torstai 22. elokuuta 2013

Häpeää...

Google+ lähetti minulle viestin, että yksi äidin ystävä oli lisännyt minut piireihinsä. En ole koskaan edes katsonut tuota palvelua, mutta nyt vilkaisin sitä ja katsoin, minkälaisen profiilin siellä olisi voinut luoda. Se ei ollut mitenkään mieltäylentävää luettavaa. Olisi ollut mahdollista listata saavutukset. Paitsi ettei minulla ole saavutuksia. Myös parisuhdetilannetta kysyttiin. Mutta ei, eihän minulla ole sitäkään. Työtilanne? Ei. Ystävät? Ei... Tässä vaiheessa päätin luovuttaa. Mahdollisiksi tutuiksenikin palvelu tarjosi ihmisiä, joista en ollut ikinä aiemmin kuullutkaan! Harkitsin, että päivittäisin vain tekstin; JB, nyt suurempi kuin koskaan, mutta ajattelin, ettei sitä ymmärrettäisi oikein. Enkä minä varsinaisesti ole enää sitäkään. Nyt 25 prosenttia kevyempi, kenties. 

Nettiaikakaudella häpeä on ihan omassa ulottuvuudessaan, koska ei voi vain kadota jonnekin. Tosin kyllähän minä yritän. En ole facebookissa, enkä muussakaan vastaavassa. Puhelinnumeroni on salainen. Molempien valmistumisteni aikaan kielsin julkaisemasta nimeäni netissä tai lehdessä. Googletan oman nimeni säännöllisesti varmistaakseni, ettei mitään tule näkyviin. Blogissanikin anonymiteetti on minulle tärkeää ja olen toisinaan todella huolissani sen suhteen, että olen kertonut liikaa. En tiedä muistaako kukaan vanhoista kavereistani minua enää, mutta minusta ajatuskin siitä, että joku heistä voisi vakoilla surkeaa elämääni netissä, on kammottava.

Tämä tuli kai muutenkin huonoon saumaan, koska minulla oli kurja päivä eilen. Törmäsin ihan sattumalta lukioaikaiseen tuttuuni, jonka hallitsevimpia piirteitä oli kyky olla uskomattoman häijy. Me kuuluimme samaan kaveriporukkaan, mutta olimme tavallaan jatkuvassa sotatilassa. Hän oli kovin suorapuheinen ja ilkeäkin ihminen, eikä salannut ylemmyydentunnettaan. Kun hän löysi aran kohdan, hän ei luovuttanut ennen kuin sai kunnolla nöyryytettyä kohdettaan. Ja olimme sattumoisin nuorempina ihastuneita samaan poikaan, mikä ei parantanut asiaa. Joka tapauksessa hän vain ilmestyi eteeni jostain ja luulen, että minun tapaamiseni oli hänen vuotensa kohokohta. Yritin parhaani mukaan väistellä kysymyksiä työttömyydestäni ja sosiaalisesta elämästäni kiemurrellen häpeästä ja hänen innostuessaan yhä enemmän nöyryytyksestäni. Mutta sekään ei ilmeisesti riittänyt, koska totta kai hänen piti kysyä, että seurustelenko(vaikka tietysti varsin hyvin tiesi, etten seurustele), miehensä ja ystäväpariskuntansa seuratessa silmät pyöreinä vieressä. Yritin väistellä aihetta, mutta hän sanoi moneen kertaan oikein suurieleisesti, että eikö sinulla tosiaan ole edes poikaystävää ja minä toivoin, että maa aukeaisi ja nielaisisi minut. En tiedä, mitä hänen miehensä ja ystävänsä ajattelivat, mutta en muista, milloin olisin tuntenut itseni yhtä säälittäväksi ja jälkeenjääneeksi ja epäonnistuneeksi. Ja olin niin nöyryytetty ja raivoissani siitä, miten vilpittömän vahingoniloinen hän oli tilanteestani ja miten en osannut sanoa takaisin mitään, mikä olisi sulkenut hänen suunsa. Koska oikeassahan hän oli, se siinä se pahin juttu olikin.

Kuten olen kertonutkin, ihmiset ovat pääosin olleet todella hienotunteisia vanhapiikuuteni suhteen, minua ei ole pahemmin nöyryytetty sen johdosta. Vaikka en erityisesti pidä sukulaisistani, arvostan suunnattomasti sitä, etteivät he ole koskaan kysyneet minulta mitään, koska osa heistä on todella veemäisiä ja tässä olisi tilaisuus nöyryyttää minua oikein kunnolla. Mutta he eivät ole koskaan sanoneet mitään tai pakottaneet minua puhumaan aiheesta ja muutenkin ihmiset ovat olleet kuin eivät tietäisi mitään. Se on kohdallani niin hankalaa, koska en voi sanoa, etten olisi kumppania halunnutkaan tai että olen omasta tahdostani yksin, koska vaikka se olisi tottakin, kaikki ajattelisivat, että vain sanon niin, kun en ketään voisi saadakaan. Se on kauheaa, kun ihan kaikki tietää asian, jota häpeän kaikista eniten, enkä voi millään keinolla salata sitä. Ja kaikkein kauheinta se on, kun joku ihan tarkoituksella nöyryyttää minua sen avulla.

Harmitti vielä sekin, etten ole onnistunut laihtumaan enempää. Olisi ollut edes pieni lohtu, jos olisin ollut laihempi, varsinkin kun tuo tuttava oli lihonut. Tuosta tapaamisesta jäi todella kurja olo ja itsetuntoni tipahti johonkin hyvin alhaisiin lukemiin. Yritän nyt kaikin keinoin vain unohtaa koko jutun ja muistaa, että juuri tuon ominaisuuden takia en koskaan pitänyt kyseisestä tytöstä. Mutta valitettavasti muistan myös hänen tapansa kertoa kaikki nolot tarinat niin monelle kuin mahdollista, joten nyt pitää vain toivoa, etten törmää keneenkään vanhaan tuttuun enää ikinä!

Yöllä näin vielä unta, jossa yksi lukioaikainen kaverini sääli minua ihan kauheasti ja heräsin ihan häpeissäni vain nukahtaakseni uudelleen näkemään samankaltaista unta. On ihan kauheaa joutua häpeämään itseään niin kovasti, se on kamala tunne! Enkä ole koskaan osannut reagoida siihen, menen ihan lukkoon noloissa tilanteissa, jolloin se tilanne vain jatkuu ja jatkuu, ikuisuudelta tuntuvan ajan. En osaa edes kuvailla, miten paljon häpeän itseäni. Se on kauhea tunne ja aivan kohtuuttomissa mittasuhteissa; vaikkei minua miksikään menestystarinaksi voi parhaalla tahdollakaan väittää, se häpeän määrä on kuitenkin ihan yletöntä todellisuuteenkin nähden... Yhdistän sen lihavuuteen, koska siitä muistan sen kunnolla alkaneen, mutta siinä on muutakin. Jos olisi kyse vain lihavuudesta, sen olisi pitänyt vähetä painon pudotessa, mutta niin ei ole käynyt. Minusta tuntuu, kuin aivoni eivät sallisi minun unohtaa yhtä ainoaa mokaa tai noloa tekoa tai virhettä ja se häpeän tunne aina vain lisääntyy, kun niitä vuosien mittaan kertyy enemmän ja enemmän. Se on jo ihan sairasta, mutten voi sille mitään. 

Muistan tunteneeni häpeää jo ihan lapsena, muistan esimerkiksi hävenneeni kyyneleitä jo ihan pienestä asti. Minä en ikinä itkenyt esimerkiksi koulussa tai muiden lasten nähden. Kerran yksi poika heitti minua kivellä päähän ja se sattui ihan valtavasti ja verta tuli kuin saavista kaataen, mutta muistan kuitenkin olleeni tyytyväinen, etten itkenyt. Minusta tuntui aina lapsena oudolta, että toiset lapset joskus itkivät julkisesti, minä olen hävennyt sitä niin kauan kuin muistan. Aikuisena olen itkenyt ihmisen nähden ainoastaan kerran, kun koirani jouduttiin lopettamaan. Mutta se oli minulle niin vaikea paikka, etten sitä mitenkään hirveästi hävennyt. Ja minä häpesin myös nukkumista! Muistan, kun serkkuni tulivat kylään ja he aina valvoivat todella myöhään ja olin aivan hirveän väsynyt, mutta en millään kehdannut mennä nukkumaan aiemmin kuin muut. Jos joku kysyi, olenko väsynyt, kielsin sen. Ja muistan todella pitkään lapsena valehdelleeni siitä, kuin paljon nukun ja mihin aikaan heräsin! Tämä johtunee siitä, että äitini herää aikaisin ja nukkuu vain muutaman tunnin ja hän on aina suhtautunut todella halveksivasti ihmisiin, jotka heräävät aamulla myöhään. Aloin kertomaan totuuden nukkumisesta vasta yläasteella, kun silloin taas joku ihmetteli sitä, että (muka) heräsin niin aikaisin.

Muistan myös hävenneeni ihan hirveästi kehittymistäni silloin ihan nuorena, koska kehityin aika aikaisin. Yksi tapahtuma on jäänyt erityisen hyvin mieleeni, olin uskoakseni 11 ja käymässä enoni luona, jossa oli aina jostain syystä paljon ihmisiä, enimmäkseen miehiä. Kerran yksi noista miehistä nappasi minut kiinni ohi kulkiessani, repi paitani ylös ja puristeli rintojani ja sanoi, että "katsokaa, tytöllä on jo tissit!" ja kaikki nauroivat ja minä häpesin niin paljon, että olin ihan fyysisesti sairas! Pelkäsin kuollakseni, että joku saisi tietää tai että näkisin jonkun niistä paikalla olleista miehistä, tein mitä kummallisempia asioita vältelläkseni kumpaakin. Käytin kuukausia liian pieniä toppeja, jotka litistivät rintani, ettei vain kukaan muu huomaisi. En tiedä, mikä olisi ollut normaali reaktio, varmasti häpeäkin, mutta minun kohdallani se oli jotain niin kaikennielevää. Pystyn vieläkin muistamaan, miten kovasti häpesin tapahtunutta! Ja itseäni!

Häpeä on valtavan suuri osa persoonaani, enkä oikein tiedä miksi. Minä häpeän oikeastaan ihan kaikkea itsessäni; ulkonäköäni, luonnettani, ammattejani, sanomisiani ja tekemisiäni... Ihan kaikkea, ihan typeriäkin asioita! En tiedä miksi olen aina hävennyt itseäni niin kovasti, se on kuitenkin niin turha tunne. Ainakin minulla, koska se ei selvästikään ole kannustanut minua parantamaan itseäni. Joskus tuntuu, etten mitään muuta tunnekaan... Se ei ehkä aina ole se päällimmäinen tunne, mutta se on aina läsnä tai jossakin taustalla. Koen aina, ihan aina, muut ihmiset paremmiksi kuin itseni ja siksi esimerkiksi kynnys puhua jollekin on niin suuri. Odotan jonkinlaista lupaa puhutella itseäni parempaa. Vaikka tapaisin kenet, pystyn aina löytämään jotain, minkä takia hän on minua parempi. Mikä ei tietysti ole kovin vaikeaa, koska minä en ole erityisen hyvä missään ja koska asetan ihmiset yläpuolelleni myös kokemusten, kuten parisuhteen, perusteella. Tunnen itseni aina typeräksi, kokemattomaksi lapseksi aikuisten keskuudessa ja se tavallaan vain pahenee vuosi vuodelta, koska yhä nuoremmat ihmiset ovat yläpuolellani. Minun on ollut esimerkiksi vaikea sopeutua siihen, että nuoremmat serkut, joiden lapsenvahtina olin, ovat nyt naimisissa ja heillä on lapsia, varsinkin kun minä olen yhä teini-ikäisen tasolla. On vaikea hyväksyä, että on 15 vuotta (ja enemmänkin!) nuorempia ihmisiä, joilla on moninkertaisesti enemmän elämänkokemusta kuin minulla. Olen ikäni perusteella aikuinen, mutta en minkään muun perusteella ja se on minusta kamalan noloa.

Siltikin, häpeä on uuvuttavaa ja haluaisin päästää siitä irti. Joskus leikittelen ajatuksella, että kertoisin totuuden, kun joku kysyy. Mutta tiedän, että katuisin sitä. Pahinta siinä kai on se, että ihmiset tuntevat joko sääliä tai vahingoniloa. Enkä halua suoda kenellekään vahingoniloa ja sääli taas tuntuu todella häpeälliseltä. En muuten ole sosiaalisesti taitava, mutta olen oppinut väistelemään kysymyksiä ja ohjaamaan keskustelun toiseen ihmiseen erityisen hyvin. Joskaan sekään ei kaikkiin toimi, kuten edellä kerroin. Osin siksikin minulle olisi niin tärkeää laihtua, koska normaalipainoisena häpeämiäni asioita olisi helpompi salailla, varsinkin, kun sitten minua ei toivoakseni enää huomattaisi yhtä helposti. Lihavana minusta tuntuu kuin olisin kaduilla vyöryvä jäävuori, joka vetää kaikkien katseen puoleensa jo kilometrien päästä ja kuin kaikki siinä samalla huomaisivat ne muutkin asiat, joita itsessäni häpeän. Vaikkei se varmasti ihan niin olekaan, mutta siltä minusta alkoi tuntua silloin kun lihoin. Häpesin kyllä itseäni jo aiemminkin, mutta silloin koin, että pystyin pääosin salaamaan häpeilemäni asiat. Ja siksi olen aina ajatellut, että elämäni helpottuisi, jos vain olisi laihempi.

Nämä pari päivää olen kokenut tavanomaista vahvempaa häpeää ja se on saanut minut pohtimaan häpeäntunnettani paljon. En oikeastaan tiedä, mistä se on peräisin, mutta toivon, että se tulevaisuudessa vähenisi. Tai minä oppisin olemaan ottamatta itseäni niin vakavasti! Tiedän, että se on paljon vain omaa ajatteluani ja ettei ihmiset kiinnitä niin paljoa huomiota toisiin ihmisiin, kuin miltä minusta tuntuu, mutta se tieto ei tunnu koskaan vaikuttavan tunteisiini. Joka tapauksessa, minun ikäiseni pitäisi jo osata olla välittämättä!

Mutta; nyt pitää ehtiä suihkuun ennen Housea. :) Hauskaa loppuviikkoa! :)

lauantai 17. elokuuta 2013

Samaa vanhaa... :)

Paino jumittaa edelleen samassa. Olen nyt yrittänyt syödä enemmän, vaikka kaikki minussa sotii sitä ajatusta vastaan. Ymmärrän sen kyllä järjellä, mutta tunnetasolla olen todella vahvasti sitä mieltä, että mitä vähemmän syön, sitä enemmän laihdun. Minun vain pitäisi syödä enemmän proteiinia, kaikki arkiruoka, mitä syön, on kovin hiilihydraattipitoista. Jos yritän noudattaa ravitsemusterapeutin ohjetta siitä, että saisin syödä vain kaksi annosta hiilihydraattia päivässä, minun on hyvin vaikea keksiä mitään hyvää syötävää. Kaikki lempiruokani, terveellisetkin, on melkein kokonaan hiilihydraattia.  Paitsi feta ja leipäjuusto, niitä varasin nyt kaappiin. Pidän esimerkiksi intialaisesta kasvisruoasta ja pastasta(tykästyin siihen avocadopastaankin, kun toisella yrityksellä unohdin ostaa basilikaa ja siitä tulikin ilman sitä todella hyvää!) ja uuniperunoista, joissa on hiukan maustevoita(tai siis keijua :)(maustekeijua?)) ja juustoa, mutta eipä noissa paljoa proteiinia ole. Olen yrittänyt lisätä ruokiin soijarouhetta, mutta se maistuu kyllä aika kamalalta. Tosin linssikeittoa olen tehnyt aika usein, se on kai ihan ok. Ja myös kik-herneistä pidän. Ajattelin kuitenkin yrittää syödä viikonloppuisin enemmän ja sitten arkipäivinä vähemmän, ehkä se toimisi. Minulla olisi vielä se paketti nutrejakin, hiukan ajattelin, että jos saisin ensi viikon arkipäivät oltua niillä ja sitten en enää ostaisi niitä, en edes satunnaiseen käyttöön. Lähestyn tätä asiaa ihan väärin, kun aina ajattelen, että haluaisin aluksi nopeasti pudottaa muutaman kilon, eikä siitä ikinä tule yhtään mitään. Minun pitäisi vain keskittyä syömään terveellisesti, eikä odottaa ihmeitä erilaisilta dieeteiltä.  Tai ajatella laihdutusta ylipäätään… Minulla on aina ollut ajatuksena, että sitten kun olisin laihtunut, keskittyisin syömään mahdollisimman terveellisesti, välttelisin lisäaineita ja valmisruokia ja kaikkea turhaa. Mutta oikeastihan minun pitäisi yrittää sitä nyt heti ja toivottavasti se johtaisi myös laihtumiseen. Toisaalta olen aina pitänyt esimerkiksi salaatista ja hedelmistä ja sen takia jokin minussa mieltää ne epäterveellisiksi, koska enhän minä pidä mistään terveellisestä. Eikä hedelmiä olekaan syytä syödä liikaa. Mutta en minä hedelmiä syömällä lihonut…

Minusta tuntuu, että olen harvinaisen tyhmä laihduttamisen suhteen, yritän aina vain samoja keinoja, vaikka ne eivät ole koskaan ennenkään toimineet. Minun pitäisi päästä eroon toiveesta laihtua nopeasti. Ja tietysti nyt kun kyse on enää neljästätoista kilosta, minulle kelpaisi hitaampikin tahti. Jo puoli kiloa viikossa tarkoittaisi, että jouluna painaisin noin 80 kg. Olisin siihen ihan tyytyväinen. Tai no, seiska-alkuisesta olisin tyytyväinen, mutta jos pääsisin kahdeksaankymmeneen, niin sen pari sataa grammaa laihduttaisin sitten vaikka paastoamalla! Tai jos nyt edes hiukan laihtuisin, olen jumittanut näissä samoissa lukemissa kuukausia! :/ Luulen, että jo pari kiloa antaisi minulle edes toivoa, jos ei mitään muuta, pääsisin eroon siitä tunteesta, etten ikinä voi enää laihtua, vaikka tekisin mitä! Joka tapauksessa minun on saavutettava tavoitteeni leikkauksen kaksivuotispäivään mennessä, muuten sen mahdollisen nahanpoiston kanssa tulee ongelmia… Mutta eniten minun kai täytyy tehdä työtä ajatteluni kanssa. Ainakin toiveista pikalaihtumiseen liittyen on pakko päästä eroon ja tästä toivottomuuden tunteesta myös. Kyllä minä vielä nämä kilot karistan! :)

Ulkona on muuten todella kylmä ja ihan selkeä syksy jo. Minusta tuntuu, kuin olisimme jotenkin hypänneet sen ihanan alkusyksyn ohi suoraan kesästä oikein kunnon syksyyn, kun on niin kylmää ja sateista. Ei ole vielä ollut niitä ihanan viileitä syyspäiviä, vaan suoranaisesti kylmä! En ole ehtinyt sopeutua ajatukseen syksystä... Olen pitänyt kynttelikköä päällä, kun olen vähän koristellut sitä, enkä oikein osaa sanoa mitä ajatuksia se herättää… Viime jouluna minusta tuntui oudolta, kun oli joulukoristeita ja –valoja, aivan kuin olisin ottanut ne esille vahingossa kesällä. Nyt otin ne esille kesällä, eikä minusta tunnu yhtään oudolta! Olen siis ilmeisesti edelleen yhtä sekaisin, kuin aiemminkin. Olin toivonut, että se outo hämmennys vuodenaikojen suhteen olisi kadonnut, mutta ilmeisesti ei. Toivon, että joulu kuitenkin tänä vuonna tuntuisi joululta. Joulu on joka tapauksessa näin aikuisena aina hiukan pettymys, koska aina odottaa sitä samaa tunnetta kuin lapsuuden jouluina, mutta silti en ole vieläkään toipunut siitä, ettei viime joulu tuntunut miltään! Ja samalla pelkään, että joulu sittenkin tuntuu joululta ja ahdistun siitä… Ei ole helppoa tämäkään… :D

Mutta, nyt pitää vähän siivoilla ennen saunomista. :) Hyvää viikonloppua taas! :)

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Haaste

Sain Geeltä haasteen, kiitos siitä! :) Haasteessa pitää kertoa 11 asiaa itsestään ja vastata yhteentoista kysymykseen ja sen jälkeen jakaa haaste eteenpäin. Koska olen saanut tämän useammankin kerran ja faktat alkavat loppua, minä nyt vähän huijaan ja vastailen noiden faktojen sijaan liutaan kysymyksiä, joita olen keräillyt vastaavista haasteista pahan päivän varalle. Tai ei pahan päivän, mutta akuuttiin aiheiden puuttumiseen. :) Pahoittelen, etten enää muista, mistä mikäkin on peräisin, toivottavasti ketään ei haittaa! :)

1. Muoti vai kauneus? 
Kauneus. En ole mikään muoti-ihminen, en pue päälleni jotakin vain siksi, että se on muotia. Toki toisinaan pidän jostain muoti-ilmiöstä. Sen sijaan pidän kovasti kosmetiikasta ja uusien tuotteiden kokeilemisesta.

2. Harrastus, jonka jätit lapsena kesken?
Mikä minua harmittaa, on se, että jätin pianonsoiton kesken. Nyt minusta olisi ihanaa osata soittaa jotakin, mieluiten viulua.

(en tiedä, minne kolmonen on kadonnut, mutten jaksa enää laittaa numerointia uusiksi. :))

4. Lempparishampoosi?
Nivean Straight&Easy

5. Omistatko kumisaappaat? :)
Kyllä, monetkin. Tykkään kumppareista. :)

6. Oletko tanssinut tai juossut sateessa avojaloin?
Totta kai, montakin kertaa. Tosin en enää viime aikoina, mutta nuorena useinkin.

7. Jos olet pluskokoinen, niin mikä on lempivaatekauppasi tai mistä ostat eniten vaatteita?
Olen kyllä pluskokoinen, mutten ole koskaan ostanut pluskokoisten kaupoista. Pluskokoiset vaatteet on yleensä tehty sillä ajatuksella, että läski on kerääntynyt vatsan kohdalle, joten minä päärynälihavana näytän koomiselta niissä.

8. Montako tietokonetta sinulla/teillä on?
Minulla on kaksi kannettavaa ja periaatteessa meillä kotona oleva pöytäkonekin on minun, sikäli, että olen ostanut sen. Tosin vanhempani ostivat minulle toisen kannettavistani.

9. Luetko englanninkielisiä lehtiä? Jos luet, niin mitä?
Käyn aina silloin tällöin yliopiston kirjastossa lukemassa Naturen ja Sciencen ja yhden oman alan julkaisun, pysyäkseni edes nimellisesti ajan tasalla omasta alastani. Luen myös joskus harvoin sisustuslehtiä, mutta muuten en lue lehtiä ollenkaan. En kauheasti pidä lehdistä, koska minulle tulee paha mieli siitä, miten mukava elämä muilla on.

10. Kiinnostaako sinua taiteeseen liittyvät jutut?
Kyllä jossain määrin. Silloin, kun asuin Keski-Euroopassa, saatoin viettää päiväkausia museoissa vain katsellen ja suureksi yllätyksekseni jotkut teokset puhuttelivat minua kovastikin. Kuulostipas se brassailevalta, mutta tarkoitan vain sitä, etten osannut odottaa mitään tunnetta taulujen katselemisesta, mutta pidin joistakin kovasti. :D Rakastuin Daliin eräänä sateisena iltana, kun menin museoon vain lämmittelemään. Joskin siellä vasta kylmä olikin! :D

11. Lempiaineesi koulussa?
Lukiossa äidinkieli, pidin myös ainakin biologiasta ja englannista.

12. Lempivaatteesi?
Tällä hetkellä valkoinen paitapusero, jossa on hyvin käsivarret peittävät hihat. :)

13. Kiharat vai suorat hiukset?
Minulla itselläni on sellaiset ruman taipuisat, ei kiharat ja haluaisin kovasti ihan suorat hiukset. En silti niin kovasti, että olisin vaivautunut edes kokeilemaan ostamaani suoristusrautaa... :D

14. Millainen on hyvä ystävä?
Sellainen jonka seurassa viihtyy ja joka ei aiheuta kurjaa oloa, vahingossa tai tahallaan. Joka ei kilpaile paremmuudesta tai osoita jatkuvasti ylemmyyttään. Ja joka on hauska, luotettava, mukava ja hyvää seuraa. 

15. Kesä vai talvi? Kevät vai syksy?
Talvi ja syksy. :)

16. Mitä tekisit miljoonalla eurolla?
Ostaisin asunnon, antaisin vanhemmilleni rahaa niin paljon, että se saisivat rahaa uuteen autoon ja remonttiin ja hyvään elintasoon, auttaisin jotenkin eläimiä ja jos vielä olisi rahaa jäljellä, matkustelisin hiukan.

17. Nokia, iPhone vai Samsung?
Minulla on Nokia, mutta haluaisin iPhonen. Ne vain ovat liian kalliita, en ikinä maksaisi montaa sataa puhelimesta!

18. Onko sinulla kummilapsia?
Ei ole valitettavasti. En tosin kuulu kirkkoonkaan, joten ei voisikaan olla.

19. Mikä olet koulutukseltasi? Teetkö koulutustasi vastaavaa työtä? (Mikä sinusta tulee isona jos ei vielä ole koulutusta)
Minulla on sekä amk että yliopistotutkinto, enkä ole koskaan tehnyt varsinaisesti kumpaakaan vastaavaa työtä. Nyt en tee mitään työtä.

20. Missä maassa haluaisit asua?
Yhdysvalloissa ja Irlannissa ainakin. Englannissa ja saksassakin vähän aikaa.

21.Näkkileipä vai hapankorppu?
Näkkäri. Hapankorppu on liian kovaa, ikeniin sattuu. :)

22. Musta vai punainen?
Riippuu vähän siitä, mistä puhutaan... Mustat housut, mutta punainen paita, noin niin kuin esimerkiksi. :)

23. Mikä on lempivuodenaikasi ja miksi?
Syksy. En ole ihan varma, miksi... Ehkä se liittyy siihenkin, että elämäni paras ajanjakso sattui olemaan syksy. Pidän myös pimeydestä ja syksyn tuoksuista ja vesisateesta ja joulun odotuksesta.

24. Pidätkö ruoanlaitosta ja mitä kokkaat mieluiten?
En arkiruoanlaitosta, mutta tykkään kokeilla uusia juttuja. Mieluiten kokkaan juurikin jotain uutta ja erikoista.

25. Mikä sinulle on tärkeintä elämässäsi?
Vanhempani ja lemmikkini.

26. Oletko koskaan harrastanut tai harrastatko kilpaurheilua? Jos olet, niin mitä?
No en todellakaan! :D

27. Karkit vai suklaa?
No näistä valiten suklaa, mutta enemmän pidän suolaisista ja rasvaisista herkuista, kuten pizzasta tai perunalastuista.

28. Mistä haaveilit lapsena ja onko se toteutunut?
Lääkärin urasta ja omasta perheestä. Ei ja ei.

29. Mitä ilman et voisi elää?
Vanhempiani.

30. Mikä on viimeisin hankintasi?
Tilasin netistä juuri pari päivää sitten vähän kosmetiikkaa, voiteita ja sen sellaista. :)

31. Oletko pahoittanut mielesi blogisi kommenteista?
En oikeastaan. Olen kuullut niin törkeitä kommentteja ihan livenäkin, että minulla on aika paksu nahka. Ei minulle tosin ole pahemmin negatiivisia kommentteja tullutkaan. Ainoa, mistä en oikein tykännyt oli se, kun sanomastani asiasta vedettiin ihan väärä johtopäätös. Tai siitä, kun joku joskus uskoo tietävänsä, mitä ajattelen paremmin kuin minä itse. Mutta näitä sattuu, eikä ne nyt niin vakavia ole. Sain kerran sähköpostiin viestin, jossa minut haukuttiin ihan kauheaksi ihmiseksi ja kyllähän se vähän satutti, mutta se oli niin silmitöntä haukkumista, etten loppujen lopuksi ottanut sitä kovin vakavasti. Olen mielestäni saanut paljon parempaakin palautetta kuin oikeasti ansaitsisin, koska minussa on vikoja enemmän kuin tarpeeksi. Enemmänkin olen tuntenut syyllisyyttä siitä, etten osaa kertoa vioistani tarpeeksi selkeästi ja tahattomasti johdan lukijoita harhaan. :)

32. Mikä saa sinut hyvälle mielelle?
Valitettavasti hyvä ruoka. Myös sauna, hyvä kirja, lemmikkini, kaunis ilma.

33. Miten pidät/pitäisit puolisosi tyytyväisenä? Kolme tärkeintä asiaa...
Tämä nyt ei ole oikein minua varten... Mutta tiedän, etten pystyisi pitämään ketään miestä tyytyväisenä, minussa ei ole mitään hyvää siinä mielessä, eikä minulla olisi mitään tarjottavaa/annettavaa/parisuhdeominaisuuksia. Uskon, että vaikka minulla olisikin ollut oikeanlainen ulkonäkö suhdetta ajatellen, olisin tullut jätetyksi hyvin nopeasti.

34. Minkä biisin esittäisit karaokessa, jos olisi pakko?
Voi apua, minulla on maailman rumin laulunääni! :D Jotain hyvin lyhyttä ja hiljaa laulettavaa, varmaankin.

35. Mitä eniten arvostat itsessäsi?
Minusta on nyt vähän typerää vastata näin, mutta jos minulla olisi ystäviä, uskon, että osaisin edelleen olla hyvin lojaali ja luotettava, kuten olin silloin joskus ennen ja mitä tiedän ystävieni arvostaneen. Yksi ystävättömyyden kurjista puolista on se, ettei koskaan saa sitä tunnetta, että olisi hyödyksi jollekin, silloin on ihan turha.  

36. Yöasusi eli millaisessa kostyymissä nukut?
Riippuu fiiliksestä. Useimmiten ihan pikkuhousuissa(jos noin nyt voi sanoa pöksyistä, jotka on kokoa XL) ja t-paidassa, joskus pyjamassa, joskus alasti.

37. Mihin tosi-tv-ohjelmaan voisit lähteä mukaan?
En haluaisi telkkariin, mutta formaateista minua kiehtoo selviytyjät. Ja myös takavuosien ruotsalaistositv Farmen, josta nyt ilmeisesti on tulossa joku suomiversio. Tai johonkin laihdutusleiri tyyppiseen juttuunkin voisin lähteä mukaan. Mutta en siis missään nimessä haluaisi televisioon.

38. Lapsuuden toiveammattisi?
Aika nuoresta lääkäri. Joskus ihan pienenä eläinlääkäri.

39. Kuka on tällä hetkellä merkittävin ihminen elämässäsi?
Äiti.

40. Kerro kaksi syytä, miksi onnistut elämäntaparemontissasi?
No kun minun on ihan pakko, olen niin onneton lihavana! :) En oikeasti voi kuvitella, etten onnistuisi, sen vain on pakko onnistua, tavalla tai toisella!

41. Oletko hyvä kokki?
En, haluaisin olla ja yritän olla, mutta en ole. Saan aikaan syötävää ruokaa, mutta siinä se.

42. Miten rentoudut?
Lukemalla, saunomalla ja katselemalla tv:tä.

43. Mistä haaveilet?
Epärealistisesti vaikka mistä, lähinnä perheestä, mutta realistisesti laihtumisesta ja siitä, että vanhempani pysyisivät elossa ja terveinä.

44. Minne haluaisit lomalle?
Ehkä eniten sinne Yhdysvaltoihin, mutta haluaisin niin moneen paikkaan... Lähinnä silti Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, esimerkiksi suosittu Thaimaa ei kiinnosta minua tippaakaan.

45. Kerro jotain, mitä et ole aiemmin kertonut blogissasi?
Yksi asia, jota en varmaan ole koskaan tullut maininneeksi, on se, että olen hyvä ampumaan. Sain ensimmäisen kiväärini lahjaksi neljävuotiaana ja äitini alkoi opettaa minua saman tien. Minulla on kaksi ilmakivääriä ja kaksi tarkkuusasetta, mutta en ole ampunut enää vuosiin. Enkä ole koskaan ampunut elävää olentoa, ellei puita lasketa. :)  

Sitten Geen keksimät kysymykset;

1. Missä haluaisit asua, jos et jo asu siellä?
Haluaisin asua vanhassa puutalossa, joko osakkeessa tai omakotitalossa. Tai jos nyt ihan villeistä unelmista puhutaan, niin haluaisin vanhasta tehtaasta asunnoksi muutetun rakennuksen Yhdysvalloista.

2. Oletko rivitalo, omakotitalo vai kerrostaloihminen? Miksi?
Omakoti, ehdottomasti. Johtunee ihan siitä, että olen itse kasvanut omakotitalossa maalla.

3. Oletko eläinrakas?
Olen, erittäin.

4. Entä lapsirakas?
Kyllä, sitäkin, mutten osaa olla kauhean luontevasti lasten seurassa enää. En oikein tiedä miksi, olen hoitanut liutaa sukulaislapsia ja nuorena tulin todella hyvin juttuun lasten kanssa.  

5. Millainen on lähipiirisi?
Minulla on vain vanhempani. Näen myös usein osaa sukulaisistani ja äitini laajaa ystäväpiiriä.

6. Millainen on päivärytmisi?
Herään yhdeksän ja kymmenen välillä, lorvin noin puoleen päivään, sen jälkeen teen jotain järkevää, jos olen kotona ja menen illalla lenkille, omassa asunnossani taas yritän saada ajan kulumaan ja menen lenkille jo iltapäivällä(jonka jälkeen yritän taas saada ajan kulumaan, käyn esimerkiksi usein kirpparilla), illalla luen tai katselen tv:tä, nukkumaan menen joskus 11 ja 12 välillä.

7. Mikä on mieluisin ajanvietteesi?
Ehkä saunominen. Myös lukeminen. Ja syöminen.

8. Mikä on lempiesineesi?
Minulla on sellainen vanha puinen kauniisti kaiverrettu laatikko, siitä olen aina pitänyt kovasti. En tosin edes tiedä, mistä se on peräisin, ei sillä ainakaan ole mitään erityistä tarinaa.

9. Onko sinulla harrastuksia? Jos on, mitä?
Ei, paitsi jos nyt vaikka lukeminen lasketaan harrastukseksi.

10. Mistä haaveilet?
Tällä hetkellä laihtumisesta ja siitä, että vanhempani pysyisivät elossa ja terveinä.

11. Minkälaiseksi kuvittelet elämäsi viiden vuoden päästä?
Toivon, että vanhempani ovat vielä siinä kunnossa, että pärjäävät keskenään, mutta jos eivät, olen toisen tai molempien omaishoitajana. Jos he pärjäävät, olen toivottavasti saavuttanut tavoitteeni painon suhteen ja saanut töitä, jotta minulla on säästöjä ja varaa jäädä töistä pois, sitten kun vanhempani eivät enää pärjää yksin kotona. Muuten en usko minkään oleellisen olevan eri tavalla kuin nyt.

Haastan;
Darlingin, koska olemme molemmat lihavuusleikattuja ja muutenkin monista asioista samaa mieltä. :)
Katjan, koska hän ymmärtää potentiaalien kauneuden. :)
Amandan, koska koen hänet eräänlaiseksi sukulaissielukseni (Toivottavasti et loukkaannu!). :)
Jennin, joka osaa tehdä blogeilleen mielettömän hienoja ulkoasuja, joita kateellisena katselen. :)
Vadelman, jolla on söpö koira, kuten minullakin. :)
Taatelin, jonka kirjoituksista usein löydän hyvin tuttuja ajatuksia.
Raparperin, houkutukseksi saada hänet unohtamaan blogitauko ja  jatkamaan bloggaamista. :)
Sallamarin, koska edelleen tykkään hänen mielettömän hienosta tyylistään! :)
Neiti Michelinin, koska hän on minun sankarini, mitä laihdutukseen tulee. :)
ja
Quantinan, koska hän vaikuttaa niin kivalta ihmiseltä! (No niin te muutkin kyllä vaikutatte! :)) :)
sekä
kenet tahansa muun, joka haluaa vastata, mutta jonka blogi ei nyt tieteellisellä otannallani (laitoin silmät kiinni ja tökkäsin sormen listaan) tullut haastetuksi. :)

Ja saatte nyt valita kysymykset, joihin haluatte vastata(tai vaikka kaikki) tästä yläpuolelta. :)

tiistai 13. elokuuta 2013

Painopohdintaa

Olen miettinyt tätä painoasiaa paljon viime päivinä. Silloin, kun pääsin leikkaukseen, minun oli hyvin vaikea uskoa, että voisin koskaan laihtua, mutta samanaikaisesti olin niin toiveikas! Jos kaikki olisi mennyt hyvin, olisin jo aikoja sitten ollut tavoitteessani. Mutta en ole, en lähelläkään… Viimeisen vuoden ajan edistys on ollut jokseenkin olematonta. Olen myös huomannut, että pystyn nykyään syömään paljon enemmän kuin heti leikkauksen jälkeen, vaikka olen yrittänyt olla niin varovainen. Äsken ihan järkytyin, kun ihan huomaamattani söin kaksi ruisleipäviipaletta päällysteineen, eikä tullut edes mitenkään paha olo. Mukavan täysi, muttei missään nimessä liian täysi. Siinä on paljon enemmän kuin kaksi desilitraa… Ihan automaattisesti edelleen ajattelen, etten mitenkään voi laihtua normaalein keinoin, että leikkaus oli ainoa mahdollisuuteni. Eikä se toimi… 

Olen menettänyt uskon laihtumisen suhteen, kun kohta on vuosi kulunut ja sinä aikana en ole onnistunut laihtumaan edes kymmentä kiloa, vaikka olen tehnyt parhaani. Vaikka kaloreissa on ollut tuntuva vajaus ja vaikka olen liikkunut enemmän kuin vuosiin ja vaikka olen ihan oikeasti yrittänyt. Olen niin peloissani, että kohta alan taas lihoa. En ihan oikeasti kestäisi sitä, se olisi se surullisenkuuluisa viimeinen korsi. Haluaisin niin hirveästi laihtua, mutta kun teen jo nyt parhaani, vaikka minun parhaani ei kenties aivan ole sama kuin jonkun muun paras olisi. En tiedä, mitä voisin tehdä, realistisesti ajatellen siis. Ehkä laihtuisin, jos pystyisin vaikka olemaan nutreilla ja käymään salilla joka päivä, mutta tiedän, ettei minusta ole pidemmän päälle kumpaankaan. Minun olisi pitänyt olla tavoitepainossani jo kuukausia sitten, eikä ole mitään hyvää syytä, miksi niin ei tapahtunut. Kalorien osalta tilanne on ihan ok, mutta ruoan laadussa olisi vielä paljon parantamisen varaa. Tiedän, että syön väärin, koska valitettavasti ne päivät, jolloin olen saanut tarpeeksi proteiinia, ovat yhden käden sormilla laskettavissa ja liian usein syön viipaleen leipää tai jotain vastaavaa hiilaripitoista.  Olen huomannut, että meillä kotonakin ruokavalio on aina ollut todella hiilihydraattipitoista ja kun aikanaan lakkasin syömästä lihaa, se oli katastrofi proteiininsaannilleni. En ole koskaan erityisesti pitänyt maitotuotteista, mutta väkisin tietysti yritän syödä niitä. Mutta kun mieli tekee jotain ruokaa, ihan liian usein otan jotain, joka maistuu hyvältä, sen sijaan, että söisin sitkeästi rahkaa tai jugurttia. Hyvä voileipä maistuu niin kirotun hyvältä ja on vielä määriteltävissä terveelliseksi ja laihdutukseen sopivaksi. Vaikka kalorit nykyään pysyykin kurissa, ruoan laadussa on edelleen tekemistä. Minä kai olen jonkinlaisessa hiilarikoukussa, koska saan siitä jonkinlaista henkistä tyydytystä, toisin kuin proteiinista. Jos olen onnistunut syömään koko päivän proteiinipitoisesti, tunnen oloni jotenkin kylmäksi ja tyhjäksi ja himoitsen leipää aivan järjettömästi. Ja leipään on niin helppo sortua, koska eihän se varsinaisesti ole epäterveellistä… Eikä kai se haittaakaan, jos syö pari viipaletta päivässä, mutta kun joskus on päiviä, jolloin en ole muuta syönytkään… Ja tiedän, että siksi minulla ei oikeasti ole oikeutta valittaa siitä, ettei paino laske... Vaikka toisaalta minusta tuntuu, että minun pitäisi laihtua ihan vain siksi, että kalorit kuitenkin ovat tarpeeksi pienet.  Joka tapauksessa, painon jumittaminen harmittaa minua ihan suunnattomasti!

Se, että olen lihava, ei ole mikään ihme, niin paljon herkkuja olen itseeni ahtanut. Mutta se, miksi en ole onnistunut laihtumaan, on toinen juttu. Koska vaikka dieettini ovat yleensä kestäneet korkeintaan muutaman viikon, syy niiden lopahtamiseen on ollut paljolti siinä, että paino ei ole laskenut. Nytkin olen jo reilusti yli vuoden elänyt noin 1000 – 1200 kcal:lla päivässä ja alun jälkeen paino ei ole laskenut. Olen toki aika laiska, mutta monena päivänä kulutan tuon verran jo kävelemällä ja huonoinakin päivinä noin puolet. Olen oikeasti ihan vakavissani harkinnut, että kenties olen joko hullu, minulla on jokin muistisairaus tai syön unissani. Ellen seuraisi rahankäyttöäni tarkasti tai jos asunnossani olisi ylimääräistä ruokaa, uskoisin kyseessä olevan jonkun noista. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi laihtua…

Kenties tämä on vain läskin selittelyä, mutta olen oikeasti miettinyt, että aineenvaihdunnassani olisi jotain vialla. Silloin nuorena, ennen lihomistani, muistan, että minulla oli aina ihan hirveä nälkä kouluruokailussa ja sitten taas iltapäivällä kotiin päästessä. En tiedä, mihin se tunne katosi, mutta lukion jälkeen lakkasin tuntemasta nälkää. Olen tuntenut varsinaista nälkää aikuisiällä todella harvoin. Himoitsin herkkuja, mutta en oikeastaan koskaan ennen leikkaustakaan kokenut olevani nälkäinen, vaikka olisin ollut koko päivän syömättä. Toisaalta ihan yhtä lailla himoitsin niitä herkkuja, vaikka kuinka olisin ahtanut itseni täyteen terveellistä ruokaa. En enää kunnolla edes muista, miltä tuntui olla nälkäinen. Luulen, että se liittyy jotenkin lihomiseeni tai ajallisesti ne ainakin osuu yksiin. En tosin tiedä, kumpi on syy ja kumpi seuraus.

Joulun jälkeen muistan kirjoittaneeni, miten pettynyt olisin, jos vasta syyskuussa pääsisin 75 kiloon. Nyt minulla ei enää ole toivoakaan saavuttaa tuota syyskuussa, eikä todennäköisesti tänä vuonnakaan. Nyt toivon vain, että pääsisin tämän vuoden aikana edes lievän ylipainon puolelle, mutta en siihenkään kovin paljoa usko. Pelkään pahoin, että tämä oli nyt tässä… En toki aio luovuttaa, mutta… Jos saisin edes ne miinus 30 kiloa täyteen, mutta kun olen yrittänyt laihtua paria kiloa jo kuukausia, ei sekään kovin hyvältä näytä! Inhoan sitä, että minusta tuntuu, etten mahda tälle tilanteelle mitään, kun paras yritykseni ei tuota tulosta! Olisi jotenkin paljon parempi olla läski, koska syön liikaa, on niin turhauttavaa olla läski siitä huolimatta, että joka päivä yritän parhaani ja jollain tavoin onnistunkin, kalorien osalta ainakin. Se saa minut tuntemaan, etten koskaan voikaan laihtua ja se on sanoinkuvaamattoman masentava ajatus! Mutta edelleen aion yrittää ja edelleen aion yrittää saada syötyä enemmän proteiinia ja vähemmän hiilareita. En usko itseeni niin tippaakaan, mutta edelleen yritän. :)

Muutoin olen edelleen aika kyllästynyt, mutta lääkkeet kai pitää ahdistuksen poissa. Olen jotenkin hirveän tietoinen siitä, että olisin nyt todella ahdistunut, jos en söisi niitä, ainakin uskon niin. Nyt olen alkanut pelkäämään sitä, ettei lääkäri enää määrää niitä. Mutta katsotaan nyt. Huomenna joudun taas tapaamaan sukulaisia… :/ Mutta muuten kaikki on ok. :) Toivon vain niin kovasti, että laihtuisin lisää, minulla on vielä niin paljon ylipainoa… Tai edes sitä, etten lihoisi uudelleen!

perjantai 9. elokuuta 2013

Oli synkkä ja myrskyinen yö...

No okei, vasta ilta oikeastaan. Tylsä ja yksinäinen perjantai-ilta. Tosin ulkona on satanut koko päivän ja ollut muutenkin synkeä ilma, joten varmaan aika moni muukin viettää koti-iltaa. Olen ollut vähän levoton ja ehkä hiukan ahdistunutkin. Tunnen jonkinlaista pelkoa lähestyvää syksyä kohtaan, koska kohdistan siihen aina niin suuria odotuksia. Minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä suuria muutoksia elämääni, minulla vain ei ole aavistustakaan, mitä ne olisivat. Haluaisin muuttaa, mutten tiedä, minne haluaisin muuttaa. Haluaisin tehdä jotain ihan uutta, muttei minulla ole aavistustakaan, mitä se olisi. Mikään ei varsinaisesti kiinnosta minua, mutta haluaisin jotain ihan erilaista. Kaipaan muutosta, ihan mitä tahansa muutosta. En vain edes tiedä, mistä aloittaisin. Mieluiten kyllä kilojen katoamisesta, se olisi ainakin varmasti tervetullut muutos! 

Olen taas ollut myös yksinäinen parisuhdemielessä. Se on outoa, että välillä on pitkiä ajanjaksoja, jolloin olen ihan ok ja sinut asian kanssa ja jopa viihdyn yksin, mutta sitten tulee niitä aikoja, jolloin suru yksin jäämisestä ja lapsettomuudesta on enemmän pinnalla koko ajan. Siitä ei pääse mihinkään, että jää osattomaksi aivan valtavan suuresta osasta normaalia elämää, kun ei voi saada parisuhdetta ja omaa perhettä, vaikka olisikin välillä tyytyväinen yksin. Mutta toisaalta sitä on niin turha surra, koska ei se siitä muuksi muutu. Joskus se suru vain on niin käsinkosketeltavaa ja tuntuu niin loputtomalta, koska tietää, että tulee olemaan yksin ikuisesti. Se on ihan naurettavan dramaattinen ajatus, mutta joskus se loputtomuus tuntuu niin konkreettiselta. Joskus taas osaa elää enemmän päivä kerrallaan. Joskus minusta tuntuu kuin ihan oikeasti kuulisin jonkinlaista vaimeaa tikitystä biologisen kellon käydessä viimeisiä lyöntejään, olen niin tietoinen siitä, että viimeiset hetket ovat nyt käsillä. Se on hassua, kun olen kuitenkin tiennyt tämän asian teini-ikäisestä saakka. Ja se koko ajatus, mikä päässäni elää, on joka tapauksessa niin epärealistinen… Kiitos sukulaisteni taipumuksen uskottomuuteen ja alkoholismiin, minulla ei todellakaan ole kovin ruusuista kuvaa parisuhteista, mutta silti se, minkä menettämistä suren, on suunnilleen vuosisadan rakkaustarina. Vaikka järjellä tiedänkin, ettei se sellaista olisi ja vaikka tiedän, että parisuhteeseen kuuluu paljon sellaisiakin puolia, joista haluankin jäädä paitsi. Se suru vain ei tunnu osaavan ottaa niitä huomioon, ehkä se on luonteeltaan jotenkin biologista.

Minusta silti tuntuu, että siinä on ehkä jotain sellaista, jota en aivan ymmärrä… Minulla esimerkiksi on serkku, joka on pahasti alkoholisoitunut ja joka on naimisissa miehen kanssa, jolle kelpaa suunnilleen kuka tahansa, jolla on pulssi, enkä ymmärrä, miksi he ovat yhdessä. Aina, kun heitä näkee, he tappelevat verisesti ja he sanovat ihan kauheita asioita toisilleen ja molemmat ovat selvästi tyytymättömiä toistensa käytökseen, mutta silti he ovat aina vain yhdessä. Heidän lapsensa ovat jo omillaan, raha tuskin olisi ongelma… Enpä tiedä. En voisi kuvitella itseni sietävän kumpaakaan, juomista tai jatkuvaa vieraissa käymistä. Uskon, että molemmat olisivat onnellisempia yksin tai jonkun muun kanssa, mutta jokin heitä pitää yhdessä. Tai yksi äitini tuttu, joka aina vain menee takaisin väkivaltaisen miehensä luo. Joka kerta hän soittaa poliisit saatuaan selkäänsä ja joka kerta hän silti menee takaisin… Miksi? Miksi hakatuksi tuleminen parisuhteessa on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin yksin oleminen? Mitä minulta jää tajuamatta? Ehkä minä vain en ole luonnostani parisuhdeihminen.  Eihän siinä ole mitään outoa, että joku haluaa pysyä hyvässä parisuhteessa, mutta en ole koskaan kyennyt ymmärtämään, mikä pitää ihmiset huonossa suhteessa. En voisi kuvitella itseäni siihen asemaan. Ehkä minussa on biologisestikin jokin vika. Ehkä omassa tilanteessani on parempikin, etten ymmärrä, ehkä silloin kokisin jääväni vielä enemmästä paitsi.

Äidin kissa muuten haisee tuossa vieressä aivan kauhealta! En ymmärrä, miten noin pienestä eläimestä voi lähteä noin paha haju! Annoin hänelle matolääkettä aamulla ja ilmeisesti se sai hänen vatsansa sekaisin, vaikka annoin ehkä hiukan liiankin pienen annoksen hänen painoonsa nähden. Punnitsin pikkuisen salaattilingossa, kun en saanut häntä pysymään paikallaan(ainoa kannellinen astia, jonka siihen hätään löysin). Luulin, että hän sekoaisi, mutta hän kehräsi niin, että kulho kaikui! :D Ihana otus! :D

Kiitos vastauksista tuohon ihailujenkeräämisasiaan! Siinä tuli esille paljon sellaisiakin näkökulmia, joita en ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi! Tajusin, että itsekin saatan tosiaan ihailla jotain yksityiskohtaa, vaikka juuri vaatetta tai hiuksia, vaikka en oikeastaan koskaan kokonaisuudesta ajattele, että joku olisi ihan erityisen huomiota herättävä. Omalta kannaltani katsoen olen vain niin tottunut pitämään huomiota negatiivisena asiana, enkä edes positiivisessa mielessä tavoiteltavana, koska minulle huomio on aina tarkoittanut jotain läski – huuteluja tai muuta ilkeilyä. Minun on vaikea kuvitella, että koskaan voisin tulkita minuun kohdistuvan katseen mitenkään muuten. Siis en kuvittele, että kukaan minua koskaan ihailevasti katselisi, mutta neutraaleitakaan katseita. Siinä tilanteessa, kun huomaan jonkun katselevan minua, ajattelen aina heti, että hän ajattelee jotain negatiivista, että hän kauhistelee läskejäni tai rumia kasvojani. En osaa spontaanisti ajatella, että joku ehkä katselee vaikka vaatetta tai ei edes tiedosta katsovansa juuri minun suuntaani, vaikka sitten järjellä ajatellen tiedän, että ihmisillä on parempaakin ajattelemista kuin minun ulkonäköni.  Minusta ajatus siitä, että toisille huomio on jotakin tavoiteltavaa, on kiehtova. Toisaalta minun on laiskana ihmisenä vähän vaikea ymmärtää sitäkin, miten paljon vaivaa jotkut jaksavat nähdä ihan tuntemattomien huomion eteen. Olen joskus katsellut tv:stä sarjaa, jossa luonnollistetaan ihmisiä(Lemmi, kosi, vältä on sarja nimeltään) ja ne tytöt aina kertovat, että heiltä kuluu monta tuntia päivässä itsensä laittamiseen! (Miten ihmeessä siihen edes saa kulumaan neljäkin tuntia?!!) Ja useimmiten sarjassa haastatellaan heidän poikaystäviään, jotka melkein poikkeuksetta toivoisivat luonnollisempaa ja helppohoitoisempaa tyyliä, joten tuntemattomien huomion eteen he sen kai tekevät. Tai ainakin kertovat rakastavansa saamaansa huomiota. En osaa oikein kuvitella, miltä se tuntuisi. Varmaan ihan kivalta, mutta onko jonkun ihan vieraan antama katse tai kehu tosiaan tuntien vaivan arvoista? Ja hassuinta on, että yleensä ne tytöt ovat sen verran nättejä, että varmaan saisivat huomiota ihan laittamattominakin ja aina he näyttävät paljon paremmilta luonnollistamisen jälkeen. No, ainakin minusta, suuri osa heistä palaa vanhaan tyyliinsä. Mutta se on mielenkiintoista, miten toiset ovat valmiit näkemään vaikka kuinka paljon vaivaa saadakseen huomiota ja toiset taas vältelläkseen huomiota ja suurimmalle osalle se kai on aika yhdentekevää. Kai se riippuu omista kokemuksistakin.

Joka tapauksessa, en taida kokeilla laittaa itseäni neljää tuntia, taidan vain mennä suihkuun. :) En oikein usko, että lopputulos olisi vaivan arvoinen… :)

(PS. Tietääkö kukaan kuusikirjaimista sanaa vihjeelle 1/3, jonka viimeiset kolme kirjainta olisi MIS???)

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Hei taas! :)

Pitipä taas alkaa kirjoittamaan, vaikka ei minulla mitään erityistä kerrottavaa olekaan. Olen ollut muutaman päivän kotona ja tutustunut pikkukissaan, joka on totta kai aivan ihana. :) Viime päivät on olleet vähän tukalat allergian takia, mutta nyt tuntuu jo pikkuisen helpottavan. Muistaakseni edellisen kerran ottaessani uuden kissan oireet kestivät lähes kaksi vuotta ennen kuin totuin, mutta pahin vaihe kesti vain pari kuukautta. Ja kissa toki on sen arvoinen. Nyt vain yritän keskittyä johonkin muuhun kuin kutiaviin silmiini. :) Tarkoitukseni olisi tehdä itselleni uusi pöytä, mutta en ole aivan varma, riittävätkö taitoni. Minulla on edelleen joskus lukioaikoina ostamani kirjoituspöytä (lapsuudenkodin) huoneessani ja nyt aion heittää sen pois ja rakentaa uuden. No, äiti saa auttaa, koska siitä täytyy tulla siisti. Olen suunnitellut sitä jo vuosia, mutta en ole saanut aikaiseksi tai jaksanut tuhlata viikonloppuja siihen. Nyt kun ei minulla muuta olekaan kuin aikaa, on hyvä aika tehdä se. Sen jälkeen kaikki huonekaluni(lapsuudenkotini huoneessa) ovat valkoisia, enkä ole ihan varma, mitä mieltä olen siitä. :) Pidän siitä ajatuksena, mutta omassa asunnossani se kesti noin viikon, kunnes aloin maalaamaan huonekaluja ja hankkimaan värikkäitä tavaroita. En taida olla tarpeeksi aikuinen valkoiseen sisustukseen. :) 

Täytyy muuten ihan uteliaisuuttani kysyä asiaa, joka aina välillä näkyy laihdutusblogeissa, mutta jota en ole kehdannut kysyä keneltäkään suoraan, jos se vaikka tuntuisi loukkaavalta, kun en aina osaa asettaa sanojani oikein. Monessa blogissa sanotaan, että yksi syy laihdutukselle on se, että saisi ihailevia katseita, mikä on niitä asioita, joista en luonnollisestikaan tiedä mitään.  Kysymys onkin, että saako jotkut ihan perusnätitkin osakseen ihailevia katseita? Olen aina ajatellut, että pitää olla aikalailla täydellinen, että kukaan edes huomaa siinä mielessä jossain ihan arjessa… Minulla on yksi serkku, joka on todella kaunis ja hän on ainoa ihminen, jonka olen koskaan sivusta huomannut saavan katseita osakseen ja hänkin alle kolmekymppisenä, ei sen jälkeen, vaikkei mitenkään rupsahtanut ole. Minä olen nähnyt elämäni aikana alle kymmenen miestä, jotka ovat olleet ulkonäöltään sellaisia, että siksi olen heidät huomannut, positiivisessa mielessä siis, enkä minä kai nyt niin nirso ole, että se kauhean epätavallista olisi. :) Yleensä en vain huomaa sellaisia asioita, siksi olen aina ajatellut, että vain poikkeuksellinen ulkonäkö, joko hyvässä tai pahassa mielessä, vetää puoleensa huomiota. Mutta onko se siis osa ihan tavallistenkin naisten arkea, jos vain on ihan ok kroppa ja ok kasvot? En siis millään pahalla kysy, olen vain utelias. :) Onko ihailevat katseet osa minulle niin tuntematonta normaalia elämää, valaiskaa nyt joku asiaa?! :)

Itse olen taas ollut jotenkin poikkeuksellisen ruma. :D En varmaankaan oikeasti, mutta minusta itsestä on tuntunut siltä. :) Tunnen itseni tuhat kertaa rumemmaksi kesäisin ja olen siitä niin paljon tietoisempi. En tiedä johtuuko se vain valosta vai ohuemmista vaatteista, mutta minusta tuntuu kuin kaikki virheeni olisi paljon paremmin näkyvillä. Sisätiloissakin, missä ei nyt valaistuksessa suurta eroa varmaan ole eri vuodenaikoina. Olen jotenkin niin varpaillani sen suhteen ja häpeilen itseäni enemmän. Se on ärsyttävää, koska se tunne voi iskeä ihan missä tahansa, milloin tahansa, vaikka olisin ihan positiivisellakin mielellä, ja pilata koko päivän. Muuten en ole ollut ahdistunut, mutta tunnelmat on aika yhdentekevät, en jaksa välittää oikein mistään. Minkä koen pääosin ihan positiivisena, joskin tylsänä. Olen tainnut menettää sen vähäisenkin elämänhalun, joka vielä ennen oli jäljellä, olen jonkinlaisessa tyhjiössä. Niistä ajoista, joista minulla on muistoja, on kulunut niin kauan, että se ei enää tunnu minun elämältäni, vaan tarinalta, jonka kuulin. Tulevaisuudelta taas en osaa enää odottaa mitään, en ainakaan mitään suurta muutosta. Joten tässä tämä minun elämäni on. Enkä minä oikeastaan juuri nyt välitä sen surkeudesta niin tippaakaan. :) Mutta se on tylsä tunne, koska en jaksa enää kiinnostua oikein niistä pikkujutuistakaan, olen kyllästynyt jopa tv:n katseluun, jota sentään ennen rakastin. Katselen kyllä edelleen paremman tekemisen puutteessa, mutta se on nykyään enemmänkin pelkkä tapa, ei asia, jota olen odottanut. Koska tosiaan ennen päivän kohokohta saattoi olla illan hyvä tv-ohjelma. Siksikin olen mielelläni ollut nyt kotona, koska täällä on aina tekemistä ja saa muuta ajateltavaa. Kuitenkin kohta joudun olemaan pysyvämmin omassa asunnossani, kun tulee syksy. Kai minä taas ilmoittaudun parille kielikurssille, vaikka sekään ei tänä vuonna kiinnosta minua yhtään. Tarvitsen kuitenkin edes jotain tekemistä tai tulen hulluksi(entistä hullummaksi).  Toivon niin, että saisin töitä… Olen nyt lähettänyt hakemuksia vähän kaikkeen, mitä on silmiin osunut, mutta kai minä olen niihin huonompiin töihin ylikoulutettu ja heti ajatellaan, että minussa on jotain vikaa, kun en saa oman alani töitä. Niin kuin tietysti onkin, mutta kai minä nyt edes jotain ihan yksinkertaista osaisin tehdä. Olen myös hakenut töitä aiemman amk-tutkintoni perusteella, mutta kun siitä on kulunut jo vuosia, ei kai siitäkään ole oikein hyötyä. Luulen, että ikäkin vaikuttaa, nuorena sentään sain yleensä haastattelun, mutta nyt vain harvoin ja silloinkaan en töitä. Lienee aika poikkeuksellista hakea töitä siksi, että olisi jotain tekemistä, ei rahan takia. Mutta mitä minä sillä rahalla niin tekisin… Pärjään työttömyyskorvauksella ihan hyvin, eikä minulla ole perhettä tai elämää, joten ihan sama. Mutta tarvitsisin jotain tekemistä ja myös siksi, että vaikuttaisin normaalimmalta ja sukulaiset lakkaisivat kyselemästä. Jotkut heistä nauttivat siitä, miten turha olento olen, enkä haluaisi suoda heille sitä nautintoa, haluaisin saada edes työpaikan, jotta voisin esittää normaalimpaa. Minusta on kamalaa olla se ihminen, jonka elämään kaikki aina vertaavat omaa elämäänsä tunteakseen olonsa paremmaksi. On inhottavaa olla niin epäonnistunut yksilö, inhoan sitä häpeää, minkä se aiheuttaa. Onpas tämä nyt taas masentavaa tekstiä… En ole näin masentunut, kuin miltä kuulostaa, olen vain tylsistynyt. Ja nähnyt enemmän sukulaisiani kuin välittäisin. :) He saavat minut tuntemaan itseni niin huonoksi ja turhaksi ihmiseksi.

Mutta kaiken kaikkiaan, asiat on kai ihan ok. Minun maailmassani ahdistuksen puuttuminen on jo suuri asia ja olenhan tähän sisällyksettömyyteen ehtinyt totuttautua jo vuosikausia. Olen myös nyt onnistunut syömään aika vähän, paitsi eilen, kun illalla himoitsin niin paljon jotain suolaista, että kävin vielä sängystä hakemassa fetaa, mikä nosti kalorit yli tuhanteen. Paino sen sijaan ei vieläkään halua laskea. Herkkulakko pitää edelleen myös, en ole syönyt mitään hyvää. En ole edes maistanut hilloja, joita olen taas keittänyt, joskaan en tiedä laskisinko niitä edes herkuiksi, koska ei makea ole koskaan ollut minulle ongelma. Lupasin myös leipoa vähän kaikenlaista äidille ja ainakin juustokakkua pitää maistaa, koska sitä en ole koskaan ennen kokeillut tehdä. Mutta ei ne satunnaiset leivonnaiset minua alun alkaenkaan lihottaneet, joten tuskin ne laihtumistakaan estää. Enkä ainakaan anna niiden olla tekosyy herkkulakon lopettamiselle. :)

Nyt tuntuu taas ukkonen tulevan niin lähelle, että on paras sulkea tietokone. :) Ja appelsiinihilloa ajattelin vielä tänään keittää. :) (Miksi viimeisen lauseen(ja otsikon!) keksiminen on aina niin kohtuuttoman vaikeaa… :D) 

Ai niin, seuraan nykyään blogeja bloglovinin kautta, joten siksi en ole liittynyt lukijaksi teille uusimmille tulokkaille. :)


lauantai 3. elokuuta 2013

Vauvauutisia

Taas tasan 89 kg. Ja yritin tällä viikolla niin kovasti, söin niin vähän kuin suinkin pystyin! No, okei, sorruin viipaleeseen vaaleaa leipää pari kertaa, mutta ei siitäkään nyt niin kovasti voinut tulla kaloreita. Jatkan kuitenkin samalla linjalla, pakko painoni on joskus alkaa laskea! 

Meillä on nyt uusi jäsen perheessä. :) Meillä kotona siis, hänestä on tarkoitus tulla kaikkien hiirten kauhu. :) No, lemmikiksi hänet on otettu, mutta olisi kiva, jos joskus saisi pari hiirtäkin kiinni. Meille kun niitä tulee syksyisin sisälle.


Kissapeto vaanii antilooppia(labradorinnoutajaa) juomapaikalla(koirankupilla).

Jännä vaisto noinkin pienellä kissaeläimellä, että kun koira keskittyy johonkin muuhun, niin silloin sitä etsitään tilaisuutta hyökätä häntään kiinni. :) Minusta koirani on aina ihana, mutta se, miten ihanan kärsivällinen ja lempeä hän on villin kissanpennun kanssa, on jotain todella hellyttävää. Labradorit ovat yleensäkin kilttejä, mutta on kuitenkin niin suloista katsoa, miten varovasti koirani on kissan seurassa, eikä tarvitse ollenkaan pelätä, että hän tekisi jotain pahaa pennulle. Kuulin joskus sivusta jonkun kovalla innolla selittävän, ettei voi ymmärtää ihmisiä, jotka päästävät koiran lapsensa lähelle, koska koira on kuitenkin pelkkä eläin. Hänestä se oli todella vastuutonta ja käsittämätöntä. Tietysti joidenkin eläinten seurassa onkin syytä olla varovainen, mutta useimmat eläimet tietävät lapsen lapseksi, eivätkä ole sen suurempi uhka kuin ihminenkään. Tai itse asiassa, kun uutisten valossa asiaa katsoo, niin ei ne ole eläimet, jotka ovat suurin uhka lapselle, kyllä ne ovat valitettavasti ihmiset.

Mutta nyt minun pitää mennä vahtimaan pikku villipetoa, hän on melkoinen täystuho! :D Hän kiipeilee verhoissa ja pudottelee tavaroita ja väijyy tilaisuutta livahtaa ovesta ulos. Ja sitten yhtäkkiä nukahtaa sinne, missä sattuu sillä hetkellä olemaan. Sallien vahdilleen pienen bloggaustauon. :) Nyt äänistä päätellen ollaan taas herätty. :)

Hyvää viikonloppua! :)


torstai 1. elokuuta 2013

Elokuun eka :)

Heinäkuu katosi jonnekin ja ensimmäinen syyskuukausi on täällä! Tosin yöllä oli vielä aika valoisaa ja muutenkin on vielä tavallaan kesä, mutta ulkona tuoksuu jo syksyltä. Ja keltaisia lehtiä putoilee puusta. Laitoin jo kynttilälyhtyjä kuntoon, vaikka ei kai vielä ole riittävän pimeää. Vuosi on oikeastaan kulunut aika nopeasti, juuri äskenhän oli syksy. Minua toisaalta pelottaa, että se on ohi ennen kuin huomaankaan. Ajatuksessa siitä, että paras vuodenaika on edessä, on jotain rauhoittavaa. Minä aina pidän enemmän siitä haaveilusta ja suunnittelusta, koska sitten käytännössä ne odottamani asiat eivät ole aivan sitä, mitä kuvittelin. Kuten joulu, jota yhtä aikaa odotan innolla ja pelkään kuollakseni. Mutta nyt syksy on joka tapauksessa vasta alussa ja toivottavasti se on juuri täydellinen syksy. 

Olen nyt tällä viikolla yrittänyt syödä vähemmän ja ajatukset pyörii koko ajan ruoassa. Avaan jääkaapin oven varmaan sata kertaa päivässä, vaikka siellä ei edes ole mitään. Ja yritän olla käymättä kaupassa, koska en tiedä, mitä sieltä tarttuisi matkaan. Aloitin myös herkkulakon, nyt en syö edes pätkiksiä tai muumikarkkeja. En asettanut sille mitään aikarajaa, mutta toistaiseksi. Olen niin turhautunut painooni ja haluaisin saada edes muutaman kilon pois! Niissä lukemissa voisin sitten taas hetken jumitellakin. Minua pelottaa se, miten suuri osa elämääni ruoka on edelleenkin, se on edelleen ystäväni ja seuralaiseni ja lohtuni. Vaikka määrät on pienempiä, sama sairas ajatusmaailma on jäljellä. Kun ajattelen jouluakin, niin ensimmäinen ajatukseni on herkut. 

Kommenteissa kysyttiin ripsistä ja Revitalashista. Olen nyt käyttänyt sitä helmikuun alusta saakka säännöllisen epäsäännöllisesti ja tällä hetkellä yritän vain ylläpitää ripsiä, etten joutuisi juuri nyt ostamaan uutta pulloa. On ne silti ehkä hiukan kasvaneet. Olen ihan tyytyväinen pituuteen, mutta ne ovat kovin takkuisen näköiset, mistä en pidä. En tiedä onko vain minun ripsieni ominaisuus, joka tuli esille lisääntyneessä pituudessa vai teenkö jotain väärin, mutta ne saisivat kyllä olla siistimmän näköiset. 


 
 

Tässä vielä suurta suosiota saavuttanut vasen silmäni. :D


 

On ne ehkä hieman kasvaneet, tosin kuva on nyt vähän eri kulmasta. Itse asiassa tuo yksi ripsi ei ensimmäisessä kuvassa ylety pisamaan, mutta toisessa kasvaa jo sen ohikin, joten pari milliä ne kai ovat kasvaneet. Mikäli tuo nyt edes on sama ripsi. Vielä hiukan saisivat kasvaa pituutta, minulla kun on niin pienet ja syvällä olevat silmät, ettei nuo näy. Tosin näin yksi päivä kaupassa jollakin tytöllä todella pitkät ripsienpidennykset ja ne eivät enää näyttäneet hyviltä, vaan koomisilta. Haluan kuitenkin sellaiset ripset, että ne ovat uskottavasti omani. Tai omat ne tavallaan onkin, mutta luonnollisen pituiset. Mutta siis, olen ihan tyytyväinen ja aion ostaa toisen pullon, kun tämä nykyinen loppuu. Vaikka toisaalta tunnen itseni vähän hölmöksi, kun tässä kokonaisuudessa ripsien pituus on ihan yhdentekevä asia! Mutta jos näytän edes hiukan naisellisemmalta omasta mielestäni, jo se auttaa. Olen aina tuntenut olevani fyysisesti jotenkin sukupuoleton, pelkkä möhkäle, ja vaikka tiedän olevani sitä aina muiden silmissä, vaikka tekisin mitä, yritän kuitenkin muuttaa omaa kuvaani itsestäni, koska minä olen ainoa ihminen, joka kanssani joutuu elämään. :) Minua on aina häirinnyt lyhyet ripseni ja minusta tuntuu mukavalta tietää, että ne ovat nyt suunnilleen normaalit. Yksi asia vähemmän hävettävien asioiden listalle. Tosin koska minulla on silmälasit, niin ei noita kukaan muu edes näe. :)

Mutta, ihanaa elokuuta kaikille syksystä tykkääville ja jaksamista niille, jotka ei tykkää! Vielä on kuitenkin kesä ja uusikin kesä on ihan kulman takana! :)