lauantai 30. marraskuuta 2013

Ihan vain tiedoksi...

...että minulla on nyt jokin ongelma tämän bloggerin kanssa, enkä saa vastattua kommentteihin. Joko en näe sitä kommenttilaatikkoa ollenkaan tai sitten en pysty kirjoittamaan siihen tai sitten kommentti ei lähde minnekään, näyttää vain erroria. Pahoittelut teille, joille en ole vastannut, vastaan heti, kun pystyn!

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Ulkonäköjuttuja

Yhteen lukemaani laihdutusblogiin oli lisätty uudet kuvat ja kauhulla tajusin, että suunnilleen saman verran painava näyttää helposti 20 kiloa pienemmältä kuin minä! Voi masennus! Muutenkin näytän huomattavasti 85 kiloa lihavammalta, voisin vaikka lyödä vetoa, että painoni arvattaisiin reilusti suuremmaksi, jos laittaisin kuvia jonnekin, missä ihmiset voisi anonyymisti arvioida painoani ilman, että tarvitsisi olla kiltti/kohtelias. Itse asiassa olenkin joskus kauan sitten tehnyt niin, halusin kuulla, minkä painoisena ihmiset minua pitää. Arvioissa oli todella suurta vaihtelua, suhteellisen realistisista arvioista aina 50 prosenttia korkeampiinkin arvauksiin! Minulle on jäänyt mieleen, että silloin joskus teininä painostani oli puhuttu selkäni takana koulussa, jonka yksi kaverini oli kuullut ja hän kertoi minulle; ihmiset olivat sanoneet, että minun täytyy painaa ainakin sata kiloa! Painoin silloin sen suunnilleen 67-68, missä painoni pysyi koko nuoruuteni. Kai sitten näytin isommalta, kuin olinkaan, joskaan en mielestäni nyt aivan satakiloiselta! 

Joka tapauksessa, olen alkanut ajattelemaan(pelkäämään), etten taida näyttää 75 -kiloisena ihan samalta, kuin näytin viimeksi 75-kiloisena... :/ 


Ei näytä noin kymmenen kilon erolta, vai mitä... :/ (Minulla ei nyt ole kameraa täällä mukana, joten asento on eri ja etäisyys kameraan on eri, mutta näkee näistä vähän kokoeroa. Tuo aiempi kuva on skannattu oikeasta valokuvasta, joten se on laadultaan surkea, kun löysin sen jonkin varastolaatikon pohjalta. :)) Olin ilmeisesti paljon paremmassa kunnossa nuorena ja kehossani oli enemmän lihasta kuin nyt, joten 75 kg kai ei vastaa sitä mielikuvaa, mikä minulla nyt on 75 -kiloisesta itsestäni. En oikein tiedä mikä vastaa, mutta luulen, että joudun laihtumaan vielä paljon enemmän kuin kymmenen kiloa näyttääkseni samalta, kuin tuolloin. Jos nyt pystyn laihtumaan edes sitä kymmentä kiloa... Itse asiassa, nyt tuli mieleen, että minulla on aivan varmasti tallella yhdet housut, joita käytin 75-kiloisena, niillähän voin testata! Ellen sitten heittänyt niitä pois, kun kesällä siivosin vaatekaappejani... Tiedän heittäneeni pois juuri nuo farkut, jotka minulla on tuossa ekassa kuvassa päälläni, mutta minulla pitäisi olla yhdet toiset housut... Niihin ei taatusti mahtuisi edes puolikas minua... :/

En myöskään ole laihtunut kasvojeni osalta sitä tahtia, mitä toivoin. Vartalosta läski on lähtenyt suhteellisen tasaisesti(vaikka saisi kyllä lähteä nimenomaan alavartalosta), mutta kaksoisleukani ei ole painonlaskusta millänsäkään. :/ Jostain käsittämättömästä syystä myös kuppikokoni on pysynyt täysin samana. Yritin yksi päivä ostaa pienemmät rintsikat, mutta ne olivat liian pienet. Ostan aina saman valmistajan rintsejä, joten ei johtunut siitä. Rintani eivät myöskään ole alkaneet minusta riippua yhtään enempää(ne siis riippuivat jo ennestään, ja pahoittelen syvästi aiheuttamaani mielikuvaa! :)), mikä on todella kummallista. Tosin ainahan sanotaan, että naiset toivoisivat laihtuvansa muualta kuin rinnoista, mutta minä voisin kyllä mieluusti olla vähän pienirintaisempi. Yhtään enempää riippumista en kyllä kaipaa. Mutta se on outoa, eikö olekin? 

Joten pitää kai nostaa ahteri penkistä ja mennä lenkille tai näytän ikuisesti satakiloiselta, vaikka vaaka näyttäisi mitä tahansa lukemaa! Täytyy kuitenkin sanoa, että vihdoinkin ihmiset on alkaneet huomaamaan laihtumiseni, nyt ihan muutaman viikon aikana useampi ihminen on kommentoinut sitä! Eli ilmeisesti he todella eivät huomanneet aiemmin! Kummallista... Mutt nyt lenkille, jos vaikka vihdoin pääsisin tällä viikolla sinne lievään ylipainoon! :)


tiistai 26. marraskuuta 2013

Sukukompleksi

Ulkona alkaa olla ja kylmä ja maa on edes harmahtava, ellei nyt varsinaisesti valkoinen. Lumi antaa todella odottaa itseään tänä vuonna. Tosin maa on jo jäässä ja lätäköt ritisee jalkojen alla. Pikku kissamme putosi viikonloppuna jään läpi, mutta pääsi sitten onneksi ylös sieltä ja oli sisälle tullessaan märkä kuin saukko pesukoneessa. :/ En ole koskaan aiemmin tullut edes ajatelleeksi, että eläintenkin pitäisi varoa heikkoja jäitä, olen olettanut, että he osaavat sen ihan itsestään. Tai en ainakaan ole koskaan kuullut esimerkiksi kissan hukkuneen. Olen varmaan kertonut tämän aiemminkin, mutta aina lapsena haaveilin siitä, että putoaisin jään läpi ja menin ihan tahallani heikoille jäille varoituksista huolimatta. Suunnilleen saman ikäiset muistanee Pikku Kakkosen Varokaa heikkoja jäitä -tietoiskun, jossa nalle putosi jäihin. Sen kai oli tarkoitus estää lapsia menemästä jäälle, mutta se, miten nalle avannosta onkimisen jälkeen kiedottiin lämpimään peittoon takkatulen ääreen ja tassut laitettiin kuumaan jalkakylpyyn ja nalle sai vielä kaakaotakin(huomatkaa, että hänet avannosta pelastanut nukke ei saanut mitään!!), oli minusta niin ihanan kodikasta, että aina haaveilin, että minullekin kävisi niin. Mutta en ikinä leikkinyt tulitikuilla, koska itkin aina ihan kauheasti, kun samaisessa Pikku Kakkosessa esitetty tulitikkuleikkien vaarallisuudesta kertova info, jossa lintujen talo paloi, näytettiin. 

Olen jotenkin hiukan enemmän päässyt eroon kesän tunteesta ja edelleen olen yrittänyt tehdä jouluisia asioita. Tosin lähinnä olen siis ostellut joululahjoja ja koristeita ja siivonnut. Ja laittanut jouluvaloja. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen haikaillut pikkujoulukauden perään. En ole itse asiassa koskaan ollut varsinaisissa pikkujouluissa ellei lasketa sitä, että teininä mikä tahansa kelpasi syyksi juoda itsensä tolkuttomaan kuntoon. En ole koskaan käynyt esimerkiksi työpaikkojen pikkujouluissa, koska olen ollut lihava, enkä silloin nuorenakaan ole mielestäni osallistunut mitenkään erityisesti pikkujoulun juhlintaan, mitä nyt ehkä koulussa jotain järjestettiin. Ajattelin kuitenkin viikonloppuna leipoa kaikenlaista (pikku)jouluista, koska äitini on kutsunut ystäviään kylään seuraavalla viikolla, niin hän saa sitten tarjota niitä heille. Mitenköhän normaalia on kadehtia oman äitinsä sosiaalista elämää... :/ Äitini on aivan loistava ystävystymään ja tutustumaan ihmisiin ja hän on myös todella suosittu, mikä tuntuu minusta niin kummalliselta! Hänellä on jopa minun ikäisiäni ystäviä(ja minua nuorempia ystäviä), mikä on minulle todella outoa!  Olen niin monessa asiassa niin kovin paljon äitini kaltainen, joten miksi minuun ei ole tarttunut edes pikku hippusta hänen kykyään tutustua ihmisiin?!! Sen ominaisuuden minä olisin halunnut periä, en kärsimättömyyttä ja liiallista järkevyyttä ja mitä sitten olenkin perinyt! Olen vain niin tylsistynyt ja yksinäinen ja vihainen itselleni siitä, etten osaa olla sellainen ihminen, joka saisi kavereita. Pahinta on tietää, että esimerkiksi Josef Fritzlilläkin oli ystäviä ja hän sentään oli tuomittu raiskaaja, joka piti tytärtään seksiorjanaan kellarissaan! Mutta muuten mukava tyyppi, ilmeisesti... :D Ei tälle voi kuin nauraa! Tai voi, mutta parempi vain nauraa, kun ei tämä itkemiselläkään parane! Luulisi silti, että olisin ihan automaattisesti oppinut edes jotain äidiltäni, mutta en kai sitten. Tosin äitini ei ole tylsä, kuten minä, joten voi olla, ettei mikään määrä sosiaalisia taitoja pelastaisi minua. (Ja ei, mikään tästä ei ollut kehujen kalastelua, kunhan pohdin(/kirjoitan, mitä mieleen tulee)! :))

Uskaltauduin muuten kysymään serkultani(en siltä, joka sanoi minua frigidiksi), että mitä minusta puhutaan selkäni takana suvun keskuudessa, mutta hän väitti, ettei mitään. Voi olla, että se on tottakin, en ainakaan ole antanut aihetta mihinkään mielenkiintoisiin juoruihin ja muutama muu sukuni jäsen pitää huolen siitä, että niitä kyllä riittää. Tai sitten hän oli liian kiltti kertoakseen totuuden. Tiedän kyllä, että sukuni vanhemmat jäsenet puhuvat, mutta ehkä suunnilleen ikäisiäni ei kiinnosta. Toivottavasti. En sanonut hänelle mitään tuosta, mitä toinen serkkuni sanoi, eikä hän ainakaan ilmaissut mitenkään kuulleensa asiasta. Eikä kyllä kysynytkään, miksi kysyin. Alkushokin jälkeen olin vähän loukkaantunut, mutta nyt olen kai tullut siihen tulokseen, että samapa tuo. Joka tapauksessa edelleen vihaan sitä, että kaikki tietää minusta kaiken, etten pysty olemaan mitenkään "salaperäinen", enkä voi sille yhtään mitään. Minusta olisi niin hienoa, että sukuni ei tietäisi minusta ja henkilökohtaisesta elämästäni mitään ja vihaan suunnattomasti sitä, että nekin sukulaiset, joista en edes pidä, tietävät minusta kaiken, ihan vain siksi, että mitään tiedettävää ei ole. Ei sillä, että luulisin heidän uhraavan kovinkaan montaa ajatusta suuntaani, mutta kai he nyt joskus ovat jotain ajatelleet. Tavallaan toivon, että sukuni voisi jotenkin unohtaa ihan kokonaan, että olen olemassa. Tunnen melkein konkreettisesti jatkuvaa halveksuntaa heidän suunnaltaan, kun olen tällainen luuseri ja se tuntuu inhottavalta. Voin ihan kuvitella, mitä he ajattelevat ja sanovat minusta, koska tiedän, mitä he ajattelevat ja sanovat minun kaltaisistani. Näinä hetkinä toivon niin kaikesta sydämestäni, etten olisi ruma, että olisin niin tavallinen, etten erottuisi seinistä. Se on aina ollut suurin syy sillekin, että haluaisin laihtua, haluaisin olla niin tavallinen, ettei ulkonäköni perusteella kukaan pystyisi päättelemään minusta mitään. Tai oikeastaan haluaisin olla niin tavallinen, ettei minua edes nähtäisi, että ihmisten silmät liukuisivat ohitseni, kuin minua ei olisikaan. Tiedän, että olen puhunut tästä miljoona kertaa ennenkin, mutta se on niin kamalaa, kun ei tavallaan ole mitään yksityisyyttä, kun kaiken henkilökohtaisimman ja intiimimmän näkee naamasta. Se on ehdottomasti rumuuden pahin puoli. Ja minulla on kai jotenkin ihan hirveä sukukompleksi, koska jotkut heistä ovat niin tuomitsevia ja haukkuvat ihmisiä niin paljon selän takana ja minä tiedän, että olen aivan varmasti yksi niistä haukutuista, koska elämäni ei ole varsinaisesti edennyt kovin menestyksekkäästi. Jotkut sukulaiseni ovat ihan mukavia, mutta osa heistä on kyllä niin k*******ä, ettei ole tottakaan! Varsinkin enoni perhe on aina edes vaivautumatta salaamaan sitä halveksuneet äitiäni ja minua(lähinnä koska olen avioton lapsi) ja se on vaikuttanut minuun. Näin serkkuni vaimon kaupassa ja heti aloin tuntemaan häpeää itsestäni, ihan automaattisesti. He vain pitävät itseään niin paljon minua parempina ja kai minä olen samaa mieltä. Tai no, minä olen samaa mieltä kaikista maailman ihmisistä, mutta en tiedä, miksi koen sen niin vahvasti heidän kohdallaan. Kai siksi, että he ovat kohdelleet minua niin lapsesta asti ja lihomiseni oli aikoinaan viimeinen pisara; lopullinen vahvistus siitä, ettei minusta ole mihinkään. Aina, kun epäonnistun jossain, melkein ensimmäinen ajatukseni on, että toivottavasti he eivät saa tietää. Tosin olen jo pitkään vältellyt heitä ihan tahallani, heillä on tapana käydä meillä kotona tiettyinä aikoina ja pidän huolen, etten ole silloin paikalla. Salainen haaveeni on, että jos laihdun, he eivät enää tunnista minua... Minun pitäisi vain osata olla välittämättä, tämä on niin typerää! En edes pidä heistä, joten mitä väliä sillä on, mitä he ajattelevat! Mutta tiedän, mitä he sanovat minusta selkäni takana ja toivoisin niin kovasti, ettei kukaan sanoisi mitään! Toivoisin, että he vain unohtaisivat, että olen olemassa...

Toivon myös, ettei Siwassa ole enää Marianne -muffinsseja, koska maistoin kerran sellaista ja se oli aivan taivaallista ja nyt minun on pakko mennä ostamaan maitoa, enkä ole aivan varma, selviänkö, jos niitä on... En edes erityisesti pidä Marianneista, enkä ole koskaan himoinnut makeaa, mutta aivoihini on jostain syystä syöpynyt kuva Marianne -muffinssista jumalaisena herkkuna! Todennäköisesti se ei edes ole totta... Mutta maitoa on saatava, joten yritän terästäytyä ja kiertää leivoshyllyn! :) Kiva, että puhun tästä kuin olisin lähdössä suurempaankin taisteluun... :D Mutta niinhän minä tavallaan olenkin! :) Ja tämän taistelun olen jo hävinnyt lukemattomia kertoja, joten pelkoni on aiheellinen. :) Ei muuten vieläkään lievää ylipainoa, joten en tosiaankaan ole ansainnut muffinssia, enkä mitään muutakaan. :/

Marraskuun viimeinen viikko, ihan uskomatonta!

lauantai 23. marraskuuta 2013

Eikä vieläkään...

...lievää ylipainoa. :/ Lähellä ollaan, 83,9 kg. Kävin siellä kyllä taas torstai-aamuna, mutta painoni nousee heti, kun tulen kotiin, vaikka mielestäni syön kotona ihan samalla tavalla, kuin asunnollani. Luulen, että se on silti ihan vain nestettä, koska meillä kotona on hyvää vettä, kaupungissa, jossa asun, taas ei. Täällä ihan automaattisesti juon enemmän. Veden juominen on kuitenkin edelleen hankalaa, kun aina unohdan, enkä sitten pystykään niin vain korvaamaan vajausta. Mutta bmi on nyt 30,1, joten lähellä se on. Sen sijaan jouluun on enää kuukausi ja toiveet siitä, että painaisin jouluna seiska-alkuisen luvun, alkaa hiipua. Onkohan missään ketään, joka laihtuisi parhaasta yrityksestään huolimatta yhtä hitaasti kuin minä... :D Mutta pääsen sinne kyllä, eri asia on, että milloin... :)

Mutta nyt on pakko alkaa siivota ja pestä ikkunoita, jos aion tänään ehtiä tehdä kaiken. :) Hyvää viikonloppua! :)

torstai 21. marraskuuta 2013

Tyhjänpäiväistä jaarittelua... :)

Minulla ei ole kerta kaikkiaan mitään asiaa tai aihetta, kunhan aikani kuluksi kirjoitan... :) Olen yrittänyt tehdä töitä sisäisen kelloni ja sisäisen kalenterini kanssa. Olenkin onnistunut nyt jotenkin nukkumaan, en ainakaan ole enää ihan sekaisin (nukkumismielessä, siis :)). En tosin hyvin, mutta nukun kuitenkin. Olen myös yrittänyt ihan tietoisesti hahmottaa, että kohta on joulu, olen kuunnellut joululauluja ja lukenut joulublogeja ja juonut glögiäkin. Joulublogit on ihania, mutta samalla niiden lukeminen on raskastakin, koska olisi niin mielettömän ihanaa valmistella joulua omalle perheelle ja olen välillä niin syvästi kateellinen näille ihmisille, joilla on oma perhe ja lapsia. Jouluisin on ehdottomasti vaikeinta olla lapseton. Tosin olen ihan tietoisesti jättänyt lukulistaltani pois ne, joilla on mielestäni täydellisin elämä ja keskityn niihin muihin. On ihan turhaa kiduttaa itseään haaveilemalla jostakin, jota en voi saada ja jos aion joskus vielä olla ihan ok ja selviytyä elämästä paremmin, minun täytyy ihan tietoisesti tehdä työtä sen hyväksymisen kanssa. Huomaan itsekin, että joskus sallin itseni velloa siinä surussa, jonka lapsettomuus aiheuttaa, mikä on aivan älytöntä, ottaen huomioon, että olen tiennyt teini-ikäisestä saakka, etten tule lapsia saamaan. Se lopullinen hyväksyntä vain tuntuu edelleen vaikealta, vaikka tietysti kohta olen biologisestikin siinä iässä, että se olisi joka tapauksessa mahdotonta. Mutta nyt taas harhauduin aiheesta... :) Piti kertoa, että ehkä tämän joulukuurini avulla hiukan olen päässyt irti siitä kesän tunteesta, ainakin ajoittain. Jos sataisi lunta, se auttaisi. Aamulla satoi taas räntää, mutta maahan ei jäänyt mitään valkoista. Se on vain jotenkin niin epätodellista tänä vuonna, en voi uskoa, että jouluun on kuukausi! Ihan juuri oli vasta syyskuu ja ihan hirveän kuuma ja odotin syksyä. Ja nyt on jo melkein joulu? En tajua... Aika kuluu toisaalta ihan hirveän nopeasti, kun ei ole mitään tekemistä. Tai varsinaisesti ei kulu, mutta jälkeenpäin tuntuu siltä, koska ei ole mitään kiintopisteitä, mistä muistaisi ajan kulumisen. Ihmiset aina ihmettelee hyvää muistiani, että aina muistan, milloin jotakin tapahtui. En ole kehdannut sanoa, että kun minulle tapahtuu niin vähän mitään, muistan kyllä ne harvat asiat, jotka tapahtui. Suurin osa päivistäni on kuitenkin aika samanlaisia. 

Aion nyt viikonloppuna myös laittaa meille kotiin jouluvalot ja pestä jo ikkunat jouluksi ja muutenkin jo siivoilla, tehdä kaiken mahdollisen, että pääsisin kesäisestä tunteesta irti. Koirakin pitää pestä, hän on jostain syystä tahmea... En edes halua tietää miksi. Hän tykkää pyöriä maassa, joten kai hänen turkkiinsa tarttuu kaikenlaista, mutta ei hän ole koskaan ennen ollut tahmea. Hän on ollut kurainen, pölyinen, vihreä, märkä, luminen, verinenkin, mutta ei koskaan tahmea. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi tunnen tarvetta kertoa tämän teille... Taisin nukkua vieläkin huonommin kuin luulin viime yönä... 

Tämän kirjoituksen laatu on näköjään taas huippuluokkaa.. :D Syytän siitä unettomuutta, vaikka olenkin muutamia tunteja nukkunut tällä viikolla. Mutta luulen, että on paras lopetella... :D Tarvitsisin jonkin sellaisen tarkastussysteemin blogiini, etten pystyisi ihan mitä tahansa jaarittelua julkaisemaan! Vähän kuin alkoholisteille on sellaisia puhallusjuttuja autoon, mitä ilman auto ei käynnisty. Jos jollakin on vireillä jokin keksintö, jonka tavoitteena on estää sekopäisiä vanhojapiikoja kirjoittelemasta mitä sattuu blogiinsa, niin tässä olisi paikka blogiyhteistyölle, olisin oivallinen koekaniini! Mutta, niin kauan kuin sellaista ei ole... :)

Mukavaa torstaita! :)

p.s. Tietääkö kukaan, miksi tekokuusta ei saa viedä ulos?


maanantai 18. marraskuuta 2013

Rikkinäinen kalenteri

Vaikka kuinka yrittäisin kertoa itselleni, että jouluun on viisi viikkoa, kaikki minussa sanoo, että nyt on kesä. En ymmärrä, mitä tämä on... Ymmärrän, mitä masennus on ja mitä ahdistus on ja miksi olen onneton ja miksi olen niin vinksahtanut ylipäätään, mutta mitä hittoa tämä on?! En tajua, mitä minulle on tapahtunut... Se on niin hankalaa, koska herään aamuisin odottaen kuulevani linnunlaulua ja näkeväni auringonpaistetta ja on syksy! Se aiheuttaa minussa ristiriidan, joka tuntuu todella epämiellyttävältä ja pilaa parhaan vuodenajan! En tiedä, mitä tälle voisi tehdä, en edes tiedä, miksi tätä pitäisi kutsua. Sisäinen kello voi olla väärässä ajassa, mutta kun minä en ole sekaisin siitä, mitä kello on, minä en edes tiedä, mikä kuukausi on! Tai mikä vuodenaika on! Olen yrittänyt miettiä, että teinkö viime syksynä jotain, mikä olisi aiheuttanut tämän, mutta ainoa, minkä keksin, on se, että laitoin jouluvalot jo alkusyksystä. Ehkä se asetti aivoni väärään aikaan... En tiedä, miltä tämä kuulostaa ongelmana ja ehkä se on vähäistä muihin ongelmiini verrattuna, mutta tämä on todella kamalaa ja haluan sen loppuvan! En vain tiedä, miten... 

Ensimmäistä kertaa elämässäni koen myös kylmyyden epämiellyttäväksi. Olen aina rakastanut sitä, miten ilmat kylmenee ja hengitys alkaa huuruamaan ulkona, lunta, miltä pakkanen tuoksuu, miten puut ovat kuuraisia ja taivas on jäänsininen, miten saan pukea monta kerrosta lämpimiä vaatteita ja ainoastaan poskia nipistelee pakkanen. Nyt kylmyys tuntuu ahdistavalta ja pelottavalta. Ehkä se johtuu siitä, että minusta nyt pitäisi olla kesä, mutta joudun lähes pakottamaan itseni ulos. Miksi minulla pitää olla niin kummallisia ongelmia?! Jos minun nyt pitää olla näin sekaisin, niin enkö voisi edes olla sekaisin tavalla, johon voisin googlettaa mahdollisia ratkaisuja?! Miten ratkaistaan se, että aivoni luulevat, että nyt on kesä ja minusta tuntuu, että pienikin pakkanen tappaa minut?! En edes tiedä, pitäisikö minun nauraa vai itkeä! Ainakin hulluudessani näköjään on edelleen uusia ulottuvuuksia...

Lisäksi olen muutenkin alkanut käyttäytymään kuin hullu julkisilla paikoilla, minua on alkanut naurattaa mitä typerimmät jutut. Äsken bussissa oli pari juoppoa; kiinnitin heihin huomiota, koska he puhuivat jostakin, joka tulee tapahtumaan tammi-maaliskuun vaihteessa. Ehkä heilläkin on jokin kalenteriongelma, koska minun tietääkseni siinä on helmikuu välissä. Joka tapauksessa heillä oli jotain kinaa ja toinen sanoi, että hän muuttaa asunnostaan, niin et enää ikinä löydä häntä. Niin toinen vastasi, että sinä olet niin tyhmä, ettei minun tarvitsisi kuin soittaa ja kysyä, että missä sinä olet. :D Minua alkoi naurattamaan ihan kauheasti...

Mutta menen nyt lenkille ja jos minusta ei enää kuulu, olen sitten oikeasti varmaan kuollut noin 0,1 asteen pakkaseen...

lauantai 16. marraskuuta 2013

Alle kymppi...

...matkaa tavoitteeseen. Tosin luulin jo, että pääsisin hehkuttamaan lievää ylipainoa, koska torstaiaamuna vaa'alla näkyi jo 83,7 kg eli sata grammaa olisin tarvinnut lisää pudotusta, mutta olinkin onnistunut saamaan sata grammaa ja kilon lisää. Se on varmaankin tähän aikaan kuukaudesta turvotusta, joten jos sitten ensi viikolla vihdoin olisin lievästi ylipainoinen. Eikös se muuten ollut tavoitteeni jo viime jouluksi?! :D No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan... :)

Alle kymmenen kiloa jäljellä... Se on aika outo ajatus ihmiselle, joka on joskus lannistunut täysin ajatuksesta, että pitäisi laihtua noin 60 kiloa... Vaikka tavoitteeni ei nyt olekaan yhtä alhaalla kuin silloin joskus kun haaveilin alittavani kuudenkympin. Mutta 45 kiloakin on aika lannistava tavoite. Kolme neljäsosaa on nyt saavutettu ja viimeinen kymppikin lähtee kyllä. Olen laihtunut kolmanneksen pahimmasta painostani. Omituista... 

Ulkona on kaunis ilma, joten menen jo laittamaan valoja ulkokuusiin, ettei aina tarvitse jäätyä sitä tehdessään. Ehkä äiti ei huomaa, jos laitan ne jo päällekin... :) 

Hyvää viikonloppua! :)

torstai 14. marraskuuta 2013

Unettomia öitä ja luukammoa

Kolme unetonta yötä putkeen ja olo alkaa olla aika hutera. Tämä on pahimpia unettomuusjaksoja, jonka olen kokenut melatoniin aloittamisen jälkeen, mutta en vain saa nukuttua. Eilen illalla otin ensimmäisen kerran tupla-annoksen ja luulin, että kahden valvotun yön jälkeen se tainnuttaisi minut kuin sarvikuonon, mutta niin vain pyörin heräillä vielä viideltä aamulla. Sen jälkeen torkahtelin pätkissä pari tuntia. Ja aamuyöt on jotain niin hirveää... En tiedä, mikä niissä on, mutta aamuyöllä kaikki ajatukset sisältävät ämpärikaupalla epätoivoa ja kaikki lauseet alkavat sanoilla "ei ikinä..." ja "ikuisesti..." ja "loputtomiin...". Eikä pelkästään unettomina aamuöinä, vaan silloinkin, kun herään vessaan tai kotona päästämään kissaa ulos. Ihminen kai on fyysisestikin poikkeuksellisen haavoittuvassa tilassa aamuyöllä, mutta minä vihaan ja pelkään unettomia aamuöitä. Minusta tuntuu, kuin ihan oikeasti olisin ainoa ihminen maailmassa, ettei ole enää ketään muuta. Vaikka tiedän, että on, mutta aamuyöt on kammottavia ja siksi minun kuuluisi olla unessa silloin, nukkua sen pahimman jakson yli. Eilen kuulin yhden tutun kuolemasta yksityiskohtaisen selostuksen ja se pyöri mielessäni ja näin sen päässäni ja tunsin niin syvää sääliä häntä kohtaan(vaikka ei kai kuollut tarvitse sääliä) ja nousin monta kertaa ylös, koska en kestänyt olla sängyssä. Etsin kadonnutta kuittia(jota ei tietenkään löytynyt) ja pesin pyykkiä ja jopa yritin askarrella. En ole edistynyt askartelutaidoissani ja kuusen leikkaaminen itse tehtyihin joulukortteihin osoittautui yllättävän haastavaksi puuhaksi. Syytän siitäkin aamuyötä. Tosin sain kerran tekstiviestin, jossa oli helppo ja jouluinen askarteluvinkki kuusten painatukseen; siihen tarvittiin vain vihreää maalia ja nainen, jolle ei ole tehty brasilialaista vahausta. Vihreää maalia minulla olisi ollut, mutta työvälineen harjasten kasvua pitää odotella ainakin pari viikkoa. Hei!, olisiko kukaan teistä kiinnostunut saamaan minulta itse painamani joulukortin?! :D (Ja varmuuden vuoksi, en ole tosissani ja tiedän, että se oli huono vitsi. :) Mutta kolme unetonta yötä putkeen ja minusta kaikki on joko hillittömän hauskaa tai syy itkeä. Pidän nauramisesta enemmän. )

Laihdutuksen suhteen viikko on sujunut nyt hyvin, olen onnistunut palaamaan todella kurinalaiselle dieetille ja yhtä seattle lattea ja pepsi maxia lukuunottamatta olen ollut todella kiltisti ja saanut proteiiniakin alas riittäviä määriä. Ja vaaka palkitsi minut välittömästi, joten olen todella optimistinen lauantain punnituksen suhteen. Ainakin saisin taas merkitä tickeriin uuden lukeman. Kun paino laskee edes pikkuisen, se kannustaa yrittämään vieläkin kovemmin, kun taas jumitusvaiheissa itsensä motivoiminen on todella vaikeaa. Ja tämä nykyinen painonlasku on niin jännittävää, kun näen vaa'alla ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen näin pieniä lukuja. Ennen aina laihdutin niitä samoja kiloa, sitten taas lihoin ne takaisin ja taas laihdutin ne samat kilot, mutta nyt puhutaan ihan uusista luvuista. Se on silti niin epätodellista! Jos vaa'alla näkyy vaikka 85 kg, niin melkein näen siinä luvun 105 kg. Joudun ihan katsomaan ja ajattelemaan, että noinko "vähän" minä painan. En ole vieläkään sisäistänyt painonlaskua, en tunne itseäni merkittävästi pienemmäksi. Vaikka ihan pahimmista ajoista on lähtenyt kohta 40 kiloa läskiä, en tunne pienentyneeni kovinkaan paljoa, enkä ihan arjessa muista sitä. Joskus tiedostan sen, mutta yleensä en. Tosin luuni alkavat tulla yhä enemmän näkyviin ja ne on ihan hirveitä! En halua edes ajatella selkärankaani, se on kaikkein pahin! En halua koskea niihin, enkä halua tuntea niitä, enkä halua ajatella niitä! Onko kenellekään samaa ongelmaa vai olenko minä hullu?! Ja jos vielä laihdun, ne tulevat yhä enemmän esille! Solisluut ovat kauniimmat nyt, mutta en minä niihinkään halua koskea. Unettomina öinä ajattelen usein polviani, ne tuntuvat epämiellyttävän kovilta! Ja varpaankynsiäni! Kun en saa nukuttua, minusta alkaa usein tuntua, että varpaankynteni ovat liian pitkät! :D Se ei varmaankaan liity laihtumiseen, mutta on tosiaan kummallinen tunne... Enkä usko, että se vaikuttaisi nukkumiseenkaan...

En ole vuosiin kokenut tätä tunnetta, kun olen ihan sumussa unenpuutteen takia... Toivottavasti ensi yönä saan nukuttua. Yritän nyt mennä ulos kävelemään, jospa kylmä ilma hieman auttaisi. Tai sitten jään bussin alle, kun mietin selkärankaani ja varpaankynsiäni. :/ Joka tapauksessa, ulkona on kaunis ilma. :)

tiistai 12. marraskuuta 2013

Nolo! (Ja sanaton... :) )

Minusta tuntuu, että minusta on tulossa jonkinlainen tosielämän Ms. Bean, koska joka päivä sattuu jotain noloa. Minulla oli sangen mielenkiintoinen keskustelu serkkuni kanssa, johon törmäsin tänään kaupassa. Hän vitsaili jotain seksielämästään, kun heillä on ihan pieni vauva ja lisäsi sitten, että et varmaan ymmärrä, kun sinähän olet frigidi. Kysyin ihan perin pohjin hämmentyneenä, että miten niin? Hän vastasi, että kun olet vanhapiika, etkä.. tuota... mitenkään nätti tai mitään... Tässä vaiheessa hän alkoi jo itsekin näyttää nololta. Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun kuulin jotain vastaavaa, netissä olen kuullut saman useammankin kerran. Miehillä on hassu tapa kuvitella, että rumat naiset ovat jotenkin ihan koko fysiologialtaan erilaisia kuin kauniit naiset. Mutta tähän mennessä kukaan ei ole sanonut mitään vastaavaa ihan kasvotusten! Koska en halunnut sen kummemmin keskustella tästä aiheesta oman serkkuni kanssa(jos kenenkään!), jätin hänet sitten siihen uskoon. Mutta jäin vähän hämmentyneeksi ja ehkä hiukan loukkaantuneeksikin. Ja se oli jotenkin... Ihan hirveän noloa!! Tietysti sukulaiseni tietävät, että olen aina ollut yksin ja syy siihen on ilmeinen, joten en ole edes tullut ajatelleeksi, että heistä kukaan olisi koskaan sen kummemmin ajatellut asiaa. Kenties se oli vain satunnainen kommentti, joka tuli hänelle juuri siinä tilanteessa mieleen... Joka tapauksessa nolostuin ihan hirveästi; olen punastunut ehkä kerran aiemmin elämässäni, mutta nyt loistin kuin majakka! Hän kyllä onnistui ihan hetkessä saamaan minut tuntemaan itseni niin friikiksi. Ja hänkin nolostui ja minä olin ihan nolo ja me molemmat suunnilleen yhtä aikaa keksimme jonkin tekosyyn, miksi meidän pitää lähteä pois juuri sillä hetkellä ja toisiamme silmiin katsomatta sanoimme heit ja suunnilleen juoksimme pois! Ja toivottavasti hän tai hänen vaimonsa ei lue blogiani, koska tätä keskustelua ei varmaan kovin moni ihminen käynyt tänään tai toivottavasti koskaan! Olen nyt perin pohjin hämmentynyt... En edes tiedä, mitä pitäisi ajatella! Ei kai sillä niin suurta väliä ole, mitä minusta ajatellaan, mutta tuo vain oli niin henkilökohtaista!! Ja ihan vain siinä mandariinien äärellä mummojen ympärillä valitessa kiinteimpiä tomaatteja, sivuhuomautuksena lauseessa. Minusta on niin kaikin puolin sopimatonta sanoa jotain tuollaista! Kuka sanoo jotain tuollaista ylipäätään?! Hän kyllä taisi olla vähän kännissä, mutta silti! Tosin serkkuni kunniaksi täytyy sanoa, ettei minulla ollut aavistustakaan, että hän edes tietää niin hienoja sanoja, kuin frigidi. Ei pahalla, mutta hän ei tosiaan ole sukumme kirkkain lamppu. :/ En tiedä onko sillä merkitystä?... Onko sillä suurta eroa ajattelevatko ihmiset, etten saa ketään vai etten ketään haluaisikaan?! Ehkä jälkimmäinen vaihtoehto on parempikin! Olen vain sanaton tästä tapauksesta! Tai en nyt selvästikään sanaton, kun A4:nen on kohta täynnä, mutta... Sanaton. 

Minun piti käydä katselemassa vielä joulukoristeita, mutta tulin sitten vain kotiin. Nyt mietin, että lähtisinkö uudelleen käymään kaupungilla, kun en tänään kävellytkään tarpeeksi. Siellä kyllä sataa vettä... Pari joululahjaakin voisin ostaa. Olen myös miettinyt tabletin ostoa, mutten tiedä tekeekö niillä halvoilla mitään... Kallista en viitsisi ostaa, koska en oikeastaan tarvitse tablettia, kunhan haluaisin sellaisen. Näin netissä aivan ihanan vaaleanpunaisen, mutta jotkut asiantuntijat kuulemma väittää, että kuoren väri on huonohko valintaperuste tabletille. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että he eivät tiedä, mistä puhuvat. Tosin en tiedä, kuuluuko sekään parhaisiin tabletinostoperusteisiin, että haluaisin ladata tabletilleni pelejä kissoille. :D Pikkukissa tykkää tietokoneen näytöstä ja meillä kotona on mahdoton käyttää konetta niin, ettei hän tulisi kaveriksi, joten hän varmasti rakastaisi kalapeliä. :) Onko kenelläkään halvan luokan tablettia ja kenties hyviä kokemuksia siitä? Vai kannattaako odottaa, että on varaa ostaa kunnollinen ja unohtaa nyt koko juttu?

Unohtamisesta puheenollen, yritän nyt kovasti unohtaa tuon kauppareissun. Taidan tosiaan lähteä katselemaan niitä joulukoristeita. Tosin Stockmann tuotti minulle tänä vuonna pettymyksen, siellä oli vain pari koristetta, jotka haluan. Viime vuonna olisi ollut vaikka mitä, mutta myöhästyin, kun viivyttelin ostosteni kanssa. Viikonloppuna on muuten Prismoissa taas -15 % -päivät, ihan vain vinkiksi niille, joilla on vielä tarvetta joululahjoille, tai vastaavaa. :)

Eikä vieläkään lunta, aina vain vettä! :/

maanantai 11. marraskuuta 2013

Pakkaspäivä

Tänään on ollut mittari miinuksen puolella koko päivän, ilmeisesti ensimmäisen kerran tänä vuonna. Jospa sitä luntakin saataisiin ennen joulukuuta. Aloittelin viikonloppuna jo joulusiivousta, ajattelin olla ajoissa tänä vuonna. Ja äitikin ehdotti, että siivottaisiin kattilakaappi, kun sinne on aivan varmasti kertynyt ylimääräisiä kattiloita. Innolla suostuin, koska kaapissa tosiaan on varmasti 40 kattilaa ja sen ovea on äärimmäisen vaikea saada kiinni. Äiti istui tuolissa ja minä vein hänelle kattilan kerrallaan. Mutta jokainen kommentti alkoi; "Ei tätä ainakaan voi heittää pois, kun..." Miten minä jotenkin osasin odottaa sitä... Lopulta sitten löysimme yhden, ehkä puolilitraisen kattilan, jonka sai heittää pois. On sitä tietysti siinäkin... En tosin ole aivan varma, että tarvitsemmeko todella erikseen riisipuurokattilan sitä varten, että joskus keitämme riisipuuroa muutenkin kuin jouluna(jouluriisipuurokattila on siihen kuulemma aivan liian iso) tai kattilan, jossa on poikkeuksellisen hyvä murskata lantut lanttulaatikkoa varten, mutta mikä minua jäi eniten mietityttämään, oli kattila, jossa kuulemma saa aikaan erityisen hyviä kastikkeita. Mikä lie taikakattila. Minulla on kaksi kattilaa ja olen pärjännyt niiden kanssa varsin hyvin koko aikuisikäni. Tosin joka tapauksessa onnistun polttamaan suurimman osan kaikesta pohjaan, koska unohdan, että olin mitään valmistamassakaan ja vasta kitkerä palaneen haju havahduttaa minut muistamaan, että se hemmetin keitto/kastike/mitä sitten kokkaankin palaa... 

Oli muuten jo todella liukasta tänään, ensimmäisen kerran kunnolla tänä syksynä. Johtui kenties siitä ensimmäisestä kunnon pakkasesta. Liukastuttuani liu'uin varmaan kolme metriä, ennen kuin kaaduin ja polveni jotenkin notkahti, joten en päässyt heti ylös. Joku ohi mennyt koira jäi nuuhkimaan minua kiinnostuneena ja hänen emäntänsä vain tuijotti minua silmät suurina kontatessani pusikossa, joten jostain täysin käsittämättömästä syystä sanoin "aivan liian myöhäistä korvasienille" ennen kuin könysin pystyyn ja lähdin pois. Miksi minä en koskaan voi kaatua niin, ettei ole ketään näkemässä?! Kävelen paljon esimerkiksi metsässä tai koiran kanssa pelloilla, eikä tuolla usein käyttämälläni lenkkipolullakaan ole kovin paljoa muita ihmisiä, mutta siellä minä aina olen vakaa kuin vuorivuohi. Mutta kun saan yleisöä, kompastelen pienempiinkin risuihin, liukastelen koko kadun ainoassa jääläikässä, muta luistaa jalkojeni alla ja joskus kaadun jopa ihan ilman mitään järkevää syytä, omiin jalkoihini kaiketi. Se on niin noloa! Nyt oli jokin aika sitten kaiketi jokin kampanja(?), jossa opetettiin, että jos joku kaatuu, niin pitää mennä kysymään, että kävikö pahasti. Varmasti yleisesti ottaen ihan hyvä neuvo, mutta jos näette pienen valaan kokoisen brunetin mahallaan kuralammikossa, niin käyttäytykää, kuin ette olisi huomanneet mitään! Minulla on pehmustetta, joten ei minulle kuinkaan käy, mutta huomion kiinnittäminen tekee siitä vain entistä nolompaa!  :D

Pitäisi vielä vähän siivota... Olen ihan poikki, kun nukuin viime yönä ehkä tunnin, kissojen tultua ilmeisesti hulluiksi. Menin nukkumaan jo joskus yhdeltätoista, mutta heräsin, kun kolli karjui sänkyni vieressä. Hän saattaa ensin sanoa yhden ihan normaalin miaun, mutta jos siihen ei välittömästi reagoi on seurauksena täydellä keuhkolla karjaistu MAU!!, joka herättäisi kuolleetkin. Hänellä on myös jostain syystä tapana pomppia tahtoessaan jotain, joten enemmän kuin usein herään kotona ollessani sellaiseen rytmikkääseen pomp-pomp MAU!! pomp-pomp MAU!! -ääneen, joka ei ole herätyksistä lempein. Hän halusi ulos, joten kävin päästämässä hänet, mutta jo puolen tunnin päästä heräsin taas päästämään häntä sisälle. Sen jälkeen toiset kissat heräsivät ja päättivät ilmeisesti, että kyllä tässä jo nukuttiinkin, koska he olivat kuin pienet pirut koko yön! He juoksivat ja leikkivät ja pudottelivat tavaroita ja kissoista pienin onnistui saamaan kaapista lahjapaperirullan, jonka hän silppusi niin pikkuruisiksi suikaleiksi ympäri olohuoneen lattiaa, että niitä löytyy varmaan vielä juhannuksenakin. Kun jossain vaiheessa hetkeksi nukahdin, yksi hyökkäsi sänkyyni, puri minua varpaaseen ja juoksi pois. Ja sitten aamuyöllä, kun jo luulin, että on rauhallista, yksi sai kiinni hiiren! Meillä on vanha maalaistalo, joten syksyisin hiiriä tulee joskus sisälle ja kissa ei tietenkään mielellään luovu saaliistaan, joten jahtasin häntä ikuisuuden, kun hän piilotteli hiirulaisensa kanssa sohvan alla ja vaikka missä. Ja toiset tietysti myös yrittivät saada sitä hiirtä itselleen ja koirakin hermostui ja alkoi haukkua ja tuntui kuin olisin itsekin tulossa hulluksi. Meillä eläimet yleensä nukkuu aika hyvin yönsä, joten en tiedä mikä heihin oli mennyt. Ei nyt ollut täysi kuukaan... No, ainakin saan nukuttua ensi yönä, sen verran väsyksissä olen. :) 

 Mutta joka tapauksessa, nyt pitää siivota. Voin aina paremmin, kun on ihan puhdasta ja tänne kertyy jostain syystä hirveästi pölyä. :/ 

:)


sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Tasalukuja

Joko vaa’assani on jokin vika tai sitten painoni vain on tykästynyt tasalukuihin. 86 kg tänään, taas. Keskiviikkoaamuna näin vaa’alla uuden ennätyksen 85,6 kg, mutta tämän aamun lukemasta lienee syyttäminen sitä Vaasan paahtoleipää, josta jo aiemmin tunnustin pitäväni. Mutta hyvää oli ja kyllä se taas laskee. Joskus. Ehkä. Toivottavasti. :) 

Minulta toisinaan kysellään biologisesta isästäni, mutta siitä on jäänyt kirjoittamatta, koska ei minulla ole kovinkaan paljon sanottavaa aiheesta. Mutta näin isänpäivän kunniaksi… :) Siihen ei liity mitään kiinnostavaa tarinaa; hän lähti äitini tultua raskaaksi, eikä suostunut edes tapaamaan minua, vaikka äiti yritti häntä joskus siihen suostutella ollessani ihan pieni. Hän asui koko lapsuuteni ihan lähellä kotiani, joten olen nähnyt hänet muutaman kerran, mutta en ole koskaan edes puhunut hänelle. Minulta kysytään usein, olenko käynyt tapaamassa häntä tai vihaanko häntä tai olenko katkera. En tiedä, onko minussa jotain vikaa, mutta en tunne mitään. En mitään positiivista, mutta en vihaakaan, enkä katkeruutta, enkä edes uteliaisuutta. Ajattelen häntä hyvin harvoin, en ole koskaan edes harkinnut, että menisin tapaamaan häntä, enkä ajattele mitään negatiivista siitä, että hän lähti. Monen ihmisen mielissä tuntuu elävän ajatus siitä, että biologisen yhteyden takia meillä on myös jonkinlainen tunneside, mutta minulle hän on täysin vieras ihminen, eikä sperma tee kenestäkään isää, ei ainakaan tavalla, jolla olisi merkitystä. Näytän jossain määrin häneltä ja oletan, että olen perinyt jotain luonteeseenikin häneltä, mutta minulla ei ole sen kummempaa kiinnostusta tietää, mitä. Voin melkoisella varmuudella sanoa, että minä olen hänelle aivan yhtä yhdentekevä ja hän on ajatellut minua ainoastaan varmistaessaan, etten peri häneltä penniäkään.  Minun perspektiivistäni, minulla on ollut kaksi vanhempaa ja se riittää ja on oleellista.  Joten, tämän verran biologisesta isästäni. Jos jotakuta kiinnostaa jokin muu, niin vastaan toki. :)

Jouluviikkoon on kuusi viikkoa ja ainakin tässä vaiheessa tunnelmat on ihan erilaiset, kuin viime vuonna samaan aikaan. Odotan joulua innolla, mutta samalla toivon, että viikot kuluisivat oikein hitaasti, koska tämä on parasta aikaa vuodessa. Tosin lunta saisi jo tulla. Ensi viikonloppuna ajattelin ostaa potkukelkan. Tai oikeastaan äitini lupasi ostaa sen minulle. Hän on minulle potkukelkan velkaa, koska rikkoi edellisen, tosin en ole siitä kauheasti huomautellut, koska hän rikkoi samalla kätensä. :/ Siitä on jo vuosia aikaa, enkä ole edes kaivannut potkukelkkaa elämääni, mutta viime talvena kävin muutaman kerran kelkkailemassa äidin kelkalla ja se oli varsin mukavaa. Koiranikin sai juosta ja kerrankin hän oli hihnassa temppuilematta. Ja, nykyään on myynnissä pinkkejä potkukelkkoja, joka on hyvin tärkeä yksityiskohta, kuten varmasti ymmärrätte. Maailmassa ei vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi pinkkejä tavaroita. Maalasin myös vanhat luistimeni vaaleanpunaisiksi, jospa se kannustaisi minua luistelemaan. Pidän luistelusta, mutta en vain koskaan saa aikaiseksi, vaikka joka syksy ajattelen, että tänä talvena luistelen. Mutta tänä talvena, nyt ihan varmasti luistelen. :)

Mutta, elämäni on nyt tällä hetkellä poikkeuksellisen(tai ehkä tavanomaisen) tapahtumaköyhää ja muutenkin on aiheet hukassa, joten tämä tällä erää. :) Hyvää marraskuista viikkoa kaikille! :)

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Marraskuu

Ulkona on harmaata ja synkkää ja marraskuista, tuulee ja sataa. Minusta sekin on kaunista. Pidän synkkyydestä ja alastomista puista ja kurjista ilmoista. Minusta on ihanaa kävellä ulkona syksyllä, marraskuussakin. En tosin tiedä menenkö tänään lenkille, koska eilinen myrskytuuli sai korvani kipeiksi. Korvani ovat muutenkin olleet oudot viime aikoina, ne tuntuvat olevan jotenkin tukossa. Tosin eilisin tuulen jälkeen en yhtään ihmettele, että niihin sattuu. Vaikka minulla oli päälläni tikkivuorinen villakangastakki, tuntui kuin tuuli olisi puhaltanut suoraan läpi siitä. Päädyin ostamaan sen Stockmannin takin ja pidän siitä sitä enemmän, mitä pidempään käytän sitä. Uskaltauduin myös tilaamaan netistä takin, mutta se ei ole vielä tullut. Jos en suorastaan rakasta sitä, palautan sen, koska en oikeastaan tarvitse kahta takkia. 

Eikä vieläkään sada lunta, ensilumikin antaa odottaa itseään. Ensiräntä satoi jo muutama viikko sitten, mutta se ei vain ole sama asia. Se ei sananakaan ole yhtä viehättävä, kuin ensilumi, joka herättää mielikuvia puhtaan valkoisesta, lumentuoksuisesta maasta ja joulun odotuksesta. Ensiräntä kuvaa enemmänkin kylmyyttä ja epämiellyttävää ilmaa ja liukastelua mudassa. Mutta odotan jo innokkaana aikaa, jolloin saisin tehtyä lumiukon. Tosin kaikki lumesta rakennettu on uroskoiran omistajalle vähän vähemmän tunnelmallista. Onko surullisempaa näkyä, kuin ihana talvinen lumiukko, jonka päälle on pissattu?! Ja vaikka jotenkin saisin omaa koiraa estettyä, naapurin koira tekee sen aivan varmasti. Jolloin oma koira tietysti vastaa viestiin ja... Sitä ei auta ladata Pinterestiin tunnelmakuvaksi.

Onko kenelläkään ideaa, että miten saisi tehtyä jonkinlaisen kestolumiukon? Olen miettinyt ihan kangasta, mutta se kastuisi(ja edelleen, se uroskoira...) ja ajattelin myös styroksia, mutta en tiedä saanko siitä muotoiltua tarpeeksi luonnollisen näköiset pallot. Jonkinlainen muottiin valettava valkoinen aines, joka kestää pesua ja pakkasta, olisi ihanteellinen, mutten tiedä, mikä sellaista olisi. Ja sen täytyisi kaukaa katsottuna näyttää oikealta lumiukolta. Eikä olla liian kallista, koska haluaisin tehdä ihan ihmisen kokoisen lumiukon. Ehkä sellaisesta vaahdosta, jota käytetään ikkunoiden tiivistämiseen, saisi tehtyä...?! Se ei kyllä ole valkoista, mutta ainahan sen voisi spraymaalata...

Olen myös kuumeisesti yrittänyt miettiä joululahjoja, etenkin äidilleni. Muille olen jo keksinyt jotakin, mutta äitini on aina ongelma. Hän kun ei ole perinteinen nainen ja muutenkin hänelle on ihan hirveän vaikeaa ostaa mitään. Olen tosin joskus aina ostanut kivan naisellisia lahjoja, kuten porakoneen, moottorisahan ja pöytäsirkkelin. Ne ovatkin ainoita lahjoja, joista hän on tuntunut vilpittömästi tykkäävän, mutta niitä en voi ostaa yllätyslahjoiksi, koska en osaa valita niitä. Hän ei meikkaa, hän käyttää Dove -saippuaa ja perusvoidetta, hän ei välitä vaatteista, kaikki koriste-esineet jätän ostamatta ihan tarkoituksella, koska meillä on romua vaikka muille jakaa, kaikkea tarpeellista hänellä jo on... En myöskään keksi mitään lahjakorttia, josta hän ilahtuisi ja hän ei tykkää käydä missään konserteissa tai teatterissa tai muualla ulkona. Päädyn joka vuosi ostamaan samankaltaisia juttuja, Pentikin herkkuja, erilaisia maustettuja kahveja, ämpärillisen täynnä kaikenlaista saunatavaraa, vihreitä kuulia ja Budapesteja, kynttilöitä, jonkin joulukoristeen... Toivon, että keksisin jotain henkilökohtaista, josta hän oikeasti tykkäisi tai josta edes olisi hyötyä.

Ajattelin myös tänä vuonna tehdä vanhemmilleni joulukalenterit pikkujoululahjaksi. Eivät he enää oikein ole siinä iässä, mutta näin netissä tulitikkuaskeista tehdyn kalenterin ja se oli niin hieno, että on ihan pakko saada tekosyy tehdä sellainen. Joten, olen yrittänyt keksiä pieniä lahjoja, jotka mahtuisi tulitikkuaskeihin ja tähän mennessä sekin on ollut aika haastavaa. Lapsille keksisin vaikka mitä, mutta aikuisille... Tulitikkuaskiin mahtuu vähemmän, kuin osaa ajatella. Korut tietysti mahtuu, mutta budjetin pitäisi pysyä kohtuullisena. Eikä äitini käytä muita koruja kuin nappikorviksia, joten ei siitäkään ole ratkaisuksi. Suurimpaan osaan luukuista voin tietysti laittaa karkkia, mutta olisi kiva laittaa mukaan muutama lahjakin. Vinkkejä otetaan vastaan siihenkin. Tai tietysti voisin ostaa niitä isompia tulitikkuaskeja, mutta mitä ihmettä minä teen kaikilla niillä tulitikuilla... Meillä kotona on kyllä takkoja, voisin antaa äidille joululahjaksi ämpärillisen tulitikkuja.

Odotan joulua innolla, mutten yhtään tiedä, mitä siitä tulee. Toivon, että minusta edes tuntuu joululta tänä vuonna. Tämä on myös ensimmäinen joulu lääkityksellä, joten pahin ahdistus varmasti pysyy poissa, mutta muuten en tiedä, minkälainen mielialani tulee olemaan. Minusta tuntuu, että vihdoinkin osaan erottaa, mikä on sairasta ja mikä oire vain siitä, etten ole onnellinen. Kaikki se alakuloisuus ja suru on luonnollista tilanteessani olevalle, mutta se ihan hirveä ahdistus, jota tunsin, oli ilmeisesti kemiallista, koska se pysyy nyt kurissa. Tietyt asiat ahdistaa minua edelleen, mutta ne ovat siedettävissä mitoissa, kun taas ennen ne hallitsivat koko elämääni. Toisaalta, minulla on mielenterveysongelmia. En oikein tiedä, mitä mieltä olen siitä. Se kuulostaa yhtä aikaa viattomalta ja hirveältä. Periaatteessa se tarkoittaa vain sitä, että aivoissani on jonkinlainen kemiallinen ongelma, mutta samalla se kantaa mukanaan valtavaa stigmaa. Tosin enhän minä ole kertonut kenellekään, enkä aio kertoakaan. No, joka tapauksessa, olen toiveikas mukavan joulun suhteen. Laitoin jo kynttelikönkin tuonne olohuoneen pöydälle, siitä lähtee niin kauniin lämmin ja pehmeä valo. Muuten aion kyllä odottaa vielä pari viikkoa jouluvalojen suhteen. Nyt niitä on silti alkanut näkymään ihmisten pihoilla ja ikkunoissa ja kauniitahan ne ovat. Ainakin, jos niiden suhteen on nähty edes hiukan vaivaa, johonkin puskaan sattumanvaraisesti heitetty valonauha ei välttämättä ole kovin kaunis...

Mutta, ehkä kokeilen sittenkin sitä lenkille menoa. Siellä paistaa aurinko, eikä tuulekaan kovasti, joten ehkä korvani kestävät sen. :) Hyvää marraskuuta! :)

lauantai 2. marraskuuta 2013

Ruoan psykologiaa

Tasan 86 kg taas aamulla. Se on ihan ok, tavallaan tiesinkin, että jos saisin painon hiukan laskemaan, sitä seuraisi taas jumitus. (Aika suuri) osa minusta on tyytyväinen jo siitä, ettei paino nouse. Olen viime aikoina huomannut, että ruoalla on todella suuri vaikutus mielialoihini ja ehkä jossain määrin oppinut vaikuttamaankin tuntemuksiini. Olen tavallaan löytämässä henkiselle hyvinvoinnilleni optimaalisen ruokavalion, mutta sen noudattaminen ei ole kovin helppoa ja mikä pahempaa, se ei taida olla fyysiselle hyvinvoinnilleni millään tavoin riittävä tai ei ainakaan hyvä. Silloin ennen leikkausta tunsin oloni todella hyväksi, jos vatsani oli täysi, nyt en pidä siitä tunteesta, varsinkaan, jos olen syönyt jotain kovin kiinteää. Mieluiten syönkin vain pehmeää ja nestemäistä ruokaa, jotka eivät tunnu jäävän vatsaan pitkäksi aikaa. En halua syödä esimerkiksi omenaa tai päärynää, koska ne tuntuvat jäävän kiinteäksi, karkeaksi möykyksi vatsaani. Pidän vesimelonista ja kurkusta, mutta nehän ovatkin lähinnä vettä, tosin vesimeloni hedelmänä ei houkuta minua yhtään sen enempää, kuin muutkaan hedelmät. Mutta se on niitä ruokia, jotka eivät aiheuta epämiellyttäviä tuntemuksia vatsaani. Ja kuten sanottu, en pidä täydestä vatsasta. Ennen ruoka ja syöminen nostivat mielialaani, vaikka sitten myöhemmin syöminen harmitti, nyt se on monimutkaisempaa.

Jos olen syönyt huonosti(liikaa), inhoan itseäni ja oloni on levoton ja ahdistunut melkein välittömästi, ei vasta muutaman tunnin kuluttua tai seuraavana päivänä. Osin on kyse ihan puhtaasti energian saannista. Jos syön liikaa, saan myös liikaa energiaa, mikä tekee minusta levottoman ja rauhattoman. Hämmästyttävää kyllä, energia antaa minulle energiaa. :) Kun saan vain vähän energiaa, olen väsynyt ja rauhallinen, hyvällä tavalla. Täydellinen määrä on sellainen, joka pitää minut toimintakykyisenä, mutta joka ei tee minua levottomaksi ja olen tarpeeksi väsynyt nukkuakseni hyvin ja pitkään. Sitä täydellistä määrää on vähän vaikea löytää, mutta valitettavasti se tuskin on tarpeeksi kehoni muita tarpeita ajatellen, joten edelleen yritän löytää sitä maksimaalista ruoan määrää, joka pitää minut myös henkisesti hyvinvoivana. 

Kaikkein suurin merkitys on sillä, jos yritän olla mahdollisimman vähillä hiilihydraateilla. Sopiva määrä hiilareita saa oloni ihan merkittävästi paremmaksi. Jos en ole syönyt yhtään hiilihydraatteja, mielialani on ihan nollassa, tunnen itseni kylmäksi ja tyhjäksi ja alakuloiseksi. Ihan tunnen laahustavani ja olevani jonkinlaisessa alakuloisessa tyhjiössä, josta saan itseni aika nopeasti pois syömällä jotain hiilihydraattipitoista. Ei sitä tarvitse ahtaa suuria määriä ja leipä riittää, mutta täysin hiilihydraatiton ruokavalio ei voisi koskaan tulla kysymykseen kohdallani. 

Outoa on myös se, miten leikkaus tavallaan nollasi tilanteen ruokien suhteen ja teki minusta kuin lapsen, jolle kaikki ruoat ja maut on uutta ja niitä piti kokeilla moneen kertaan tietääkseen, pidänkö niistä vai en. Aluksi en pitänyt oikeastaan mistään, mutta vanhasta tottumuksesta söin ruokaa, josta tiesin ennen pitäneeni ja osaan totuin uudelleen. Mutta esimerkiksi raejuustoa en voi enää sietää, vaikka ennen rakastin sitä. Se maistuu ihan täysin erilaiselta kuin ennen. En ymmärrä, miten sillä, että mahalaukustani leikattiin pala pois, voi olla niin suuri vaikutus, mutta sillä vain on. Yritän syödä sitä säännöllisin väliajoin, koska muistan edelleen, miltä se maistui ennen, mutta en vain pysty enää pitämään siitä.  Kaikkein kummallisin on tilanne hedelmien suhteen. Ennen pidin hedelmistä ja söin niitä paljon, mutta nyt tunnen suurta vastenmielisyyttä hedelmiä kohtaan, se on outo tunne. Se ei liity makuun, tiedän, että ne maistuvat ihan hyviltä, mutta en halua niitä edes samaan huoneeseen. Ei se ole minkäänlaista ruokafobiaa, en oikein tiedä, mitä se on. En vain halua syödä hedelmää. Pystyn siihen kyllä, eikä se ole kovin vastenmielistä, jotkut maistuvat ihan hyviltäkin, mutta en halua, en niin tippaakaan. Ennen ihan odotin, että klementiinit tulevat kauppaan ennen joulua ja söin niitä kilokaupalla, samoin kesäisin ostin kokonaisia vesimeloneja ja syksyisin söin pussikaupalla luumuja, mutta nyt, en tunne mitään houkutusta edes maistaa niitä. Marjoista pidän edelleen, siinä ei ole mitään muutosta. Kasvikset ovat maultaan ihan ok, mutta ne taas saavat vatsani kipeäksi todella herkästi. Yritän kyllä syödä niitä varovaisesti ja toivottavasti pystyn syömään niitä enemmän ja enemmän.

Hassuinta on se, miten järjettömiltä muiden annoskoot nykyään näyttää. Tiedän itse syöneeni ennen paljon enemmänkin, mutta nyt minusta tuntuu, kuin muut söisivät ihan valtavia kekoja ruokaa ja se, mitä minä syön, tuntuu normaalilla tavalla paljolta. Tiedostan, että minusta vain tuntuu siltä leikkauksen takia, mutta silti en voi olla tuijottamatta esimerkiksi vanhempieni syömää ruokamäärää!

Minulta kysellään aina välillä ruokapäiväkirjaa, mutta tuntuu vähän hölmöltä laittaa niitä, koska ruokavalioni on niin samanlainen päivästä toiseen. Mutta, voin kertoa, mitkä ruoat kuuluvat ruokavaliooni. Useimmiten aloitan aamun keittämällä ihan vähän kaurapuuroa ja siinä samalla sekoitan yhteen kaksi purkkia Ehrmannin rahkaa ja purkillisen vauvojen luumusosetta. Syön kaurapuuron ja vähän rahkaseosta, josta loput syön päivän aikana. Viimeistään joskus iltapäivällä syön jotain hiilihydraattia, useimmiten viipaleen, joskus kaksikin, näkkileipää keijulla. Päivän aikana syön myös pari tomaattia ja kurkun ja porkkanan sekä useamman lasillisen rasvatonta plusmaitoa. Viimeksi illalla syön joko Valion rasvattoman luonnonjugurtin, johon sekoitan kannessa olevan marjamyslin tai sitten kurkkua ja Arlan salad solutions fetapurkin, josta valutan öljyn mahdollisimman hyvin pois. Joskus teen ihan kunnon salaatinkin. Joskus syön mustikoita rahkan joukossa. Viikonloppuisin teen joko kasvissosekeittoa tai linssikeittoa, joista riittää useammaksi päiväksi. Teen myös suklaa-banaani –pirtelöä proteiinijauheesta. Laitan joukkoon parapähkinöitä ja avokadoa hyvien rasvojen takia. Välillä syön ruisleipää, johon laitan päälle keijua, juustoa ja paljon kurkkua. Joskus syön hyvin ja monipuolisesti, joskus syön pelkkää maitoa, joskus en sitäkään. Minulla on päiviä, jolloin en halua mitään ruokaa lähellenikään, enkä ole pakottanut itseäni syömään, koska niitä ei ole usein. Joskus himoitsen vaikka minkälaisia herkkuja, joskus haluan ruokaa, joskus tunnen vastenmielisyyttä ihan kaikkea syötävää kohtaan. Oksennan kaiken makean, kuten jäätelön tai suklaavanukkaan, joten en enää edes yritä syödä niitä. Joskus muistan syödä vasta illalla, joskus syön oikeaoppisesti. Ja ai niin, juon myös Pepsi Maxia ja Starbucksin Seattle Latte -kahvijuomia ja suunnitelmana olisi luopua kummastakin kokonaan joulun jälkeen. Näiden lisäksi saatan satunnaisesti syödä jotain muuta, mutta ihan arkena ruokavalioni koostuu melkein aina edellä mainituista. 

Tänään olen syönyt kaurapuuroa, ehkä puolet rahkasekoituksestani, kaksi lasillista maitoa ja viipaleen näkkäriä, johon viipaloin päälle tomaatin. Söin myös muutaman parapähkinän ja laitoin sekä näkkärille, että puuroon vähän keijua. Tarkoitus on syödä vielä loppu rahka, porkkana ja toinen tomaatti, ja jääkaapissa on jo kurkku ja feta valmiiksi pilkottuna. En osaa sanoa, miltä tämä kuulostaa muista, mutta minulle tässä on paljon ruokaa ja sen syöminen vaatii suunnitelmallisuutta ja työtä. Hassua sanoa näin ruoasta, mutta koska en pidä esimerkiksi maidosta tai kaurapuurosta, eikä rahkaseoskaan maistu hyvältä (joskaan ei pahaltakaan), syöminen on jotain, johon joudun kannustamaan itseäni. En tunne nälkää, enkä tänään himoitsekaan mitään, joten en oikeastaan haluaisi syödä. Tämä määrä on myös ihan siinä rajoilla, etten koe saavani liikaa energiaa ja tule levottomaksi. Terveellisyyden kannalta, tämä on hyvä päivä minulle. Valitettavasti kaikista päivistä en voi sanoa samaa. :/

Minun piti laittaa nämä kuvat jo silloin miinus 30 kg kuvien yhteydessä, mutta unohdin. Nämä on siis isoimmat housut, jotka minulla oli käytössä ja nämä olivat aikanaan ihan sopivat. Ei ne nytkään mitenkään valtavan isot ole. Eiväthän ne päällä pysy, mutta ei niissä mitään tilaa toiselle ihmiselle ole, niin kuin joskus jossain muutoskuvissa näkee. Mikä tietysti viittaa siihen, että kehostani on lähtenyt myös lihasta, ei ainoastaan läskiä. :/ Kävin myös aamulla kehonkoostumusvaa’allani. Se näytti rasvaprosentiksi 39,2 (toukokuun lopussa 43,3 %), lihasprosentiksi 27,6 (25,5) ja viskeraalisen rasvan osuudeksi 7 % (8%).  Mitään suurta muutosta ei siis ole tapahtunut, mutta ihan ok.


Minä muuten inhoan näitä tuplapyhiä. En pidä sunnuntaista ja minulla on melkein aina pää kipeä (migreeniä, ei krapulaa. :D), joten en tosiaan ilahdu siitä, että yhteen viikonloppuun on sullottu kaksi sunnuntaita. Mutta mukavaa viikonloppua teille muille! :)