maanantai 23. syyskuuta 2013

Häntä on hukassa ja kavioita paleltaa

Mieliala on ollut ihan pohjamudissa koko päivän, tosin pitkä lenkki ihanassa syysilmassa hiukan piristi. Lenkkeilyn kannalta saisi aina olla syksy (ja muutenkin), ainoa vuodenaika, jolloin kävely on suorastaan ihanaa. Olen myös nukkunut ihan hirveän huonosti, heräilen koko ajan, näen painajaisia, on liian kuuma ja kohta liian kylmä, ulkoa kuuluu jotain vieraita ääniä, sähköhellan takaa pursuaa isoja käärmeitä... En tiedä, mikä minua vaivaa! Tietoisesti kaikki on ihan ok, mutta minusta tuntuu, kuin jotain hirvittävää olisi odottamassa aivan kulman takana. Olen huolissani vanhemmistani, vaikkei heillä mitään varsinaista hätää ole. Tunnen taas ihan hirveää syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta ja kaipaan epätoivoisesti seuraa ja tuntuu kuin ihan fyysisestikin kantaisin mukanani koko ajan jotain raskasta ja epämukavaa. Olen kyllästynyt niihin harvoihin asioihin, joista ennen sain iloa, enkä ole vielä löytänyt mitään tilalle. Ennen minusta esimerkiksi oli mukavaa käydä kirpparilla, mutta nyt laahustan hyllyjen välissä, enkä näe mitään kiinnostavaa. Enkä ole katsonut mitään nettitv:stä kuukausiin, kun yritänkin, harhaudun jonnekin muualle ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Tykkään edelleen lukea, mutta en ole löytänyt todella hyvää kirjaa pitkään aikaan.

Kielikurssitkin taas alkoivat ja sekin tuntui vähän ikävältä. Viime vuonna toisiinsa tutustuneet vaihtoivat kuulumisia ja se sai minut tuntemaan itseni niin yksinäiseksi. Yritin sitten jutella vieruskaverini kanssa, joka istui usein vieressäni viime vuonnakin, mutta hän ei ollut kiinnostunut. Olen ennenkin yrittänyt puhua hänen kanssaan, mutta vastaukset ovat yksitavuisia. Joko hän on ujo tai sitten ei vain halua puhua nimenomaan minun kanssani. Vähän pelkään, että kyse on jälkimmäisestä. No, oma vikansa, että tulee aina niin myöhään, että viimeinen vapaa paikka on minun vieressäni. Sekin on minusta jotenkin niin noloa, minusta aina tuntuu, että kaikki muutkin huomaa sen. Voi miten nöyryyttävää se on edelleen, kun pitää tehdä jokin pariharjoitus ja epätoivoisena katselen ympärilleni, että kuka joutuisi uhriksi ja joudun aina pyytämään, että voinko tulla kolmanneksi johonkin ryhmään. Sitten tunnen syyllisyyttä, kun he joutuvat sietämään minua. Olen niin kiitollinen ranskan opettajallemme, joka aina määrää parit ja aina eri parit. Viime vuonna venäjän kurssilla yksi poika istui aina edessäni, mutta sitten joidenkin opiskelijoiden ollessa pari kertaa poissa, hän joutui kahdella kerralla peräkkäin parikseni jossain puheharjoituksissa ja seuraavalla kerralla hän oli siirtynyt ihan eri puolelle huonetta istumaan. Minua hävetti ihan kauheasti... Teen kuitenkin parhaani näissä tilanteissa, yritän jutella jotain normaalia ja sanoa jotain hauskaa, joten en tiedä, mitä muuta voisin tehdä. Minusta tuntuu joskus, että pilaan sen ihmisparan päivän, joka joutuu parikseni.

Käväisin kaupungillakin ja vastaan tuli tyttö, jolla oli painoa reilusti enemmän kuin minulla ja samalla tavalla alavartaloon kertyneenä ja hän oli valinnut asukseen minihameen. Se sai minut miettimään, että miksi oikeastaan lihavan ihmisen pitäisi ensisijaisesti ajatella vartalonsa peittämistä pukeutuessaan... Se kuitenkin tuntuu olevan yleinen käsitys ja minulle se on aina ollut ensisijaisen tärkeää, pidän aina tummia vaatteita, koska musta muka hoikentaa, katson aina, ettei ihoa näy ja yritän muutenkin olla mahdollisimman huomaamaton. Mutta silti mietin, mikä oli saanut tuon tytön valitsemaan minihameen. Pitikö hän siitä, eikä välittänyt, miltä se näytti hänen päällään? Vai näyttikö hän omasta mielestään hyvältä? Totuus on, että jokin muu vaate olisi huomattavasti parantanut hänen ulkonäköään. Näin, miten ohikulkijoiden katseet nauliutuivat hänen jalkoihinsa. Häntä se ei tuntunut haittaavan. Mutta ehkä se ei ole oleellista, ehkä pitäisi uskaltaa pukeutua siten kuin haluaa. Mutta luulen, että tuntisin itsekin oloni epämukavaksi, jos olisi pukeutunut vaatteeseen, joka vetää puoleensa huomiota. Toisaalta eihän normaalipainoisillekaan kaikki vaatteet sovi, eivätkä hekään näytä siitä välittävän. Joskus toivoisin, että pystyisin pääsemään muiden ylipainoisten pään sisään ja kokemaan, miten he kokevat ylipainonsa, koska oma suhtautumiseni on niin hirveän vinksahtanut. Minulle lihavuus on aina ollut se oleellisin asia minussa ja olen aina olettanut, ettei ihmiset minussa mitään muuta näekään. Mutta oli totuus sitten mikä tahansa, se, miten itse ajattelen lihavuuttani ja miten suuren roolin olen sille elämässäni antanut, on joka tapauksessa jo sairasta.

Kämppikseni on muuten lihonut tässä viimeisen vuoden aikana oikein reilusti ja mitä enemmän hän lihoo, sitä nätimmäksi hän muuttuu! Ihan käsittämätön ilmiö! Hän oli normaalipainoisena ihan tavis, ei ruma, mutta ei edes nättikään. Nyt on hän on suorastaan hätkähdyttävän nätti, vaikka arvelisin painoa tulleen suunnilleen 30 kiloa! En edes osaa sanoa miksi, mutta hän näyttää paljon nuoremmalta ja iho hehkuu ja muutenkin paino sopii hänelle mielettömän hyvin! Kai se pyöreys sitten toisilla sopii kasvonpiirteisiin.

Minä en valitettavasti kuulu niihin ihmisiin. Olin toki ruma aiemminkin, mutta ylipaino pahentaa ulkonäköäni merkittävästi. Luulen, että kasvojen kannalta olisin sitä paremman näköinen, mitä laihempi olisin. En koskaan hyvännäköinen tai edes normaali, mutta laihuus sopisi kasvonpiirteisiini. Toisaalta pelkään laihtumisen ikäännyttävää vaikutusta, koska jotkut näyttävät vanhenevan sitä mukaa, kun kiloja katoaa. Tosin jotkut näyttävät nuoremmiltakin, mutta minun kohdallani ei tule käymään niin, koska näytän nuorelta lihavana. Toisaalta ei kai sillä ole niin väliä, toivon vain, että olen joskus siinä pisteessä, että yleisvaikutelma on normaali. Ettei minua enää huomata ihan arjessa. Joskus minusta tuntuu siltä jo nyt, ainakaan minusta ei enää kovinkaan usein tunnu, että minua suoranaisesti tuijotettaisiin. Ennen minusta tuntui ihan koko ajan siltä, että kymmenet silmäparit porautuvat selkääni. Nyt tunnen oloni epämukavaksi vain, jos huomaan jonkun katsovan.

Tein muuten niitä paahdettuja kikherneitä ja ne oli ihan ok. Joskin maustoin ne liian maltillisesti ja koska katsoin ohjeita samanaikaisesti kahdesta eri reseptistä, niistä tuli enemmänkin kovia kuin rapeita, koska valitsin vahingossa paistolämpötilan toisesta ja paistoajan toisesta. Mutta voi taivas, miten kipeäksi vatsani tuli! Syön kikherneitä muutenkin paljon, enkä ole missään muussa muodossa saanut vatsaani kipeäksi, mutta nyt sattui ihan tosissaan, vaikken kovin paljoa edes syönyt. Ehkä se johtui mausteista. Tai siitä, että osa niistä oli kovia kuin kivet! :D Ajattelin kuitenkin kokeilla niitä vielä uudestaan. Syönhän minä porkkanoitakin, vaikka ihan aina tulen niistä kipeäksi. Vaikken mitenkään hirveästi edes pidä porkkanoista... Mutta jotenkin miellän ne niin oleelliseksi osaksi laihdutusta. :D
Joka tapauksessa, menen nyt suihkuun lämmittelemään, täällä on nimittäin ihan hirveän kylmä, eikä patterit ole vielä päällä! :)

20 kommenttia:

  1. Minkä ikäisiä vanhempasi ovat kun olet heistä kerran jatkuvasti niin huolissaan? Tai vielä parempaa, tee oma postaus suhteestasi vanhempiisi ja elämään vanhempiesi kanssa ja miten heidän tuleva poismenonsa tulee elämääsi vaikuttamaan. Ethän enää mitään itsemurhaan aio kun vanhemmistasi aika jättää? Ja muista mainita ne iät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 68 ja 74. Varsinkin äitini huolettaa minua, koska hän on ylipainoinen, syö todella huonosti, ei liiku yhtään, jne. Pelkään, että hän saa sydänkohtauksen tai vastaavaa. Yritän kyllä saada hänet elämään terveellisemmin ja hän haluaisi itsekin laihtua, mutta se ei ole helppoa. Enhän minäkään siihen pystynyt ilman leikkausta. :/

      Voisin kyllä joskus kirjoitellakin heistä enemmän, hyvä idea. :)

      Yksin en aio jäädä tänne elämään, ei siinä olisi mitään järkeä. Ei elämäni ole kovin kivaa nytkään, mutta sitten kun vanhempiani ei enää ole, ei minulla ole mitään syytä elää.

      Poista
    2. Toi kuulostaa suhteellisen järkyttävältä ajatusmaailmalta, mitä jos nyt oikeasti hakisit sitä ammattiapua? Kylmät väreet meni, kun luin...

      Poista
    3. Tiedän, että se kuulostaa yltiödramaattiselta, mutta ajattele omaa elämääsi ja niitä asioita, jotka tekee siitä elämisen arvoista; ystäviä, kumppania, lapsia... Haluaisitko todella elää, jos sinulla ei olisi ketään? Ei siinä ole mitään järkeä. Miksi minun pitäisi viettää pahimmillaan vuosikausia yrittäen jotenkin kestää yksinäisyyttä ja merkityksettömyyttä? Jotta voisin olla vanha kuollessani tai että kuolemaani olisi jokin fyysinen syy? En näe sillä olevan mitään arvoa. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta pakottaa itseäni kärsimään hetkeäkään vanhempieni kuoleman jälkeen, sitä lajia on ollut jo ihan tarpeeksi. Minulla on paljon ongelmia ja varmasti ammattiapu olisi tarpeen, mutta tämä ei ole yksi ongelmistani. :) Se tulee poistamaan kaikki ongelmani.

      Mutta kaikesta huolimatta, toivon, että vanhempani ovat elossa vielä pitkään ja pysyvät terveinä ja järjissään. Ei minulla ole mitään kummempaa halua tappaa itseäni nyt. Tiedostan vain sen tosiasian, ettei ole mitään mahdollisuutta, että kestäisin elämääni yksin. Tai että minun edes pitäisi. :)

      Poista
    4. Kylmäs kyllä täälläkin, harvoin kukaan näin suoraan ja rehellisesti kirjoittaa aiheesta, vaikka varmaan et ole ainoa, jolla pyörii samat ajatukset mielessä. Toivottavasti löytäisit elämääsi jotain, minkä vuoksi elää.

      Poista
    5. Minulla on ehkä aika realistinen näkemys itsemurhasta ja omalla kohdallani en tule sillä satuttamaan ketään, koska vanhempieni jälkeen minulla ei ole ketään. Minäkin kyllä toivoisin, että elämäni olisi elämisen arvoista, mutta se ei ole kovin todennäköistä. Mutta kiitos! :)

      Poista
    6. Miten toteutat itsesi surmaamisen?

      Poista
    7. En ole ihan varma, mutta parasta olisi jokin, joka voitaisiin tulkita myös onnettomuudeksi. Olen ihan surkea kuski, joten jos ajaisin vaikka puuta päin, niin ainakin sukulaiseni uskoisivat sen olleen vahinko. Mutta siinä on riski, että joku muu vahingoittuisi, mitä en tietenkään halua. Suvussani on kyllä jalo perinne ottaa viinaa ja pillereitä sekaisin, mutta jotenkin haluaisin poiketa perinteestä. Luulen, että keino löytyy ihan luontaisesti, sitten kun sen aika tulee.

      Poista
  2. Itsemurha on jokaisen henkilökohtainen päätös, eikä kenenkään pitäisikään joutua syyllistymään siitä. Mutta mikset voisi antaa ystävyydelle mahdollisuutta? Tarkoitan siis sitä, kun täällä niin moni lukija on pyyteettömästi halunnut tutustua sinuun myös irl. Tiedän, että haluat pysyä anonyyminä ja kunnioitan sitä, mutta jos vaihtoehtona on kuolema, niin se tuntuu hieman, no, ylilyönniltä.

    Kysyn nyt suoraan, että saatko nautintoa kurjuudesta ja haetko ikään kuin erikoisuudentunnetta siitä, että korostat olevasi kaikin puolin epäonnistunut ja surkea ihminen? En ihan oikeasti halua olla töykeä tai loukata tai mitään, mutta seurustelin 4 vuotta ihmisen kanssa, joka tuntui keksimällä keksivän koko ajan kaikkea negatiivista ja jollain kierolla tavalla tuntui haluavankin velloa kurjuudessa. Mikään ei koskaan ollut hyvin, eikä hän ollut valmis kokeilmaan mitään uutta, joka olisi voinut parantaa hänen oloaan. Hän oli päättänyt kaiken olevan paskaa ja sillä sipuli.

    No niin, tämä nyt saattoi olla puhetta ihmiseltä, joka ei ole koskaan sairastanut masennusta tai kärsinyt vakavista mielenterveysongelmista. En siis halua vähätellä kenekään oloja tai tuntemuksia.

    Toivottavasti vanhempasi kuitenkin elävät vielä pitkään ja pysyvät hyvässä kunnossa, ja kenties sinäkin löydät sinä aikana uuden syyn elään. Toivon niin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu, että se olisi jo alunalkaen ihan vinksahtanut ihmissuhde, koska eihän näitä asioita kerrota oikeassa elämässä kenellekään, eikä toisesta ihmisestä "kuulu" tietää näin paljoa, eikä näin henkilökohtaisia juttuja. Oikeassa elämässä en pahemmin puhu mistään negatiivisesta tai surullisesta, enkä tiedä, miten suhtautuisin ihmiseen, joka tietää minusta tämän kaiken. Ja se olisi sille toisellekin raskasta ja epämiellyttävää, koska vaikka en koskaan oikeasti puhuisi mistään vaikeasta, hän kuitenkin tietäisi, mitä ajattelen ja miltä minusta tuntuu. Enkä sen jälkeen voisi enää kirjoittaa blogiinikaan, koska sittten se tavallaan asettaisi sen oikeastikin tuntemani ihmisen hankalaan asemaan ja menettäisin ainoan paikan, jossa voin puhua näistä asioista. Se ei koskaan voisi olla oikea ystävyyssuhde. Totuus on myös se, etten ihan rehellisesti sanoen usko, että kukaan voisi oikeasti pitää minusta. Enkä nyt kerjää kehuja tai kannustusta tai mitään, vaan se on ihan rehellinen osasyy sille, miksi en suostu tapaamaan ihmisiä tätä kautta. Ei tarvitse kommentoida tätä lausetta mitenkään. :)

      En saa siitä mitään iloa, haluaisin olla ihan niin kuin muutkin ja saada elämässä sen kuin muutkin. Tai no, en ole koskaan halunnut sitä perinteistä avioliitto, omakotitalo, autolaina -elämää, mutta ihmissuhteita ajatellen. Tämä blogi on tavallaan kokeilu täydestä avoimmuudesta ja yritän antaa itsestäni mahdollisimman rehellisen ja realistisen kuvan ja siksi koen tarvetta kertoa kaikista niistä asioista, mitkä minussa on vialla, koska minusta tuntuu, että edelleen ihmiset saa minusta liian hyvän kuvan, koska saan paljon positiivista palautetta. Niinpä sitten toistan niitä kaikkia asioita, jotka minussa on vialla, koska minusta on rehellistä, että ihmiset tietää niistä. Tavallaan kyllä yritänkin korostaa sitä, mutta vain, koska minusta tuntuu, etten ole aiemmin saanut selitettyä sitä kunnolla. En tee sitä ollakseni jotain, vaan selittääkseni, millainen oikeasti olen.

      Tavallaan myös kirjoitan todella spontaanisti, aivan mitä sattuu sillä hetkellä mielessä liikkumaan, mutta voin jo parin tunnin kuluttua olla ihan ok. Mutta harvemmin tulen tänne kertomaan, että nyt olen jo ihan ok, koska sen voin kertoa vaikka äidilleni(tai sitä ei tarvitse kertoa kenellekään), joten enemmän tulee kirjoitettua niistä kurjista asioista, joista ei voi puhua kenellekään ja joista kirjoittaminen auttaa. Tosin lopputulos on sitten se, että 90 prosenttia teksteistäni on melkoista valitusta. En keksimällä keksi negatiivisia asioita, mutta jokin minussa sanoo, että jos en mieti niitä pahoja asioita, joita voi tapahtua, niin sitten ne myös oikeasti tapahtuu. Että voin jotenkin estää niitä tapahtumasta, jos olen varuillani niiden suhteen ja jos murehdin niitä. Minusta on aina tuntunut siltä, vaikka tiedänkin sen olevan pötyä.

      Mutta niin toivon minäkin, että vanhemmillani on vielä vuosia edessä. :) Eikä heillä ainakaan nyt mitään suurempaa hätää ole, joten ehkä onkin.

      Poista
    2. Kommentoin nyt vain tätä tapaamisasiaa. Ymmärrän sua, että et uskalla/halua tavata jotakuta meistä lukijoistasi. Voi hyvinkin olla, että siitä seuraava ihmissuhde ei olisi tasapainoinen, etenkään jos sillä toisellakin olisi samantapaisia ongelmia.

      Mulla ei ole kokemusta juuri tuollaisesta tilanteesta, mutta se toi mieleeni tiettyjä oman elämäni tilanteita. Olen ollut pari kertaa eräänlaisissa vertaistukiryhmissä, joissa puhutaan hyvinkin avoimesti omista kivuista ja ongelmista. Puhuminen on siinä tilanteessa ollut minusta ihan ok ja helpottavaa. Muilla on ollut samanlaisia ongelmia. Uskon, että tällainen voi toimia hyvin silloin, kun niitä muita ryhmässä olevia ihmisiä ei näe ryhmän ulkopuolella (tai vaihtoehtoisesti silloin, jos he kaikki olisivat jo valmiiksi omia ystäviä). Mutta jos heidän kanssaan ajattelee ystävystyvänsä, on tutustuminen alkanut ikään kuin väärästä päästä. Eli tiedän tuon ihmisen ongelmat, mutta en hänen harrastuksiaan ja muita mielenkiinnon kohteitaan tai normaalin arjen asioita. Saatan luulla, että mehän olemme jo ystäviä kun olemme puhuneet niin syvällisiä ja ymmärtäneet toisiamme.

      Näin minulle kävi, ja seuraukset olivat todella tuskalliset, kun kaikki romahti eikä mitään ystävyyttä tullutkaan, ei meillä ollut oikeastaan mitään yhteistä... Ja toisellakin kerralla ihmisiin oli vaikea suhtautua ryhmän ulkopuolella, sitä oli jotenkin herkemmillä, varmaan puolin ja toisin. Eli tämä vuodatukseni haluaa sanoa, että ainakin minulle on parempi tutustua ihmisiin hitaasti ja luonnollisesti, kuten normaalissa elämässäni tapahtuu (lue: en siis yleensä tutustu keneenkään :P)

      Poista
    3. Minä joskus tunnen syyllisyyttä siitä, että kieltäydyn tapaamasta ihmisiä tätä kautta, varsinkin, kun kaikki sitä ehdottaneet ovat olleet ihmisiä, joista vilpittömästi pidän, mutta se alkaisi niin väärin, enkä tiedä, että pystyisikö kukaan minut tätä kautta tavannut koskaan kokemaan suhteen ystävyytenä. Ja omaltakin puoleltani; en ikimaailmassa, missään olosuhteissa, kertoisi näistä asioista oikeassa elämässä. Toisaalta on niinkin, että vaikka olen arka ja muuta, niin kaikkien näiden vuosien varrella olen kuitenkin tavannut monta ihmistä, joista olen pitänyt niin paljon, että olen tehnyt parhaani saadakseni aikaan edes jonkinlaisen kaveruuden ja onnistumisprosentti on ollut nolla. Minun on täytynyt hyväksyä se, että minussa on jokin vika, jonka takia minusta ei haluta kaveria. Enkä usko, että se olisi yhtään eri asia, jos tapaisin jonkun tätä kautta.

      Se olisi myös todella outo ihmissuhde, koska se joku tietäisi minusta ihan kaiken, nekin asiat, joita hän ei koskaan saisi tietää jos tutustuisimme luonnollisesti, mutta minä tietäisin hänestä vain ne asiat, jotka voisi kertoa muutenkin, ihan kenelle vain. Ja tavallaan se toinen joutuisi eräänlaisen terapeutin asemaan, vaikka en haluaisikaan ketään sellaiseen asemaan laittaa.

      Jostain syystä tunnen suurta tarvetta kuvata itseni täällä niin realistisesti, kuin ikinä on mahdollista, joten siksi kerron luonteenpiirteistäni, jne., mikä kuulostaa varmaan vähän oudolta, kun niin suuri osa niistä on negatiivisia. Mutta tavallaan myös vääristän kuvaa itsestäni, koska tänne tulee puhuttua juuri siitä kaikesta huonosta, mutta en koskaan tule sanomaan, että minusta oli mukavaa lojua sohvalla koko ilta ja katsoa tv:tä tai miten ihanaa oli olla saunassa. Oikeassa elämässä tekisin juuri päinvastoin, jättäisin sen negatiivisen kertomatta ja kertoisin siitä tv:n katselusta ja saunasta. Mikä tekee minusta suunnilleen tylsimmän ihmisen ikinä, mutta kuitenkin. :D

      Samalla kun tein tästä jonkinlaisen terapiakirjoituspaikan itselleni, kai samalla sitouduin pysymään aina anonyymina ilman poikkeuksia. Olen kyllä joskus katunut sitä; en siksi, että olen nolannut itseni ja ärsyttänyt ihmisiä valituksellani, vaan koska nyt tosiaan en voi tavata ketään tätä kautta. Mutta, tehty mikä tehty.

      Kurja kuulla kokemuksistasi! :/ Olet tosiaan ihan oikeassa siinä, että tutustumisen pitää olla luonnollista.

      Poista
  3. En oikein tiedä mitä sanoa, vaikka olen itsekin joskus suunnitellut itsemurhaa. Toivotan vain paljon voimia ja että elämä alkaisi tuntua sisällökkäämmältä (vaikka tuo tuskin on edes oikea sana :)).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Tämä meni nyt vähän turhan vakavaksi, kun toivottavasti tämä ei nyt edes ole vielä ajankohtaista. Tästä on vaikea puhua ilman, että kuulostaa hirveän dramaattiselta, vaikka minulle tämä on itse asiassa aika arkinen asia. :)

      Poista
    2. Kuullostaa varsin huolestuttavalta, jos itsemurha on arkinen asia. Olen jo pitkään seurannut blogiasi, vaikka en olekaan ennen kommentoinut. Olen Quantinan kanssa samoilla linjoilla, sillä olen huomannut että oikein vellot elämäsi kaikella negatiivisuudella. Olet päättänyt että kaikki on huonosti ja olet ilmeisesti myös päättänyt, ettet apua edes halua. Ja näyt myös aivan epärealisesti uskovan, että kaikkien muiden elämä on täydellistä, ikäänkuin muilla ei olisi vaikeuksia ja ehkä vielä pahempia kuin muilla. Leikkauskaan ei elämääsi ole auttanut, vaikka moni näyttää ajattelevan, että sitten on kaikki ongelmat ratkaistu. Tarkoitan kärjistäen. Ketäänhän ei voi pakottaa mihinkään, mutta kyllä minä todella lämpimästi suosittelisin sinulle ammattiauttajan ja lääkityksen pitkäaikaista ja monipuolista apua. Olet vielä sen verran nuori, että elämällä voi olla vielä vaikka mitä annettavaa sinulle. Et yksinkertaisesti pysty sanomaan, ettei mitään enää ole. Kukaan ihminen maanpäällä ei voi tietää tulevaisuuttaan. Kaikkea hyvää sinulle :) Olen itse kolme viikkoa sitten GBP leikkauksen läpikäynyt, eikä elämä todellakaan ole helppoa, ei edes syömisten ja laihtumisen suhteen.

      Poista
    3. En minä vello missään, minä vain tunnen niin kuin tunnen. Jos on paha olo, niin ei se oikeasti auta yhtään, vaikka yrittäisi kuinka sanoa itselleen, että ehkä jossain kymmenen vuoden päässä on odottamassa joku mukava tapahtuma. Ei minulla ole kaikki huonosti, enkä ole niin sanonutkaan. Mutta minulla on usein kurja ja ahdistunut olo, mikä on kai ainakin osin kemiallista ja yksinäisyys on minulle todella raskasta. En minä usko, että muiden elämä olisi täydellistä tai edes helppoa, mutta tiedän myös omasta kokemuksesta, miten valtava merkitys sillä on, että elämässä on muita ihmisiä. Minä en usko, että kukaan muu kuin sen kokenut, pystyy ymmärtämään, millaista on olla täysin yksin. Aina, vuosi toisensa jälkeen. Ihmistä ei ole tarkoitettu elämään niin ja ne, jotka eivät ole joutuneet elämään niin, eivät voi koskaan ymmärtää, miten suuri vaikutus sillä on ihan kaikkeen. Ja ne, jotka ovat saman kokeneet, ovat kyllä aika samoilla linjoilla tuntemusteni kanssa.

      Mutta kiitos! :)

      Ja leikkauksen suhteen kyllä helpottaa. :) Ainoa asia, mikä minulle enää on ongelma, on vesi, mutta sekin on vähän omaa syytäni. Odota muutama kuukausi, etkä enää arjessa edes muista olevasi leikattu. :) Valitettavasti ne kilotkaan eivät sitten enää katoa minnekään ihan itsestään, mutta alkuvaikeudet on jo ohi.

      Poista
  4. Minun täytyy nyt vielä kommentoida tätä itsemurha-asiaa ja toivon, että sitten annamme sen aiheen olla. Tiedän itsekin, että siitä puhuminen kuulostaa niin kauhean dramaattiselta ja varmasti se normaalista ihmisestä tuntuukin dramaattiselta, koska te ette halua luopua omasta elämästänne. Teillä on ystäviä ja kumppani ja lapsia ja lapsenlapsia ja kaikki se, mitä voi tapahtua elämässänne noiden ihmisten kanssa. Koko se tulevaisuus. Mutta minä en tule luopumaan mistään, sehän se ongelma onkin! Me jokainen kuitenkin kuollaan johonkin ja silloin, kun elämässä on tuo kaikki, sen toivoisi tietysti tapahtuvan mahdollisimman myöhään, että ehtisi kokea mahdollisimman paljon. Mutta entä jos ne kuolemaa edeltävät vuodet olisivat täysin tyhjiä? Minä esimerkiksi en pysty edes kuvittelemaan, että selviytyisin joulun yksin, en pysty edes ajattelemaan, miten pahalta se tuntuisi. Eikä siinä ole järkeä, kärsisin ihan turhaan! Juuri siksi te haluatte elää, että saisitte kokea ne kaikki asiat, mutta minä en tule kokemaan niitä, vaikka eläisinkin. Tiedän, ettette pysty ymmärtämään ja olen siitä todella iloinen puolestanne! Ja pahoillani niiden puolesta, jotka ymmärtävät.

    Mutta; tämä ei ole nyt ajankohtaista, eikä se ole jotain, josta teidän olisi syytä olla huolissaan, eikä se ole mikään hätähuuto. En minä toivo, että joku teistä sanoo jotain, mikä pelastaa minut tai tuntee sääliä minua kohtaan tai mitään muutakaan. Se on vain minun ratkaisuni itselleni kestämättömään tilanteeseen, joka tulee tapahtumaan jossain vaiheessa. Ja siihen saattaa kulua vielä vuosia, joten puhutaan siitä sitten, kun se on tapahtumassa. Yritän tästä lähtien vähän miettiä, mitä tänne kirjoitan, enkä vain suoltaa ulos kaikkea, mitä mielessä liikkuu. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kommentoi nyt itsemurha-aihetta, vaan sitä että kirjoita vaan edelleen rohkeasti juuri siitä, mistä haluat. Siitä juuri pidän blogissasi, olet rehellinen, oli aihe mikä vain. Kyllä niitä kaunisteltuja versioita löytyy jo ihan tarpeeksi! Jos ei kestä lukea saajaan totuutta, voi siirtyä seuraavaan blogiin :)

      Poista
    2. Kiitti! :) Voisin kuitenkin hillitä hiukan näitä yltiödramaattiselta kuulostavia lausahduksia! :D Vaikka ne totuus ovatkin! :)

      Poista