tiistai 3. joulukuuta 2013

Päivän valitukset :)

Alan vihdoinkin vähitellen päästä joulutunnelmaan, ainakin se pahin kesän tuntu on nyt poissa. Toisaalta tuntuu ihan käsittämättömältä, että nyt on jo joulukuu! Tosin tuolla ulkona ei kyllä kovin jouluiselta näytäkään. Joka vuosi koen saman, odotan joulua ihan innoissani, mutta sitten kun se alkaa oikeasti lähestymään, koen, etten ole vielä valmis siihen ja toivon, että se olisi vielä kauempana edessä! Se vain on minulle niin merkittävä osa vuotta, että kai pelkään sitä yhtätoista joulutonta kuukautta sen jälkeen. Ja varsinkin sitä joulunaikaa seuraavaa kevättä. En edes tiedä, milloin ja miksi joulusta tuli minulle niin merkittävä asia; vaikka olen aina pitänyt joulusta, ei se nuorempana ollut elämäni keskipiste, kuten se on nyt. Kai se jotenkin edustaa minulle paria viikkoa, jolloin saan hyvällä omallatunnolla vain olla, ettei tarvitse tehdä mitään tai yrittää olla mitään. Koska muulloin minusta aina tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotain tai olla jotain tai saada aikaan jotain. Jouluna saan ihan vain olla sitä, mitä haluan. 

Viime päivinä olen kaivannut ihan mielettömästi omaa elämääni joskus kauan sitten. No, en äitini juomista, enkä jatkuvaa haukkumista, jota sain kuulla koulussa, mutta sitä kaikkea muuta. Silloin lapsena ja nuorena meillä oli aina paljon ihmisiä, äidin ystäviä, sukulaisia, jotka tulivat ja menivät miten halusivat ja joskus ilmestyivät jopa keskellä yötä ja vain kaivoivat patjan varastosta ja leiriytyivät olohuoneen lattialle ja omiakin kavereitani. Muistan varmaan ikuisesti sen puhtaiden lakanoiden tuoksun, jonka aina yhdistän tuohon aikaan, se tuoksu kuvaa minulle onnellisuutta. Ja kävin ulkona viikonloppuisin ja vietin aikaa kaverien kanssa, katsottiin elokuvia ja saunottiin ja laitettiin ruokaa yhdessä. Tai tehtiin jotain hyvin typerää yhdessä, mikä olisi yleensä kyllä saanut jäädä tekemättä. Näiden tuttujen keskuudessa en edes niin kovasti ajatellut (kuviteltua) ylipainoani, näin itseni jonain muunakin kuin läskinä. Koulussa olin vain se läski tyttö ja paljolti muutenkin kotini ulkopuolella, mutta en kotona, siellä olin muutakin. Pidin siitä, millaista elämäni oli, ainakin suurin osin. Pidin siitä, että ympärilläni oli tuttuja ihmisiä ja elämää ja että kotini oli paljolti sen kaiken keskus. Koin olevani osa jotakin, että olin elossa ja minulla oli elämä. Että olin joku, että minulla oli edes jotain merkitystä. Minusta tuntuu, että vuorokausissa oli silloin niin paljon enemmän tunteja, koska niissä tapahtui niin paljon enemmän. Nyt kun ei enää tapahdu mitään, päivät ovat yhtä aikaa sekä loputtomia että ohi hetkessä. Tai päivät ovat loputtomia, mutta myöhemmin ajatellen aika on kulunut hetkessä. Tänä vuonna en tehnyt oikeastaan mitään. En edes ollut töissä, mikä on ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun olin 15. En tehnyt mitään yhtä ainoaa kertaa ystävän kanssa. En käynyt elokuvissa, enkä kahvilassa, enkä katsonut elokuvaa kenenkään kanssa, enkä laittanut ruokaa kenenkään kanssa, eikä kukaan nukkunut patjalla olohuoneemme/asuntoni lattialla. En matkustanut minnekään, en kokenut mitään uutta, en tehnyt mitään uutta. En ylipäätäänkään tehnyt mitään. En edes tehnyt mitään kovin typerää. :) 

Joskus en ihan oikeasti voi uskoa, millaista elämästäni tuli... Joskus taas en pysty millään kuvittelemaan mitään muutakaan. Osin tilanteen muuttuminen on omaakin syytäni, koska häpeän itseäni niin kovasti, että aktiivisesti välttelen mukaviakin sukulaisia. En vain millään osaa suhtautua siihen, että serkkuni ovat kasvaneet aikuisiksi ja normaaleiksi ihmisiksi, kun minä en ole. En enää saa mitään iloa heidän seurastaan, tunnen vain itseni typeräksi, säälittäväksi kakaraksi/vanhaksipiiaksi, en edes oikeaksi ihmiseksi. Normaaliudesta on tullut minulle jotenkin outo asia ja kiinnitän siihen ihan liikaa huomiota. Tiedän, että se varmasti kuulostaa hullulta, mutta koen kaikki normaalit asiat niin hirveän etäisiksi. Kaikki normaali on minulle jotenkin abstraktia, en pysty kunnolla edes kuvittelemaan normaalia elämää. Pystyn kuvittelemaan sen tapahtumina, mutta en sitä, miltä normaaleista ihmisistä tuntuu tai miten he elämänsä kokevat. Minulle ne ihan tavallisetkin asiat ovat jotain järisyttävän suurta, jotain johon minunkaltaisellani ei ole mitään mahdollisuutta. Esimerkiksi se, että joku voi mennä treffeille ja alkaa seurustella ja sitten jonain päivänä ihan oikeasti perustaa perheen sen ihmisen kanssa... Siis ihan oikeasti, oikeassa elämässä, eikä vain unelmana päänsä sisässä ja mielikuvituksessa... Yksi elämän perusasioista ja varmasti normaalille ihmiselle tavallistakin tavallisempaa, mutta minulle... Jotakin, jota tapahtuu valovuosien päässä minusta, toisissa galakseissa! Se on kuin jotakin, mitä näkee elokuvissa, mutta ei sellaista, mitä tapahtuisi oikeasti. Tai että jollekin vaikka ystävän kutsuminen kylään on ihan arkinen asia, mitä ei sen kummemmin edes ajatella. En voi kuvitella, millaista se olisi, enkä enää muista, miltä se silloin joskus tuntui! Tiedän, että ajatteluni on todella vääristynyttä, tiedän, että minä olen se, jolla on päässä vikaa, mutta kaikki tavallinen on minulle nykyään niin käsittämätöntä! Kaikki tuntuu päivä päivältä vieraammalta ja oudommalta; jotenkin luisun aina vain etäämmälle normaalista elämästä ja normaaleista asioista ja kaikesta omituisesta tulee minun normaaliani. Koska tämä minun elämäni, se on minulle normaalia, enkä tiedä muusta ja päivä päivältä unohdan yhä enemmän asioita normaalimmilta ajoilta. Ja se aiheuttaa sen, että minusta aina tuntuu, kuin minun ja muiden, niiden normaalien ihmisten, välissä olisi aivan valtava kuilu ja se tunne tekee minusta vielä yksinäisemmän. Kuin en kuuluisi edes samaan lajiin valtaväestön kanssa. Ehkä minä annan sille ihan liian suuren merkityksen elämässä, mutta se saa minut häpeämään epänormaaliuttani ja välttelemään ihmisiä. Se on pahinta juuri sukulaisten kanssa, koska he ovat tunteneet minut aina. Uusien ihmisten kanssa on helpompaa, koska voin tavallaan pitää yllä jonkinlaista ajatusta, että he eivät tiedä minusta ihan kaikkea. Koska he luonnollisestikin tietävät, mitä olen nyt, mutta he eivät tiedä mitään menneisyydestäni, mikä antaa minulle edes hiukan yksityisyyttä ja sitä kautta pystyn paremmin esimerkiksi puhumaan heidän kanssaan.

Ongelma on juuri siinä, että sukulaiseni tietävät minusta kaiken ja haluaisin niin epätoivoisesti edes jotain yksityistä, jotain, mitä kukaan ei tiedä minusta. Tiedän, että tämä on lapsellista, mutta minusta olisi niin hienoa olla jotenkin salaperäinen tai sellainen, että ihmiset olisivat uteliaita(positiivisella tavalla) elämäni suhteen, kuin voisin ihan täysin olla piilossa hyvin neutraalin, mitäänsanomattoman ulkokuoren sisässä. Kuin se lammas laatikossa Pikku Prinssissä. Juuri siksi laihtuminen on aina ollut minulle niin tärkeää, koska ajattelen, että jos edes olisin normaalipainoinen, en olisi yhtä läpinäkyvä. Olen aina toivonut, että olisin ulkonäöltäni niin neutraali, että olisin näkymätön, että voisin jotenkin valita, kenelle olen edes olemassa. Ja sitten ne ihmiset eivät näkisi minua ulkonäköni kautta, vaan niiden asioiden kautta, jotka sallin heidän tietää minusta. Minusta on aina tuntunut, että ylipaino riisti minulta yksityisyyden, koska se teki minusta silmätikun, koska se veti aina katseita puoleensa ja koska se veti huuteluja puoleensa ja koska ihmiset olettavat niin monia asioita sen perusteella. Kuin kukaan ei olisi koskaan tavannut minua neutraalisti, vaan kaikilla olisi jo valtava määrä ennakko-oletuksia. Ehkä niin on kaikkien kohdalla, ei vain ylipainoisten tai minun, en tiedä... Serkkuni kommentti frigidiydestäni, koska "en ole nätti tai mitään..." oli hyvä esimerkki siitä, miten ulkonäköni vie minulta mahdollisuuden yksityisyyteen. Normaalien ihmisten kohdalla on mahdoton tietää mitään kovin henkilökohtaista, ellei ko. henkilö sitä kerro, mutta minun ulkonäköni perusteella tehdään oletuksia tai jopa tiedetään asioita. Se on aina ollut pahinta ylipainossa ja rumuudessa.

Olen jo vuosia luisunut jonkinlaiseen omaan todellisuuteeni ja koen aina vain vähemmän hallitsevani omaa elämääni. Toisaalta olen ollut paljon pahemmassakin tilanteessa kuin nyt, muutaman vuoden takaiset nukkumisongelmat yhdistettynä masennukseen ja ahdistukseen ja yksinäisyyteen saivat minut vakavissani pelkäämään mielenterveyteni puolesta. Nyt minusta vain tuntuu, että minusta on tullut todella omituinen... Juuri tuo irrallaan oleminen siitä, mikä on normaalia, on mennyt aivan liian pitkälle. Tiedostan sen, miten vääristynyttä ajatteluni on, mutta silti tunnen itseni niin epänormaaliksi, että elän ihan eri todellisuudessa kuin ne tavalliset, normaalit ihmiset ja kaikki oikeasti normaali tuntuu minusta niin epänormaalilta. Toisaalta moni normaali asia onkin minun ulottumattomissa, joten sikäli se kai on luonnollistakin. Mutta myös sellaisista asioista, jotka pitäisi olla minunkin saatavilla, on tullut minulle jotenkin epätodellisia. Kuten työpaikka, etsin kyllä töitä ja täytän hakemuksia, mutta en enää usko, että voisin saada töitä... Koen, että olen pudonnut senkin osan normaaliutta ulkopuolelle. Aivoni ovat alkaneet pitää sitäkin mahdottomana ajatuksena. No, tiedän(tai ainakin toivon!), että niin ole, joten jatkan sitkeästi yrittämistä, ehkä vielä jossain vaiheessa tärppää!

Tässä ei nyt taaskaan ollut mitään uutta, olen vinkunut samoista asioista jo monta kertaa ennenkin. Minä vain koen tarvetta kirjoittaa jotakin, enkä yleensä osaa edes arvata, minkälaisia sanoja tai asioita paperille kerääntyy. Joskus minusta tuntuu, kuin sormeni kirjoittaisivat jotenkin automaattisesti, enkä tietoisesti edes ajattelisi, mitä kirjoitan... Jokin vain pyrkii ulos minusta. (Ei sillä tavoin kuin Alienissa). Ei tarvitse mitenkään reagoida tähän valitukseeni, vaikka tämän julkaisenkin, olen vain päättänyt, että julkaisen kaiken, minkä kirjoitankin, silloinkin, kun tiedän, ettei pitäisi...

Mutta nyt lähden kiipeämään niitä portaita. Käyn ensin pikku lenkillä lämmittelynä ja sitten yritän kiivetä 360 porrasaskelmaa kerralla! Jos minusta ei enää kuulu, olen hyytynyt rappukäytävään... :D

14 kommenttia:

  1. Olisi mukavaa kuulla, miten pitkä aika sinulla on valmistumisestasi ja että millaista elämää vietit opiskeluaikana. Jäikö sinulle sieltä yhtään kaveria tai oliko silloin? Mitä tapahtui :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valmistuin silloin keväällä ennen bloggaamisen aloittamista, eli yli kolme vuotta. Opiskeluaika oli uniongelmieni pahinta aikaa, joten olin aika sekaisin. :) Valvoin monta päivää ja sitten kun vihdoin nukuin, saatoin nukkua vuorokauden ympäri, enkä herätessäni tiennyt, onko aamu vai ilta tai edes, että mikä päivä on. Se oli aika rankkaa ja samoihin aikoihin aloin myös menettämään kykyäni elää jonkinlaisessa omassa turvallisessa todellisuudessani, joten ongelmat masentumisen ja ahdistumisen kanssa alkoivat, vaikkakin silloin ne ei olleet yhtä pahoja, kuin mihin ne sitten lopulta päätyivät. Mutta siihen asti olin jotenkin täysin turta, mutta opiskeluaikana alkoi tulla välillä ahdistunut tai masentunut olo, mikä sitten tapahtui yhä useammin ja useammin.

      Missään opiskelijoiden vapaa-ajan jutuissa en käynyt koskaan, en vain pystynyt menemään sinne mukaan, kun en luennoilla silloin alussa tutustunut keneenkään. Sitten myöhemmin, kun oli enemmän ryhmätöitä ja muuta vuorovaikutteisempaa opiskelua, tutustuin jotenkin ihmisiin, mutta en niin hyvin, että olisin uskaltanut mennä mihinkään mukaan. Paitsi yhdellä kenttäkurssilla uskaltauduin illalla mukaan ja sitten vain seisoin siellä, kun kukaan ei puhunut minulle sanaakaan ja se oli ihan hirveää, tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin ikinä. :D

      Viimeksi minulla on ollut kavereita lukiossa eli siitä on pitkä aika. Pidin heihin kyllä yhteyttä pari vuotta lukion jälkeen, mutta he saivat uusia ystäviä ja kumppanin ja minä taas en, joten ne satunnaiset sähköpostitkin lopulta jäivät, osin ehkä minunkin aloitteestani, koska ei ollut järkeä kirjoittaa, ettei minulle vieläkään/taaskaan kuulu mitään uutta. Molemmissa kouluissa tutustuin kyllä opiskelun puitteissa ihmisiin, mutta mitään edes lähes kaveruutta ei keneenkään syntynyt, vaikka yritin kyllä parhaani mukaan. Joitain sellaisia ihmisiä jäi, että juttelen vieläkin, jos näen jossakin. Mutta mikä minusta aina oli todella hämmentävää, oli se, että joidenkin ihmisten kanssa saatettiin tehdä kuukausiakin todella tiiviisti ryhmätyötä tai parityötä ja sitten, kun se loppui, he eivät enää edes tervehtineet! En minä nyt odottanut, että he miksikään sydänystävikseni ryhtyisivät, mutta minä aina yritin sanoa hei, kun jossain näin ja minua vaivaa vieläkin se, että oliko se vain heidän mielestään normaalia vai olinko nimenomaan minä niin huonoa seuraa, etteivät he halunneet olla missään tekemisissä, kun ei enää ollut pakko?! Varsinkin, kun muutama heistä oli sellaisia, että minä pidin kovasti ja minusta tultiin hyvin toimeen keskenämme! En varmaankaan koskaan saa tietää.

      Opiskellessani vielä yritin kaverustua, mutta sen jälkeen suurimmaksi osin luovutin, ajattelin, ettei se kai sitten ole mahdollista. Pari ihmistä olen tavannut tässä bloggaamisen aikana, joista olen pitänyt ja joiden kanssa olen yrittänyt kaverustua, mutta he eivät ole olleet kiinnostuneita. Nyt olen päättänyt, etten enää yritä, vaan yritän keskittyä siihen, että miten elämäni yksin olisi parasta mahdollista. Uskon, että elän nyt sellaista elämää, ettei se kauheasti tule muuttumaan, joten minun on pakko miettiä niitä realistisia keinoja parantaa elämääni, eikä unelmoida mahdottomuuksista. :) En tosin ihan vielä tiedä, millaisia ne keinot on, mutta aion yrittää. :)

      Poista
  2. Ootko joskus kokeillut nettideittailua? Siellähän on kaikenmaailman pervoja, mutta välillä käy tuuri. Voin hyvin kuvitella että saisit aikaan mielenkiintoisen deittiprofiilin, koska kirjoitat taitavasti ja sulla on huumorintajua! Eipä siinä mitään voisi ainakaan hävitä, vai mitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin kuin "ruma ja lihava, mielenterveysongelmainen, tappavan tylsä vanhapiika etsii elämänsä miestä harrastamaan surkeinta seksiä ikinä"??? Hei, tämä deitti-ilmoitushan kirjoittaa itse itsensä! :D Minun kaltaisteni naisten ongelma on, että sokeita, kuuroja ja totaalisen hulluja miehiä ei vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi... :)

      Mutta ihan vakavissaan, ei se ole mahdollista. :) Jos nyt onnistuisinkin sokean miehen löytämään, niin ei minunkaltaisellani ole mitään annettavaa. :)

      Poista
    2. Tuo on muuten hyvä idea! Ja JB kirjoitatkin todella hyvin :-) Sutinaa nettiin nyt sitten vaan!!

      Poista
    3. Myönnän, etten tiedä kovin paljoa miehistä, mutta olen kuitenkin ymmärtänyt, että kirjoitustaito ei ole kovin korkealla heidän vaatimuslistallaan. :D Eikä se ainakaan auta ihmistä, jolta puuttuu se oleellisin eli sänkytaidot. :)

      Minä en vain yksinkertaisesti ole sellainen nainen, joka voisi jonkun saada, en täytä edes vaatimattomimpia vaatimuksia. :) Ei se vain ole mahdollista, koska vaikka kuinka osaisin markkinoida itseäni siinä ilmoituksessa, niin totuus näkyisi heti, kun pitäisi tavata irl. :)

      Poista
    4. Voi hölmö :) Miehiä on niin paljon erilaisia, eivät he kaikki tosiaankaan etsi vaikkapa Miss Suomen näköistä naista tai jotain pornotähteä! Ja noilla kirjoitustaidoilla lähinnä hain sitä, että saisit aikaan persoonallisen ilmoituksen, johon ei välttämättä vastailisi ihan pahimmät idiootit :D

      Poista
    5. En minä ajattelekaan, että he hakisivat vain kauniita naisia, jotka ovat uskomattomia sängyssä(ja eihän kaikilla miehillä ole edes varaa vaatia sellaista), mutta he kuitenkin hakevat edes kohtuullisen näköisiä naisia, jotka ovat edes kohtuullisen hyviä sängyssä. Mikä jo sekin on liian suuri vaatimus minulle. Enkä nyt tarkoita, että pitäisin sitä kohtuuttomana vaatimuksena ylipäätään, vaan ihan vain sitä, ettei minusta ole sitä täyttämään.

      Ymmärsin kyllä mitä tarkoitit, mutta kun ongelma on siinä, että heidät pitäisi sitten joskus tavatakin. Ehkä saisinkin aikaan ihan ok ilmoituksen, mutta minä en silti olisi millään tavoin ok, joten ei se johtaisi mihinkään. :D

      Poista
    6. Minä taasen tarkoitin, että mene chattailemään esim. suomi24 chattiin. Siellä ei tartte ilmoitusta laittaa. Meet kattomaan millaista porukkaa siellä keskustelee :-)

      Poista
    7. Niin joo, sitä voisi toki kokeilla, ihan vain jutellakseen jonkun kanssa. Tosin ainakin suomi.24:n keskusteluissa on aika ikävä ilmapiiri, en sitten tiedä, onko chatissa parempi...

      Poista
  3. Hyvä, syvällinen kirjoitus! Se herätti paljon tunteita ja ajatuksia minussa.

    Oletko huomannut miten ihmiset ovat nykyään hyvin minä-keskeisiä? No joo, ei kai sitä voi olla huomaamatta. Mutta se on todella tuhoisaa kaikkien kannalta..Facebook on hirveä paikka, jossa ihmiset kehuskelee itseään avoimesti ja omia tai lastensa saavutuksiaan. Yök. Kaikki liittyy oman egon paisuttelemiseen. Millään muulla syvällisemmällä ei taida olla kaikkien keskuudessa niin väliä.

    Niin siis menenpä pointtiini..kun luin tosta sun kaipuusta vanhoja ihania muistoja kohtaan ja läheisiä ihmisiä joitten kanssa on hyvä olla, mulla on kans tosi ikävä näitä aikoja omassa elämässä. Enää ei tulla (no ei ainakaan mun luokse) ex-tempore kylään. Facebookista sit huomaa, miten kuitenkin usein kirjotetaan "Ihana ilta ihanien naisten kanssa", "Mä rakastan elämääni, mulla on parhaimmat ystävät". Siitä tulee väistämättä hieman surullinen olo, ja on äärimmäisen helppoa alkaa vertailla omaa elämää toisen näennäiseen täydelliseen elämään. Tästä syystä en mene Facebookkiin hirveän monta kertaa viikossa, koska tulen vaan usein surulliseksi. En tykkää siitä, minkälaisessa kulttuurissa elämme tänä päivänä. Onneksi on kuitenkin ihmisiä, jotka eivät ole näin pinnallisia ja ego-keskeisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en edes ole facebookissa, se koko konsepti jotenkin tökkii. Ja toisaalta ei minulla oikein olisi mitään kerrottavaa, enkä halua kuulla yksityiskohtia muiden ihanasta elämästä. Se on netin varjopuoli, välillä on niin todella raskasta joutua lukemaan, kun joku elää juuri sitä elämää, jonka olisin itsekin halunnut. On jotenkin helpompi ajatella, ettei muillakaan nyt niin täydellistä ole. Tai ei tietenkään oikeastikaan ole, mutta onhan se nyt ihan mieletöntä, jos voi vaikka hankkia lapsia tai jos on ystäviä, joiden kanssa tehdä asioita. Ainakin minun näkökulmastani. :)

      Toisaalta kaipaan tuossa nuoruudessani sitäkin, ettei kaikki ollut niin julkista. Minulla ei kuitenkaan ollut nettiä, eikä kännykkää, eikä ihmisten tekemisiä ja parisuhdestatuksia ja ystäväpiirejä nähnyt netistä. Se oli minun kaltaisilleni helpompaa. Vaikka eihän sitä tietenkään voi sanoa, että älkää kertoko mistään kivasta, ettei minulle tulisi paha mieli! :D

      Poista
    2. Minäkin kaipaan sitä, että ei oikeasti tiennyt mitä jollekin kuuluu ennen kuin menee käymään tai sitten soittaa. Se tuntuu paljon aidommalta. Voi olla, että kun ihmiset kirjoittelee kaikki mitä kuuluu julkisesti nettiin tutuille ja vähemmän tutuille luettavaksi niin sitten ei edes jakseta soittaa erikseen. Tuntuu, että jos jotain julistaa vaikkapa facebookissa niin sitten se on jotenkin sen uutisen pilaamista. Se olisi arvokkaampaa, jos sen voisi kertoa suullisesti. Se on jotenkin liian helppoa kirjoittaa facebookkiin.

      Poista
    3. Niinpä! Siitähän on ollut paljon kaikenlaisia tutkimuksiakin, että ihmiset ei enää tapaa niin paljoa oikeasti, vaan kuulumiset vaihdetaan netin välityksellä. Mutta sehän tekee ystävyydestä vähän kuin vain oleellisten asioiden tiedottamista ja se paras osa eli jostain ihan turhasta jutustelu jää kokonaan pois. Tai minusta ainakin. :) Ehkä me vain ollaan jotenkin vanhanaikaisia. :)

      Poista