perjantai 27. joulukuuta 2013

Lumeton joulu

Pyhät on nyt ohi. Joulu meni hyvin, muutamia eiomaaperhettä – surukohtauksia lukuun ottamatta olen voinut ihan hyvin. Nekin olen pyrkinyt aktiivisesti torjumaan ja yrittänyt miettiä jotain muuta. Huomaan ihan selvästi, että oloni on kurjin juuri lääkkeiden ottamisen aikoihin, kunnes taas alan tuntemaan oloni paremmaksi lääkkeiden alkaessa vaikuttaa. Luulen, että ilman niitä olisin käynyt aika pohjalla, mutta nyt on kaikki ollut ihan ok. Toisaalta minua surettaa ihan hirveästi, kun joulu on taas ohi ja lähestyvä kevät alkaa taas pelottaa. Osin kyse on siitäkin, että nyt on taas kuukausia siihen, kun elämässäni on jotakin odotettavaa. Joulu on ainoa perhejuhla ja vaikka minulla ei olekaan sitä toivomaani omaa perhettä, on minulla kuitenkin lapsuudenperheeni. Melkein kaikki muut juhlat ja pyhät on kaverijuhlia ja joudun viettämään ne yksin. Eikä ole mitään muitakaan erityistapauksia, joita odottaa, kun ei ole parisuhdetta, eikä lapsia, eikä kavereita, eikä lomia, eikä oikein mitään muutakaan, minkä odottamiseen keskittyisi. Vietän 51 viikkoa vuodestani odottaen muutamaa mukavaa päivää, joihin tarraudun epätoivon vimmalla ja joita yhtä aikaa odotan ja pelkään. Enemmän nautinkin juuri siitä odottamisesta, että jotain mukavaa on edessä ja luvassa ja on jotakin, johon voi valmistautua. Tarvitsisin jotain muutakin elämääni… Kirjoitin aiemmin tuolla kommenteissa, että minun on aika hyväksyä se realiteetti, ettei elämässäni tule koskaan olemaan muita ihmisiä ja yrittää löytää sisältöä elämääni yksin. Koska niin kauan olen toivonut, että saisin kavereita ja kaikki unelmani ovat jotenkin sosiaaliseen elämään liittyviä. Mutta toivoessani ja haaveillessani elämä menee ohi ja ihan turhaan, täysin epärealistisen unelman takia. En vain oikein tiedä, mistä nauttisin yksin… En ole vielä keksinyt mitään, mutta täytyy kai alkaa kokeilemaan asioita. Mutta ihan ensin yritän laihduttaa nämä loput kilot ja keskityn syömään terveellisesti ja liikkumaan enemmän. Pitäisi päästä sinne seiskaviiteen maaliskuun aikana viimeistään… Mutta joka tapauksessa, joulu on mennyt ihan hyvin ja vaikka joulutunnelmaa ei ehkä niin löytynytkään, olen kuitenkin nauttinut kaikesta muusta, siitä, että saa vain olla ja myös herkkujen syömisestä. Ja nautin edelleenkin, olen vielä ensi viikonkin kotona. :) 

Minun oli tarkoitus alkaa joulun jälkeen aktiivisesti miettiä, että haluanko vatsanahanpoistoleikkaukseen, mutta nyt tuntuu siltä, ettei siinä ole edes mitään mietittävää. En tule koskaan saamaan ns. hyvää vartaloa, eikä vatsapoimuni ainakaan toistaiseksi aiheuta mitään muuta, kuin lievää ihoärsytystä toisinaan, joten leikkauksen riskit ja mahdollinen huono lopputulos eivät ole vaivan arvoisia. Olen netissä ja tv:ssä nähnyt niin monenlaisia lopputuloksia, että nyt tuntuu, että pidän mieluummin roikkuvan ihon kuin otan ruman ja epätasaisen arven. Jos minulla olisi kristallipallo, jonka avulla näkisin, minkälainen lopputuloksesta tulee, voisin ehkä mennäkin leikkaukseen, jos tulos olisi paras mahdollinen. Mutta kun kuitenkin roikkuisin kaikkialta muualtakin, niin ei siitä pelkästä vatsanahan korjauksesta oikein ole mitään iloa… Ja vaikka tietysti näitä tehdään ensisijaisesti terveysongelmien takia, niin aika monella suurena tekijänä on varmaankin vastakkainen sukupuoli. Minulle ei kuitenkaan mikään sellainen ole mahdollista muutenkaan, joten en oikein tiedä, että kuinka paljon iloa siitä litteästä vatsasta sitten olisi… Että tuntisin itse oloni paremmaksi silloin harvoin, kun uskaltaudun katsomaan peiliin? Ainakaan nyt se ei tunnu tärkeältä.

En nyt tiedä, pitäisikö minun olla kertomatta tätä, ylitänkö jonkinlaisen vihonviimeisen sosiaalipornon rajan, jota ei kenenkään pitäisi ylittää, mutta vaikka roikkuva vatsanahka ei häiritse minua, jokin muu häiritsee, osa, jonka en todella osannut odottaa roikkuvan, koska en ollut koskaan edes tajunnut silläkin alueella olevan läskiä. Vihjeenä voisin sanoa, että jos mikään vastakkaisen sukupuolen kanssa ei olisi mahdotonta jo valmiiksi, nyt olisi. Vatsanahan kiristyshän varmaan korjaisi tämänkin ongelman ja se houkuttaa minua suostumaan leikkaukseen. Koska vaikka roikkuva iho on aika kamalan näköistä joka tapauksessa, tällä alueella se on aivan poikkeuksellisen vastenmielistä. Olen todella pahoillani aiheuttamastani mielikuvasta, mutta kyseinen ongelma taitaa olla tuttu muillekin laihtuneille. Sen takia edelleen mietin, että pitäisikö minun kuitenkin suostua leikkaukseen. Näytän ylipäätäänkin kamalalta ihan kaikkialta, mutta sen näen ainoastaan seurauksena pienemmästä lukemasta vaa’alla, joten se on hyväkin asia, mutta tämä yksi alue on jotenkin eri juttu… En oikein edes tiedä miksi… Olen vasta kolmekymppinen, se on jotenkin niin hirveän noloa, paljon nolompaa kuin vatsan tai takapuolen tai rintojen tai käsivarsien roikkuminen! Ei siitäkään mitään terveydellistä haittaa ole, mutta silti… Mutta aionko tosiaan antaa viiltää vartaloni ja ihoni keskeltä kahtia vain siksi… Enpä kai. Mutta se on ehdottomasti asia, mikä vaivaa minua eniten.

Aion kuitenkin kysyä, että voinko vatsanahkaleikkauksen sijasta saada käsivarsileikkauksen, koska ne ovat ongelma kaikin tavoin. Iho hiertyy kainaloista ja käsitaipeista ja joudun järjestelemään käsivarsiani hihoihin, koska iho menee ruttuun tai kiertyy tai kiristää ikävästi. Jos se ei käy, minun pitää kai yrittää päästä ihan terveyskeskuksen kautta leikkaukseen, koska niille on pakko tehdä jotain. Mutta ensin pitää päästä tavoitepainooni.

Mutta, nyt menen katselemaan telkkaria. Ja ehkä syönkin hiukan jotakin… :) Hyvää joulukuista viikonloppua kaikille! :)

Ai niin, meillä ei vieläkään ole lunta, pelkkää kuraa! Mutta pidän verhot kiinni ja ajattelen lumitöitä! :D

27 kommenttia:

  1. Meillä on satanu vettä nyt joulusta asti ja hanget on enää vain muisto... Loskapaskaa pihat täynnä ja tiet åeili jäällä. Kivaa... Normikevät kelit joulukuussa. 10v sitte oli uuden vuoden aattona niin pakkanen, että viinat jääty laseihin ulkona, kun silloisen hellun kans raketteja ammuttiin. Nyt ei toivoakaan. Tpki ei enää viinojakaan nautita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täälläkin on satanut ihan kaatamalla ja kuraa riittää. Ennen tosiaan oli ihan jäätävän kylmää tähän aikaan vuodesta. No, eipä tarvitse tehdä lumitöitä... :)

      Poista
  2. Ajatuksesi yksinäisestä loppuelämästä on vähintäänkin mielenkiintoinen. Olen sitä mieltä, että ihminen saa elämäänsä juuri niitä asioita, joita haluaa ja joiden eteen on valmis tekemään töitä. Ei kukaan ystäviä "tuosta noin" saa, kyllä se vaatii hmisten ilmoille menemistä, osallistumista, omalta mukavuusalueelta poistumista.

    Sinä olet kirjoittamasi perusteella valinnut yksinäisyyden. En pidä sitä mitenkään huonompana vaihtoehtona. Onhan se nykytrendin vastainen, mutta mielestäni jokaisella on oikeus valita miten haluaa elää. Itsekin tykkään olla paljon yksin.

    Yksinkin voi elämä olla mieluisaa, kunhan löytää sitä itselle mielenkiintoista sisältöä. Toivon, että sinä löydät sitä: oli se sitten treenaamiseen liittyvää, jotain luovaa tai kenties työhön liittyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tuo olisi totta, niin eihän kukaan valitsisi mitään pahaa elämäänsä. Pahoja asioita kuitenkin tapahtuu, joten ihmeen masokistisia sitten ihmiset on teoriasi mukaan.

      Kyllä minä nuorena sain ystäviä ihan "tuosta noin", en todellakaan tehnyt sen eteen yhtään mitään. Minulla oli itse asiassa jopa "kavereita", joista en pitänyt ja joiden en olisi halunnut olevan osa elämääni, mutta en tiennyt miten heistä pääsisi eroon loukkaamatta. Myöhemmin olen kyllä yrittänyt tehdä kaikkeni saadakseni ystäviä, mutten silti ole onnistunut. Varmastikin vika on minussa, mutta luonteessani, ei siinä, etten olisi yrittänyt tai ettenkö haluaisi ystäviä. Minun perspektiivistäni elämässä ei ole mitään järkeä yksin, joten en olisi koskaan valinnut tämän kaltaista elämää.

      Mutta minäkin toivon, että löydän jotain sisältöä elämääni. En ole kovin optimistinen sen suhteen, mutta aion yrittää. :)

      Poista
    2. Ok, ymmärsin jotenkin kirjoituksestasi, että olet "valinnut" yksinäisyyden. Jos haluaa sosiaalista elämää, kannattaa hakeutua kotoota ihmisten pariin. Itse olen huomannut, että esim. erilaiset harrastekerhot ja kurssit ovat oivia paikkoja tutustua ihmisiin. Puhenaiheita on helppo keksiä, kun ollaan saman asian takia hakeuduttu kerhoon/kurssille. Halposti porukka alkaa tapaamaan toisiaan myös kurssin ulkopuolella jne.

      Mites nuo sinun lapsuuden ystävät? Voisitko ottaa heihin yhteyttä? Uskoisin, että ystävyys jatkuu, vaikka välissä olisi ollut muutama "hiljaisempi" vuosi. Kannattaa reippaasti olla yhteyksissä heihin.

      Ja tarkoitin tuossa aiemmassa kommentissa, että oma asenne suuntaa elämää todella paljon. Jos olet positiivinen ja rohkea, saat unelmia toteutettua.

      Poista
    3. Olen päättänyt, etten enää yritä, mutta ei se ollut valinta, jonka olisin halunnut tehdä. Yritin kyllä pitkään, mutta ilman tuloksia, joten minun on pakko yrittää saada elämästäni parempaa yksin. Kyllä minäkin tavallaan tutustun ihmisiin, mutta se ei koskaan etene miksikään muuksi.

      Lapsuudenystäväni ovat menestyneet niin hyvin elämässä, etten kehtaa. Enemmänkin toivon, etteivät he saa ikinä tietää, ettei minusta tullut yhtään mitään. Olen liian häpeissäni voidakseni ottaa yhteyttä heihin.

      Minä olen rehellisesti sanoen negatiivinen ja ihan hirveä pelkuri, joten pulassa ollaan! :D No, negatiivisuudestani pidän, mutta haluaisin kyllä olla rohkea. En vain tiedä, miten senkin pystyy lisäämään persoonaansa. :)

      Poista
    4. "Lapsuudenystäväni ovat menestyneet niin hyvin elämässä, etten kehtaa. Enemmänkin toivon, etteivät he saa ikinä tietää, ettei minusta tullut yhtään mitään. Olen liian häpeissäni voidakseni ottaa yhteyttä heihin. "

      Olet aivan yhtä arvokas ja tärkeä ihminen kuin kaikki muutkin riippumatta sinun tai heidän "saavutuksista". Reippaasti vaan otat yhteyttä!

      Poista
    5. Kaikilla lapsuudenkavereillani elämä on mennyt todella suoraviivaisesti; ammatti, työpaikka, parisuhde, lapsia, oma talo... He ovat onnistuneet saavuttamaan kaiken, jossa minä olen epäonnistunut. Ja he ovat ns. parempia ihmisiä, oikeita aikuisia, jotka ovat luoneet elämän itselleen. En usko, että he edes haluaisivat kaltaistani elämäänsä, eihän minusta olisi heille mitään iloa. Ja joka tapauksessa, en haluaisi edes olla se kaikessa epäonnistunut luuserikaveri, jota siedetään säälistä. Ei se olisi oikeaa ystävyyttä. Ja sehän kai se ongelma onkin, minusta ei ole ystäväksi kenellekään, siksi en ole onnistunut saamaan ystäviä aikuisenakaan. Koska uskon, että jos olisin ystävyyden arvoinen, heitä olisi löytynyt ihan automaattisesti, kuten muillekin ihmisille. Toivon vain, ettei vanhat kaverini koskaan saa tietää, ettei minusta tullut mitään, enkä saavuttanut mitään. Itse asiassa toivon, etteivät he edes muista minua.

      Poista
  3. Minulle tehtiin huhtikuun lopulla alavatsanroikkoleikkaus eli poistettiin alavatsalta iso ihopoimu ja kiristettiin samalla se jokin muu kohta ja olen ollut tosi tyytyväinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Menikö kaikki hyvin? Olen osin siksikin huolissaan, kun olen nähnyt kuvia ja tv:ssä ihmisiä, joilla lopputulos on todella onnistunut, mutta sitten myös niitä, joilla se arpi on ihan todella ruman näköinen ja vielä niitäkin, joilla on mennyt jokin vikaan... Kun vain tietäisin, miten minulla kävisi... Ja tosiaan, iho hieman hankautuu joskus, mutta mitään tulehduksia tai kipua ei ole, joten se olisi ainakin tässä vaiheessa vain esteettisistä syistä tehty. Tiedätkö, että täytyykö se päättää silloin kaksivuotiskontrollissa vai voiko siihen hakeutua myöhemminkin?

      Poista
    2. Kaikki meni minulla hyvin, olin viisi viikkoa sairaslomalla ja mitään ongelmia ei ollut toipumisessa. Kaunishan se arpi ei ole edelleenkään ja toinen puoli vatsasta on vähän erimuotoinen kuin toinen. Minulla se roikko oli todellinen haitta ja esim. nyt ehdin rauhassa vessaan, kun pissihätä ilmoittaa itsestään. Minulle tehtiin lähete plastiikkakirurgille jo yksivuotiskontrollissa. Siinähän menee ihan jonkun aikaa ennen kuin pääsee leikkaukseen asti. Kysäisepä tuota päätöksen tekoa siinä kaksivuotiskontrollissa. Tiedän yhden ihmisen, joka on myöhemmin hakeutunut terveyskeskuksen kautta plastiikkakirurgin pakeille ja päässyt leikkaukseen. Hänelläkin sujui toipuminen hienosti.

      Etukäteen kukaan ei voi vakuutella sinulle, että hienosti menee. Tuttavapiirissäni on niitä, joilla on mennyt leikkaus ja siitä toipuminen hyvin ja myös niitä, joilla on mennyt toipuminen pitemmän kaavan mukaan, kun on tullut komplikaatioita. Itselläni on maanantaina toinen kontrolliskäynti plastiikkakirurgin pakeille ja olen jo tehnyt sen päätöksen, että leikkaukset riittävät minun osalta. Näin on ihan hyvä.

      Poista
    3. Sehän siinä onkin, että kun kukaan ei osaa ennustaa, että miten se menisi. Kiva kuulla, että sinulla sujui hyvin. Tässä vaiheessa minusta kuitenkin tuntuu, etten pelkän esteettisen haitan takia ala ottaa riskiä. Koska ei minua oikeastaan niin häiritse tuo vatsanahka, ei ainakaan samalla tavalla kuin käsivarret, joiden korjauksen tarpeesta ei ole epäilystä.

      Poista
  4. Mä en varmaankaan rohkene mihinkään korjausleikkauksiin. Mahanahkani varmaankin tulee roikkumaan vielä paljon enemmän kuin nyt, jos paino vielä putoaa ja toivottavasti putoaa. Minua kauhistuttaa, siis ihan oikeasti kauhistuttaa se leikkaus, se näyttää minusta aivan käsittämättömän hirveältä, vaikka enhän minä sitä itse olisi katselemassakaan... Kipu pelottaa myös.

    Koko keskivartaloni roikkuu jo nyt melkoisesti, että tässä vielä laihtuessa ja iän karttuessa tulen varmaan aikamoiseksi roikkokasaksi. Vastakkaisen sukupuolen vuoksi en korjausleikkaukseen lähtisi, vaikka ymmärrän kyllä hyvin heitä jotka haluavat näyttää paremmalta saadakseen ehkä paremman "markkina-arvon" tai parisuhdetta hoitaakseen (no ehkä kukaan ei hoida parisuhdettaan roikkoleikkauksella :D ) tai mitä nyt hyvänsä. Painovoima on inhottava juttu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin hiukan pelottaa se kipu, vaikka en ole kovin kipuherkkä ja tiedän, että se kestäisi vain muutaman viikon. Mutta näin kerran dokumentin, jossa naiselle tehtiin tämä leikkaus ja se arpi ei ollut suora, vaan mutkitteli sinne ja tänne ja iho oli monesta kohtaa rypyssä ja lisäksi vielä yksi kohta arvesta aukesi, jolloin siihen muodostui sellainen iso märkivä reikä ja lopputulos oli ihan kauhea. Pelkään, että minullekin kävisi niin ja siinä tapauksessa roikkuva iho on paljon parempi vaihtoehto.

      Minullakin roikkuu ihan joka paikka, joten siksikin tuntuu ihan hölmöltä korjata vain yhtä kohtaa. Eihän se mitään muuttaisi... Ja kun vertaan vatsaani käsivarsiin, jotka on pakko korjata, niin tuntuu, että vatsan korjaus olisi todella vain esteettistä kirurgiaa, mikä tässä kokonaisuudessa olisi lähinnä vitsi... Ja kai alitajuntani tai jokin vaisto sanoo ei. Joten aion kuunnella nyt ainakin toistaiseksi sitä.

      Painovoima ei tosiaan ole nyt meille hyödyksi! :D

      Poista
  5. Nyt en kyllä ymmärrä, että mikä kohta roikkuu! Siis oikeasti en tajua :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ööh, laittaisinko kuvan? :D

      En nyt ole varma, että oletko tosissasi vai...? Tarkoitan siis näitä vähän yksityisempiä ihoalueita.

      Poista
  6. Joo, kuva ois kiva! ;) En ole edes tullut ajatelleeksi että iho alkaisi alapäästä roikkumaan :O

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään!! Se ei koskaan edes käynyt mielessäni, kun olin huolissani siitä, miten pahasti iho jäisi roikkumaan! En edes tajunnut, että ihonalaista rasvaa on sitten ihan joka kohdassa kehoa, ilmeisesti... Vaikka muistan nyt kyllä joskus nähneeni jonkun läskidokkarin, jossa mies kertoi vehkeensä hautautuneen näkymättömiin, mutta hän oli näitä tyyliin 600 kiloa painavia superylipainoisia. Tuon roikkuvan ihon kyllä haluaisin pois, oli sitten millainen leikkaus edessä tahansa... :/

      Poista
    2. Kävin ihan mielenkiinnosta katsomassa plastiikkakirurgisia toimenpiteitä ja niiden hintoja. Aivan järkyttäviä summia!

      Poista
    3. Niinpä! Alkaa Viro kuulostaa houkuttelevalta leikkauspaikalta!

      Mutta tuon vatsanahkan poiston saisin ilmaiseksi ja ehkä jotain muutakin, jos niistä on tarpeeksi haittaa. Katsotaan nyt... :)

      Poista
  7. Ootko koskaan lukenut Shauna Reidin "Dieettitytön huimat tarinat"? Luin sen tässä äsken ja mieleeni tuli jatkuvasti sinä. Ehkä tekisi hyvää lukea se. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kirjaa, mutta olen lukenut hänen blogiaan. Luin ehkä muutaman ekan vuoden, sitten kun hän muutti Skotlantiin, en enää niin usein lukenut, mutta joskus edelleenkin. Tykkäsin siitä kyllä ja aluksi siitä olikin todella paljon apua, koska hänellä oli niin samanlaisia kokemuksia ja se oli myös todella lohdullista luettavaa, koska hän onnistui laihtumaan niin paljon. Mutta sitten kun hän löysi poikaystävän, hän siirtyi minun päässäni ihan eri lajiin, kuin mihin minä kuulun. :) Tuo nyt kuulosti todella oudolta kommentilta, mutta tarkoitan vain sitä, että hänestä tuli laihduttuaan myös jotenkin "normaali", enkä sitten enää pitänytkään meitä samanlaisina, jne. :) Olen kyllä harkinnut kirjankin lukemista, kun se varmaan kuitenkin on erilainen kuin hänen bloginsa, mutten koskaan kirjastossa ollessani muista etsiä sitä. :)

      Poista
  8. Hei, onko kaikki hyvin kun et ole postaillut? Ei sinun tietysti tarvitse postailla jos et halua mutta tuli nyt mieleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Ihan kaamea flunssa! :/ Muuten menee ihan ok. Kiitos, kun kysyit! :)

      Poista
    2. minäkin olin tulossa samaa kyselemään, mutta täällähän on susta jo huolittu :-) paranemisia!

      Poista
    3. Darling; kiitos! :)

      Katja; joo, olen viettänyt laatuaikaa sängyn pohjalla... :/ Nyt tänään olen hiukan jaksanut olla ylhäällä. Kiitos! :)

      Poista