keskiviikko 7. elokuuta 2013

Hei taas! :)

Pitipä taas alkaa kirjoittamaan, vaikka ei minulla mitään erityistä kerrottavaa olekaan. Olen ollut muutaman päivän kotona ja tutustunut pikkukissaan, joka on totta kai aivan ihana. :) Viime päivät on olleet vähän tukalat allergian takia, mutta nyt tuntuu jo pikkuisen helpottavan. Muistaakseni edellisen kerran ottaessani uuden kissan oireet kestivät lähes kaksi vuotta ennen kuin totuin, mutta pahin vaihe kesti vain pari kuukautta. Ja kissa toki on sen arvoinen. Nyt vain yritän keskittyä johonkin muuhun kuin kutiaviin silmiini. :) Tarkoitukseni olisi tehdä itselleni uusi pöytä, mutta en ole aivan varma, riittävätkö taitoni. Minulla on edelleen joskus lukioaikoina ostamani kirjoituspöytä (lapsuudenkodin) huoneessani ja nyt aion heittää sen pois ja rakentaa uuden. No, äiti saa auttaa, koska siitä täytyy tulla siisti. Olen suunnitellut sitä jo vuosia, mutta en ole saanut aikaiseksi tai jaksanut tuhlata viikonloppuja siihen. Nyt kun ei minulla muuta olekaan kuin aikaa, on hyvä aika tehdä se. Sen jälkeen kaikki huonekaluni(lapsuudenkotini huoneessa) ovat valkoisia, enkä ole ihan varma, mitä mieltä olen siitä. :) Pidän siitä ajatuksena, mutta omassa asunnossani se kesti noin viikon, kunnes aloin maalaamaan huonekaluja ja hankkimaan värikkäitä tavaroita. En taida olla tarpeeksi aikuinen valkoiseen sisustukseen. :) 

Täytyy muuten ihan uteliaisuuttani kysyä asiaa, joka aina välillä näkyy laihdutusblogeissa, mutta jota en ole kehdannut kysyä keneltäkään suoraan, jos se vaikka tuntuisi loukkaavalta, kun en aina osaa asettaa sanojani oikein. Monessa blogissa sanotaan, että yksi syy laihdutukselle on se, että saisi ihailevia katseita, mikä on niitä asioita, joista en luonnollisestikaan tiedä mitään.  Kysymys onkin, että saako jotkut ihan perusnätitkin osakseen ihailevia katseita? Olen aina ajatellut, että pitää olla aikalailla täydellinen, että kukaan edes huomaa siinä mielessä jossain ihan arjessa… Minulla on yksi serkku, joka on todella kaunis ja hän on ainoa ihminen, jonka olen koskaan sivusta huomannut saavan katseita osakseen ja hänkin alle kolmekymppisenä, ei sen jälkeen, vaikkei mitenkään rupsahtanut ole. Minä olen nähnyt elämäni aikana alle kymmenen miestä, jotka ovat olleet ulkonäöltään sellaisia, että siksi olen heidät huomannut, positiivisessa mielessä siis, enkä minä kai nyt niin nirso ole, että se kauhean epätavallista olisi. :) Yleensä en vain huomaa sellaisia asioita, siksi olen aina ajatellut, että vain poikkeuksellinen ulkonäkö, joko hyvässä tai pahassa mielessä, vetää puoleensa huomiota. Mutta onko se siis osa ihan tavallistenkin naisten arkea, jos vain on ihan ok kroppa ja ok kasvot? En siis millään pahalla kysy, olen vain utelias. :) Onko ihailevat katseet osa minulle niin tuntematonta normaalia elämää, valaiskaa nyt joku asiaa?! :)

Itse olen taas ollut jotenkin poikkeuksellisen ruma. :D En varmaankaan oikeasti, mutta minusta itsestä on tuntunut siltä. :) Tunnen itseni tuhat kertaa rumemmaksi kesäisin ja olen siitä niin paljon tietoisempi. En tiedä johtuuko se vain valosta vai ohuemmista vaatteista, mutta minusta tuntuu kuin kaikki virheeni olisi paljon paremmin näkyvillä. Sisätiloissakin, missä ei nyt valaistuksessa suurta eroa varmaan ole eri vuodenaikoina. Olen jotenkin niin varpaillani sen suhteen ja häpeilen itseäni enemmän. Se on ärsyttävää, koska se tunne voi iskeä ihan missä tahansa, milloin tahansa, vaikka olisin ihan positiivisellakin mielellä, ja pilata koko päivän. Muuten en ole ollut ahdistunut, mutta tunnelmat on aika yhdentekevät, en jaksa välittää oikein mistään. Minkä koen pääosin ihan positiivisena, joskin tylsänä. Olen tainnut menettää sen vähäisenkin elämänhalun, joka vielä ennen oli jäljellä, olen jonkinlaisessa tyhjiössä. Niistä ajoista, joista minulla on muistoja, on kulunut niin kauan, että se ei enää tunnu minun elämältäni, vaan tarinalta, jonka kuulin. Tulevaisuudelta taas en osaa enää odottaa mitään, en ainakaan mitään suurta muutosta. Joten tässä tämä minun elämäni on. Enkä minä oikeastaan juuri nyt välitä sen surkeudesta niin tippaakaan. :) Mutta se on tylsä tunne, koska en jaksa enää kiinnostua oikein niistä pikkujutuistakaan, olen kyllästynyt jopa tv:n katseluun, jota sentään ennen rakastin. Katselen kyllä edelleen paremman tekemisen puutteessa, mutta se on nykyään enemmänkin pelkkä tapa, ei asia, jota olen odottanut. Koska tosiaan ennen päivän kohokohta saattoi olla illan hyvä tv-ohjelma. Siksikin olen mielelläni ollut nyt kotona, koska täällä on aina tekemistä ja saa muuta ajateltavaa. Kuitenkin kohta joudun olemaan pysyvämmin omassa asunnossani, kun tulee syksy. Kai minä taas ilmoittaudun parille kielikurssille, vaikka sekään ei tänä vuonna kiinnosta minua yhtään. Tarvitsen kuitenkin edes jotain tekemistä tai tulen hulluksi(entistä hullummaksi).  Toivon niin, että saisin töitä… Olen nyt lähettänyt hakemuksia vähän kaikkeen, mitä on silmiin osunut, mutta kai minä olen niihin huonompiin töihin ylikoulutettu ja heti ajatellaan, että minussa on jotain vikaa, kun en saa oman alani töitä. Niin kuin tietysti onkin, mutta kai minä nyt edes jotain ihan yksinkertaista osaisin tehdä. Olen myös hakenut töitä aiemman amk-tutkintoni perusteella, mutta kun siitä on kulunut jo vuosia, ei kai siitäkään ole oikein hyötyä. Luulen, että ikäkin vaikuttaa, nuorena sentään sain yleensä haastattelun, mutta nyt vain harvoin ja silloinkaan en töitä. Lienee aika poikkeuksellista hakea töitä siksi, että olisi jotain tekemistä, ei rahan takia. Mutta mitä minä sillä rahalla niin tekisin… Pärjään työttömyyskorvauksella ihan hyvin, eikä minulla ole perhettä tai elämää, joten ihan sama. Mutta tarvitsisin jotain tekemistä ja myös siksi, että vaikuttaisin normaalimmalta ja sukulaiset lakkaisivat kyselemästä. Jotkut heistä nauttivat siitä, miten turha olento olen, enkä haluaisi suoda heille sitä nautintoa, haluaisin saada edes työpaikan, jotta voisin esittää normaalimpaa. Minusta on kamalaa olla se ihminen, jonka elämään kaikki aina vertaavat omaa elämäänsä tunteakseen olonsa paremmaksi. On inhottavaa olla niin epäonnistunut yksilö, inhoan sitä häpeää, minkä se aiheuttaa. Onpas tämä nyt taas masentavaa tekstiä… En ole näin masentunut, kuin miltä kuulostaa, olen vain tylsistynyt. Ja nähnyt enemmän sukulaisiani kuin välittäisin. :) He saavat minut tuntemaan itseni niin huonoksi ja turhaksi ihmiseksi.

Mutta kaiken kaikkiaan, asiat on kai ihan ok. Minun maailmassani ahdistuksen puuttuminen on jo suuri asia ja olenhan tähän sisällyksettömyyteen ehtinyt totuttautua jo vuosikausia. Olen myös nyt onnistunut syömään aika vähän, paitsi eilen, kun illalla himoitsin niin paljon jotain suolaista, että kävin vielä sängystä hakemassa fetaa, mikä nosti kalorit yli tuhanteen. Paino sen sijaan ei vieläkään halua laskea. Herkkulakko pitää edelleen myös, en ole syönyt mitään hyvää. En ole edes maistanut hilloja, joita olen taas keittänyt, joskaan en tiedä laskisinko niitä edes herkuiksi, koska ei makea ole koskaan ollut minulle ongelma. Lupasin myös leipoa vähän kaikenlaista äidille ja ainakin juustokakkua pitää maistaa, koska sitä en ole koskaan ennen kokeillut tehdä. Mutta ei ne satunnaiset leivonnaiset minua alun alkaenkaan lihottaneet, joten tuskin ne laihtumistakaan estää. Enkä ainakaan anna niiden olla tekosyy herkkulakon lopettamiselle. :)

Nyt tuntuu taas ukkonen tulevan niin lähelle, että on paras sulkea tietokone. :) Ja appelsiinihilloa ajattelin vielä tänään keittää. :) (Miksi viimeisen lauseen(ja otsikon!) keksiminen on aina niin kohtuuttoman vaikeaa… :D) 

Ai niin, seuraan nykyään blogeja bloglovinin kautta, joten siksi en ole liittynyt lukijaksi teille uusimmille tulokkaille. :)


32 kommenttia:

  1. Kyllä ne tavallisemmatkin ihmiset saa (ainakin multa) ihailevia katseita, esimerkiksi jos on vaikka nätit vaatteet, kauniit hiukset tai jotain muuta silmää miellyttävää. Itse sain lihavampanakin paljon kehuja ulkonäöstäni, varmaan senkin takia että olin silloin todella itsevarma, mitä nykyään enää en ole.

    Voi olla että sinäkin herätät ihmisissä ihailua jollain piirteelläsi, mutta et vaan osaa sitä ihmisistä niin selkeästi lukea. Mulla esimerkiksi on yksi kaveri joka on todella tyrkky ja häneen kohdistuva "ihailu" on todella näkyvää, koska miehet sen niin selkeästi ilmaisevat. Itse saatan vain ilmaista asiani hymynä tai sisäisesti ajatella, että olipa siinä kaunis ihminen tms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kyllä minäkin huomaan esimerkiksi sellaiset vaatteet, joista pidän, ajattelin vain sitä, että miehet ei kai niin sellaisia huomaa ja siksi vain kauniita ihaillaan. En oikeastaan ollut edes ajatellut tuolta kannalta, kyllä minäkin tosiaan huomaan ja ihailen vaikka kauniita hiuksia. Mutta en koskaan sillä tavalla, että kokonaisuutta pitäisin jotenkin niin tyrmäävänä, että jäisin sen kummemmin katselemaan. :)

      En herätä, enkä tule koskaan herättämäänkään, en minä siksi kysynyt! :) Se on vain jäänyt mietityttämään, kun moni puhuu siitä laihdutuksesta puhuttaessa.

      Etkä kuulostanut itserakkaalta, saahan sitä tosiasian sanoa! :)

      Poista
    2. En kyllä itsekään herätä ihmisissä sen suurempaa ihailua, tottakai tutut ihmiset painonpudotusta pällistelee, mutta ihan yhtä seinäruusu mä itsekin koen olevani :/

      Poista
    3. Ehkä se johtuu juuri siitä itsevarmuuden puutteesta, kun aiemmin on kuitenkin ollut toisin! Toivotaan, että jatkossa löytyy taas se itsevarmuus, kun painokin laskee ja saat niitä katseitakin! :)

      Poista
    4. Mun itsevarmuus oli alimmillaan, kun olin pudottanut 41 kiloa, eli ei mennyt mulla ihan niinkään :D

      Poista
    5. Miksi se niinpäin oli? Oliko joku muu asia sitten muuttunut niistä ajoista, kun olit itsevarmimmillasi?

      Poista
    6. En oikeestaan osaa sanoa, oon miettinyt samaa monesti. Enkä mä kyllä nytkään mitenkään itsevarma ihminen ole.

      Poista
    7. Jännä, että noinpäin... Toivottavasti jossain vaiheessa vielä löydät sen itsevarmuuden, olit sitten minkä painoinen tahansa! Tuntuiko sinusta edes laihtuessasi, että sait siitä lisää itsevarmuutta vai alkoiko se heti katoamaan?

      Minusta tuntuu, että jos olisin laihtunut ihan nuorena, niin sillä olisi silloin ollut suuri vaikutus itsevarmuuteeni, mutta nyt tässä iässä niitä epäonnistumisia on kasaantunut niin paljon, etten olisi varmaan itsevarma ihannepainoisenakaan.

      Poista
    8. Kyllähän sitä välillä oli ihan hyvä olo itsestään, mutta useimmiten mä sorrun siihen "mikään ei riitä" -ajattelutapaan, joka varmaan on suurin syy. Vaikka olin tosiaan jossain välissä vähän päälle viiden kilon päässä tavoitteesta, tunsin oloni samaksi sotanorsuksi. Oon kyllä miettinyt, että varmaan tartteis jonkinlaista kallonkutistajaa. Kyllähän mä tasan tarkkaan tiedostan pudottaneeni paljon ja etten voi olla enää yhtä iso, niin ei sitä osaa sisäistää.

      Ehkä se pikkuhiljaa, olis vaan mukavampi jos olis sitä itsevarmuutta niin ehkä sitä uskaltais pukeutua nätimmin. Tiedä häntä.

      Poista
    9. Sehän siinä on, ettei sitä muista! Tai siis sitä ei tosiaan ole sisäistänyt, vaikka minäkin nyt jo pidempään olen painanut vähän vähemmän. Minäkin pelkään, että vaikka pääsisin sinne 75:een, niin aina tunnen painavani 120 kiloa...

      Minä kaipaisin ihan helpompaa arkea, ettei niin suuri osa energiasta menisi ihan turhien asioiden murehtimiseen ja häpeilyyn. Tosin eihän se laihtuminenkaan auta, jos ei sitä sisäistä!

      Poista
  2. " Itse sain lihavampanakin paljon kehuja ulkonäöstäni, varmaan senkin takia että olin silloin todella itsevarma, mitä nykyään enää en ole."

    ...kuulostipa itserakkaalta, tarkoitus oli siis vain sanoa että kyllä lihaviakin ihmisiä voidaan ihaillaan eri perustein :D

    VastaaPoista
  3. No minun oveni takana ei ainakaan ole laihtumisen jälkeen ollut tunkua miehistä enkä ole huomannut, että minua sen ihailevammin katseltaisiin kuin ennenkään (eli ei lainkaan :)). Tosin yritän yleensä vältellä vieraiden ihmisten katsekontaktia, että ehkä en vain ole huomannut, miten koko maailma kuolaa perääni. ;D

    Tuli mieleen tuosta painosi junnaamisesta, että sinun ehkä kannattaisi ottaa kerran viikossa ns. tankkauspäivä tai edes sellainen päivä, jolloin pyrkisit syömään sen verran kaloreita kuin ikäisesi ja painoisesi naisen päivittäinen normaali kalorimäärä on. Noin 2000 kaloria? En todellakaan ole mikään lääkäri tai ravitsemusasiantuntija, mutta veikkaan kroppasi olevan näännytystilassa, kun olet niin pitkään kituuttanut 1000 kalorilla päivässä, että se pitää tilaa normaalina ja takertuu joka ikiseen energiamuruseen, jonka saa. Jos välillä söisit enemmän, kroppa ehkä älyäisi, että ei tässä olla nälkään kuolemassa ja suostuisi taas luopumaan rasvasta. :) Minulla tämä on toiminut laihduttaessa ja nyt kun yritän räpistellä painonnousua vastaan. Jostain luin (<- luotettavaa argumentointia, öh), että kun keholle antaa ristiriitaisia signaaleja (eli välillä syö niukasti ja välillä runsaammin), se ei älyä mennä säästöliekille vaan uskaltaa laihtua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuota 'ei lainkaan' en nyt usko ollenkaan. :) Mutta ehkä se on vähän tulkintakysymyskin, että minkä lukee miksikin katseeksi. Minulle huomatuksi tuleminen on aina ollut täysin yksiselitteisesti huono juttu kaikin tavoin ja siksi en osaa ajatella sitä sieltä vastakkaiselta kannalta. Minä heti ajattelen, että läskejänihän ne kauhulla katselevat, en ole koskaan ajatellut niin, että joku voisi katsoa vaikka vaatetta. Mutta kuten tuossa Gee:lle vastasin, niin kyllähän minäkin yksityiskohtia huomaan ja ihailenkin, mutta tuskin se näkyy minustakaan ulospäin.

      Tuo voisi olla hyvä idea. Jotenkin sitä vain ajattelee, että paljon ruokaa on paha juttu ja yksikin päivä pilaa kaiken, mikä on tietysti ihan hölmöä... Ja voisin syödä pastaa, olen himoinnut sitä jo vaikka kuinka kauan!! :)

      Poista
    2. Olen todistetusti näyttänyt yläasteella lihavalta pojalta, joten epäilen vahvasti, että olisin saanut kovin ihailevia katseita osakseni. :D Olen kanssa sitä ryhmää, joka välttelee kaikenlaista huomiota, koska oletan automaattisesti, että se huomio olisi kuitenkin negatiivista. Tiedän, että olen nykyään ihan ok:n näköinen, mutta kyllä se neljännesvuosisata ylipainoisena ja epävarmana lapsena/nuorena/naisena vaikuttaa edelleen vahvasti takaraivossa.

      Noissa tankkauspäivissä on just parasta toi, että voi hyvin syödä kaikkia ihania ruokia ja herkkuja, joita ei yksinkertaisesti voi enää nassuttaa joka päivä jos meinaa pitää painon kurissa. Mutta uskon vahvasti, että kerta viikossa tekee yksinomaan hyvää sekä kropalle että mielelle. Ja kannattaa antaa aikaa kropalle sopeutua, jos lähdet kokeilemaan. :) Varmasti ylimääräiset hiilarit turvottavat ja nostavat hetkellisesti painoa, mutta lopullisen tehon/tehottomuuden huomannee vasta kuukauden parin sisällä.

      Peukut pastalle!

      Poista
    3. No voi! :D Mutta et onneksi näytä enää! :) Se on varmaan omista kokemuksista kiinni. Joskus olen katsonut sitä lemmi,kosi, vältä ohjelmaa ja siinä ne naiset aina hehkuttaa, miten ihanaa on saada huomiota ja minä aina ajattelen, että ei minun perspektiivistäni!

      Minä tavallaan pelkään, että ne jää päälle, koska niin kävi aina ennen. Yksi sallittu herkuttelupäivä muuttui herkuttelukuukaudeksi... Nyt en tietysti enää voi syödä kuin ennen, mutta kyllä nytkin voin syödä liikaa. Mutta tuo on kyllä niin houkutteleva laihdutusvinkki, että pakkohan sitä on kokeilla! :)

      Poista
    4. Tuo on nimenomaan se tärkein juttu, että se herkkuttelupäivä kestää sen yhden päivän ja sen jälkeen palataan taas normaaliin päiväjärjestykseen. Minulla syömiset aina välillä vähän rönsyilee (herkkuhampaani ei ole kadonnut minnekään laihtumisen myötä :D) ja kyllä se vain niin on, että kun herkkupäiviä alkaa olla viikossa kaksi ja kolme ja neljä... niin jostain kumman syystä paino ei tahdo pudota. Tuo yksi tai maksimissaan kaksi kertaa viikossa kuitenkin tuntuisi tuottavan tulosta. Ja kannattaa myös liikkua. :) Ehkä sekin tuntuu mukavammalta kun kropassa on enemmän energiaa?

      Poista
    5. Olen aina kokenut jotenkin helpommaksi olla kokonaan ilman, vaikka en tiedä, onko se edes totta, koska se taas johtaa siihen vielä yhden kerran -ajatteluun... Mutta minulla tosiaan jää helposti päälle herkuttelu, siksi pelkään niitä tankkauspäiviä, vaikka uskonkin, että se auttaisi. Ei minullakaan edes leikkaus vaikuttanut herkkujen himoitsemiseen, vaikka kuulemma useimmilla auttaa. Mutta nyt edes pystyn hillitsemään itseni, jo se auttaa!

      Poista
  4. Kyllä perusnätitkin saa huomiota osakseen. Omassa kaveripiirissä on paljon miehiä ja tiedän useamman kuin yhden jotka tykkäävät (ja siten myös kiinnittävät huomiota) brunetteihin, silmälasipäisiin tyttöihin jne. Ei tarvitse olla kaunis ja normaalipainoinen saadakseen huomiota, makuja on niin monia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aah, ja piti lisätä että yksi ystäväni tykkää todella lihavista naisista joilla on iso takapuoli.

      Poista
    2. Okei. :) Minulla ehkä se kynnys, mikä saa ajatukseni harhautumaan omasta maailmastani, on korkeampi ja siihen vaaditaan erikoisempi näky, että edes havahdun huomaamaan. Tämä on tosiaan asia, josta en omakohtaisesti tiedä mitään, niin alkoi kiinnostamaan, että millaistakohan elämä tässäkin suhteessa on normaaleilla ihmisillä. :)

      Poista
    3. Tulipas taas paljon kirjoitusvirheitä tuohon ekaan tekstiin :/ Juu, tuli vielä noita esimerkkejä muitakin mieleen mutta ehkä tuossa on jo tarpeeksi :D

      Poista
    4. Luulen, että jos on yksi pelastava piirre, niin sitten ihmiset kiinnittää huomiota niihin muihinkin piirteisiin, juuri niihin, mitkä on henkilökohtaisia mieltymyksiä. Tarkoitan siis sitä, että jos nyt oletetaan, että miehen aivot rekisteröi jollain tasolla jokaisen nätin tytön ja jokaisen hyväkroppaisen tytön, niin sitten varsinainen huomio kiinnittyy vain niihin isotakapuolisiin nätteihin tai silmälasipäisiin hyväkroppaisiin. Mutta jos ei ole sitä pelastavaa juttua, niin sitten ei huomioida, vaikka olisikin ne nimenomaisen mieltymyksen kohde.

      Poista
    5. Ei se kyllä noin mene. Itsevarmuus on myös viehättävää :)

      Poista
    6. Tiettyyn pisteeseen kyllä, mutta ei sekään nyt ihan mitä tahansa pelasta. :)

      Poista
  5. Olin tavoistani poiketen tässä jokunen aika sitten kahden ystäväni kanssa baareilemassa. Siellä eräs humalainen mies pyrki jututtamaan moneen otteeseen. Sitten hän tokaisi jossain kohdin, että "oletpa niin tosi kaunis kasvoiltasi, oikea söpöliini...mutta (kurkkaa takamustani)" Että jooo!!! semmosta kommentointia miespuoliselta henkilöltä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vai niin! :D

      Sitäkin tässä mietin, että baarissa varmaan helpommin huomataankin, koska siellä tavallaan ollaan ainakin osittain siksi paikalla, mutta arjessa ainakin minun ajatuksistani suuri osa on vaikka siinä, minne olen menossa, niin se kynnys, mikä saa minut havahtumaan niistä arkiajatuksista, ei ihan perusmiehen näkemällä ylity. :) Siksi ajattelin, että ehkä se naisillakin olisi sama, että niihin ihaileviin katseitaan vaaditaan jo keskimääräistä parempaa ulkonäköä. :)

      Poista
  6. Minä olen mielestäni kropaltani normaali ja muutenkin ihan normaali. En koe saavani katseita. Enkä kaipaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minäkin olen aina luullut, ettei ihan helposti ihmiset huomioi, jos ei nyt todella erikoisen näköinen ole. :) Ja mitäpä niillä tuntemattomien ihailuilla tekisikään... :)

      Poista
  7. Minä olen normaalivartaloinen, pukeudun varsin tavallisesti ja peittävästikin. En meikkaa, paitsi meikkivoidetta käytän tasaamaan naamani kirjavuutta :P Minua ei tietääkseni juuri kukaan vilkaise kahta kertaa, mistä olen vain helpottunut. Aavistan kyllä, että jos laittaisin meikit naamaan, saisin ainakin jonkin verran huomiota. Toisaalta olisi kiva näyttää ikäiseltään (?), mutta vieraiden miesten katseita en kaipaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli se on ainakin jossain määrin oma valintakin. Toki välillä näkee naisia, jotka on tehneet kaikkensa, että saisivat huomiota, mutta en usko sellaisen tuksu-ulkonäön kovinkaan paljon vetävän puoleensa ihailevia katseita, vaan jotain ihan muuta. Tai ehkä joku tykkää, en tiedä. :) Ainakin ne naiset itse, toivottavasti. :)

      Minulla ei onneksi ole pelkoa, että koskaan saisin ihailevia katseita, mutta se olisi varmasti kamalaa, koska minun päässäni huomio aina yhdistyy haukkuihin. Varmaan oma historiakin vaikuttaa siihen, miten tavoiteltavaksi huomion kokee.

      Poista
  8. Harvemmin olen havainnut hoikkanakaan ihailevia katseita ympärilläni. Ovatpa ohikulkijat - yleensä nuoret pojat - kutsuneet minua rumaksikin. Hassua kyllä haukkuja saavat yleensä ruumiinosat, joita en itse ole osannut edes ajatella rumiksi. Kuten poskeni. Hah!

    Joka kerta laihduttaessani olen kuitenkin normaalipainoon ehdittyäni alkanut saada treffipyyntöjä, mikä on jokaisella kerralla tuntunut todella hämmentävältä, suorastaan ällistyttävältä. En ole hoikkanakaan minkään mittapuiden mukaan kaunis nainen, joten olen yhdistänyt treffipyynnöt suoraan itseluottamukseni kohenemiseen. Laihdutuksessa onnistuminen on aina piristänyt mielialaani ja ainakin helpottanut väliaikaisesti epävarmuuttani ihmiskohtaamisissani. Ylipäätäni lienen silloin helpommin lähestyttävä ja ulospäinkin iloisempi.

    Uskonkin, että melko suuri osa naisen - tai ylipäänsä ihmisen - viehätysvoimasta syntyy hänen itseluottamuksestaan, tavastaan olla läsnä itselleen ja suhtautua kehoonsa ja samalla rohkeudestaan olla läsnä toisille omana itsenään. Ihan riippumatta siitä, millaisia piirteitä keho itsessään kantaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin silloin nuorena oli muutama haukkuja, jotka kyllä menivät niin yksityiskohtiin, etten ollut itsekään huomannut! Jännä juttu!

      Silloinhan tavallaan se laihdutus on turhaa, jos siis tavoitteena olisi vain huomio. Voisi vain tehdä päänsisäisiä muutoksia ja samalla syödä herkkuja! :) Ei vain taida olla aivan noin yksinkertaista.

      Tavallaan varmaan sekin, että jos itse kovasti inhoaa kehoaan/itseään, niin se näkyy ulospäin ja luo muille mielikuvan, että ko ihmisessä on jotain pahasti vialla, vaikka ei ne viat niin näkyisikään.

      Poista