sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Pelkkää valitusta... :/

En ole käynyt vaa’alla koko viikon aikana ja kun kerrankin minusta tuntuu, ettei kiinnosta, ajattelin jättää sen väliin punnituspäivänäkin. Tuskin mitään suurta muutosta kuitenkaan on tapahtunut. Olen tosin syönyt eri tavalla kuin ennen. On ollut kummallista syödä tavallista ruokaa, olen niin pitkään syönyt lähinnä mauttomia mössöjä. Lueskelin netissä jotain laihdutusjuttuja ja jossain puhuttiin siitä, että yksi syy ylipainoon on heikko makuaisti. Ihminen, jolla on huono makuaisti, joutuu syömään suuremman määrän ruokaa tunteakseen syöneensä tarpeeksi, mikä helposti johtaa ylipainoon. No, minulla kyllä on muitakin syitä olla lihava, mutta luulen, että tuo on osasyy. Minähän olen mieltynyt suolaiseen ja rasvaiseen ruokaan ja rasva korostaa ruoan makua ja suola taas maistuu voimakkaalta itsestään. Rasvaista ja suolaista ruokaa himoitsen ja koen tarvitsevani, makeat maut taas eivät houkuttele samalla tavalla. Minusta esimerkiksi tavallinen suklaa ei maistu oikein miltään. Varsinkaan Maraboun, koska siinä ei edes ole sitä samaa hieman jauhoista rakennetta kuin Fazerin suklaassa. Silloin ennenhän ostin suklaata lähinnä siksi, että se tavallaan oli neutraalia ja sen syömisen jälkeen ne suolaiset herkut maistuivat taas paremmilta. Olen aina lisännyt ihan hirveän paljon suolaa ruokaan ja luulen, ettei ole kovin montaa ihmistä, jotka edes pystyisivät syömään yhtä suolaista ruokaa kuin minä. Jos laitan ruokaa ja maustan sen suoraan itselleni sopivaksi, sitä ei kyllä syö kukaan muu. Mutta minusta mikään ei maistu oikein miltään, ellen kaada siihen suolaa. Makusilmujen pitäisi uudistua parissa viikossa ja liiasta suolankäytöstä kuulemma pääsee eroon sinnittelemällä sen pari viikkoa ilman suolaa, mutta olen ollut pidempiäkin aikoja esimerkiksi Nutrileteilla, eikä se valitettavasti ole vaikuttanut suolankäyttööni. Joten luulen, että minulla on huono makuaisti, mutta toisaalta kaipaan ja tarvitsen ruoan antamaa nautintoa, joten sillä on varmasti ollut vaikutus ylipainooni. Minun kai pitäisi tottua siihen ajatukseen, että ruoka on polttoainetta. Mutta mauttoman ruoan syöminen tuntuu minusta vastenmieliseltä, silloin aina ajattelen, että olisi mieluummin kokonaan ilman, mikä taas johtaa herkkujen syömiseen. Tuohon ajatteluun täytyisi löytää muutos. 

Olo on ollut aika kurja viime aikoina, siksi ei ole tullut tännekään kirjoitettua. En ole tuntenut tämän lääkityksen aikana sitä hirveää ahdistusta, mitä ennen, mutta joskus olen lievästi ahdistunut ja masennus on vaihtunut ehkä jonkinlaiseen alakuloon ja tyhjyyteen. Kaikki tuntuu niin merkityksettömältä, koska en tee kuitenkaan mitään, millä olisi oikeasti väliä, yritän vain täyttää vuorokauden tyhjät tunnit jotenkin, mieluiten mahdollisimman nopeasti. On vaikeampaa suorittaa ne kaikki elämään kuuluvat velvollisuudet, kun ei ole vastapainona niitä hyviä asioita. Minulla ei ole arjen jälkeen odottamassa mukavaa viikonloppua ja sosiaalista elämää, minun ei ole järkeä tehdä töitä säästääkseni rahaa lomamatkaan, koska joutuisin lähtemään sinne yksin, enkä minä koskaan siivoa ja käy ruokaostoksilla, koska odottaisin seuraa. Siitä ei vain pääse mihinkään, että ilman sosiaalista elämää elossa oleminen on täysin turhaa. Vaikka se pahin ahdistus on nyt ainakin toistaiseksi poissa, olen yksinäinen ja kyllästynyt ja toivoton ja kaikki vain muuttuu pikku hiljaa pahemmaksi minun ja vanhempieni ikääntyessä.  On outoa olla elossa, kun ei ole mitään odotettavaa. Paitsi huonoja asioita. Vaikka joku yksittäinen ikävä asia olisi vasta parin kuukauden päässä, kaikki ajatukset pyörii siinä koko ajan, koska ei ole mitään muutakaan. Ja sitten ei tavallaan olekaan mitään muuta, kuin ne ahdistusta aiheuttavat asiat, joko parhaillaan olemassa tai väijymässä uhkaavina tulevaisuudessa ja niistä tulee koko elämä. Vaikka ne olisivat vain muutama päivä tai hetki vuodessa, niiden merkitys on oleellinen, kun ei ole niitä hyviä hetkiä vastakkaisena voimana. Silloin nuorenakin oli velvollisuuksia ja ikäviä asioita ja hetkiä, joita odotin kauhulla, mutta ne hukkuivat siihen kaikkeen muuhun ja niiden aiheuttama ahdistus oli vaimeampaa, koska samanaikaisesti tunsin positiivisia tunteita, jotka sekoittuivat niihin negatiivisiin. Mutta nyt on vain niitä vaikeita asioita ja ne saavat aivan kohtuuttoman suuren roolin ja hallitsevat mielialojani. Niistä minä muistan menneisyyteni, ne ovat minun kiintopisteitäni. Ei lasten syntymät tai uusi koti tai juhlat tai mukava viikonloppu tai treffit tai mitä ikinä nyt normaaleilla ihmisillä onkaan, vaan se, miten paljon stressasin edessä olevaa työkkärissä käyntiä tai miten pahalta kevät tuntuikaan tai miten nolasin itseni jonkun nähden. Asioita, jotka normaalissa elämässä olisivat jälkeenpäin täysin merkityksettömiä, mutta jotka muodostavat minun elämäni. Ja kun niitä kertyy menneisyyteen, ei ole ketään, kuka lohduttaisi tai rohkaisisi tai edes olisi seurana, niiden kanssa täytyy selviytyä yksin. Vaikkei ne edes ole asioita, joista selviytymisen kuuluisi olla suuri juttu. Okei, juuri tämän takia en ole kirjoittanut, koska tiesin, etten saisi aikaan kovin mukavaa tekstiä… Elämä vain tuntuu aika raskaalta juuri nyt.

Olen nyt ollut pari viikkoa kotona ja huomenna aion taas palata viettämään arkipäivät asunnollani ja minulla on siksikin aivan hirveä olo. Pelkään sitä ihan kauheasti, koska siellä vajoan aina johonkin omaan todellisuuteeni, joka on niin paljon pahempi kuin todellisuuteni kotona. Eikä siellä ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä, päivät tuntuvat viikon pituisilta, vaikka kuinka yrittäisin tehdä asioita. Ja tunnen myös ihan hirveää syyllisyyttä äidin pikku kissan takia, koska hän on niin kiintynyt minuun ja ajattelen, että hän ajattelee minun hylkäävän hänet. Minulla on taipumusta yli-inhimillistää eläimiä ja tavaroitakin ja tunnen aina suurta syyllisyyttä tämän kaltaisista asioista. Mutta hän seuraa minua kuin hai laivaa ja istuu aina sylissäni ja huutaa kuin hyeena, jos menen ulos ilman häntä ja minusta on kamalaa ajatella, että aiheutan hänelle pahaa oloa. Ja hän on niin ihana! Yritin kovasti olla kiintymättä häneen, mutta se oli täysin turha yritys… Hän on niin pikkuruinen ja hellyttävä!

Ai niin, pitää nyt vähän selventää sanomisiani tuosta edellisestä tekstistä. En minä ajattele, että yksin oleminen (vastentahtoinenkaan!) olisi jotenkin säälittävää tai noloa, mutta kyllä minua hävettää oma yksin jäämiseni, koska minulla ei ole vaihtoehtoja ja koska kaikki tietää, ettei minulla ole vaihtoehtoja ja sitä kautta ei menneisyyttäkään. En siis tarkoittanut loukata ketään tuolla kommentilla, puhuin vain siitä hyvin pienestä osasta ihmisiä, jotka eivät voisi ketään saadakaan, en yksin jääneistä ihmisistä kokonaisuudessaan. Anteeksi, jos jotakuta loukkasin! :)

Muuten, ihan uskomatonta, että on syyskuu! Nyt on taas ihan oikeasti syksy, vaikka juuri äsken podin kevätahdistusta! Kesäkuu tuntui pitkältä, mutta sekä heinäkuu että elokuu vain katosivat jonnekin, ilman, että sain kummastakaan otetta. Pelkään, että ihana syksykin kuluu liian nopeasti. Viime syksynä en oikeastaan edes ehtinyt huomata, että on syksy. Se kai johtuu siitä, kun ei ole mitään kiintopisteitä, kaikki päivät ovat samanlaisia, eikä koskaan tapahdu mitään. Vaikka päivät sinällään tuntuvat pitkiltä, jälkeenpäin ajatellen aika tuntuu kuluneen nopeasti, koska siitä kuluneesta ajasta ei ole jäänyt mitään erityisiä muistoja. Silloin nuorena aika tuntui kuluvan hitaasti, koska minulla oli elämä, mutta nyt aika on yhtä tasaista sumua, josta ei saa otetta. En edes tiedä, mitä minä muka tein elokuussa… Varmasti jotakin, mutta en muista tehneeni mitään erityistä. Paitsi stressanneeni syyskuuta ja asunnolleni palaamista. Kesäkuussa minulla oli paljon ulkotöitä, joten siksi kai se tuntui pidemmältä. Ja juuri se on ongelma asunnollani, ettei siellä ole mitään tekemistä. Ei siivotakaan voi loputtomiin ja lenkkiinkin kirpparikäynteineen saa kulumaan vain muutaman tunnin. Se loppu aika on niin tyhjää… Sen saa kulumaan nopeasti ainoastaan lenkille lähtöä vältellessään… :D Olen jopa harkinnut muuttoa kotipaikkakunnalleni, mutta ajattelen, ettei vielä ole sen aika, koska joudun kuitenkin muuttamaan tänne sitten vanhempieni ikääntyessä. Mutten tiedä, onko kovin järkevää asua kaupungissa, josta en pidä, asunnossa, jota suorastaan vihaan. En vain jaksaisi järjestellä muuttoa juuri nyt. Tyhjän elämän yksi huonoista puolista on sekin, että kaikki normaalitkin asiat alkaa tuntua ylivoimaisilta. Miten sitä voisi jaksaa muuttaa, kun sekin, ettei tee yhtään mitään, on kerta kaikkiaan uuvuttavaa…

Mutta nyt lopetan tämän ruikutuksen ja lähden etsimään jotain lohduttavaa syötävää… Minulla tosiaan on ollut aika kurja olo, joten tämä on taas niitä tekstejä, joka kai pitäisi jättää julkaisematta. Mutta minulla ei ole tapana tehdä niin. Ihanaa syksyä kuitenkin kaikille, toivottavasti muilla on paremmat tunnelmat! :)

18 kommenttia:

  1. Heippa!

    Meinasin jo loppuviikolla laittaakin tänne viestiä, että missäs sitä luurataan. Odottelin postausta viikon kuulumisistasi. Aina käyn lukemassa ne! :)

    Voisitkohan nyt kun palaat omaan kotiisi...viikoksi? ... kirjoittaa kalenteriisi joka päivälle toimintasuunnitelman. Vähän kuin minulla on työkalenterissa. Huomisen päivän kohdalla lukee klo 8 "töitä", sitten klo 10.30 kuntosalille meno klo 14 hieronta klo 15.30 kulmakarvojen värjäys.

    Sinähän vastaavasti voisit kirjoittaa klo 8.00 aamupala, aamutoimet klo 10.00 lenkille klo 12.00 ruuanlaitto ja syöminen, klo 14.00 katsot meneekö kotikaupungissä joku leffa (sitä siis katsomaan) klo 16.30 kävellen takaisin kotiin, päivällinen..... jne. Täytät päiväsi tähän tapaan :D Ootko kokeillut? ja mee muuten ihmeessä leffaan. Siellä on kivaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelin olla kirjoittamatta, kun tiesin, mitä tekstiä syntyy, jos tässä mielentilassa kirjoitan. :) Mutta tätä tämä nyt taas on. :/

      Tuota voisin kokeilla. Tosin yleensä kaikki suunnitelmani menee jo aamulla pieleen, kun jään aina sänkyyn maleksimaan kellonsoiton jälkeen. :D Mutta voisin kirjoittaa sen maleksinnankin osaksi päivääni. :) En ole itse asiassa koskaan käynyt elokuvissa yksin, viimeksi olen käynyt ehkä 2005... Tosin ei kai siihen kuolisi. :)

      Poista
    2. Päiväleffoissa on paljon yksin käyviä ihmisiä. Itsekin saatan joskus vapaapäivänä, kun vaikka ulkona sataa, piiloutua pariksi tunniksi pimeään leffasaliin. Usein näen siellä jonkun / joitakin toisiakin jotka istuvat yksin. Ei leffaan kaveria välttämättä tartte :) Nyt siellä menee Kekkonen tulee. Meen itse katsomaan ensi viikolla sitä.

      Juu, voihan tuon maleksimisenkin kirjata ohjelmaksi ja aloittaa vaikka päivän sitten myöhemmin :D

      Poista
    3. Täytyypä sitten katsoa, jos uskaltautuisin. Minulla oli taannoin pari vapaalippuakin, mutta ne meni vanhoiksi, kun en uskaltautunut yksin. :/ Tykkäsin nuorena kovasti käydä elokuvissa, mutta yksin ei silti ole tullut mentyä.

      Poista
  2. Mulla on taas niin päin, että en ikinä lisää mihinkään ruokaan suolaa ja kukaan ei syö mun ruokia, kun ne on suolattomia. En vaan ite osaa kaivata suolaa. Ja tosta suklaastakin, en tykkää Fazerista kun se on niin vetisen makuista, mun mielestä Marabou on niin ihanan kermaista :D

    Mä kyllä ainakin ymmärsin edellisestä tekstistä sun pointin, siis siitä yksin olemisesta. Vaikka et kovin usein kirjotakkaan, niin on kiva että sun tekstit on aina niin monipuolisia ja pitkiä. Tykkään lukea, myös näitä valituksia :P Ei kaikki ole aina niin kivaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suolaa saa onneksi lisättyä valmiiseenkin ruokaan, poistaminen onkin sitten hankalampaa. Parempi muutenkin noin päin, mitään terveellistähän se ei ole. :/ Minusta Maraboun perussuklaa maistuu tai oikeastaan tuntuu muovilta. Se ei maistu miltään, mutta se koostumus on minusta jotenkin muovimaista.

      Kiitti! :) Ja eihän minulla oikein ole muuta kirjoitettavaa, kuin totuus. Ja tätä se nyt taas tällä hetkellä on.

      Poista
    2. Hassu ajatella, että jostain se maistuu niin eriltä, mulle kun se on suurinta herkkua :P

      Poista
    3. Se on muuten kiinnostavaa, miten eri maut viehättää eri ihmisiä. Ja minä en ole koskaan himoinnut makeaa, aina suolaista. Esimerkiksi joku Pätkis maistuu minusta hyvältä, mutta jos joku sanoisi, etten saa pätkistä enää ikinä, niin ei se olisi suuri asia. Jos taas en enää ikinä saisi pizzaa tai perunalastuja, varmasti olisin todella suruissani! :D

      Poista
  3. Meinasin ehdottaa samaa kuin Raparperi mutta Raparperi ehti ensin. Hommasin nyt lukukauden alussa kalenterin ja siitä on kiva katsoa mitä on tullut tehtyä koska pää on niin seula etten esim. muista mitä tein toukokuussa. Elämäsi kuulostaa tosi kamalalta :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se olisi kyllä hyödyllistä, niin ei ehkä tuntuisi, etten ole kuukausiin tehnyt yhtään mitään!

      Ei se kyllä mitään kivaa ole. Ongelma on juuri siinä, että kun ne iloiset asiat puuttuu, niin ne huonot jutut saa ihan kohtuuttoman suuren roolin. Ja vaikka itsekin tiedostan sen, silti en pysty muuttamaan tuntemuksiani. Mutta ehkä se taas tästä. Onhan nyt kuitenkin ihana syksykin melkein täällä! :)

      Poista
  4. Mun elämän paras päätös (lihavuusleikkauksen lisäksi) oli muuttaa PK-seudulle. En tietenkään ajattele että se on ratkaisu kaikkien kaikkiin ongelmiin, mutta täällä on varmaan Suomen paras työtilanne ja ehkä sulle tekisi hyvää päästä töihin? Musta on ollut myös ihanaa se, kun täällä on paljon muitakin paksuja ihmisiä enkä oo aina se läskein :D Mutta kaikesta tärkeimpänä tunnelma, joka on hitusen jopa kansainvälinen parhaimmillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen aina haaveillut asumisesta Helsingissä, mutta olen huolissani korkeista vuokrista ja pitkästä kotimatkasta, kun käyn kuitenkin usein kotona. Tarvitsisin kyllä tosiaan töitä, olen niin tympääntynyt olemaan koko ajan kotona. Voisi kyllä katsella työtilannetta silläkin suunnalla... Joskus katsoinkin, mutta sitten katsoin vuokria ja peräännyin! :D

      Poista
    2. Heh! Ihanasti kirjoitettu. Sai hymyn huulilleni :D Mutta joo, totta...itsekin Helsingissä asuneena, rakastin sitä tunnelmaa kun johonkin kaupunkiin voisi vain upota ja olla "eikukaan"!

      Poista
    3. Minä asuin joskus jonkin aikaa isossa kaupungissa Keski-Euroopassa ja hienointa oli juuri se tuntemattomuus, mitä vielä korosti se, etten osannut kieltä. Sillä oli suuri merkitys, että sai asua kaupungissa, jota rakasti.

      Poista
  5. Tuli mieleeni, että oletko harkinnut kaverikoiratoimintaa? Siinä voisi samaan aikaan olla hyödyksi muille ja saisi itselle tekemistä. Ei myöskään tarvitsisi mennä yksin, sillä koira tulisi aina mukaan. Meneminenkin olisi helpompaa, kun pääosassa olisi se koira. Luuletko, että koirasi sopisi tuollaiseen toimintaan?

    http://www.kennelliitto.fi/fi/koira/kaverikoira/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulin tuosta joskus ja ajattelinkin sitä edellisen koirani kanssa(joka itse asiassa äitini vapaaehtoistyön takia kävikin tapaamassa vanhuksia, vaikkei mitenkään virallisesti), mutta nykyinen koirani ei varmaan soveltuisi tuollaiseen. Hän on kovin arka(koska on melkein sokea) ja toisaalta myös todella villi. Erityisesti lapsia hän vierastaa, hän aina piilottelee sukulaislasten vierailut sängyn alla. Toisten koirien kanssa hän kyllä tulee hyvin toimeen ja vanhusten kanssa ehkä voisi onnistuakin. Olen kyllä miettinyt, että jokin koiraharrastus voisi olla hyvä idea, mutta koirani on toisaalta niin kummallinen otus, etten oikein tiedä, mikä onnistuisi! :D

      Poista
  6. Minulla on ollut hyvin samanlaisia fiiliksiä tässä viimeaikoina. En ole varmaankaan tuonut omassa blogissani mitenkään selkeästi sitä esille, mutta kuten sinäkin, olen ollut kesän työttömänä. Kesä-heinäkuussa nautin valtavasti vapaudesta ja joutenolosta, mutta loppukesästä on alkanut ahdistaa aina vain enemmän ja enemmän.

    Ajattelen, etten saisi valittaa, kun minulla kuitenkin on poikakaveri ja ystäviä, mutta tunnen kuitenkin oloni tosi yksinäiseksi. Elämäni on enimmäkseen vain niin turhaa ja hyödytöntä, olen päivät yksin ja vain möllötän koneen ääressä. En ole jaksanut pitää yhteyttä kavereihin, ja sekin harmittaa, että jos minä en ota yhteyttä, niin en sitten näe ketään...

    Minustakin tuntuu, että elokuu meni vain mitään tekemättä, muistan sieltä lähinnä ne päivät, kun teimme jotain poikakaverin kanssa tai olin lapsuudenkodissani. Omalla asunnollani minäkin jotenkin uppoan siihen omaan epäsosiaaliseen todellisuuteeni, ja saatan kuluttaa päiväkausia vain tuhlaten aikaa, tekemättä yhtään mitään. Tiedän, että minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni, ja oikein etsimällä etsiä päiviini jotain sisältöä ja mielekkyyttä, mutta en jotenkin pysty edes suunnittelmaan mitään. Vain olla möllötän omassa lamaantuneisuudessani ja ahdistun siitä.

    Äh, pitäisi oikeastaan deletoida tämä typerä kommentti, tästä nyt ei varmastikaan ole sinulle mitään apua. Anteeksi nyt kun tulin valittamaan omiani, mutta jos se jotain lohduttaa, niin ainakaan et ole yksin tuntemustesi kanssa. Ja hei, jotain positiivista: minä ainakin uskon, että jossain vaiheessa tämä helpottaa! Minun kohdallani ei varmaan vielä huomenna tai ensi viikollakaan, mutta siellä jossain on kuitenkin tulossa taas parempia aikoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos sinusta siltä tuntuu, niin tuntuu, ei se siitä muutu, vaikka olisikin sosiaalista elämää. Tavallaanhan voi ajatella myös, että jonkin kehitysmaan slummissa asuvan mielestä kaikkien meidän suomalaisten pienet murheet ovat aivan käsittämättömiä. Mutta ei ne tunteet aina osaa huomioida realiteetteja, ei minunkaan kohdalla.

      Tuo on minullekin tyypillistä, että vaikka haluaisin muutosta, on niin vaikeaa tehdä sille mitään. Pienikin asia tuntuu helposti aivan valtavaa ponnistusta vaativalta; vaikka tiedän, ettei se oikeasti ole niin, niin silti se tuntuu siltä ja lannistaa heti alkuunsa. Ja minulla myös tämä oma asunto on ihan oma todellisuutensa. Se kuulostaa hullulta, mutta niin se vain on.

      Luuletko, että auttaisi, jos asuisit yhdessä poikaystäväsi kanssa? Mainitsit aiemmin, että siitä on ollut puhetta. Ehkä se toisen ihmisen jatkuva läsnäolo auttaisi?

      Ja älä ihmeessä poista kommentteja, on ainakin lohdullista tietää, ettei ole yksin! Vaikken tätä tietenkään kenellekään muulle toivokaan. Minäkin jaksan uskoa, että joskus voin vielä paremmin. Nuo lääkkeet on kohdallani auttaneet paljon, koska olen päässyt eroon siitä ihan hirveästä ahdistuksesta. Muuten niistä ei ole ollut apua, mutta luulen edelleen, että olen onneton, en masentunut.

      Mutta nyt pitää mennä selvittelemään, miksi lääkäri ei soittanutkaan, vaikka piti. Lääkkeet on nimittäin nyt loppu. :/

      Hyvää loppuviikkoa! :)

      Poista