tiistai 9. heinäkuuta 2013

:)

Kiitos kaikille itsensä edellisessä postauksessa esitelleille, yrittäkääpäs nyt muutkin kantaa kortenne kekoon, niitä on ollut todella mielenkiintoista lukea! :) 

Nyt on muutamana päivänä taas ahdistanut ihan tosissaan ja olen pelännyt nukkumista, mutta olen kuitenkin nukkunut heräilemättä. Olen miettinyt tätä työnhakua ja työttömyyttä ja ajatellut, että jos vain olisin silloin opiskellut ahkerammin ja lukenut vaikka pari sivuainetta enemmän tai valinnut ne järkevämmin, tilanne olisi parempi. Olisin kyllä voinut, koska minulla oli aikaa olla tekemättä mitään ja lukea kirjoja ja katsoa milloin mitäkin hömppää tv:stä… En oikein edes tiedä, miksi en tehnyt niin… Otin opiskelun vähän kuin harrastuksena, luin tietysti pääaineeni pakolliset kurssit, mutta sivuaineet valitsin sillä perusteella, mikä minua kiinnosti ja mikä oli kivaa. En yhtään ajatellut tulevaisuutta ja nyt joudun maksamaan siitä. Ja ahdistaa ihan hirveästi ajatella sitä. Sain tilaisuuden muuttaa elämääni päästessäni opiskelemaan ja nyt en voi kuin syyttää itseäni siitä, ettei se johtanut mihinkään. Sehän kai se pahin juttu onkin, että voin syyttää vain itseäni. Olisi niin mukavaa, kun voisi sanoa, että minulla oli huono tuuri tai kohtalo oli minua vastaan, mutta ei, minä olen kyllä saanut elämässä ihan tasan sen, mitä ansaitsinkin. Ja on vaikeaa antaa itselleen anteeksi, että olen saanut aikaan tämän kaaoksen, vaikka lähtökohdissani ei ollut mitään vikaa. En oikeastaan ole edes varma siitä, miten tämä tapahtui… Minusta tuntuu, että ihan loputtomiin olen vain yrittänyt selviytyä, eikä minulla ole ollut voimia ajatella ja tehdä päätöksiä. Olen vain ajelehtinut ja yrittänyt jotenkin kestää. Tunnen ihan valtavaa paniikkia kaikkia menneitä virheitäni ajatellessa.

Nyt kesällä kaikki tuntuu vaikeammalta, kuten aina tähän aikaan vuodesta. Kesäisin aina vertaan omaa elämääni muiden elämään paljon enemmän, kai siksi, että silloin ihmisten elämä on enemmän esillä. Nyt on vaikeampi lukea muiden blogejakin, koska niissä on niin paljon elämää. Enkä nyt tarkoita mitään kauhean erityistä, kuten maailmanympärimatkoja ja lottovoittoja, vaan sitä, mikä on muille tavallista arkea, vaikka uimareissut lasten kanssa. Miten mielettömän hienoa olisikaan viedä omat lapset rannalle kauniina kesäiltana... Tai olla kaupungilla kavereiden kanssa tai saunoa mökillä… Sellaisia asioita, jotka muille on ihan arkea, mutta minulle vain jonkinlaista kaukaista unelmaa. Minä jään niin hirveän paljosta paitsi ja se on vaikea kestää, vaikka kuinka kovasti yrittäisi. Tai on ainakin vaikea olla olematta surullinen siitä.

Olen kuitenkin viime aikoina todella kovasti yrittänyt tyytyä elämääni ja löytää hyviä puolia siitä, mitä minulla on. Se tuntuu vähän siltä, kuin joku olisi ampunut minuun reiän tykillä ja yrittäisin paikata sitä laastarilla… On vaikeaa saada riittävästi iloa niistä elämän pienistä asioista, kun ne isot asiat puuttuu. Joskus voin olla ihan hyvällä mielellä, mutta sitten luen jostain blogista tai näen tv:stä ihmisen, jolla on se ihan täydellinen elämä perheineen ja ystävineen ja mikä sitten saikin minut tuntemaan oloni hyväksi, menettää merkityksensä. Siitä ei vain pääse mihinkään, että elämä ilman sosiaalisia suhteita on niin tyhjää ja turhaa, vaikka kuinka yrittäisi nauttia saunomisesta ja takkatulesta. Ja kyllähän minä nautinkin, mutta ne on niin pientä verrattuna siihen, mitä voisi olla. Väkisinkin miettii, että miksi minä en voinut olla sellainen ihminen?! Tiedän, etten ole ja hyväksyn sen, mutta miksi en voinut olla?! Mitähän siihen olisi tarvittu… Erilaiset geenit, erilainen kasvatus, ihan kaikki eri tavalla?! En ymmärrä miksi minun pitää olla jonkinlainen maanantaikappale ihan kaikessa… Olen ennenkin kirjoittanut tästä, mutta joskus minusta ihan oikeasti tuntuu, että olen jonkinlainen testikappale, että minuun on tungettu kaikki mahdolliset viat ja viskattu tänne normaalien ihmisten keskelle ja joku muistilehtiö kädessä seuraa, kun kompuroin katastrofista toiseen… :D Ei tämä muuten voi olla mahdollista! Äitini geeneissä ei ole mitään vikaa ja biologinen isänikin on tietääkseni ihan normaali ihminen, joten en ymmärrä, miten muuten tuloksena voisi olla jotain minun kaltaistani! Jos ette jo huomannut, niin olen todella kyllästynyt olemaan minä… :D Ei ole loppujen lopuksi kovinkaan hauskaa olla minä... :)

Toinen päivä nutraamista menossa ja säälittävää kyllä, syömättömyys laskee mielialaani ihan merkittävästi. Vieläkin lohdutan itseäni ruoalla, vaikka nykyään ne ruokamäärät on tietenkin ihan toista kuin ennen. Mutta se sairas ajattelu ruokaongelmieni taustalla on edelleen olemassa, vaikka käytännössä en voi enää elää sen mukaisesti. Olen totaalisen koukussa Nescafen maitokahvijuomiin ja en oikeasti tiedä, miten kestän päiväkausia ilman. Eilen jo melkein sorruin. Ehkä se taas helpottaa muutaman päivän kuluttua. Se on hassua, miten nutratessa himoitsee sellaisiakin ruokia, mitä ei edes ajattele normaalisti. Minulla on myös taipumusta ajatella, että jos en juuri nyt syö jotain tiettyä ruokaa tai herkkua, niin en saa sitä sitten enää koskaan. Niin kuin silloin Ainoalla Onnistuneella Laihdutuskerralla kun olin kokonaan ilman herkkuja, surin sitä, että ihan varmaan lempiherkkujeni valmistus lopetetaan ennen kuin on joulu ja saan niitä syödä. Ihan hullua… Mutta usein olen antanut periksi juuri tuon ajatuksen takia.

Minusta myös tuntuu, kuin tämä kesä olisi kestänyt jo ikuisuuden, vaikka on vasta heinäkuun alku. Johtunee siitä, etten edes muista, milloin olisin viimeksi ollut kesän tekemättä mitään. Joskus teininä, kai. Tosin eilen olin ulkona fleece- takki päällä ja silti palelin, joten ei kovin heinäkuiselta tunnu. Nyt minusta ei kuitenkaan enää tunnu siltä, kuin olisin ihan sekaisin vuodenaikojen suhteen ja itse asiassa odotan jo malttamattomana joulua. Mutta jos nyt kuitenkin elettäisiin tämä kesä ensin… :) Pikkuiset linnunpoikaset kasvavat kovaa vauhtia, ensimmäiset kahdeksan päivää on jo takana.


Nyt he alkavat jo näyttää ihan oikeilta linnuilta, on sulkia ja höyheniä ja pikkuiset siivetkin. :) Kuvia on siis yksi jokaiselta päivältä, tuo munakuva ei ole syntymää edeltävältä päivältä. Kohta heidät kai potkaistaan jo pesästä pois, pikku raasut! Mielenkiintoista nähdä, että kuoriutuuko poikasia sitten lisää vai mitä noille jäljelle jääneille munille tapahtuu. Ei tuohon pikkuruiseen pesään kyllä enempää poikasia mahtuisikaan, joten ehkä tämä on ihan luonnollista.

Ai niin, loppuun vielä kuva laventelista, jota olen kasvattanut huhtikuusta alkaen… (Ja ihan oikeasti olen yrittänyt!) Jos joku haluaa kasvatusvinkkejä, niin eiköhän se kohtuullista korvausta vastaan onnistu. Ilmaiseksihan ei tämäntasoista puutarhaosaamista voi jakaa...

 


6 kommenttia:

  1. Hei, oletko harkinnut tai olisiko mahdollista esim. vielä jollakin erityishakemuksella päästä vähän täydentämään opintoja... (tiedän vaan muutaman vanhemman päässeen yliopistoon jatkamaan/täydentämään opintoja, mutten kysynyt millä keinoin...) t. wardale, ikuinen opiskelija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti olisikin tai ainahan voisin lukea jotain avoimessa tai alkaa tehdä väitöskirjaa... Mitä olenkin kyllä harkinnut... Minua ei vain juuri nyt huvittaisi yhtään, haluaisin töitä ja rahaa! :)

      Poista
  2. Olen tässä vuosien varrella huomannut että paras tapa saada ihmiset jättämään kommentti on järjestää arvonta :D Silloin löytyy uusia lukijoita jotka eivät aiemmin kommentoineet :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisikin muuten pitänyt laittaa arvonta tuohon lukijaesittelyyn! :) Täytyy katsella, jos vielä teen siitä uuden version. :)

      Poista
  3. Löytyisikö avoimen yliopiston tarjonnasta sellaista, mistä olisi hyötyä tutkintosi täydentämisessä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, ei ehkä varsinaisesti, koska ne alani tavallisemmat sivuaineet luin kyllä, mutta jotain yleispäteviä juttuja, joista on hyötyä vähän kaikessa, kuten tilastotiede ja kasvatustiede ja jonkinlaiset informaationkäsittelyjutut.

      Poista