sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

:)

89, 2 kg. Minusta tuntuu, että tein sitten mitä hyvänsä, niin painoni ei nyt liikahda minnekään. Pitäisiköhän alkaa herkuttelemaan oikein urakalla… :) Mietiskelin tuossa yksi päivä, kun luin yhtä blogia, jossa kirjoittaja esiintyy ihan omana itsenään ja laittaa myös kuvia itsestään, että olisiko motivaationi laihduttaa suurempi, jos olisin nätti. Kyseinen bloggaaja siis on todella nätti ylipainostaan huolimatta ja jotenkin ihan automaattisesti ajattelen, että hänellä olisi paljon suurempi syy laihduttaa, kun hän olisi laihana todella hyvännäköinen. Minä taas… Olen toiveikas sen suhteen, että jos pääsisin tarpeeksi alhaiseen painoon, minuun ei enää kiinnitettäisi niin helposti huomiota, eikä rumuutenikaan saisi kommentteja. Mutta kyllä minä kuitenkin kärsin niin paljon ylipainostani, että haluan laihtua jo nyt todella epätoivoisesti, enkä tiedä vaikuttaisiko se, jos voisin haaveilla kauneudesta ja hyvästä ulkonäöstä. Ehkä ei. Minua toisaalta harmittaa itseäkin se, miten suuren roolin olen antanut ulkonäölleni. Osin se johtuu siitä, että muut ovat siitä huomautelleet, mutta osin on kyse siitä, että olen kai sellainen ihminen. En minä muita tuomitse ulkonäön perusteella, mutta silti oletan, että kaikille muille millään muulla minussa ei ole väliä, kuin ulkonäölläni. Että ihmiset näkevät vain läskini, eivät mitään muuta. Vaikka olen toki elämäni aikana tavannut paljonkin ihmisiä, jotka eivät ole kohdelleet minua mitenkään huonosti, mutta silti aina oletan sen olevan se oleellinen juttu minussa. Jos joku kuvailee minua tuntemattomalle, niin se on ensimmäinen mieleen tuleva sana. En usko, että kestäisin elämää kauniina, koska pelkään ja inhoan huomiota, mutta olisi kai kiva olla sellainen hieman nätimpi kuin tavis. Tai edes tavis. Sellainen, etten kiinnittäisi huomiota puoleen tai toiseen ulkonäön perusteella, mutta että tuttujen mielestä olisin kuitenkin ihan ok katsottavaa. Mutta en tiedä motivoisiko sekään minua tekemään enemmän töitä laihtumisen eteen. Minä haluan laihtua ja minä haluan tehdä sen vaaditun työn, mutta silti, kun illalla kirjoitan viimeisiä merkintöjä ruokapäiväkirjaani, olen syönyt suunnilleen saman verran kuin edellisinäkin päivinä. Ehkä minun pitäisi suunnitella syömisiäni enemmän ennakkoon... 

Olen myös miettinyt, että kokeilisin pitää viikossa pari proteiinipäivää, niin että välttelisin hiilareita kokonaan. Vähän Dukan dieetin hengessä. Tein heidän nettisivuillaan testin siitä, milloin pääsisin tavoitepainooni Dukan dieettiä noudattaen ja maaginen päivä olisi marraskuun 21. Mutta koko ohjelman noudattaminen taitaa olla liian kurinalaista minulle. Heidän testinsä mukaan minulla on isot luut, mistä totta kai ilahduin. :) Tosin sitten se lisäsi, että noin isot luut yhdistettynä minun elopainooni on vain dinosauruksella, mikä vähän himmensi iloa. Mutta proteiinin riittävä saanti on edelleen todella vaikeaa, joten luulen, että se auttaisi painon pudotuksessa. Mutta sekin pitäisi myös tehdä, eikä vain kirjoittaa siitä. :)

Olen viime päivinä askarrellut kaikenlaista pientä, ihan aikani kuluksi. Ajattelin vähän koristella yhtä kynttelikköä tässä joulua odotellessa, tosin nyt vasta maalasin sen. Tai oikeastaan minun piti vain maalata se puunvärisestä valkoiseksi, mutta pihinä ihmisenä ostin halvempaa spraymaalia kuin yleensä ja sitä ei saanutkaan levitettyä yhtä hyvin kuin tavallisesti käyttämääni maalia, joten nyt ajattelin sitten koristella ne kohdat, joissa maali vähän valuu. Ja ennen joulua näin jonkun blogissa kivasti koristellun kynttelikön, ajattelin tehdä jotain samantapaista. Tosin olen ihan varma, että kun joulu tulee, sitä kynttelikköä ei saada toimimaan sitten kirveelläkään… :D  Samalla ajattelin koristella yhden kuusenjalan vähän kauniimmaksi, sekin on kyllä nyt vasta maalattu. Enkä oikein vielä edes tiedä, minkälaisen siitä tekisin… Maalailin myös yhtä teerasiaa, sisältä pinkiksi ja ulkoa valkoiseksi ja tein magneetteja. Olen aina välillä törmännyt netissä vanhoista pullonkorkeista tehtyihin magneetteihin ja pitänyt niitä hienoina ja harmitellut, ettei pulloissa enää ole metallikorkkeja. Kunnes sitten mainitsin siitä äidille, joka totta kai jostain kätköistään etsi minulla ainakin 500 pullonkorkkia… En tiennyt, että itkisinkö vai nauraisinko, mutta tällä kertaa oli kai ihan hyvä, ettei hän heitä mitään pois. Nyt vain laitoin magneetit taakse muutamaan muumikorkkiin, mutta tarkoitus olisi tehdä jotain vähän omaperäisempää. Jos osaan, taitoni eivät aina aivan vastaa mielikuviani. :)


Olen myös keitellyt hilloja, vaikka en niitä syökään. Minusta hillojen ja mehujen tekeminen on aivan ihanaa puuhaa ja vanhempani kyllä syövät ne, joten eivät ne hukkaan mene. Tosin mehujen suhteen olen jotenkin myöhässä, mutta toivottavasti raparpereista saadaan toinen sato. Raparperimehu on ainoaa, jota juon itsekin joskus ja viinirypäleistä tehty myös, jos niitä nyt tänä vuonna on tarjouksessa. Ja mustaherukanlehtimehua pitää myös vielä tehdä.

Uskomatonta, että kohta on ihan oikeasti syksy. Kesäkuu tuntui kestävän ikuisuuden ja heinäkuu taas vain katosi jonnekin. Ja elokuu on jo tavallaan syyskuukausi, vaikka olisikin vielä lämmintä, niin lehdet alkaa kellastua ja ilmassa tuoksuu syksy. Yöllä oli jo sen verran hämärää, että pihavalomme, jossa on liiketunnistin ja joka toimii vain pimeään aikaan, meni päälle muutaman kerran. Juuri öiden pimentyminen on parasta syksyssä ja se ihana raikas syksyn tuoksu. Mutta tänään on kyllä vielä todella kuuma, yritin olla hetken ulkona, mutta kuumuus oli sietämätöntä. Toivottavasti illalla viilenee edes hiukan. :)

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Välinpitämättömyyttä ja ärsyyntymistä

Kuuma!! Vielä eilen olin ulkona takki tiukasti päällä ja tänään riittäisi bikinit. Ja mikä näky olenkaan bikineissä... :D Meillä kotona siis ei ole naapureita näköetäisyydellä ja harvat ohi menevät autot ehtii kuulemaan, joten siellä voin pukeutua ihan miten haluan. :) Kaupungissa taas yritän ajatella kanssaeläjiäni ja pukeutua asianmukaisesti, kuten turkishaalariin... Tai mihin tahansa, mikä peittää ruhoni päästä varpaisiin, mikä on erityisen hankalaa tähän aikaan vuodesta. En ole koskaan kestänyt kuumaa, minulle tulee todella herkästi huono olo ja aurinko saa pääni särkemään. Ajattelinkin kirjoitella jotain tänne kuumuutta vältellessäni ja mennä lenkille vasta illalla. :)

Monta kertaa tänä kesänä netissä on ollut puhetta vihapuheesta ja lehdissäkin on uutisoitu milloin mistäkin ärsyyntymisestä ja se on saanut minut miettimään omaa suhtautumistani. Minä vain yksinkertaisesti en jaksa välittää kovinkaan monesta asiasta. Alkukesästä kaupan tätejä ärsytti asiakkaat ja vähän myöhemmin lastentarhan tätejä vanhemmat ja jossain vaiheessa ruotsinkielinen toimittaja kertoi saaneensa jopa tappouhkauksia. Olen joskus täälläkin kirjoittanut siitä, etten ymmärrä, miksi esimerkiksi meikkaamisesta jaksetaan tapella netin keskustelupalstoilla, saati sitten vielä vähäpätöisimmistä asioista. Minun täytyy sanoa, että en välitä niin tippaakaan. Minua ei ole yhdessäkään työpaikassani ärsyttänyt oikein mikään. Minä en voisi vähempää välittää siitä, mitä kieltä joku puhuu äidinkielenään tai lisääkö joku puhekielessä ännän sanaan enää. Minulle on täysin yhdentekevää minkä värinen iho jollakin on ja vielä vähemmän välitän siitä, harrastaako joku seksiä samaa sukupuolta vai eri sukupuolta olevan kanssa. En edes kiinnitä huomiota siihen, onko joku meikannut vai ei ja minustakin kieltämättä rumat legginssit eivät ole saaneet minua edes harkitsemaan aiheesta kirjoittamista nettiin. Välitän kyllä esimerkiksi eläinten oikeuksista ja pedofiilit ja muut vastaavat sekopäät saavat minut raivon valtaan, mutta sellaiset asiat, joista ei ole varsinaista haittaa kenellekään... Minun on vaikea ymmärtää, miksi niillä on niin suuri merkitys joillekin. En tiedä, onko se vain itsekeskeisyyttä vai oire masennuksesta vai luonteenpiirre, mutta minä en vain välitä.

Jos nyt valitaan itseäni lähellä oleva asia, niin en loppujen lopuksi ole koskaan ymmärtänyt läskivihaakaan. Hyvältähän se ei näytä, mutta mitä sitten? Miksi on niin kauheaa olla lihava? En ihan oikeasti usko, että kovinkaan moni vilpittömästä inhoaa lihavia vain siksi, että me potentiaalisesti sairastumme ja kulutamme yhteiskunnan varoja. Uskon, että kyse on puhtaasti ulkonäöstä. Mitä tukee sekin, että ihmiset, jotka ovat vain rumia, eivät lihavia, saavat myös osakseen todella ikävää kommentointia. (Ja se, ettei tupakoivia kohdella samalla tavalla, vaikka hekin riskeeraavat terveytensä) En kykene hahmottamaan, mitä näiden ihmisten mielessä tapahtuu heidän nähdessään lihavan ihmisen, miksi se aiheuttaa niin voimakkaan reaktion. Eihän sillä oikeastaan ole kovin suurta vaikutusta heidän elämäänsä, kenenkään kun ei ole pakko edes puhua lihavan kanssa, jos pitää ajatusta niin vastenmielisenä.

Olen joskus jutellut kaltaisteni kanssa siitä, että se haukkumisen sävy tuntuu olevan kuin olisin tehnyt jotain pahaa vain olemalla olemassa, kuin rumuuteni olisi loukkaus ja minun pitäisi pyytää sitä anteeksi. Kuin he tulisivat huomauttamaan minulle, että otin vahingossa heidän sateenvarjonsa ja he haluavat sen takaisin ja odottavat minun pahoittelevan tekoani. Nuorena se oli vain haukkumista, mutta aikuisena se on sisältänyt vihjeen siitä, että minun pitäisi jotenkin vastata heille, perustella, miksi olen tehnyt heille jotain näin kamalaa. Netissäkin asian ydin tuntuu olevan, että miten voimme tehdä tämän muille; miten voimme pilata heidän maisemansa ja kuluttaa heidän verorahojaan. Se saa minut miettimään, että mistä se lähtee. Ihan pieni lapsi varmasti kiinnittää huomiota lihavuuteen tai mihin tahansa poikkeavaan ulkonäköön, mutta missä vaiheessa ja miten nämä läskivihaajat alkavat kokemaan oikeudekseen haukkua lihavaa. Koulussa pahin kiusaajani haukkui vähän kaikkia; luokallani ollutta tyttöä, jolla ei ollut rintoja, tyttöä, jolla oli silmälasit ja meitä läskejä, totta kai. Sen yhdistän jotenkin hänen omaan huonoon itsetuntoonsa. Mutta entä ne, jotka haukkuvat vain läskejä? Ja ne, jotka eivät haukkuneet läskejä, vaan jotain muuta? Muistan yhden pojan, joka aina minut nähdessään haukkui tummia hiuksiani ja silmiäni, mutta en muista hänen koskaan sanoneen mitään painostani. Miksiköhän tummuuteni oli hänestä niin rumaa... Ilmeisesti se sitten vei huomion lihavuudeltanikin. Ja miksi hän koki tarvetta aina sanoa siitä minulle... Jotkut haukkuivat minua vain rumaksi, eivät läskiksi. Toiset taas läskiksi, eivät rumaksi. Olikohan siinä kyse vain heidän valitsemistaan sanoista vai loukkasiko toisia nimenomaan painoni ja toisia nimenomaan rumuuteni... Jos minulla olisi ollut kauniit kasvot, olisiko asiat ollut toisin? Tai jos olisin ollut laiha, mutta silti ruma? Aikuisena minua on haukuttu lähinnä läskeistä, joskus joku sanoo rumaksikin. Hiuksistani ja silmistäni ei ole kukaan sanonut mitään enää vuosiin. Mutta miksi se ärsyttää joitakin niin kovasti?!

Olen joskus miettinyt, että jos olisin ollut nätti tai edes tavallinen, niin miten olisin kokenut ulkonäön... Mitä silloin olisin ajatellut rumista ja/tai lihavista ihmisistä... Olen joskus oikein yrittänyt katsoa arvostelevasti kaltaisiani ihmisiä, mutta en tunne inhoa, enkä oikein mitään muutakaan. He ovat vain ihmisiä muiden joukossa minun silmissäni. Iltalehdessä uutisoitiin näyttelijättären sanoneen hotellin vastaanotossa työskentelevälle naiselle, että tämä on liian ruma vastaanottaakseen hänen ilmoittautumisensa. En voi kuvitella tilannetta, missä olisin tullut edes ajatelleeksi jotakin tuollaista. Saatan tuntea poikkeuksellisen suurta alemmuudentunnetta tavatessani erityisen hyvännäköisen ihmisen, mutta en voi edes kuvitella jonkun olevan niin ruma tai lihava, että se jotenkin häiritsisi minua. Enemmänkin tunnen ehkä jonkinlaista hengenheimolaisuutta. Ja miten hankalaa se olisikaan, jos joku voisi vain ulkonäöllään pilata päiväni?!! Ainakin tässä asiassa on helpotus, etten välitä.

Ehkä toisia vain ärsyttää muiden asiat helpommin, mutta onko se sitten hyvä vai huono asia? Huono, jos se kertoo sairaalloisesta itsekeskeisyydestä, mutta ainakaan minun mielialaani ei vaikuta jonkun tuntemattoman koko tai meikit. Mutta se on kiinnostava asia, jota muistan miettineeni jo nuoresta lähtien. Mikä saa ihmisen tuntemaan niin vahvasti asioista, jotka jollekin toisella ovat aivan täysin yhdentekeviä?! Mietin myös sitä, että silloin koulussa, ymmärsivätkö nämä minua haukkuneet ihmiset koskaan, miltä se minusta tuntui. Vai ansaitsinko heidän mielestänsä sen, koska olin väärän näköinen. Tai miltä se heistä jälkeenpäin tuntui tai muistivatko he edes, millaisia olivat. Tuo pahin kiusaajani on nyt naimisissa naisen kanssa, joka lihoi raskauksien aikana todella paljon ja on nyt paljon isompi, kuin minä olin silloin. Joskus olisin utelias tietämään, mitä hän nyt vaimostaan ajattelee. Silloin nuorena sanoin aina takaisin haukkujilleni ja sanoin ilkeimmän asian, mikä mieleeni tuli. Loukkasinkohan minä koskaan heitä... Minusta aina tuntui, että oli ihan sama, mitä sanoin, ei heitä kiinnostanut minun kaltaiseni mielipiteet. Ja se oli joka tapauksessa vain puolustautumista, reaktio heidän haukkumiseensa, joten ehkä sillä siksikään ei ollut heille merkitystä.

Mutta lopputulos oli kai se, että minusta aina tuntui, että olisin jonkin arvoinen vain, jos olisin oikean näköinen. Siksi kai päädyin elämään niin kuin olen elänyt, vain odottamaan laihtumista ja elämäni alkua. Serkkuni vaimon tytär meni taannoin naimisiin ja minä jäin miettimään sitäkin. Hänen painonsa on vaihdellut paljonkin, mutta nyt hän taitaa olla lihavimmillaan. Ja silti hän meni naimisiin. Minä olisin vähintään lykännyt häitä, kunnes olisin laihtunut. Hän on tosin nätti lihavanakin, mutta silti... Minä aina odotan kaikessa laihempia aikoja. Toivon todella, että vielä joskus pääsen painoon, jossa en joudu koko aikaa miettimään kokoani ja voin elää normaalimmin. Omassa ajattelussanihan se ongelma on, mutta uskon, että laihtuminen vähentäisi häpeän tunnetta. Ja jo tämä vähäinen laihtuminen on vähentänyt sitä, ainakin silloin kun muistan laihtuneeni. Mutta silti, olen tietoinen siitä, että lihavuuteni ärsyttää ihmisiä ja sillä on ollut suuri vaikutus elämääni. Vaikka en edelleenkään tiedä, miksi muka on niin hirveää olla ylipainoinen... Tai miksi joku jaksaa välittää jonkun toisen meikeistä tai vaatteista tai seksuaalisesta suuntautumisesta tai kielestä... Vai onko minussa jotain vikaa, kun en välitä?

Mutta olisi kiinnostavaa elää maailmassa, jossa lihavuudella tai ulkonäöllä ei olisi mitään merkitystä. Varmaan kaikki ovat lukeneet naisten Wimbledonin tämänvuotisesta voittajasta, joka ei ainoastaan ollut liian ruma ja lihava ansaitakseen voittoaan, vaan jopa ansaitakseen elää. Mitä tuohon voi edes sanoa... Luin muutaman pätkän häntä koskevista kommenteista ja keskusteluista ja se riitti. En tosin ymmärrä, miten hän onnistuu olemaan lutkakin, kun on kuulemma niin ruma, ettei kukaan mies koskisi pitkällä tikullakaan. Tästä aiheesta en voi enää sanoa, etten jaksa välittää, koska se ärsyttää niin h********i. Jotenkin minusta tuntuu, että kaikesta nuorena kokemastani haukkumisesta huolimatta en osaa edes kuvitella, millaista se voi pahimmillaan olla, koska nykypäivän nuoret joutuvat kokemaan yhä pahempaa ulkonäkökommentointia ihmisten muuttuessa yhä pinnallisimmiksi. Ja silloin minun nuoruudessani ei onneksi ollut nettiä, se tosiaan näkyy tuovan esille pahimman ihmisissä. Joka tapauksessa, olisi hienoa, jos ulkonäkö ei olisi niin tärkeää, mutta se taitaa olla turha toive.

Mutta, nyt pitää ilmeisesti viedä koira ulos. Ilma ei varmaankaan ole yhtään viilentynyt, mutta onneksi koiranikaan ei siedä kuumaa, joten tuskin joudun kovin kauaa häntä kävelyttämään. :) Hauskaa (ja toivottavasti ulkonäköpaineista vapaata!) loppuviikkoa! :)

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Jumissa

En enää edes viitsisi mainita painoa, kun mitään edistystä ei tapahdu. Tänään vaaka näytti 89, 2 kg. Leikkauksesta saatu hyöty on nyt käytetty ja kun minun pitäisi osata laihduttaa ihan itse, siitä ei tule yhtään mitään, kuten ei koskaan ennenkään. Toivottavasti en kuitenkaan lihokaan, se tulisi olemaan minulle henkisesti hyvin raskasta. Ihan samoin kuin en ennen pystynyt vähentämään syömistä niistä valtavista määristä, mitä söin, nyt en pysty vähentämään kaloreita nykyisestä ruokavaliostani. Olen jotenkin niin fiksoitunut saamaan tietyn määrän ruokaa ja myös ne tietyt samat ruoat, koska ruokavalioni on aika yksipuolinen. Ihan sairasta… Minulla on edelleen ne ihan samat ruokaan liittyvät vääristyneet ajatukset; minä lohdutan itseäni ruoalla ja viihdytän itseäni ruoalla ja en voi kuvitellakaan tekeväni mitään mukavaa ilman, että siihen liittyisi ruoka. Vaikka nyt siihen ei enää liity muovikassillista ruokaa, kuitenkin aina haluan jotain pientä, vaikka mukillisen maitokahvijuomaani tai pari tikkaria. Kuitenkin minun olisi vähennettävä rajusti kaloreita, jos haluan laihtua. Ja minähän haluan, se toteutus vain tuntuu niin ylivoimaiselta… On outoa, että haluan jotakin niin hirveän paljon, mutta silti en pysty tekemään siihen vaadittavaa työtä… Kai siksi, että edes tässä yhdessä asiassa keskityn nykyhetkeen, enkä osaa ajatella pidemmällä aikavälillä. Vielä tämän kerran syön jotain hyvää… Tosin muistan joskus vuosia sitten, miten kummalliselta minusta tuntui, kun silloinen kämppikseni osti herkuksi yhden ainoa pätkiksen. Minä ostin pussillisen perunalastuja, suklaalevyn, 1,5 litraa limsaa ja vielä jotain ruokaakin. Nyt minäkin aika usein ostan herkuksi yhden ainoan pätkiksen. Olen jakanut syömiseni niin, että varsinaisessa ruoassa pysyttelen alle tuhannen kilokalorin ja se noin kaksisataa on varattu herkuille(sisältäen maitokahvijuomani). Enkä oikeastaan ole siitä edes huolissani, mutta toisaalta muistan, miten ravitsemusterapeutti oli vihainen siitä satunnaisesta 28 kcal:in muumikarkkiaskistakin, koska karkit eivät kuulu arkeen. Ehkä minä vain aiheutan itselleni yhä enemmän ongelmia syödessäni herkkujakin, ehkä pitäisi tosiaan yrittää olla kokonaan ilman. Silloin leikkauksen aikaanhan ajattelin, että lopettaisin kokonaan ja pitäisin täyttä nollalinjaa herkkujen suhteen, mutta ei siitä tullut mitään. Kinder –munaan kaatui tuo suunnitelma… :D Mutta tiedostan itsekin, että odotan sitä illaksi varattua pätkistä aivan liian innokkaana… Toisaalta tieto siitä, että se odottaa, estää minua napostelemasta mitä sattuu pitkin päivää. Silloin joskus nuorena kun yritin laihduttaa ja olla ilman herkkuja, usein saatoin syödä vaikka kymmenen viipaletta leipää pitkin päivää yrittäessäni pitää itseäni erossa herkuista. Loppujen lopuksi olin silti syönyt aivan liikaa, vaikka varsinaisia herkkuja en ollutkaan syönyt. Minusta on edelleen niin outoa, kun siinä dieetit vaihtoon ohjelmassa on aina niitä alipainoisia, jotka sanovat, etteivät ajattele ruokaa tai halua ruokaa, että he joutuvat pakottamaan itsensä syömään, koska on pakko. En voi edes kuvitella, millaista se olisi.

Olen nyt nukkunut kaksi yötä todella huonosti ja se saa oloni huonoksi. Olin jo melkein unohtanut unenpuutteesta johtuvan huimauksen ja pahoinvoinnin. Yöllä satoi aivan kaatamalla, niin paljon, että heräsin kohinaan, kun vihdoin olin onnistunut nukahtamaan. Kun päästin kissan sisälle, hän oli ihan märkä. Hänellä on ikävä tapa kietoa pitkä häntänsä säärteni ympärille, joten tiedän aina öisin millainen sää on, jos vain kissa on ollut ulkona; hän on kuin sellainen vanhanaikainen säätieto”asema”, mitä ihmisillä ennen oli ulko-ovessa. Jos häntä on kylmä, on pakkasta, jos häntä on märkä, sataa, jos häntä on kadonnut, on hirmumyrsky. No, tähän mennessä häntä ei ole koskaan vielä kadonnut, mutta on poikkeuksellisen ikävä tunne, kun joku kietoo pitkän, likomärän, kuraisen, jääkylmän hännän säären ympärille keskellä yötä, kun olen puolinukuksissa. 

Ai niin, löysin vihdoin juutuubista itselleni sopivan jumppavideon! :D Aivan ihana... :) "Short, fat, and proud of that". :D Minähän yleensäkin olen Nalle Puhin liikuntamuotojen vahva kannattaja, ne kun sisältävät paljon selälläänmakuuta. 



Joka tapauksessa, pitäisi pestä vielä pari mattoa. Pidän valkoisista matoista, mutta niiden saaminen täysin puhtaaksi ei ole mikään pikkujuttu, ne joutuu aina pesemään moneen kertaan. Ja siivotakin täytyy tänään. Hurja lauantai siis tiedossa! :) Hyvää viikonloppua kaikille! :)

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Pelkkää valitusta taas... :/

Minulla on kurja olo, äitini takia taas. Hän on päättänyt ottaa työttömyydestäni kaiken irti ja sen lisäksi, että minulla on kotona loputon lista töitä, hän tarjoaa minut tekemään kaikenlaista myös ystävilleen. Ei hän edes kysy; kun tulen kotiin, hän vain listaa kaikki työt, mitä hän on luvannut minun tekevän. Tällä viikolla olen jo käynyt pesemässä yhden ystävän ikkunat ja vaihtamassa verhot, pessyt koko päivän yhden toisen ystävän mattoja ja käynyt katsomassa kahta tietokonetta. Ja sitten hän mahtipontisesti sanoo, ettei ota rahaa ystäviltään. No, en minäkään tietysti kehtaisi ottaa, ei se siitä ole kiinni, mutta kun tunnen itseni ihan idiootiksi, aivan kuin olisin jonkinlainen orja, jonka palveluja äiti jakelee ympäriinsä... Minun pitäisi olla aikuinen, mutta ainakin kaikki, jotka tuntevat äitini, pitävät minua varmasti jotenkin jälkeenjääneenä. Hän puhuu minusta kuin olisin harvinaisen tyhmä lapsi. Silloinkin, kun hän kertoo jonkin asian ihan totuudenmukaisesti, hän silti saa minut kuulostamaan niin typerältä. Ja hänellä on mitä hirvein tapa kehua ystäviään väittämällä minun sanoneen jotain, yleensä sellaista, että käperryn häpeästä sen kuullessani, enkä ikimaailmassa päästäisi mitään sellaista oikeasti suustani. En tiedä voiko näin sanoa loukkaamatta ketään, mutta minä tunnen itseni kehitysvammaiseksi, siltä minä kuulostan hänen puheidensa perusteella ja niin hänen ystävänsä minuun suhtautuvat. Se saa minut miettimään, että olenko minä oikeasti niin pahasti jälkeenjäänyt, niin epänormaali… Se on osasyy siihen, miksi häpeän itseäni niin kovasti, miksi pelkään niin paljon puhua kenenkään kanssa. Ihmiset pitävät minua tyhmänä ja lapsellisena ja tiedän, että olenkin, mutta silti se loukkaa ja tuntuu niin hirveän nöyryyttävältä. Joten yritän olla hiljaa, mutta sitten minä vasta kummalliselta vaikutankin, kun tuntikausia vain istun siinä sanomatta sanaakaan. En osaa edes kuvitella, että minut voitaisiin nähdä ihmisenä, tunnen aina olevani… En edes tiedä mikä, mutta en oikea ihminen. En ole koskaan tuntenut itseäni oikeaksi ihmiseksi, kai siksi en koskaan voinut kuvitella saavanikaan mitään elämässä. Minusta tuntuu aina, kuin minulla olisi velvollisuus tehdä jotain. Jos vaikka joku uhraa aikaansa puhuakseen kanssani, koen, että minun pitäisi ”antaa” hänelle jotakin, vaikka kuuntelemalla hänen huoliaan tai viihdyttämällä häntä olemalla hauska. Tai jos teoreettisesti ajattelen parisuhdetta, niin ajattelen aina sitä, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään siinä mielessä. En osaa ajatella, että joku näkisi minut ihmisenä, vaan pidän itseäni jonkinlaisena (hyvin heikkotasoisena) hyödykkeenä. Jonakin, josta hankkiudutaan eroon, jos en täytä odotuksia tai jos teen virheen. En osaa tarkemmin selittää, mitä tarkoitan… Eikä se nyt ollut edes oleellista, harhauduin aiheesta… :) 

Joka tapauksessa, olen 33, mutta ollessani äitini kanssa jossakin, istun tuntikausia hiljaa, koska paitsi että tunnen itseni idiootiksi, jos avaan suuni, onnistun aina sanomaan jotain väärin. Tänään olin katsomassa yhtä tietokonetta, jonka laittaminen kesti ikuisuuden ja koko ajan äiti teki selkäni takana aivan järjettömiä ehdotuksia. Hän ärsytti minua, joten kysyin, haluaisiko hän kenties tulla itse laittamaan konetta... Kotona sain sitten kuulla siitä, että nöyryytin häntä hänen ystävänsä nähden. Ja tiedän, että hän on kohtuuton, mutta silti minulla on ihan kamala olo. Koska vaikka se on naurettavaa, niin tiedän, että hän silti kokee tulleensa nöyryytetyksi ja että siksi aiheutin hänelle kurjan olon. Hänellä on kyky saada minut tuntemaan itseni niin hirveäksi ihmiseksi parissa sekunnissa, kuin olisin pahin ihminen, joka on koskaan ollut olemassa. Ja ihan turhan takia, minun pitäisi jo osata pitää suuni kiinni. Enkä pyytänyt edes anteeksi, koska sillä hetkellä pidin hänen suuttumustaan niin kohtuuttomana, teeskentelin, kuin en kuulisikaan ja rapsutin kissaa.

Kaiken lisäksi tunnen olevani ihan hirveän epälojaali ja kamala ihminen, kun olen täällä kertonut hänestä näitä asioita. En ole koskaan kertonut mitään hänestä kenellekään oikeassa elämässä. Jo ihan pienenä minä osasin salailla äitini juomista ja tiesin, ettei kukaan saisi saada tietää. Joskus lukiossa yksi ystäväni ihmetteli, miten oli mahdollista, etten koskaan riidellyt äitini kanssa. Vaikka me elimme lähes sodassa, minulle oli niin täysin luontevaa salata kaikki sellainen. Tunnen itseni epäoikeudenmukaiseksi, koska kerron vain niitä huonoja asioita, vaikka ne ovat vain osa äitiäni. Saan hänet kuulostamaan huonolta ihmiseltä, vaikka ei hän ole, hänessä vain on tämä huono puoli, jolla on niin suuri vaikutus minuun. Luulen, että olen niin epävarma itsestäni äitini takia… Eikä hän tietenkään ole tarkoittanut aiheuttaa mitään sellaista, mutta hän vain on sellainen ihminen. Ja joudun aina pohtimaan, että onko kaikki todella minun vikani. Koska äitini on todella suosittu, hänellä on paljon ystäviä ja hän on aidosti pidetty. Minä taas… Joten, ehkä äitini on oikeassa ja minussa on jotain pahasti vialla. Tai no, onkin, mutta eri tavalla kuin ajattelen olevan. Ehkä jollain tavalla toivon jonkun sanovan, ettei kaikki ole minun syytäni, mutta samalla koen tekeväni hirveän väärin, koska kerron vain oman puoleni asiasta. Ehkä hänellä on moninkertaisesti kurjempi olo siitä, että hän koki tulleensa nöyryytetyksi ja lukemattomista muista asioista, joita olen vuosien varrella sanonut ja saanut hänet suuttumaan. Ja se tuntuu hirveältä ajatukselta, että oikeasti kaikkina niinä kertoina, kun olen sanonut tai tehnyt jotain väärin(ja niitä kertoja on paljon!), olen aidosti aiheuttanut kurjan olon äidilleni. Vaikka hän minusta suuttuisikin turhasta, niin silti hänen kurja olonsa on olemassa ja se on minun syytäni. Haluaisin hänen olevan onnellinen, mutta aina kun hän on onneton, syy siihen olen minä! Se tuntuu hirveältä… Ja useimmiten minä tiedän, minkä tyyppiset asiat saavat hänet suuttumaan, joten miksen minä ikinä opi pitämään suutani kiinni?! :/

Minä tunnen oloni syylliseksi siitäkin, etten enää reagoi oikein mihinkään tai en ainakaan näytä hänelle reaktioitani. En tiedä, mitä hän toivoisi, mutta kun olen kuullut kaiken jo miljoonaan kertaan ja kun tiedän, ettei mikään oikeasti auta. Lapsena aina rukoilin anteeksiantoa tuntikausia, joskus päiväkausia, eikä se auttanut, joten mitä minun pitäisi tehdä nyt… Ehkä minun pitäisi vain yrittää sanoa jotain, mikä saisi hänet tuntemaan olonsa paremmaksi, koska tässä tilanteessa ei ainakaan kenelläkään ole parempi olo. Minä tunnen sääliä häntä kohtaan, koska hän ei enää voi minulle mitään. Hän ei enää saa minua rukoilemaan anteeksiantoa, enkä minä enää usko hänen uhkauksiinsa. Hän sanoo, että olen alistanut hänet ja ymmärrän, mitä hän tarkoittaa sillä. Mutta kun riitelemme jostain ihan turhasta, olen niin vihainen, etten pysty nöyrtymään hänen temppuihinsa, vaikka siitä tulisikin hänelle parempi mieli. Koska minulla on näin kurja olo vasta jälkeenpäin, ei sillä hetkellä, sillä hetkellä minä olen vain vihainen ja teeskentelen keskittyväni kissaan. Ja jälkeenpäin, en osaa pyytää anteeksi, enkä halua palata siihen aiheeseen enää, enkä usko, että se parantaisi kummankaan oloa. Mutta jälkeenpäin minulla on aina ihan hirveä olo ja vaikka emme puhu asiasta, molemmat ovat muutaman päivän ajan jotenkin outoja, joten kai hänelläkin on kurja olo. Ja lasten kuulemma pitäisi tuottaa iloa vanhemmilleen… :) En aivan ole onnistunut siinä tehtävässä! :D

Tämä on taas näitä tekstejä, jotka kai pitäisi jättää julkaisematta, mutta minulla ei ole ollut tapana tehdä niin, joten… Ja minun on pakko yrittää nukkua, vaikka pelkäänkin aina mennä nukkumaan, kun minulla on kurja olo. Inhoan sitä, että yöt on niin vaikeita, ennen yöt tuntuivat niin turvallisilta ja aamulla odottava maailma pelottavalta. Nyt odotan aamuja, koska vaikka ne edelleen ovat pelottavia, ne eivät ole läheskään yhtä pelottavia kuin yöt. No, joka tapauksessa, pakko yrittää nukkua…

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

:)

Tunnustan heti, että nutraaminen meni ihan metsään. Lipsuin koko viikon ja perjantai-iltana äidin ruoat saivat luovuttamaan kokonaan. Luulen, etten nyt taida pystyä tähän… Yritän vain syödä vähän vähemmän ja toivon, että se riittää laihtumiseen. Siitä on niin pitkä aika, kun olen ollut ihan kitudieetillä, ettei minulla enää ole itsekuria siihen. Mikä kai on ihan ok, koska eihän tuo mikään pysyvä ratkaisu olisikaan. Yritän nyt kuitenkin pysytellä ainakin alla tuhannessa kilokalorissa per päivä ja katsotaan, mihin se johtaa. Kenties ei mihinkään… Vaaka näytti muuten aamulla taas tuon tasan 89 kg, näköjään en nyt sitten pääse sen alapuolelle. 

Mutta dieetti siis alkaa perinteisesti maanantaina, koska tänään ei tosiaan laihdutus oikein onnistunut, ellei sitten jäätelö ole dieettiruokaa… (Muuten söin kyllä ihan hyvin tänään.)


Kuten kuvasta näkyy, en osaa vieläkään ottaa sopivaa annoskokoa. Tai no, jos kyseessä on jokin yksittäinen ruoka, kuten keitto, silloin osaan, mutta kun otan useampia eri ruokia, lopputulos on jotain, josta en pysty syömään puoliakaan. No, ahneena porsaana söin tuosta jätskiannoksesta ehkä vajaan puolet ja tuli todella huono olo. Ihan oikein minulle! :/

Olen varmaan täälläkin muutaman kerran kirjoittanut, että olen jo vuosia haaveillut siitä, että kun pääsisin sinne 75 kiloon, kävisin läpi kaikki vaatteeni, joita on kertynyt varastoon vähän sinne ja tänne ja osa olisi pakko heittää pois liian suurina. Nyt kuitenkin ihan hetken mielijohteesta jaoin kaikki vaatteet kasoihin; nyt, kohta, toivottavasti joskus ja ei ikinä. Ei ikinä -kasa oli suurin, osa siksi, että eivät olleet minusta enää nättejä, osa taas siksi, etten koskaan laihdu niin paljoa, että niihin mahtuisin, joten ne vein kierrätykseen. (Osa oli kyllä jo liian isojakin.) Luovuin jopa Alfred J Kvak – paidastani jota olen säilönyt vuosia aikeenani käyttää sitä yöpaitana. :D Nytkin se on ainoa vaate, jonka takaisinhakeminen tulee aina välillä mieleeni… En oikein edes tiedä miksi. En mielestäni lapsena erityisesti edes tykännyt Alfred J Kvakista, mutta kaikkina niinä vaatelajitteluina, joita olen vuosien varrella tehnyt, en ole saanut luovutuksi kyseisestä paidasta.


Sain paljon käyttööni vaatteita, joita en muistanut edes omistavani ja toisaalta tuntui terveeltä luopua niistä kaikkein pienimmistä, joita olen toiveikkaana säästänyt. Ja kyllä, muistan taannoin valittaneeni äitini hamstraamisesta, mutta minä hamstraan vain vaatteita ja minulla on myös tyhjää tilaa kaapeissani, joten en ole kuten hän, enhän?! :) Nyt vaatteita on joka tapauksessa jäljellä enää kohtuullinen määrä. 

Kokeilin siinä samalla monia vaatteita päälle ja huomasin, ettei lopputulos taidakaan olla ihan sitä, mitä toivoin... Täälläkin olen monta kertaa sanonut, että minulle riittää, jos näytän vaatteet päällä normaalilta. Valitettavasti jo aiemmin olen huomannut, että monet housut paljastaa roikkuvan takapuoleni ja nyt huomasin saman ongelma paitojen ja vatsan kanssa. Joistain vaatteista näkee selvästi läpi roikkuvan ihoni… :/ Vähän luulen, että jos sinne tavoitteeseeni pääsen, niin kaikkien vaatteiden kanssa tulee olemaan tuo ongelma. No, murehdin sitä sitten joskus, kai. Ja onhan niitä kaikenlaisia tukivaatteita, ehkäpä turvaudun niihin, jos on pakko.

Linnunpoikaset ovat nyt lähteneet maailmalle ja jäljellä on pelkkä tyhjä pesä. Ylimääräiset munat katosivat yhdeksännen päivän aikana, enkä löytänyt niitä maastakaan, paitsi yhden, joka oli tyhjä, mutta siinä oli reikä.

Ensimmäisessä kuvassa poikaset ovat kymmenen päivää vanhoja, seuraavassa jo harkitaan lentämistä ja viimeisessä kuvassa ollaan uskaltauduttu pesästä pois. Noin tunti tuon kuvan ottamisen jälkeen poikaset olivat kadonneet, eikä heitä tai emoa ole sen jälkeen näkynyt. Toivottavasti he selviytyvät.

Mutta nyt kai pitää mennä suihkuun ja alkaa tekemään iltavalmisteluja. Heräsin tänään vasta yhdentoista jälkeen ja nyt pelottaa, että se ehkä sotkee unirytmini... Joten yritän mennä silti normaaliin aikaan nukkumaan ja ehkä en saanut aikaan vahinkoa. Hyvää yötä! :)

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Kirjallisuutta sadepäivän iloksi! :)

(Tässä on puhetta pelkästään kirjoista, joten jos ei aihe kiinnosta, niin turhaan rullaatte sivua alaspäin toiveenanne löytää jotain muuta. :) ) 

Parikin lukijaa ehdotti, että kirjoittaisin lukemistani kirjoista ja kenties suosittelisinkin jotain lukemista. Tämä on hyvä ehdotus, koska kirjat ja lukeminen ovat aina olleet merkittävä osa elämääni ja rakastan lukemista. Koska minulla on paljon aikaa, ovat kirjat olleet vuosien varrella hyvä keino kuluttaa useitakin tylsiä päiviä ja ihan ylipäätäänkin pidän lukemisesta. Pidän siitä, että saan uppoutua jonkun toisen todellisuuteen ja maailmaan, eikä minun tarvitse miettiä omia asioitani. Pidän kirjoista, jotka saavat minut tuntemaan tai ymmärtämään jotakin. Joskus kirja voi olla teknisesti hyvä ja voin olla vaikuttunut tekstin sujuvuudesta ja tasosta, mutta siitä huolimatta kirja jättää minut täysin kylmäksi. Hyvä esimerkki tästä on Michael Cunninghamin Tunnit, joka oli loistavasti kirjoitettu, mutta ei herättänyt mitään tunteita tai ajatuksia. Se oli mielenkiintoinen, mutta toisaalta mielenkiintoisinta siinä oli sen totaalinen kyvyttömyys välittää mitään muuta kuin sanoja. Joskus taas kirjassa ei ole niin kovasti sisältöä, mutta siitä huolimatta se rauhoittaa tai parantaa mielialaa. Silloin niillä teknisillä ominaisuuksilla ei ole niin suurta väliä. Elämässäni on kirjoja, joita luen uudelleen ja uudelleen ja joista on vuosien varrella tullut eräänlaisia ystäviä tai ainakin seuralaisia. Kirjoja, joiden puoleen voin aina kääntyä, jos tarvitsen lohtua tai tekemistä. Toisinaan taas nautin siitä, miten en osaa edes aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu tai kuvittelen osaavani, mutta olenkin väärässä. Hyvään kirjaan voi uppoutua tuntikausiksi ja unohtaa muun maailman. 

Ylipäätään luen aika laidasta laitaan, usein vain valitsen pari kirjaa uutuushyllystä ja pari muuta suhteellisen satunnaisesti. Ainoastaan romanttista kirjallisuutta en ole lukenut nuoruuden jälkeen ja Stephen Kingitkin jää nykyään useimmiten hyllyyn. Luettuani Painajaisen, ostin silloin muodissa olleen ison ristikaulakorun ja jopa nukuin sen kanssa jonkin aikaa! Olin teini-ikäinen ja Kingit tekivät lähtemättömän vaikutuksen! :D Ne ovat hyviä ja hyvin kirjoitettuja, mutta haen kirjasta enemmänkin seuraa ja ajankulua, en sitä, etten uskalla mennä yöllä vessaan! :D Jos nyt kuitenkin kauhusta tykkäätte, niin Kingin näppikseltä on irronnut sitä lajia enemmän kuin tarpeeksi. :)

Romanttinen kirjallisuus taas on valitettavan ennalta-arvattavaa ja usein myös lähes koomisen epärealistista. Vaikka romanttinen kirjallisuus on ehkä se lajityyppi, jossa päähenkilö on helpoiten samaistuttava, en saa niistä mitään irti. Niissä tuntuu aina olevan samankaltainen juoni, enkä minä koskaan pidä niiden miespäähenkilöistä. Varsinkin yhdysvaltalaisen kirjallisuuden sankaritar, joka avuttomana vaipuu pää pyörällä komistuksensa käsivarsille yhdestä suudelmasta, saa minut tuhahtelemaan kyynisenä. Vaikka pidän esimerkiksi fantasia – kirjallisuudesta ja Harry Pottereista, romanttisen kirjallisuuden epärealistisuuden koen liian häiritsevänä. Joten tästä lajista en osaa antaa muuta vinkkiä kuin sen, että mielestäni poikkeuksen muodostaa irlantilaiset naiskirjailijat, jotka kirjoittaa raikkaalla ja realistisemmalla otteella.  Heidän kirjansa eivät ole siirappista ja epärealistista höttöä, vaan ne ovat romanttisuudestaan huolimatta tarinoita, jotka kai voisivatkin oikeasti tapahtua. Eivät minun kaltaiselleni, mutta jollekin. :) Niissä annetaan enemmän sijaa ystävyydelle ja muulle elämälle, eikä se Herra Oikea ole mikään jalat alta vievä miljonäärikomistus, vaan aika tavallinen tyyppi. Luinpa kerran kirjankin, jossa sankaritar löysikin elämänsä miehen sijaan elämänsä koiran, mikä oli minusta aivan loistava loppuratkaisu. :)

Minulla on ollut jo vuosia meneillään merkittävimpien klassikkojen lukemisprojekti, mutta se taitaa olla ikuisuusprojekti, koska lista kasvaa jatkuvasti. Alkuperäisen listani tein lukion äidinkielen oppikirjan perusteella, jossa oli listattu kaikkien aikakausien merkittävimmät kirjailijat ja heidän merkittävimmät teoksensa. Suhtaudun kuitenkin aika kevyesti tähän projektiin, koska vaikka tietyt kirjat kai kuuluisivat yleissivistykseen, jos en jostakin pidä, niin jätän sen kyllä sitten kesken. Tämän kohtalon on kokenut suurin osa venäläisistä klassikoista, en vain pääse yli niiden pitkäveteisyydestä ja henkilöpaljoudesta. Olen lukenut aika monesta venäläisklassikosta muutaman kymmentä ensimmäistä sivua. Poikkeuksena voisin kuitenkin mainita Tšehovin näytelmät, joista pidin ja Tolstoin, joka kirjoittaa vähän ihmisläheisemmin kuin venäläiset yleensä. Dostojevskin teoksista en ole saanut kahlattua loppuun yhtäkään, vaikka niistä olen tainnut aloittaa melkein kaikki…

Jos haluatte joitain klassikkosuosituksia, niin taas kerran minun pitää ensiksi mainita Robert Louis Stevenson, joka on suosikkini. Varmaan suurin osa onkin lukenut Jekyllin ja Hyden, mutta hänellä on hyviä novelleja ja hän on mielestäni aivan loistava kuvaamaan ihmisluontoa. Myös Dickens on mielestäni hyvää luettavaa, aivan erityisesti pidin Pickwick kerhon jälkeenjääneistä papereista, se oli hauska ja viihdyttävä. Dickensin parhaana kai pidetään Loistavaa tulevaisuutta, mutta minä en erityisesti siitä pitänyt, ehkä siksi, että tiesin juonen jo ennalta tai vain siksi, että se on aika synkkä ja siitä puuttui Dickensille tyypillinen satiirinen huumori. Muita lukemisen arvoisia klassikkoja on ainakin Dorian Grayn muotokuva, pidän myös sekä Ibsenistä että Strindbergistä ja Steinbeckin on ehdottomasti lukemisen arvoista, erityisesti pidin Vihan hedelmistä. Ja Bronten sisarukset myös kirjoittavat todella mielenkiintoisesti, varsinkin aikakauden huomioiden.

Sen sijaan kehottaisin välttelemään ainakin Henry Milleriä ja Grassin peltirumpua sekä Moby Dickiä. Minä en myöskään ole koskaan tykästynyt Hemingwayhin tai Kafkaan. Ja ne Dostojevskit ja muut venakot kannattaa säästää ihan sinne klassikkourakan loppuun. Tuo Peltirumpu on muuten vastenmielisin kirja, jonka olen koskaan lukenut, suorastaan vihasin sitä päähenkilöä! En suosittele sitä kenellekään, koskaan!

Pidän myös murhamysteereistä, joista suosikkini on Agatha Christie. Luin kaikki Christiet parina kesänä teini-ikäisenä ja olen myös tykännyt katsoa niistä tehtyjä tv-sarjoja ja elokuvia myöhemmin. Pidin myös Conan Doylen Sherlock Holmeseista, joskaan en yhtä paljon kuin Christien hahmoista, joista erityisesti pidän Poirotista ja Marplesta. Ainoa, mistä en Christieissä tykännyt, oli hänen tapansa joskus huijata lukijaa niin, että päähenkilö olikin murhaaja, joten niissä suosittelisin aloittamaan juurikin niistä kirjoista, joissa on joko Poirot tai Marple. Tietysti, jos ei lajityypistä tykkää, niin ehkä sitten ei, mutta murhamysteerien osalta Christie on maineensa ansainnut.

Minä myös pidän fantasiakirjallisuudesta, erityisesti sellaisesta, jossa on hiukan taikuutta ja seikkailuja ja jossa matkustetaan jonnekin vaarojen uhatessa. Pidin kovasti David Eddingsin Belgarionin tarusta, mutta muut hänen kirjansa eivät tehneet vaikutusta. Hän yrittää olla hauska, mitä hän ei ole ja se on todella häiritsevää. Lisäksi hänen monessa kirjassaan juonessa ei ole kovinkaan paljon järkeä. Mutta jos fantasiasta pitää, Belgarionin taru oli minusta viihdyttävä. (Myös Eleniumin taru on ihan ok). Suosikki fantasiakirjailijani on kuitenkin Robin Hobb. Häneltä on suomennettu ainoastaan näkijän taru sekä lordi kultainen – sarjat, mutta teksti on helppoa, joten muitakin kannattaa häneltä lukea, jos vain saa käsiinsä. Kannattaa joka tapauksessa aloittaa Näkijän tarusta, koska vaikka sarjat eivät suuremmin liity yhteen, ne ovat kuitenkin aikajärjestyksessä. Jos vain fantasiasta tykkäät, niin uskoisin, että pidät hänestäkin.

Enkä mitenkään voi kirjoittaa kirjoista mainitsematta Harry Pottereita. En lukenut niitä vuosiin ensimmäisten osien ilmestyttyä, koska en uskonut pitäväni niistä, mutta yksi tylsä juhannus Harry Pottereiden seurassa ja oli myyty. Minusta Rowling kirjoittaa hyvin ja pidän siitä maailmasta, josta hän kertoo. No, minun tuskin täytyy kovasti markkinoida Harry Pottereita, ihan hyvin ne ovat pärjänneet ilman minuakin. :) Mutta luin keväällä Rowlingin uuden aikuisille suunnatun Paikka vapaana –kirjan, jonka odotin olevan huono, mutta se ei itse asiassa ollutkaan. Ei se ollut mikään kovin uniikki, mutta sitä oli vaikea laskea käsistään, mikä kai on hyvän kirjan merkki. Suosittelen siis sitäkin.

Ja kun nyt fantasiasta puhutaan, pitää kai mainita, että kovasti ylistetty Twilight –sarja ei tehnyt minuun vaikutusta. Ensimmäinen osa oli itse asiassa ihan hyvä, pidin sateisesta tunnelmasta ja juonikin oli ihan luettava. Toinen osa oli todella huono, kolmas vielä huonompi ja neljäs ihan kauheaa roskaa! En nyt viitsi paljastaa juonta, jos joku aikoo kirjan lukea, mutta kaikki kirjan tapahtumat olisi voitu välttää yhdellä ainoalla puhelinsoitolla. Toki siitä olisi syntynyt hyvin lyhyt kirja, mutta tässä tapauksessa se olisi ollut hyvä asia! Jos nyt joku kuitenkin näistä tykkää, niin tuo eka kirja on melkein kokonaan kirjailijan kotisivuilla kirjoitettuna Edwardin näkökulmasta. Se on ihan luettava. 

Mitähän muuta olen lukenut viime aikoina… No, ainakin Nälkäpeli –sarjan luin kevättalvella ja pidin siitä kyllä, mutta minusta aiheesta olisi saanut irti paljon enemmän, kirjat jäi loppujen lopuksikin aika pinnallisiksi. Kovasti valmistautumista itse tapahtumaan, mutta sitten ne varsinaiset nälkäpelit eivät kestäneet kauaa. Hyvä idea, hyvin kirjoitettu, mutta… Mutta kannattaa kuitenkin lukea! Miten onkin näin vaikeaa muistaa lukemiaan kirjoja, vaikka luen niin paljon… Ja varsinkin viime aikoina minusta on tuntunut, että olen jo lukenut kaikki hyvät kirjat. Aina, kun menen kirjastoon, näen vain kirjoja, jotka olen jo lukenut! Mitä nyt tuosta vieressäni olevasta hyllystä voisin suositella, niin ainakin Thomas Harrisin Hannibal ja Patricia Corwellin murhamiehen muotokuva tekivät vaikutuksen. Luin myös Patricia Cornwellin Kay Scarpetta –sarjaa, kunnes hän tappoi Bentonin (tiedän kyllä, ettei hän sitten ollutkaan kuollut). Nekin ovat ihan suositeltavia, ainakin ne ensimmäiset kirjat.

Olen myös jo vuosia lukenut Alexander McCall-Smithin Naisten etsivätoimisto numero 1 –sarjaa. Kirjat ovat hyvin naivistisia ja hyväntuulisia, niissä ei tapahdu kauheasti mitään, mutta silti ne eivät ole tylsiä. Kirjan päähenkilö Mma Ramotswe on Botswanan ainoa naispuolinen yksityisetsivä ja kuten minulla, hänelläkin on perinteinen ruumiinrakenne. Hyviin puoliin kuuluu muun muassa se, ettei kovinkaan tuuli kaada Mma Ramotswea ja hänestä näkyy aina selkeä varjo, mutta valitettavasti hänen pienen valkoisen pakettiautonsa kuljettajanpuoleiset jouset joutuu lujille. :D Minusta kirjailijan tapa kirjoittaa päähenkilönsä ylipainosta on aivan ihana! :) 

Enkä voi puhua lukemisesta mainitsematta sarjakuvia. Edelleen, iästäni huolimatta, rakastan Aku Ankkojani, joita minulla on tallella pahvilaatikollinen lapsuudestani ja joita lueskelen melkein joka kesä. Ankkalinnan maailma on niin ihanan viaton ja viihdyttävä ja muistuttaa minua lapsuudestani. Pidän myös erityisesti Keno Don Rosan pitkistä Roope – tarinoista, ne ovat paitsi hyvin piirrettyjä ja hauskoja, niissä on myös juuri sopivasti oikeaa historiaa mukana. Niitä voi lainata kirjastoista sarjakuvakirjoina. Varsinkin lapsellisille hyvää luettavaa ja myös meille lapsenmielisille. :)

Ja pidän toki ihan lastenkirjoistakin. Mauri Kunnaksen koiramäki – kirjat ovat minusta aivan ihania ja hänen jouluaiheiset kirjansa luen aina joulunpyhinä. Joskus luen Muumi – tarinoitakin ja toisinaan myös Nalle Puhia. Pidän niiden viattomuudesta ja lempeydestä. Josta tulikin mieleeni, että Tove Janssonin tuotantoon kuuluu paljon muutakin kuin lastenkirjoja ja ainakin hänen novelleistaan olen pitänyt.

Yksi kaikkien aikojen suosikeistani on James Herriot. Sain hänen kirjansa lahjaksi jo lapsena ja olen lukenut ne lähes riekaleiksi. Jos minulla ei ole mitään muuta luettavaa, luen hänen tarinoitaan ja ulkomaillekin lähtiessäni pakkasin mukaan hänen kirjansa, lohduksi ja seuraksi. Osaan joistain hänen tarinoistaan pitkiä pätkiä ulkoa, mutta jaksan silti lukea niitä aina uudelleen. Varsinkin eläimistä pitävien kannattaa niitäkin vilkaista. :)

Toivottavasti saitte tästä nyt jotakin irti. Tarkoitukseni oli kirjoittaa enemmän suosituksia, mutta eksyin pohdiskelemaan kirjoja, joista itse pidän tai joista en pitänyt. Mikä tietysti tavallaan on kai sama asia. :) Jos joku haluaa suositella lukemista, niin suosituksia otetaan enemmän kuin kiitollisuudella vastaan!

Muuten, runoudesta en osaa sanoa mitään, koska siitä en ole koskaan oppinut pitämään. Se on minusta aina tuntunut teennäiseltä ja silloin joskus koulussa, kun oli pakko kirjoittaa runoja, tunsin itseni ihan idiootiksi. Mutta, itse asiassa, luin juuri yksi päivä runon, josta pidin kovasti, joten pitänee kai siteerata sitä teille tähän loppuun. :)

Kun Nipsu yöllä ripulin
sai siinä nuotiolla,
Hän sanoi: - Syy on sipulin,
se taisi raakaa olla!.”
(Tove Jansson)


tiistai 9. heinäkuuta 2013

:)

Kiitos kaikille itsensä edellisessä postauksessa esitelleille, yrittäkääpäs nyt muutkin kantaa kortenne kekoon, niitä on ollut todella mielenkiintoista lukea! :) 

Nyt on muutamana päivänä taas ahdistanut ihan tosissaan ja olen pelännyt nukkumista, mutta olen kuitenkin nukkunut heräilemättä. Olen miettinyt tätä työnhakua ja työttömyyttä ja ajatellut, että jos vain olisin silloin opiskellut ahkerammin ja lukenut vaikka pari sivuainetta enemmän tai valinnut ne järkevämmin, tilanne olisi parempi. Olisin kyllä voinut, koska minulla oli aikaa olla tekemättä mitään ja lukea kirjoja ja katsoa milloin mitäkin hömppää tv:stä… En oikein edes tiedä, miksi en tehnyt niin… Otin opiskelun vähän kuin harrastuksena, luin tietysti pääaineeni pakolliset kurssit, mutta sivuaineet valitsin sillä perusteella, mikä minua kiinnosti ja mikä oli kivaa. En yhtään ajatellut tulevaisuutta ja nyt joudun maksamaan siitä. Ja ahdistaa ihan hirveästi ajatella sitä. Sain tilaisuuden muuttaa elämääni päästessäni opiskelemaan ja nyt en voi kuin syyttää itseäni siitä, ettei se johtanut mihinkään. Sehän kai se pahin juttu onkin, että voin syyttää vain itseäni. Olisi niin mukavaa, kun voisi sanoa, että minulla oli huono tuuri tai kohtalo oli minua vastaan, mutta ei, minä olen kyllä saanut elämässä ihan tasan sen, mitä ansaitsinkin. Ja on vaikeaa antaa itselleen anteeksi, että olen saanut aikaan tämän kaaoksen, vaikka lähtökohdissani ei ollut mitään vikaa. En oikeastaan ole edes varma siitä, miten tämä tapahtui… Minusta tuntuu, että ihan loputtomiin olen vain yrittänyt selviytyä, eikä minulla ole ollut voimia ajatella ja tehdä päätöksiä. Olen vain ajelehtinut ja yrittänyt jotenkin kestää. Tunnen ihan valtavaa paniikkia kaikkia menneitä virheitäni ajatellessa.

Nyt kesällä kaikki tuntuu vaikeammalta, kuten aina tähän aikaan vuodesta. Kesäisin aina vertaan omaa elämääni muiden elämään paljon enemmän, kai siksi, että silloin ihmisten elämä on enemmän esillä. Nyt on vaikeampi lukea muiden blogejakin, koska niissä on niin paljon elämää. Enkä nyt tarkoita mitään kauhean erityistä, kuten maailmanympärimatkoja ja lottovoittoja, vaan sitä, mikä on muille tavallista arkea, vaikka uimareissut lasten kanssa. Miten mielettömän hienoa olisikaan viedä omat lapset rannalle kauniina kesäiltana... Tai olla kaupungilla kavereiden kanssa tai saunoa mökillä… Sellaisia asioita, jotka muille on ihan arkea, mutta minulle vain jonkinlaista kaukaista unelmaa. Minä jään niin hirveän paljosta paitsi ja se on vaikea kestää, vaikka kuinka kovasti yrittäisi. Tai on ainakin vaikea olla olematta surullinen siitä.

Olen kuitenkin viime aikoina todella kovasti yrittänyt tyytyä elämääni ja löytää hyviä puolia siitä, mitä minulla on. Se tuntuu vähän siltä, kuin joku olisi ampunut minuun reiän tykillä ja yrittäisin paikata sitä laastarilla… On vaikeaa saada riittävästi iloa niistä elämän pienistä asioista, kun ne isot asiat puuttuu. Joskus voin olla ihan hyvällä mielellä, mutta sitten luen jostain blogista tai näen tv:stä ihmisen, jolla on se ihan täydellinen elämä perheineen ja ystävineen ja mikä sitten saikin minut tuntemaan oloni hyväksi, menettää merkityksensä. Siitä ei vain pääse mihinkään, että elämä ilman sosiaalisia suhteita on niin tyhjää ja turhaa, vaikka kuinka yrittäisi nauttia saunomisesta ja takkatulesta. Ja kyllähän minä nautinkin, mutta ne on niin pientä verrattuna siihen, mitä voisi olla. Väkisinkin miettii, että miksi minä en voinut olla sellainen ihminen?! Tiedän, etten ole ja hyväksyn sen, mutta miksi en voinut olla?! Mitähän siihen olisi tarvittu… Erilaiset geenit, erilainen kasvatus, ihan kaikki eri tavalla?! En ymmärrä miksi minun pitää olla jonkinlainen maanantaikappale ihan kaikessa… Olen ennenkin kirjoittanut tästä, mutta joskus minusta ihan oikeasti tuntuu, että olen jonkinlainen testikappale, että minuun on tungettu kaikki mahdolliset viat ja viskattu tänne normaalien ihmisten keskelle ja joku muistilehtiö kädessä seuraa, kun kompuroin katastrofista toiseen… :D Ei tämä muuten voi olla mahdollista! Äitini geeneissä ei ole mitään vikaa ja biologinen isänikin on tietääkseni ihan normaali ihminen, joten en ymmärrä, miten muuten tuloksena voisi olla jotain minun kaltaistani! Jos ette jo huomannut, niin olen todella kyllästynyt olemaan minä… :D Ei ole loppujen lopuksi kovinkaan hauskaa olla minä... :)

Toinen päivä nutraamista menossa ja säälittävää kyllä, syömättömyys laskee mielialaani ihan merkittävästi. Vieläkin lohdutan itseäni ruoalla, vaikka nykyään ne ruokamäärät on tietenkin ihan toista kuin ennen. Mutta se sairas ajattelu ruokaongelmieni taustalla on edelleen olemassa, vaikka käytännössä en voi enää elää sen mukaisesti. Olen totaalisen koukussa Nescafen maitokahvijuomiin ja en oikeasti tiedä, miten kestän päiväkausia ilman. Eilen jo melkein sorruin. Ehkä se taas helpottaa muutaman päivän kuluttua. Se on hassua, miten nutratessa himoitsee sellaisiakin ruokia, mitä ei edes ajattele normaalisti. Minulla on myös taipumusta ajatella, että jos en juuri nyt syö jotain tiettyä ruokaa tai herkkua, niin en saa sitä sitten enää koskaan. Niin kuin silloin Ainoalla Onnistuneella Laihdutuskerralla kun olin kokonaan ilman herkkuja, surin sitä, että ihan varmaan lempiherkkujeni valmistus lopetetaan ennen kuin on joulu ja saan niitä syödä. Ihan hullua… Mutta usein olen antanut periksi juuri tuon ajatuksen takia.

Minusta myös tuntuu, kuin tämä kesä olisi kestänyt jo ikuisuuden, vaikka on vasta heinäkuun alku. Johtunee siitä, etten edes muista, milloin olisin viimeksi ollut kesän tekemättä mitään. Joskus teininä, kai. Tosin eilen olin ulkona fleece- takki päällä ja silti palelin, joten ei kovin heinäkuiselta tunnu. Nyt minusta ei kuitenkaan enää tunnu siltä, kuin olisin ihan sekaisin vuodenaikojen suhteen ja itse asiassa odotan jo malttamattomana joulua. Mutta jos nyt kuitenkin elettäisiin tämä kesä ensin… :) Pikkuiset linnunpoikaset kasvavat kovaa vauhtia, ensimmäiset kahdeksan päivää on jo takana.


Nyt he alkavat jo näyttää ihan oikeilta linnuilta, on sulkia ja höyheniä ja pikkuiset siivetkin. :) Kuvia on siis yksi jokaiselta päivältä, tuo munakuva ei ole syntymää edeltävältä päivältä. Kohta heidät kai potkaistaan jo pesästä pois, pikku raasut! Mielenkiintoista nähdä, että kuoriutuuko poikasia sitten lisää vai mitä noille jäljelle jääneille munille tapahtuu. Ei tuohon pikkuruiseen pesään kyllä enempää poikasia mahtuisikaan, joten ehkä tämä on ihan luonnollista.

Ai niin, loppuun vielä kuva laventelista, jota olen kasvattanut huhtikuusta alkaen… (Ja ihan oikeasti olen yrittänyt!) Jos joku haluaa kasvatusvinkkejä, niin eiköhän se kohtuullista korvausta vastaan onnistu. Ilmaiseksihan ei tämäntasoista puutarhaosaamista voi jakaa...

 


lauantai 6. heinäkuuta 2013

Lukijat esittäytyy?

Amanda esitti tuolla kolmivuotispostaukseni kommenteissa loistavan idean, että pyytäisin lukijoitani esittäytymään. Tässä blogatessa olenkin jo joihinkin vakituisiin kommentoijiin ”tutustunut”, mutta koska usein puhumme minusta, en tiedä kovin paljoa heistäkään. Minä kyllä muistan kuka on kuka sikäli, että yhdistän ihmiset/kommentit tiettyyn nimimerkkiin, mutta moni kirjoittaa ilman nimimerkkiä ja joskus kaksi ihmistä kirjoittaa samalla nimellä ja osa ei tietysti kommentoi ollenkaan, joten jotkut ovat jääneet ihan täysin tuntemattomiksi. Nyt siis pyytäisinkin lukijoitani esittäytymään kommenttiosiossa, tämä koskee myös niitä, jotka jo ”tunnen” ja niitä, joilla on omakin blogi. Ihan ketä tahansa, joka tämän lukee ja haluaa osallistua. :) Ihan vapaavalintaisesti saa kertoa, mitä haluaa, minkä sitten kukin kokeekin oleelliseksi osaksi itseään. :) Tämä kiinnostanee muitakin lukijoita, joten siksi kannustan niitäkin osallistumaan, jotka minä jo tunnen.

Myös ehdotus kirjoittaa lukemistani kirjoista otettiin innolla vastaan, olenkin sitä jo aloittanut. Luulen, että kohta joudun jo lyhentämään sitä, tekstiä syntyy sen verran paljon. :) Ja edelleen, saa kysyä tai ehdottaa aiheita, jos haluaa. Vastaan melkein mihin tahansa, paitsi anonymiteettini vaarantaviin kysymyksiin. :)

Muuten aiheet on taas hiukan kortilla, eilenkään en tehnyt kerta kaikkiaan mitään. Painokin oli aamulla täsmälleen sama kuin viime viikolla. Lintuvauvoja on edelleen vain kaksi ja olen hieman huolestunut, että onkohan se normaalia… Olen aina pitänyt luonnosta ja eläimistä, mutta nyt vasta huomaan, miten vähäisiä tietoni lintujen pesimispuuhista ovatkaan. Jospa ne loput syntyy sitten, kun nämä nykyiset ovat poissa pesästä. Mutta koska he makaavat nyt munien päällä, luulisi, että heidän ruumiinlämpönsä hautoisi seuraavia munia. Pitänee ottaa selvää! :)

Mutta, olen taas kotona ainakin viikonlopun yli ja menen nyt äidin avuksi tekemään joitain puutarhajuttuja. Hyvää viikonloppua ja toivottavasti osallistutte esittelyyn! :)

torstai 4. heinäkuuta 2013

Täällä taas :)

Kiitos kaikille viimeiseen postaukseen kommentoineille, oli mukavaa kuulla, että niitä ihan tavallisen elämäni juttujakin jaksaa lukea. :) Ongelmahan ei tosiaan ole siinä, ettenkö edelleen tykkäisi blogata, vaan siinä, että minusta tuntuu, että olen kirjoitus kirjoitukselta tylsempi ja tarjoan yhä vähemmän sisältöä. Mutta se nyt vain on elämäni realismia, kun ei niin kauheasti mitään tapahdu, niin ei ole mitään kovin jännittävää kerrottavaakaan. Mutta kirjoitan aina kun siltä tuntuu, että on edes jotain sanottavaa ja pahoittelen jo etukäteen, jos sisältö jää kovin ohueksi. :)

Kaksi lintupienokaista näki päivänvalon maanantaina, mutta muut on vielä munassa ja emo istuu sitkeästi heidän päällään. Hassu juttu, miten eri tavalla eri lajien uudet tulokkaat syntyvät tähän maailmaan… Kuvat ei ole kauhean hyviä, mutta en halunnut mennä liian lähelle, etten häiritsisi. Emo jo nytkin sihisee minulle aina kun kuljen ohi. :) Kaksi ensimmäistä on maanantailta, kaksi jälkimmäistä on otettu tänään.


Ei heitä parhaalla tahdollakaan voi kauniiksi sanoa, mutta silti nämä pikkuruiset, avuttomat elämänalut herättävät valtavan suojelunhalun. En vain oikein tiedä, mitä voisin tehdä, koska ei kai luonnonvaraisten eläinten elämään saisi liikaa puuttua. Keräsin kuitenkin hyönteisiä ja laitoin niitä teevadille pesän lähistölle, emo saa sitten ottaa niitä, jos haluaa.

Laihdutuksen suhteen on mennyt vähän niin ja näin, en ole oikein jaksanut keskittyä. Nutrit on siis edelleen paketissa. Paino ei ole laskenut, muttei noussutkaan. Täytyisi kuitenkin ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tekemään töitä tämän eteen tai sitten joudun tyytymään siihen, että jämähdin tähän. Kuitenkin edelleen tavoite on se 75, enkä usko, että pystyn koskaan tyytymään sitä korkeampaan painoon. Olen kuitenkin laskenut, että kun yleensä syön noin 1000 – 1200 kcal päivässä ja tuon kehonkoostumusvaa’an mukaan peruskulutukseni on noin 1600 kcal vuorokaudessa ja lenkilläkin kulutan ainakin pari tuhatta kilokaloria huononkin viikon aikana, niin minun pitäisi laihtua ainakin pari kiloa kuukaudessa. Jo noista lenkeistä pitäisi koostua kilon pudotus. Mutta en vain laihdu. Tarkoitus on ollut laskea joksikin aikaa runsaasti kalorien saantia, mutta olen jotenkin niin rutinoitunut nyt syömään tietyllä tavalla, että ihan huomaamattani syön tuon vähän päälle tuhat päivässä. Tarkoitus olisi tosiaan aloittaa se nutraaminen ja jatkaa sitten siitä pienemmillä kaloreilla. Silloin sillä Ainoalla Onnistuneella Laihdutuskerralla jouduin syömään todella vähän, että paino putosi ja kai se on niin, että se siihen nytkin vaaditaan. Mutta jotenkin aina iltaisin huomaan, että suunnilleen sama kalorimäärä taas on tullut syötyä. En tosin nyt tällä hetkellä jaksa olla siitä kauhean huolissani, olen kuitenkin iloinen siitäkin, etten ainakaan liho. 

Ai niin, minä kävin kaupassa hame päällä!! Ei ehkä kuulosta kovin suurelta saavutukselta teistä, mutta minulle se oli jotakin, johon en olisi koskaan uskonut pystyväni! Tosin oloni oli epämukava ja kurkin aina etukäteen hyllyväleihin, ettei siellä ole ketään ja olin todella tietoinen rumista sääristäni. Mutta se oli jotakin, johon halusin pakottaa itseni ihan testimielessä. Minulla oli kyllä housut mukana autossa siltä varalta, etten pystyisi siihen. :D Viimeksi olin käyttänyt hametta julkisesti muistaakseni serkkuni häissä vuonna 1994. Olen iloinen, että pystyin siihen, mutta tuskin koskaan tulen käyttämään hametta julkisesti pidempiä aikoja. Kotona tosin nykyään pukeudun aika useinkin hameisiin.

Kesä on sikäli hankalaa minulle, että olen aina silloin niin paljon tietoisempi ylipainostani, kuin syksyllä ja talvella. Kiertelin kaupoissa pari päivää sitten ja minusta tuntui, että koko ajan yllätin jonkun tuijottamasta itseäni ja se teki oloni epämukavaksi. Vaikka tietenkin tiedostan edelleen olevani lihava, samaan aikaan jossain mieleni perukoille vertaan itseäni siihen vielä paljon lihavampaan itseeni ja joskus se pudotus tuntuu oleellisemmalta kuin jäljellä oleva paino. Mutta sitten taas toisina päivinä sillä jo pudotetulla painolla ei ole mitään merkitystä, tunnen vain itseni niin valtavan lihavaksi! Ja minusta edelleen tuntuu, ettei muutkaan ihmiset näe mitään muuta kuin ison kasan läskiä. Siksikin on tärkeää, että onnistun vielä laihtumaan, että vielä joskus pääsisin siihen tilanteeseen, ettei minuun kiinnitetäisi huomiota.

Mutta, siihen tosiaan vaaditaan työtä. :) Jonka aion kyllä tehdä, ihan varmasti! Ehkä jo ensi viikolla aloitan sen nutraamisen… Mutta juuri nyt taidan mennä syömään mansikoita ja jäätelöä. :)