tiistai 13. elokuuta 2013

Painopohdintaa

Olen miettinyt tätä painoasiaa paljon viime päivinä. Silloin, kun pääsin leikkaukseen, minun oli hyvin vaikea uskoa, että voisin koskaan laihtua, mutta samanaikaisesti olin niin toiveikas! Jos kaikki olisi mennyt hyvin, olisin jo aikoja sitten ollut tavoitteessani. Mutta en ole, en lähelläkään… Viimeisen vuoden ajan edistys on ollut jokseenkin olematonta. Olen myös huomannut, että pystyn nykyään syömään paljon enemmän kuin heti leikkauksen jälkeen, vaikka olen yrittänyt olla niin varovainen. Äsken ihan järkytyin, kun ihan huomaamattani söin kaksi ruisleipäviipaletta päällysteineen, eikä tullut edes mitenkään paha olo. Mukavan täysi, muttei missään nimessä liian täysi. Siinä on paljon enemmän kuin kaksi desilitraa… Ihan automaattisesti edelleen ajattelen, etten mitenkään voi laihtua normaalein keinoin, että leikkaus oli ainoa mahdollisuuteni. Eikä se toimi… 

Olen menettänyt uskon laihtumisen suhteen, kun kohta on vuosi kulunut ja sinä aikana en ole onnistunut laihtumaan edes kymmentä kiloa, vaikka olen tehnyt parhaani. Vaikka kaloreissa on ollut tuntuva vajaus ja vaikka olen liikkunut enemmän kuin vuosiin ja vaikka olen ihan oikeasti yrittänyt. Olen niin peloissani, että kohta alan taas lihoa. En ihan oikeasti kestäisi sitä, se olisi se surullisenkuuluisa viimeinen korsi. Haluaisin niin hirveästi laihtua, mutta kun teen jo nyt parhaani, vaikka minun parhaani ei kenties aivan ole sama kuin jonkun muun paras olisi. En tiedä, mitä voisin tehdä, realistisesti ajatellen siis. Ehkä laihtuisin, jos pystyisin vaikka olemaan nutreilla ja käymään salilla joka päivä, mutta tiedän, ettei minusta ole pidemmän päälle kumpaankaan. Minun olisi pitänyt olla tavoitepainossani jo kuukausia sitten, eikä ole mitään hyvää syytä, miksi niin ei tapahtunut. Kalorien osalta tilanne on ihan ok, mutta ruoan laadussa olisi vielä paljon parantamisen varaa. Tiedän, että syön väärin, koska valitettavasti ne päivät, jolloin olen saanut tarpeeksi proteiinia, ovat yhden käden sormilla laskettavissa ja liian usein syön viipaleen leipää tai jotain vastaavaa hiilaripitoista.  Olen huomannut, että meillä kotonakin ruokavalio on aina ollut todella hiilihydraattipitoista ja kun aikanaan lakkasin syömästä lihaa, se oli katastrofi proteiininsaannilleni. En ole koskaan erityisesti pitänyt maitotuotteista, mutta väkisin tietysti yritän syödä niitä. Mutta kun mieli tekee jotain ruokaa, ihan liian usein otan jotain, joka maistuu hyvältä, sen sijaan, että söisin sitkeästi rahkaa tai jugurttia. Hyvä voileipä maistuu niin kirotun hyvältä ja on vielä määriteltävissä terveelliseksi ja laihdutukseen sopivaksi. Vaikka kalorit nykyään pysyykin kurissa, ruoan laadussa on edelleen tekemistä. Minä kai olen jonkinlaisessa hiilarikoukussa, koska saan siitä jonkinlaista henkistä tyydytystä, toisin kuin proteiinista. Jos olen onnistunut syömään koko päivän proteiinipitoisesti, tunnen oloni jotenkin kylmäksi ja tyhjäksi ja himoitsen leipää aivan järjettömästi. Ja leipään on niin helppo sortua, koska eihän se varsinaisesti ole epäterveellistä… Eikä kai se haittaakaan, jos syö pari viipaletta päivässä, mutta kun joskus on päiviä, jolloin en ole muuta syönytkään… Ja tiedän, että siksi minulla ei oikeasti ole oikeutta valittaa siitä, ettei paino laske... Vaikka toisaalta minusta tuntuu, että minun pitäisi laihtua ihan vain siksi, että kalorit kuitenkin ovat tarpeeksi pienet.  Joka tapauksessa, painon jumittaminen harmittaa minua ihan suunnattomasti!

Se, että olen lihava, ei ole mikään ihme, niin paljon herkkuja olen itseeni ahtanut. Mutta se, miksi en ole onnistunut laihtumaan, on toinen juttu. Koska vaikka dieettini ovat yleensä kestäneet korkeintaan muutaman viikon, syy niiden lopahtamiseen on ollut paljolti siinä, että paino ei ole laskenut. Nytkin olen jo reilusti yli vuoden elänyt noin 1000 – 1200 kcal:lla päivässä ja alun jälkeen paino ei ole laskenut. Olen toki aika laiska, mutta monena päivänä kulutan tuon verran jo kävelemällä ja huonoinakin päivinä noin puolet. Olen oikeasti ihan vakavissani harkinnut, että kenties olen joko hullu, minulla on jokin muistisairaus tai syön unissani. Ellen seuraisi rahankäyttöäni tarkasti tai jos asunnossani olisi ylimääräistä ruokaa, uskoisin kyseessä olevan jonkun noista. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi laihtua…

Kenties tämä on vain läskin selittelyä, mutta olen oikeasti miettinyt, että aineenvaihdunnassani olisi jotain vialla. Silloin nuorena, ennen lihomistani, muistan, että minulla oli aina ihan hirveä nälkä kouluruokailussa ja sitten taas iltapäivällä kotiin päästessä. En tiedä, mihin se tunne katosi, mutta lukion jälkeen lakkasin tuntemasta nälkää. Olen tuntenut varsinaista nälkää aikuisiällä todella harvoin. Himoitsin herkkuja, mutta en oikeastaan koskaan ennen leikkaustakaan kokenut olevani nälkäinen, vaikka olisin ollut koko päivän syömättä. Toisaalta ihan yhtä lailla himoitsin niitä herkkuja, vaikka kuinka olisin ahtanut itseni täyteen terveellistä ruokaa. En enää kunnolla edes muista, miltä tuntui olla nälkäinen. Luulen, että se liittyy jotenkin lihomiseeni tai ajallisesti ne ainakin osuu yksiin. En tosin tiedä, kumpi on syy ja kumpi seuraus.

Joulun jälkeen muistan kirjoittaneeni, miten pettynyt olisin, jos vasta syyskuussa pääsisin 75 kiloon. Nyt minulla ei enää ole toivoakaan saavuttaa tuota syyskuussa, eikä todennäköisesti tänä vuonnakaan. Nyt toivon vain, että pääsisin tämän vuoden aikana edes lievän ylipainon puolelle, mutta en siihenkään kovin paljoa usko. Pelkään pahoin, että tämä oli nyt tässä… En toki aio luovuttaa, mutta… Jos saisin edes ne miinus 30 kiloa täyteen, mutta kun olen yrittänyt laihtua paria kiloa jo kuukausia, ei sekään kovin hyvältä näytä! Inhoan sitä, että minusta tuntuu, etten mahda tälle tilanteelle mitään, kun paras yritykseni ei tuota tulosta! Olisi jotenkin paljon parempi olla läski, koska syön liikaa, on niin turhauttavaa olla läski siitä huolimatta, että joka päivä yritän parhaani ja jollain tavoin onnistunkin, kalorien osalta ainakin. Se saa minut tuntemaan, etten koskaan voikaan laihtua ja se on sanoinkuvaamattoman masentava ajatus! Mutta edelleen aion yrittää ja edelleen aion yrittää saada syötyä enemmän proteiinia ja vähemmän hiilareita. En usko itseeni niin tippaakaan, mutta edelleen yritän. :)

Muutoin olen edelleen aika kyllästynyt, mutta lääkkeet kai pitää ahdistuksen poissa. Olen jotenkin hirveän tietoinen siitä, että olisin nyt todella ahdistunut, jos en söisi niitä, ainakin uskon niin. Nyt olen alkanut pelkäämään sitä, ettei lääkäri enää määrää niitä. Mutta katsotaan nyt. Huomenna joudun taas tapaamaan sukulaisia… :/ Mutta muuten kaikki on ok. :) Toivon vain niin kovasti, että laihtuisin lisää, minulla on vielä niin paljon ylipainoa… Tai edes sitä, etten lihoisi uudelleen!

24 kommenttia:

  1. On tuo kurjaa, että kun yrittää ja ei saa mitään tuloksia. Luulen, että tiedät kaikki laihdutukseen liittyvät asiat joten ei paljon kannata neuvoa sinua. Saatikka että en edes itse pysty noudattamaan niitä.

    Jos olen ymmärtänyt oikein niin leikkauksen myötä ja vähäisen ravinnon lihasten määrä vähenee? Tämä taas tarkoittaa peruskulutuksen laskua? Syöt kyllä jo niin vähän että painon pitäisi pudota.... (omaa pohdintaani). Lihaskunnon tekeminen voisi olla hyvä juttu? Kun kerää lihasta niin se taas nostaa peruskulutusta? Eli kuntosalia ja proteiinia ruokaan ja sen päälle kävelyä... ehkäpä se paino lähtisi laskuun :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on tosiaan vielä kurjempi kuin harmitella sitä, että tuli syötyä liikaa! Vaikka tosiaan parantamisen varaa kyllä olisi... Jokin osa minusta on kai sitä mieltä, että nytkin jo pärjään niin paljon paremmin kuin pahimmillani, että ansaitsisin siitä palkkion. :) Vaikka eihän se niin toimi. :/

      En sitten oikein tiedä tuosta lihasten määrästä... Proteiininsaantini on aina ollut heikkoa, enkä ole kauheasti lihaksiani kehittänyt. Mutta sehän tosiaan auttaisi, se vain, että mieluummin suunnilleen tunkisin neuloja kynsieni alle kuin uskaltautuisin salille! Tai voisihan sitä kotonakin lihaksia kehittää, ettei se siitäkään kiinni ole. Minun on vain hyvin vaikea pakottaa itseäni mihinkään epämiellyttävään, olen sen verran lapsellinen luonteeltani. Toivoisin, että ruokavalio ja kävely riittäisi... Mutta ei vain tunnu riittävän, joten jotain pitäisi kyllä tehdä! :/

      Poista
  2. Mie oon saanu sen kuvan, että oot jo ennen koko leikkausta luovuttanut. Että kokeillaanpa nyt tätäki, mutta en mie tällä laihdu kuitenkaan.

    Sie itte tiiät vallan mainiosti mitä sun täytyy tehä että laihdut. Mutta haluatko sie sitte ihan oikeasti laihtua. Vai onko tuo ylipaino sulle vaan hyvä syy vetäytyä oman itsesi seuraan ja vältellä muita. Jotenki mie vaan oon saanu sen kuvan, että sie et oikeasti ees halua laihtua.

    Mutta tsemppiä sulle kuitenki. Toivottavasti sie vielä pääset ittes kans sinuiksi ja elämä voittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla ei ole edes sanoja kuvata, miten paljon vihaan olla läski ja jos se ei ole blogistani aiemmin välittynyt, niin tuskin saan sinua siitä nytkään vakuuttuneeksi. En ole koskaan luovuttanut, mutten ole koskaan uskonutkaan siihen.

      Kuten sanoin, teen parhaani. Jos parhaani olisi enemmän, en olisi koskaan lihonutkaan, kuten ei kukaan muukaan ylipainoinen. Mutta silti se on kaikki, mihin pystyn.

      Poista
    2. En mie kyllä usko, että kukaan tykkäisi olla läski. Ei varmasti ja en ollenkaan tarkoittanut että sie tykkäisit siitä. Mutta, kuten tuolla alempana moni kommentoinu, sie vaan suhtaudut tuohon laihtumieesi niin negatiivisesti. Niin kuin olisit jo aika päiviä luovuttanut, että et tule laihtumaan. Ei tästä tule mitään.
      Ko hyvä J.B siitä kyllä tulee. Pidä se tankkauspäivä. Syö vaikka kuinka etois. Testaa toimiiko se. Jos ei, niin ota yhteyttä sinne sun ravintoterapeutille. Jossainhan sen vian täytyy olla jos kaikkesi teet ja milään ei auta. Ja lisäät liikuntaa. Reippaasti. Ja siis kunnon hikiliikuntaa.
      Mutta vaihda nainen asennetta! Heität tuon negatiivisuuden ja luovuttamisen pois.

      Poista
    3. Tavallaan minä kai olenkin, en ole koskaan pystynyt oikeasti uskomaan siihen, en edes silloin ihan aluksi. Olen aina haaveillut laihtumisesta ja siitä, millaista elämä olisi normaalimman kokoisena, mutta se on aina tuntunut pelkältä haaveelta. Ja sitten kun olen yrittänyt laihduttaa, siitä ei ole tullut mitään, vaikka kuinka olisin yrittänyt parhaani. Silloin Ainoalla Onnistuneella Laihdutuskerrallakin joudun todella syömään ihan hirveän vähän ja silti paino laski kuukaudessa sen, mitä muilla laihduttajilla viikossa. Se vei uskoa mahdollisuuksiltani laihtua, koska sen vähempää ei enää voi syödä, jos aikoo pysyä elossa!

      Mutta yritän nyt vähän lisätä ruoan määrää, toivoakseni proteiinien muodossa. Liikunnan lisäämisestä en oikein tiedä, kulutan kuitenkin jo kävelemälläkin ihan kivasti kaloreita. Voisin yrittää vähän hölkkäilläkin välissä. :)

      Mutta yritän kyllä jostain löytää hiukan uskoa tähän! :)

      Poista
    4. Oikea homma :D

      Pelkkä asentees vaihto päinvastaiseen, saattaa saada ihmeitä aikaan :)


      Poista
    5. :) Kenties... Kaikkien näiden vuosien jälkeen on vain aika vaikea uskoa, mutta yritetään... :)

      Poista
  3. Ei varmaan ole mitään inhottavampaa, kuin antaa kaikkensa ilman tulosta :/ tuttua täälläkin päässä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! :/ Vaikka tiedostan kyllä, että muiden paras on paljon enemmän kuin minun, niin kun ottaa huomioon sen, miten valtavia ongelmia minulla on ruoan kanssa, omasta mielestäni ansaitsisin palkkioksi edes jonkinlaista tulosta! :D

      Poista
  4. No voi että! :(

    Kuten Raparperi sanoi: tiedät kyllä ko.aiheeseen liittyvät asiat, joten ei kannattane neuvoa. Olen samaa mieltä. Ja silti kommentoin. :) Mutta jospa voisimme tsempata sinua jotenkin eteenpäin. Rohkaista luottamaan, että matka jatkuu kaikesta huolimatta!

    Mitä jos kokeilisit tankkauspäivää, järkyttäisit hieman elimistöä (aineenvaihduntaa) sillä. Söisit jotakin sellaista, joka poikkeaa täysin normiruokavaliostasi. Kalorimääräsi tuntuu niin kovin pieneltä ja olet syönyt saman verran jo pitkään (vuoden). Tosin en tiedä onko se ravitsemusterapeutin sinulle laatima/suosittelema!?

    Luin jostain netin syövereistä, että leikkauksen jälkeen olisi hyvä syödä jopa 6-7 kertaa päivässä eli pieniä annoksia, mutta riittävän usein. Ihan omasta kokemuksesta olen tänä kesänä huomannut, että siirtyminen viiden aterian päivärytmiin on tehostanut aineenvaihduntaa (ennen söin vain neljästi, ja ennen laihduttamista saatoin syödä vain kolmekin kertaa).

    Vanha totuus pitänee paikkansa: Vain syömällä voi laihtua! Niin se on. Laihduttaessa pitäisi syödä riittävästi, monipuolisesti ja tiheästi, jotta elimistö ei joudu säästöliekille.

    Ja jos sinua yhtään lohduttaa, niin ilman lihavuusleikkaustakin voi pitkän matkan laihduttaja kamppailla saman paino ei putoa -ongelman kanssa. Minulla sattuu se vain johtumaan siitä, että ruoka ja ne herkut maistuvat liian hyvin. Pitäisiköhän meidän vaihtaa ruokavaliota hetkeksi - tiedä vaikka tulisi tuloksia molemmille!? ;)

    Hyvää mieltä sinulle ja myötätuntotsemppihali!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja toisekseen: jos välimatkamme (asuinpaikkakunnat) on kohtuullinen, olisin valmis tapaamaan sinut. Uskaltaisitko? :)

      Poista
    2. Ne faktat kyllä onkin hallussa, mutta sitten se toteutus... Se onkin jo hankalampaa. Varsinkin tuo useammin syöminen on minulle todella vaikeaa, ei tarvitse kuin hetkeksi keskittyä johonkin muuhun ja yht'äkkiä huomaan kuluneen tunteja. Minä olen melkein koko aikuisikäni syönyt kerran päivässä ja siitä pois opettelu on ollut vaikeaa. Sekin varmaan vaikuttaa siihen, että paino putoaa niin heikosti. Nykyään saan syötyä ehkä neljä kertaa päivässä, joskus useamminkin ja jo se on minulle saavutus!

      Kalorimäärä on suositusten mukainen, mutta ruokavalio ei. Enemmän proteiinia ja vähemmän hiilareita pitäisi saada syötyä. Ravitsemusterapeutti oli sitä mieltä, että söisin max kaksi annosta hiilareita päivässä, eli aamupuuro ja sitten esim. yksi viipale leipää. Minun tulee syötyä ehkä tuplasti tuo, mikä sitten tietysti näkyy myös siinä, että proteiinia on vaikea saada. Quantina yksi päivä ehdotti myös tuota tankkauspäivää ja söinkin viikonloppuna enemmän, ihan oikeaa ruokaakin vaihteeksi. Ajattelin kokeilla ottaa sen tavaksi ja katsoa, auttaako se. Mutta minulle se ns. oikea ruoka on kovin hiilaripainoitteista, perunaa ja pastaa ja sen sellaista, joten tuota proteiiniongelmaa se ei auta.

      Ehkä pitäisi kokeilla joo! :) Tosin olen nyt tällä hetkellä herkkulakossa ihan kokonaan. :)

      Olen saanut joitain tapaamistarjouksia ja olen päätynyt siihen, etten ole tavannut ihmisiä, joihin olen täällä tutustutunut. :) Toivon, ettei kukaan pahastu siitä! Suurimmaksi osin se johtuu siitä, että säilyttämällä anonymiteetin, voin kertoa täällä ihan mitä vain ja tarvitsen jonkin paikan, jossa voin tehdä niin. Minä myös häpeän sitä, kuka oikeasti olen ja blogini lukijat tuntevat minut oikeasti, toisin kuin kukaan oikeassa elämässä. Osittain se johtuu myös siitä, että pelkään tuottavani pettymyksen, koska täällä saan hiukan aikaa jäsennellä ajatuksiani ja ilmaistua ne sujuvammin, kun taas oikeassa elämässä olen ihan oikeasti tappavan tylsä ja minun on ihan hirvittävän vaikea keksiä mitään järjellistä (tai edes järjestöntä!) sanottavaa. Mutta kiitos tarjouksesta, olen siitä todella kiitollinen! :)

      Ja kiitos tsempeistä! :)

      Poista
    3. Eli puhelin piipittämään 2-3h välein ruoka-aikaa, niin ei unohdu! :)

      Minäkin olen herkkulakossa. Sain haasteen. Mutta ei tämä kestä kuin kolme lyhyttä viikkoa. :) Mutta toimii hyvänä kurinpalautuksena taas kerran.

      Ymmärrän, ja kukaan ei voi tuosta pahoittaa mieltään, ei tietenkään!! Bloggaan itsekin anonyyminä ja haluan sen säilyttää. Olen muutaman blogitutun kuitenkin tavannut. Jotenkin toivoisi sinun voivan unohtaa häpeän ja pelon omasta tylsyydestäsi. Tapaaminen voisi parhaimmillaan avata silmäsi huomaamaan, että kukaan ei ole parempi toista ja jokaisella meillä on omat ongelmamme. Sitäpaitsi useimmat meistä laihduttajista kamppailevat ihan samojen tai vähintäänkin samankaltaisten asioiden kanssa. Usko pois! Jonkun pitäisi päästä osoittamaan sinulle, että olet arvokas sellaisenaan! Anna jollekin joskus mahdollisuus siihen.

      Nukutaan hyvin!

      Poista
    4. Tuo voisi kyllä toimia! :) Minä yritän nyt vain olla toistaiseksi ilman mitään hyvää. Tosin söin leipomaani juustokakkua, mutta koska makea ei ole koskaan ollut minulle ongelma, en niin siitä välittänyt. Tekee kyllä hyvää olla välillä kokonaan ilman, koska itse ainakin huomaan säästeleväni kaloreita siitä hyvästä ruoasta voidakseni syödä jotain hyvää.

      Minun perspektiivistäni jokainen ihminen on ainakin jollakin tapaa parempi kuin minä. Siksikin kai minun on niin vaikea ystävystyä. Mutta kiitos! :)

      Poista
  5. Minua harmittaa, miten lähestyt tätä painonpudotusasiaa aina niin negatiivisesti. Olet koko ajan asettanut aikatavoitteita, ja sitten kirjoittanut, miten olet epäonnistunut, kun et ole laihtunut niin ja niin montaa kiloa johonkin tiettyyn päivään mennessä. Aikatavoitteet ovat suoraan sanottuna perseestä, jos ne aiheuttavat huonommuuden ja epäonnistumisen tunteita. Miksi vertaat itseäsi johonkin leikattujen ideaalipainonpudotustahtiin? Jokainen on yksilö, ja muihin vertaaminen on ihan turhaa. Tuollaiset "olisi pitänyt" lauseet eivät ainakaan edistä painonpudotusta, joten mitä jos ihan oikeasti yrittäisit päästä eroon tuosta ajattelusta?

    Olet laihtunut yli 25 kiloa, ja se on tosi paljon, se on TOSI HYVÄ SAAVUTUS. Tuosta saavutuksesta on syytä olla iloinen! Sekin on tosi hienoa, että painosi on pudonnut koko ajan, ei ole tullut mitään isompia takapakkeja, niin kuin yleensä laihduttaessa. Ja kun olet murehtinut ihon palautumista, niin eikö tämä hidas pudotustahti ole sen kannalta parempi juttu. Sinä olet onnistunut laihdutuksessa, älä käännä sitä päinvastaiseksi!

    Jos epäilet, että aineenvaihduntasi on sekaisin, niin se saattaa hyvinkin johtua siitä, että olet jo vuosia syönyt liian vähän ja epäsäännöllisesti ja ollut dieeteillä. Minusta Quantinan ehdotus boostipäivästä on hyvä. Ja jos laihdutus ahdistaa, niin mitä jos pitäisit siitä hetken taukoa? Keskittyisit vaikka mieluummin löytämään jonkin mukavan liikuntalajin, jossa keskittyisit ihan muihin juttuihin kuin kalorinkulutukseen. Ja pyrkisit syömään hyvin siksi, että hyvä ruokaa tekee hyvää. Eli yrittäisit syödä hedelmiä, kasviksia, proteiinia ja terveellisiä rasvoja niin, että saisit ravinnosta tarvittavat vitamiinit ja hivenaineet välittämättä siitä, ylittyykö kaloritavoite vai ei.

    Joka tapauksessa tsemppiä jatkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän... :/ Vaikka olen aina halunnut sitä niin kovasti, en ole oikeastaan koskaan uskonut siihen. Paitsi silloin Ainoalla Onnistuneella Laihdutuskerralla, mutta sekin tavallaan vei uskoa tulevilta laihdutuskerroilta, koska se oli niin hirveän työn takana ja painoa putosi silti niin vähän. Toisaalta se hiukan kannustaa, että nyt jäljellä on alle 15 kiloa, joskus silloin ennen aina ajattelin, että pitäisi laihtua sellaiset 60 kiloa ja se on jo alkujaan aika masentava ajatus! Sikäli olen iloinen, että edes vähän on lähtenyt.

      Vertaan itseäni muihin leikattuihin kai siksi, etten tiedä ketään, kuka olisi laihtunut yhtä vähän kuin minä. Laihduin niin kauan, kuin leikkaus sen mahdollisti, mutta nyt kun on taas kyse vain itsestäni, en onnistu. Olen pettynyt itseeni ja vihainen itselleni, etten pysty tähän, vaikka ylipainoisena oleminen pilasi elämäni. Vertailu on tietysti turhaa, mutta miksi juuri minun pitikään olla se huonoin!

      En tosiaan tiedä, miten iholleni olisi käynyt, jos olisin laihtunut nopeammin, koska jo nyt näky on aika hurja! Laitan sitten kuvia, jos nyt joskus pääsen kahdesta kilosta eroon!

      Varmaan ainakin osittain johtuukin. Leikkauksenhan pitäisi vaikuttaa aineenvaihduntaan aluksi ja silloin tosiaan paino putosi. Ajattelin nyt tosiaan kokeilla tuota, että kerran viikossa yrittäisin syödä enemmän. Tuo terveellinen ruokailu on aina ollut minulla unelmana, mutta se myös aina jää laihdutustoiveiden varjoon. Olen vain niin kyllästynyt olemaan lihava ja haluaisin jo olla perillä! Eikä siinä mitään, että laihduttaminen on vaikeaa, mutta kun minusta alkaa tuntua, että se on mahdotonta ja se on kamala ajatus!

      Kiitos! :)

      Poista
  6. Annan oman maallikkolaihduttajan diagnoosini: kehosi on pitkän laihduttamisen seurauksena mennyt säästöliekille, eikä se aio päästää ainuttakaan grammaa karkuun.

    Pitäisiköhän sinun vaihtaa ravintoterapeuttiasi? Vaikuttaa siltä, ettei hän ole oikein ajan tasalla, jos neuvoo sinua jatkamaan samoilla linjoilla, vaikkei tuloksia tule.

    Jos haluat kokeilla muutosta omin voimin, niin vinkkejä säästöliekin selättämiseen löytyy muun muassa tästä Hanna Partasen kirjoittamasta artikkelista: http://www.kauneusjaterveys.fi/artikkeli/saastoliekilla-starttaa-aineenvaihduntasi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mirjan laittama linkki vaikuttaa tosi hyvältä ja uskon täydestä sydämestäni, että siitä voisi olla sinulle apua. Nykyinen kituutusmetodisi ei selvästikään toimi, joten on syytä etsiä toinen keino. Keino, jossa pidät kehostasi huolta etkä näännytä sitä.

      Ei kenenkään loppuelämä ja kestävä painonhallinta voi pyöriä tuhannen päiväkalorin ympärillä. Se on kaukana terveellisestä ja tasapainoisesta ruokavaliosta. Uskon kun sanon, että tiedän miltä tuntuu kun oma keho taistelee painonpudotusta vastaan ja tuntuu imaisevan jokaisen kalorin vyötärölle (PCOS ja kasvanut insuliiniresistenssi). Neljän vuoden onnistuneen painonhallinnan suoman kokemuksen turvin uskallan kuitenkin väittää, että toimiva resepti on säännöllinen liikunta ja terveellinen ruokavalio, jossa kalorit todellakin pyörivät lähempänä kahta tuhatta kuin tuhatta kaloria.

      Puhut aina Ainoasta Onnistuneesta Laihdutuskerrastasi. Sanon suoraan, että se ei ollut onnistunut, koska lihoit takaisin. Tai ehkä se oli laihdutuskuurina onnistunut mutta ei elämäntapamuutoksena, ja siitähän tässä painonhallinnassa on kyse, että löytyy se oma tasapainoinen tie, joka kantaa koko loppuelämän. Sinäkin löydät sen, jos vain haluat kokeilla jotain muuta kuin iänikuista kituuttamista, jossa kehosi on vihollisesi. Kun sisäistät omat voimavarasi, kaikki on mahdollista.

      Olen pitkään ollut sitä mieltä, että laihdutus tapahtuu pään sisällä. Niin kauan kuin suhtaudut itseesi ja kehoosi negatiivisesti, muutos on käytännössä mahdoton.

      Minä olen aina hävennyt pituuttani ja leveitä hartioitani ja vankkaa ruumiinrakennetta. Unelmoin aina ballerinamaisesta siroudesta. Kun tajusin, ettei minusta koskaan tule pientä ja hentoista, päätin opetella kääntämään heikkouksina näkemäni piirteet voimavaroiksi. Vähitellen aloin nähdä itseni elinvoimaisena, voimakkaana, vahvana, pitkänä, uljaana. Ja siinä ohessa aloin tehdä uljaita asioita: nostin juoksukuntoni nollasta puolimaratoniin, punnersin itselleni rintalihakset ja hienot habat, opettelin nostamaan kahvakuulaa... Yritän vain sanoa, että sinulla on keho, joten käydä sitä hyödyksi. Saatat päätyä mitä uskomattomimpiin ja ihanimpiin paikkoihin. :)

      Ja en hyväksy tekosyyksi, että olisit muka liian lihava tekemään muuta liikuntaa kuin kävelemään. Itse aloin juosta kun painoindeksini oli himpan päälle 30 eli aika lailla sama kuin sinulle. Mikään kehossasi ei estä sinua. Anna sille mahdollisuus.

      Poista
    2. Mirja: Voit hyvinkin olla oikeassa ja tuo on ainakin sellainen asia, jota voisin kokeilla. Noita ravintoterapeutin käyntejä ei enää olekaan jäljellä. Suoraan sanottuna en mielestäni kauheasti hyötynyt niitä, koska ei siellä oikein tullut vastaan mitään uutta. Kiitti linkistä, vaikuttaa hyvältä! :)


      Quantina; tottahan se on, että se mitä nyt teen, ei toimi. Toisaalta minusta jo nytkin tuntuu, että pakkosyötän itseäni, koska en tunne minkäänlaista vetoa normaalia, terveellistä ruokaa kohtaan ja nytkin tunnen jo siksi syöväni paljon. Mutta voisin ehkä kokeilla syödä jotain vähän energiapitoisempaa. Söin muuten viikonloppuna sitä himoitsemaani pastaa, hyvää oli, mutta vatsani ei oikein vieläkään tykkää mistään niin kiinteästä. Mutta pienissä erissä tuli syötyä aika paljonkin. :)

      Niin totta kyllä, mutta tarkoitan sillä sitä, että se oli ainoa kerta, jolloin onnistuin olemaan pitkän ajanjakson täysin ilman herkkuja. Ainoa elämässäni. :) Tosin sitten sorruin niihin herkkuihin ja palasin alkulukemiin. :/ Ongelma on osin siinäkin, että rakastan herkkuja ja ajatus niistä luopumisesta tuntuu todella vaikealta. Mutta toisaalta en osaa pysyä kohtuudessa, en pysty syömään vain joskus. Helpompi on olla kokonaan ilman.

      Minäkin haluaisin olla pienikokoinen, mutta olen aina nauttinut siitä, että olen fyysisesti hyvin vahva. Minä en halua näkyviä lihaksia, mutta haluaisin olla vieläkin vahvempi ja hallita kehoni paremmin, koska olen todella kömpelö. Siis todella! Juoksu kiehtoo minua, mutta nilkkani nyrjähtelevät jo kävellessä, joten pelkään katkaisevani jalkani! Oikeastaan haluaisin taas uida, mutten saa kerättyä rohkeutta mennä uimahallille. Säälittävää pelätä uimahallia, mutta en uskalla mennä edes ovelle kurkkimaan! :D

      Mutta kiitos kannustuksesta! :) Minun täytyy tosiaan kokeilla jotain muuta, koska se, mitä teen nyt, ei tosiaan toimi! :)

      Poista
    3. Voin luvata, että ne lihakset eivät putkahda kroppaan yhdessä yössä, joten voit levollisin mielin treenata lisää voimaa. :) Ei me kolmekymppiset lihaa syömättömät naiset taideta olla kaikkein tehokkaimpia lihasmassan kasvattajia!

      Olen kanssa aika kömpelö, saatan kävellä päin ovenkarmeja, kun en oikein hahmota kroppaani. Jooga auttaa kehonhallintaan, jos haluat sitä kokeilla. Netistäkin varmaan löytyy miljuunia joogavideoita, jos arastelet tunneille menoa. Tosin tuolla paikassa, jossa minä käyn, on ihan kaikenkokoisia ja -ikäisiä kävijöitä. Enkä muuten ole koskaan törmännyt paikkaan, joka huokuisi niin paljon hyväksyntää, kuin joogakoulu. :) Kokeile muuten ihmeessä juoksua, jos se kiehtoo! Otat vaikka kännykän mukaan, niin voit tarvittaessa soittaa ambulanssin. :D Ja tuo uimahallipelko on ihan pönttö. :) Mitä jos ottaisit syksyn haasteeksi käydä uimassa edes kerran vaikka jonain mummoja kuhisevana aamuaikana?

      Poista
    4. Joo, en ajatellutkaan, että minusta mitään kehonrakentajaa tulisi parhaalla yrityksellänikään! :D Kunhan vain sanoin, ettei se ole tavoitteeni. :)

      Minulla on ihan sama, törmäilen seiniin ja pudottelen tavaroita... :/ Joogaa olen aina harkinnut ja minua harmittaa ihan hirvittävästi, etten kehdannut mennä lukiossa joogatunneille, jotka pidettiin heti koulun jälkeen. Kun olin muka liian läski! :/

      Minä kyllä aina lupaan itselleni yrittää uimahallille menoa, mutten koskaan pysty siihen. Asiaa vielä pahentaa se, että ainoa lähellä oleva klooriton uimahalli on nuorten suosiossa, siellä ei tietääkseni pahemmin mummoja ole. Mutta ehkä pitäisi yrittää silti mennä klooriveteen uimaan mummojen kanssa. :) Jospa se tuntuisi helpommalta.

      Poista
  7. Sulle on haaste mun blogissa!

    VastaaPoista