sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Voi ei... :/

88,0 kg!! Viikon ajan siis söin ihan oikeaa ruokaa, melko hiilaripitoista ja rangaistus näkyi heti vaa’alla. :/ Mitään herkkuja en syönyt, mutta esimerkiksi intialaista ruokaa ja erilaisia keittoja ja kasvisgratiinia. Joten, palaan kitudieetilleni. Varmasti kyse on jonkinlaisesta säästöliekistä, joka muutaman viikon kuluessa normalisoituisi, mutta minä en kestä tuollaisia lukemia vaa’alla. Olin niin iloinen, kun paino viimein oli laskenut ja tunsin silkkaa kauhua nähdessäni tuon lukeman! Enkä myöskään halua näin paljoa energiaa, se tekee minut levottomaksi ja ahdistuneeksi. Kun syön vain vähän, olen väsyneempi ja rauhallisempi, mikä on paljon parempi olotila minulle. Ja vatsaani ei vain yksinkertaisesti mahdu sekä oikeaa ruokaa, että riittävää määrää proteiinia, joten valitsen proteiinin, niin kuin minun leikattuna kuuluukin. Ravitsemussuositukset leikatuille ovat kuitenkin erilaiset kuin muille ihmisille ja ehkä tilanne on se, etten koskaan voi syödä ns. normaalisti. Voin elää sen kanssa, jos vain paino laskee. Ihanne tietenkin olisi, jos oppisin syömään jotain proteiinipitoista oikeaa ruokaa, mutta en oikein tiedä, mitä ne olisivat… Rahka ja raejuusto ovat niin kätevät tavat saada proteiinia ja olen tottunut niihin leikkauksen jälkeen. Ne siis saavat jatkossakin toimia ruokavalioni perustana. 

Tapasin viikonloppuna kaksi ihmistä, joita en ole nähnyt pitkiin aikoihin ja molemmat huomauttivat laihtumisesta! Se siis näkyy sittenkin! :) En tosin yhtään tiennyt, mitä sanoa ja olin ihan hämilläni. He kysyivät, miten olen laihduttanut ja valehtelin. En ole vieläkään kertonut kenellekään leikkauksesta, enkä haluakaan kertoa. En tiedä onko se väärin, ottaa ”kunnia” jostakin, joka ei ole omaa aikaansaannostani, mutta en vain halua kenenkään tietävän. En ole edes kovin varma, miksi en, ehkä se johtuu siitäkin, että äitini jostain syystä pelkää ihan hirveästi, että joku saa tietää. Mutta kun nyt tälle tielle lähdin, etten ole kertonut kenellekään, niin aion kai tehdä niin jatkossakin.

Olen myös mietiskellyt tätä nykyistä aivan uskomattoman tylsää ”elämääni”. Niin kauan ajattelin, että jos vain laihtuisin, niin sitten… En ihan tarkkaan edes tiedä mitä sitten, mutta elämäni olisi niin paljon parempaa, jos vain olisin laiha. Olisin ihan eri ihminen, jos vain olisin laiha. Minun päässäni laihtuminen sai niin valtavan suuren merkityksen ja ajattelin kaiken muunkin muuttuvan, jos vain onnistuisin laihtumaan. Näin aina ihan kaikin tavoin erilaisen ihmisen ja erilaisen tulevaisuuden, jos vain onnistuisin laihtumaan. Kaikki oli minun päässäni kiinni kiloista. Joskus ihan nuorena jopa ajattelin, että jos vain laihtuisin tarpeeksi, voisin saada kumppanin ja oman perheen. En toki enää usko, että se olisi ollut täydellisen vartalonkaan avulla mahdollista, koska olisin kuitenkin ollut ruma, eikä luonteessanikaan ole paljon kehuttavaa, mutta hyvin nuorena ihan vakavissani ajattelin, että suunnilleen kaikki olisi mahdollista, jos vain laihtuisin. Menetin niin paljon lihomisen takia, minä käytännössä vaihdoin elämäni ruokaan. En pystynyt tekemään toisin, en vaikka kuinka yritin ja vaikka kuinka inhosin olla lihava, mutta siitä huolimatta se on oma syyni ja hinta siitä on todella suuri. Ja minun on elettävä sen tosiasian kanssa, etten voi syyttää kuin itseäni. Mutta nyt… Olen lähellä sellaista painoa, jonka kanssa pystyn elämään, mutta minulla ei enää ole aavistustakaan, mitä minä nyt sitten haluaisin tehdä!

Ehkä se ei olisi koskaan muuttanut mitään, en tiedä. Mutta uskon kuitenkin toisin, koska se olisi väkisinkin muuttanut niin montaa yksittäistä asiaa, että minusta olisi tullut toisenlainen ihminen. Ehkä jopa pahempi kuin nyt, mutta toisenlainen kuitenkin. Vaikka olen vielä merkittävästi ylipainoinen, jo nyt laihtuminen on muuttanut omaa asennettani ja ajatteluani, se tekee elämän helpommaksi, koska en enää häpeä itseäni yhtä paljon ja koska minusta ei enää tunnu, että kaikki tuijottaa inhoten. Jo nyt toisinaan tunnen olevani saavuttamassa sen ihanan näkymättömyyden tunteen, josta haaveilin vuosia, enkä ole enää yhtä varuillani julkisilla paikoilla kuin ennen. Tunnen miltei uteliaisuutta sen suhteen, millainen minusta olisi tullut ilman läskejä. Kenties minua olisi silti kiusattu koulussa rumuuden takia, mutta oma häpeäni rumuudestani on paljon pienempi, koska se ei ole itseaiheutettua. Häpeän kyllä rumuuttanikin aina toisinaan, mutta en läheskään samalla tavalla kuin lihavuutta. Toisaalta olen niin tottunut olemaan vain ”se läski”, etten aina itsekään ajattele, että minussa on muitakin ominaisuuksia. Enkä pysty edes kuvittelemaan, että kukaan muu näkisi minussa mitään muuta. En oikeastaan tiedä, mitä minä sitten olen, jos en enää jonain päivänä olekaan läski. En mitään? Tavallaan ajattelen, että minä tulen aina olemaan läski, se ei vain enää näy yhtä selvästi ulospäin. Mutta jos se ei enää jonain päivänä näy ulospäin, mitä minä sitten olen muiden silmissä… Tuskin sillä silti enää on edes mitään väliä, oleellista on kai se, miten tulen toimeen itseni kanssa.

Olen todella iloinen laihtumisestani jo nyt, mutta ei se kuitenkaan mitään ihmettä elämääni aiheuta. Silti minusta tuntuu, että kun en enää ole niin valtavan lihava, minun pitäisi tehdä jotain, koska niin monta vuotta ajattelin, että sitten kun laihtuisin… Ongelma on kuitenkin siinä, etten pysty keksimään yhtä ainoaa asiaa, jonka haluaisin. Realistisesti siis, haluaisin toki perheen ja ystäviä, mutta jotain sellaista, jonka voisin oikeasti saadakin. En oikeastaan välitä mistään kovin erikoisesta; enimmäkseen haaveilen todella tavallisista asioista, haluaisin kierrellä kauppoja ja käydä kahvilla ja leffassa tai järjestää leffaillan kotona tai kävellä kauniissa syysillassa. Mutta ystävän/kaverin kanssa, eivät ne yksin tehtynä kiinnosta. Joten sen uuden tekemisen pitäisi olla jotain sellaista, josta saisin jotain iloa yksinkin. Mutta ei ole mitään harrastusta, mikä kiinnostaisi minua, ulkomaillakin olen aina halunnut enemmänkin asua, en lomailla, mieleeni ei tule yhtä ainoaa asiaa, jota tavoitella, kun läskit eivät enää ole esteenä. Nuorena minulla oli kaikenlaisia unelmia, halusin reilaamaan, halusin opiskella ulkomailla, halusin tehdä vapaaehtoistyötä Afrikassa. Mutta mikään noista ei kiinnosta minua enää tippaakaan. Ehkä se johtuu siitäkin, että olen iältäni siinä vaiheessa, että minun kuuluisi olla kotona hoitamassa lapsiani. Se on ainoa paikka, jossa juuri nyt haluaisin olla, jos voisin valita mitä tahansa, mutta se ei ole vaihtoehto minulle. Pitäisikö minun yrittää vain tehdä jotain, mikä ei yhtään kiinnosta, siinä toivossa, että jossain vaiheessa se alkaa kiinnostaa? Miten näistä lähtökohdista voi valita sen epäkiinnostavan vaihtoehdon, jolla olisi jotain mahdollisuutta muuttua kiinnostavaksi, kun mikään ei kiinnosta sen enempää kuin muutkaan vaihtoehdot? Mistä edes etsin sellaista tekemistä? Minä vietin koko nuoruuteni ajatellen, että sitten kun laihdun… Ja nyt minulla ei ole aavistustakaan, miten tuo lause jatkuu! Tunnen itseni lapselliseksi ja kiittämättömäksi, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole aavistustakaan siitä, että mitä nyt! Haluaisin tehdä jotain, mutta… Mitä?!! Mitä tahansa?!! Minusta tuntuu, että laihtumiseni menee ihan hukkaan, jos siitä ei seuraa jotain muutakin, jos en nyt vihdoin ala elämään sitä sitten kun… -vaihetta, josta aina haaveilin! Mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä aloittaa…

Joka tapauksessa, yritän keksiä edes yhden realistisen ajatuksen siitä, mitä haluaisin tehdä ja jos joskus keksin jotakin, pakotan itseni edes yrittämään! En vain tiedä, milloin se tapahtuu… Mutta ehdinpähän ainakin laihduttaa vielä hiukan enemmän ennen sitä. :) Olettaen, että paino alkaa taas laskemaan. :/

Hyvää viikkoa taas kaikille! :)

2 kommenttia:

  1. MIten sinä jatkoit sitä lausetta aikaisemmin? Kai sinulla jokin unelma silloin oli :)

    Ja kun pidät ulkomailla olemisesta, niin miksi et voisi ottaa jotain pientä matkaa vaikka eurooppaan. Pidennetty viikonloppu. Vaikkei sinua niin kiinnostaisikaan. Mene ja kokeile, tiedä vaikka innostuisit matkailuista. Vanhempasi pärjäävät ilman sinua aivan varmasti muutaman päivän kun olet reissussa. Siellä ei kukaan tunne sinua ja voit nauttia olostasi vaikka alasti päälläsi seisten :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sallin itseni unelmoida kaikesta ihan mahdottomasta, koska se helpotti elämää. Realistisesti, en oikein tiedä… Kai minulla joskus on jokin mahdollinenkin unelma ollut, mutten enää muista niitä!
      Voisin tosiaan kokeilla matkustelua muutenkin, mutta sitä varten pitää ensin löytää työpaikka. Ja olenkin ajatellut, että haluaisin käydä kaupungissa, jossa asuin, joten sinne voisin mennä, jos nyt joskus vielä saan töitä.

      Poista