tiistai 28. tammikuuta 2014

Harmaa on uusi musta

Ainakin toivottavasti, koska värjäsin juuri kokonaisen koneellisen pyykkiä harmaaksi... Yleensä värjään pyykkiä epämääräisen vaaleanpunaiseksi, harmaa oli ihan uusi sävy. Luin sattumalta juuri jostain blogista, miten joku sanoi, että elämä on aivan liian lyhyt pyykin lajittelemiseen, mutta taidan kuitenkin jatkossa olla laittamatta harmaita housuja vaalean pyykin sekaan. 

En ole vieläkään uskaltanut käydä vaa'alla joulun jäljiltä, tunnen itseni taas aivan valtavaksi. Mikään vaate ei kyllä ole alkanut kiristää, mutta tunnen, että jouluna kertyi kiloja. Haluaisin päästä takaisin lievään ylipainoon ennen kuin menen vaa'alle, en usko, että kestäisin nyt nähdä mitään valaspainoa. Joka tapauksessa, pystyn vain tekemään parhaani, eikä vaa'an lukema muuta sitä mihinkään suuntaan, joten toistaiseksi olen mieluummin tietämättä. Pahinta on se, että oli lukema sitten mikä tahansa, se oli niin kaiken arvoista... Mikä kertoo siitä, miten sairas suhtautuminen ruokaan minulla edelleen on. Nytkin ajatukseni pyörivät koko ajan pääsiäisessä, joka on seuraava kerta, jolloin sallin itseni herkutella. Paluu terveelliseen ruokavalioon on ollut vaikea. Haluaisin kokea, että syön "normaalisti", mutta kun minulle normaalia on päivän kestävä paasto, jota seuraa säkillinen roskaruokaa, ainakin jos ajatellaan normaaliksi se, miten olen toiminut suurimman osan elämästäni. Toisaalta ei tätä leikkauksenkaan jälkeistä syömistä voi parhaalla tahdollakaan normaaliksi kutsua, koska pakotan itseni syömään ruokaa, josta en pidä proteiinin määrän ja kalorien pyöriessä päässä. Ja ihan koko ajan tekisi mieli jotain hyvää, perunalastuja, pizzaa, jäätelöä... Terveellinen ruoka vielä pahentaa sitä, jos en syö mitään, koen kieltäytymisen helpommaksi. Edelleen joudun taistelemaan itseäni vastaan kaupassa, etten ostaisi mitään herkkuja, vaikka nykyään en tietysti pystyisi syömään sellaisia määriä kuin ennen. Mutta parissa desissäkin roskaruokaa on paljon kaloreita. Ja silloin harvoin kun saan päivän mittaan syötyä tarpeeksi proteiinia, tunnen  siitä hirveää syyllisyyttä, koska koen syöneeni koko päivän. Niin kuin toki teinkin, mutta se tuntuu niin pahalta ja väärältä. Saan jonkinlaista kieroa nautintoa siitä, jos onnistun syömään vain vähän, mikä tietysti on sairas tapa ajatella. Mitä valitettavasti pahentaa se, että painoni laskee vain, jos syön todella vähän, joten se vahvistaa sitä tunnetta, että mahdollisimman pieni määrä ruokaa on hyvä asia ja suuri määrä huono, ruoan laadusta ja kalorimäärästä riippumatta. Aina kun syön jotain terveellistä ruokaa, se saa minut tuntemaan, kuin jotain hirveän oleellista olisi jäänyt puuttumaan ateriastani, kuin olisin syönyt jotain täysin ihmisravinnoksi kelpaamatonta. Minusta ihan kirjaimellisesti tuntuu, että sellainen ruoka ei edes sula, se vain kulkee läpi antamatta mitään ravintoa. Vain rasva ja suola saa minut tuntemaan oloni hyväksi ja kylläiseksi, mikä on tietenkin ihan väärin.  Kai se johtuu siitä, että minulla on varmaan alun alkaenkin ollut huono makuaisti, jota olen vielä turruttanut lisää rasvalla ja suolalla. Mutta kaikki se, mitä tyypillisesti syön, ei edes tunnu ruoalta, se on vain jotain, mitä ahdan sisääni, koska niin kuuluu tehdä. Tiedän järjellä ajatellen, että kehoni saa siitä sen, mitä tarvitsee, mutta se tunne on ihan kummallinen. Minusta tuntuu, kuin en olisi saanut päiväkausiin ravintoa(eli sitä roskaruokaa), mikä aiheuttaa melkein paniikin ja vain vahvistaa himoa syödä jotain herkkuja. Tiedän, ettei se ole oikeaa ruokaa ja ettei siitä ole mitään hyötyä, mutta hetkellisesti reagoin siihen niin positiivisesti, se tuntuu hyvältä sekä henkisesti että fyysisesti. Lihavuus ei tietenkään tunnu hyvältä millään tavoin, mutta herkut ovat aina tuntuneet lohdullisilta ja ne ovat antaneet tekemistä ja seuraa ja hyvän olon. Ja kun lisäksi ihan koko ajan himoitsen jotain hyvää, laihduttaminen tuntuu tällä hetkellä vaikealta. Pitää vain yrittää elää päivä kerrallaan, koska jos alan ajattelemaan pidempää aikaa, reaktioni siihen on, että pitää nyt vielä tänään mennä ostamaan jotain hyvää ja sitten vasta aloittaa laihdutus. Huomenna... Aloitan kaiken aina huomenna, enkä saa mitään aikaan.

Tammikuukin loppuu ihan kohta ja kevät on melkein täällä. Iltaisin on jo todella valoisaa ja eilen tuntui ensimmäisen kerran keväältä. Olen osin uteliaskin sen suhteen, miten tulee sujumaan ensimmäinen kevät lääkityksellä. Toivottavasti edes vähän helpommin kuin edelliset keväät. Ja koska aika kuluu niin nopeasti, kai se on kohta ohikin ja voin taas alkaa haaveilemaan syksystä. Viime syksy oli vähän epämääräinen, ne kaikkein parhaat syksyiset säät jäivät välistä, kun helteet muuttuivat suoraan ankeaksi ja sateiseksi syksyksi. Se raikas, kirpeä syksy, josta niin kovasti pidän, loisti poissaolollaan. Mutta ehkä minun ei pitäisi alkaa haaveilemaan syksystä heti alkuvuodesta... Se vain silti on niin ihana vuodenaika. Mutta aion yrittää tänä vuonna keksiä jotain hyvää keväästä ja koska se tulee olemaan silti ainakin jossain määrin kurja, aion yrittää käyttää sen kurjuuden hyväkseni tekemällä siitä vielä kurjemman liikkumalla enemmän ja syömällä paremmin. Jos minulla joka tapauksessa on kamalaa, voisin edes laihtua muutaman kilon.

Mutta nyt yritän kuluttaa muutaman tunnin poistamalla karvoja ja siivoamalla. Tiedän, voin kuvitella, miten kateellisia te olette kuullessanne elämäni hohdokkuudesta,  mutta se pitää vain hyväksyä, ettei kaikilla tavallisilla kuolevaisilla voi olla yhtä jännittävää elämää. :)  

Mukavaa tammikuun viimeistä viikkoa! :)

EDIT: Ja tietysti juuri tämän hetken epilaattorini valitsi hajotakseen. Takuu meni umpeen joulukuussa, nämä kyllä näköjään osataan tehdä todella tarkasti. Se niistä hohdokkaista illanviettosuunnitelmista...

torstai 23. tammikuuta 2014

Raejuuston paluu

Olen nyt kolmena päivänä syönyt raejuustoa ja jostain syystä se maistuu taas hyvältä. Pidin siitä ennen leikkausta, mutta leikkauksen jälkeen aloin lähes inhoamaan sitä, joskin toiveikkaana söin sitä säännöllisesti. Ja nyt maanantaina aloin ihan himoitsemaan raejuustoa ja se maistui melkein yhtä hyvältä, kuin ennen leikkausta. Omituista... En vieläkään ymmärrä, miten se, että mahalaukusta poistetaan pala, nollaa koko käsityksen siitä, mikä maistuu hyvältä ja mikä ei. Tai aluksi mikään ei maistunut oikeastaan miltään. Jouduin opettelemaan syömisen kuin lapsi ja se on ollut mielenkiintoinen kokemus. Kaikkein oudoimpana osana tietysti se, että en enää voi sietää joitain ruokia, joista ennen pidin. Ja tietysti se, että joitain ruokia kohtaan tunnen nyt lähes kammoa... Esimerkiksi hedelmät tuntuu edelleen jotenkin selittämättömän vastenmielisiltä, vaikka ne suurimmaksi osin maistuu ihan hyviltä, jos pakotan itseni niitä syömään. 

Minun pitää nyt sanoa jotain tästä taipumuksestani toistaa asioita, mikä ehkä tuntuu ärsyttävältä. Toisaalta oletan, ettei kukaan lukijani voi muistaa jokaista pikku yksityiskohtaa, jonka olen maininnut vuonna 2011, joten toistan niitä olennaisempia juttuja, koska minusta tuntuu, että olisi epärehellistä, jos ne eivät olisi tiedossa. Toisaalta myös ajattelen, että en aina osaa selittää asioita niin, että saisin julki juuri sen, mitä tarkoitin, joten selitän vähän yksityiskohtaisemmin. Ja sitten vielä vähän yksityiskohtaisemmin. Ja sitten muistan sen jonkun yksityiskohdan, joka ihan selvästi olisi ratkaiseva asian ymmärrettäväksi tekemisessä, joten selitän taas saman asian. Ja sitten on ne yksityiskohdat, jotka kerroin kyllä jo aiemminkin, mutta ehkä en ilmaissut, miten oleellisia ne olivatkaan... Ja sitten keksin jonkun todella hyvän tavan selvittää asiaa, mutta silloin minun pitää vähän kerrata aiempiakin, koska muuten asia olisi irrallaan. :) Minusta itsestänikin tuntuu joskus(useamminkin, kuin joskus), että jankutan, ehkä minun pitäisi alkaa kursivoimaan ne oleellisimmat pointit... Minun päässäni vain on joitain asioita, jotka ovat minulle itsestään selviä ilman sen kummempaa ajattelua ja joskus minusta tuntuu, etten osaa selittää niitä niin, että muutkin ymmärtäisivät, että ne on ihan itsestään selviä. Joten, pahoittelen jankuttamista, yritän päästä siitä eroon. :)

Olen ilmeisesti kehitellyt itselleni jonkinlaiset varhaisvaihdevuodet, koska herään öisin vuorotellen siihen, että olen ihan jäässä ja kohta siihen, että hikoilen ja tuntuu, että on niin kuuma, että tukehdun. En tiedä, voisiko se vielä johtua flunssasta, vaikka muuten koen jo olevani terve. Toivottavasti! Tosin asunnossani on ensimmäistä kertaa lämmin talvella, täällä on aina ennen ollut melko kylmä, mutta ei nyt. Joskin minulla oli tätä lämpötilanvaihtelua viikonloppuna kotonakin.

Mutta tämä oli nyt vain pikainen postaus, koska itseänikin alkoi häiritä se, että kuulostan varmaan rasittavalta jankuttajalta. Joskus vain on vaikea ilmaista kirjallisessa muodossa asioita, jotka ovat aina olleet tosiasia, jota ei sen kummemmin tarvitse miettiä. :) Nyt pitää yrittää nukkua. :)

maanantai 20. tammikuuta 2014

Täällä taas...

Ajattelin taas kirjoittaa jotakin, vaikka juuri nyt tuntuu olevan vaikeaa saada aikaan mitään. Olen pahoillani, etten ole vastannut sähköposteihinkaan, olen ollut jotenkin niin lamaantunut, etten jaksa edes ajatella ja keskittyä. Joulun loppuminen tuntuu todella rankalta tänä vuonna. Nytkin voisin olla kotona, katsoa ikkunasta puhtaita valkoisia hankia, kuunnella, miten pakkanen saa vanhan puutalon narisemaan, katsella takassa räiskyvää tulta, makailla sohvalla ja katsella kissojen leikkiä ja elokuvaa. Ehkä olisin käynyt saunassakin... Ja elokuvan jälkeen voisin lukea vähän aikaa ja mennä sen jälkeen nukkumaan omaan mukavaan, pehmeään sänkyyni. Mutta sen sijaan olen kammottavassa kerrostaloasunnossani ja yritän olla sekoamatta. Viime yö oli ihan hirveä, en ole varmaan koskaan elämässäni nukkunut niin levottomasti. Heräsin koko ajan katsomaan kelloa ja miettimään, että kuinka monta tuntia vielä saan olla kotona. Ja silloin harvoin kuin nukuin, näin unia sodasta(ilmeisesti koska katsoin illalla King Arthurin) ja lopulta taas RDJ:stä tunteakseni vain hirveää surua herättyäni, koska olin unessa onnellinen. Muistan nähneeni vuosikausiin vain kolme onnellista unta ja kaikissa niissä oli sama pääesiintyjä... Miten säälittävää sekin on, olen sentään reilusti yli kolmekymppinen vanhapiika! Onneksi kukaan ei näe pääni sisään! (Paitsi että olen tietysti niin ääliö, että kerron teille... :D) Ja niitä unia seuraa aina tavallista syvempi masennus, koska... No, koska ne ovat vain unia. 

Minua harmittaa ihan hirveästi, etten osannut tarpeeksi keskittyä niihin ihaniin joululoman päiviin, jolloin sain vain olla. Joulu oli ihan mukava tänä vuonna ja vaikka tiedän nauttineeni lomasta, nyt se tuntuu kestäneen vain muutaman päivän. En tiedä onko se kaikilla niin vai vain minulla, mutta suurin osa elämästäni on vain yhtä harmaata massaa, mistä en saa otetta. Koko viime syksykin; tiedän, että kävin lenkillä melkein joka päivä ja siivosin ja luin ja katsoin tv:tä ja kiertelin kaupoissa ja kirppareilla, mutta muistan vain muutaman päivän, jolloin tein jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Kaikki muu aika vain katosi jonnekin. Joulua edeltäneet viikot siivosin aamusta iltaan, joten muistan vain olleeni kotona, mutta en mitään yksityiskohtia. Joulun välipäivinä taas olin kipeä ja katsoin tv:tä ja tiedän, että se oli mukavaa, mutta silti nekin päivät sulautuvat hyvin lyhyeksi ajaksi. Aaton muistan ja uudenvuodenaaton, koska silloin ahdisti tavanomaista pahemmin, mutta muuten... En tiedä, miten oppisin keskittymään hetkeen, olen aina elänyt jossain muualla kuin hetkessä, joko haavemaailmassani tai tulevaisuudessa tai sitten kun- versiossa elämästäni. Joskus pari vuotta sitten, kun oli oikein ihana syksyinen ilma, minä ajattelin, että olisipa tällainen ilma sittenkin, kun olen laihtunut, niin voisin nauttia siitä!! Miten hullua sekin on... Ehkä se johtuu vain siitä, ettei elämäni ole sellainen, kuin haluaisin sen olevan, ehkä osaisin elää hetkessä, jos se olisi. Ehkä... Silloin, kun asuin poissa Suomesta, osasin keskittyä hetkeen, koska tiesin, ettei uusia vastaavia hetkiä tulisi. Nyt en kuitenkaan osaa ajatella niin.

Enkä edelleenkään tiedä, mitä tehdä asuinpaikkani suhteen... Osin on kyse siitäkin, että kaikki hyvät muistoni liittyvät lapsuudenkotiini, omillaan asuminen on aina ollut jotakin, johon olen pakottanut itseni ja joka parhaimmillaankin on ollut vain siedettävää. Enkä oikeastaan ole koskaan kunnolla edes asunut omillani, koska olen aina käynyt viikonloppuisin kotona, enkä ole koskaan henkisesti muuttanut kotoa. Lapsuudenkotini on edelleen ainoa kotini, asuntoni ovat aina olleet vain asuntoja. Enkä voi ajatella niinkään, että palaan sinne jonain päivänä, koska en tiedä, kauanko vanhempani vielä elävät. Varsinkin äidistäni olen todella huolissani, hän syö miten sattuu, ei liiku yhtään, hänen verenpaineensa on pilvissä ja varmasti vuosien alkoholinkäyttökin vaikutti hänen terveyteensä. Kun olen kotona ja kuulen yöllä jonkin epätavallisen äänen, heti sydämeni alkaa hakkaamaan ja mietin, että tapahtuiko hänelle jotakin. Pelkään hänen saavan sydänkohtauksen. Useampi hänen veljistään on saanut sydänkohtauksen, samoin yksi hänen siskoistaan... Vaikka suvussamme kyllä ne, jotka eivät juo itseään hautaan, elävät pitkään. Mutta olen silti niin huolissani ja peloissani. Enkä voi edes tästä asiasta ajatella, että ehkä sitä ei tapahdukaan, koska jokainen kuolee joskus. He saattavat elää vielä vuosia, mutta he ovat myös vuosi vuodelta vanhempia ja jokainen tuleva vuosi on edellistä epätodennäköisempi. Sen tosiasian kanssa on hirveän raskasta elää.

Mutta, tiedän, että totun taas omalla asunnollani oleskeluun, koska tänne palaaminen tuntuu aina yhtä vaikealta. Se vain, että juuri tällä hetkellä joudun tarrautumaan jokaiseen sekuntiin, koska en uskalla edes ajatella sen pidemmälle. Naurettavaa, että sekin on vaikeaa... Mutta se nyt vain on. Ja enää 11 kuukautta jouluun, joten jos vain selviydyn keväästä, alkaa taas helpottaa. En ole aivan varma, että selviydyn, mutta pakko ainakin yrittää. Sekunti kerrallaan.

Ja nyt yritän mennä nukkumaan, ennen kuin melatoniini lakkaa taas vaikuttamasta. Hyvää yötä! :)

lauantai 11. tammikuuta 2014

Perun puheeni...

Siitä, ettei tarvitse sitten ollenkaan sataa lunta, kun ei jouluksi satanut. Ulkona on aivan ihana ilma, sataa hiljakseen lunta, on pieni pakkanen ja kaikki on niin valkoista ja kaunista. Olen ihan joulutunnelmissa ja tuntuu kummalliselta, että joulu onkin muka jo ohi! Kolasin iltapäivällä lunta ja sekin oli pitkästä aikaa niin mukavaa. Voi, kun olisi ollut tällainen sää kuukausi sitten! Mutta ei voi mitään, ehkä ensi jouluna… Kylmyys ja raikkaus tuntuivat ihanilta loputtoman sateen ja kuran jälkeen ja koirakaan ei ollut uskoa onneaan, kun ei joutunut tassupesulle! Ja hän oli aivan riemuissaan, kun pääsi pitkästä aikaa leikkimään lumeen. Tosin kissoista pienin kieltäytyy menemästä ulos ja ihan vapisi peloissaan, kun vein hänet sinne sylissäni. Toin hänet sitten takaisin takan ääreen lämmittelemään. Ehkä hän tottuu, jos nyt vihdoin tulee talvi. Tekisi mieli jatkaa lomaa vielä parilla viikolla, mutta kai on pakko palata arkeen tai en pysty tekemään sitä ollenkaan. 

Ja olen todella motivoitunut taas aloittamaan laihdutuksen, mistä ei tule yhtään mitään kotona ollessani. Toisaalta voisin ihan oikeasti päästä tavoitteeseeni jo kevään aikana, toisaalta taas laihtumistahtini on ollut niin hidas, etten tiedä, miten kauan siinä kestää. Yritän nyt ensin päästä takaisin tuohon alimpaan lukemaan ja jatkaa sitten siitä. Ärsyttävää, että minusta vieläkin tuntuu, etten minä vain voi laihtua, vaikka tekisin mitä, vaikka olen jo laihtunutkin. Uskoa siihen omaan laihtumiseen ei ole yhtään, mutta toiveikkuutta ja kiinnostusta siihen sen sijaan riittää, joten ehkä onnistun nämä loputkin kilot pudottamaan. Olisi niin ihanaa voida pukeutua vähän monipuolisemmin ja tyylikkäämmin.

Mutta nyt saunaan! Saunominenkin on aivan erityisen mukavaa, kun ulkona on kylmää ja lumista! :)

perjantai 10. tammikuuta 2014

Tammikuu

Otsikko ei liity mihinkään, en vain keksinyt mitään. Olen ylipäätäänkin huonoin keksimään otsikoita ikinä! Ajattelin hiukan kirjoittaa jotakin, etten ihan kokonaan katoa. Viime aikoina on ollut vähän vaikeaa taas keksiä kirjoitettavaa, tuntuu, että kaikki on jo sanottu, moneen kertaan. Minulla ei näköjään ole riittävästi ajatuksia pitkäaikaiseen bloggaamiseen… :D Ja aloitan jo sentään neljättä bloggaamisvuottani! Tarvitsisin elämän, se auttaisi kummasti aiheiden suhteen! :) Viikko on ollut raskas; niitä samoja vanhoja tuntemuksia, ahdistusta, yksinäisyyttä, toivottomuutta. En viitsi enää edes kirjoittaa niistä, koska siitä aiheesta olette varmasti saaneet kuulla jo enemmän kuin tarpeeksi. Näin yhden tutun, jolla on kaksi aivan ihanaa pientä tyttöä ja se tuntui ihan hirveän pahalta, olen niin kateellinen hänelle, ettei ole tottakaan! En pysty enää edes katsomaan tv-sarjoja, joissa joku on raskaana, jopa kuvitteelliset tv-raskaudet on minulle tällä hetkellä liikaa. Joulun aika on aina pahin tässä suhteessa. Olisi ylipäätäänkin ihanaa, jos voisi saada oman perheen, mutta joulu omien lasten kanssa olisi aivan mielettömän hienoa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän välitän mistään muusta. Kaikki muut unelmat unohtuvat ja menettävät merkityksensä ja tämä yksi vain vahvistuu. Toivon todella, että olen oikeassa sen suhteen, että tämä on edes osin biologistakin ja helpottaa muutaman vuoden kuluttua. Toivottavasti tämä ei ainakaan tästä pahene! Luitteko kesällä, kun Iltalehdessä (ja ehkä muissakin lehdissä) oli uutinen, että joku mies oli löytynyt Saksassa(?) kadulta sekavassa tilassa ja hän oli kertonut poliiseille, että joku nainen oli pitänyt häntä pari päivää seksiorjanaan. Kun poliisit menivät pidättämään ko. naista, hän yritti harrastaa seksiä heidänkin kanssaan ja asunnosta löytyi toinenkin samassa tarkoituksessa pidetty mies! Motiivina oli kuulemma naisen halu saada lapsi! :D En tiedä, oliko tuo uutinen hauska vai aivan hirveän surullinen… Ehkä jopa lohdullinen, koska voin vakuuttaa, etten ihan noin epätoivoinen ole! :D Tosin minun pitäisi ensin hankkia noin rekkalastillinen viagraa, että olisi mitään toivoa raskaudesta, joten se ei olisi edes realistinen keino kohdallani… :D Mutta en kai sitten ole ainoa nainen maailmassa, jonka mielen ja ajattelun toive lapsesta sekoittaa. :) Ja voisi näköjään olla pahemminkin! :D

Täällä satoi koko aamupäivän lunta, mutta nyt se on jo melkein sulanut pois. Saisi olla satamatta lopunkin talven, kun ei kerran jouluksi satanut. Pitäköön tunkkinsa, prkl! :D Joulun aika on mennyt ihan mielettömän nopeasti, minusta tuntuu, että ihan juuri vielä kirjoitin siitä, miten jouluun on niin ja niin monta viikkoa ja etten osaa ajatella, että kohta on joulu. Inhoan sitä, miten minusta aina tuntuu, että joulu menee jotenkin ohi, en koskaan osaa keskittyä hetkeen. Aattona ehkä osaan, mutta ne muut päivät vain katoaa jonnekin. Ja nyt on jo joulu ohi ja ihan kunnolla arki alkanut. Tai no, meillä on kyllä vielä kaikki koristeet ja valot ja kuusikin, joka ei tänä vuonna ole varistanut oikeastaan ollenkaan neulasia ja joka on alkanut kasvattaa uusia versoja. Minusta tuntuu aina hirveän pahalta viedä joulukuusi pois, kuin tappaisin sen. Minulla on paha tapa inhimillistää esineitä ja kasveja ja minusta usein tuntuu, kuin niille tulisi paha mieli ja tunnen ihan hirveää syyllisyyttä. Ja vielä kurjemmalta tuntuu tappaa kuusi, joka vielä kasvattaa uusia versojakin, sen sijaan, että sotkisi koko olohuoneen ruskeilla, kuolleilla neulasilla, jolloin voi vähän kuin kostoksi heivata sen pihalle. Onneksi äitini aina tekee sen, en ole ihan varma, pystyisinkö siihen. :D  

Minulla on vielä hiukan herkkuja jäljellä ja ne syön viikonlopun aikana, joten ensi viikolla aion palata ruotuun. En tosin vielä tiedä, uskallanko käydä vaa'alla, ehkä laihduttelen ensin pari viikkoa, ihan vain oman mielenterveyteni takia! Tuntuu vähän turhauttavalta palata normaaliruokavaliolleni, enemmänkin toivon, ettei tarvitsisi syödä mitään. Kuitenkin suurimmaksi osaksi joudun pakkosyöttämään itseäni, koska mikään terveellinen ei erityisemmin houkuttele. Ja uutena haasteena on yritys luopua sekä limsasta, että kahvijuomista, ainakin joksikin aikaa. Olen kyllä joulun aikaan juonut ihan liikaa pepsiä, itseänikin hirvittää, kun kokonainen pullollinenkin on voinut kadota päivän aikana... Turvallisena määränä aikuisellehan pidetään pullollista viikossa! Mutta kun se on niin taivaallisen hyvää! Siitä on silti pakko luopua, en voi pakottaa elimistöäni käsittelemään sen sisältämiä lisäaineita ja pelkään hampaideni puolesta. Aion myös yrittää oppia syömään enemmän kasviksia ja vihanneksia, niitä syön edelleen pelottavan vähän. Mutta tämä siis ensi viikolla, nyt taidan mennä hakemaan vähän pepsiä... :)


maanantai 6. tammikuuta 2014

Uusi vuosi

Moni on nyt uuden vuoden alkaessa kirjoittanut yhteenvetoa edellisestä vuodesta. Minulla on takana ehdottomasti elämäni tyhjin vuosi, joten taidan jättää nyt yhteenvedot välistä. Olisin yhtä hyvin voinut jättää kuluneen vuoden kokonaan välistä. Enkä usko uuden vuoden olevan paljoa kummempi. Mutta samapa tuo. Ainakin aloitin vuoden reippaasti saamalla flunssan. Ensin oli muutaman päivän vain kurkku kipeä ja ajattelin, ettei se sen pahemmaksi muutukaan, mutta sitten sain oikein kunnon flunssan. Se oli taas äitini yhden ystävän tekosia, hän kävi meillä ennen joulua kauheassa flunssassa ja yski ja pärski. Voi että minua ärsyttää ihmiset, jotka eivät pysy kotonaan ollessaan kipeitä, vaan käyvät tartuttamassa sen kaikkiin tuntemiinsa ihmisiin, aivan kuin piruuttaan! Heitä on aina joka työpaikallakin ainakin yksi, joka ylpeänä raahautuu töihin kipeänä ja sitten vielä rehentelee, kun hän kyllä pystyy tulemaan töihin, vaikka olisi kuinka kuumeessa. Pomo varmasti arvostaakin sitä, että joku käy tekemässä puolesta työntekijöistä sairaita… Ja tämä oli jo toinen kerta, kun sama äidin ystävä tartutti minut! Ensi kerralla, kun saan jonkin taudin, käyn tartuttamassa sen häneen, vaikka se olisi kuppa! No, joka tapauksessa, näen yleensä kuumeessa painajaisia ja se on ihan kauheaa. Näin muuten yhden sellaisenkin, että joku oli käynyt kirjoittamassa kommentteihin oikean nimeni ja kaikki oli ehtineet lukea sen sieltä ja sukulaiseni soittelivat ja olin ihan kauhuissani! Viime yö oli pahin, minusta tuntuu, että näin varmaan 50 erillistä painajaista, joihin aina heräilin ja olin jotenkin kuulevinani kaikenlaisia outoja ääniäkin. Olen aina ihan sekaisin öisin ollessani kuumeessa, mikä tekee sairastamisesta erityisen ärsyttävää.

Olen vähän surullinen, että joulu on taas ohi ja minua harmittaa, että syksyllä joulun lähestyminen tuntui niin epätodelliselta, etten osannut nauttia sitä. Ja nyt en osaa nauttia tästä viimeisestä lomaviikosta, koska pelkään asunnolleni palaamista ja pelkään lähestyvää kevättä… Se kai on osa ongelmaani, en koskaan osaa nauttia tästä hetkestä, vaan aina pelkään, että se jokin kiva tulevaisuudessa oleva juttu on kohta ohi tai sitten pelkään jotain tulevaisuudessa olevaa kurjaa asiaa. Minun on todella vaikea keskittyä tähän päivään tai tähän hetkeen. Ja tähän aikaan vuodesta alan aina pelkäämään kevättä. Alan aina heti vuoden alussa odottamaan syksyä ja sitten odotan joulua ja… Se on typerää, mutta tavallinen arkeni on niin tylsää ja mitäänsanomatonta, kun koskaan ei tapahdu mitään mukavaa, että aina keskityn johonkin edessä olevaan. En muista olleeni sellainen nuorena, joten kai se johtuu vain tylsyydestä ja yksinäisyydestä.

Minua surettaa myös se, että joudun taas asumaan kaukana kissoistamme ja he taas etääntyvät minusta. Nyt kun olen ollut enemmän kotona, he ovat taas alkaneet tulla syliini ja alkaneet valitsemaan minun seurani äitini sijasta ja olen niin surullinen, että se taas loppuu, kun palaan omalle asunnolleni. Heräsin yöllä vessaan ja kissat nukkuivat yhtenä pehmeänä karvaisena keränä nojatuolissa. Iso karvapallo, josta sojotti kaksitoista jalkaa ja neljä häntää. Okei, minusta itsestänikin tuossa häntien lukumäärässä on jotain hämärää… On olemassa pieni mahdollisuus, että kuume vaikutti havaintooni… Mutta he ovat niin ihania!  He ovat kaikki niin erilaisia luonteeltaan, niin vahvasti omia yksilöitään, mutta niin suloisia! Olen aina pitänyt kissoista ylipäätäänkin, mutta nämä kolme ovat aivan mahtavia kissoja. Olen ihan hirveän huolissani, että heille sattuu jotakin. Kirjoitin ennen joulua siitä, ettei kissoja koskaan kiinnosta tippaakaan heille ostamani joululahjat, mutta tänä vuonna pienin oli innokkaana mukana avaamassa paketteja koko ajan ja tuntui vilpittömästi ilahtuvan lahjoistaan. Ja avasi siinä samalla muutaman muunkin paketin, ihan itse ja ilman lupaa... :D Mutta hän on ihanan seurallinen, aina mukana katsomassa, mitä tapahtuu.

En ole varmaan koskaan ollut näin vastahakoinen palaamaan omaan asuntooni, olen alkanut ihan vakavissani miettiä muuttamista lähemmäs kotia. Se vain tuntuu lopulliselta luovuttamiselta, mikä pelottaa minua. Mutta olen väsynyt matkustamaan edestakaisin ja viettämään päiväni asunnossa, josta en pidä, kaupungissa, josta en pidä. Toisaalta, kotiseudullani mahdollisuudet löytää töitä ovat niin olemattomat, etten tiedä, mitä siellä tekisin. Ja pidän siitä, ettei kukaan tunne minua asuinkaupungissani, kotipaikkakunnallani suunnilleen kaikki tuntee ainakin äitini, joten minutkin tuntisi moni ihminen. Se on aina ollut minulle hämmentävää, koska jos menen vaikka kirjastoon kotipaikkakunnallani, aina joku tulee juttelemaan, eikä minulla ole aavistustakaan, keitä ne ihmiset ovat! Yritä siinä sitten olla paljastamatta, ettet tunne keskustelukumppaniasi, kun toinen niin tuttavallisesti kysyy kuulumisia. Ja kerran vuosia sitten olin ihan vieraalla paikkakunnalla kaupassa yhden kaverini kanssa ja kassa puhutteli minua etunimeltä ja käski sanoa äidilleni terveisiä. En kehdannut kysyä, että keneltä. Eniten olen kuitenkin huolissani siitä, että jos muuttaisin kotipaikkakunnalleni, kaikki vanhat tutut saisivat tietää, ettei minusta tullut mitään; että olen työtön, yksinäinen vanhapiika. Nyt he eivät toivoakseni tiedä minusta mitään, mikä on lohdullinen ajatus. Jos voisin elää kotipaikkakunnallani tunnistamattomana, ehkä muuttaisinkin takaisin. Ehkä… Katsotaan nyt. Joka tapauksessa muutan joskus takaisin, ehkä vielä ei ole oikea aika. 

Viime vuonna tähän aikaan kirjoitin siitä, miten pettynyt olisin, jos saavuttaisin 75 kg vasta syyskuussa… Ja niin tosiaan ajattelin, mutta enhän ole vieläkään edes lähellä tavoitettani. Tai no, alle kymmenen kilon päässä, mutta minun laihtumistahdillani se ei ole mikään pieni määrä. En halua tänä vuonna edes puhua mistään tavoitteista, koska en ole koskaan elämässäni saavuttanut mitään painotavoitetta ajallaan. Teen kuitenkin parhaani saavuttaakseni tuon 75 kg, mielellään tietysti mahdollisimman pian, koska olisin jo niin innokas pääsemään vaiheeseen, jossa minun pitää vain pysyä tietyssä painossa, eikä enää (ikinä!) laihduttaa. Se olisi niin outoa, koska olen laihduttanut niin kauan, kuin jaksan muistaa. En ole vain syönyt sitten lapsuuteni, aina tavoitteeni on ollut olla pienempi ja ruoka on ollut hyvin ristiriitainen asia. Mutta, oletan, että kaksivuotiskontrollini päivämäärä odottaa jo asunnollani, joten silloin saan konkreettisen päivämäärän, milloin minun pitäisi olla 75-kiloinen… Ehkä minun ei olisi pitänyt kertoa heille, että se on tavoitteeni… No, jos en saavuta sitä, niin ei sille mitään voi. Toivon, että pääsisin kuitenkin edes seiska-alkuisiin siihen mennessä.

Pihassamme muuten kukkii orvokit! Se on jo aika hurjaa vuodenaika huomioiden!

Nyt on kuitenkin pakko mennä taas lepäämään. Toivottavasti muut on välttyneet flunssalta!

Hyvää vuotta 2014!! :)