perjantai 19. heinäkuuta 2013

Pelkkää valitusta taas... :/

Minulla on kurja olo, äitini takia taas. Hän on päättänyt ottaa työttömyydestäni kaiken irti ja sen lisäksi, että minulla on kotona loputon lista töitä, hän tarjoaa minut tekemään kaikenlaista myös ystävilleen. Ei hän edes kysy; kun tulen kotiin, hän vain listaa kaikki työt, mitä hän on luvannut minun tekevän. Tällä viikolla olen jo käynyt pesemässä yhden ystävän ikkunat ja vaihtamassa verhot, pessyt koko päivän yhden toisen ystävän mattoja ja käynyt katsomassa kahta tietokonetta. Ja sitten hän mahtipontisesti sanoo, ettei ota rahaa ystäviltään. No, en minäkään tietysti kehtaisi ottaa, ei se siitä ole kiinni, mutta kun tunnen itseni ihan idiootiksi, aivan kuin olisin jonkinlainen orja, jonka palveluja äiti jakelee ympäriinsä... Minun pitäisi olla aikuinen, mutta ainakin kaikki, jotka tuntevat äitini, pitävät minua varmasti jotenkin jälkeenjääneenä. Hän puhuu minusta kuin olisin harvinaisen tyhmä lapsi. Silloinkin, kun hän kertoo jonkin asian ihan totuudenmukaisesti, hän silti saa minut kuulostamaan niin typerältä. Ja hänellä on mitä hirvein tapa kehua ystäviään väittämällä minun sanoneen jotain, yleensä sellaista, että käperryn häpeästä sen kuullessani, enkä ikimaailmassa päästäisi mitään sellaista oikeasti suustani. En tiedä voiko näin sanoa loukkaamatta ketään, mutta minä tunnen itseni kehitysvammaiseksi, siltä minä kuulostan hänen puheidensa perusteella ja niin hänen ystävänsä minuun suhtautuvat. Se saa minut miettimään, että olenko minä oikeasti niin pahasti jälkeenjäänyt, niin epänormaali… Se on osasyy siihen, miksi häpeän itseäni niin kovasti, miksi pelkään niin paljon puhua kenenkään kanssa. Ihmiset pitävät minua tyhmänä ja lapsellisena ja tiedän, että olenkin, mutta silti se loukkaa ja tuntuu niin hirveän nöyryyttävältä. Joten yritän olla hiljaa, mutta sitten minä vasta kummalliselta vaikutankin, kun tuntikausia vain istun siinä sanomatta sanaakaan. En osaa edes kuvitella, että minut voitaisiin nähdä ihmisenä, tunnen aina olevani… En edes tiedä mikä, mutta en oikea ihminen. En ole koskaan tuntenut itseäni oikeaksi ihmiseksi, kai siksi en koskaan voinut kuvitella saavanikaan mitään elämässä. Minusta tuntuu aina, kuin minulla olisi velvollisuus tehdä jotain. Jos vaikka joku uhraa aikaansa puhuakseen kanssani, koen, että minun pitäisi ”antaa” hänelle jotakin, vaikka kuuntelemalla hänen huoliaan tai viihdyttämällä häntä olemalla hauska. Tai jos teoreettisesti ajattelen parisuhdetta, niin ajattelen aina sitä, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään siinä mielessä. En osaa ajatella, että joku näkisi minut ihmisenä, vaan pidän itseäni jonkinlaisena (hyvin heikkotasoisena) hyödykkeenä. Jonakin, josta hankkiudutaan eroon, jos en täytä odotuksia tai jos teen virheen. En osaa tarkemmin selittää, mitä tarkoitan… Eikä se nyt ollut edes oleellista, harhauduin aiheesta… :) 

Joka tapauksessa, olen 33, mutta ollessani äitini kanssa jossakin, istun tuntikausia hiljaa, koska paitsi että tunnen itseni idiootiksi, jos avaan suuni, onnistun aina sanomaan jotain väärin. Tänään olin katsomassa yhtä tietokonetta, jonka laittaminen kesti ikuisuuden ja koko ajan äiti teki selkäni takana aivan järjettömiä ehdotuksia. Hän ärsytti minua, joten kysyin, haluaisiko hän kenties tulla itse laittamaan konetta... Kotona sain sitten kuulla siitä, että nöyryytin häntä hänen ystävänsä nähden. Ja tiedän, että hän on kohtuuton, mutta silti minulla on ihan kamala olo. Koska vaikka se on naurettavaa, niin tiedän, että hän silti kokee tulleensa nöyryytetyksi ja että siksi aiheutin hänelle kurjan olon. Hänellä on kyky saada minut tuntemaan itseni niin hirveäksi ihmiseksi parissa sekunnissa, kuin olisin pahin ihminen, joka on koskaan ollut olemassa. Ja ihan turhan takia, minun pitäisi jo osata pitää suuni kiinni. Enkä pyytänyt edes anteeksi, koska sillä hetkellä pidin hänen suuttumustaan niin kohtuuttomana, teeskentelin, kuin en kuulisikaan ja rapsutin kissaa.

Kaiken lisäksi tunnen olevani ihan hirveän epälojaali ja kamala ihminen, kun olen täällä kertonut hänestä näitä asioita. En ole koskaan kertonut mitään hänestä kenellekään oikeassa elämässä. Jo ihan pienenä minä osasin salailla äitini juomista ja tiesin, ettei kukaan saisi saada tietää. Joskus lukiossa yksi ystäväni ihmetteli, miten oli mahdollista, etten koskaan riidellyt äitini kanssa. Vaikka me elimme lähes sodassa, minulle oli niin täysin luontevaa salata kaikki sellainen. Tunnen itseni epäoikeudenmukaiseksi, koska kerron vain niitä huonoja asioita, vaikka ne ovat vain osa äitiäni. Saan hänet kuulostamaan huonolta ihmiseltä, vaikka ei hän ole, hänessä vain on tämä huono puoli, jolla on niin suuri vaikutus minuun. Luulen, että olen niin epävarma itsestäni äitini takia… Eikä hän tietenkään ole tarkoittanut aiheuttaa mitään sellaista, mutta hän vain on sellainen ihminen. Ja joudun aina pohtimaan, että onko kaikki todella minun vikani. Koska äitini on todella suosittu, hänellä on paljon ystäviä ja hän on aidosti pidetty. Minä taas… Joten, ehkä äitini on oikeassa ja minussa on jotain pahasti vialla. Tai no, onkin, mutta eri tavalla kuin ajattelen olevan. Ehkä jollain tavalla toivon jonkun sanovan, ettei kaikki ole minun syytäni, mutta samalla koen tekeväni hirveän väärin, koska kerron vain oman puoleni asiasta. Ehkä hänellä on moninkertaisesti kurjempi olo siitä, että hän koki tulleensa nöyryytetyksi ja lukemattomista muista asioista, joita olen vuosien varrella sanonut ja saanut hänet suuttumaan. Ja se tuntuu hirveältä ajatukselta, että oikeasti kaikkina niinä kertoina, kun olen sanonut tai tehnyt jotain väärin(ja niitä kertoja on paljon!), olen aidosti aiheuttanut kurjan olon äidilleni. Vaikka hän minusta suuttuisikin turhasta, niin silti hänen kurja olonsa on olemassa ja se on minun syytäni. Haluaisin hänen olevan onnellinen, mutta aina kun hän on onneton, syy siihen olen minä! Se tuntuu hirveältä… Ja useimmiten minä tiedän, minkä tyyppiset asiat saavat hänet suuttumaan, joten miksen minä ikinä opi pitämään suutani kiinni?! :/

Minä tunnen oloni syylliseksi siitäkin, etten enää reagoi oikein mihinkään tai en ainakaan näytä hänelle reaktioitani. En tiedä, mitä hän toivoisi, mutta kun olen kuullut kaiken jo miljoonaan kertaan ja kun tiedän, ettei mikään oikeasti auta. Lapsena aina rukoilin anteeksiantoa tuntikausia, joskus päiväkausia, eikä se auttanut, joten mitä minun pitäisi tehdä nyt… Ehkä minun pitäisi vain yrittää sanoa jotain, mikä saisi hänet tuntemaan olonsa paremmaksi, koska tässä tilanteessa ei ainakaan kenelläkään ole parempi olo. Minä tunnen sääliä häntä kohtaan, koska hän ei enää voi minulle mitään. Hän ei enää saa minua rukoilemaan anteeksiantoa, enkä minä enää usko hänen uhkauksiinsa. Hän sanoo, että olen alistanut hänet ja ymmärrän, mitä hän tarkoittaa sillä. Mutta kun riitelemme jostain ihan turhasta, olen niin vihainen, etten pysty nöyrtymään hänen temppuihinsa, vaikka siitä tulisikin hänelle parempi mieli. Koska minulla on näin kurja olo vasta jälkeenpäin, ei sillä hetkellä, sillä hetkellä minä olen vain vihainen ja teeskentelen keskittyväni kissaan. Ja jälkeenpäin, en osaa pyytää anteeksi, enkä halua palata siihen aiheeseen enää, enkä usko, että se parantaisi kummankaan oloa. Mutta jälkeenpäin minulla on aina ihan hirveä olo ja vaikka emme puhu asiasta, molemmat ovat muutaman päivän ajan jotenkin outoja, joten kai hänelläkin on kurja olo. Ja lasten kuulemma pitäisi tuottaa iloa vanhemmilleen… :) En aivan ole onnistunut siinä tehtävässä! :D

Tämä on taas näitä tekstejä, jotka kai pitäisi jättää julkaisematta, mutta minulla ei ole ollut tapana tehdä niin, joten… Ja minun on pakko yrittää nukkua, vaikka pelkäänkin aina mennä nukkumaan, kun minulla on kurja olo. Inhoan sitä, että yöt on niin vaikeita, ennen yöt tuntuivat niin turvallisilta ja aamulla odottava maailma pelottavalta. Nyt odotan aamuja, koska vaikka ne edelleen ovat pelottavia, ne eivät ole läheskään yhtä pelottavia kuin yöt. No, joka tapauksessa, pakko yrittää nukkua…

10 kommenttia:

  1. Heippa sinne!

    Ulkopuolisena ja blogiasi pitkään seuranneena minulla on jonkinlainen oma ajatus tilanteestasi. Nämä nyt vain ovat ajatuksiani ja ehkä niitä voit miettiä siltä kannalta, että onko jotain perää...koska itsehän en kokonaisuutta tunne.

    Nykyään sinulla on mielestäni positiivisempi mieliala kuin jonkin aikaa sitten. Mielestäni pystyt ja ymmärrät kyllä sen, että äidissäsi on jotain pahasti vialalla...mikä on mielestäni pääsyy siihen, ettet nykypäivänä aikuisena koe itseäsi arvokkaana ihmisenä vaan koet 33-vuotiaana elämäsi olevan ohitse. Itse ajattelen 35-vuotiaana elämäni parhaiden päivien olevan juurikin alkamassa! En edes koe olevani vanha.

    Näkemykseni mukaan äitisi "miellyttäminen" ja sinun "lyttäämisesi" on saanut sinusta epävarman sekä eristäytyneen, koska olet alkanut uskoa siihen että olet niin poikkeava muista ettei mitään määrää. Tähän en usko sitten tippaakaan. Toivoisinkin että alkaisit työstää tätä asiaa mielessäsi ja ottaa rohkeasti etäisyyttä sinne kotiisi. Vanhempasi ovat kyllä sen ikäisiä ja selvästi kuulostavat (etenkin äitisi) olevan täysissä sielun ja ruumiin voimissa, että voit elää nyt omaa elämääsi. He eivät ole kuolemassa ja suomalaisen keskimääräisen elinikäodotuksen mukaan sinulla taitaa olla 20vuotta hyvää aikaa elää ihan itsenäistä elämää ja vaikkapa matkustella. Hankkia oma koti tai mitä ihan vaan ikinä haluatkin tehdä. Olet aikuinen ihminen! :D tuliko paasausta.

    Toivottavasti et loukkaantunut. Itselläni tulee vaan välillä sellainen olo, että haluaisi herätellä sinua. Itsekin tiedän, että kun tarpeeksi pitkään on itsekseen ja pohtii tietynlaisia ajatuksia niin alkaa elää omassa pienessä maailmassaan. Itse saatan märehtiä jotain päivän tapahtumaan koko illan. Saman kokenut perheellinen ystäväni ei hetkeäkään kotiin päästyään, sillä siellä ajatukset suuntautuvatkin jo muihin päivän juttuihin.

    Mukavaa viikonloppua sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla onkin ollut parempi olo, koska olen ollut enemmän kotona. Vaikka sielläkin on hankaluutensa, omassa asunnossani olen niin eristyksissä, että ihan pelkkä seuran puute tekee oloni huonoksi. Osin siksi minun on niin vaikea ottaa etäisyyttä kotiini, koska olen niin yksinäinen ja kotona on edes joku, jonka kanssa jutella. Omassa asunnossani luisun aina johonkin omaan todellisuuteeni, joka on todella epämiellyttävä paikka.

      Minä tunnen olevani ikivanha ja olen jo täysin valmis pääsemään pois... Tiedän, että se on vääristynyttä, mutta minulla ei ole mitään mukavaa odotettavissa tulevaisuudessa. Vanhempani ovat kyllä terveitä, mutta minä aina pelkään, että mitä jos... Sen ainoan kerran, kun asuin ulkomailla, kuitenkin pelkäsin koko ajan, että jotain sattuu sillä välin, kun olen poissa. Ja he ovat niin onnettomia, kun olen muualla ja niin tyytyväisiä, kun tulen kotiin. Mutta juuri siksi yritän saada töitä, että olisi varaa tehdä jotain kivaakin joskus, juurikin matkustella haluaisin.

      En ollenkaan loukkaantunut! Tiedän kyllä, että omat käsitykseni ovat usein hyvin vääristyneitä ja osin siksi kerronkin näitä asioita täällä, että saan perspektiiviä omiin ajatuksiini. Se on ihan totta, että jotenkin vajoaa omaan maailmaansa ja sieltä on hyvin vaikea päästä pois, varsinkin, kun ei ole mitään harhauttamassa siitä ajattelusta.

      Kiitos samoin! :)

      Poista
  2. Raparperi kirjoitti just mitä itse ajattelen, en voi lisätä oikein mitään. Olen tosi pahoillani sinun tilanteestasi, tiedän miten vaikeaa on yrittää muuttaa elämäntilanteensa. Äitisi on ilkeä-ei voi muuta sanoa. :(
    -Annis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Hänessä on hyvätkin puolensa ja se on juuri kai se hankalin asia. Jos hän olisi vain ne huonot puolensa, voisin vain olla välittämättä, mutta kun ei ole. Se on vähän kuin olisi kaksi ihmistä samassa paketissa ja siksi minun on niin vaikea suhtautua häneen.

      Poista
  3. miten olisi life coaching, terapia, minä-ryhmä...se että antaisit parhaan lahjan itsellesi ja keskittyisit hetken aikaa pelkästään itseesi?
    Oman sisäisen äänen kuulemiseen, omien toiveiden toteuttamiseen.
    Ihminen voi muuttaa vai itseään, äitejämme emme pysty muuttaa. Itsen löydettyämme voimme rohkeasti kulkea kohti toivomaamme tulevaisuutta. Elää juuri omaa elämää.

    Tahdon niin kovasti rohkaista sinua keskittymään hetkeksi itseesi. Näkemään miten arvokas ja ihana ihminen juuri sinä olet.

    Yksin on kovin hankalaa etsiä ja tutkia kaikkia maailman polkuja, siksi rohkaisen osaltani aloittamaan etsinnän toisen ihmisen avustamana.

    You will make it. Usko pois!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kai olen tulevaisuuden suhteen sen verran pessimistinen, että ihan automaattisesti aina ajattelen, että kyllä minä lopunkin aikaa kestän. Ja onhan minulla ihan hyviäkin päiviä, ettei kaikki aina ole kurjaa. Minulla kyllä olisi varmasti syytä hakeutua terapiaan, mutta ensin täytyisi saada ihan käytännönelämä järjestykseen. :)

      Kiitos! :)

      Poista
  4. Meinasin jo luovuttaa ja olla kommentoimatta. Mutta pakkohan mun on avautua... Tuo tilanne on ihan kamala! Jos sä olisit lapsi, niin sut vois pelastaa, muttakun sä olet aikuinen, niin sun on pelastettava itsesi. Tai ainakin haettava apua. Ole kiltti ja etsi terapeutti, joka osaa muuttaa sun maailman! Käytännön elämä seuraa sit perässä...

    Mä olen niin pahoillaan tuosta kaikesta. Tulee semmonen tunne, että sun äiti on koonnut sut väärin ja sun pitäis nyt etsiä joku, joka osaa purkaa sen tekemät virheet ja koota sut oikein uudestaan. Susta tulis loistava! Ja olet kaikkea muuta kuin tyhmä - sosiaalinen äly on ehkä jäänyt jälkeen, mut niinhän se monesti on superälykkäillä ihmisillä... Sen voi korjata! Sä vaan uskot liikaa siihen mitä sun äiti sulle syöttää :/

    Voimia!

    - Nita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän, eihän tälle tilanteella kukaan muu mitään voi. Mutta kun hän on minun äitini ja hän osaa olla myös hyvä äiti... Ja tiedän, että hän ihan oikeasti on yrittänyt parhaansa, hän vain on luonteeltaan tuollainen...

      Minusta tuntuu, että minulla on sikäli käynyt itsetunnon suhteen vähän huono tuuri, että kun äitini on mitä on ja sitten vielä koulussa joka päivä haukuttiin ulkonäön suhteen, niin kaikki osat tuli hyvin perusteellisesti haukuttua. Ja minä kai kasvoin uskomaan siihen kaikkeen, enkä koskaan edes ajatellut muuta. Ja toisaalta kun pelkään sitäkin, että minusta tulisi itserakas(vaikka ei kai niin ihan helposti kävisi), niin jotenkin pelkäänkin tehdä asialle mitään. En tiedä... Minä olen kyllä melkoinen sekasotku... :D Mutta kyllä kai tämä tästä. Voin aina paremmin, kun tulen äidin kanssa toimeen ja nyt hän vaikuttaa taas olevan hyvällä tuulella. :)

      Kiitos! :)

      Poista
    2. Itseinhon ja itserakkauden välissä on vielä monta harmaan sävyä... Jos voisit olla vähän suopeampi itseäsi kohtaan, niin sekin voisi auttaa. Voimia täältäkin!

      Poista
    3. Niin, totta sekin... Minä vain inhoan itserakkautta, joten siksi pelkään sitä. Kiitos! :)

      Poista