tiistai 29. lokakuuta 2013

Muumiähky

Enkä nyt puhu siitä, että muumeilta puuttuu tietty hyvin oleellinen osa anatomiaa, joka epäilysten mukaan aiheuttaa heidän ylipainonsa(joskus tuntuu, että minulla on sama vika...), vaan siitä, että nykyään saa melkein mitä tahansa muumikuvioituna. Pidän muumeista ja minulla on myös täti, joka tykkää muumeista, joten ennen ihastelimme yhdessä kaikkia muumijuttuja ja ostimme niitä toisillemme lahjoiksi. Jos löysin jotain muumiaiheista, ostin sen. Mutta nyt, jos ostaisin kaikki muumitavarat, joita markkinoilla on, menisin vararikkoon. Ei kai nyt ihan kaikkeen tarvitse laittaa muumin kuvaa... Oikeasti. 

Nyt on ollut hirveästi kaikissa lehdissä juttuja julkkiksista ilman meikkiä ja meikin kanssa, siitä, miten kuvankäsittelyllä luodaan täydellisiä naisia, jne. Minua jotenkin ärsyttää tämä aihe aivan mielettömästi molemmin päin. Toisaalta, eihän se ole hyvä asia, että ihmisille näytetään epärealistisia kuvia, mutta minä en ole koskaan kokenut, että se loisi minulle paineita. Kai minusta tuntuu, että nuo naiset ovat ulkonäöllisesti joka tapauksessa ihan eri lajia kuin minä(kuvailin oman lajini tekstissä Homo sapiens deformis... :D), joten ei heidän ulkonäkönsä aiheuta minussa kuin lievää ihailua. En jostain syystä koskaan toivo, että näyttäisin heiltä, pidän sitä niin kaukaisena asiana. Minulta aina joskus kysytään blogissakin, että enkö haluaisi olla kaunis, mutta en osaa ajatella sitä niin. Jos olisin kaunis, voisin saada oman perheen ja elämä olisi muutenkin varmasti hieman helpompaa, mikä nyt sanomattakin selvästi olisi aivan mieletön ja mullistava asia, mikä muuttaisi ihan kaiken, mutta se on minulle niin kaukainen ajatus, että se tuntuu absurdilta. Se on kuin kysyttäisiin, että etkö haluaisi osata lentää. Olen aina osannut vain toivoa olevani normaali. Normaalipainoinen, kasvoiltani sen verran normaali, että sulautuisin massaan, etten vetäisi puoleeni negatiivista huomiota. En tiedä, miten moni ei-kaunis nainen toivoisi olevansa kaunis ja miten tärkeä asia se heille on, mutta minusta nuo lehtijutut vihjaavat, kuin se olisi jokaisen naisen päätavoite elämässä ja kuin he vajoaisivat pohjattomaan masennukseen, ellei naistenlehdet julkaisisi viittä juttua viikossa siitä, ettei se oikeasti ole totta. En myöskään pidä siitä todistelusta, että julkkiksetkin ovat hyvännäköisiä vain meikin tai photoshopin ansiosta ja ettei kukaan voi olla upea ihan vain luonnostaan. Se on minusta ihan yhtäläistä valehtelua kuin kuvankäsittely. Aina, kun on näitä julkkikset ilman meikkiä -juttuja, niihin on tarkoituksella valittu mahdollisimman hyvä kuva ja mahdollisimman huono kuva. Kai nyt jokainen näyttää kurjalta vaikka siristellessään silmiään kirkkaassa auringonvalossa tai kun kuva on napattu julkkisparan aivastaessa. Heillä kuitenkin on lähes aina vähintäänkin hyvä vartalo ja kaunis luusto. Eivät he näytä hyvältä vain ja ainoastaan meikin ja kuvankäsittelyn ansiosta, he näyttävät hyvältä hyvien geenien ansiosta. Sitä paitsi, jotkut naiset nyt vain ovat täydellisiä, näin yhden sellaisen viimeksi eilen. Täydellinen kroppa, kovasti tavoiteltuine reisivakoineen, kauniit kasvot, upea iho, kauniit hiukset, joissa ei näkynyt yhtään kaksihaaraista latvaa tai sähköistä hiusta, kaunis luusto. Odotimme molemmat pääsyä verikokeisiin ja minulla oli aikaa tarkastella häntä. Vartalonsa eteen hän on varmaankin tehnyt työtä, mutta muuten, hänellä nyt vain on hyvät geenit. Ja ei, normaali nainen ei pysty saavuttamaan samaa, vaikka tekisi mitä. Murtuiko teistä nyt joku tästä tiedosta? Tuskinpa vain. Eihän noita juttuja tietenkään ole pakko lukea, mutta tuntuu, että niitä on viime aikoina julkaistu joka päivä.

Minä muuten näin viime yönä sellaista unta, että olin ihan hirveän karvainen, jopa minun mittapuullani. Katselin sääriäni ja yhtään ihoa ei näkynyt, vain pitkä musta turkki, kuin koiralla! Ajattelin, että kyllä sattuu, kun nuo epiloin. Pitääkin varmaan taas kaivaa epilaattori esiin, ennen kuin tuo on todellisuutta. Hurmaavaa...

Mutta nyt taas ulos. Siellä on aivan ihana ilma, sataa ja tuulee ja on harmaata ja synkkää. Eilen illalla myrskytuuli tuntui ihanan lämpimältä kylmässä syysilmassa ja oli pimeää ja autojen valot heijastuivat märästä asfaltista. Olen ennenkin kertonut, että pidän siitä äänestä, joka renkaista kuuluu tien ollessa märkä. Ostin taas jouluvalotkin, sellaiset punaiset sydämet. Viime vuonna minulla oli tähän aikaan ollut jouluvalot esillä jo pari kuukautta, mutta nyt taidan säästellä niitä lähemmäs joulua. Meillä kotona oli aina niin, että jouluvalot laitettiin pikkujouluna, vaikka olisin kurjin ilma ikinä, ei päivääkään aiemmin. Yksin asuessani olen aikaistanut sitä vuosi vuodelta, mutta ehkä se tuntuu erityisemmältä, jos ne on esillä oikeasti vain joulun aikaan. Tosin se kynttelikkö, jota tuunailin heinäkuussa, on edelleen pöydälläni. Ja se lakkasi toimimasta viime viikonloppuna... Enkös sanonutkin, että ihan varmasti se ei toimi jouluna... :D

No, joka tapauksessa, nyt lenkille. :) Ihanaa harmaata syyspäivää! :)

P.S En tiedä, mitä se kertoo minusta, mutta en voinut olla nauramatta tälle... :) Kaunista... :D




lauantai 26. lokakuuta 2013

Oikea suunta

Paino jatkaa laskuaan pikku hiljaa, tänään 86,3 kg. Käsittämätöntä, että yhden viikon tuhoja joutuu sulattelemaan viikkokaupalla. Toiveeni oli päästä tämän kuun aikana lievästi ylipainoiseksi, mutta se ei nyt toteudu. No, ensi kuussa sitten. :) Muuten on ollut aika tasaista, ei ole tapahtunut mitään, eikä muutenkaan ole mitään erityistä kerrottavaa. 

Minulla oli suunnitteilla vaikka mitä ulkotöitä täksi päiväksi, mutta satoi kaatamalla, joten ajattelin ensimmäistä kertaa elämässäni tehdä Halloween -koristeita. Askartelin hämähäkinverkkoja ja haamuja ja ostin jo aiemmin kurpitsalyhtyjä. Ei tämä kyllä mielestäni Suomeen kuulu, mutta koristeet on kivoja.  En ole koskaan varma, onko Halloween nyt vai vasta ensi viikonloppuna, mutta joka tapauksessa;

Hyvää Halloweenia! 

Isähaamu, Äitihaamu ja PikkuHaamu Äitihaamun edellisestä avioliitosta.

Perheeseen kuuluu myös pikkuinen nenäliina, mutta hän ei vielä osaa lentää.
(Tai sitten en löytänyt sopivan kokoista palloa hänen sisälleen :))

perjantai 25. lokakuuta 2013

Arkisia asioita ja kosmetiikkaa

Elin blogista nappasin tällaisen kyselyn, jossa on tarkoitus esitellä arkipäiväisiä asioita. Ilmeisesti tarkoitus oli esitellä näitä kuvina, mutten jaksanut kuvata kaikkea mahdollista, joten otin vain muutamia satunnaisia kuvia. Joten; 

1. Laukku
Ennen rakastin laukkuja ja kaupat pursuivat ihanuuksia, jotka olisin halunnut viedä kotiin. Sitten ihan yhtäkkiä lakattiin valmistamasta mitään, mistä tykkäisin, joten joudun tyytymään käytännölliseen. Nykyään useimmiten käyttämäni ostin, koska se on riittävän iso ja muutenkin ihan ok. Vähän tanttamainen ehkä, mutten parempaakaan tähän hätään löytänyt.

2. Lompakko
En ole koskaan nähnyt lompakkoa, josta pitäisin, mutta se on välttämättömyys. Nykyisen löysin kirpparilta ja se on ihan ok, joten siihen oli tyytyminen.

3. Korut
Minulla on paljon koruja, mutten koskaan käytä niitä. Pidän kristallista, joten mitään kovin kallista minulla ei ole, yksiä aitoja helmiä lukuun ottamatta. Joskus käytän korviksia, mutta en voi käyttää mitään käsissäni, koska minulla on isot, miehekkäät kädet, enkä haluaa vetää niihin huomiota ja kaulakorut taas vaatisivat kauniin ihon, mitä minulla ei ole. Tykkäisin kyllä käyttää koruja. En tosin tiedä, onko korvanikaan mitään valioluokkaa, mutta käytän usein yksinkertaisia helmikorviksia, joten eivät ne niin kiinnitä huomiota. :D

4. TV
Vanha romu. Taitaa olla tätini vanha. Siinä on pinkki raita ja ääni vaihtelee... (onneksi tykkään pinkistä!) Olen aina ajatellut, että ostan uuden, kun seuraavan kerran muutan.

5. Puhelin
Jokin Nokia, jota inhoan. Minulla oli ennen aivan ihana pinkki nokia ja ikävöin sitä suunnattomasti, mutta kuollut, mikä kuollut.

6. Kengät
Minulla on ns. suojalat, joten en voi ostaa kenkiä, joista pidän, joudun ostamaan kenkiä, joita voin käyttää. Niitä on vain muutamia, parit kolmet jokaiseen vuodenaikaan.

7. Tennarit
En omista. Olen liian vanha tennarin käyttäjäksi, enkä myöskään mielelläni käytä kenkiä, joissa ei ole ollenkaan korkoa. :)

8. Farkut
En vain pääse väleihin farkkujen kanssa. 17 -vuotiaaksi saakka en suostunut käyttämään muuta, nyt ne tuntuvat jotenkin miehekkäiltä ja junteiltakin. En edes tiedä miksi, eivät ne minusta muiden päällä näytä kummaltakaan, mutta itselleni ne eivät sovi. Minulla on yhdet farkut ja pukeudunkin niihin joskus, mutten koskaan pääse ovesta ulos vaihtamatta housuja.

9. MP3
Vihreä iPod Shuffle. Voitin joskus jostain. Ihan ok.

10. Tietokone
Minulla on Packard Bellin kannettava. Toistaiseksi ei valittamista. Paitsi tietysti se, ettei se ole pinkki... :/

11. Meikit
En varsinaisesti meikkaa, käytän vain puuteria hillitsemään ihoni kiiltoa. Tällä hetkellä käytössä on Lumenen parikin eri puuteria.

12. Kasvovoide
Tykkään kosmetiikasta, joten.... Kuten kerroin, olen hamstrannut pakkaustaan vaihtavia Lumenen voiteita, lisäksi minulla on muutama muu voide. Näkyy kuvissa. :)

13. Deodorantti
Nivean Pearl&Beauty. Rakastan sitä! Olen käyttänyt sitä vuosia ja se on ensimmäinen kosmetiikkatuote ikinä(okei, Erioilin lisäksi), johon en ole kyllästynyt. Se ihan oikeasti kaunistaa kainaloiden ihoa, on hellävarainen ja hoitava, eikä tuoksu liian voimakkaasti. Ja tehoakin lupaa 48 tunniksi, joskaan en tiedä, kuka on peseytymättä 48 tuntia putkeen... Mutta minulla se ei ainakaan ole pettänyt. Joskaan ei kyllä ole mikään muukaan deo.

14. Hammastahna
Vihreä perusPepsodentti on ainoa, jota käytän. Kaikki muut saa suuni kuivumaan.

15. Shampoo ja hoitoaine
Nivean Straight&Easy ja Doven tehohoito. (Dovet oli Anttilassa tarjouksessa, siksi niitä on vähän hamstrattuina.)

16. Saippua
Vaihtelee. Minulla on tuolla kylppärissä varmaan kymmenen pulloa, mutta suosikkini tällä hetkellä ovat dermosilin voidesaippua(tuoksuu märältä villalta, mikä ei häiritse minua), Natusanin vauvasaippua ja Niveän öljysaippua. Tykkään laventelin tuoksusta ja rakastin Body shopin laventelisuihkugeeliä, jota ei enää saa.

17. Tuoksu
Minulla on Raplh Laurenin Romance, Nina Riccin Nina, Bossin Femme Nuit, Hilfigerin Woman ja Naomi Cambellin tuoksu, jonka olen joskus saanut kylkiäisinä ja jota en ole pahemmin käyttänyt. Suosikkini tällä hetkellä on varmaan Bossin Nuit, joka kyllä haihtuu harmittavan äkkiä ja on hintaisekseen nopeasti kuluvaa.

18. Kivennäisvesi
En edes muista, milloin olisin juonut... En ainakaan leikkauksen jälkeen.

19. Viini
Sama kuin edelliseen. En pidä alkoholin mausta, enkä vaikutuksesta.

20. Drinkki
Sama kuin edelliseen.

21. Leipä
Joskus ihan himoitsen vaaleaa leipää! Tykkään erityisesti Vaasan iso vaalea -paahtoleivästä, ihan sellaisenaan. Pidän myös Vaasan ruisleivästä.

22. Jäätelö
Leikkauksen takia jäätelö ei oikein pysy alhaalla, joten en enää pahemmin syö sitä. Joskus voin vähän ottaa. Pingviini keksijäätelö on aivan ihanaa!

23. Ruoka
En syö lihaa ja leikkauksen takia joudun miettimään, mihin vatsani kapasiteetin käytän, joten rahka, plusmaito ja valion luonnonjugurtti ovat todella keskeinen osa ruokavaliotani. Niitä syön oikeastaan joka päivä.  Syön myös todella usein fetaa ja kurkkua, usein myös tomaatteja ja välillä teen proteiinipirtelöitä niillä ohjeilla, joita tännekin keväällä hehkutin. Ja syön myös aina toisinaan ruisleipää, johon laitan päälle juustoa ja kurkkua ja sitä Vaasan vaaleaa paahtista, johon laitan tomaattia, juustoa ja sourcream&onion -dippiä. Mutta se on kyllä herkku, ei ruokaa.

24. Karkit
En erityisesti välitä makeasta, enkä ole mikään karkki-ihminen, mutta joskus ostan Jumbo tutti frutti choco -pussin, josta syön ne suklaiset ja lakritsit ja annan loput äidille. :)

25. Lakanat
Minä kelpuutan vain ja ainoastaan Finlaysonin puuvillasatiinia. Aluslakanat äiti on neulonut petaripusseiksi, koska muuten ne eivät pysy paikallaan, olen niin levoton nukkuja.

26. Kampaaja
No, jos kerron, että olen käyttänyt muun muassa oksasaksia ja koiratrimmeriä, niin se jo osaltaan vastannee kysymykseen... :D Leikkaan itse tai pakotan äidin leikkaamaan, jos saan oikein pahaa jälkeä aikaan, niin äidin ystävä, joka on parturikampaaja(siis sellainen, joka leikkaa miesten hiuksia?) korjaa pahimmat tuhot. Laskuttaa siitä yleensä kahdeksan euroa. :) En ole koskaan käynyt sen kummemmalla kampaajalla.

27. Päivälehti
Minulle ei tule mitään lehtiä.

28. Lehti
Sama, en (enää) pidä lehdistä.

29.Sänky
Surkea romu. Narisee ja notkuu ja saa selän kipeäksi. Oli huono alusta alkaen. Senkin olen ajatellut uusia seuraavan muuton yhteydessä.

30. T-paita
T-paita on ehdottomasti yleisin käyttämäni vaate, kotona minulla on lähes aina t-paita päällä. Ihan täydellistä en tosin ole löytänyt. En pidä tekstistä paidoissa ja suorastaan inhoan sellaisia muka-hauskoja t-paitoja, joissa lukee jotain ”hauskaa”. Ne on vielä pahempia kuin eurolla teneriffan tuliaisina tuodut rätit, jotka kätketään kaapin perällä, kunnes sopiva aika on kulunut, että kehtaa heittää ne roskiin. Oikeasti, sellaista asiaa, kuin hauska t-paita, ei ole olemassakaan! Tosin, pidän paidasta, jossa lukee... "I solemnly swear that I am up to no good" ja takana "Mischief managed".




Jossain blogissa näin myös haasteen kuvata kaiken kosmetiikkansa, joten samalla kun siivoilin, tartuin siihenkin haasteeseen. En jaksa kanniskella kosmetiikkaa mukanani, joten minulla on sekä kotona, että omalla asunnollani samojakin tuotteita. Ja jotain tuosta näköjään unohtuikin, mutta ne nyt tässä samalla: :)








tiistai 22. lokakuuta 2013

Takki?

Olen tosiaan kuumeisesti yrittänyt löytää uutta villakangastakkia, mutta tänä vuonna valikoima on poikkeuksellisen pieni. Tai ainakin minusta tuntuu, että muina vuosina olen himoinnut jos jonkinlaista takkia, mutta olen ollut liian lihava niitä ostaakseni ja nyt kun ostaisin, en löydä sopivaa. Silloin Keski-Euroopassa asuessani näin siellä sellaisen vanhan roosan värisen villakangastakin, joka jäi mielikuviini elämään täydellisenä villakangastakkina(todennäköisesti olen nyt jo mielikuvissani yhdistellyt siihen kaikkien ikinä näkemieni takkien parhaat piirteet, eikä se ollut ollenkaan niin täydellinen, kuin kuvittelen), jonka vertaista yritän etsiä. Realistina tyytyisin harmaaseenkin takkiin, mutta niitäkään ei tänä vuonna ole liiaksi tarjolla. Lähinnä on mustia ja tummansinisiä, jotka ovat liian tummia minulle, koska minulla on tummat hiukset, mutta verrattain kalpea iho. Jotkut näyttää hyvältä rekillä, mutta sitten ovatkin ihan katastrofi päälläni. Näin henkkamaukalla takin, jossa oli todella hienot saumat ja muutenkin se oli ihan kiva, mutta en vain saanut aseteltua sitä kaulusta niin, että olisin nähnytkin sieltä jotain! Näytin päättömältä kanalta! :D 

Ainoa, mistä tavallaan pidin ja joka oli kaiken puolin ok, oli tämä takki




































Pidin siitä takaa ja sivuilta ja se loi vyön avulla illuusion vyötäröstä, mutta edestä se näyttää vähän nuhjuiselta ja vanhanaikaiselta. Ja se on aika pitkä, mietin, että tekeekö se minut hobbittin näköiseksi... Tuossa kuvassa se muuten näyttää sellaiselta 1800-luvun poliisintakilta, joita aina välillä näkee telkassa, mutta kun sitä ei napita leukaan asti, se on ihan kiva. En tosiaan tiedä... Toppatakissa minulla on jotenkin teini olo, kaipaisin jotain vähän aikuisempaa, mutta onko tämä sitten jo tanttamainen? Se oli lämmin ja istui hyvin ja oli mukava päällä, joten... Jos en muuta löydä, ehkä ostan sen... Mitä mieltä olette? 

Minulta on usein pyydetty vaatepostausta ja olen parhaani mukaan yrittänyt saada sitä aikaan, mutta olen niin kriiittinen, ettei siitä ole tullut mitään, kun en muka ole onnistunut löytämään juuri täydellisiä kuvia kuvaamaan vaatemakuani täsmällísesti. Nämä vaateasiat on näköjään vakava juttu minulle. :) Olen keräillyt kuvia kansioon ja sitten poistanut niitä, mutta vaatepostauksen ollessa edelleen puolitiessä, ainoastaan yksi kuva on pysynyt kansiossa. 


Ratkaisijaa katsovat varmaan tunnistavatkin takin tai ainakin naisen. Tämä on Ralph Laurenin muutaman vuoden takaisesta mallistosta, maksoi noin tonnin, eikä sitä enää edes saa mistään. Ei sillä, että olisin voinut/raaskinut tonnin takkia edes ostaa. (Tai että sitä olisi koskaan valmistettu minulle sopivassa koossa) Mutta joka kerta, kun näen sen tv:ssä, tunnen syvää kateutta. Aivan ihana! 

Muuten olen ehkä aika hakoteillä vaatemakuni suhteen, en edes tiedä, onko minulla vaatemakua! Kun on vuosia ostanut vaatteet sillä perusteella, että jos jokin vain mahtuu, ei ole ollut varaa pohtia värejä ja leikkauksia ja tyylejä. Tykkään pinkistä ja vaaleanpunaisesta ja valkoisesta, en tykkää mistään sekamelskasta, pidän vain harmaista ja mustista housuista, rakastan hameita, trenssit ja villakangastakit ovat minusta kauniita, samoin paitapuserot, joita minulla on noin miljoona, käytän aina eriparisukkia, kengät ostan edelleen periaatteella "josnesopiijalkaan", minulla on paljon huiveja ja sukkia ja yöpukuja... Ja vasta totuttelen käymään vaatekaupoissa ja ostamaan vaatteita. Ehkä minulle kehittyy jonkinlainen tyyli tai vaatemaku jossain vaiheessa. Toivottavasti hyvä! Ainakin minulla on kallis maku, melkein poikkeuksetta vaate, josta pidän, on yksi kaupan kalleimmista. Niin oli kuulemma jo lapsena. Mutta, yritän edelleen saada aikaan kunnollisen vaatepostauksen. Olen myös harkinnut esitteleväni lempivaatteeni, mutta sitten ajatellut, että joku ehkä tunnistaisi minut niiden perusteella... No, joka tapauksessa, vaatepostaus on suunnitteilla ja ihan varmasti joskus tulossakin. Sitä odotellessa joudutte tyytymään näihin kahteen takkiin. :)

Nyt olen jo ihan puolinukuksissa, joten pakko mennä sänkyyn! :) Hyvää yötä! :)

Ai niin, piti vielä kirjoittaa, että kauppojen sovituskopit on jänniä paikkoja, kun niissä ne peilit on niin, että näkee itsensä vaivatta joka kulmasta ja usein jää vain tuijottamaan, että tuoltako minä näytänkin... :D Ei sitä arjessa näe omaa ahteriaan suoraan edessään... Mikä on kyllä suuri helpotus ja tahdon tässä samalla esittää pahoitteluni kaikille, jotka ovat perässäni kulkeneet... Näin leikatulle/laihtuneelle ne ovat erityisen mielenkiintoisia paikkoja, koska on niin utelias näkemään mahdolliset muutokset ja kehonsa nykytilan. Puolet takin sovitusreissustakin kului siihen, kun yritin muistaa, mikä sen linnun nimi on, millä on tyhjä pussi leukansa alla, johon se säilöö silakoita. Minä en aio säilöä silakoita, mutta pussi minulla näköjään olisi siihen tarkoitukseen nykyään...

Talvi?

Alkaa jo olla liukasta. Kaaduin totta kai vatsalleni suojatielle ja minua varten pysähtyneessä autossa olevat pojat osoittivat sormella ja nauroivat! Kiitti pojat! :D Uskon, että näytin hassulta makaillessani mahallani jalat levällään suojatiellä laukkuni sisällön valuessa kadulla, mutta eikö teidän äitinne opettanut, ettei saa osoitella sormella?! Ja kun eihän se vielä läheskään riittänyt päivän nöyryytykseksi, liukastelin vielä toisen kerran ja takanani tullut juoksija törmäsi minuun, mutta ei onneksi kaatunut. Niin ja Lidlissä kurkottelin ylimmälle hyllylle ja samalla nojasin siihen hyllyyn tajuamatta, että joku oli rikkonut jugurttipurkin, jonka sisältö valui takilleni. Eikä minulla tietenkään ollut minkäänlaista paperia mukana, joten jouduin kävelemään yltä päältä jugurtissa kassalle ja pyytämään myyjältä. Ja kun sitten jatkoin lenkkiäni kotiin päin, joku sporttisissa vaatteissa lenkkeilevä tyttö ohitti minut ja katsoikin jotenkin niin halveksuvasti(johtui ehkä jugurtista?), että kun sain hänet kiinni liikennevaloissa, päätin, että toista kertaa et minua ohita. Hän ei tainnut osallistua kilpailuun, mutta olin kuitenkin salaa tyytyväinen, kun hän jäi kauas jälkeen. Ja olin siinä vaiheessa kävellyt jo ainakin kahdeksan kilometriä, joten olin jo väsynytkin. Mutta lenkkeily alkaa joka tapauksessa nyt hankaloitua, kun en pysy pystyssä. En voi ymmärtää, että joku voi jopa juosta talvella, minä kun en pysty edes kävelemään! 

Minulla kyllä olisi sellaiset kengät, joissa on piikit pohjassa, mutta kun minusta on niin paljon mukavampaa lenkkeillä niin, että käyn samalla jossain, vaikka sitten vain kaupassa. Mutta että on kuitenkin jokin konkreettinen paikka, minne kävelen. Ehkä se on typerää, mutta minusta on niin paljon helpompi saada itseni liikkeelle sillä metodilla. Varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun kaikki joulutavarat alkaa olla kaupoissa ja minusta on niin mukavaa katsella niitä. Eilenkin kävelin neljä ylimääräistä kilometriä vain käydäkseni KodinYkkösessä, josta en ostanut mitään. Tosin KodinYkkönen ärsyttää minua, koska heillä on myynnissä miljoona koristetta ja taulua ja julistetta, jossa lukee jokin perheeseen tai parisuhteeseen liittyvä iskulause kertoen, ettei elämä ole minkään arvoista, jos on yksin. Se ärsyttää minua joka ikinen kerta! Oletan, että jos on jo perhe ja rakkautta ja mistä niissä nyt puhutaankin, niin ei enää tarvitse kymmentä muka-antiikkista taulua, jossa muistutetaan niiden tärkeydestä. Ja me, joilla ei mitään sellaista ole, emme halua jatkuvaa muistutusta niiden tärkeydestä huonekalujakin katsellessa. Ihan kivoja joulukoristeita teillä kyllä on. Tänään ajattelin kävellä Stockmannille, oletan, että siellä on jo joulukoristeet esillä.

Kävin myös etsimässä villakangastakkia parissa paikassa, mutta en löytänyt mitään, mistä olisin pitänyt ja harhauduin katselemaan hameita. Minua harmittaa ihan hirveästi, etten voi käyttää hameita! Minusta ne ovat kauniita ja naisellisia, mutta minun päälläni ne näyttävät aivan hirveiltä. Tai eivät ne hameet sinällään, vaan hameista pilkottavat sääreni. Eilen kokeilin yhtä hametta vaikka kuinka kauan. Joka kerta, kun katsoin hametta, ajattelin, että ostan sen. Joka kerta, kun katsoin sääriäni, ajattelin, etten kuitenkaan voisi käyttää sitä koskaan. Enkä oikein vieläkään osaa valita oikeaa kokoa. 44 oli aivan liian iso, mutta sitten jäin pohtimaan 42 ja 40 välille. 42 laskeutui kivasti ja näytti runsaalta, mutta oli vyötäröstä löysä ja vatsan alle muodostui ruma poimu. 40 taas istui muuten, muttei näyttänyt yhtä runsaalta. En oikein tiedä, miltä vaatteen tulisi näyttää ja mikä olisi oikea koko. Koska ihan hyvinhän sitä pystyy pukemaan ylleen useamman rinnakkaisen koon ilman, että näyttää makkaralta kuoressaan tai siltä, että olisi pukeutunut säkkiin, joten mikä sitten on se oikea? Joka tapauksessa, hameiden kohdalla vastaus on ei mikään. Kadehdin niin kovasti naisia, joilla on kauniit sääret. Ja koska kaikilla sukuni naisilla on rumat sääret, ei ole kauheasti toivoa, että voisin edes laihduttaa itselleni hyvät sääret. Tosin äiti sanoo, että pysymme hyvin pystyssä tolppajaloillamme, mutta minun kohdallani sekään ei ole totta! Ilmeisesti biologisen isäni puoleisillakin sukulaisilla on huonot geenit, koska kai nyt muuten olisin edes jonkin hyvän ominaisuuden onnistunut sieltä perimään. Ainakin yhdellä hänen siskollaan on iso takapuoli, joten sen olen perinyt molemmilta puolilta. Jos nyt jotain positiivista tästä halutaan löytää (ja tehän tiedätte minut, minä aina keskityn positiiviseen!), niin uskallan nykyään mennä vaatekauppaan ja jopa kokeilla vaatteita. Okei, ainoastaan, jos paikalla ei ole ketään kovin kaunista, mutta uskallan kuitenkin. Vuosiin en uskaltanut katsoa edes sinne päin, koska ajattelin, että ihmiset ajattelee, että läski kuvittelee voivansa ostaa normaalien ihmisten vaatteita.

Ulkona on muuten jo aika kylmä! Lämpötila nousee pois pakkasen puolelta vain iltapäivällä ja ainakin eilen illalla oli ihan kunnolla pakkasta. En tiedä, jatkuuko vuodenaikasekaannukseni edelleen, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni pakkanen tuntuu jotenkin epämiellyttävältä, turvattomalta. Kuin saattaisin millä hetkellä hyvänsä jäätyä ja kuolla. Olen aina pitänyt pakkasen tuoksusta, lumeton pakkanen tuoksuu kuivalta pölyltä, mutta nyt siinä on jokin pistävä lisä, josta en pidä. Kai minä vain kuvittelen... Minusta kuitenkin edelleen syksy on paras vuodenaika ja pidän talvestakin. Lumesta ja pakkasesta. Koirani rakastaa lunta, hän voisi tuntikausia pyöriä ja leikkiä lumessa. Lauantaina satoi rakeita ja hän sekosi ihan täysin, pomppi korkealle ja jahtasi häntäänsä ja heitteli lumista mutaa ilmaan. Mikä oli vähemmän kivaa. Mutta häntä on mukava katsella. Toivottavasti edes joulunaikaan olisi lunta ja pakkasta. Luminen pakkanen toivottavasti tuoksuu edelleen hyvältä.

Eilen yritin taas aloittaa dieettini, katsotaan nyt, mitä siitä tulee. Paino oli tosin heti aamulla laskenut 86,5 kiloon, kun yhden päivän olin vähemmillä hiilareilla. Tiedän, että tässä tulee aivan liikaa informaatiota, mutta olen nyt pari viikkoa käynyt joka päivä vessassa, ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen, enkä haluaisi luopua siitä. Mutta haluaisin luopua läskeistä. Näkikö kukaan muuten telkasta sitä haastattelua, jossa joku lääkäri raivosi ruisleivän epäterveellisyydestä? Minä kyllä edelleen pidän ruisleipää sinällään terveellisenä, mutta se on niin täyttävää, etten saa tarpeeksi proteiinia, jos syön sitä. Toisaalta, menemättä yksityiskohtiin, vessassa käymisestä on kyllä tullut vähän turhan dramaattinen tapahtuma. Minulla ei koskaan aiemmin ollut ongelmia, vaikka söinkin pelkkää roskaa, oletettavasti koska join niin paljon vettä. Nyt tosin olen alkanut juomaan kahvia, koska se auttaa, vaikken edes pidä siitä. Mutta nyt saa riittää tästä aiheesta. :) Vaikeaa on. :) Mutta yritän nyt sekä laihtua, että saada riittävästi kuitua.

Joka tapauksessa, menen nyt katsomaan, onko Stockmannilla jo joulu. Ja koska kävelen sinne ja takaisin, voisi sitä myös lenkiksi kutsua. :)

lauantai 19. lokakuuta 2013

Täällä taas!

Tasan 87 kg. :/ Mutta lipsuin, en pystynyt palaamaan kitudieetilleni, vaan leipä houkutteli liikaa. No, ehkä ensi viikolla... Edelleen toivoisin pääseväni sinne lievään ylipainoon mahdollisimman pian, sitten voisin suosiolla olla taas jumissakin.

Ulkona on maa ihan jäässä, joten vaikka ensi lunta saammekin vielä odottaa, maa on silti raikkaan valkoinen. Olin jo eilen kotona ja laitoimme pihaa talvikuntoon. Meillä jäi tänä vuonna altaan pois laittaminen vähän myöhäiseksi, kun vielä viime viikonloppunakin kävimme uimassa ja nyt kun satoi räntää, oli pieni pakko vihdoin laittaa se pois. Ja tietysti oli muutenkin ihan hirveän kylmä päivä, johon varauduin pukeutumalla kunnolla. Mutta kun seisoin altaan äärellä kahdessa toppatakissani, kolmet housut jalassa ja katselin altaan pinnalla kelluvaa ohutta jäälevyä, tajusin, että jos aion saada alimmat tulpat irti, minun on riisuuduttava ja mentävä veteen! Minä kestän hyvin kylmää vettä, mutta täytyy sanoa, että tämä oli aika ikävä kokemus! En tiedä lämpenenkö enää koskaan kunnolla! Olin ihan jäässä koko loppupäivän ja illalla saunassa kesti varmaan kymmenen minuuttia, ennen kuin aloin taas tuntea sormeni. Ehkä ensi vuonna suosiolla laitamme altaan pois ennen talvea, vaikka olisi kuinka ihanaa käydä uimassa.

Äidin kissoista pienimmän mielestä olen muuten ilmeisesti aivan kammottavan näköinen. Hän saattaa istua ihan tyytyväisenä sylissäni, mutta jos hän jostain syystä vilkaisee kasvojani, hän katsoo minua kuin olisin kissoja kiduttava antikristus ja juoksee karkuun ja piiloon. Aamulla hän tuli sänkyyni jalkopäästä ja kiemurteli peiton alle ihan viereeni nukkumaan. Hän kurnutteli kyljessäni tyytyväisenä puolisen tuntia, mutta sitten hänen ilmeisesti tuli kuuma ja hän laittoi päänsä peiton alta pois. Hän katsoi minua ilmeellä ”my eyes, oh god my eyes” ja sitten häntä vietiin! Löysin hänet vasta tunnin kuluttua sähköhellan takaa! Ei tee hyvää itsetunnolle! :D

Muutenkin, olen menettämässä otteeni kissoihin. Olen aina pitänyt kissoista ja kissat ovat aina pitäneet minusta. Saan kiinni vaikka kuinka villin kissan, enkä ollut ennen tavannut kissaa, joka ei pidä minusta. Mutta nyt… Äidin kissa tosiaan käyttäytyy todella kummallisesti minua kohtaan, mutta myös muutama uusi kissatuttavuus on päättänyt, ettei pidä minusta. Niin ei ole oikeasti käynyt koskaan ennen, joten olen alkanut ihan tosissani miettimään, että onko jokin muuttunut minussa laihtumisen mukana. Vaikka jonkinlainen aineenvaihduntaan liittyvä juttu, joka muuttaa hajua? Onko se mahdollista? Olen joka tapauksessa todella onneton, etten enää ole kaikkien kissojen sankari! :(

Mutta, nyt pitää mennä vielä tekemään lisää ulkotöitä. Hyvää talvista viikonloppua! :)

tiistai 15. lokakuuta 2013

Porsasta harmittaa :/

Miten voikaan lukema vaa'alla vaikuttaa näin paljon tuntemuksiin. Kun vaaka näytti 85,8 kg, ajattelin jo, että aika paljon on lähtenyt, eikä niin kovasti enää ole matkaa. Nyt kun se näytti 88 kg, olen tuntenut itseni ihan porsaaksi ja ajatellut, ettei se 30jotain kiloa oikeasti kovin paljoa ole, varsinkaan, kun ihan ihanteeseen olisi ainakin toinen mokoma matkaa ja muutenkin olen ihan hirveän läski ja itse näen painoni liiaksi sen kautta, paljonko on jo pudonnut. Koska vaikka tiedostankin olevani edelleen lihava, (itse asiassa tunnen itseni paljon lihavammaksi kuin oikeasti olenkaan), minä myös koen sen samalla sen kautta, miten paljon on jo lähtenyt. Vaikkei se tietysti näy muille ulospäin, mutta itselleni se vaikuttaa. Mutta nyt olen ollut ihan hirveän tietoinen siitä, että kokoistani naista pidetään vielä todella lihavana. Vaikka oikeasti uskon(toivon!!), että osa painosta oli vain jonkinlaista turvotusta ja nestettä, en usko varsinaisesti lihoneeni montaa kiloa viikossa. Mutta yhtäkkiä seiska-alkuisten lukujen saavuttaminen tuntuu ihan mahdottomalta, vaikka viikko sitten vielä ajattelin, että se on vain muutaman kilon päässä. Minä vain en osaa ajatella, että voisin laihtua grammaakaan ns. normaalilla laihduttamisella, uskon sen vaativan itseni suoranaista kiduttamista ja nyt on ollut vaikea päästä taas takaisin kitudieetilleni. Olen sekä eilen että jo tänään sortunut syömään pari voileipää ja paino ei ole vielä laskenut yhtään. Ei niistä kaloreita niin kauheasti tullut, mutta minun ei pitäisi syödä liikaa hiilareita, varsinkaan, kun olen nyt ihan täynnä, eikä päivän proteiinimäärää ole läheskään saavutettu. Eilen sallin sen itselleni, koska kävelin niin paljon, mutta tänään olen ollut laiska ja kävelin vain noin tunnin lenkin. No, yritän huomenna ottaa itseäni niskasta kiinni. 

Olen vain niin kyllästynyt olemaan lihava! Haluaisin jo voida käyttää kauniita vaatteita ja haluaisin voida ostaa ihanan uuden villakangastakin miettimättä, että pitäisikö vielä odottaa ja yrittää laihduttaa vai pitäisikö ostaa tiukka koko, jotta se on sopiva sitten, kun laihdun enemmän vai pitäisikö ostaa nyt sopivan kokoinen silläkin riskillä, että laihdun siitä ulos. Koska se takki, jonka ostin keväällä oli vähän tiukka, koska ajattelin, ettei se sitten jäisi heti isoksi, mutta edelleen se on ihan yhtä tiukka nyt, kun on aika vaihtaa talvitakkiin. Olisin vain suosiolla ostanut yhden koon isomman. Kyllähän se ihan käyttökelpoinen oli, mutta mitään yhtään vahvempaa vaatetta ei alle mahtunut ja joskus pelkäsin, että saumat ratkeaa, koska se kiristi käsivarsista liikkuessani(mutta paikallaan pysyessä oli ihan hyvä...(tähän sellainen silmiään pyörittelevä hymiö)). Olen tehnyt samaa niin kauan kuin muistan. Lukiossa paras kaverini oli myös vähän isokokoisempi, joten kerran sitten lähtiessämme ostoksille hänen äitinsä piti meillä puhuttelun, että emme sitten ostaisi liian pieniä vaatteita. Ostimme kuitenkin ja ainakin minä olen jo heittänyt ne vaatteet käyttämättöminä pois, koska enhän minä niihin koskaan laihtunut. Mutta jokin osa minusta sanoo, että ihan sama, mitä kaltaiseni läski pukee päällensä ja jos taas jokin vaate on minusta ihana, ostan sen pienemmässä koossa, jolloin se näyttää päälläni paremmalta, sitten kun olen laihtunut. Koska ei tätä ruhoa varten kannata ostaa kallista vaatetta. Olen käyttänyt vaatteita, joiden paikka on roskiksessa, ihan vain siksi, että kun ihan kohta laihdun...

Tosin nyt, kun olen sen painoinen, että saan vaatteita kirppiksiltä, olen ostanut sopivia(kin) vaatteita. Ja olen myös lakannut ostamasta vaatteita, joiden tiedän olevan epärealistisen pieniä tulevaisuuteenkaan. Se vain, että halvat hinnat ovat saaneet minut ostamaan suurimmalta osin täysin käyttökelvottoman vaatevaraston. Olen esimerkiksi ostanut ainakin 30 hametta tai mekkoa. Kaikki ovat aivan ihania, mutta ei minun säärilläni voi esiintyä mekko päällä. Kerran kesällä yritin ja äitini ystävä kysyi, mikä jaloissani on vikana! :D Ei tosin naurattanut silloin! Nytkin ostin eilen kaksi aivan ihanaa hametta, toisen pinkin ja ihan sopivan kokoisen ja toisen vaaleanpunaisen, joka mahtui kyllä, mutta oli hieman liian tiukka, mutta missä minä niitä käytän?! No, ne maksoivat 5,50 yhteensä, joten ei tuo nyt rahallisesti niin haittaa(varsinkaan, kun olen aika monta kertaa kuluttanut moninkertaisesti tuon summan herkkuihin) ja olivat niin kauniit, mutta kotivaatevarastoni alkaa olla melko järjettömissä mitoissa. Varsinkin, kun otetaan huomioon, että yleensä pukeudun kotona ollessani pyjamanhousuihin ja t-paitaan!

Minä vain haluaisin olla jo tavoitteessani ja keskittyä pysymään siinä. Tänään mietin, että millaistakohan elämä olisi, jos ei olisi koskaan tarvinnut miettiä laihduttamista, jos kuuluisi niihin ihmisiin, jotka osaavat luonnostaan syödä sopivan määrän. Koska minä en tiedä muusta, olen yrittänyt laihduttaa tai ainakin toivonut laihtuvani niin kauan kuin muistan. Varmastikaan lapsena en sellaisia miettinyt, koska en ollut lihava lapsi, mutta en muista sitä. Olen kuluttanut niin paljon energiaa (okei, nuo olivat todella huonosti valitut sanat, koska enemmänkin olen varastoinut energiaa ahteriini läskinä) ruokaan ja lihavuuteen ja laihduttamiseen ja painoni murehtimiseen ja ahdistukseen painosta ja syömisistä ja dieeteistä. Enemmän kuin mihinkään muuhun yksittäiseen asiaan elämässäni. Olen jo niin valmis siihen, että se on ohi. Että vain yritän syödä terveellisesti ja pysyä samassa painossa. Että voin ostaa vaatteen; ostaa laadukkaan ja kalliin vaatteen ajatellen, että voin käyttää sitä pitkän aikaa. Ettei tarvitse miettiä, paljonko kannattaa käyttää vaatteeseen, joka on ihan kohta liian iso. (Tai mikä vielä pahempaa, ostaa vaate, josta ei edes pidä, vain koska se oli ainoa, joka mahtui päälle! Olen nimittäin kokenut senkin!) Ja se on yhtä aikaa niin lähellä ja niin kaukana. Teoriassa voisin saavuttaa sen muutamassa kuukaudessa. Käytännössä se vienee varmaankin lähemmäs vuoden, kuten edellinen kymppikin. Mutta olen jo niin valmis siihen tilanteeseen.

No, toivon, että saan nämä hiilarikilot pois ja toivottavasti pääsen kohta lievään ylipainoonkin. Siellä voin sitten jumitellakin, mutta juuri nyt olen todella kyllästynyt olemaan merkittävästi lihava! Se on nyt koettu ja on aika kokea, miltä tuntuu olla lievästi lihava! Ja miltä tuntuu olla terveessä painoindeksissä! Sitä odotellessa, taidanpa käydä kävelemässä vielä pienen lenkin. :)

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Voi ei... :/

88,0 kg!! Viikon ajan siis söin ihan oikeaa ruokaa, melko hiilaripitoista ja rangaistus näkyi heti vaa’alla. :/ Mitään herkkuja en syönyt, mutta esimerkiksi intialaista ruokaa ja erilaisia keittoja ja kasvisgratiinia. Joten, palaan kitudieetilleni. Varmasti kyse on jonkinlaisesta säästöliekistä, joka muutaman viikon kuluessa normalisoituisi, mutta minä en kestä tuollaisia lukemia vaa’alla. Olin niin iloinen, kun paino viimein oli laskenut ja tunsin silkkaa kauhua nähdessäni tuon lukeman! Enkä myöskään halua näin paljoa energiaa, se tekee minut levottomaksi ja ahdistuneeksi. Kun syön vain vähän, olen väsyneempi ja rauhallisempi, mikä on paljon parempi olotila minulle. Ja vatsaani ei vain yksinkertaisesti mahdu sekä oikeaa ruokaa, että riittävää määrää proteiinia, joten valitsen proteiinin, niin kuin minun leikattuna kuuluukin. Ravitsemussuositukset leikatuille ovat kuitenkin erilaiset kuin muille ihmisille ja ehkä tilanne on se, etten koskaan voi syödä ns. normaalisti. Voin elää sen kanssa, jos vain paino laskee. Ihanne tietenkin olisi, jos oppisin syömään jotain proteiinipitoista oikeaa ruokaa, mutta en oikein tiedä, mitä ne olisivat… Rahka ja raejuusto ovat niin kätevät tavat saada proteiinia ja olen tottunut niihin leikkauksen jälkeen. Ne siis saavat jatkossakin toimia ruokavalioni perustana. 

Tapasin viikonloppuna kaksi ihmistä, joita en ole nähnyt pitkiin aikoihin ja molemmat huomauttivat laihtumisesta! Se siis näkyy sittenkin! :) En tosin yhtään tiennyt, mitä sanoa ja olin ihan hämilläni. He kysyivät, miten olen laihduttanut ja valehtelin. En ole vieläkään kertonut kenellekään leikkauksesta, enkä haluakaan kertoa. En tiedä onko se väärin, ottaa ”kunnia” jostakin, joka ei ole omaa aikaansaannostani, mutta en vain halua kenenkään tietävän. En ole edes kovin varma, miksi en, ehkä se johtuu siitäkin, että äitini jostain syystä pelkää ihan hirveästi, että joku saa tietää. Mutta kun nyt tälle tielle lähdin, etten ole kertonut kenellekään, niin aion kai tehdä niin jatkossakin.

Olen myös mietiskellyt tätä nykyistä aivan uskomattoman tylsää ”elämääni”. Niin kauan ajattelin, että jos vain laihtuisin, niin sitten… En ihan tarkkaan edes tiedä mitä sitten, mutta elämäni olisi niin paljon parempaa, jos vain olisin laiha. Olisin ihan eri ihminen, jos vain olisin laiha. Minun päässäni laihtuminen sai niin valtavan suuren merkityksen ja ajattelin kaiken muunkin muuttuvan, jos vain onnistuisin laihtumaan. Näin aina ihan kaikin tavoin erilaisen ihmisen ja erilaisen tulevaisuuden, jos vain onnistuisin laihtumaan. Kaikki oli minun päässäni kiinni kiloista. Joskus ihan nuorena jopa ajattelin, että jos vain laihtuisin tarpeeksi, voisin saada kumppanin ja oman perheen. En toki enää usko, että se olisi ollut täydellisen vartalonkaan avulla mahdollista, koska olisin kuitenkin ollut ruma, eikä luonteessanikaan ole paljon kehuttavaa, mutta hyvin nuorena ihan vakavissani ajattelin, että suunnilleen kaikki olisi mahdollista, jos vain laihtuisin. Menetin niin paljon lihomisen takia, minä käytännössä vaihdoin elämäni ruokaan. En pystynyt tekemään toisin, en vaikka kuinka yritin ja vaikka kuinka inhosin olla lihava, mutta siitä huolimatta se on oma syyni ja hinta siitä on todella suuri. Ja minun on elettävä sen tosiasian kanssa, etten voi syyttää kuin itseäni. Mutta nyt… Olen lähellä sellaista painoa, jonka kanssa pystyn elämään, mutta minulla ei enää ole aavistustakaan, mitä minä nyt sitten haluaisin tehdä!

Ehkä se ei olisi koskaan muuttanut mitään, en tiedä. Mutta uskon kuitenkin toisin, koska se olisi väkisinkin muuttanut niin montaa yksittäistä asiaa, että minusta olisi tullut toisenlainen ihminen. Ehkä jopa pahempi kuin nyt, mutta toisenlainen kuitenkin. Vaikka olen vielä merkittävästi ylipainoinen, jo nyt laihtuminen on muuttanut omaa asennettani ja ajatteluani, se tekee elämän helpommaksi, koska en enää häpeä itseäni yhtä paljon ja koska minusta ei enää tunnu, että kaikki tuijottaa inhoten. Jo nyt toisinaan tunnen olevani saavuttamassa sen ihanan näkymättömyyden tunteen, josta haaveilin vuosia, enkä ole enää yhtä varuillani julkisilla paikoilla kuin ennen. Tunnen miltei uteliaisuutta sen suhteen, millainen minusta olisi tullut ilman läskejä. Kenties minua olisi silti kiusattu koulussa rumuuden takia, mutta oma häpeäni rumuudestani on paljon pienempi, koska se ei ole itseaiheutettua. Häpeän kyllä rumuuttanikin aina toisinaan, mutta en läheskään samalla tavalla kuin lihavuutta. Toisaalta olen niin tottunut olemaan vain ”se läski”, etten aina itsekään ajattele, että minussa on muitakin ominaisuuksia. Enkä pysty edes kuvittelemaan, että kukaan muu näkisi minussa mitään muuta. En oikeastaan tiedä, mitä minä sitten olen, jos en enää jonain päivänä olekaan läski. En mitään? Tavallaan ajattelen, että minä tulen aina olemaan läski, se ei vain enää näy yhtä selvästi ulospäin. Mutta jos se ei enää jonain päivänä näy ulospäin, mitä minä sitten olen muiden silmissä… Tuskin sillä silti enää on edes mitään väliä, oleellista on kai se, miten tulen toimeen itseni kanssa.

Olen todella iloinen laihtumisestani jo nyt, mutta ei se kuitenkaan mitään ihmettä elämääni aiheuta. Silti minusta tuntuu, että kun en enää ole niin valtavan lihava, minun pitäisi tehdä jotain, koska niin monta vuotta ajattelin, että sitten kun laihtuisin… Ongelma on kuitenkin siinä, etten pysty keksimään yhtä ainoaa asiaa, jonka haluaisin. Realistisesti siis, haluaisin toki perheen ja ystäviä, mutta jotain sellaista, jonka voisin oikeasti saadakin. En oikeastaan välitä mistään kovin erikoisesta; enimmäkseen haaveilen todella tavallisista asioista, haluaisin kierrellä kauppoja ja käydä kahvilla ja leffassa tai järjestää leffaillan kotona tai kävellä kauniissa syysillassa. Mutta ystävän/kaverin kanssa, eivät ne yksin tehtynä kiinnosta. Joten sen uuden tekemisen pitäisi olla jotain sellaista, josta saisin jotain iloa yksinkin. Mutta ei ole mitään harrastusta, mikä kiinnostaisi minua, ulkomaillakin olen aina halunnut enemmänkin asua, en lomailla, mieleeni ei tule yhtä ainoaa asiaa, jota tavoitella, kun läskit eivät enää ole esteenä. Nuorena minulla oli kaikenlaisia unelmia, halusin reilaamaan, halusin opiskella ulkomailla, halusin tehdä vapaaehtoistyötä Afrikassa. Mutta mikään noista ei kiinnosta minua enää tippaakaan. Ehkä se johtuu siitäkin, että olen iältäni siinä vaiheessa, että minun kuuluisi olla kotona hoitamassa lapsiani. Se on ainoa paikka, jossa juuri nyt haluaisin olla, jos voisin valita mitä tahansa, mutta se ei ole vaihtoehto minulle. Pitäisikö minun yrittää vain tehdä jotain, mikä ei yhtään kiinnosta, siinä toivossa, että jossain vaiheessa se alkaa kiinnostaa? Miten näistä lähtökohdista voi valita sen epäkiinnostavan vaihtoehdon, jolla olisi jotain mahdollisuutta muuttua kiinnostavaksi, kun mikään ei kiinnosta sen enempää kuin muutkaan vaihtoehdot? Mistä edes etsin sellaista tekemistä? Minä vietin koko nuoruuteni ajatellen, että sitten kun laihdun… Ja nyt minulla ei ole aavistustakaan, miten tuo lause jatkuu! Tunnen itseni lapselliseksi ja kiittämättömäksi, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole aavistustakaan siitä, että mitä nyt! Haluaisin tehdä jotain, mutta… Mitä?!! Mitä tahansa?!! Minusta tuntuu, että laihtumiseni menee ihan hukkaan, jos siitä ei seuraa jotain muutakin, jos en nyt vihdoin ala elämään sitä sitten kun… -vaihetta, josta aina haaveilin! Mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä aloittaa…

Joka tapauksessa, yritän keksiä edes yhden realistisen ajatuksen siitä, mitä haluaisin tehdä ja jos joskus keksin jotakin, pakotan itseni edes yrittämään! En vain tiedä, milloin se tapahtuu… Mutta ehdinpähän ainakin laihduttaa vielä hiukan enemmän ennen sitä. :) Olettaen, että paino alkaa taas laskemaan. :/

Hyvää viikkoa taas kaikille! :)

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Alkavaa vanhuudenhöperyyttä

Olen ollut jotenkin poikkeuksellisen hajamielinen viime päivinä. Sen lisäksi, että tajusin kaksi tuntia kauppoja kierreltyäni, että minulla on jalassani eri paria olevat kengät (toinen ruskeaa mokkaa, toinen mustaa keinonahkaa), juttelin eilen vessanpytylle. Olin juuri pessyt koiran ja minulla on aina tapana jutella hänelle rauhoittavasti, koska hän ei pidä pesusta, joten kun sitten hänet valmiiksi saatuani kumarruin pesemään pyttyä, huomasin juttelevani rauhoittavasti sillekin.  Sinällään se toimi, koska pytty ei yrittänyt karata, eikä kuivata itseään verhoihin. Olen myös nähnyt todella kummallisia unia. Ensin näin unta, että käteni oli irronnut ja se oli ommeltu hyvin karkean näköisesti unessa paikalleen ja heräsin monta kertaa tarkastamaan, että minulla tosiaan on vielä käsi paikallaan, mutta vielä päivälläkin ihan automaattisesti kokeilin sitä kohtaa, jossa ompeleet olivat olleet. Ja nyt viime yönä taas näin unta, että jalkani oli amputoitu, enkä päässyt siitä tunteesta eroon hereilläkään! Nousin sängystä ylös kävelemään ja silti minusta tuntui hyvin vahvasti, että jalkani on poissa. Netissä sanottiin, että amputaatiounet kertovat siitä, että unen näkijä joutuu luopumaan jostakin, mutta en minä ainakaan tietääkseni ole juuri nyt luopumassa mistään. Eikä minulla oikein edes ole mitään, mistä luopua, paitsi läskiä ja siitä luovun ilomielin. Jossain toisella sivustolla taas sanottiin, että jalan amputointi tarkoittaa mieheen liittyvää ongelmaa. Ei ole miestä, joten ei ole ongelmiakaan. :) Ei silti, minusta unien tulkinta on ihan puppua. Uskon kyllä, että ihminen käsittelee oikeitakin asioita unissaan, mutta en silti usko unien tulkitsemiseen. Olen aina nähnyt paljon unia ja myös mielenkiintoisia unia, mutta vaikka suurinta osaa unistani pidän ihan viihteenä, jotkut jäävät vaivaamaan, koska ne ovat niin eläviä. Elämäni pahimman ahdistuneisuusjakson olen kokenut unen takia; näin unta, että olin rakastunut RDJ:hin ja olin niin onnellinen siinä unessa! Ja kun herättyäni tajusin, etten saa koskaan elämässäni kokea mitään sellaista oikeasti, olin todella ahdistunut monta päivää sen jälkeen. Ne olivat ehdottomasti elämäni kamalimmat päivät! Ja näen myös usein unia, joissa olen raskaana ja niistä herättyäni jollain tapaa koen edelleen olevani raskaana. Vaikka koko ajan tiedän, etten ole, ihan automaattisesti varon satuttamasta vauvaa. Tosin näitä unia näen usein kuukautisten aikaan, joten ne kai johtuvat krampeista. Eivätkä nuo amputaatiounet olleet painajaisia, ne vain olivat niin todellisia! Edelleen tavallaan tunnen ne tikit käsivarressani!

Minusta on myös todella omituista olla ihan yksin meillä kotona, en ole koskaan ollut täällä pidempään yksinäni kuin yhden yön ja kaksi päivää. Ei minua pelota tai mitään, mutta tämä tuntuu todella oudolta. Lapsuudenkotini on ihan metsän keskellä, naapureita ei edes näy, eikä liikennettä ole paljoa. Aina kun kuulen jonkun oudon äänen, kurkin varovaisesti ikkunoista. Olen pitänyt kissoja ja koiraa mahdollisimman paljon sisällä, täällä he ainakin ovat turvassa. En tosin tiedä miltä he ovat turvassa, mutta ovat kuitenkin. :) Tosin luulen, että olen liikasyöttänyt äidin kanoja. Toivottavasti siitä ei ole haittaa. :)

Ulkona on jo ihan täysi syksy. Sellainen raikas syksy, josta niin kovasti pidän, taisi mennä ihan kokonaan ohi tänä vuonna, ensin oli vielä aivan liian kuuma ja yhtäkkiä olikin jo märkää ja kylmää ja synkkää. Pidän minä tosin tästäkin syksystä, mutta sellainen kirpeänviileä savuntuoksuinen syksy on kaikkein ihanin! Minusta tuntuu ihan epätodelliselta, että on jo lokakuu, edelleenkin olen hieman sekaisin vuodenaikojen suhteen. Katsotaan nyt, josko tänä vuonna minusta tuntuisi jouluna joululta. Toivottavasti!

Olen nyt muuten laittanut ihan oikeaa ruokaa joka päivä ja lukema vaa’alla kasvaa päivä päivältä. :( Vaikken ole mitään herkkuja tehnyt, vaan esimerkiksi couscoussalaattia ja kasviskeittoa, jossa on kvinoaa. Ja voi taivas, miten kipeäksi sain vatsani siitä! :D Ihan hyvää se kyllä oli, mutta ei kivun arvoista. Laitoin sen pakastimeen, vanhempani saavat syödä sen, kun tulevat kotiin. Ennen sain ihan hirvittävät tuskat, jos söin porkkanaa, nyt niin käy melkein kaikkien kasvisten kohdalla, jos syön yhtään liikaa. Ja muutenkin ne tuntuvat epämiellyttäviltä, minusta tuntuu, kuin olisin ihan turvoksissa ja että räjähtäisin, jos joku tökkäisi minua neulalla. Kaikki kuitu saa aikaan saman tunteen. En tiedä kuuluuko se asiaan, mutta niin on kuitenkin ollut leikkauksesta lähtien. Minusta tuntuu, kuin pystyisin tuntemaan kuidun suolistossani, se on kovaa ja karkeaa ja tuntuu pysyvän paikallaan ikuisesti. Se tunne aiheuttaa melkein paniikin, minusta tuntuu, kuin olisin kuolemaisillani jonkinlaiseen tukokseen. Tietääkseni suolistossa ei ole reseptoreja minkään tuollaisen tuntemiseen, joten kokemus on epäilemättä psykosomaattinen. Mutta turvotus ja kipu on todellista. Puoli kiloa kasviksia päivässä on kyllä ainakin nykyisellään turha toivo. Mutta yritän syödä ainakin vähän joka päivä, yritän löytää sen määrän, jonka saan syötyä ilman kipua. Kurkkua pystyn syömään, mutta sehän onkin lähinnä vettä. Kaikki kiinteämpi on ongelma. Ei silti, leikattujen kuuluukin huolehtia ensisijaisesti proteiinin saannista ja syödä muuta sitten lisäksi, jos pystyy. Ajattelin, että ostaisin mehulingon, saisin kasvisten ravinteet ja vitamiinit, mutta helpommin sulavassa ja liikkuvassa muodossa. Netistä jo löysin vaikka minkälaisia reseptejä terveellisiä mehuja varten.

Mutta nyt kissat maukuvat sen kuuloisesti, että jotain pitäisi saada vatsan täytteeksi, joten menen nyt ruokkimaan heitä! :) Varsinkin kolli ilmaisee nälkänsä hyvin äänekkäästi, sitä ei kyllä kauaa jaksa kuunnella! :D

lauantai 5. lokakuuta 2013

Voi mikä pettymys! :(

85,9 kg! En ymmärrä miten tämä on mahdollista! Söin ihan yhtä vähän kuin ennenkin, keskiviikkona en ollenkaan, liikunnalla kulutin 6844 kcal… Kalorivajausta jäi reilusti, mutta siltikään se ei näkynyt vaa’alla. En ymmärrä, miten kehoni pystyy pitämään kiinni rasvasta, vaikka aivan varmasti kulutan enemmän kuin syön. Liikun sen verran, mitä syönkin, joten koko peruskulutuksen pitäisi lähteä rasvasta, eli painon pitäisi laskea. Ihan tosissani odotin 85:n alittuneen ja tuijotin aamulla vaa’an lukemaa epäuskoisen pettymyksen vallassa! Seuraava henkilö, joka sanoo minulle, että laihdutus on pelkkää matematiikkaa, syöt vain vähemmän kuin kulutat, on vakavassa vaarassa saada fyysisiä vammoja. Mutta nyt aion kuitenkin ensi viikolla syödä oikeaa, hiilaripitoista ruokaa, joten tiedän, että edessä on plussa. Kuinka suuri, se jää nähtäväksi. 

Ulkona on ihana syksyinen päivä ja haluaisin niin mennä metsään kävelylle, mutten uskalla, kun metsästäjiä on joka paikassa. Inhoan sitä, että suosikkivuodenaikaani varjostaa pelko lemmikkieni puolesta. Ja oman henkeni puolesta, koska monet heistä ovat todella juovuksissa, eivätkä varmaan tiedä, mitä ampuvat. Meillä on myös huonot välit paikallisten metsästäjien kanssa, koska he ovat vihaisia siitä, ettei äiti anna heidän metsästää maillaan ja joskus vuosia sitten äitini kiellettyä metsästyksen ostamallaan alueella, yksi heistä ampui kissani. Hän harrasti ihmisten kissojen ampumista muutenkin, mutta hänen poikansa tyttöystävä oli kaverini ja hän oli rehennellyt ampuneensa kissani kostoksi. Niin lähellä asutustahan ei saisi ampua muutenkaan, mutta ei heitä tunnu kauheasti mikään sellainen kiinnostavan. He ampuivat pari syksyä sitten hirven naapurin pihaan. Oli kuulemma pakko, koska he olivat haavoittaneet sitä kauempana ja sitten jahdanneet sitä sallitun rajan yli. Niin varmaan joo… Saman selityksen olemme mekin kuulleet useamman kerran, kun äidin maille on kaadettu hirvi kiellosta huolimatta. Jos he oikeasti osuvat niin huonosti, ehkä kannattaisi varata mukaan yksi kossupullo vähemmän. Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi hirvikantaa pitää harventaa, mutten koskaan pysty ymmärtämään, millainen ihminen nauttii tappamisesta ja vielä kutsuu sitä mukavaksi harrastukseksi. :/

Mutta joka tapauksessa, nyt näköjään alkoi sataakin ihan kaatamalla. Voisinkin sitten viettää päivän askarrellen. Ja minulla on intialaista ruokaa odottamassa, tein sitä eilen illalla! :)

Hyvää viikonloppua! :) 

torstai 3. lokakuuta 2013

Ei mitään erityistä... :)

Oletin, että pienempi lukema vaa'alla vain antaisi motivaatiota olla kitudieetillä, mutta sen sijaan en muuta ajattelekaan, kuin ruokaa! Yritän parhaani mukaan harhauttaa itseäni, mutta kun ajattelen, että voisin lukea kirjaa, niin heti aivoni lisäävät: ja syödä jotain hyvää. Tai voisin katsoa netistä tv:tä... Ja syödä jotain hyvää. Voisin pestä uunin ja sitten vessan... Ja syödä jotain hyvää. Okei, tuo viimeinen huolestutti itseänikin. Eikä ole kyse edes jostain tietystä jutusta, mitä haluaisin, minä vain haluaisin syödä. Mitä tahansa, paljon. No, tähän mennessä olen onnistunut olemaan ilman ja eilen vietin jo perinteeksi muodostuvan ruoattoman keskiviikon, mutta oma ajatteluni vähän huolestuttaa. Joten, ajattelin ensi viikolla syödä. En mitään ranskalaisia ja pizzaa, mutta oikeaa ruokaa, useamman kerran päivässä. Ehkä sen jälkeen laihdun paremmin, jos kehoni kuvittelee, että energiaa tulee taas riittämiin. Se on osasyy, mutta oikeasti haluan vain saada ruokaa. Sellaista, joka maistuu hyvältä ja joka valmistetaan muutoin kuin sekoittamalla kahden purkin ainekset yhteen. Aion tehdä ainakin linssikeittoa ja kukkakaalikeittoa ja kasvisgratiinia ja intialaista ruokaa. Ja paistaa kesäkurpitsaa ja lämmittää lanttuja hellanlevyllä. Ja kokeilla uudelleen paahdettuja kikherneitä ja voisin ehkä tehdä täytettyjä paprikoitakin ja... Ja muutamaan ihanaan uuteenkin reseptiin törmäsin netissä... 

Olen ensi viikolla koko viikon kotona, koska vanhempani menevät parin päivän lomalle(joten jonkun pitää olla eläinten kanssa) ja kun kuitenkin olisin molemmat vkl:t kotona, niin olen sitten koko viikon. Kävin ostamassa muutaman hamahelmi alustan ja tilasin netistä helmiä... Ajattelin tehdä ainakin lumihiutaleita ja lepakoita halloweeniksi. Nuo kuviot on aivan ihania, en tosin tiedä, mitä minä niillä teen. Olisi ihanaa, kun olisi lapsia, niin saisi kunnollisen tekosyyn tehdä kaikenlaisia askarteluja. :D Mutta noita lumihiutaleita ajattelin ripustaa ulkokuuseen sitten joulun aikaan ja lepakot voisi nyt syksyllä riippua kuistin katosta. Olettaen, että niistä tulee hyviä. Mutta jos joku kysyy, niin ainahan voin väittää, että serkkujen lasten kanssa askartelin, aika hyviä kolme -vuotiaiden tekemiksi... :D 

Tarkoitus olisi myös viedä koiraa pitkille lenkeille metsään. Koirani ei yhtään tykkää kävellä hihnassa ja se on hänen kanssaan hankalaa, joten yritän aina kotona ollessa tarjota hänelle mahdollisimman paljon tilaisuuksia juosta vapaana. Tai on tässä ihan lähellänikin aidattu koirapuisto, mutta koirani on ihan riemuissaan, kun saa olla ihan itsekseen metsässä tai pellolla. Meillä kotonakin on kyllä iso piha ja metsää ympärillä ja yleensä annan hänen olla vapaana, mutta ajattelin samalla keräillä metsästä kaikenlaista, puolukanvarpuja ja käpyjä ja sammalta. Ja ajattelin myös kokeilla tehdä kranssia niistä syreeneistä, jotka kaadoimme, ne vanhimmat latvaosat on ihanan käppyräisiä. En tosin tiedä onnistuuko. Ja ajattelin maalata yhden oksan hopeanväriseksi ja koristaa helmillä. Minulla on aina jonkinlainen mielikuva siitä, millaisia askarteluistani tulee, mutta ihan aina petyn lopputulokseen! :D Minulla vain ei ole taitoa mihinkään sellaiseen, mikä harmittaa minua suunnattomasti. Välillä lueskelen blogeja, joiden kirjoittaja osaa tehdä kaikenlaista käsillään ja olen niin kateellinen! Olisi hienoa osata tehdä kaikkea sellaista. Ja osata keksiä jotain uutta, minusta ei ole siihenkään! :D En muista olenko kertonut, mutta olen suuri Martha Stewart -fani. Minusta on aivan huippua, miten hän on muuttanut perinteisen naisen roolin miljooniksi pankkitililleen. Ja muutenkin, pidän hänen persoonastaan ja vinkeistään, katselen häntä aina juutuubista. Tänä vuonna olen jo tallentanut selaimen kirjanmerkkeihin kaikenlaista, mitä haluaisin kokeilla jouluksi tehdä, mutta katsotaan nyt, tuleeko niistä mitään. Aion kuitenkin yrittää. :)

Ajattelin tänään kävellä yhteen ulkoiluvaatteiden outlet -myymälään, jonne on ehkä kymmenen kilometriä ja yrittää kävellä takaisinkin... Katsotaan nyt, otan bussikortin mukaan kaiken varalta... Vaikka yritän viettää bussitonta lokakuuta. En ole vieläkään ostanut syysulkoilutakkia, koska ne on kaikki joko liian värikkäitä(huomiota herättäviä) tai liian ei-pinkkejä ja yritän nyt löytää jonkun sopivan. Vaikka kohta saa laittaa talvitakin päälle lenkeillä, joten ehkä jätän sen ensi kevääseen. Jos en sitä tänään löydä, luovutan suosiolla.

Minusta muuten tuntuu ensimmäisen kerran vuosiin, että voisin kertoa painoni kysyttäessä. Siis ihan rehellisesti. En tosin vieläkään suostuisi kertomaan paljonko olen pahimmillaan painanut. Tosin se, että joku kysyisi, edellyttäisi, että joku huomaisi minun laihtuneen, joku sellainen siis, jolle äitini ei ole asiasta kertonut! Ihmiset varmaan vain ovat liian kohteliaita kommentoidakseen painoani, kai nyt joku on huomannut! :/ Tuolla miinus 30 kg -postauksen kommenteissa juuri mietin, että olen siis laihtunut noin 74:n voipaketillisen verran! Yritin etsiä googlesta kuvaa sopivasta kasasta voipaketteja, mutta ei onnistunut. Noin ajateltuna se on suuri määrä, ihan puhdasta läskiä vieläpä, koska en usko kuitenkaan menettäneeni lihasmassaa(sitä vähää, mitä minulla on)! Jos ajattelee, että pitäisi kantaa sitä mukanaan, vaikka repussa, niin se olisi aika rankkaa. Vaikkei minusta niin erityisen rankkaa (fyysisesti) ollut kantaa sitä mukanani ahterissani. Koirani painaa noin 35 kg ja ei häntäkään ihan noin vain nosteta. Tosin hän kiemurtelee, jos häntä nostaa. :) Paljonkohan sitä itse asiassa jaksaisi nostaa... Pystyin nostamaan 50 kg kymmenen -vuotiaana, joten kyllä kai minun nyt pitäisi pystyä nostamaan paljonkin enemmän kuin laihduttamani paino. Mutta silti se on ihan eri asia, kun se ei ole enää kiinni omassa kehossa.  

Joka tapauksessa, nyt ulos ja lenkille! :)

tiistai 1. lokakuuta 2013

Lokakuun eka :)

Uskomatonta, että on jo lokakuu, syyskuu meni ohi ilman, että kunnolla huomasin! Ulkona alkaa muuten olla todella kylmä! Olen vaihtanut talvitakkiin koulujen syysloman aikaan niin kauan kuin jaksan muistaa, vaikkei itselläni ole ollut syyslomia enää vuosiin ja nyt ensimmäistä kertaa harkitsen, että pitäisikö ottaa toppatakki esille jo nyt. Minulla oli eilen lenkillä toppi, paitapusero, villapaita ja trenssi ja olin ihan jäässä. En niillä  lenkkiosuuksilla, mutta kun kävin samalla kaupoissa. Kävelin kauppakeskukseen, jonne on noin kuusi kilometriä, kiertelin kauppoja pari tuntia ja kävelin takaisin. Aikaa kului viisi tuntia ja kaloreita 2043. Siitä kun vähentää peruskulutuksen, niin jää ihan kivasti vielä päivän syömisiin. Enkä kyllä eilen syönyt 2043:n kcal:in edestä. Minulla on kunnianhimoisena tavoitteena alittaa tällä viikolla 85 kg, mutta katsotaan nyt... Sitten olisi enää kymppi tavoitteeseeni.

Tiimarin konkurssi saa minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, koska en halua menettää senttiäkään alennuksista, joten minun pitää käydä ostamassa siellä tavaroita niin, että ostan aina kerralla kolme suunnilleen samanhintaista tuotetta. Tosin en tiedä, säästänkö rahaa ollenkaan, koska normaalisti ajattelisin, että ostan sitten joskus ja lopulta unohtaisin koko jutun. En yleensäkään osta koskaan mitään haluamaani saman tien. Säästän rahaa, koska unohdan, mitä olin halunnut tai löydän jotain vielä kivempaa tai saan tuotteen lopulta tarjouksesta. Jos jokin kauppaan jättämäni tavara kuitenkin pysyy sitkeästi mielessäni, silloin tiedän, että siihen kannattaa käyttää rahaa. Yleensä niitä ei vain ole jäljellä siinä vaiheessa, joten taas säästyy rahaa. :) Shoppailu on silti ongelmallista, koska jos jonkin ostamani jutun saisikin myöhemmin halvemmalla, se harmittaa minua ihan kohtuuttoman paljon!! Olen palauttanut tavaroita ihan muutaman euron takia tai jos jossakin on ollut jokin sellainen tarjous, että kun ostaa tietyllä summalla, saa jonkin prosenttiosuuden alennusta. Ja yksi ihanimmista tunteista on se, kun kassa ilmoittaakin, että tuotteeseen tulee jokin lisäalennus! Olin ihan ekstaasissa, kun yksi päivä löysin tarjouksesta juuri ne lautaset, jotka olin ajatellut ostaa äidilleni joululahjaksi ja vaikka olin pitänyt hintaa hyvänä jo valmiiksi, kassa pudotti niistä jostain syystä vielä 15 prosenttia! Varsinkin näin ennen joulua väijyn jos jonkinlaisia tarjouksia ja alennuspäiviä ja säästän kyllä merkittävän summan rahaa joka vuosi.

Nyt olen yrittänyt löytää Erioilia tarjouksesta, koska se oli ennen ihonhoitoni perusta, mutta hinnan yhtäkkiä noustessa monella eurolla, en ole enää ostanut sitä. Tai ostin viime syksyn 3+1:ltä niin monta pulloa, että ne loppuivat nyt pari kuukautta sitten. Nyt tällä viikolla alkavilla kolmeplusykkösillä ei ainakaan mainoksessa ollut Erioilia tarjouksessa, mutta täytyy silti käydä katsomassa, jos sitä vaikka olisikin, kaikkea kun ei mielestäni ole mainoksessa. Ja olen niin kiitollinen Lumenelle uusista pakkauksista, koska nyt lempparivoiteitani saa vanhoissa pakkauksissa muutamalla eurolla. Olen kyllä valmis maksamaan laadusta suuriakin summia, mutta inhoan maksaa turhasta, vaikka juuri siitä, että saan jonkin tuotteen uudessa pakkauksessa tai jos jotakin saisikin muualta halvemmalla. Kuulostanko ihan hullulta? :D

 No, joka tapauksessa, valitettavasti tiukka rahapolitiikkani ei päde ruokaan. Olen silmiä räpäyttämättä ostanut kahdella kympillä herkkuja, jotka olen ahminut seuraavan parin tunnin kuluessa ja suurin yksittäinen menoni on ruoka. Inhoan sitä! Inhoan sitä, miten paljon rahaa ruokakauppaan menee, vaikka kuinka yrittäisi olla säästäväinen, inhoan sitä, ettei siitä jää mitään konkreettista jäljelle(paitsi läskiä!), inhoan käyttää rahaa ruokaan. Se on ainoa osa rahankäytössäni, jossa kontrollini on huono. Varsinkin silloin ennen saatoin käyttää ihan järjettömiä summia pelkkään roskaan, herkkuihin ja roskaruokaan ja limsaan. Olen jopa lainannut rahaa ostaakseni herkkuja, kun silloin opiskellessa rahat oli loppu ennen seuraavaa opintotukea. Minulla on molempien vanhempieni pankkikortit ja monta kertaa ostin herkkuja kuukauden viimeisinä päivinä niillä ja maksoin sitten opintotuestani takaisin. Ja tein saman seuraavassa kuussa! Ja seuraavassa! Vaikka en enää pysty ahmimaan herkkuja, kuten ennen, minä inhoan ostaa ruokaa! Vaikka kuinka tuntuu, että laitan koriin vain välttämättömän, kassalla minua ahdistaa ja harmittaa joutua maksamaan niistä! En voi koskaan kuvitella olevani sellaisessa taloudellisessa tilanteessa, etteikö minua harmittaisi maksaa ruoasta! Äitini ystävällä on kauppa ja hän aina joskus tuo meille ruokaa, joista on mennyt viimeinen päiväys umpeen ja minusta se on aivan ihanaa! Ilmaista ruokaa!! :D Olen ihan taivaassa, jos onnistun koko päivän syömään jotakin, mikä ei maksanut penniäkään! :D

Okei, ellette jo tietäisi, että olen melko lailla vinksahtanut, poistaisin nuo edelliset kappaleet... Mutta noin minä ajattelen rahasta ja ruoasta. :)

Ruoasta puheenollen, himoitsen taas jotain syötävää ihan järjettömästi! En edes tiedä mitä, vain jotakin! En ole nälkäinen ja söin juuri, mutta kaipaan sitä tekemistä, minkä syömisestä saa. Täytyy kai lähteä lenkille, niin saan muuta ajateltavaa ja poltan vähän kaloreita. Syksy tosiaan on ainoa aika vuodesta, jolloin nautin kävelemisestä, minusta on ihanaa, kun ilma on raikas ja puut ovat upean värisiä ja pystyn jo haistamaan pakkasen. Se on aina tuoksunut minusta kuivalta pölyltä tai puuterilta, aivan ihanalta joka tapauksessa. Kun siihen vielä lisää puunsavun tuoksun, se on ihanin tuoksu maailmassa. :)  Mutta siis, nyt sinne lenkille! :)