sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Muutama vaatekuva

Meillä on nyt näköjään sellainen sukuvika, ettei kukaan osaa ottaa kuvia (ja edelleen syytän surkeaa kameraa), mutta tässä on nyt muutama kuva vaatteet päällä. En yritä esitellä tylsää vaatemakuani, vaan enemmänkin sitä, että miten "normaalilta" näytän ihan arkivaatteissa. Joskin jos olisin oikeasti menossa ulos, niin vaivautuisin kyllä silittämään. :) 

Tuo takki on muuten se, joka on kokoa 38. Ja jota olen uskaltautunut käyttämään tasan kerran, siksi sekin on noin ryppyinen, kun on ollut kaapissa. Se on muuten ihan kunnolla pinkki, kuva vääristää väriä melkoisesti. 

Olisikohan tuohon pitänyt laittaa jokin esine näyttämään mittakaavaa... Niin kuin jossain luontokuvissa, joissa on vaikka tulitikkuaski osoittamassa, minkä kokoinen kala on saatu pyydystettyä. Täytyisi olla joku normaalipainoinen ihminen vieressä, niin silloin näkisi paremmin, mutta ei sellaista ole nyt saatavilla. :)

Ja sitten ne tukisukkikset. Nämä on kyllä ihan kauhean näköiset, niin kuin sukkikset yleensäkin, mutta johan te näitte minut ilmankin niitä. Nämä on Lindexin firm supportit, mutten ole varma, onko koko oikea. Nämäkin kyllä ihan kivasti peittää pahimpia muhkuroita, mutta netissä, kun näistä luin, niin ihmiset sanoivat, että nämä on todella vaikea pukea päälle ja niistä on yhtä vaikea päästä ulos, mutta minusta nämä eivät olleet sen kummemmat, kuin sukkahousut yleensä. Aion siis kokeilla pienempää kokoa. 

Joka tapauksessa, tämän näköisenä minä liikuskelen tuolla ihmisten keskuudessa. Niin siis, tuohon ylempään kuvaan viitaten, en minä ihan pelkissä sukkiksissa ja rintsikoissa! :D Ainakaan tarkoituksella...

Kissalla oli oma mielipiteensä kaikesta tästä kuvaamisesta; :)







lauantai 28. syyskuuta 2013

Miinus 30 kg

Tai no, miinus 31, 4 kg oikeastaan. Leikkauksen jälkeen. En ole aivan varma, mikä on ollut ihan pahin paino, mutta muistelisin, että melkein 123 kg. Joten kokonaisuudessaan noin 37 kiloa on poissa. Ikuisesti. Eikä tule ikävä. Kolmisen kiloa miinus neljäänkymmeneen ja lievään ylipainoon.

Tunsin kyllä silkkaa kauhua aamulla vaa’alle astuessani, mutta samalla olin optimistinen, että ainakin se seuraava kymppi olisi nyt rikkoutunut. Vaaka siis näytti 85,8 kg. Olen siihen todella tyytyväinen, mutta ilmaiseksi se ei tullut, olen syönyt todella vähän ja liikkunut todella paljon ja muutenkin tehnyt parhaani. Puhuin siitä, että tavoitteeni olisi liikkua pois puolet päivän kaloreista, mutta olen nyt kuitenkin liikkunut enemmänkin kuin mitä olen syönyt. Jalkani ovat olleet kipeät ihan koko ajan ainakin viimeisen kuukauden ajan. Mutta, se että paino vihdoinkin liikahti alaspäin, on kyllä vaivan arvoista. 

Niin, ne edistymiskuvat… Minua vieläkin nolottaa laittaa näitä, vaikka olettehan te kaikki varmaan nähneet niitä jo ennenkin, mutta nämä ovat kyllä jotain ihan järkyttävää...  

(Nämä on nyt kyllä todella huonoja laadultaan, minulla on huono kamera ja muutenkin nämä ovat vähän sumuisia. Mutta ehkä se on parempi niin… Enkä muuten vieläkään osaa seisoa suorassa! Ja mittasuhteetkin on ihan v****llaan ja oikeasti olen surkein kuvaaja ikinä, mutta; )


Pahoittelut seepramaisuudestani. Läski bikineissä jättää näköjään jäljet muuallekin kuin paikalle vahingossa osuneiden psyykeen.



Ihon roikkumisesta näkee muutoksen. Ainakin käsivarsista.

Onko kukaan enää tajuissaan? Olisi pitänyt jo eilen sanoa, että nämä kannattaa katsoa tyhjällä vatsalla... 

Nuo jalkani ovat kyllä jotain niin kauheaa… Minulla on tavallaan ylävartalo ja alavartalo ihan eri paria. Ylävartalo on ihan ok (menneisyyteni huomioiden), mutta jalat ja takapuoli saa minut kyllä tuntemaan niin syvää häpeää, ettei ole tottakaan... Pizzat ja sipsit ja muut herkut kyllä maistuivat hyvältä, mutta... No, tehty, mikä tehty. Ja arvet on parantuneet aika hyvin, kun nyt näitä katson. Ei sillä, että ne minua olisivat aiemminkaan häirinneet. 

Nyt lähden tavoittelemaan ensin lievää ylipainoa ja sitten ihan sitä lopullista tavoitetta. En nyt halua edes puhua mistään aikarajoista, mutta käytännössä saan sen deadlinen käsiini, kun saan ajan viimeiselle kontrollikäynnilleni, koska minun on pakko olla silloin tavoitteessani mahdollisen ihonkorjauksen takia. Jos en ole, kaikki hankaloituu huomattavasti. Mikäli edes sinne aion mennä. Mutta en nyt edes mieti sellaisia, vaan iloitsen uuden kympin täyttymisestä ja yritän ainakin estää painoa nousemasta.

Mutta; hyvää viikonloppua ja olen hyvin, hyvin pahoillani! Toivon, että edes osa teistä onnistuu pitkällisen terapian avulla toipumaan!

(Ai niin, harkitsin, etten kirjoittaisikaan painosta mitään, vaan jaarittelisin pitkän postauksen jostain ihan tyhjänpäiväisestä, kun te ihmeissänne yrittäisitte etsiä sitä paljon hehkutettua kympin täyttymistä jostain... :D)


torstai 26. syyskuuta 2013

Pikainen tarkistus?

Eli, jos on laihdutuskuurilla ja joku tulee viereiselle penkille syömään hese-ateriaa, niin syyte tulee taposta, ei murhasta, eikö niin?

Niin, että se siitä "olen siinä pisteessä, ettei tee mielikään mitään..." :D Onneksi en kehtaa mennä mihinkään tuollaisiin paikkoihin! :D

Kofeiiniyliannostus

Alkaa olla vähän levoton olo, koska korvaan syömättömyyttä kahvilla. Ja kamomillateellä, jota pystyn juomaan ilman migreeniä. Tai eihän se oikeaa teetä olekaan. Minä vain edelleen tarvitsen koko ajan jotain suuhun laitettavaa, nyt kun yritän syödä mahdollisimman vähän, veden juominenkaan ei ole yhtä suuri ongelma, kun juon sitten sitä, kun en muutakaan saa. Kahvi kalorittomana tuo vähän vaihtelua veden litkimiseen. Mutta se saa minut levottomaksi ja jotenkin käymään ylikierroksilla. Enkä oikeastaan edes pidä kahvista. En juonut sitä pitkään aikaan ollenkaan, mutta sitten kun luovuin teestä, aloin taas joskus juomaan kahvia. Olen nyt pysytellyt erossa myös limsasta, enemmänkin ehkä hampaideni takia. Tai no, ei ne tosiaan mitään terveysjuomaa ole ja luulen, että maksaparkani on joutunut käsittelemään enemmän lisäaineita, kuin olisi terveellistä. Ja herkkulakko jatkuu edelleen, mistä olen todella iloinen.

Pitäisi päästä ulos kuluttamaan ylimääräistä energiaa, mutta joudun ehkä jättämään lenkin väliin, koska silmäni ovat taas kipeät. En muista olenko kirjoittanut tänne jotain silmistäni aiemmin, mutta minulla on vähän ongelmia niiden kanssa. Olen varmaan maininnut sen, että minulla on todella herkät silmät ja kaikki voimakkaat tuoksut on suuri ongelma ja tiedän puhuneeni siitä, miten syvästi vihaan keväällä viistosti paistavaa aurinkoa, mutta syysaurinko on joskus yhtä ongelmallinen. Valo sattuu silmiini melkein aina ja varsinkin viistosti paistava aurinko aiheuttaa enemmän tai vähemmän kipua lähes joka kerta, mutta joskus silmiini sattuu niin paljon, etten yksinkertaisesti pysty pakottamaan itseäni pitämään silmiäni auki ulkona. Olen esimerkiksi käyttänyt kerran yli tunnin vajaan kilometrin matkaan, koska en pystynyt pitämään silmiäni auki kuin pikkuisen aikaa kerrallaan. Eilen, kun kävin lenkillä, aurinko paistoi todella pahasta kulmasta ja silmäni kirvelivät ja sattuivat koko ajan, mutta tulin siitä niin vihaiseksi, että kävelin kuitenkin ja nyt silmäni ovat edelleen kipeät, enkä pysty menemään ulos. Joskus ne ovat niin arat, etten voi olla ulkona edes pilvisellä säällä. Pitäisi ehkä mennä lääkäriin, mutta en tiedä, voiko sille tehdä mitään. Ehkä se on vain ominaisuus. Mutta se on todella ajoittaista, joskus saatan kestää ihan kirkastakin auringonpaistetta ilman sen kummempia ongelmia, vaikka sitä epämiellyttävänä pidänkin. Mutta nämä päivät, jolloin en kestä luonnonvaloa ollenkaan, vähän huolettavat. 

Olen myös jotenkin ihan turvoksissa ja pelkään, että lauantaina on edessä pettymys. Kuukautisten aikaan paino aina hiukan nousee, mutta nyt todella tarvitsisin pienemmän lukeman vaa'alle, koska olen yrittänyt niin kovasti. Toisaalta olen ehkä päässyt jotenkin siihen tilanteeseen, että alan menettää kiinnostustani ruokaan. Joskus (hyvin harvoin!) minusta tuntuu, etten haluaisi oikeastaan syödä mitään ja käytän sitä tunnetta ilomielin hyväkseni, koska yleensä minusta tuntuu, että haluaisin vain syödä ja syödä ja syödä! Olen nyt jotenkin siinä pisteessä, etten himoitse mitään, eikä minulla ole vaikeuksia syödä vain terveellistä (ja pahaa) ruokaa, joten toivottavasti pystyn jatkamaan, näytti vaaka sitten mitä tahansa. Mutta olen optimistinen, että se seuraava kymppi olisi tullut täyteen. Minusta tuntuu, että se on. Varmaankin juuri ja juuri, mutta se riittää. Toivottavasti sitten syksyn aikana saisin kuitenkin vähän enemmänkin pois. 

Jos nyt olen päässyt 87, 2:een, niin lievään ylipainoon on enää 3,6 kiloa, joka on ajatus, mihin en pysty yhdistämään minkäänlaista tunnetta. Minä en voi olla näin lähellä lievää ylipainoa. Normaalipainoonkin olisi enää 17,5 kg. Se on paljon painoa, mutta ihmiselle, joka on painanut yli 120 kiloa, se on aivan uskomaton ajatus!! Luen näitä blogeja, joissa ihmiset yrittää pudottaa juuri jotain vastaavia määriä ja minulle he ovat edelleen ihmisiä, jotka ovat paljon pienempiä kuin minä ja joilla on paljon vähemmän pudotettavaa kuin minulla. He näyttävät pienemmiltä, he kuulostavat pienemmiltä, heidän tavoittelemansa painonlasku on vain pieni osa siitä määrästä, mikä minun täytyisi laihtua. Paitsi... Ei oikeasti ole. Vieläkään en osaa kirjoittaa painoani ajattelematta asiaa kunnolla. Aloitan aina ykkösellä ja sitten joudun ottamaan sen pois ja aloittamaan kasilla. Ja sitten jään miettimään, että oikeastiko painoni alkaa kasilla?!! Ei voi olla! Tai jos puhun siitä tai ajattelen sitä, niin ajattelen painavani n. 98 kg. Ja sitten vasta huomaan, että ei kun sehän onkin jo n. 88 kg! Tiedän, että moni pitää naista siiderivalas luokkaan kuuluvana vielä lievästi ylipainoisena, mutta minulle alle 30:n bmi on jo pieni. Paitsi ettei sillä ole mitään tekemistä minun kanssani, koska enhän minä voi olla muutaman kilon päässä siitä! En edes osaa kuvata, miten älytön ajatus se on! Minähän olen valtavan lihava, 120 -kiloinen, minulla on pudotettavaa ainakin sata kiloa, minä enemmänkin pyörin kuin kävelen, pikkulapset pelkäävät, että vyöryn heidän päälleen... En vain yksinkertaisesti voi olla muutaman kilon päässä lievästä ylipainosta! Lievää ylipainoa ei edes pidetä terveysriskinä! Miten monta lausetta sainkaan aikaan ajatuksesta, joka on aivan käsittämätön! Olisin riemuissani, jos kykenisin ymmärtämään tämän! Toivon, että pystyisin näyttämään jonkinlaisen virtuaalisen luukun aivoihini, jotta näkisitte, miten absurdi ajatus tuo on minulle. 

Itse asiassa, minä muistan ihan viime hetket, jolloin olin lievästi ylipainoinen, vaikka en sitä silloin tajunnutkaan. En koskaan nuorempana edes ajatellut mitään painoindeksejä, en varmaan edes tajunnut olevani ns. normaalipainoinen silloin nuorena. Mutta painoni nousi ensin nopeasti 75:een ja sitten nopeasti noin 83:een ja minulla on hyvin selkeä muistikuva siitä, kun painoin 83,jotakin kg. Sitten seuraavissa muistikuvissa painan jo yli sata kiloa, vaikka luulisin käyneeni vaa'alla siinä välissäkin. Kai... Mutta en muista mitään painoa tuosta välistä, vain tuon 83,jotakin kg ja sitten 102,jotakin kg, josta yritin epätoivoisesti päästä alle sadan, muistaakseni epäonnistuen. Mutta niihin 83 kilon aikoihin tunsin itseni valtavaksi, yritän ahtautua vanhoihin vaatteisiini kuin makkarankuoriin ja illalla, kun riisuuduin, saumat ja napit ja vastaavat olivat jättäneet jäljen ihooni. Sen jälkeen kai ostin isompia vaatteita, mutta kuten sanottu, seuraava painomuistikuvani on jo parikymmentä kiloa isommilta ajoilta. Mikä on vähän outoa, koska painoni on aina ollut minulle niin oleellinen asia. Kai se johtui siitä, että sen 75:n jälkeen koin olevani valas, näytti vaaka sitten mitä tahansa. 

Ai niin, tarkoitus olisi tässä joskus uudistaa blogin ulkoasua, joten jos laitan tämän hetkeksi "vain kutsuttujen lukijoiden" käyttöön, niin ei huolta, laitan sen kyllä takaisin julkiseksi. Ajattelin vain mainita, koska blogini menettäminen arvetenkin aiheuttaisi teille sietämätöntä tuskaa ja vieroitusoireita! :D 

Joka tapauksessa, käyn nyt kokeilemassa, pystyisinkö menemään ulos. Hiukan epäilen, mutta katsotaan. :)

maanantai 23. syyskuuta 2013

Häntä on hukassa ja kavioita paleltaa

Mieliala on ollut ihan pohjamudissa koko päivän, tosin pitkä lenkki ihanassa syysilmassa hiukan piristi. Lenkkeilyn kannalta saisi aina olla syksy (ja muutenkin), ainoa vuodenaika, jolloin kävely on suorastaan ihanaa. Olen myös nukkunut ihan hirveän huonosti, heräilen koko ajan, näen painajaisia, on liian kuuma ja kohta liian kylmä, ulkoa kuuluu jotain vieraita ääniä, sähköhellan takaa pursuaa isoja käärmeitä... En tiedä, mikä minua vaivaa! Tietoisesti kaikki on ihan ok, mutta minusta tuntuu, kuin jotain hirvittävää olisi odottamassa aivan kulman takana. Olen huolissani vanhemmistani, vaikkei heillä mitään varsinaista hätää ole. Tunnen taas ihan hirveää syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta ja kaipaan epätoivoisesti seuraa ja tuntuu kuin ihan fyysisestikin kantaisin mukanani koko ajan jotain raskasta ja epämukavaa. Olen kyllästynyt niihin harvoihin asioihin, joista ennen sain iloa, enkä ole vielä löytänyt mitään tilalle. Ennen minusta esimerkiksi oli mukavaa käydä kirpparilla, mutta nyt laahustan hyllyjen välissä, enkä näe mitään kiinnostavaa. Enkä ole katsonut mitään nettitv:stä kuukausiin, kun yritänkin, harhaudun jonnekin muualle ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Tykkään edelleen lukea, mutta en ole löytänyt todella hyvää kirjaa pitkään aikaan.

Kielikurssitkin taas alkoivat ja sekin tuntui vähän ikävältä. Viime vuonna toisiinsa tutustuneet vaihtoivat kuulumisia ja se sai minut tuntemaan itseni niin yksinäiseksi. Yritin sitten jutella vieruskaverini kanssa, joka istui usein vieressäni viime vuonnakin, mutta hän ei ollut kiinnostunut. Olen ennenkin yrittänyt puhua hänen kanssaan, mutta vastaukset ovat yksitavuisia. Joko hän on ujo tai sitten ei vain halua puhua nimenomaan minun kanssani. Vähän pelkään, että kyse on jälkimmäisestä. No, oma vikansa, että tulee aina niin myöhään, että viimeinen vapaa paikka on minun vieressäni. Sekin on minusta jotenkin niin noloa, minusta aina tuntuu, että kaikki muutkin huomaa sen. Voi miten nöyryyttävää se on edelleen, kun pitää tehdä jokin pariharjoitus ja epätoivoisena katselen ympärilleni, että kuka joutuisi uhriksi ja joudun aina pyytämään, että voinko tulla kolmanneksi johonkin ryhmään. Sitten tunnen syyllisyyttä, kun he joutuvat sietämään minua. Olen niin kiitollinen ranskan opettajallemme, joka aina määrää parit ja aina eri parit. Viime vuonna venäjän kurssilla yksi poika istui aina edessäni, mutta sitten joidenkin opiskelijoiden ollessa pari kertaa poissa, hän joutui kahdella kerralla peräkkäin parikseni jossain puheharjoituksissa ja seuraavalla kerralla hän oli siirtynyt ihan eri puolelle huonetta istumaan. Minua hävetti ihan kauheasti... Teen kuitenkin parhaani näissä tilanteissa, yritän jutella jotain normaalia ja sanoa jotain hauskaa, joten en tiedä, mitä muuta voisin tehdä. Minusta tuntuu joskus, että pilaan sen ihmisparan päivän, joka joutuu parikseni.

Käväisin kaupungillakin ja vastaan tuli tyttö, jolla oli painoa reilusti enemmän kuin minulla ja samalla tavalla alavartaloon kertyneenä ja hän oli valinnut asukseen minihameen. Se sai minut miettimään, että miksi oikeastaan lihavan ihmisen pitäisi ensisijaisesti ajatella vartalonsa peittämistä pukeutuessaan... Se kuitenkin tuntuu olevan yleinen käsitys ja minulle se on aina ollut ensisijaisen tärkeää, pidän aina tummia vaatteita, koska musta muka hoikentaa, katson aina, ettei ihoa näy ja yritän muutenkin olla mahdollisimman huomaamaton. Mutta silti mietin, mikä oli saanut tuon tytön valitsemaan minihameen. Pitikö hän siitä, eikä välittänyt, miltä se näytti hänen päällään? Vai näyttikö hän omasta mielestään hyvältä? Totuus on, että jokin muu vaate olisi huomattavasti parantanut hänen ulkonäköään. Näin, miten ohikulkijoiden katseet nauliutuivat hänen jalkoihinsa. Häntä se ei tuntunut haittaavan. Mutta ehkä se ei ole oleellista, ehkä pitäisi uskaltaa pukeutua siten kuin haluaa. Mutta luulen, että tuntisin itsekin oloni epämukavaksi, jos olisi pukeutunut vaatteeseen, joka vetää puoleensa huomiota. Toisaalta eihän normaalipainoisillekaan kaikki vaatteet sovi, eivätkä hekään näytä siitä välittävän. Joskus toivoisin, että pystyisin pääsemään muiden ylipainoisten pään sisään ja kokemaan, miten he kokevat ylipainonsa, koska oma suhtautumiseni on niin hirveän vinksahtanut. Minulle lihavuus on aina ollut se oleellisin asia minussa ja olen aina olettanut, ettei ihmiset minussa mitään muuta näekään. Mutta oli totuus sitten mikä tahansa, se, miten itse ajattelen lihavuuttani ja miten suuren roolin olen sille elämässäni antanut, on joka tapauksessa jo sairasta.

Kämppikseni on muuten lihonut tässä viimeisen vuoden aikana oikein reilusti ja mitä enemmän hän lihoo, sitä nätimmäksi hän muuttuu! Ihan käsittämätön ilmiö! Hän oli normaalipainoisena ihan tavis, ei ruma, mutta ei edes nättikään. Nyt on hän on suorastaan hätkähdyttävän nätti, vaikka arvelisin painoa tulleen suunnilleen 30 kiloa! En edes osaa sanoa miksi, mutta hän näyttää paljon nuoremmalta ja iho hehkuu ja muutenkin paino sopii hänelle mielettömän hyvin! Kai se pyöreys sitten toisilla sopii kasvonpiirteisiin.

Minä en valitettavasti kuulu niihin ihmisiin. Olin toki ruma aiemminkin, mutta ylipaino pahentaa ulkonäköäni merkittävästi. Luulen, että kasvojen kannalta olisin sitä paremman näköinen, mitä laihempi olisin. En koskaan hyvännäköinen tai edes normaali, mutta laihuus sopisi kasvonpiirteisiini. Toisaalta pelkään laihtumisen ikäännyttävää vaikutusta, koska jotkut näyttävät vanhenevan sitä mukaa, kun kiloja katoaa. Tosin jotkut näyttävät nuoremmiltakin, mutta minun kohdallani ei tule käymään niin, koska näytän nuorelta lihavana. Toisaalta ei kai sillä ole niin väliä, toivon vain, että olen joskus siinä pisteessä, että yleisvaikutelma on normaali. Ettei minua enää huomata ihan arjessa. Joskus minusta tuntuu siltä jo nyt, ainakaan minusta ei enää kovinkaan usein tunnu, että minua suoranaisesti tuijotettaisiin. Ennen minusta tuntui ihan koko ajan siltä, että kymmenet silmäparit porautuvat selkääni. Nyt tunnen oloni epämukavaksi vain, jos huomaan jonkun katsovan.

Tein muuten niitä paahdettuja kikherneitä ja ne oli ihan ok. Joskin maustoin ne liian maltillisesti ja koska katsoin ohjeita samanaikaisesti kahdesta eri reseptistä, niistä tuli enemmänkin kovia kuin rapeita, koska valitsin vahingossa paistolämpötilan toisesta ja paistoajan toisesta. Mutta voi taivas, miten kipeäksi vatsani tuli! Syön kikherneitä muutenkin paljon, enkä ole missään muussa muodossa saanut vatsaani kipeäksi, mutta nyt sattui ihan tosissaan, vaikken kovin paljoa edes syönyt. Ehkä se johtui mausteista. Tai siitä, että osa niistä oli kovia kuin kivet! :D Ajattelin kuitenkin kokeilla niitä vielä uudestaan. Syönhän minä porkkanoitakin, vaikka ihan aina tulen niistä kipeäksi. Vaikken mitenkään hirveästi edes pidä porkkanoista... Mutta jotenkin miellän ne niin oleelliseksi osaksi laihdutusta. :D
Joka tapauksessa, menen nyt suihkuun lämmittelemään, täällä on nimittäin ihan hirveän kylmä, eikä patterit ole vielä päällä! :)

lauantai 21. syyskuuta 2013

Söin kuin antiikin soturi, enkä laihtunut...

Nyt on uusi muotidieetti, joka mukailee antiikin sotureiden syömistapoja. Minä noudatin tuota ainakin kymmenen vuotta ja lihoin vain, joten voin kertoa, että ei toimi. :D Älkää siis kukaan kokeilko. :) 

Minusta alkaa tuntua yhä vahvemmin, että hiukan on painoa pudonnut, koska housuni tuntuvat väljemmiltä. Tai sitten ne muuten vain tykkäävät valua alaspäin, ovat ehkä venyneet pesukoneessa. Mutta ensi lauantaina on siis kulunut vuosi siitä, kun sain miinus kaksikymmentä täyteen ja aion käydä vaa’alla ja toivottavasti voin ilmoittaa saaneeni seuraavan kympin täyteen ja laittaa uudet edistymiskuvat(Voi teitä onnekkaita! :D). Yritystä ei ainakaan ole puuttunut. Jos en nytkään ole laihtunut, niin voin varmuudella sanoa, että minä en pysty laihtumaan, piste! Tai siis huutomerkki! Mutta toivon uutta lukemaa, jossa sitten taas jumittelen muutaman kuukauden. :D

Teimme eilen illalla pizzaa ja söin kaksi ihan pikkuruista. Teimme pohjat tupperin pihvimuotilla, joten ne olivat tosiaan pieniä. Tosin tänään illalla syön varmaan toiset kaksi. Sitten palaan taas kitudieetilleni. Ja niin, söin myös palan suklaakakkua. Minun on jotenkin hirveän vaikea olla ottamatta mitään muiden seurassa, koska en halua tehdä laihduttamisestani numeroa ja toisaalta itseänikin ärsyttää sellainen, kun ei mikään kelpaa. Onneksi minulla ei ole sosiaalista elämää, muuten ei olisi toivoakaan laihtua!

Muutama viime päivä on ollut aika rankka, olen ollut alakuloinen ja yöt ovat olleet hirveän ahdistavia. Olen heräillyt murehtimaan ties mitä, kuten aina ennen… Ei kai lääkkeiden teho voi loppua kuin seinään… Toivottavasti ei, ehdin jo tottua vähän helpompaan elämään! Muuten olen nauttinut syksyisestä säästä ja odottanut joulua suurella innolla. Mutta nyt pelottaa, että ahdistus tulee takaisin. En koskaan kunnolla tajunnutkaan, miten hirveää se oli, ennen kuin lääkkeet toivat siihen helpotusta. Aivan kuin en koskaan kunnolla ymmärtänyt, miten rankkaa oli olla jatkuvasti väsynyt, ennen kuin aloin nukkumaan, kiitos siitäkin lääkkeille. Näköjään tarvitsen elämäni koossa pitämiseen kaikenlaisia kemikaaleja… :/

Ai niin, mistä tietää, että on liikaa lemmikkejä? Kun huutaa läpi kymmenen nimeä, joiden omistajista puolet on jo kuolleita, eikä vieläkään muista sitä, jolla saisi tuon verhoa pitkin kiipeävän otuksen alas! Kutsun äidin kissaa useammin nimellä "mikähittosinänytoletkaan" kuin hänen oikealla nimellään! Ja juuri yksi päivä huusin antaumuksella sisään koiraa, joka kuoli viisi vuotta sitten. Eipä silti, kyllä se nykyinenkin sieltä sillä tuli. :) Äitini näkyy tekevän ihan samaa. Eilen hänelle sanoinkin, että ei se kuollut kissa tule syömään kalaa, vaikka kuinka huutaisit, ottaen huomioon, että laitoin vielä ison kiven hänen hautansa päälle, ettei koiralle tulisi mieleenkään kaivaa häntä ylös. Ehkä minun pitäisi antaa kaikille eläimille sama nimi... Yhden äidin ystävän koirilla on aina sama nimi. Tosin se on ihmisen nimi ja kerran hän huusi sitä oikein kiukkuisesti ja ohi pyöräillyt nainen tuli kysymään, että no mitä?! :D 

Mutta, nyt pitää taas siivoilla ja myöhemmin saunaan! Kivaa viikonloppua jälleen kerran! :)

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Sama aika, sama matka, mutta...

...kalorien kulutuksessa valtava ero. Enpä ole ennen edes tullut kiinnittääkseni huomiota moiseen. Lähdin vielä eilen illalla kävelemään ihan pienen lenkin, kun oli niin ihanan sateista ja syksyistä ja kolmessa vartissa sykemittari näytti 402 kcal. Tänään sitten kävelin ihan normilenkkiäni ja satuin katsomaan sykemittaria juuri kolmen vartin kohdalla ja kaloreita oli kulunut 211 kcal. Ajattelin ensin, että olen kävellyt jotenkin poikkeuksellisen hitaasti, mutta kun kotona katsoin kartasta, eroa oli vain noin pari sataa metriä. Mietin, että voisiko se johtua syömisestä tai vuorokaudenajasta. Tosin yleensä tuo tietty lenkki jonka useimmiten kävelen, kuluttaa aika tarkkaan saman verran joka kerta, mutta kävelenkin sen melkein poikkeuksetta samaan aikaan. Voiko iltalenkki kuluttaa jostain syystä enemmän? Rasvanpolton kannalta ihanteellista pitäisi olla aamulenkki tyhjällä vatsalla, mitä tosin en pahemmin harrasta, kun en ole aamuihminen niin ollenkaan. Ei minusta illalla käveleminen edes tuntunut mitenkään raskaalta, vaan ehkä kevyemmältäkin kuin yleensä. Outo juttu. 

Ja ai niin, portaiden kiipeäminen neljänteen kerrokseen: kuusi kilokaloria. Eikö tuo ole masentavin asia, jonka olet koskaan lukenut blogista?! :) Ei kannusta luopumaan hissistä. Tosin meillä ei ole hissiä, joten on edelleen pakko kävellä portaat ja kuluttaa ruhtinaalliset kuusi kilokaloria. :) 

Äidille tulee viikonloppuna vieraita ja lupasin auttaa häntä tekemään pizzaa. Mahdollisuus sille, että pystyisin itse olemaan ilman, on aika lailla olematon. No, onneksi en pysty mitään hirveitä määriä enää ahmimaan, mutta olen ollut todella kiltisti viime viikot ja ajatus vähän ahdistaa. Ei sen yhden pizzansyönnin takia, vaan siksi, että pelkään, että alan lipsumaan muutenkin. Olen nyt todella motivoitunut saamaan sen seuraavan kympin täyteen ennen edellisen kympin vuosipäivää ja se on vaatinut melkoisia uhrauksia. Olen syönyt pelkästään pahoja ruokia ja niitäkin äärimmäisen vähän. Ja olen ollut keskiviikot kokonaan ilman ruokaa ja se on jostain syystä paljon helpompaa kuin kohtuudella syöminen(joten tänään siis tein lenkin tyhjällä vatsalla, vaikkei se aamulenkki ollutkaan). En himoitse mitään, eikä minulla ole nälkä ja muutenkin on oikein hyvä olo. Juon vain paljon vettä ja tunnen jotenkin puhdistuvani. Enkä silti seuraavana päivänä syö enempää kuin normaalisti. Luulen, että olen hiukan saanut painoa pois, koska tänään sykemittarin vyö oli liian löysä. Pettymys tulee olemaan todella valtava, mikäli ei ensi viikon lauantaina vieläkään näy muutosta. Silloin aion käydä vaa'alla, koska silloin tulee tosiaan se vuosi täyteen. Todella noloahan tämä on, koska olen edelleen pienen valaan kokoinen, mutta tein parhaani. Alkuvuodesta taisin listata olevani tavoitteessani tähän aikaan vuodesta ja vielä sanoin, että pettyisin, jos vasta nyt, mutta... Tilanne on mikä on, eikä sille nyt enää mitään voi. Pitää vain jatkaa yrittämistä. 

Ulkona sataa edelleen ja tuoksuu ja näyttää syksyltä. Se on aivan ihanaa! Haaveilen jo joulusta ja olen lueskellut joulublogeja. Tosin vain niitä, joissa ei niin puhuta lapsiperheen joulusta, koska ne ovat niin masentavia, vaan enemmän koristeluun ja askarteluun ja leipomiseen keskittyviä. Huomenna ajattelin kokeilla tehdä paahdettuja kikherneitä. Pidän kikherneistä (tai oikeastaan kaikenlaisista herneistä) kovasti ja ennen pidin todella paljon chilipähkinöistä, joten ajattelin maustaa ne chilillä. Kerron sitten, miten onnistuivat. :) (Minut tuntien huonosti. :D)

tiistai 17. syyskuuta 2013

Syyspuuhaa

Vihdoinkin on kunnolla syksy! Lehdet putoilevat puista asuinkaupungissanikin ja vettä sataa. Vaikka pidän enemmän maaseudusta, se ääni, mikä auton renkaista kuuluu märkää asfalttia vasten, on jotenkin aivan ihana. Se on kaupunkisyksyn ääni. Eilen illalla katselin vaikka kuinka kauan ulos ikkunasta ja vaikka näkymäni on hurmaava parkkipaikka roskalaatikoineen, siinäkin oli jotain niin kaunista sateen ropistessa ja tehdessä katulamppujen valokiilat ihanan sumuisiksi. Paras asia kaupungissa on se, että sateen näkee yölläkin. 

Dieetti vähän horjui viikonloppuna, koska tein omenahilloa ja omenapiirakkaa. En tosin paljoa maistanut, mutta kuitenkin. Olen tänä kesänä tehnyt vähän kaikenlaisia hilloja, mutta olen ollut jotenkin ajasta jäljessä. Olisin esimerkiksi halunnut tehdä kirsikkahilloa, mutta ne on kuulemma jo aikoja sitten tipahtaneet puista! Ja löysin netistä ruusuhyytelön ohjeen, vaan en yhtään ruusua enää puskista! :D Raparperimehun tekoon kun aioin ryhtyä, niin ei ollut kuin pari kuollutta vartta jäljellä! Tosin siirsin keväällä raparperin, joka ei tykännyt siitä sitten yhtään. Täytyy kai siirtää se ensi keväänä takaisin, mikäli se on enää edes elossa. Ainoastaan lehtimehun ehdin tehdä ajallaan ja mustaherukat ovat pakastimessa odottamassa viileämpiä aikoja. No, sinällään se on ihan sama, koska harvoin edes juon mehua. Minusta vain on hauskaa tehdä sitä. :) 

Viikonloppuna nautin muutenkin syksystä ja viileydestä. Siivoilin pihaa ja leikkasin vielä nurmikon ja patistin äidin siivoamaan varastoa. Saimmekin aikaan paljon tyhjää tilaa, joka epäilemättä on parin viikon päästä täynnä jotain epämääräistä romua, mutta nautin taistelun voittamisesta, kun tiedän, että sotaa en voita koskaan. Ette edes uskoisi mitä kaikkea sieltä löytyi, säilöttynä pahan päivän varalle! :D Ja tosiaan kaadoimme ne talven tuhoamat syreenit, mikä ei ollut kivaa ollenkaan. Minusta syreenit ovat aivan ihania ja olen levittänyt niitä joka paikkaan kotonamme, mutta nämä kaksi, jotka jouduimme kaatamaan olivat isoimmat ja vanhimmat, yli talon korkuisia parhaimmillaan. No, ehkä se tekee niille vain hyvää, pienempiä taimia oli juurella vaikka kuinka. Sunnuntaina oli ensimmäisen kerran ihan kunnolla kylmä, mikä tietysti tarkoittaa nuotiokauden alkua. Kävin jo ostamassa kasan kynttilöitä ja hain lyhdyt varastosta, illat ovat jo niin pimeitä. Miten voi olla edes mahdollista, että on ihmisiä, jotka eivät pidä syksystä?! Suosikkisyyspäiväni on aina se, kun haemme metsästä kaikenlaista pihan koristukseksi. Havuja kukkalaatikoihin ja käpyjä naksahtelemaan leivinuunin päälle ja sammalta ja jäkälää joulua odottamaan. Myös muutama kanerva pitää ostaa, koska nekin ovat luonnosta jo ehtineet kuolla. Teemme sen aina yhtenä ensimmäisistä viikonloppuun osuvista pakkaspäivistä. Ehkä minussa on jotain pahasti vialla, kun sammaleen asetteleminen pahvilaatikkoon kuivumaan on minusta jotenkin aivan ihanaa. En edes tiedä miksi... Toinen suosikkini on jouluvalojen paikalleen laittaminen. Se on ihan aina syystä tai toisesta helvetillisen kurjaa, mutta silti aina odotan sitä päivää. :D Joko sataa kaatamalla ja kahlaamme nilkkoja myöten kurassa ja koirani pohjaväriä ei ole näkynyt muutamaan tuntiin tai sitten on aivan järkyttävän kylmä ja sormista on kadonnut tunto aikoja sitten. Ainoa asia, johon voi aina luottaa, on se, että kun ne valot vihdoin ja viimein saa paikoilleen, ne eivät toimi! Vaikka olet testannut niitä viiden minuutin välein koko laiton ajan juuri siksi, että tiedät, etteivät ne lopulta toimi! Mutta on se silti niin mukavaa puuhaa!

Näin asuinkaupunkini Citymarketissa valtavia kurpitsoja ja kävin heti viikonloppuna kotikaupunkini Cittarissa katsomassa, olisiko siellä vastaavia, mutta eipä ollut. :/ Enkä ihan bussissa viitsi raahata monen kilon painoisia kurpitsoja. Mutta olisin niin halunnut tehdä ihan oikean kurpitsalyhdyn. Toisaalta minua ärsyttää Halloweenin vietto Suomessa, koska se ei kuulu meidän kulttuuriimme, mutta ne koristelut ovat mielettömän hienoja! Aina toivon, että minulla olisi lapsia, niin saisin tekosyyn ripustaa hämähäkinverkkoja ja luurankoja ja lepakoita kotiini! :D

Odotan joulua todella innokkaana tänä vuonna, varsinkin, kun minun joulustani on kulunut jo kaksi vuotta, viime joulun ollessa jotenkin mitäänsanomaton. Ostin jo ensimmäiset jouluvalotkin. Yleensä viivytän valojen ostoa lähemmäksi joulua vain huomatakseni, että muut eivät ole viivyttäneet ja ovat ostaneet juuri ne valot, jotka minäkin olisin halunnut. Toisaalta minusta on ihan hölmöä, että kaikki joulujutut tulevat kauppoihin jo nyt, mutta silti olen ensimmäisenä joulutavarahyllyillä tutkimassa, mitä uutta tänä vuonna on myynnissä. Ja tein jo ensimmäiset jouluaskartelutkin viikonloppuna. Ne menivät pieleen kaikin mahdollisin tavoin, mutta tulipa tehtyä. :) Ehkä niitä johonkin voi käyttää. Haluaisin kovasti askarrella kaikenlaista, mutta lopputulos ei koskaan ole sellainen kuin kuvittelin. Tai sellainen, minkä näin netissä, minulla ei pahemmin taida olla omaperäisiä ideoita. Vaikka tulostaisin valmiit kaavat ja pilkuntarkkaan tekisin kaiken niiden mukaan, niin siltikään ne eivät koskaan näytä samalta kuin kuvissa. Ihan sama, kun yritän leipoa jotakin. Ne on aina vähän sinnepäin, eivät koskaan ihan täydellisiä. Syytän siitä uuniamme, se on jotenkin epätasainen lämmöltään.

Mutta nyt on parasta lähteä lenkille, ettei vain sade ehdi lakata. :) Ihanaa syksyä kaikille! :)

lauantai 14. syyskuuta 2013

Ei uutta. :)

Ajattelin kuitenkin ilmoitella itsestäni ihan pikaisesti. Olen ollut ihan ok, mutta vaa'alle en ole vieläkään uskaltautunut. Minusta tosin tuntuu, että olisin ihan hiukan laihtunut, mutta ehkä se on vain optimismia, koska olen suunnilleen kiduttanut itseäni laihtuakseni. Mutta syyskuun lopussa tulee vuosi täyteen miinus kahdestakymmenestä kilosta ja minun on ihan pakko saada edes seuraava kymppi täyteen siihen mennessä, keinolla millä hyvänsä. Joten, kaksi viikkoa aikaa päästä 87,2 kiloon. 

Sukulaiseni muuten kuoli lihavuusleikkaukseen muutama päivä sitten. Kyllähän se vähän järkytti, vaikka oma leikkaus on ohi, eikä ollut mitään ongelmia. Enkä tietysti ollut riskiryhmässäkään, mutta silti. Hän ei ollut edes huolissaan, vain innoissaan, että pääsi leikkaukseen. Tietääkseni Suomessa oli aiemmin kuollut vain yksi ihminen tai ainakin niin minulle sanottiin silloin, kun itse olin huolissani leikkauksesta. 

Äidin pikku kissa sai tänään ensimmäisen saaliinsa kiinni. Tosin vain kärpäsen, mutta siitä se lähtee! Minusta vähän tuntuu, että hänestä on tulossa melkoinen peto. Hän painaa ehkä kaksi kiloa, mutta on jo nyt ottanut tavakseen hyökätä naapurin isojen kollien kimppuun! Ja oma kolli on ihan hätää kärsimässä hänen kanssaan. Joudumme laittamaan ovia kiinni, että kolli saa edes joskus olla rauhassa. Hän on jo vanha, eikä halua enää leikkiä pennun kanssa. Koirani sen sijaan tuntuu mielelläänkin painiskelevan kisulin kanssa ja he ovat aivan ihania yhdessä! :)

Mutta, nyt pitää mennä takaisin ulos. Viime talvi oli rankka syreeneille ja katkoimme kaikki kuolleet ja nyt ne pitäisi vielä raahata pois pihasta. Oli muuten kurjaa puuhaa, olen ihan likainen ja naarmuilla ja vaatteideni alle on puista putoilleita ötököitä. :D Onneksi pääsen illalla saunaan. 

Hyvää viikonloppua siis taas kaikille! :)


lauantai 7. syyskuuta 2013

Vaakatauko jatkuu…

Nyt on tosin kyse enemmänkin siitä, etten uskalla käydä vaa’alla. Olen syönyt todella kurinalaisesti, pelkkiä kasviksia ja proteiinia ja aika vähän niitäkin ja liikkunut niin paljon, etten meinaa saada öisin nukuttua jalkojen krampatessa ja särkiessä, joten jos paino ei nytkään ole laskenut, niin tiedän varmuudella, ettei se laske sitten millään, mitä pystyn tekemään. Ei sillä, että pystyisin pysyvästi elämään näin, mutta haluaisin nyt saada edes pari kiloa pois ja jumitella sitten taas niissä lukemissa. Tosin uskomattoman tylsät päivät asunnollani auttaa kummasti; mieluummin kävelen vaikka niin kauan, että jalkoja särkee kuin vain yritän saada ajan kulumaan. Nyt olen taas viikonlopun kotona ja niin innoissani kaikista töistä, joita äiti tuossa luetteli. :D Ihanaa, kun on tekemistä! Ja vielä paras vuodenaika tehdä kaikkea, syksyllä aina toivon, että olisi enemmänkin töitä! Odotan niin malttamattomana haravointia, se on yksi suosikeistani, vaikka aina saankin rakkuloita. Oikeasti, minun pitäisi jo alkaa rauhoittua, ei tätä villiä nuoruutta voi ikuisuuksiin jatkaa… :D 

Herkkulakko jatkuu edelleen, mutta olen ajatellut lisätä siihen itsekurihaasteen. Sallin nimittäin itselleni aina joulun aikaan suunnilleen kaiken, mitä mieli tekee ja aion tehdä niin tänäkin vuonna ja mietin, että jos ostaisin pitkin syksyä haluamiani herkkuja jo kaappiin. Olen siis tehnyt jotain sen suuntaista ennenkin, mutta ne herkut ovat kummasti kadonneet ennen joulua. Nyt ajattelin, että joka kerta, kun minun tekee mieli jotakin hyvää, ostan sen, mutta en syö sitä. Se on tietysti tavallaan nyt helpompaa, koska vaikka sortuisinkin, niin en kuitenkaan pysty syömään paljoa kerralla. Mutta silti tarkoitus olisi jatkaa nollalinjaa, etten koskisi mihinkään niistä herkuista. Pystyin tekemään niin silloin Ainoalla Onnistuneella Laihdutuskerralla ja ajattelin kokeilla sitä taas. Koska olen niin pitkään elänyt niin, etten uskalla pitää mitään ylimääräistä kotona, saatan käydä kaksinkin kertaa päivässä ruokakaupassa ja haluaisin viedä syömiskäyttäytymistäni normaalimpaan suuntaan. Ja alkaa ostaa ruokani marketista, koska Siwan hinnat ei yleensä ole kovin kilpailukykyisiä, eikä valikoimakaan ole mikään kehuttava. Haluaisin ostaa viikon ruokaostokset kerralla, kuten normaalit ihmiset!

Ostin muuten yksi päivä Nuttriletin mustikkapatukoita(kun tajusin lenkillä, etten ole syönyt ikuisuuksiin, enkä parempaakaan löytänyt siihen hätään) ja ne olivat todella hyviä. Maistui ihan Jimiltä, mutta oli kiinteämpää. Herkkuvinkiksi siis muillekin syöpöille! :) Myös ne tummasuklaapatukat ovat mielestäni edelleen todella hyviä. Ja nutripatukoissa on se hyvä puoli, että ne tyydyttää herkkujen himon, mutta ovat myös todella täyttäviä. Jo silloin ennen leikkausta tunsin itseni ihan täydeksi yhden syötyäni.

Muuten olen nyt ihan ok. Maksa-arvoni olivat onneksi hyvät, joten saan pysyä tuolla samalla lääkityksellä. Oikeastaan maksa-arvoni ovat viitteiden alapuolellakin, mikä on aika uskomatonta, kun kuitenkin painan edelleen näin paljon. Juuri taannoin luin jonkin läskivihaajan tekstiä siitä, miten lihavien maksa-arvot on aina ihan surkeat  ja jo sen pitäisi olla tarpeeksi, että tajuaisi laihduttaa. No, ei silti, olen itsekin hämmästynyt siitä, ettei surkeilla ruokailutavoillani ja lihavuudellani ole ollut vaikutusta terveyteeni, mutta toisaalta minua ärsyttää se oletus, että kaikki lihavat ovat suunnilleen kuolemaisillaan.

Moni muukin kirjoitti aiemmin hesarin jutusta, missä puhuttiin terveistä lihavista ja laitanpa minäkin lusikkani soppaan. Olen aina hiukan loukkaantunutkin näistä kommenteista, missä vaahdotaan, miten sairaita lihavat on ja miten kalliiksi me tulemme yhteiskunnalle. (Siitä pisteet hesarille, että jutussakin sanotaan, että se on vain tekosyy, kun ei ole sopivaa sanoa, että läski on rumaa.) (Tosin leikkauksen takia minä olenkin tullut kalliiksi yhteiskunnalle läskieni takia.) Taannoin luin blogikirjoituksenkin, missä kirjoitettiin, miten paljon parempi vanhempi, työntekijä ja ihminen yksilö olisi, jos vain laihduttaisi ja ettei lihava mitenkään voi olla terve. Että jos otetaan kaksi muuten samanlaista ihmistä, joista toinen on 15 kiloa lihavampi kuin toinen, niin väkisinkin sillä 15 kiloa lihavammalla on korkea verenpaine ja kolesteroli ja surkeat veriarvot.

No, minä olen mielestäni terve. Minulla on fyysisesti hyvä olo, minulla ei ole vaikeuksia jaksaa arjessa tai liikkua ilman autoa, verikokeet näyttävät täydellisiä arvoja, verenpaineeni on normaali, minulla ei ole diabetesta tai korkeaa kolesterolia tai muutakaan ylipainoon yhdistettyä sairautta, eikä mitään muutakaan sairautta, enkä edes sairastu flunssaan usein, joten pitäisikö minun todella ajatella olevani sairas?! Eräässä blogissa oli taannoin keskustelua siitä, että väkisinhän sairaalloisen lihava on sairas, johan se lukee tuossa termissä. (Onneksi emme asu jenkeissä, siellä kun vastaava termi on morbidly obese…) En tarkoita, että se olisi mikään puolustus ja oikeuttaisi läskini, mutta minua harmittaa, että inho lihavuutta kohtaan verhotaan muka huoleen terveydestämme. Ja vielä enemmän harmittaa oletus, että minun on pakko olla jotenkin sairas, kun olen ylipainoinen. Minä en ole sairas. Piste. :)

Mutta, raahaan nyt terveen kehoni tekemään niitä äidin töitä. :) Hyvää viikonloppua kaikille! :)

tiistai 3. syyskuuta 2013

"Kotona" taas...

Omassa asunnossa taas ja jo nyt on tylsää!! Eilen pelkäsin asunnolleni paluuta niin paljon, että hetken mielijohteesta kävelin naapurikaupunkiin saakka! No, ei se nyt missään Siperiassa ole sekään, mutta en ole tietääkseni koskaan kävellyt niin pitkälle ja harmitti, ettei ollut sykemittaria mukana, koska tarkoitukseni oli vain kierrellä kaupoissa. Jossain vaiheessa matkaa toiseen kantapäähän alkoi sattua ihan tosissaan ja illalla en meinannut saada nukuttua, kun jalkojen lihakset jotenkin hiukan kramppasivat. Mutta nyt on ihan normaali olo ja aion kävellä ainakin tuhannen kalorin verran tänäänkin. Täällä ei ole vielä kovin syksyistä ja se hiukan ahdistaa. Olin unohtanut, että syksy on aina jäljessä etelämmässä. Ei uskoisi sadan kilometrin tekevän suurta muutosta, mutta täällä on puut vielä ihan vihreitä. Odotan malttamattomana syksyä, mutta samalla pelkään sen sitten olevan kohta ohikin. Kaipaan aivan suunnattomasti sitä päivää, kun ensilumi on maassa, mutta niin sulana, että kaikki tuoksuu vedeltä. Toki pidän enemmän niistä aiemman syksyn päivistä, mutta tuo tuoksu on niin ihanan raikas ja ainutlaatuinen. Tosin eilen oli aika mukava ilma, vaikka aurinko paistoi ja kaikkialla näytti kesäiseltä, ilma oli silti raikas. Ilman takkia tuli jopa vähän kylmä. Toisaalta joissain kaupoissa oli jo jouluvaloja ja se lähinnä ärsytti! Lokakuussa on jo mukavaa tunnelmoida joulusta, mutta ei nyt sentään heti syyskuun alussa! 

Ostin muuten eilen ensimmäiset korkeakorkoiset kengät vuosiin. Seuraavan postauksen kirjoitan siis ensiavusta käsin... No, ne ovat oikeastaan varsin maltilliset, eikä mitkään piikkikorot, ostin lähinnä "harjoituskorkkareiksi", en aio niillä ulos uskaltautua. Vaikka ne on kyllä kauniitkin. Silloin joskus nuorena kävelin nilkkojeni nuljahtelemisesta huolimatta sellaisilla ihan järjettömillä koroilla, mutta sitten alkoi pieni ääni jossain mielen perukoilla kysyä, että millaistakohan olisi elää, kun ei koko aikaa tarvitsisi keskittyä kävelemiseen, eikä aina olisi jalka kipeä. Niinpä siirryin käyttämään korottomia kenkiä, joskin siltikin nilkkani nuljahtelevat varsin usein. Lihottuani en ole enää edes uskaltanut käyttää korkeita kenkiä, mutta matalat kannat saavat minut tuntemaan itseni löntysteleväksi lehmäksi. :D Kenties painollanikin on jotain vaikutusta asiaan...

Ostin myös sellaiset Lindexin tukisukkahousut, joiden pitäisi muotoilla reisiä ja takamusta ja alavatsaa. Niitä netissä kehuttiin kovasti, mutta taisin ostaa liian isot, koska minulla ei ollut vaikeuksia saada niitä päälle tai pois. Mutta kyllä ne minusta silti hiukan auttoivat, tekivät minusta vähän sileämmän näköisen. Ostan vielä kokoa pienemmät, niin ehkä ne sitten saavat aikaan kunnon muutoksen. Tai katkaisevat verenkierron alaraajoistani. Ihon roikkuminen on kuitenkin muodostunut ongelmaksi ja kyllä noista hieman oli apua. Vielä enemmän apua olisi siitä, kun saisin painoa pois. Mihin kenties auttaisi, jos nostaisin ison takamukseni penkistä ja lähtisin sinne lenkille. Ajattelin kunnianhimoisesti kävellä yhteen cittariin, joka sijaitsee kaukana. Minä aina jotenkin tarvitsen jonkin päämäärän, en osaa vain kävellä... Kun ajattelen samalla käyväni jossain, ajattelen tekeväni jotain järkevää. Siksikin mieluummin harrastan jonkinlaista hyötyliikuntaa, vaikka haravoin tai leikkaan nurmikkoa, koska se saa minut tuntemaan, että teen jotain ja saan aikaan jotain. Lenkki tuntuu jollain hassulla tavalla ajan tuhlaukselta... Vaikka tähän aikaan vuodesta tykkäänkin kävellä. Iltalehdessä muuten yksi päivä hehkutettiin kävelynkin hyödyllisyyttä laihdutuksessa ja luvattiin, että pelkän kävelyn avulla voi onnistua laihtumaan kilonkin viikossa. Tartuin jokaiseen sanaan, koska en halua tehdä mitään muuta... :D Ajattelin nyt kokeilla sellaista, että "saan" päivässä syödä vain sen verran, että kulutan siitä ainakin puolet liikkumalla. Jos siis viitsin kävellä vain 500 kcal:n edestä, saan ruokaa vain 1000 kcal:n edestä. Ajattelin, että se kannustaisi minua liikkumaan. Silloin laihtumistahdiksi pitäisi jäädä suuri osa peruskulutuksestani, koska kyllä minä sen verran aktiivinen olen, että hiukan kulutan muutenkin. Tuo toimii siksikin, koska syömiseni on parhaistakin yrityksistä huolimatta todella iltapainotteista, joten tuosta näen, paljonko voin vielä illalla syödä. No, minä olen kyllä hyvä suunnittelemaan näitä laihdutuskeinoja, mutta se toteutus... :D Nyt lähden joka tapauksessa lenkille! :)

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Pelkkää valitusta... :/

En ole käynyt vaa’alla koko viikon aikana ja kun kerrankin minusta tuntuu, ettei kiinnosta, ajattelin jättää sen väliin punnituspäivänäkin. Tuskin mitään suurta muutosta kuitenkaan on tapahtunut. Olen tosin syönyt eri tavalla kuin ennen. On ollut kummallista syödä tavallista ruokaa, olen niin pitkään syönyt lähinnä mauttomia mössöjä. Lueskelin netissä jotain laihdutusjuttuja ja jossain puhuttiin siitä, että yksi syy ylipainoon on heikko makuaisti. Ihminen, jolla on huono makuaisti, joutuu syömään suuremman määrän ruokaa tunteakseen syöneensä tarpeeksi, mikä helposti johtaa ylipainoon. No, minulla kyllä on muitakin syitä olla lihava, mutta luulen, että tuo on osasyy. Minähän olen mieltynyt suolaiseen ja rasvaiseen ruokaan ja rasva korostaa ruoan makua ja suola taas maistuu voimakkaalta itsestään. Rasvaista ja suolaista ruokaa himoitsen ja koen tarvitsevani, makeat maut taas eivät houkuttele samalla tavalla. Minusta esimerkiksi tavallinen suklaa ei maistu oikein miltään. Varsinkaan Maraboun, koska siinä ei edes ole sitä samaa hieman jauhoista rakennetta kuin Fazerin suklaassa. Silloin ennenhän ostin suklaata lähinnä siksi, että se tavallaan oli neutraalia ja sen syömisen jälkeen ne suolaiset herkut maistuivat taas paremmilta. Olen aina lisännyt ihan hirveän paljon suolaa ruokaan ja luulen, ettei ole kovin montaa ihmistä, jotka edes pystyisivät syömään yhtä suolaista ruokaa kuin minä. Jos laitan ruokaa ja maustan sen suoraan itselleni sopivaksi, sitä ei kyllä syö kukaan muu. Mutta minusta mikään ei maistu oikein miltään, ellen kaada siihen suolaa. Makusilmujen pitäisi uudistua parissa viikossa ja liiasta suolankäytöstä kuulemma pääsee eroon sinnittelemällä sen pari viikkoa ilman suolaa, mutta olen ollut pidempiäkin aikoja esimerkiksi Nutrileteilla, eikä se valitettavasti ole vaikuttanut suolankäyttööni. Joten luulen, että minulla on huono makuaisti, mutta toisaalta kaipaan ja tarvitsen ruoan antamaa nautintoa, joten sillä on varmasti ollut vaikutus ylipainooni. Minun kai pitäisi tottua siihen ajatukseen, että ruoka on polttoainetta. Mutta mauttoman ruoan syöminen tuntuu minusta vastenmieliseltä, silloin aina ajattelen, että olisi mieluummin kokonaan ilman, mikä taas johtaa herkkujen syömiseen. Tuohon ajatteluun täytyisi löytää muutos. 

Olo on ollut aika kurja viime aikoina, siksi ei ole tullut tännekään kirjoitettua. En ole tuntenut tämän lääkityksen aikana sitä hirveää ahdistusta, mitä ennen, mutta joskus olen lievästi ahdistunut ja masennus on vaihtunut ehkä jonkinlaiseen alakuloon ja tyhjyyteen. Kaikki tuntuu niin merkityksettömältä, koska en tee kuitenkaan mitään, millä olisi oikeasti väliä, yritän vain täyttää vuorokauden tyhjät tunnit jotenkin, mieluiten mahdollisimman nopeasti. On vaikeampaa suorittaa ne kaikki elämään kuuluvat velvollisuudet, kun ei ole vastapainona niitä hyviä asioita. Minulla ei ole arjen jälkeen odottamassa mukavaa viikonloppua ja sosiaalista elämää, minun ei ole järkeä tehdä töitä säästääkseni rahaa lomamatkaan, koska joutuisin lähtemään sinne yksin, enkä minä koskaan siivoa ja käy ruokaostoksilla, koska odottaisin seuraa. Siitä ei vain pääse mihinkään, että ilman sosiaalista elämää elossa oleminen on täysin turhaa. Vaikka se pahin ahdistus on nyt ainakin toistaiseksi poissa, olen yksinäinen ja kyllästynyt ja toivoton ja kaikki vain muuttuu pikku hiljaa pahemmaksi minun ja vanhempieni ikääntyessä.  On outoa olla elossa, kun ei ole mitään odotettavaa. Paitsi huonoja asioita. Vaikka joku yksittäinen ikävä asia olisi vasta parin kuukauden päässä, kaikki ajatukset pyörii siinä koko ajan, koska ei ole mitään muutakaan. Ja sitten ei tavallaan olekaan mitään muuta, kuin ne ahdistusta aiheuttavat asiat, joko parhaillaan olemassa tai väijymässä uhkaavina tulevaisuudessa ja niistä tulee koko elämä. Vaikka ne olisivat vain muutama päivä tai hetki vuodessa, niiden merkitys on oleellinen, kun ei ole niitä hyviä hetkiä vastakkaisena voimana. Silloin nuorenakin oli velvollisuuksia ja ikäviä asioita ja hetkiä, joita odotin kauhulla, mutta ne hukkuivat siihen kaikkeen muuhun ja niiden aiheuttama ahdistus oli vaimeampaa, koska samanaikaisesti tunsin positiivisia tunteita, jotka sekoittuivat niihin negatiivisiin. Mutta nyt on vain niitä vaikeita asioita ja ne saavat aivan kohtuuttoman suuren roolin ja hallitsevat mielialojani. Niistä minä muistan menneisyyteni, ne ovat minun kiintopisteitäni. Ei lasten syntymät tai uusi koti tai juhlat tai mukava viikonloppu tai treffit tai mitä ikinä nyt normaaleilla ihmisillä onkaan, vaan se, miten paljon stressasin edessä olevaa työkkärissä käyntiä tai miten pahalta kevät tuntuikaan tai miten nolasin itseni jonkun nähden. Asioita, jotka normaalissa elämässä olisivat jälkeenpäin täysin merkityksettömiä, mutta jotka muodostavat minun elämäni. Ja kun niitä kertyy menneisyyteen, ei ole ketään, kuka lohduttaisi tai rohkaisisi tai edes olisi seurana, niiden kanssa täytyy selviytyä yksin. Vaikkei ne edes ole asioita, joista selviytymisen kuuluisi olla suuri juttu. Okei, juuri tämän takia en ole kirjoittanut, koska tiesin, etten saisi aikaan kovin mukavaa tekstiä… Elämä vain tuntuu aika raskaalta juuri nyt.

Olen nyt ollut pari viikkoa kotona ja huomenna aion taas palata viettämään arkipäivät asunnollani ja minulla on siksikin aivan hirveä olo. Pelkään sitä ihan kauheasti, koska siellä vajoan aina johonkin omaan todellisuuteeni, joka on niin paljon pahempi kuin todellisuuteni kotona. Eikä siellä ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä, päivät tuntuvat viikon pituisilta, vaikka kuinka yrittäisin tehdä asioita. Ja tunnen myös ihan hirveää syyllisyyttä äidin pikku kissan takia, koska hän on niin kiintynyt minuun ja ajattelen, että hän ajattelee minun hylkäävän hänet. Minulla on taipumusta yli-inhimillistää eläimiä ja tavaroitakin ja tunnen aina suurta syyllisyyttä tämän kaltaisista asioista. Mutta hän seuraa minua kuin hai laivaa ja istuu aina sylissäni ja huutaa kuin hyeena, jos menen ulos ilman häntä ja minusta on kamalaa ajatella, että aiheutan hänelle pahaa oloa. Ja hän on niin ihana! Yritin kovasti olla kiintymättä häneen, mutta se oli täysin turha yritys… Hän on niin pikkuruinen ja hellyttävä!

Ai niin, pitää nyt vähän selventää sanomisiani tuosta edellisestä tekstistä. En minä ajattele, että yksin oleminen (vastentahtoinenkaan!) olisi jotenkin säälittävää tai noloa, mutta kyllä minua hävettää oma yksin jäämiseni, koska minulla ei ole vaihtoehtoja ja koska kaikki tietää, ettei minulla ole vaihtoehtoja ja sitä kautta ei menneisyyttäkään. En siis tarkoittanut loukata ketään tuolla kommentilla, puhuin vain siitä hyvin pienestä osasta ihmisiä, jotka eivät voisi ketään saadakaan, en yksin jääneistä ihmisistä kokonaisuudessaan. Anteeksi, jos jotakuta loukkasin! :)

Muuten, ihan uskomatonta, että on syyskuu! Nyt on taas ihan oikeasti syksy, vaikka juuri äsken podin kevätahdistusta! Kesäkuu tuntui pitkältä, mutta sekä heinäkuu että elokuu vain katosivat jonnekin, ilman, että sain kummastakaan otetta. Pelkään, että ihana syksykin kuluu liian nopeasti. Viime syksynä en oikeastaan edes ehtinyt huomata, että on syksy. Se kai johtuu siitä, kun ei ole mitään kiintopisteitä, kaikki päivät ovat samanlaisia, eikä koskaan tapahdu mitään. Vaikka päivät sinällään tuntuvat pitkiltä, jälkeenpäin ajatellen aika tuntuu kuluneen nopeasti, koska siitä kuluneesta ajasta ei ole jäänyt mitään erityisiä muistoja. Silloin nuorena aika tuntui kuluvan hitaasti, koska minulla oli elämä, mutta nyt aika on yhtä tasaista sumua, josta ei saa otetta. En edes tiedä, mitä minä muka tein elokuussa… Varmasti jotakin, mutta en muista tehneeni mitään erityistä. Paitsi stressanneeni syyskuuta ja asunnolleni palaamista. Kesäkuussa minulla oli paljon ulkotöitä, joten siksi kai se tuntui pidemmältä. Ja juuri se on ongelma asunnollani, ettei siellä ole mitään tekemistä. Ei siivotakaan voi loputtomiin ja lenkkiinkin kirpparikäynteineen saa kulumaan vain muutaman tunnin. Se loppu aika on niin tyhjää… Sen saa kulumaan nopeasti ainoastaan lenkille lähtöä vältellessään… :D Olen jopa harkinnut muuttoa kotipaikkakunnalleni, mutta ajattelen, ettei vielä ole sen aika, koska joudun kuitenkin muuttamaan tänne sitten vanhempieni ikääntyessä. Mutten tiedä, onko kovin järkevää asua kaupungissa, josta en pidä, asunnossa, jota suorastaan vihaan. En vain jaksaisi järjestellä muuttoa juuri nyt. Tyhjän elämän yksi huonoista puolista on sekin, että kaikki normaalitkin asiat alkaa tuntua ylivoimaisilta. Miten sitä voisi jaksaa muuttaa, kun sekin, ettei tee yhtään mitään, on kerta kaikkiaan uuvuttavaa…

Mutta nyt lopetan tämän ruikutuksen ja lähden etsimään jotain lohduttavaa syötävää… Minulla tosiaan on ollut aika kurja olo, joten tämä on taas niitä tekstejä, joka kai pitäisi jättää julkaisematta. Mutta minulla ei ole tapana tehdä niin. Ihanaa syksyä kuitenkin kaikille, toivottavasti muilla on paremmat tunnelmat! :)