuisin siitä, että meille on tuotu äidin kaverin kuolleen tädin matkamuistoja halpismatkalta Teneriffalle vuonna -85. Vihaan sitä, että lapsuudenkotini täyttyy jonkun toisen romulla. Niissä tavaroissa on vieras tuoksu ja ne näyttävät vääriltä ja ne muuttavat kotini ilmapiiriä. Ja yleensä ne ovat pahvilaatikoissa olohuoneen lattialla, kunnes minä keksin niille jonkun paikan. Äitiä ei haittaa, vaikka ne lojuisivat siinä ikuisesti. Meillä on kaksi varastoa, sisävarasto ja ulkovarasto. Ulkovaraston suhteen olen luovuttanut vuosia sitten, äitini saa vaikka hautautua romuihinsa minun puolestani. Mutta sisävaraston yritän pitää järjestyksessä, mikä ei ole ihan helppo urakka. Välillä valitan kaaoksesta, johon äiti toteaa, ettei se ole ainakaan hänen syynsä, koska hän ei ole edes käynyt siellä vuosiin. Ja hyvä niin, koska jos hän kävisi, hän kenties tajuaisi, että kaikki se tavara, jolle hän on vuosien aikana käskenyt minun etsiä paikan, ei ole aivan löytänyt tietään varastoon asti.

Jotkut tavarat ymmärrän, meillä on esimerkiksi paljon todella vanhaa lasitavaraa, jolla varmasti onkin jotain arvoa, tunnearvoa ainakin. Mutta kun kukaan ei koskaan näe niitä, koska niiden edessä on miljoona kirpparilta eurolla haalittua romua, joiden pohjassa lukee ”Made in China”. Kaikki kirjahyllyn alakaapit ovat täynnä romua, jotka on äidinkin mielestä liian rumia pidettäviksi esillä. Mutta pois niitä ei saa heittää. Kerran sain äidin valikoimaan kymmenen koristetta, joista hän suostuu luopumaan. Olin aivan ihmeissäni ja koin, että olimme saavuttaneet todellista edistystä. Kunnes löysin ne yhdestä alakaapista. Itsekään en voi viedä mitään kierrätykseen, koska vaikka kuinka yrittäisin, jotenkin aina löydän ne tavarat jostain äidin kaapista. Minun pitää joko rikkoa ne tai viedä ne ensin omalle asunnolleni, mistä on kohtuuton vaiva, koska minulla ei ole omaa autoa. Ja kaikkein pirullisinta on, että aina joskus jollekin tavaralle, jonka olen heittänyt pois, olisi käyttöä, jolloin saan kuulla siitä loputtomiin!

Olen joskus katsonut tv:stä sitä hamstraus – ohjelmaa ja uskon, että äitini varmasti on jonkun matalamman luokituksen hamstraaja. Ja minä pelkään sitä ominaisuutta kuollakseni itsessäni. Toistaiseksi pärjään mielestäni hyvin, pidän kyllä kauniista esineistä, mutta kaapeissani on tyhjiä hyllyjä ja huoneissani on avointa tilaa. Minulle sängynalusta on tilaa, joka on syytä pitää tyhjänä, jotta sen saisi siivotuksi mahdollisimman hyvin. Äidilleni se on tilaa, jossa kuuluu säilyttää kolmea rikkinäistä haitaria, ilmakivääriä, jonka piippu on vääntynyt, kananmunakennoja, porakonetta, vanhoja lehtiä, jotain esinettä, jota kukaan ei ole tähän mennessä tunnistanut ja mikä uskomattominta – punajuuria!

Kai me olemme löytäneet jonkinlaisen tasapainon; minä heitän tavaraa pois ja äiti tuo uutta tilalle. Enkä enää oikeastaan edes kuuntele, kun äiti huutaa huomattuaan jonkin kadonneen. Sanon viattomasti, etten minä sitä ole ottanut, että hän on varmasti vain hukannut sen. Hänen on mahdotonta todistaa päinvastaista, koska veisi lopun elämää käydä kaikki läpi. Tilanne on sikäli hankala, että talohan on äidin ja toki hänellä on oikeus täyttää se romulla. Mutta niin kauan, kuin hän odottaa minun pitävän talonsa puhtaana, katson oikeudekseni heittää pois kaikkein järjettömimmän tavaran. En tiedä mitä tapahtuisi, jos en tekisi niin, kenties hän tulisi jossain vaiheessa järkiinsä… Mutta todennäköisempää on, että hän hukkuisi romuunsa. Hänellä on työtila, jossa rakennella kaikenlaista, mutta sitä ei ole voinut käyttää vuosiin, koska sinne ei mahdu. Ei siltikään, vaikka veimme sähköhellat ja jääkaapit pois. Uskon, että talolle kävisi samoin, jos en karsisi turhan tavaran määrää, vaikka se kai tavallaan on varastamista. En tiedä, olenko oikeassa vai väärässä, mutta näin olen päätynyt tekemään. Mutta en tunne suurta syyllisyyttä siitä, että heitin pois kolme täyttä jätesäkillistä tyhjiä kahvipusseja, joista äiti ei ole enää vuosiin tehnyt mitään. Jätin hänelle toiset kolme, siltä varalta, että hän joskus innostuu tekemään kahvipussikasseja. 

Mutta; tulin taas omalla asunnolleni, etten jumitu olemaan kotona koko kesää. Nyt olisi tarkoitus lähteä lenkille, kun kaatosade on vihdoin tauonnut.  Jos vaikka saisi tätä ahteria hiukan pienemmäksi. :)

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Väärä suunta :(

89,5 kg… Nyt mennään kyllä näköjään väärään suuntaan… Olen nyt tällä viikolla laittanut joka päivä ihan oikeaa ruokaa ja se ei näköjään ole kovin hyvä idea painon kannalta. :/ Täytyy yrittää ensi viikolla saada se taas laskusuuntaan. Salaisena haaveenani on, että saisin sen miinus 30 vihdoinkin täyteen juhannukseksi. Tosin siihen kyllä tarvittaisiin suurehko ihme. :) Olen nyt ollut koko viikon kotona, sain kaikki matot pestyä ja puutarhan vihdoinkin kuntoon ja olen auttanut äitiä kaikenlaisissa töissä. Olen aloittanut aikaisin aamulla ja lopettanut joskus kahdeksan jälkeen illalla, joten en ole jaksanut liikkua sen kummemmin. Maanantaina menen taas omalle asunnolle, joten tarkoitus olisi taas käydä lenkilläkin. Tosin olen kyllä kuluttanut viime päivinä huomattavasti enemmän kuin keskimääräisen lenkin aikana.

Enkä ole päivittänyt blogianikaan. Ei ole oikein ollut mitään erityisiä ajatuksiakaan, mistä kirjoittaa ja minullehan ei koskaan tapahdu mitään, joten vaikka olen välillä yrittänyt kirjoittaa jotakin, en ole saanut mitään aikaan. Olo on ollut ihan ok, joskin olen taas nähnyt painajaisia. Ja viime yönä oikeasti melkein sain sydänkohtauksen! Heräsin ihan kamalaan käärmepainajaiseen ja tunsin, miten joku liikkui peitollani. Ensin tietysti ajattelin, että käärme!! ja olin ihan kauhuissani, enkä uskaltanut liikahtaakaan, mutta sitten kun kunnolla aloin heräämään, ajattelin, että kissahan se. Joten yritin vain rauhoittua, kunnes se jokin liikahti taas ja kauhukseni tajusin, että minähän kävin illalla viemässä kissan tädilleni pyydystämään hänen makuuhuoneessaan mellastavaa rottaa. Ja taas se otus liikahti ja ihan oikeasti luulin, että sydämeni pysähtyy, en ole varmaan koskaan tuntenut sellaista kauhua!! Harkitsin hetken kirkuvani äitiä apuun, mutta sitten rohkeasti syöksähdin laittamaan valot päälle ja pahimpaan varautuen totesin, että naapurin Väiskihän se siinä. Naapurin Väiski on siis kissa (ei itse naapuri, hänellä ei ole ainakaan toistaiseksi tapana tulla ikkunasta sisään kiemurtelemaan sängylleni…), joka ilmeisesti oli tullut sisälle avoimesta ikkunasta, jonka verkon oma kollini rikkoi yksi ilta. Mutta se oli jotain ihan kauheaa, olin ihan varma, että pahin painajaiseni on toteutunut ja että sängyssäni on käärme! Kävin viskaamassa Väiski-paran ovesta ulos ja suljin ikkunat. Kesti ikuisuuden ennen kuin sydämeni lakkasi hakkaamasta ja nukuin koko loppuyön huonosti. Ja ensimmäiseksi tänään korjasin sen rikkinäisen verkon. Väiski on kyllä ihan mukava kissa, mutta luulen, että olemme nyt vähän huonoissa väleissä jonkin aikaa.

Mutta koska minulle ei ole tapahtunut kerta kaikkiaan mitään ja koska olen ollut liian väsynyt ajatellakseni liikoja, en tiedä, mitä muuta kirjoittaisin… Kaikki on ihan ennallaan, valitettavasti myös painoni. :/ Mutta ehkä ensi viikolla vihdoin on jotain miinusmerkkistä kerrottavaa. :)

Hyvää kesäistä sunnuntaita! :)


lauantai 1. kesäkuuta 2013

Painopäivitystä...

89, 2 kg. :/ Olin niin toiveikas punnituksen suhteen, mutta ei… Tulin kotiin jo tiistaina tehdäkseni puutarhatöitä ja pestäkseni mattoja ja olen koko loppuviikon tehnyt jotakin, joten odotin sen näkyvän myös vaa’alla, mutta ilmeisesti ei. Torstaina käytin sykemittaria, jonka mukaan kulutin jo pihatöissä yli 3000 kcal, enkä syönyt kuin noin 800 kcal:in edestä, joten en ymmärrä, miten onnistuin lihomaan. Vaikkakin vain pari sataa grammaa, mutta kun tiedän, että kulutukseni on ollut huomattavasti suurempi kuin saamani energiamäärä, en tajua, mistä ne kaksisataa grammaa tulivat. Keskiviikkoaamuna vaaka näytti 88,6, joten oikeastaan lihoin enemmänkin kuin kaksisataa grammaa. Tosin rasvaprosentti oli hiukan alhaisempi kuin viimeksi (41,3) ja lihasten määrä suurempi (26,7), mutta viikossa tuskin on mitään kovin radikaalia tapahtunut, tuo taitaa vain olla asiaankuuluvaa satunnaista vaihtelua. Minusta tuntuu, etten voi syödä oikein mitään, jos haluan saada painon laskemaan… Outoa on se, että painoni laskee omalla asunnollani ollessa ja nousee kotona ollessa, vaikka kotona olen paljon tarkempi syömisten suhteen. Tosin omalla asunnollani minun on vaikea muistaa syödä, mikä tietysti tarkoittaa vähemmän kaloreita, mutta myös epäterveellisempää ravintoa. Mutta minä painan melkein 90 kiloa, pakkohan noin tuhannen kilokalorin ruokavalion on olla riittävän vähäenerginen laihtumiseen! Kuitenkin käytännössä tarvitsen ne omalla asunnollani vietetyt noin viidensadan kilokalorin päivät laihtuakseni. Olen tavallaan samassa tilanteessa kuin silloin Ainoalla Onnistuneella Laihdutuskerralla, pieneenkin pudotukseen vaaditaan todella suurta vajausta kaloreissa. Mutta eihän niin voi elää loppuelämäänsä… 

Olen ajatellut pienen tauon pitämistä tai ainakin itseni pakkosyöttämisen lopettamista joksikin aikaa. Tiedän, että olisi tärkeää saada riittävästi proteiinia, mutta olen väsynyt ahtamaan itseeni ruokaa, jota en halua.  Kokeilen nyt vähän aikaa syödä siten, mikä tuntuu luontevalta ja katson mihin se johtaa. Kirjoitan edelleen kaiken syömäni ruokapäiväkirjaan, mutta vaikka päivän proteiinit jäisivätkin vajaiksi, en pakota itseäni syömään enempää kuin mikä tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Mitään herkkuja en tietenkään ala syödä, mutta muuten yritän panostaa enemmän makuun kuin ravintosisältöön.  Olen nyt yli vuoden miettinyt pelkkiä kaloreita ja proteiinia ja se ei selvästikään toimi, joten kokeilen jotain luontevampaa.

Ehkä tavallaan naiivisti toivon, että jonain päivänä pystyisin pysymään suunnilleen normaalina ajattelematta ruokaa sen kummemmin, ettei laihduttaminen ja syöminen tuntuisi niin suurelta ja aikaa vievältä työltä... Se ei taida onnistua minun kohdallani koskaan. Mutta minä tarvitsen tauon. Nyt ainakin pari viikkoa syön silloin, kun minusta tuntuu, että tarvitsen ruokaa, enkä ala jo aamulla suunnittelemaan, miten saisin päivän aikana pakotettua itseni syömään 70 grammaa proteiinia. Yritän edelleen syödä mahdollisimman proteiinipitoisesti, mutta ilman pakkoa. Katsotaan, mihin se johtaa.

Muuten ei kuulu oikein mitään uutta. Viikko on ollut aika tasainen ja olen nauttinut fyysisestä työstä. Hyttysten seurasta sen sijaan en ole nauttinut, nytkin näytän enemmän neulatyynyltä kuin ihmiseltä. Onneksi ne eivät sentään kutia, koska tähän aikaan vuodesta joudun joka tapauksessa syömään allergialääkkeitä joka päivä. Ja muutenkin olen tainnut jo tulla aika immuuniksi hyttysten pistoille.

Minulla on nyt pää ihan tyhjä, enkä keksi mitään järkevää tai järjetöntäkään sanottavaa. :) Ehkä ensi kerralla… Hyvää viikonloppua! :)