maanantai 10. kesäkuuta 2013

Hamstrausta... :)

Ajattelin, että yritän nyt ryhdistäytyä ja kirjoittaa edes jotain, kun olen ollut niin onneton bloggaaja viime aikoina. Ei sillä, että näillä jaaritteluillani yleensäkään mitään kirjallisuuspalkintoja voitettaisiin… :) Olin kotona melkein kaksi viikkoa ja yritin saada mahdollisimman paljon kesätöitä tehtyä, joten kaikki aika kului siihen. Lähinnä vietin aikaa siivoten. Meillä on äidin kanssa aika erilainen käsitys siitä, mikä on siistiä. Minulle järjestys ja puhtaus ovat tärkeitä, ne saavat oloni tuntumaan rauhallisemmalta ja nautin siitä, kun kaikki on paikoillaan ja järjestyksessä. Äitini ei oikeastaan välitä; jos hän lukee lehteä, hän heittää lehden kädestään johonkin lähistölle. Jos hän syö jotain, lautanen on paikoillaan, kunnes on aika laittaa tiskikone päälle. Kun tulen viikonlopuksi kotiin, yhdellä tuolilla hänen makuuhuoneessaan on keko enemmän tai vähemmän likaisia vaatteita. Hän ei ole suoranaisesti likainen, mutta sekaisuus ja sotku ei haittaa häntä niin tippaakaan. Minä haluaisin kaiken olevan järjestyksessä ja paikallaan ja haluaisin, että talossa olisi vähemmän turhaa tavaraa. Siivoan meillä kotona aina viikonloppuisin ja joudun aloittamaan urakan laittamalla monta tuntia tavaroita takaisin paikoilleen. Se ärsyttää ja turhauttaa minua suunnattomasti. 

Haluaisin kaiken olevan ihan täydellistä myös ulkona ja olen viime vuosina sinnikkäästi raivannut pihaamme kuntoon ja alankin olla voiton puolella. Äidilläni on tapana vain jättää tavarat siihen, mihin ne sattuvat jäämään. Hän korjasi traktoriaan keskellä pihaa ja kun tulin kotiin muutaman päivän päästä, keräsin työkalut ja vein ne paikoilleen ja keräsin roskat ja vein ne roskiin. Jos en olisi sitä tehnyt, ne olisivat lojuneet siinä tuomiopäivään saakka. Hän heitti pois vanhan runkopatjan eli hän kantoi sen autotallin seinustalle, jossa se oli kolme vuotta ja näytti kaamealta. Aina kun pyysin, että veisimme sen kaatopaikalle, äiti sanoi, että ei nyt. Jos jankutan, hän suuttuu. Jos en jankuta, hän ei tee sitä koskaan. Kunnes minulla meni hermot, raahasin sen metsään, kaadoin sille bensaa, sytytin palamaan ja vein jäljelle jääneet jouset metallikeräykseen. Äiti huusi niin, että taatusti kuulitte, jos satuitte olemaan ulkona.

Kaivoin yksi päivä ison kuopan siirtääkseni kukkapenkin toiseen paikkaan ja noin puolen metrin syvyydessä vastaan tuli jokin metallilieriö. Heitin sen muitta mutkitta roskiin, mutta kun äiti näki sen, hän raivostui, koska se kuulemma oli tärkeä osa saunan kiukaan savuhormia. Jos se oli niin tärkeä, miksi ihmeessä se oli hautautuneena puolen metrin syvyyteen maahan?!! Jos en olisi siirtänyt kukkapenkkiä siihen, sitä ei olisi koskaan löytynyt… Mutta kun eihän äiti sitä sinne ollut haudannut, minun olisi pitänyt tietää, että se oli tärkeä! Se oli vain sattunut jäämään siihen ja vuosien kuluessa maa oli sen nielaissut…

Ongelma on se, että pihalta löytyy vaikka kuinka paljon tavaraa, jota ei missään nimessä voi heittää pois ja yrityskin suostutella äitiä luopumaan jostakin, aiheuttaa riidan. Meillä on esimerkiksi ainakin 50 kirkkaan oranssia muovituolia, joilla kukaan ei ole koskaan istunut (siis oikeasti, ei yhtä ainoaa kertaa!), mutta joita ei voi heittää pois, koska niitä saatetaan joskus tarvita. Äitini myös raahaa meille kotiin kaikkien tuttujensa kulahtaneet tv-tuolit, jotka yleensä hajoavat lopullisesti muutamassa kuukaudessa, jolloin hän roudaa ne pihalle. Ja jättää ne sinne. Niitä on tällä hetkellä viisi ja arvatkaa miksi niitä ei voi viedä kaatopaikalle? Koska niiden jalustat voi irrottaa ja tehdä niistä jalustoja lintulaudoille. Vanhin niistä on useamman vuoden vanha ja koska siitä ei ole toistaiseksi syntynyt lintulaudanjalustaa, olen aika skeptinen sen suhteen, että koskaan syntyykään… Yritys saada äiti toteuttamaan nämä aikomuksensa saa aikaan mahtavan riidan, jossa hän raivoaa siitä, että yritän määräillä häntä ja ”kai hän saa omassa kodissaan tehdä mitä haluaa”… No saa, mutta eihän tuollaisessa ole mitään järkeä… Viime kesänä sain sinnikkään nalkutuksen tuloksena hänet lupaamaan käyttööni yhden päivän, jolloin hän kävi kanssani läpi romua, jonka käyttötarkoitusta en tiennyt ja jota en uskaltanut ilman lupaa heittää pois. Pääsimme eroon kolmesta toimimattomasta ruohonleikkurista ja kahdesta peräkärryllisestä sekalaista romua, jota ei taatusti äitinikään tunnistanut sen enempää kuin minäkään. Ja, sain vihdoin hänet viemään jätekeräykseen viisi sähköhellaa ja kolme jääkaappia! Hän vaikutti aidosti yllättyneeltä siitä, että hänellä oikeasti oli viisi toimimatonta sähköhellaa. Minä puolestani odotan löytäväni vielä ainakin kaksi. Korostan, että tuo päivä oli suuri voitto minulle, enkä haaveile vastaavasta ainakaan viiteen vuoteen!

Sisällä tilanne ei ole yhtään parempi. Yhdeksääkymmentä prosenttia tavaroista ei varmasti ole koskaan käytetty. Meillä on ainakin kymmenen lankapuhelinta ja kymmenen vanhaa kännykkää. Kaiken varalta.  Keittiönseinissä roikkuu yksitoista kelloa, joista yhtäkään emme ole ostaneet itse uutena. Keittiönkaapeissa on satoja lautasia, joista käytetään ehkä pariakymmentä. Meillä on pahvilaatikollinen leikkokukkien mukana tulleita virkistepusseja. Meillä oli myös pahvilaatikollinen yksittäisten ruusujen tyviin matkan ajaksi tulevia pieniä muoviputkiloja, mutta löysin niille uudelleensijoituspaikan roskalaatikosta. Meillä on viisi munankeitintä, vaikka äiti keittää munat kattilassa, koska ”ei niihin munankeittimiin voi luottaa”. Meillä on jokin sieniin liittyvä iso laatikkomainen ämpäri, josta olen aivan varma, ettei äitinikään ihan tarkkaan tiedä, mihin sitä pitäisi käyttää. Hän jopa sanoi sen kotiin tuodessaan, että se liittyy jotenkin sieniin ja sen jälkeen se on pölyttynyt astiakaapin ylimmällä hyllyllä. Välillä siivotessani löydän niin outoja tavaroita... Kaikkein käsittämättömin löytöni oli kymmenen isoa pullollista kiinalaisten mehiläisten siitepölyä, joka oli vanhentunut kolme vuotta sitten. Ja kun kysyin asiasta, äiti suuttui heti, joten siitä tiedän, että hänellä ei ollut edes tekosyytä sille, että hän omisti ne. En tiedä, mikä hänen reaktionsa on, kun hän hoksaa minun heittäneen ne pois, mutta en todellakaan välitä.

Jos joku heittää jotain pois, äitini ottaa ne vastaan. Ja vielä esittelee niitä minulle kuin joulupukki, aivan kuin ihan oikeasti ilahtuisin siitä, että meille on tuotu äidin kaverin kuolleen tädin matkamuistoja halpismatkalta Teneriffalle vuonna -85. Vihaan sitä, että lapsuudenkotini täyttyy jonkun toisen romulla. Niissä tavaroissa on vieras tuoksu ja ne näyttävät vääriltä ja ne muuttavat kotini ilmapiiriä. Ja yleensä ne ovat pahvilaatikoissa olohuoneen lattialla, kunnes minä keksin niille jonkun paikan. Äitiä ei haittaa, vaikka ne lojuisivat siinä ikuisesti. Meillä on kaksi varastoa, sisävarasto ja ulkovarasto. Ulkovaraston suhteen olen luovuttanut vuosia sitten, äitini saa vaikka hautautua romuihinsa minun puolestani. Mutta sisävaraston yritän pitää järjestyksessä, mikä ei ole ihan helppo urakka. Välillä valitan kaaoksesta, johon äiti toteaa, ettei se ole ainakaan hänen syynsä, koska hän ei ole edes käynyt siellä vuosiin. Ja hyvä niin, koska jos hän kävisi, hän kenties tajuaisi, että kaikki se tavara, jolle hän on vuosien aikana käskenyt minun etsiä paikan, ei ole aivan löytänyt tietään varastoon asti.

Jotkut tavarat ymmärrän, meillä on esimerkiksi paljon todella vanhaa lasitavaraa, jolla varmasti onkin jotain arvoa, tunnearvoa ainakin. Mutta kun kukaan ei koskaan näe niitä, koska niiden edessä on miljoona kirpparilta eurolla haalittua romua, joiden pohjassa lukee ”Made in China”. Kaikki kirjahyllyn alakaapit ovat täynnä romua, jotka on äidinkin mielestä liian rumia pidettäviksi esillä. Mutta pois niitä ei saa heittää. Kerran sain äidin valikoimaan kymmenen koristetta, joista hän suostuu luopumaan. Olin aivan ihmeissäni ja koin, että olimme saavuttaneet todellista edistystä. Kunnes löysin ne yhdestä alakaapista. Itsekään en voi viedä mitään kierrätykseen, koska vaikka kuinka yrittäisin, jotenkin aina löydän ne tavarat jostain äidin kaapista. Minun pitää joko rikkoa ne tai viedä ne ensin omalle asunnolleni, mistä on kohtuuton vaiva, koska minulla ei ole omaa autoa. Ja kaikkein pirullisinta on, että aina joskus jollekin tavaralle, jonka olen heittänyt pois, olisi käyttöä, jolloin saan kuulla siitä loputtomiin!

Olen joskus katsonut tv:stä sitä hamstraus – ohjelmaa ja uskon, että äitini varmasti on jonkun matalamman luokituksen hamstraaja. Ja minä pelkään sitä ominaisuutta kuollakseni itsessäni. Toistaiseksi pärjään mielestäni hyvin, pidän kyllä kauniista esineistä, mutta kaapeissani on tyhjiä hyllyjä ja huoneissani on avointa tilaa. Minulle sängynalusta on tilaa, joka on syytä pitää tyhjänä, jotta sen saisi siivotuksi mahdollisimman hyvin. Äidilleni se on tilaa, jossa kuuluu säilyttää kolmea rikkinäistä haitaria, ilmakivääriä, jonka piippu on vääntynyt, kananmunakennoja, porakonetta, vanhoja lehtiä, jotain esinettä, jota kukaan ei ole tähän mennessä tunnistanut ja mikä uskomattominta – punajuuria!

Kai me olemme löytäneet jonkinlaisen tasapainon; minä heitän tavaraa pois ja äiti tuo uutta tilalle. Enkä enää oikeastaan edes kuuntele, kun äiti huutaa huomattuaan jonkin kadonneen. Sanon viattomasti, etten minä sitä ole ottanut, että hän on varmasti vain hukannut sen. Hänen on mahdotonta todistaa päinvastaista, koska veisi lopun elämää käydä kaikki läpi. Tilanne on sikäli hankala, että talohan on äidin ja toki hänellä on oikeus täyttää se romulla. Mutta niin kauan, kuin hän odottaa minun pitävän talonsa puhtaana, katson oikeudekseni heittää pois kaikkein järjettömimmän tavaran. En tiedä mitä tapahtuisi, jos en tekisi niin, kenties hän tulisi jossain vaiheessa järkiinsä… Mutta todennäköisempää on, että hän hukkuisi romuunsa. Hänellä on työtila, jossa rakennella kaikenlaista, mutta sitä ei ole voinut käyttää vuosiin, koska sinne ei mahdu. Ei siltikään, vaikka veimme sähköhellat ja jääkaapit pois. Uskon, että talolle kävisi samoin, jos en karsisi turhan tavaran määrää, vaikka se kai tavallaan on varastamista. En tiedä, olenko oikeassa vai väärässä, mutta näin olen päätynyt tekemään. Mutta en tunne suurta syyllisyyttä siitä, että heitin pois kolme täyttä jätesäkillistä tyhjiä kahvipusseja, joista äiti ei ole enää vuosiin tehnyt mitään. Jätin hänelle toiset kolme, siltä varalta, että hän joskus innostuu tekemään kahvipussikasseja. 

Mutta; tulin taas omalla asunnolleni, etten jumitu olemaan kotona koko kesää. Nyt olisi tarkoitus lähteä lenkille, kun kaatosade on vihdoin tauonnut.  Jos vaikka saisi tätä ahteria hiukan pienemmäksi. :)

11 kommenttia:

  1. Aahhahahaa... Anteeksi, mutta repesin totaalisesti tuossa kohtaa, kun kirjoitit "Meillä on jokin sieniin liittyvä iso laatikkomainen ämpäri". Ei tietenkään ole huvittavaa, että äitisi hamstraa näköjään kaiken, mutta kirjoitit vain niin hassusti. Olet hyvä tytär!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus en itsekään tiedä, että itkisinkö vai nauraisinko... :) Kun mitään ei voi heittää pois ja kaikella saattaa olla joskus käyttöä. Vaikka emme sitten tietäisi, mikä hitto jokin esine edes on...

      Kiitti! :)

      Poista
  2. No on äidilläsi jonkin sortin hamsteaushäiriö. Minä en kestäisi. Sinulla on kyllä pitkät hermot. Varmaan ihan terveellistä olla poissa välillä omissa oloissaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että hän olisi jonkin alemman tason hamstraaja, jos se arvioitaisiin. Se on sinällään vähän outoa, koska meidän suvussa on pikemminkin taipumusta olla liiallisen siistejä. Kyllä se toisinaan osaa olla niin ärsyttävää, mutta tavallaan olen kai tottunutkin.

      Yritän pitää yllä jonkinlaisen tasapainon kotona olemisen ja omalla asunnollani olemisen välillä, se on kaikin puolin parasta. :)

      Poista
  3. Äidillesi sopii sanonta "kyllä tavaran kanssa aina pärjää". Minäkin olen edesmenneen isäni varastosta hakenut jo neljä porakonetta (uusia, hyviä) ja vieläkin siellä näkyi ao. koneita olevan. Katsos kun minä poraan vaikka ikkunalautaa ja akkuporakoneesta loppuu akku, niin on kätevä ottaa tilalle toinen, jossa on ladattu akku. Ja sitten voi siirtyä suoraan sähköllä toimivaan. Iskuporakoneeseen tai tavalliseen :):)

    Kirkkaan oranssit muovituolit? No äitisihän voi pitää vaikka kinkerit ulkona :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen vielä jotenkin kestää, jos kyseessä on tavara, jolle on oikeasti käyttöä, mutta kun äiti ei edes tiedä, mitä ne kaikki romut ovat! Porakoneita meilläkin olisi varmaan vaikka kuinka monta, mutta kun ne aina katoaa äidin työtilan syövereihin. Paitsi se sängyn alla oleva. :) Tosin minäkin olen kyllä tuonut osan hänen työkaluistaan itselleni, en ole viitsinyt ostaa, kun äidillä on ylimääräisiä. :)

      Ja pahinta on, että aina kun äidillä on jotain, jota joku tarvitsee, hän saa vain lisävahvistusta säästämisvimmalleen. Äiti osti nappeja jostain alennusmyynnistä, kun olin ihan pieni, alle kouluikäinen. Kaikki nämä vuodet koko suku on hakenut tarvitsemansa napit meiltä ja aina hän jaksaa sanoa minulle, että eikö ollut hyvä ostos. Ja kun viime kesänä laitoin ne yhteen kasaan, otin ne pois pusseistaan, kannellinen kymmenen litran ämpäri ei ihan mennyt kiinni... Minusta vähemmänkin nappeja riittäisi... :)

      Ne tuolit on oikeasti rumimpia ikinä!! Mutta ei sitä tiedä, ehkä niitä joskus tarvitsee... :D

      Poista
  4. Mä repesin tolle patjan polttamiselle. :D Kumpa mäkin saisin joskus tilaisuuden johonkin vastaavaan, eipä ole tullut polteltua muuta kuin kynttilöitä. :D

    -Mimi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kieltämättä aika terapeuttista! :D Kannattaa kokeilla, jos saat mahdollisuuden! :)

      Poista
  5. Kuulostaa kyllä siitä, että hän on hamstraaja. Wikipediassa luki jossain: "Other factors often associated with hoarding include alcohol dependence" ja äidilläsihän on ollut alkoholiongelma. Onko hän parantunut siitä vai juoko hän edelleen? Onko hamstraaminen lisääntynyt vuosien mittaan? Minä olen ruoka-addikti ja jonkinaseinen hamstraaja. Kirjassa "Clear your clutter with feng shui" Karen Kingston kertoo, että usein lihavat onnistuvat laihduttamaan siivottuaan kotinsa ja vähetämällä tavaramääränsä. Aion yrittää. TAvaroissa on varastoituna energiaa menneiltä ajoilta ja ne toimivat energiavarkaina joillekkin ihmisille.
    Hyvää loppuviikkoa T Annis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äiti on ollut juomatta siitä asti, kun olin n. 17. En muista, että lapsuudessani meillä olisi ollut romua, kyllä se on pahentunut vuosien varrella. Itse asiassa en ole ihan varma, oliko hän tälläinen silloin kun vielä joi... Ehkä hän korvasi toisen addiktion toisella. No, jos niin on, niin tämä on kyllä huomattavasti parempi addiktio!

      Minä kyllä heitän aika herkästi ylimääräisen tavaran pois, varsinkin, kun en halua olla kuten äitini. Ja koska nautin siisteydestä ja järjestyksestä ja tyhjästä tilasta. Unelmoin, että minulla olisi asunto, jossa olisi yksi tyhjä huone. Vain tyhjää tilaa, ei tavaraa, ei huonekaluja, ei mitään. :) Paitsi upeat ikkunat!

      Minulla se ei siis ole yhteydessä lihavuuteen. Mutta aina kannattaa kokeilla. :) Ja siitä olen samaa mieltä, että tavaroihin varastoituu energiaa, juuri siitä puhuinkin, että siksi inhoan sitä, että meille tuodaan toisten vanhoja tavaroita.

      Kiitos samoin! :)

      Poista