perjantai 9. elokuuta 2013

Oli synkkä ja myrskyinen yö...

No okei, vasta ilta oikeastaan. Tylsä ja yksinäinen perjantai-ilta. Tosin ulkona on satanut koko päivän ja ollut muutenkin synkeä ilma, joten varmaan aika moni muukin viettää koti-iltaa. Olen ollut vähän levoton ja ehkä hiukan ahdistunutkin. Tunnen jonkinlaista pelkoa lähestyvää syksyä kohtaan, koska kohdistan siihen aina niin suuria odotuksia. Minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä suuria muutoksia elämääni, minulla vain ei ole aavistustakaan, mitä ne olisivat. Haluaisin muuttaa, mutten tiedä, minne haluaisin muuttaa. Haluaisin tehdä jotain ihan uutta, muttei minulla ole aavistustakaan, mitä se olisi. Mikään ei varsinaisesti kiinnosta minua, mutta haluaisin jotain ihan erilaista. Kaipaan muutosta, ihan mitä tahansa muutosta. En vain edes tiedä, mistä aloittaisin. Mieluiten kyllä kilojen katoamisesta, se olisi ainakin varmasti tervetullut muutos! 

Olen taas ollut myös yksinäinen parisuhdemielessä. Se on outoa, että välillä on pitkiä ajanjaksoja, jolloin olen ihan ok ja sinut asian kanssa ja jopa viihdyn yksin, mutta sitten tulee niitä aikoja, jolloin suru yksin jäämisestä ja lapsettomuudesta on enemmän pinnalla koko ajan. Siitä ei pääse mihinkään, että jää osattomaksi aivan valtavan suuresta osasta normaalia elämää, kun ei voi saada parisuhdetta ja omaa perhettä, vaikka olisikin välillä tyytyväinen yksin. Mutta toisaalta sitä on niin turha surra, koska ei se siitä muuksi muutu. Joskus se suru vain on niin käsinkosketeltavaa ja tuntuu niin loputtomalta, koska tietää, että tulee olemaan yksin ikuisesti. Se on ihan naurettavan dramaattinen ajatus, mutta joskus se loputtomuus tuntuu niin konkreettiselta. Joskus taas osaa elää enemmän päivä kerrallaan. Joskus minusta tuntuu kuin ihan oikeasti kuulisin jonkinlaista vaimeaa tikitystä biologisen kellon käydessä viimeisiä lyöntejään, olen niin tietoinen siitä, että viimeiset hetket ovat nyt käsillä. Se on hassua, kun olen kuitenkin tiennyt tämän asian teini-ikäisestä saakka. Ja se koko ajatus, mikä päässäni elää, on joka tapauksessa niin epärealistinen… Kiitos sukulaisteni taipumuksen uskottomuuteen ja alkoholismiin, minulla ei todellakaan ole kovin ruusuista kuvaa parisuhteista, mutta silti se, minkä menettämistä suren, on suunnilleen vuosisadan rakkaustarina. Vaikka järjellä tiedänkin, ettei se sellaista olisi ja vaikka tiedän, että parisuhteeseen kuuluu paljon sellaisiakin puolia, joista haluankin jäädä paitsi. Se suru vain ei tunnu osaavan ottaa niitä huomioon, ehkä se on luonteeltaan jotenkin biologista.

Minusta silti tuntuu, että siinä on ehkä jotain sellaista, jota en aivan ymmärrä… Minulla esimerkiksi on serkku, joka on pahasti alkoholisoitunut ja joka on naimisissa miehen kanssa, jolle kelpaa suunnilleen kuka tahansa, jolla on pulssi, enkä ymmärrä, miksi he ovat yhdessä. Aina, kun heitä näkee, he tappelevat verisesti ja he sanovat ihan kauheita asioita toisilleen ja molemmat ovat selvästi tyytymättömiä toistensa käytökseen, mutta silti he ovat aina vain yhdessä. Heidän lapsensa ovat jo omillaan, raha tuskin olisi ongelma… Enpä tiedä. En voisi kuvitella itseni sietävän kumpaakaan, juomista tai jatkuvaa vieraissa käymistä. Uskon, että molemmat olisivat onnellisempia yksin tai jonkun muun kanssa, mutta jokin heitä pitää yhdessä. Tai yksi äitini tuttu, joka aina vain menee takaisin väkivaltaisen miehensä luo. Joka kerta hän soittaa poliisit saatuaan selkäänsä ja joka kerta hän silti menee takaisin… Miksi? Miksi hakatuksi tuleminen parisuhteessa on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin yksin oleminen? Mitä minulta jää tajuamatta? Ehkä minä vain en ole luonnostani parisuhdeihminen.  Eihän siinä ole mitään outoa, että joku haluaa pysyä hyvässä parisuhteessa, mutta en ole koskaan kyennyt ymmärtämään, mikä pitää ihmiset huonossa suhteessa. En voisi kuvitella itseäni siihen asemaan. Ehkä minussa on biologisestikin jokin vika. Ehkä omassa tilanteessani on parempikin, etten ymmärrä, ehkä silloin kokisin jääväni vielä enemmästä paitsi.

Äidin kissa muuten haisee tuossa vieressä aivan kauhealta! En ymmärrä, miten noin pienestä eläimestä voi lähteä noin paha haju! Annoin hänelle matolääkettä aamulla ja ilmeisesti se sai hänen vatsansa sekaisin, vaikka annoin ehkä hiukan liiankin pienen annoksen hänen painoonsa nähden. Punnitsin pikkuisen salaattilingossa, kun en saanut häntä pysymään paikallaan(ainoa kannellinen astia, jonka siihen hätään löysin). Luulin, että hän sekoaisi, mutta hän kehräsi niin, että kulho kaikui! :D Ihana otus! :D

Kiitos vastauksista tuohon ihailujenkeräämisasiaan! Siinä tuli esille paljon sellaisiakin näkökulmia, joita en ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi! Tajusin, että itsekin saatan tosiaan ihailla jotain yksityiskohtaa, vaikka juuri vaatetta tai hiuksia, vaikka en oikeastaan koskaan kokonaisuudesta ajattele, että joku olisi ihan erityisen huomiota herättävä. Omalta kannaltani katsoen olen vain niin tottunut pitämään huomiota negatiivisena asiana, enkä edes positiivisessa mielessä tavoiteltavana, koska minulle huomio on aina tarkoittanut jotain läski – huuteluja tai muuta ilkeilyä. Minun on vaikea kuvitella, että koskaan voisin tulkita minuun kohdistuvan katseen mitenkään muuten. Siis en kuvittele, että kukaan minua koskaan ihailevasti katselisi, mutta neutraaleitakaan katseita. Siinä tilanteessa, kun huomaan jonkun katselevan minua, ajattelen aina heti, että hän ajattelee jotain negatiivista, että hän kauhistelee läskejäni tai rumia kasvojani. En osaa spontaanisti ajatella, että joku ehkä katselee vaikka vaatetta tai ei edes tiedosta katsovansa juuri minun suuntaani, vaikka sitten järjellä ajatellen tiedän, että ihmisillä on parempaakin ajattelemista kuin minun ulkonäköni.  Minusta ajatus siitä, että toisille huomio on jotakin tavoiteltavaa, on kiehtova. Toisaalta minun on laiskana ihmisenä vähän vaikea ymmärtää sitäkin, miten paljon vaivaa jotkut jaksavat nähdä ihan tuntemattomien huomion eteen. Olen joskus katsellut tv:stä sarjaa, jossa luonnollistetaan ihmisiä(Lemmi, kosi, vältä on sarja nimeltään) ja ne tytöt aina kertovat, että heiltä kuluu monta tuntia päivässä itsensä laittamiseen! (Miten ihmeessä siihen edes saa kulumaan neljäkin tuntia?!!) Ja useimmiten sarjassa haastatellaan heidän poikaystäviään, jotka melkein poikkeuksetta toivoisivat luonnollisempaa ja helppohoitoisempaa tyyliä, joten tuntemattomien huomion eteen he sen kai tekevät. Tai ainakin kertovat rakastavansa saamaansa huomiota. En osaa oikein kuvitella, miltä se tuntuisi. Varmaan ihan kivalta, mutta onko jonkun ihan vieraan antama katse tai kehu tosiaan tuntien vaivan arvoista? Ja hassuinta on, että yleensä ne tytöt ovat sen verran nättejä, että varmaan saisivat huomiota ihan laittamattominakin ja aina he näyttävät paljon paremmilta luonnollistamisen jälkeen. No, ainakin minusta, suuri osa heistä palaa vanhaan tyyliinsä. Mutta se on mielenkiintoista, miten toiset ovat valmiit näkemään vaikka kuinka paljon vaivaa saadakseen huomiota ja toiset taas vältelläkseen huomiota ja suurimmalle osalle se kai on aika yhdentekevää. Kai se riippuu omista kokemuksistakin.

Joka tapauksessa, en taida kokeilla laittaa itseäni neljää tuntia, taidan vain mennä suihkuun. :) En oikein usko, että lopputulos olisi vaivan arvoinen… :)

(PS. Tietääkö kukaan kuusikirjaimista sanaa vihjeelle 1/3, jonka viimeiset kolme kirjainta olisi MIS???)

10 kommenttia:

  1. "Mieluummin yksin kuin huonon kaverin kanssa", näin ajattelen. Taisi muuten olla joku japanilainen sanonta, joten laitan sen lainausmerkkeihin.

    Muista muutoksista en tiedä, mutta laihdutusmuutos on ehkä helpoiten onnistuva, kun vaan päättää tosissaan aloittaa. (Itse olen laihduttanut jotain 30 kg)Jos nimittäin haluaa laihduttaa. Ei se ole ollenkaan pakko, pulleampikin voi olla kaunis. Tiedän monia kauniita ylipainoisia. Tärkeintä on hyväksyä itsensä ja arvostaa itseään sellaisena kuin on. Onnea elämääsi! Olet fiksu ja arvokas, muista se! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! :) Kai joillakin on sitten jokin syy ajatella toisin.

      Kyllä minä ihan tosissani olen, mutta tulokset on silti aika onnettomat... :D Haluan laihtua ja yritän kyllä, mutta en tiedä, mikä siinä mättää! Minäkin tiedän paljon kauniita ylipainoisia, mutta minulle ylipaino ei kyllä sovi yhtään, koska se kertyy kasvoihin. Ja muutenkin haluaisin olla edes lähes normaali(painon suhteen siis). Sinä olet kyllä laihtunut todella hienosti, onnittelut!

      Kiitos! :)

      Poista
  2. Possu Munkin kanssa olen samaa mieltä tuosta itsesi hyväksymisestä. Olet saanut jo nyt paljon aikaan. Sinun pitäisi mielestäni keskittyä eheyttämään omaa minäkuvaasi ja ymmärtää se, että sinä olet tärkeä juuri siksi että olet sinä. Minä tunnistan myös nuo tunteesi ja kaipauksesi parisuhteesta. Kaipasin varmaankin jo kymmenvuotiaasta (?!) asti vakituista poikaystävää ja haaveilin ikuisesta rakkaudesta. Kohde tosin vaihtui siihen aikaan vielä melko taajaan, mutta olen yhden miehen nainen, ollut aina. Olin myös pitkään sitä mieltä, että olen ikuisesti yksin. En usko, että tarinani yksityiskohdat paranta fiilistäsi, mutta toivoa löytää rakkaus ja onni on. Se tulee kun sitä vähiten odottaa. ;)

    P.S. Kaipaamasi sana taitaa olla ARAMIS (yksi kolmesta muskettisoturista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on vaikeaa minulle, koska en muista koskaan pitäneeni itsestäni. Olen aina halunnut olla joku muu, melkein kuka tahansa kelpaisi. :) Mutta se ei taida olla kovin realistinen toive! :)

      Minä tiesin jo todella nuorena, itse asiassa jo ala-asteella, etten voisi koskaan saada poikaystävää ja pitkään viihdyin todella hyvin yksin. Vasta vanhempana aloin toivomaan, että asiat olisivat toisin. Ja olisin kovasti halunnut lapsen. Mutta tälle tilanteelle ei voi mitään, joten se on vain hyväksyttävä. :)

      Niin onkin! :) Ajattelinkin, että järveksi sopisi Erie tuon ärrän kohdalle, mutten saanut tuohon mitään sanaa. Kiitti! :) Sainkin tuon jälkeen taas monta sanaa paikalleen! :)

      Poista
  3. Muuta tänne niin saat ainakin yhden kaverin :D Luulen, että elämäsi muuttaisi monessakin mielessä suuntaa jos sinulla olisi edes yksi ystävä. Käytkö paikoissa joissa törmäät jatkuvasti samoihin ihmisiin, esim kirppiksellä? Siellähän on helppo tutustua ihmisiin ja löytää yhteisiä puheenaiheita. Hymyiletkö muille, katsotko ihmisiä silmiin, kiitätkö? Pikkujuttuja, mutta antavat ihmisestä ystävällisen vaikutelman.

    Ihanaa kun ilmassa on jo syksyn tuoksu. Olen pari yötä nukkunut kylppärissä kun asunnossa oli niin kuuma eikä ikkunoita viitsi yöllä auki pitää, ettei lennä öttiäisiä sisään :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Niin luulen kyllä minäkin, mutten tiedä osaisinko enää edes olla kenenkään seurassa, olen ollut niin pitkään yksin. Vaikka kaipaan seuraa, niin sitten toisaalta tunnen itseni ihan idiootiksi ja harmittelen päiväkausia jälkeenpäin, mitä typeryyksiä tuli sanottua. Yritän aina olla kohtelias ja ystävällinen ihmisille, mutta ehkä ihan luonnostani myös vältän kaikin keinoin huomatuksi tulemista. Ja se kynnys aloittaa keskustelu jonkun kanssa on aivan valtava. Minä olen kai luovuttanut jo vuosia sitten.

      Samaa mieltä, eilenkin ihan vain kävelin ulkona ja nuuhkin ilmaa! :) Mutta se on tosiaan kurjaa, jos ei saa kuumuuden takia nukuttua... Onneksi sitten on edes jokin viileä paikka! :D Minä muuten joskus nukuin yön kylppärissä, kun talo oli täynnä sukulaisia ja koska minulla on täti, joka inhoaa eläimiä, koirani oli siellä kanssani. Ja hän onnistui saamaan keskellä yötä suihkun päälle! Ei ainakaan ollut kuuma sen jälkeen! :D

      Poista
    2. Niin ja hanahan oli suoraan pään päällä, onneksi aika korkealla ettei menny vesikidutukseksi. Sängyt on ihan yliarvostettuja, tekee ihan hyvää ottaa lepoa viileällä kaakelilattialla :D

      Poista
    3. Minä onneksi nukuin jalat suihkun alla, muuten olisi ollut vielä kurjempi herätys! :D Kuumana yönä kyllä viileys voittaa pehmeän patjan mennen tullen! :)

      Poista
  4. Mun niksi juttukaverin etsimisessä on aina ollu, että koitan katella ympärilleni, kuka on yhtä yksin-, ujo- ja epävarma kuin minäkin, ja kuka ehkä odottaa ja toivoo yhtä paljon kuin minäkin, että joku tulis sille jutteleen.

    Aina silläkään lailla ei tärppää. Toisinaan porukka on vaan täynnä jo omassa porukassaan juttelevia, itsetietoisia ja vähän koppavankin oloisia, enkä tohdi mennä kenenkään juttusille. Mutta aina välillä sitten löytää sen toisen epävarman, kenestä voi saada ystävän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein varsinkin tässä iässä tuntuu, että kaikilla on jo valmiit ystäväpiirit, eikä kukaan kaipaa lisää kavereita. Tai ei ainakaan omituista vanhaapiikaa, joka puhuu säästä ja koirastaan. :D Kyllähän niitä yksinäisiä varmasti on muitakin, mutta se kohtaaminen on vaikeaa. Olen kuitenkin niin epävarma, että kynnys mennä juttelemaan on todella korkea. Ja välillä, jos jonkun kanssa juttelen, niin ihan tunnen sääliä häntä kohtaan, kun joutuu seuraani kestämään! Ei kovin hyvä lähtökohta! :) Mutta tuo on kyllä hyvä ajatus, että yrittäisi sieltä joukosta löytää jonkun samankaltaisen. Sitä varten tosin varmaan täytyisi mennä ulos... :)

      Poista