lauantai 15. kesäkuuta 2013

Yksi ainoa muna…

Tai oli ainakin vielä eilen. Nyt aamulla oli kaksi. Eilen oli vain yksi. Huomannette, että koirani on tarjonnut rakennusmateriaalia pesään. Minä aina keväisin laitankin hänestä harjaamiani karvoja puiden oksille, että linnut saisivat ottaa käyttöönsä, jos haluavat. 

En nyt ihan ole varma, minkä linnun pesä tämä on, koska emoa ei ole näkynyt. Tämä olisi muodoltaan kuin rastaan pesä, mutta ei nuo taida kyllä olla rastaan munia… Ehkä joku pääsky, niitä on muutenkin pihapiirissä paljon. Täytyypä googletella, että kenen munia nuo olisivat. Tai sitten vain odotella, että pienokaiset syntyvät. Kovin on turvattomaan paikkaan tehty, mutta en oikein tiedä uskallanko mennä rakentamaan minkäänlaista suojaa. Mutta hyönteisiä voisin pyydystää sitten vauvoille, niin saisi tuore äiskä vähän levätä. :) 

Vaaka näytti nyt taas tänään tasan 89. Ihan ok. En enää edes odota kovin suuria pudotuksia, kunhan ei nyt nousisikaan ja jos vähitellen jopa laskisi. Ajattelin, että voisi jossain vaiheessa olla vähän aikaa nutreilla, jospa se tarjoaisi jonkinlaisen shokkiherätyksen, jota kehoni kaipaa.

Mieliala on nyt muutaman päivän ollut todella alakuloinen. Olen useimmiten ihan ok, mutta sitten jokin ihan pikku juttu saa miettimään, että mitä väliä on millään. Joskus on yllättävän raskasta vain pysytellä hengissäkin, kun tulevaisuudessa ei ole luvassa mitään mukavaa. Olisi ihan eri asia, jos tämä olisi vain jokin välivaihe, mutta tällaista ”elämäni” on, eikä muuksi muutu. Tein sitten mitä tahansa, niin ei sillä ole mitään varsinaista merkitystä. Ei ole väliä missä asun tai missä olen töissä tai mitä harrastan, kun minulla ei kuitenkaan tule koskaan olemaan ihan oikeaa, kokonaista elämää. Joskus minusta tuntuu, että minulla on pelkkiä velvollisuuksia ja minuun kohdistuvia odotuksia ja häpeää siitä, etten täytä niitä odotuksia. Että minuun kohdistuu samat vaatimukset kuin kaikkiin muihinkin, mutten kuitenkaan saa mitään palkkiota niiden vaatimusten täyttämisestä. Tai yrityksestä täyttää ne vaatimukset. Tai sitten vain kuvittelen ne vaatimukset… Ehkä on lapsellista ajatella niin, mutta olen aina yrittänyt tehdä järkeviä päätöksiä, olen opiskellut ja käynyt töissä hyvin nuoresta ja jotenkin kai odotin niiden johtavan jonnekin, ei vain olevan opiskelua tai työtä. Tarkoitan tällä sitä, että jos joskus vaikka tapaisin ihminen, jonka kanssa ystävystyä, niin on ihan eri asia olla joku, jolla on koulutus ja työpaikka ja joka asuu itsenäisesti, kuin olla joku, joka ei ole eläissään tehnyt mitään ja joka asuu edelleen kotona. Mutta kun enhän minä ole ystävystynyt kenenkään kanssa, niin saman tien olisin voinut yrittää vähemmän. Kai minä yritin tehdä itsestäni sellaista ihmistä, joka voi saada muita ihmisiä elämäänsä, mutta se ei onnistunut. Minulla ei esimerkiksi ole sen kummempaa ammatillista kunnianhimoa, mutta ajattelin, että ihminen, jolla on akateeminen koulutus, olisi halutumpaa seuraa, että se nostaisi todennäköisyyttä saada sosiaalista elämää. Että se jotenkin tekisi minusta ”arvokkaamman”. En tiedä onko se totta, mutta ainakaan minun kohdallani se ei toiminut. Olen yrittänyt tehdä asioita toiveenani niiden avulla muuttua joksikin toiseksi ihmiseksi. Asioita, jotka koen normaaleiksi, toivoen, että sitten minäkin olisin normaali, mutta ei sitä voi tehdä niin päin. Normaali ihminen voi tehdä epänormaaleja asioita ja olla epänormaali, mutta vaikka epänormaali ihminen tekisi kuinka monta normaalia asiaa, hänestä ei koskaan tule normaalia. Olisin niin kovasti halunnut olla joku ihan muu ja olen käyttänyt paljon aikaa ja energiaa yrittäen muuttua joksikin toiseksi, mutta eihän se onnistu. Ne kaikki asiat, joita olen yrittänyt tehdä, ovat pelkkää pintaa, eivätkä oikeasti muuta mitään. Minä olen silti minä ja sen ihmiset näkevät, ei niitä normaaleja asioita, joita yritän tehdä. En halua olla tämä ihminen joka olen, enkä halua tätä ”elämää”, mikä minulla on. Mutta ehkä nuo eivät ole sellaisia asioita, joita voisin muuttaa. Tai ainakin yritän muuttaa niitä väärällä tavalla… Olen, kuka olen ja tätä minun elämäni on. Ja se ajatus saa minut miettimään, että mitä väliä millään on.  

En minä usko, että ihmiselämällä ylipäätään on mitään suurta merkitystä, mutta yksilön kannalta tämä minun olemassaoloni on niin pohjattoman merkityksetöntä. Minun täytyy miettiä esimerkiksi sellaisia asioita, että miten käytännön järjestelyt hoituvat kuolemani jälkeen, koska minulla ei ole ketään, kuka hoitaisi hautajaiseni tai edes osallistuisi hautajaisiini. Minä olen olemassa lähinnä vanhempieni takia ja yritän parhaani mukaan teeskennellä eläväni niin, että he voisivat kuvitella minun olevan onnellinen. Äitini unelmoi siitä, että saisin hyvän työpaikan, joten yritän löytää hyvän työpaikan. Toisella vanhemmallani on pari hyvinkin outoa käsitystä siitä, mitä onnellisuuteeni tarvitaan, joten yritän esittää, kuin nuo asiat kiinnostaisivat minua. Oma motiivini on tehdä asioita niin, että joutuisin häpeämään itseäni (ja että äiti joutuisi häpeämään minua) mahdollisimman vähän. Yritän laihtua, jotten joutuisi häpeämään lihavuuttani, yritän saada töitä, jotten joutuisi häpeämään työttömyyttäni, asun yksin, jotten joutuisi häpeämään sitä, että asun kotona… Mutta samaan aikaan minusta tuntuu, etten minä huijaa oikeasti ketään. Ehkä minä kuvittelen, mutta aina kun puhun jonkun sellaisen kanssa, joka tuntee minut, minusta tuntuu, että he näkevät julkisivun läpi muutamassa sekunnissa. Tapasin yhden äidin tutun ja selvisi, että hän oletti minun asuvan kotona ja tunsin niin suunnatonta häpeää!! Koin valtavaa tarvetta selittää, että kyllä minulla on oma asunto, johon hän sanoi, että olet kuitenkin paljon kotona ja minua hävetti ihan hirveästi! Olisin halunnut jotenkin selittää, jotenkin saada hänet ymmärtämään, mutta… Ymmärtämään mitä?! Ihan oikean johtopäätöksenhän hän oli tehnyt, oli minulla sitten omakin asunto tai ei. Se on kuitenkin pelkästään yksi niistä asioista, joiden avulla yritän esittää normaalia. Mutta se ei toimi. Minua hävettää ihan hirveästi olla niin paljon kotona, mutta vaihtoehto on olla aina yksin ja se on pahempaa kuin häpeä. Lapsellisesti toivoisin, että voisin olla kotona salaa, että äiti väittäisi tutuilleen puhelimessa, etten ole kotona ja että pysyttelisin huoneessani, jos joku tulee käymään... Jotta voisin paremmin esittää normaalia.  Tunnen heidän halveksuntansa melkein fyysisesti… Ehkä se johtuu vain siitä, että halveksin itse itseäni niin koko sydämestäni ja muita ei oikeasti kiinnosta tuon taivaallista minun lukuisat epäonnistumiseni. Mutta tunnen aina olevani se ihminen, johon muut vertaavat itseään, jotta voisivat olla kiitollisia omasta elämästään ja omasta itsestään. Vaikka asiat olisi kuinka huonosti, niin ei ainakaan silti joudu olemaan minä, ainakin jokainen on aina parempi kuin minä. No, onpa minustakin sitten jotain iloa jollekin. :)

Mutta en ole ollut ahdistunut nyt sen jälkeen, kun aloitin nuo uudet lääkkeet. Mielialaan ne eivät mielestäni ole vaikuttaneet ollenkaan, mutta ahdistus on kadonnut ainakin toistaiseksi ja jo se on valtavan suuri asia. Nostimme nyt annostusta, koska mieliala ei ole muuttunut, mutta haluan ainakin toistaiseksi jatkaa näiden kanssa, koska jos ne tosiaan pitävät ahdistuksen loitolla, se riittää minulle. Olen tosin edelleen nähnyt joka yö painajaisia, enkä ole varma, onko se sivuvaikutus vai johtuuko se kesästä ja käärmeistä, koska näin painajaisia viime kesänäkin. Melkein joka yö herään nähtyäni käärmeunta, mutta välillä näen muitakin painajaisia, mikä on minulle harvinaisia. No, toivottavasti ne loppuvat jossain vaiheessa, oli niiden syy sitten mikä tahansa.

Mutta nyt pitää mennä ulos. Äiti oli ostanut uuden kasvihuoneen, jonka on aivan selvästi suunnitellut miespuolinen insinööri ja hän odottaa minun kasaavan sen. Itse asiassa se oli aika hauskaa, kunnes törmäsin osiin, jotka eivät vain yksinkertaisesti sopineet yhteen, vaikka olisin tehnyt mitä. Jätin illalla koko homman sikseen, mutta nyt menen jatkamaan. Jospa olisin nukkuessani tajunnut, miksi osat 996 ja 994, jotka kiinnitetään toisiinsa osilla 214 ja 213 käyttäen apuvälinettä 92, eivät halua muodostaa kulmaa, joka sopisi yhteen osan 412 kanssa… :)

Mutta; mukavaa viikonloppua kaikille! :)

4 kommenttia:

  1. Tiedän tuon tunteen... Jossain vaiheessa, kun olin itse tosi masentunut, tunsin jatkavani elämistä vain läheisteni tähden. Omassa elämässä ei tuntunut olevan odotettavissa mitään oikeaa tulevaisuutta, sillä kaikki nuoruuden haaveeni ovat sellaisia, etten voi niitä enää saavuttaa. Voin ilmeisesti tällä hetkellä paremmin, sillä tieto siitä, ettei minulla ole kummoistakaan tulevaisuutta, ei juuri vaivaa. Pystyn löytämään tavallisesta arjesta mielekkyyttä ja tekemään itse elämääni sisältöä. Yritän myös kovasti välttää sitä, että pyrkisin toimimaan joidenkin yhteiskunnan tai tapojen asettamien vaatimusten mukaan. Se, että olen vähävarainen tai minulla ei ole vakituista työtä ei tee minusta huonompaa ihmistä, ja kun se ei oikeasti minua vaivaa, miksi ajattelisin, että olen yhteiskunnan silmissä jotenkin epäkelpo yksilö...

    Sinun tilanteestasi sen verran, että en näe mitään hävettävää siinä, että vietät aikaa lapsuudenkodissasi. Eikö asiaa ihmettelevien pitäisi pikemminkin ajatella, että olet tosi hyvä tytär, kun vietät aikaa vanhempiesi kanssa ja teet kaikennäköisiä hommia siellä. Yritä päästä eroon tuosta turhasta häpeästä. Kun sinun on hyvä olla kotona, ja siitä on hyötyä vanhemmillesikin, niin eikö se ole kaikkien kannalta vain positiivinen asia, että vietät siellä aikaa? Jos joku asiaa ihmettelee, niin kai hänelle voi sanoa, miten kurjaa on, kun nykyään lapset eivät enää välitä vanhemmistaan, ja että miten sinusta on mukavaa puuhailla kotona kaikkea, että et sinä hengaa siellä, koska sinun olisi pakko, vaan koska se on sinusta mukavaa.

    Tosi hyvä, jos lääkkeet ovat vieneet ahdistuksen mennessään, toivottavasti mielialakin vielä kohoaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että minullekin tavallinen arki olisi ihan ok, mutta kun elämässäni ei ole yhtään mitään. Olen niin pohjattoman kyllästynyt, ihan kaikkeen. Mutta kai se menee taas ohi. Minä taas olen ihan hirveän tietoinen siitä, etten ole sellainen kuin pitäisi... En oikein edes tiedä kenen mielestä, sukuni kai... Sukulaiseni ovat kovin tuomitsevia ja haukkuvat niin monia ihmisryhmiä ja se ahdistaa minua. Vaikka ei kai pitäisi välittää...

      Kai minua pidetään jonkinlaisena friikkinä, kun olen vanhapiika ja kaikkea. Se hävettää minua. Minua hävettää sekin, että ihmiset varmaan tietää, ettei minulla ole muunkaanlaista sosiaalista elämää. Minua pidetään lapsellisena (niin kuin olenkin) ja se tuntuu nololta. Siksi toivoisin, ettei ihmiset tietäisi vielä sitäkin, että olen niin paljon kotona.

      Tuo ahdistuksen puuttuminen on jo todella suuri juttu. :) Mutta toki mielialakin saisi hiukan nousta, mutta tähänkin olen kyllä tyytyväinen! :)

      Poista
  2. Mäkin olen jo kauan miettinyt tuota vanhapiika dilemmaa... En haluais olla peräkammarin tyttö, jota säälitään ja mietitään että mikä vika siinä on. Yksin asuminen on kuitenkin niin yksinäistä. :S On vaikea selittää asuvansa kotona vanhempien luona, kun toisten samanikäisten koti tarkoittaa jo puolisoa ja paria mukulaa. Aina silloin tuntee itsensä tosi lapselliseksi ja jotenkin epäonnistuneeksi, kun ei ole onnistunut hommaamaan sitä perhettä ja asuntolainaa. Onneksi tämä pohdinta ei ole kuitenkaan koskaan estänyt mua menemästä kotiin vaan yleensä menen heti kun siltä tuntuu ja nautin siellä olosta ilman häpeää. (mikä tietysti johtuu tällä hetkellä siitä etten asu siellä vaan käyn vain vierailulla)

    Mä pidän kulisseja omassa elämässäni yllä aika tiukasti ja annnan puolituttujen ymmärtää omaavani vilkkaankin sosiaalisen elämän, mutten oikeasti tiedä uskovatko vai näkevätkö heti mun läpi. Mulle olisi ihan kauheaa tietää, että toiset tietävät mun todellisen tilanteen. Häpeän tunne olisi ihan valtava. Siksi haluan kuvitella että muilla ei ole hajuakaan mun yksinäisyydestä yms ongelmista. Vaikka eivätköhän monet osaa laskea yksi plus yksi kun eivät ole koskaan kylällä mitään meheviä juoruja musta kuulleet...

    Mutta vielä tuosta perhe-elämästä... Suomalaisessa kulttuurissa on tuo yksin pärjäämisen arvostaminen mennyt ihan liian pitkälle. Aikuisen ihmisen pitää asua ja hoitaa elämäänsä täysin itsenäisesti ollakseen onnistunut ihminen. Miksi pitää muka kaikesta selvitä yksin ja miksi ihmeessä arvostetaan sitä omaa asuntoa niin paljon? Vaikka joku kärsii yksinäisyydestä ja masennuksesta niin silti ulkopuoliset ajattelevat että on parempi asua omassa asunnossa kuin äidin helmoissa. Olisi ihan tervettä ottaa hiukan etelä-eurooppalaista ajattelua tähän mukaan ja ymmärtää että perhe voi olla hyvin tärkeä voimavara ihmiselle. Eivät itsenäisyys ja onnellisuus ole kiinni siitä omasta ulko-ovesta vaan ihan muista asioista. Ei siis pitäisi tuomita/pilkata ihmisiä, jotka asuvat/vierailevat paljon vanhempiensa luona, vaan arvostaa sitä, että pitävät samalla huolta omista vanhemmistaan ja mahdollisesti rikastavat heidänkin elämäänsä suuresti.

    Hyvä että ahdistus on kadonnut. Se voi olla niin lamauttava tunne. Mä olen onnistunut peittämään omat ongelmani taas jonnekin syvemmälle, mutta oirehdin kehittelemällä vaikka minkälaisia fyysisiä oireita. Huimaus oli todella pelottava tunne, pala kurkussa inhottava, mutta tämä uusin eli käsien puutuminen on aika yllättävä. Kihelmöinti tuntui alussa hauskalta mutta toistuessaan muutaman tunnin välein ei ole enää niin kivaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Vaikka tytöille se on kai hiukan eri, kun peräkammarinpojat yleensä elävät äiskän passattavina, tytöt taas osallistuu kotitöihin, jne. Mutta silti, ihmiset näkee sen negatiivisesti. Tunnen pari vanhapiikasisarusta, jotka asuvat kotona ja minusta tuntuu todella ikävältä, kun ihmiset puhuu heistä tiettyyn sävyyn.

      Minulla tilanne on se, että kaikille on itsestäänselvää, että olen yksin ja myös miksi olen yksin. Se on sekä hyvä, että huono asia. Toisaalta siitä ei tarvitse juoruta, koska kaikki tietää, ettei minun näköiseni voisi seurustella, mutta toisaalta se on niin noloa, että ihan kaikki tietää, ettei minun näköiseni voisi seurustella. Ehkä ne juorut olisi sittenkin parempia tai ainakin mielenkiintoisempia. :)

      Mutta en minäkään koskaan kenellekään puhu siitä, ettei minulla ole edes kavereita. Se tuntuu niin häpeälliseltä... Ehkä ihmiset silti tietää, kun en koskaan puhu kenestäkään. Mutta toivon, että eivät!

      Se on muuten ilmeisesti suhteellisen harvinaista noin maailmanlaajuisesti, miten Suomessa muutetaan jo nuorena omilleen, jne... Toisaalta minä ja äiti emme tulisi toimeen keskenämme, jos aina asuisimme yhdessä, mutta toisaalta, miksi se on niin noloa olla niin paljon kotona... Kertooko se sitten jotenkin epäonnistumisesta elämässä... En tiedä. Joka tapauksessa vietän paljon aikaa kotona, koska muuten tulisin varmaan hulluksi.

      Totta ja kun sitä vielä pelkää koko ajan, niin se pilaa nekin ajat, kun ei ole ahdistunut! Kurjaa, että oirehdit fyysisesti! Auttaisiko, jos pakottaisit itsesi ajattelemaan niitä ahdistavia asioita? Ei kovin mukava keino, mutta saattaisi toimia?

      Poista