torstai 22. elokuuta 2013

Häpeää...

Google+ lähetti minulle viestin, että yksi äidin ystävä oli lisännyt minut piireihinsä. En ole koskaan edes katsonut tuota palvelua, mutta nyt vilkaisin sitä ja katsoin, minkälaisen profiilin siellä olisi voinut luoda. Se ei ollut mitenkään mieltäylentävää luettavaa. Olisi ollut mahdollista listata saavutukset. Paitsi ettei minulla ole saavutuksia. Myös parisuhdetilannetta kysyttiin. Mutta ei, eihän minulla ole sitäkään. Työtilanne? Ei. Ystävät? Ei... Tässä vaiheessa päätin luovuttaa. Mahdollisiksi tutuiksenikin palvelu tarjosi ihmisiä, joista en ollut ikinä aiemmin kuullutkaan! Harkitsin, että päivittäisin vain tekstin; JB, nyt suurempi kuin koskaan, mutta ajattelin, ettei sitä ymmärrettäisi oikein. Enkä minä varsinaisesti ole enää sitäkään. Nyt 25 prosenttia kevyempi, kenties. 

Nettiaikakaudella häpeä on ihan omassa ulottuvuudessaan, koska ei voi vain kadota jonnekin. Tosin kyllähän minä yritän. En ole facebookissa, enkä muussakaan vastaavassa. Puhelinnumeroni on salainen. Molempien valmistumisteni aikaan kielsin julkaisemasta nimeäni netissä tai lehdessä. Googletan oman nimeni säännöllisesti varmistaakseni, ettei mitään tule näkyviin. Blogissanikin anonymiteetti on minulle tärkeää ja olen toisinaan todella huolissani sen suhteen, että olen kertonut liikaa. En tiedä muistaako kukaan vanhoista kavereistani minua enää, mutta minusta ajatuskin siitä, että joku heistä voisi vakoilla surkeaa elämääni netissä, on kammottava.

Tämä tuli kai muutenkin huonoon saumaan, koska minulla oli kurja päivä eilen. Törmäsin ihan sattumalta lukioaikaiseen tuttuuni, jonka hallitsevimpia piirteitä oli kyky olla uskomattoman häijy. Me kuuluimme samaan kaveriporukkaan, mutta olimme tavallaan jatkuvassa sotatilassa. Hän oli kovin suorapuheinen ja ilkeäkin ihminen, eikä salannut ylemmyydentunnettaan. Kun hän löysi aran kohdan, hän ei luovuttanut ennen kuin sai kunnolla nöyryytettyä kohdettaan. Ja olimme sattumoisin nuorempina ihastuneita samaan poikaan, mikä ei parantanut asiaa. Joka tapauksessa hän vain ilmestyi eteeni jostain ja luulen, että minun tapaamiseni oli hänen vuotensa kohokohta. Yritin parhaani mukaan väistellä kysymyksiä työttömyydestäni ja sosiaalisesta elämästäni kiemurrellen häpeästä ja hänen innostuessaan yhä enemmän nöyryytyksestäni. Mutta sekään ei ilmeisesti riittänyt, koska totta kai hänen piti kysyä, että seurustelenko(vaikka tietysti varsin hyvin tiesi, etten seurustele), miehensä ja ystäväpariskuntansa seuratessa silmät pyöreinä vieressä. Yritin väistellä aihetta, mutta hän sanoi moneen kertaan oikein suurieleisesti, että eikö sinulla tosiaan ole edes poikaystävää ja minä toivoin, että maa aukeaisi ja nielaisisi minut. En tiedä, mitä hänen miehensä ja ystävänsä ajattelivat, mutta en muista, milloin olisin tuntenut itseni yhtä säälittäväksi ja jälkeenjääneeksi ja epäonnistuneeksi. Ja olin niin nöyryytetty ja raivoissani siitä, miten vilpittömän vahingoniloinen hän oli tilanteestani ja miten en osannut sanoa takaisin mitään, mikä olisi sulkenut hänen suunsa. Koska oikeassahan hän oli, se siinä se pahin juttu olikin.

Kuten olen kertonutkin, ihmiset ovat pääosin olleet todella hienotunteisia vanhapiikuuteni suhteen, minua ei ole pahemmin nöyryytetty sen johdosta. Vaikka en erityisesti pidä sukulaisistani, arvostan suunnattomasti sitä, etteivät he ole koskaan kysyneet minulta mitään, koska osa heistä on todella veemäisiä ja tässä olisi tilaisuus nöyryyttää minua oikein kunnolla. Mutta he eivät ole koskaan sanoneet mitään tai pakottaneet minua puhumaan aiheesta ja muutenkin ihmiset ovat olleet kuin eivät tietäisi mitään. Se on kohdallani niin hankalaa, koska en voi sanoa, etten olisi kumppania halunnutkaan tai että olen omasta tahdostani yksin, koska vaikka se olisi tottakin, kaikki ajattelisivat, että vain sanon niin, kun en ketään voisi saadakaan. Se on kauheaa, kun ihan kaikki tietää asian, jota häpeän kaikista eniten, enkä voi millään keinolla salata sitä. Ja kaikkein kauheinta se on, kun joku ihan tarkoituksella nöyryyttää minua sen avulla.

Harmitti vielä sekin, etten ole onnistunut laihtumaan enempää. Olisi ollut edes pieni lohtu, jos olisin ollut laihempi, varsinkin kun tuo tuttava oli lihonut. Tuosta tapaamisesta jäi todella kurja olo ja itsetuntoni tipahti johonkin hyvin alhaisiin lukemiin. Yritän nyt kaikin keinoin vain unohtaa koko jutun ja muistaa, että juuri tuon ominaisuuden takia en koskaan pitänyt kyseisestä tytöstä. Mutta valitettavasti muistan myös hänen tapansa kertoa kaikki nolot tarinat niin monelle kuin mahdollista, joten nyt pitää vain toivoa, etten törmää keneenkään vanhaan tuttuun enää ikinä!

Yöllä näin vielä unta, jossa yksi lukioaikainen kaverini sääli minua ihan kauheasti ja heräsin ihan häpeissäni vain nukahtaakseni uudelleen näkemään samankaltaista unta. On ihan kauheaa joutua häpeämään itseään niin kovasti, se on kamala tunne! Enkä ole koskaan osannut reagoida siihen, menen ihan lukkoon noloissa tilanteissa, jolloin se tilanne vain jatkuu ja jatkuu, ikuisuudelta tuntuvan ajan. En osaa edes kuvailla, miten paljon häpeän itseäni. Se on kauhea tunne ja aivan kohtuuttomissa mittasuhteissa; vaikkei minua miksikään menestystarinaksi voi parhaalla tahdollakaan väittää, se häpeän määrä on kuitenkin ihan yletöntä todellisuuteenkin nähden... Yhdistän sen lihavuuteen, koska siitä muistan sen kunnolla alkaneen, mutta siinä on muutakin. Jos olisi kyse vain lihavuudesta, sen olisi pitänyt vähetä painon pudotessa, mutta niin ei ole käynyt. Minusta tuntuu, kuin aivoni eivät sallisi minun unohtaa yhtä ainoaa mokaa tai noloa tekoa tai virhettä ja se häpeän tunne aina vain lisääntyy, kun niitä vuosien mittaan kertyy enemmän ja enemmän. Se on jo ihan sairasta, mutten voi sille mitään. 

Muistan tunteneeni häpeää jo ihan lapsena, muistan esimerkiksi hävenneeni kyyneleitä jo ihan pienestä asti. Minä en ikinä itkenyt esimerkiksi koulussa tai muiden lasten nähden. Kerran yksi poika heitti minua kivellä päähän ja se sattui ihan valtavasti ja verta tuli kuin saavista kaataen, mutta muistan kuitenkin olleeni tyytyväinen, etten itkenyt. Minusta tuntui aina lapsena oudolta, että toiset lapset joskus itkivät julkisesti, minä olen hävennyt sitä niin kauan kuin muistan. Aikuisena olen itkenyt ihmisen nähden ainoastaan kerran, kun koirani jouduttiin lopettamaan. Mutta se oli minulle niin vaikea paikka, etten sitä mitenkään hirveästi hävennyt. Ja minä häpesin myös nukkumista! Muistan, kun serkkuni tulivat kylään ja he aina valvoivat todella myöhään ja olin aivan hirveän väsynyt, mutta en millään kehdannut mennä nukkumaan aiemmin kuin muut. Jos joku kysyi, olenko väsynyt, kielsin sen. Ja muistan todella pitkään lapsena valehdelleeni siitä, kuin paljon nukun ja mihin aikaan heräsin! Tämä johtunee siitä, että äitini herää aikaisin ja nukkuu vain muutaman tunnin ja hän on aina suhtautunut todella halveksivasti ihmisiin, jotka heräävät aamulla myöhään. Aloin kertomaan totuuden nukkumisesta vasta yläasteella, kun silloin taas joku ihmetteli sitä, että (muka) heräsin niin aikaisin.

Muistan myös hävenneeni ihan hirveästi kehittymistäni silloin ihan nuorena, koska kehityin aika aikaisin. Yksi tapahtuma on jäänyt erityisen hyvin mieleeni, olin uskoakseni 11 ja käymässä enoni luona, jossa oli aina jostain syystä paljon ihmisiä, enimmäkseen miehiä. Kerran yksi noista miehistä nappasi minut kiinni ohi kulkiessani, repi paitani ylös ja puristeli rintojani ja sanoi, että "katsokaa, tytöllä on jo tissit!" ja kaikki nauroivat ja minä häpesin niin paljon, että olin ihan fyysisesti sairas! Pelkäsin kuollakseni, että joku saisi tietää tai että näkisin jonkun niistä paikalla olleista miehistä, tein mitä kummallisempia asioita vältelläkseni kumpaakin. Käytin kuukausia liian pieniä toppeja, jotka litistivät rintani, ettei vain kukaan muu huomaisi. En tiedä, mikä olisi ollut normaali reaktio, varmasti häpeäkin, mutta minun kohdallani se oli jotain niin kaikennielevää. Pystyn vieläkin muistamaan, miten kovasti häpesin tapahtunutta! Ja itseäni!

Häpeä on valtavan suuri osa persoonaani, enkä oikein tiedä miksi. Minä häpeän oikeastaan ihan kaikkea itsessäni; ulkonäköäni, luonnettani, ammattejani, sanomisiani ja tekemisiäni... Ihan kaikkea, ihan typeriäkin asioita! En tiedä miksi olen aina hävennyt itseäni niin kovasti, se on kuitenkin niin turha tunne. Ainakin minulla, koska se ei selvästikään ole kannustanut minua parantamaan itseäni. Joskus tuntuu, etten mitään muuta tunnekaan... Se ei ehkä aina ole se päällimmäinen tunne, mutta se on aina läsnä tai jossakin taustalla. Koen aina, ihan aina, muut ihmiset paremmiksi kuin itseni ja siksi esimerkiksi kynnys puhua jollekin on niin suuri. Odotan jonkinlaista lupaa puhutella itseäni parempaa. Vaikka tapaisin kenet, pystyn aina löytämään jotain, minkä takia hän on minua parempi. Mikä ei tietysti ole kovin vaikeaa, koska minä en ole erityisen hyvä missään ja koska asetan ihmiset yläpuolelleni myös kokemusten, kuten parisuhteen, perusteella. Tunnen itseni aina typeräksi, kokemattomaksi lapseksi aikuisten keskuudessa ja se tavallaan vain pahenee vuosi vuodelta, koska yhä nuoremmat ihmiset ovat yläpuolellani. Minun on ollut esimerkiksi vaikea sopeutua siihen, että nuoremmat serkut, joiden lapsenvahtina olin, ovat nyt naimisissa ja heillä on lapsia, varsinkin kun minä olen yhä teini-ikäisen tasolla. On vaikea hyväksyä, että on 15 vuotta (ja enemmänkin!) nuorempia ihmisiä, joilla on moninkertaisesti enemmän elämänkokemusta kuin minulla. Olen ikäni perusteella aikuinen, mutta en minkään muun perusteella ja se on minusta kamalan noloa.

Siltikin, häpeä on uuvuttavaa ja haluaisin päästää siitä irti. Joskus leikittelen ajatuksella, että kertoisin totuuden, kun joku kysyy. Mutta tiedän, että katuisin sitä. Pahinta siinä kai on se, että ihmiset tuntevat joko sääliä tai vahingoniloa. Enkä halua suoda kenellekään vahingoniloa ja sääli taas tuntuu todella häpeälliseltä. En muuten ole sosiaalisesti taitava, mutta olen oppinut väistelemään kysymyksiä ja ohjaamaan keskustelun toiseen ihmiseen erityisen hyvin. Joskaan sekään ei kaikkiin toimi, kuten edellä kerroin. Osin siksikin minulle olisi niin tärkeää laihtua, koska normaalipainoisena häpeämiäni asioita olisi helpompi salailla, varsinkin, kun sitten minua ei toivoakseni enää huomattaisi yhtä helposti. Lihavana minusta tuntuu kuin olisin kaduilla vyöryvä jäävuori, joka vetää kaikkien katseen puoleensa jo kilometrien päästä ja kuin kaikki siinä samalla huomaisivat ne muutkin asiat, joita itsessäni häpeän. Vaikkei se varmasti ihan niin olekaan, mutta siltä minusta alkoi tuntua silloin kun lihoin. Häpesin kyllä itseäni jo aiemminkin, mutta silloin koin, että pystyin pääosin salaamaan häpeilemäni asiat. Ja siksi olen aina ajatellut, että elämäni helpottuisi, jos vain olisi laihempi.

Nämä pari päivää olen kokenut tavanomaista vahvempaa häpeää ja se on saanut minut pohtimaan häpeäntunnettani paljon. En oikeastaan tiedä, mistä se on peräisin, mutta toivon, että se tulevaisuudessa vähenisi. Tai minä oppisin olemaan ottamatta itseäni niin vakavasti! Tiedän, että se on paljon vain omaa ajatteluani ja ettei ihmiset kiinnitä niin paljoa huomiota toisiin ihmisiin, kuin miltä minusta tuntuu, mutta se tieto ei tunnu koskaan vaikuttavan tunteisiini. Joka tapauksessa, minun ikäiseni pitäisi jo osata olla välittämättä!

Mutta; nyt pitää ehtiä suihkuun ennen Housea. :) Hauskaa loppuviikkoa! :)

16 kommenttia:

  1. Todella harmillista, että häpeät itseäsi ja elämääsi noin kovin. Mielestäni kenenkään ei pitäisi hävetä miten on elänyt tai elää elämäänsä, ei se tee kenestäkään huonompaa ihmistä oli sitten parisuhteessa tai ei, lihava tai laiha. Ihminen, joka pitää sua jotenkin säälittävänä tai epäonnistuneena, elämänkokemuksesi tai muun perusteella, on kyllä itse jollain tasolla hukassa.

    Mulla on ollut nuorena samanlainen kaveri, joka piti itseään aina kaikkia parempana, pilkkasi muita ja juoruili kaikkien asioista. Hänellä tosin pilkka osui omaan nilkkaan ja eipä ole elämä nykyään kovin hääviä. Harmi että kaikki eivät opi.

    Tuo enosi luona tapahtunut kohtaus on kyllä mielestäni jo todella ahdistava... Oletko puhunut asiasta koskaan sen enempää kenellekkään, tai ylipäätään tästä häpeästä mitä koet? Jutuistasi päätellen häpeä rajoittaa elämääsi todella paljon, mikä on harmillista. Ei sen pitäisi mennä kenenkään kohdalla niin, erityisesti kun itsekin sanoit, että oletettavasti koet vaan asiat paljon vahvemmin kuin muut.

    Toivottavasti asia helpottuisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai se johtuu osin siitäkin, että olisin halunnut niin erilaisen elämän ja olla muutenkin ihan täysin erilainen. En ole koskaan kunnolla hyväksynyt sitä, etten ole sellainen, kuin haluaisin olla.

      Tuolla tapaamallani tutulla elämä on kai aika mallillaan, hyvä työ, perhe, kaunis koti, ystäviä. En tiedä miksi hän tarvitsee vielä vahingoniloakin siihen kaiken lisäksi. Se kai on aika surullista.

      En olen koskaan kertonut kenellekään. Enkä muutenkaan häpeästä, paitsi täällä. En tosiaan edes tiedä, miksi, se on vain aina ollut osa minua ja aina vain pahentunut. Se on sinällään ihan turhaa, koska se ei hyödytä minua mitenkään, mutta en osaa päästä eroon siitä. Haluaisin olla yksi niistä ihmisistä, jotka eivät välitä muiden mielipiteistä, mutta se taitaa olla turha toive. Mutta jos voisin joskus olla edes normaali...

      Kiitti! :)

      Poista
  2. Minä kärsin varmaan puolet elämästäni häpeää suunnilleen kaikista tekemisistäni ja olemisistani. Häpeä oli suurimmillaan varmaan joskus teininä; häpesin sitä, että olin koulukiusattu, ulkonäköäni, kroppaani, ääntäni, poikaystävän puutetta, hammasrautojani, perheen autoa, asuinpaikkaani ja monia monia asioita, joita tein ja sanoin. Vielä päälle parikymppisenä muutettuani opiskelukaupunkiin häpesin sitä, että olin kotoisin maalta, sitä, että kävin lapsuudenkodissa niin usein, sitä, etten saanut kesätöitä jne. Häpeän tunne on hankala; se on paikallaan silloin, kun on tehnyt jotain oikeasti tyhmää, vaikka huutanut ilkeyksiä suutuspäissään, mutta enimmäkseen siitä on vain haittaa, kun häpeä kohdistuu siihen, millainen ihminen on.

    Siinä, ettei ole poikaystävää tai työpaikkaa, ei oikeasti ole mitään hävettävää. Jos olisi olemassa vain yksi absoluuttisesti oikea tapa elää ihmisenä, niin sittenhän kaikkien muiden paitsi sen yhden täydellisesti elävän pitäisi tuntea häpeää omasta huonommuudestaan, mutta koska niin ei ole, kannattaa pyrkiä eroon turhasta häpeästä. Esimerkiksi minusta ei ole mitenkään itsestään selvää, että parisuhde olisi aina parempi kuin yksinolo. Se on vain erilaista. Jotkut ihmiset ovat yksinäisiä susia, ja se on ehkä joidenkin mielestä omituista, mutta entäs sitten. Siinäkään ei ole mitään hävettävää, jos haluaisi parisuhteen, mutta ei vain ole tavannut sellaista ihmistä, jonka kanssa synkkaisi. Yhtä lailla ihmiset roikkuvat huonoissa suhteissa mitä kummallisemmista syistä. On vain erilaisia tapoja elää, eikä toinen ole toista huonompi.

    Joskus parikymppisenä tosiaan häpesin sitä, että kävin niin usein lapsuudenkodissani. Se oli opiskelukavereiden mielestä varmaan outoa ja lapsellistakin, ja kerran erään ystäväni poikakaveri jopa suoraan ilkeili minulle siitä. Myöhemmin minua harmitti ihan hirveästi, miksen sanonut takaisin tuolle tyypille. Miksi häpesin sitä, että minulla oli läheiset välit perheeseeni, sehän oli ihan tyhmää. Nykyään en enää häpeä, vaan olen pikemminkin ylpeä siitä, että olen hyvä tytär, jolle perhe on tärkeä. Jollekin toiselle eri asiat ovat tärkeitä, mutta minä olen sellainen kuin olen, ja ihan yhtä hyvä kuin muutkin. Olen suurimmaksi osaksi päässyt eroon turhasta häpeästä, kun olen vähitellen tajunnut, että erilaisuuttaan tai yleensäkin omaa itseään on turha hävetä.

    Ymmärrän tosi hyvin, mistä nuo tunteesi kumpuavat. Tiedostat jo itsekin, että häpeä on turha tunne, joten toivottavasti se tarkoittaa, että olet matkalla pois häpeästä. Usko tai älä, noista tunteista on mahdollista päästä eroon. Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla se taas tuntuu lisääntyvän vuosi vuodelta. Tai tavallaan jotain parannustakin on tapahtunut, koska muutama vuosi sitten en pystynyt käymään edes lyhyttä keskustelua ilman, että jälkeenpäin ruoskin itseäni sanomistani tyhmistä asioista. Nyt osaan suhtautua vähän rennommin. Minäkin häpeän kotona käymistä ja yritän aina salailla sitä, jos vain pystyn.

      En minä ajattele, että sinkkuudessa/vanhapiikuudessa sinällään olisi mitään hävettävää ja tiedän useammankin ihmisen, joka on ihan omasta tahdostaan yksin. Mutta se, ettei voisi ketään saadakaan ja varsinkin se, että kaikki tietävät minua kokemattomaksi, on ihan hirveän noloa! En haluaisi kenenkään tietävän niin henkilökohtaista asiaa minusta ja on kamalaa, kun se on jotain, jonka ihan jokainen, jonka tapaan, näkee heti päältä. Se on varmasti yksi suurimmista häpeän lähteistä kohdallani, lihavuuden lisäksi.

      Se on muuten kamala tunne, kun itse häpeää jotain ja sitten joku toinenkin huomauttaa siitä! Se vahvistaa sitä ajatusta, että tekee jotain häpeällistä, vaikka ei mitään niin pahaa tekisikään!

      Toivon tosiaan, että pääsisin häpeästä eroon! En haluaisi olla sellainen ihminen, joka häpeilee itseään, mutta se on niin oleellinen osa minua, että se tuskin ihan heti muuttuu. Mutta ehkä joskus. Minusta tuntuu, että jo se, että olen edes vähän laihtunut, on hiukan auttanut! Kiitos! :)

      Poista
  3. Tämä on taas sellainen asia, jonka kanssa hyvä terapeutti voisi auttaa... Itse koin vastaavaa häpeää teini-iässä ja olen sitä mieltä, että se on vaihe jonka kaikki käy läpi, vahvempana tai lievempänä versiona. Sun kokemukset on varmaan aiheuttanut sen, ettet ole päässyt yli tästä vaiheesta. Tosi harmillista, kun tuollainen varmasti värittää koko elämää harmaammaksi ihan päivittäisellä tasolla.

    - Nita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, varmastikin, siinä on vain se, että siitä kertominen minua vasta hävettäisikin! Silloin, kun kävin niillä muutamalla tutustumiskerralla, se häpeän määrä oli jotain ihan lannistavaa, siksi en silloin terapiaan halunnutkaan, vaikka sitä tarjottiin. No, oli muitakin syitä, mutta varsinkin se häpeä. Toivon, että pääsisin siitä jotenkin itse irti. Jos onnistuisin laihtumaan, niin se varmasti ainakin hiukan auttaisi, koska lihavuus on kuitenkin yksi niistä suurista häpeän lähteistä kohdallani. Tiedostan itsekin, että se on typerää, mutta se irti päästäminen on vaikeaa. Ehkä auttaa, jos yritän ihan aktiivisesti hokea itselleni, ettei häpeään ole syytä! :)

      Poista
  4. Hei,
    lue kukkalaakso.com/ miten minusta tuli lihava. Loistava teksti ja avaa minusta hyvin hyvän itsetuntemuksen ja elämänhallinnan yhteyttä.
    -h

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olikin todella hyvä teksti! Ja monta asiaa kuulosti kovin tutulta... :/ Kiitti! :)

      Poista
  5. Moi J.B,

    Ehdottaisin itsekin terapiaa (jälleen kerran) mutta se vaihtoehto ei taida olla kohdallasi oikea. Haluatko elää loppuelämäsi häveten vai voisiko asialle tehdä jotain? Täällä blogin lukijoissa on monta ihmistä jotka sinut haluaisivat tavata, antaisit itsellesi mahdollisuuden muutokseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikein usko, että se on oikea ratkaisu minulle. Katsotaan nyt, josko onnistuisin laihtumaan vielä ja jos se hiukan auttaisi. En haluaisi kokea häpeää, mutten ole ihan varma, miten siitä pääsisi eroon. Ihmisten tapaaminen valitettavasti vain lisää häpeää, koska onnistun sanomaan niin typeriä asioita... :/ Ja anonyymius mahdollistaa sen, että voin kertoa täällä ihan mitä vain. :)

      Poista
  6. Jos saisin muistinmenetyksen, ja sitten lukisin tämän tekstin olisin ihan satavarma että olisin kirjoittanut sen itse. Tosin yllättyisin varmaan siitä kuinka hienosti osasin asiat sanoiksi pukea :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on yhtä aikaa surullista ja lohdullista kuultavaa. :) Toivon, että muutaman vuoden kuluttua asiat on toisin meillä molemmilla! :)

      Poista
  7. Ben Malinen on kirjoittanut todella kattavasti häpeästä kirjoissaan Häpeän monet kasvot ja Elämää kahlitseva häpeä. Suosittelen lämpimästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, pitääpä katsoa! :)

      Poista
  8. Onko sinusta todellakin häpeällistä olla yksin?! Nyt eletään jo kuitenkin 2000 -lukua... Moni on yksin ihan omasta tahdostaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minusta yksin olemisessa ole mitään häpeällistä, ei silloinkaan, kun ei ole löytänyt sopivaa kumppania. Mutta se, ettei voi saada KETÄÄN, ettei maailmassa ole yhtä ainoaa miestä, joka huolisi, on minusta kyllä suunnattoman noloa ja häpeän sitä aivan kauheasti. Ja pahinta siinä on juuri se, että kun se johtuu ulkonäöstäni, niin ihan kaikki tietää sen minusta, ihan vieraatkin ihmiset.

      Poista