maanantai 20. tammikuuta 2014

Täällä taas...

Ajattelin taas kirjoittaa jotakin, vaikka juuri nyt tuntuu olevan vaikeaa saada aikaan mitään. Olen pahoillani, etten ole vastannut sähköposteihinkaan, olen ollut jotenkin niin lamaantunut, etten jaksa edes ajatella ja keskittyä. Joulun loppuminen tuntuu todella rankalta tänä vuonna. Nytkin voisin olla kotona, katsoa ikkunasta puhtaita valkoisia hankia, kuunnella, miten pakkanen saa vanhan puutalon narisemaan, katsella takassa räiskyvää tulta, makailla sohvalla ja katsella kissojen leikkiä ja elokuvaa. Ehkä olisin käynyt saunassakin... Ja elokuvan jälkeen voisin lukea vähän aikaa ja mennä sen jälkeen nukkumaan omaan mukavaan, pehmeään sänkyyni. Mutta sen sijaan olen kammottavassa kerrostaloasunnossani ja yritän olla sekoamatta. Viime yö oli ihan hirveä, en ole varmaan koskaan elämässäni nukkunut niin levottomasti. Heräsin koko ajan katsomaan kelloa ja miettimään, että kuinka monta tuntia vielä saan olla kotona. Ja silloin harvoin kuin nukuin, näin unia sodasta(ilmeisesti koska katsoin illalla King Arthurin) ja lopulta taas RDJ:stä tunteakseni vain hirveää surua herättyäni, koska olin unessa onnellinen. Muistan nähneeni vuosikausiin vain kolme onnellista unta ja kaikissa niissä oli sama pääesiintyjä... Miten säälittävää sekin on, olen sentään reilusti yli kolmekymppinen vanhapiika! Onneksi kukaan ei näe pääni sisään! (Paitsi että olen tietysti niin ääliö, että kerron teille... :D) Ja niitä unia seuraa aina tavallista syvempi masennus, koska... No, koska ne ovat vain unia. 

Minua harmittaa ihan hirveästi, etten osannut tarpeeksi keskittyä niihin ihaniin joululoman päiviin, jolloin sain vain olla. Joulu oli ihan mukava tänä vuonna ja vaikka tiedän nauttineeni lomasta, nyt se tuntuu kestäneen vain muutaman päivän. En tiedä onko se kaikilla niin vai vain minulla, mutta suurin osa elämästäni on vain yhtä harmaata massaa, mistä en saa otetta. Koko viime syksykin; tiedän, että kävin lenkillä melkein joka päivä ja siivosin ja luin ja katsoin tv:tä ja kiertelin kaupoissa ja kirppareilla, mutta muistan vain muutaman päivän, jolloin tein jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Kaikki muu aika vain katosi jonnekin. Joulua edeltäneet viikot siivosin aamusta iltaan, joten muistan vain olleeni kotona, mutta en mitään yksityiskohtia. Joulun välipäivinä taas olin kipeä ja katsoin tv:tä ja tiedän, että se oli mukavaa, mutta silti nekin päivät sulautuvat hyvin lyhyeksi ajaksi. Aaton muistan ja uudenvuodenaaton, koska silloin ahdisti tavanomaista pahemmin, mutta muuten... En tiedä, miten oppisin keskittymään hetkeen, olen aina elänyt jossain muualla kuin hetkessä, joko haavemaailmassani tai tulevaisuudessa tai sitten kun- versiossa elämästäni. Joskus pari vuotta sitten, kun oli oikein ihana syksyinen ilma, minä ajattelin, että olisipa tällainen ilma sittenkin, kun olen laihtunut, niin voisin nauttia siitä!! Miten hullua sekin on... Ehkä se johtuu vain siitä, ettei elämäni ole sellainen, kuin haluaisin sen olevan, ehkä osaisin elää hetkessä, jos se olisi. Ehkä... Silloin, kun asuin poissa Suomesta, osasin keskittyä hetkeen, koska tiesin, ettei uusia vastaavia hetkiä tulisi. Nyt en kuitenkaan osaa ajatella niin.

Enkä edelleenkään tiedä, mitä tehdä asuinpaikkani suhteen... Osin on kyse siitäkin, että kaikki hyvät muistoni liittyvät lapsuudenkotiini, omillaan asuminen on aina ollut jotakin, johon olen pakottanut itseni ja joka parhaimmillaankin on ollut vain siedettävää. Enkä oikeastaan ole koskaan kunnolla edes asunut omillani, koska olen aina käynyt viikonloppuisin kotona, enkä ole koskaan henkisesti muuttanut kotoa. Lapsuudenkotini on edelleen ainoa kotini, asuntoni ovat aina olleet vain asuntoja. Enkä voi ajatella niinkään, että palaan sinne jonain päivänä, koska en tiedä, kauanko vanhempani vielä elävät. Varsinkin äidistäni olen todella huolissani, hän syö miten sattuu, ei liiku yhtään, hänen verenpaineensa on pilvissä ja varmasti vuosien alkoholinkäyttökin vaikutti hänen terveyteensä. Kun olen kotona ja kuulen yöllä jonkin epätavallisen äänen, heti sydämeni alkaa hakkaamaan ja mietin, että tapahtuiko hänelle jotakin. Pelkään hänen saavan sydänkohtauksen. Useampi hänen veljistään on saanut sydänkohtauksen, samoin yksi hänen siskoistaan... Vaikka suvussamme kyllä ne, jotka eivät juo itseään hautaan, elävät pitkään. Mutta olen silti niin huolissani ja peloissani. Enkä voi edes tästä asiasta ajatella, että ehkä sitä ei tapahdukaan, koska jokainen kuolee joskus. He saattavat elää vielä vuosia, mutta he ovat myös vuosi vuodelta vanhempia ja jokainen tuleva vuosi on edellistä epätodennäköisempi. Sen tosiasian kanssa on hirveän raskasta elää.

Mutta, tiedän, että totun taas omalla asunnollani oleskeluun, koska tänne palaaminen tuntuu aina yhtä vaikealta. Se vain, että juuri tällä hetkellä joudun tarrautumaan jokaiseen sekuntiin, koska en uskalla edes ajatella sen pidemmälle. Naurettavaa, että sekin on vaikeaa... Mutta se nyt vain on. Ja enää 11 kuukautta jouluun, joten jos vain selviydyn keväästä, alkaa taas helpottaa. En ole aivan varma, että selviydyn, mutta pakko ainakin yrittää. Sekunti kerrallaan.

Ja nyt yritän mennä nukkumaan, ennen kuin melatoniini lakkaa taas vaikuttamasta. Hyvää yötä! :)

38 kommenttia:

  1. Tuota.... miksi aina valitat? Mutta et muuta elämääsi? Lähde sinne ulkomaille! Tai mene terapiaan. Ala puhumaan ihmisille herranjestas. Äläkä käytä tuota vanhapiika sanaa enää se on ihan naurettava :DD Jokainen valitsee oman elämänsä, sinä valitsit elämän ilman miestä ja lapsia. Ihan totta... et ehkä usko minua, mutta sitä mitä ajattelee, sitä saa. Sinä vain pälätät miten et saa sitä etkä tätä.. no et varmaan! Usko itseesi.. muuta elämäsi!!! Ennen kaikkea ala elämään! Juuri nyt... olet vain joku kotelo... ei sinussa ole mitään. Ei ketään kiinnosta tuollainen ainainen valitus. Ei muillakaan elämä oo helppoa, mutta me yritetään muuttua.. tehdä elämästä sellainen kun itse haluaa.

    Mutta.. jos jatkat samaan malliin... valittamalla kuinka kamalaa elämäsi on... valittamalla kuinka sinä et saa miestä tai perhettä niin kuule, voin taata... elämäsi tulee jatkumaan yhtä kamalana etkä todellakaan saa miestä etkä perhettä. Silloin se olisi sinulle ihan oikein!! Itsepähän sen valitsit. Sillä en usko, että kukaan tässä maailmassa jäisi ilman puolisoa ellei niin itse valitsisi.

    There is a whole world out there....! Mene ja elä. Ota ja lähde. Repäise. Tee edes jotakin.

    Tai...........

    No tiedäthän sen itsekkin :DDD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaankin siksi, että kun on paha olla, sitä tulee purettua valittamalla. Miksi sitten en muuta elämääni... En vain osaa, en edes tiedä, mistä aloittaisin, eikä minulla tunnu olevan aina energiaa edes sängystä ylös nousemiseen, saati sitten koko elämäni muuttamiseen. Se tuntuu niin valtavalta urakalta ja jaksan hädin tuskin suoriutua arjesta. Ja tavallaan kai ajattelen niinkin, että on jo liian myöhäistä. Ja kuiten sanot, olen itsekin sitä mieltä, että olen jo aikaa sitten lakannut olemasta olemassa, enkä ole enää mitään. Jos nyt koskaan olinkaan.

      Vanhapiika on kätevä sana kuvaamaan tilannettani yhdellä sanalla. Minä en valinnut elämää ilman miestä ja lapsia, minulla ei ollut vaihtoehtoa. Ei kaikille ihmisille ole tarjolla tuollaisia asioita. Ja toivon todella, että ymmärrät, miten uskomattoman onnekas olet, mikäli et oikeasti sitä ymmärrä. Todella harva ihminen on niin onnekas, että voi vilpittömästi ajatella noin kuin sinä ajattelet.

      Poista
    2. Katsoitko maanantain tulleen satuhäät jakson? :-)

      Poista
    3. Hei, en katsonut, en ole tainnut koskaan katsoa ko. ohjelmaa. Miksi?

      Poista
    4. Tuli vaan mieleen, kun siinä on välillä niin erilaisia ihmis"kohtaloita" ja kun puhut aina itsestäsi siihen sävyyn, että sinulle ei löydy ketään. Maanantain jakso löytyy varmasti netistä :-)

      Poista
    5. Ahaa. :) Täytyy katsoa, jos löytyy.

      Poista
  2. Tsemppiä J.B. ja Anonyymille sellaisia terveisiä että on parempi purkaa sitä pahaa oloa kuin pitää sitä sisällään! Joten jos valituttaa niin sitten valittaa, eikä sun ole pakko sitä lukea!
    Mä ymmärrän J.B:n tilannetta ehkä vähän paremmin kuin moni muu, sillä tuntuu että olen monessa kohdassa aika samanlaisessa tilanteessa. Muutos on hyvin vaikea tehdä, vaikka arki olisi millaista tahansa helvettiä. Jos ei löydä sitä sisäistä motivaatiotaan, tai ole varma omasta elämäntarkoituksestaan on hyvin vaikea innostua pitkäjännitteisesti mistään. Millainen muutos silloin oikein pitäisi tehdä? Vai pitäisikö ryntäillä elämässään sinne tänne kuin päätön kana, ettei vaan joudu pysähtymään ja miettimään omaa elämäänsä.

    Ja tosiaan vielä anonyymille tiedoksi että on olemassa ihmisiä, jotka eivät koskaan löydä kumppania vierelleen, syystä tai toisesta, ja ihan varmasti osa heistä on siihen erittäin tyytymättömiä. (Ja toivon kovasti ettei kumpikaan meistä J.B:n kanssa jää tähän kategoriaan) Ihmisen käytös ei kuitenkaan ole niin yksioikoista että yhdestä hymystä syntyisi ihmissuhde, vaan siihen vaaditaan kaikenlaista muutakin. Vaikka kuinka haluaa puolison, niin kaikki pelot, jännitys, yms. esteet voi hankaloittaa sitä aika huomattavasti. Ja yksinäiselle ihmiselle voi olla hyvin vaikeaa löytää edes paikkoja, joissa konkreettisesti tapaisi toisia ihmisiä.

    Tuosta koti-asiasta vielä sen verran että tiedän tunteesi, J.B. Minäkin olen (ja yhä edelleen) punnitsen kotona asumisen hyviä ja huonoja puolia. Vanhemmat ovat erittäin tärkeitä ja haluan olla heidän lähellään sillä tuskin heilläkään on enää edessä useita vuosikymmeniä. Toisaalta kotona asuessani taannun taas heidän tyttäreksi, joka asuu heidän kattonsa alla. Oma elämä (olkoon miten vähäpätöinen elämä tahansa) jää kokonaan sivuun ja asiat tehdään heidän tavallaan. Jäänkö siis katsomaan heidän vanhenemistaan, jolloin parinkymmenen vuoden päästä huomaan jääneeni kokonaan yksin, kun en ole edes yrittänyt luoda minkäänlaista omaa elämää. Pelottaa se hetki kun jäisin yksin ja huomaisin että elämä on jo yli puolessa välissä, eikä siinäkään ole ollut elämää nimeksikään. Vai lähdenkö jonnekin kauemmas ja yritän irrottautua synnyinkodin kahleista vain huomatakseni vuosien päästä olevani vieläkin yksinäisempi ja että vanhempani ovat kuolleet tytärtään kaivaten. Tätä sitten veivaan edes taikaisin. Ennen vanhaan kai ne kuuluisat vanhatpiiat jäivät pitämään huolta vanhemmistaan, mutta siitä huolimatta en oikein osaa tyytyvä siihen osaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Ymmärrän kyllä, miltä sanomiseni varmasti kuulostavat ns. normaalin ihmisen korvissa, mutta kun olen sellaisessa tilanteessa, etten edes tiedä, mistä aloittaisin. Kun en pysty keksimään mitään konkreettista asiaa, mitä voisin tehdä. Siis jos nyt verrataan vaikka tätä ylipainoani, niin vaikka siitäkin eroon pääseminen on minulle vaikeaa, niin siihen on kuitenkin hyvin yksinkertainen ohje, mitä tehdä; pitää syödä vähemmän ja liikkua enemmän. Toteuttaminen ei ole helppoa, mutta ainakin tiedän teoriassa, miten se tehdään. Mutta jos ajatellaan esimerkiksi sosiaalisia suhteita, jotka ovat aivan ehdottomasti suurin ongelmani, niin minulla ei ole aavistustakaan, miten se tapahtuu, miten ihmiset ystävystyvät... Olen yrittänyt vuosien varrella kaikkea, mitä vain olen keksinyt, mutta ilman tulosta. En tiedä, miten ihmiset saavat ystäviä, eikä minulla ole aavistustakaan, miten minun tulisi yrittää toimia. Siihen ei kai ole yhtä yksinkertaista neuvoa kuin laihtumiseen.

      Ja mitä tulee pariutumiseen, niin valitettavasti on paljonkin ihmisiä, jotka vain eivät ole sellaisia, että saisivat kumppanin. Ja kuten sanoit, osa heistä on sellaisia, jotka olisivat toivoneet, että asiat voisivat olla toisin. Mistä muuten olisi syntynyt käsite epätoivoisista vanhoistapiioista, ellei aina olisi ollut naisia, jotka ovat kaikin keinoin yrittäneet löytää kumppanin, siinä onnistumatta. No, minä en kyllä ole edes yrittänyt, koska poikien suhtautuminen minuun jo koulussa teki täysin selväksi sen, ettei se ole mahdollista, mutta tunnen muutaman muunkin vanhanpiian, joissa ei oikeastaan edes ole mitään valtavaa vikaa, kuten minussa, mutta jotka vain eivät onnistu edes herättämään kenenkään kiinnostusta, yrityksistään huolimatta. Joistain ihmisistä vain puuttuu se parisuhteen saamiseksi tarvittava puoleensavetävyys ihan täysin. Ja minusta on aina ollut hassua, että joku taas voi olla niin puoleensavetävä, ettei osaa edes kuvitella tilannetta, jossa ei ole mahdollista saada ketään. Kuten sanottu, jotkut on onnekkaita. :)

      Minäkin olen miettinyt paljon kotiin muuttamista, hyvin samankaltaisin ajatuksin, kuin sinä. Minulla myös se vaikuttaa, että en halua, että minusta puhutaan selän takana, kuten aivan varmasti pienellä maalaispaikkakunnalla tehtäisiin, jos asuisin kotona. Ja äitini häpeäisi tilannetta, enkä halua tuottaa hänelle enää enempää häpeää. Ja se myös tuntuisi lopulliselta luovuttamiselta, kuin luopuisin viimeisestäkin toivon hiukkasesta, että elämäni voisi olla parempaa. Mutta on tämäkin ihan naurettavaa, miten nyt elän... Minä vain en osaa päättää kahden vaihtoehdon välillä, kun kummassakin on hyvät ja huonot puolensa. :/

      Poista
    2. Tiedän, että olet saanut paskaa niskaan koulun jälkeenkin, mutta älä nyt ainakaan perusta mielipidettäsi miehistä typerien koulupoikien typeriin juttuihin. Lapset ovat julmia ja ei meillä ainakaan lukiossakaan seurustellut muut kuin ne kauneimmat ja komeimmat. Vertaisten paine ahdisti takuulla kaikkia muita kun niitä upeita ja mahtavia ja kukaan ei vaan uskaltanut lähestyä toistaan.

      Koulumaailman jälkeen oikea maailma on täynnä mukavia ja aitoja miehiä, jotka eivät välitä ulkonäöstä ja myös niitä sosiaalisesti pökkelöitä tapauksia, jotka toivoo joka päivä kädet ristissä löytävänsä jonkun yhtä pökkelön naisen.

      Kaikille on ihan varmasti joku. Muttei ne elämän rakkaudet syliin tipu tai tule kotoa hakemaan. Minä, maailman varovaisin ihminen, jouduin ottamaan hurjia riskejä ja pistämään itseni ihan täysin peliin, että uskaltauduin lähestymään elämäni rakkautta. Se ei todellakaan ollut rakkautta ensisilmäyksellä hänen puoleltaan, mutta koska hän on normaali aikuinen ihminen, niin hän ei kehdannut olla liian tyly. Sen vuoksi aluksi tutustuttiin ja ystävystyttiin ja yhtenä päivänä hän huomasikin vastaavansa tunteisiini. Oltiin rakastuneita. Ja ollaan edelleen, 16 vuotta ja 2 lasta myöhemmin. Jos en olisi saanut vastakaikua, niin olisin romahtanut täysin. Siis ihan totaalisesti. Ja nolostunut ja ehkä sulkeutunut luostariin... Mutta aika parantaa ja olen ihan satavarma, että vaikka olisin epäonnistunut silloin, niin olisin nuollut haavani ja yrittänyt uudelleen, sillä rakkaus vaan on sen arvoista.

      Nyt vähän munaa naiset! ;)

      Poista
    3. Mutta sinussa täytyi kuitenkin sitten olla jotakin, jonka ansiosta se oli mahdollista. Minussa ei ole, minusta ei olisi ns. mitään iloa kenellekään. Ja koska olen niin ruma, tarvitsisin aivan todella mahtavan luonteen, että minulla olisi mitään mahdollisuuksia ja on sanomattakin selvää, ettei minulla ole.

      Minun kohdallani ainakin se, että joku olisi aidosti kiinnostunut, on täysin mahdotonta, mutta huolisiko joku edes paremman puutteessa... Tuskinpa. En ainakaan ole koskaan edes nähnyt miestä, jonka voisin kuvitella olevan niin epätoivoinen. Enkä totta puhuen itsekään olisi kovin innoissani sellaiseen suhteeseen päätymisestä, en itsekään haluaisi olla jonkun sellaisen kanssa, ettei ole yhtään minkäänlaista aitoa kiinnostusta kumpaankaan suuntaan. Olen mieluummin yksin. Ehkä olet oikeassa ja sellainen olisi mahdollista, en tiedä, mutta epäilen sitäkin. Mutta sen tiedän aivan varmasti, ettei kukaan mies voisi koskaan aidosti haluta mitään kaltaseni kanssa. Se on biologisesti mahdotonta.

      Poista
    4. Oletpa melkoinen asiantuntija miesten suhteen... ;) t.mies

      Poista
    5. Olen myöntänyt, että tiedän miehistä hyvin vähän. Mutta tämän asian minä tiedän. :)

      Poista
  3. Eikö sinua häiritse tällainen kritiikki? Vastaat aina kovin rauhallisesti, itse en pystyisi samaan!! Mitä ajattelet, kun sinua kritisoidaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on monimutkaista... Ja riippuu tietysti siitäkin, että mitä sanotaan. Kyllä minua saa kritisoida, kunhan pysytään asialinjalla, mutta joistakin asioista olen vain niin eri mieltä ja minä myös uskon, että ihmiset ovat kovin erilaisia ja jo sen takia meillä on erilaiset mahdollisuudet elämässä. Enkä nyt sano, että minä olisin se, joka on vetänyt lyhimmän korren, mutta elämä on kovin erilaista, jos on vaikkapa rohkea ja itsevarma, kuin jos on pelkuri ja epävarma. Ja jos kaikki olisi vain itsestä kiinni, niin eihän silloin kukaan valitsisi mitään negatiivista, silloin kaikilla olisi täydellinen elämä. Ei kukaan halua pahoja asioita elämäänsä, mutta silti niitä tapahtuu ja silti niitä joskus aiheuttaa ihan omilla toimillaan, eikä sittenkään osaa korjata niitä. Ja ehkä se on totta, ettei niistä sitten saisi valittaakaan, mutta... No, ainakin minun kohdallani se olisi epärehellisyyttä, koska minulla on kurja olo niiden takia.

      Ei minua kritiikki haittaa, mutta se kyllä jos koen tulleeni väärinymmärretyksi. Mitä tulee esimerkiksi tähän pariutumisasiaan, niin se on jotakin, jolle en voinut mitään ja joka ei todellakaan ollut oma valintani. Tai ehkä olisi jopa ollut, en tiedä, mutta minulla ei ollut valinnan mahdollisuutta. Ei kaikista ihmisistä vain kiinnostuta siinä mielessä, se on ihan fakta, jonka ainakin kaikki kaltaiseni hyvin tietävät. Mutta ymmärrän, että sitä on vaikea hahmottaa, jos itse kuuluu niihin, joista kiinnostutaan. Mutta jos ei kuulu "meihin", niin miten silloin voisi tietää, millaista se on...

      Minäkin voisin sanoa, että opiskelu on ihan helppoa(ainoa asia, missä olen ikinä ollut hyvä! :D) ja etten ymmärrä niitä, joille se tuottaa vaikeuksia, mutta tosiasia on, että se on minulle helppoa vain ja ainoastaan, koska minulla on hyvä muisti. Mikä on jotakin, jonka kanssa synnyin ja josta en voi ottaa tippaakaan kunniaa. Varmaan ajattelin parisuhteistakin hyvin eri tavalla, jos olisin sattunut syntymään kauniiksi. Ihmiset nyt vain on erilaisia.

      Ymmärrän, että ärsytän ihmisiä, mutta minä nyt vain olen tällainen. En tiedä, mitä muuta voisin siihen sanoa. :) Jos yhtään lohduttaa, niin minun kurjuudestani ei kärsi kukaan muu kuin minä, joten saan kai sitten maksaa teoistani.

      Poista
  4. Minusta on harmillista, että jotkut tulevat tänne valittamaan siitä että sinä valitat. Jotenkin en pidä näitä sinun tekstejä minään valittamisena, vaan kerrot vaan kylmästi miten asiat sinun kohdallasi on. Toki toivon että tuntisit olosi paremmaksi mutta siihen vaikuttaa muutkin asiat kuin oma asenne.

    Minä muuttaisin sinun sijassasi sinne lapsuudenkotiin. Ymmärrän kyllä senkin että siihen liittyy häpeää tms mutta ehkä voisit olla välittämättä mitä muut ajattelevat? (Jotenkin niin huvittavaa että minä neuvon tällaista, siis minä joka aina mietin mitä muut ihmiset ajattelevat.) Ja ehkä kukaan ei edes ajattele yhtään mitään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä minä itsekin yritän välittää, mutta ehkä se sitten kuulostaa valittamiselta... Minä vain yritän selittää, miltä minusta tuntuu ja miksi. En kyllä ajattelekaan sen olevan kovin hyvää luettavaa, mutta ei minulla juuri nyt ollut muuta mielessä. :)

      Olen kyllä miettinyt sitä vakavammin viime aikoina kuin koskaan! Ja minustakin on typerää välittää siitä, mitä muut ajattelee, mutta välitän silti! Kuten äitinikin, enkä todellakaan halua tuottaa hänelle enää enempää häpeää... Tarvitsisin jonkun, joka tekee nämä päätökset puolestani! :D

      Poista
  5. Kuulostaa nyt pahasti siltä, että sinun pitää siirtyä mukavuusalueeltasi pois ja todellakin, ottaa riskejä ja vähän elää välillä! Mitäpä jos kokeilisit vaikkapa nettideittailua? Sanotaan että kävisit vaikka kolmen kiinnostavan tyypin kanssa kahvilla?

    "Mutta sinussa täytyi kuitenkin sitten olla jotakin, jonka ansiosta se oli mahdollista. Minussa ei ole, minusta ei olisi ns. mitään iloa kenellekään." Höpöhöpö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä voin nyt vain toistaa sen, minkä olen kertonut aiemminkin eli sen, että kaikki ihmiset, jotka minut oikeassa elämässä tuntee, sukulaiset, nuoruudenystävät, kaikki, eivät ole koskaan voineet edes kuvitella, että voisin olla muuta kuin vanhapiika. Ja jos joku teistä tapaisi minut oikeasti, te olisitte samaa mieltä. Ja koska olen viettänyt kohta 34 vuotta ilman minkäänlaista positiivista huomiota vastakkaiselta sukupuolelta yhtä ainoaa kertaa elämässäni, minusta minulla on aika vahvat todisteet siitä, ettei tämä ole vain omaa pelkuruuttani ja kuvitteluani. Minä vain en ole sellainen nainen, joka voisi pariutua. Uskokaa nyt vain, että tässä asiassa olen oikeassa. :)

      Poista
    2. liityn tähän jankuttajien joukkoon, mutta sillä ei ole mitään merkitystä mitä sinun sukulaisesti ovat mieltä sinusta!! oikeasti huh huh, jos minun sukuni olisi saanut päättää kuka olen ja mitä saan olla tai en saa, asuisin edelleen kotona ja painaisin varmaan parisataa kiloa. olisin onneton ja miettisin jatkuvasti miksen uskaltanut lähteä/tehdä/yrittää.

      eihän täällä kukaan yritä sinua väkipakolla parittaa, ei kenekään tarvitse hankkia miestä tai perhettä vain koska "niin täytyy tehdä", mutta selvästi itse haluaisit niitä asioita. olen 100% sitä mieltä, että jos ajattelee itsestään alentavasti, ei arvosta itseään ja vähättelee jatkuvasti omia saavutuksiaan, muut ajattelevat sinusta sitten samalla tavalla. jos taas kävelee pää pystyssä ja juttelee normaalisti, muut pitävät sinua ihan normaalina, kivana tyyppinä. mieti itse jos olisit vaikka koulussa, ja nurkassa istuisi yksi tyyppi joka ei puhu kellekään, puhutellessa vähättelee itseään ja yrittää piiloutua katseelta... kuinka kauan jaksaisit yrittää ottaa kontaktia?

      mulla ei ole mitään punaista lankaa tässä eikä sun tarvitse edes vastata, mutta haluaisin vain ilmoittaa, että olen edelleen eri mieltä kanssasi sinusta. :-) ja toivon, että joskus edes päivän ajan kokeilet olla "joku muu", käyttäydyt eri tavalla kuin itse normaalisti käyttäytyisit, uskot itseesi, hymyilet, naurat, juttelet. sinä olet ihan oikeasti sen arvoinen, vaikka kuinka itsellesi uskottelet muuta. olisi ihana tavata sinut ja halata ihan tosi lujasti.

      Poista
    3. Tarkoitin vain sitä, että kun minulla kuitenkin on enemmän kuin tarpeeksi uteliaita sukulaisia, niin jos heille olisi tullut mieleenkään, että voisin olla muuta kuin vanhapiika, he olisivat kyselleet siitä loputtomiin.

      Mutta kun minä en osaa jutella normaalisti! :D Sehän se ongelma onkin, kun vaikka kuinka yrittäisin, niin suustani putoilee mitä kummallisempia lauseita! Joten istun hiljaa nurkassa, etten nolaisi itseäni niin pahasti! :D Mutta kyllähän minä yleensä yritän esittää mahdollisimman normaalia, en kai vain ole kovin hyvä näyttelijä. Minusta olisi ihanaa olla se "joku muu", ihan kuka tahansa muu! Mutta jotenkin aina huomaamatta lipsun olemaan oma itseni. :/ Ymmärrän kyllä pointtisi, mutta se on kovin vaikeaa taistella itseään ja vaistojaan vastaan ja se on myös todella uuvuttavaa.

      Kiitti! :)

      Poista
  6. Tarkoitukseni ei nyt ole loukata, mutta en myöskään jaksa myötäillä virheellisiä käsityksiäsi. Ensinnäkin, käsityksesi miehistä on ihan vääristynyt, ja yleistät koko sukupuoleen joidenkin yksilöiden ominaisuuksia. Toisekseen, pariumismarkkinat eivät todellisuudessa toimi laasas-tyylin, ei ole olemassa mitään parisuhteiden markkina-arvoa, joka määrittäisi kumppaninsaantimahdollisuudet. Ei ihmisten ulkonäköä, luonnetta ja muita ominaisuuksia pisteytetä niin, että suurimman pistearvon saaneet ovat niitä, jotka takuuvarmasti saavat kumppanin ja surkeat pisteet saaneet jäävät ilman. Ok, joillain pinnallisilla ihmisillä asia saattaakin mennä noin, mutta suuri osa ihmisistä etsii kuitenkin kumppaniksi sellaista yksilöä, jonka kanssa sopisi itse parhaiten yhteen. Yhteensopivuuspisteet ovat niin yksilöllisiä, ettei niistä voi laskea mitään markkina-arvoa. On olemassa ihmisiä, jotka ovat upeita niin ulkoisesti kuin sisäisestikin, mutta silti he eivät löydä kumppania, koska he etsivät juuri itselleen sopivaa vastinkappaletta, eivätkä vain koskaan tapaa sellaista. On olemassa ihmisiä, joille suunnilleen joka toinen vastaantulija voisi olla potentiaalinen kumppani, ja on olemassa ihmisiä, joille suunnilleen yksi miljoonasta voisi olla sellainen, jonka kanssa haluaisi parisuhteen muodostaa.

    Kirjoitit, että "Minun kohdallani ainakin se, että joku olisi aidosti kiinnostunut, on täysin mahdotonta", ja tottahan tuo onkin, jos ajattelet noin. Jos automaattisesti ajattelet, ettet ole kenellekään potentiaalinen kumppani, niin silloinhan olet itse tehnyt sen päätöksen, että sinulle ei ole olemassa sopivaa kumppania. Myös nuo puheet ystävyyssuhteiden muodostamisen vaikeudesta ovat siinä mielessä vääristyneitä, että monikin täällä blogimaailmassa haluaisi tavata sinut ja ystävystyä kanssasi, mutta sinä olet torjunut heidät.

    Minä itse en ole kaunis, enkä omaa myöskään mitään maailman ihaninta luonnetta; olen masentunut, itsekeskeinen ja toisinaan todella vittumainen, mutta tiedän silti, että maailmassa on useita miehiä, joille olisin potentiaalinen kumppani. Kauneus on oikeasti katsojan silmissä. Joillekin sellaiset asiat, kuin vaikka ihmisen paino, hiustenväri, lyhytkasvuisuus, tupakanpoltto tai koulutus eivät merkitse yhtään mitään parisuhdetta etsittäessä, joillekin ne ovat tärkeitä kriteerejä. Mutta jos lähtökohtaisesti ajattelee, että on täysin kelvoton parisuhteeseen, niin sitten siirtää omilla ajatuksillaan ja käytöksellään itse itsensä pois potentiaalisten kumppaneiden listalta.

    Me ajattelemme monista asioista samoin. Minäkin olen hirveän huolissani ainoasta elossa olevasta vanhemmastani, kuten muistakin läheisistäni, ja mietin välillä, olenko hirveän itsekäs, kun elän myös omaa elämääni, enkä vain aina yritä olla paras mahdollinen tytär ja sisko.

    Epäröin hirveästi, julkaistako tätä kommenttia. Pelkään, että olen sanonut asioita turhan agressiivisesti. Mutta jos en tätä julkaise, niin en ehkä koskaan pysty sanomaan näitä asioita sinulle. Olen jättänyt kommentoimatta moneen kirjoitukseesi, koska haluaisin vain hurjasti ravistella sinua ja saada sinut tajuamaan, ettet todellakaan ole sellainen ruma ja kelvoton olio, jollaiseksi itseäsi jatkuvasti haukut. En vain osaa tehdä sitä kovinkaan lempeästi, ja koska haluaisin olla ystäväsi, pelkään, että loukkaan sinua niin, että alat ajatella minusta pahaa.

    Kun julkaisit kuvia itsestäsi, puhuit mm. sääristäsi kuin ne olisivat jotkin ulkoavaruuden otuksen lonkeroita. Kaikki sinulle kommentoineet kuitenkin kehuivat sääriäsi, ja sanoivat niitä normaalipainoisen tai jopa hoikan naisen sääriksi. Sinun omakuvasi on sekä sääriesi, muun ulkonäkösi että koko muun olemuksesi suhteen ihan vääristynyt. Ja kun väität, ettet voi koskaan saada parisuhdetta, olet siinäkin väärässä. Sori vaan, mutta en usko sinua hetkeäkään.

    Jos lähdet kanssani kahville, niin lupaan kertoa vaikka ihan julkisesti täällä blogissasi, jos todella olet niin vastenmielinen kuin jatkuvasti korostat olevasi. Niin että miten olis?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin hyvin sanottu Amanda! Komppaan täysillä :)

      Siitä on muuten tehty tutkimuksiakin, että ihmisten viehättävyys muiden silmissä määräytyy hyvin pitkälle sen mukaan mitä ihminen itsestään ajattelee. Että ehkä sä olet oman onnesi tiellä useammallakin tavalla ja jos löytäisit itsestäsi positiivista, niin muutkin löytäisivät. Sitäpaitsi epäilen sun olevan niin masentunut koko elämän jatkuneen itsesuggestion takia, että pidät automaattisesti kaikkea huomiota negatiivisena (esim. vilpittömästi hymyilevä mies on sulle automaattisesti ilkeä vittuilevasti virnistelijä).

      Rohkeutta rajojen rikkomiseen!

      And what about this: http://www.graciehagen.com/lllusions-of-the-body/

      Poista
    2. Jos menneisyyden kokemuksistani jotain hyötyä on, niin ainakin se, etten ihan helposti loukkaannu. :) Ei siitä kannata huolehtia, ellei nyt ihan asiattomuuksiin mennä! :)

      Minusta alkaa nyt tuntua, että olen ihan hirveän itsepäinen ja jankutan, mutta... Okei, sanotaan tämä nyt sitten niin suoraan, kuin sen voi sanoa. Minulla on rumat kasvot ja reilusti ylipainoa ja roikkuvaa ihoa, joka tulee vain pahenemaan, jos ylipaino vähenee. Olen seksuaalisesti täysin osaamaton, eikä minulla edes ole oikeanlaista luonnetta, että voisin koskaan olla hyvä siinä suhteessa. Ja olen jo ns. vanhakin, ainakin näitä asioita ajatellen. Minulla on todella suuri ongelma tummien, paksujen ihokarvojen suhteen, joita parhaista yrityksistäni huolimatta en pysty pitämään kokonaan poissa kuin ehkä muutaman päivän kerrallaan ja ne ovat itsestänikin todella vastenmielisiä, saati sitten miehistä, joiden mielestä naisen ei tietääkseni kuulu muistuttaa jakkia. Minulla on vakavia mielenterveysongelmia, vakavia luonneongelmia, olen epävarma ja todella arka ja sosiaalisesti idiootti ja tappavan tylsä ja pelkään vähän kaikkea ja minulla on outoja käsityksiä vähän kaikenlaisesta ja olen todella vinksahtanut kaikin puolin.

      Miksi ihmeessä kukaan tyytyisi minuun, kun maailma on normaaleja, mukavia naisia täynnä?!! Kyllähän te nyt sen itsekin ymmärrätte, ettei tämä ole vain jokin minun oma käsitykseni, vaan ihan realismia...

      Ja kuten sanoin, jo lapsina, kun paras kaverini puki minut mieheksi halutessaan leikkiä häitä, kysyin, miksi en saa koskaan olla morsian ja hän sanoi, etten vain ole sellainen. Ja lukiossa, kun puhuin ystävälleni haaveestani saada perhe, hän sanoi, ettei voi kuvitella sellaista minulle.

      Ja vaikka olen aina ollut vähintäänkin omituinen(ollakseni kohtelias itselleni :D), nuorempana kuitenkin tutustuin ihmisiin. Kävin ulkona, nuorten jutuissa ja baareissa ja juttelin joskus miehillekin, vaikka olinkin heidän suhteensa todella arka. Ja ainakin kaksi ensimmäistä ihastustani tiesi aivan varmasti, mitä ajattelin, en vielä silloin osannut salata sitä ollenkaan! Ensimmäinen veti minut sivuun ja pyysi salaamaan sen, koska häntä hävetti, että kaltaiseni piti hänestä.

      Toivottavasti en nyt kuulosta ihan hirveältä jankuttajalta, joka ei kuuntele muiden mielipiteitä, mutta yritän vain selittää, miksi olen niin varma, että olen oikeassa. En ainoastaan minä ole tätä mieltä, vaan myös esimerkiksi kaikki sukulaiseni ja silloin nuorena kaikki kaverini! Vaikka he tietysti tiesivät, että olisin halunnut oman perheen.

      (Pitää näköjään jakaa kahteen osaan...)

      Poista
    3. Olen kyllä jo vuosia elänyt omassa kuoressani ja ihmisiin on ollut siksikin vaikea tutustua, joten ymmärrän, että pidätte sitä syynä yksinäisyyteeni. Ja se osittain onkin, nyt; olen luovuttanut ja lakannut edes yrittämästä. Mutta en minä aina ollut sellainen, ongelmat vain pahenivat vuosi vuodelta, enkä oikein edes tiedä, mikä oli syy ja mikä seuraus. Tämä blogin kautta tapaaminen on kovin hankala tilanne, koska olen kertonut niin paljon itsestäni, että olisi ihan hirveän noloa tavata joku oikeasti. Puhumattakaan siitä, että kun en yhtään tiedä kenenkään muunkaan henkilöllisyyttä, niin saattaisin tavata jonkun, joka jo tuntee minut. Itse asiassa uskon, että yksi lukijani ainakin tietäisi kuka olen, vaikka hän tuskin minua onkaan tunnistanut. Ja totta puhuen, pelkään ihan hirveästi, että tuottaisin pettymyksen, koska minä oikeasti olen sosiaalisesti juuri niin ääliö, kuin mitä olen kertonut! :D Minun aivoni vain tyhjentyvät ihan kokonaan, kun pitäisi puhua ihmisten kanssa ja sitten puhun säätilasta, kun en muutakaan keksi... Se on ihan hirveää, mutten voi sille mitään! Mutta se on harmittanut minua, että olen kertonut niin paljon, etten voi tavata ihmisiä tätä kautta, koska olen kuitenkin täällä "tutustunut" moniinkin ihmisiin, joista aivan varmasti pitäisin myös oikeassa elämässä. Se vain, että minä en ikimaailmassa kertoisi näin paljon itsestäni oikeasti ja en tiedä, miten osaisin suhtautua siihen. Ainakin vielä nyt se tuntuu liian vaikealta. Pelkään aina loukkaavani ihmisiä, kun kieltäydyn tapaamasta ketään, mutta se ei kohdistu mitenkään teihin, vaan on vain oma ongelmani. :)

      Toivottavasti tämä nyt ei kuulosta pelkältä jääräpäisyydeltä, minulla on taipumusta sortua liialliseen toistoon, kun minusta tuntuu, etten osaa tarpeeksi hyvin selittää jotain itseäni koskevaa asiaa, kun en vain löydä oikeita sanoja, joilla saisin selitettyä kaiken oikein ja sitten vain jankutan jotakin kuin rikkinäinen levy. Minusta vain tuntuu, että jos vain osaisin selittää tämän oikein, ymmärtäisitte, että olen oikeassa, koska minulle se on aina ollut itsestäänselvyys.

      Poista
    4. Annis; Itsevarmuus ainakin varmasti on viehättävää. Mutta sitä oli ainakin silloin nuorena aika vaikea löytää, kun palaute oli koko ajan, niin ilkeää. Mutta en kyllä usko, että itsevarmuus minua kovin pitkälle auttaisi, kun on niin paljon muita ongelmia...

      Kiitti! :)

      Poista
    5. Ja me jankataan, koska me nähdään älykäs ja mukava henkilö siellä tekstien takana. Ihminen vaan on niin sokea itselleen, hyvässä ja pahassa. Mut luota meidän makuun, jos me tykätään susta, niin muutkin tykkäis, kun sais saumaa - ongelmineen kaikkineen :)

      Ehkä sun pitäis koluta jotain chattejä, niin voisit tutustua ihmisiin ihan omana itseäsi, ilman ulkonäköpaineita ja paineita puheentuottamisesta. Ja jos niin kävis, että juttelu online johtaisi muuhunkin, niin mikäs siinä! Näin yksi erittäin ujo miestuttavani löysi kihlattunsa, kun oli aikaa järjestellä ajatuksensa näytölle, niin ei tullut töksäytelleeksi jotain typerää.

      Btw. tiedän, että tätä blogiakin lukee ainakin muutama mies, eli et sä täysin saamaton ole senkään sukupuolen silmissä, kun kerta jaksavat juttujasi lukea :D

      Poista
    6. Tämä saa minut tuntemaan syyllisyyttä, koska minusta tuntuu, etten osaa selittää itseäni realistisesti! Mutta kiitos! :)

      Tiedän, että minulla on ainakin yksi mieslukija, mikä on minusta varsin outo ajatus... Jotenkin pidän näitä aiheita niin naisten juttuina... Mutta toivotaan, ettei miehet tuomitse koko naissukupuolta minun perusteellani, vaikka minulla kyllä on päinvastaiseen taipumusta! :)

      Minulla oli joskus tapana osallistua keskusteluihin, mutta siellä oli usein niin ikävä ilmapiiri, ettei jaksanut lukea kaikkea sitä roskaa niiden mukavien ihmisten ympärillä. Ehkä chateissa tosiaan olisi erilainen tilanne/tunnelma. :)

      Poista
  7. Ehkä tämä muiden ihmisten vastaan jankkaaminen johtuu siitä, ettei kukaan ole tosielämässä koskaan tavannut noin kertakaikkisen epäonnistunutta ja kamalaa yksilöä kuin sinä, eikä osaa kuvitellakaan sellaista olevan olemassa :)

    No oikeasti, se suurin vika sinussa on itsetunnon puute. Ei ehkä ainut vika, mutta juuri se, joka estää kaiken tapahtumasta. Ja kuten tuolla ylempänä sanottiinkin, niin käsityksesi miehistä on kyllä todella omituinen ja vääristynyt. Ymmärrän kyllä, että molemmille on selitys taustassasi ja kokemuksissasi, mutta ei se niitä sen todemmaksi tee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, täsmälleen tuolta minusta tuntuu, ihan oikeasti! Etten vain osaa selittää moninaisia vikojani tarpeeksi kuvaavasti!

      Tiedän kyllä, että minulla on vääriä käsityksiä monestakin asiasta, ne vain ovat minulle niin voimakkaasti "totuus", että niitä on vaikea muuttaa. Ja olen huomannut, että muutan mieleni asioista todella hitaasti, varsinkin, kun en oikein osaa itse sanoa, että mitkä niitä vääriä ajatuksia on, ja mitkä ei.

      Poista
  8. En ala väittämään vastaan, mutta sanon vain, että mullakin on ajoittain vaikeita mielenterveysongelmia ja olen ylipainoisempi kuin sinä. Kun olen masentunut, valitan aivan kaikesta ja alan kaivella vuosia vanhoja sanomisia tyyliin "Mitä tarkoitit kun sanoit 2011 niin ja niin...". Rumana en kyllä pidä itseäni (mutta pidin ja olin silloin kun painoa oli aivan liikaa). En missään nimessä halua lapsia ja mulle on ollut toisinaan vaikeaa ymmärtää ja ottaa huomioon sitä että mun miehellä on lapsi. Mutta jotenkin minäkin olen onnistunut pariutumaan. Mutta kuten sanoin, en nyt tarkoita vängätä missään nimessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Mutta tuo menee enemmänkin kategoriaan "kukaan ei ole täydellinen", minä taas olen kyllä niin epäonnistunut yksilö, että nauraisin, jos en puhuisi itsestäni! :D Joskus minusta ihan oikeasti tuntuu, että olen jonkinlainen testikappale siitä, kuinka monta vikaa saa sullottua yhteen yksilöön! :D Edelleen; se olisi hauskaa, ellei joutuisi elämään sen kanssa! :)

      Poista
  9. Vielä palatakseni asiaan. :) Olen jollain tasolla ainainen optimisti ja jaksan yhä edelleen uskoa että ihan kohta tapaan sen elämäni miehen ja perustan perheen, siitä huolimatta etten tällä hetkellä osaa edes hymyillä vastakkaiselle sukupuolelle. Mutta unelmoida pitää vaikka sitten RDJ:stä. :) (mitäs mieltä olet Benedict Cumberbatchistä Sherlockina?)

    Sellainen tarina pitää vielä noista miehistä kertoa, että tuossa vajaa kymmenen vuotta sitten eräs tutun tuttu mies onnistui pienillä huomautuksilla saamaan mut jatkuvasti tuntemaan itseni tosi epäviehättäväksi, epänaiselliseksi, isoksi, kömpelöksi jne. Olin luultavasti liian herkkä sen ajattelemattomille lausahduksille, joita se itse tuskin edes tajusi loukkaaviksi, mutta itse märehdin niitä tosi paljon. Ajattelin, että tuonkin miehen mielestä olin täysin epäonnistunut naisentekele, enkä kellekään kelpaisi. Eräänä päivänä tämä mies sitten keskustelun lomassa kirkkain silmin kysäisi, että miksi en ole jo "ottanut miestä", tai miksen ollut jo asettunut aloilleni. Olin melkeinpä sanaton siinä tilanteessa, mutta jälkikäteen siitä tuli yllättävän hyvä fiilis. Se, että tuo mies (josta en oikeasti edes pitänyt) oletti, että mun olis ihan mahdollista tuosta vaan löytää puoliso paransi fiiliksiä yllättävän pitkäksi aikaa ja melkeinpä unohdin hänen aiemmat kommenttinsa. Pointtina tässä tarinassa oli siis, että ei sitä aina tiedä mitä toiset ihmiset ajattelee. Se, että ei ole yhden makuun, ei tarkoita sitä ettei sopisi jollekin toiselle.
    Ja toisekseen: jos ei kehtaa ääneen julistaa etsivänsä vakavasti puolisoa, niin voipi olla että toiset olettaa että olet ihan tyytyväinen elämään sinkkuna, ja lokeroi sut sellaiseksi mielissään. Voi olla että sitten kun (ei jos, vaan kun) yhtäkkiä alkaakin kulkemaan miehen kanssa niin useampikin läheinen joutuu muuttamaan omaa käsitystään tutusta vanhapiika-sinkusta, mutta siinäpähän saisivat kerrankin jotain erilaista juoruttavaa. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en kyllä ole koskaan osannut edes kuvitella, että joku voisi huolia minut. Kai se liittyy juuri siihen, että varhaisimmat kokemukset miehistä(pojista) siinä mielessä antoivat ymmärtää, että olen ihan hirveän vastenmielinen heidän silmissään. Mutta täällä on nyt moni väittänyt, että parisuhteen kyllä saa, jos siihen uskoo, joten sen mukaanhan se tapahtuu sinulle päivänä minä hyvänsä. :) Ja tässä tapauksessa toivon kyllä vilpittömästi, että he ovat oikeassa. :)

      Minua ei kyllä kukaan ole koskaan kuvitellut pariutuneeksi. En tosin ole koskaan kenellekään sanonut sanallakaan, että sellaista edes toivoisin, mutta kai kaikki olettaa, että melkein jokainen nainen haluaisi jotain sen kaltaista elämäänsä, jos ei nyt ehkä ihan sitä perus omakotitalo, 1,5 lasta -pakettia. Mutta oikeasti minulla ei ole aavistustakaan, mitä esim. sukulaiseni ajattelee.

      Poista
    2. Hei!
      Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa tänne, koska elämässäni on paljon samanlaisia asioita kuin sinulla. Pidän myös vähäeleisestä ja paikoin itseironisesta tyylistäsi kirjoittaa satuttavasta aiheesta. Vaikutat ihmisenä sellaiselta johon olisi mukava tutustua-kuten moni onkin sinulle jo kertonutkin. Suostuisitko tapaamaan, jos tulisi vastaan ihminen, jonka kokisit olevan elämässään jotenkin "samalla viivalla" kanssasi?
      Koin siis monen kohdan kirjoituksistasi tutuksi, mutta tässä nyt jotain.
      Itse muistan ajatelleeni jo noin 8-10-vuotiaana, että olen niin ruma, ettei kukaan voi minua rakastaa. Vanhemmilta käsitys ei tullut, ikätovereilta sitäkin vahvemmin.
      toisaalta vanhemmat eivät kyllä ymmärtäneet katsoa minun parastani esim.pukeutumis- ja harrastusasioissa, mikä pahensi tilannetta. Ja ikävä kyllä en ollut niitä "rumasta ankanpoikasesta taiainomaisesti joutseneksi-tarinoita"..Teini-iässä luokkalaiset arvioivat, että jään ikuiseksi vanhaksi piiaksi.. Ylipainoinen en oli ikinä varsinaisesti ollut,, mutta lähes rinnaton, tylsä ja ruma. Ja siitähän on ihmisillä pilkkaa riittänyt näihin päiviin asti (olen jkv sinua vanhempi). En tiedä olisinko jossain vaiheessa voinut valita toisen kuin tämän "ruman surkimuksen identiteetin", koska ulkomaailman viestii oli niin yksiselitteinen. Toki olisin voinut selvitä sen kanssa paremmin kuin vuosikaudet vakavastikin masentuneena ja ahdistuneena,.

      Poista
    3. Hei! Kiitti! :) Olen "tavannut" täällä paljonkin ihmisiä, joista ihan vilpittömästi pidän ja joiden kanssa oikeasti tavatessani... no, ainakin minä olisin halunnut tutustua, he varmaan pitäisivät minua friikkinä. :D Se vain, että kun olen kertonut niin hirveän henkilökohtaisia asioita, että se tuntuisi niin oudolta. Ja toisinpäinkin; voin edelleen kertoa niitä henkilökohtaisia asioita, koska kukaan ei tiedä, kuka oikeasti olen.

      Minullakin on varmasti aika vääristynyt kuva ulkonäön merkityksestä ja sen kautta ehkä hiukan toteutan itsekin sitä ajatusta, ettei minussa ole mitään muuta kuin rumuus ja lihavuus. Mutta tosiaan, kun kaikki ympärillä tuntuivat huomaavan vain ulkonäön, siitä tuli totuus. Mutta olisin minäkin tosiaan voinut käsitellä sitä paremmin. :/

      Poista
  10. Terapiaa sinulle on itsetunnon kohentamiseen tarjottu. Minulla se ei toiminut, (kävin hyvin pitkään)mutta en sano, ettetkö sinä voisi siitä hyötyä. Minulla on suurinmman osan elämääni ollut ajatusten taholla itsetuhoisuutta, koska tiedän tseni niin epäonnistuneeksi ja oudoksi ( ja saan siitä muiden ihmisten kommenteista ja katseista, nauruista vahvistusta) . Ja juu, en kuvittele näitä -ikävä kyllä. Sen verran on joskus ollut muutaman kaverin kanssa avointa puhetta asiasta. Lisäksi olen asiantuntijoidenkin mukaan ns. "realiteeteissa" eli en harhaisesti nää joka katseessa halveksuntaa .Ilkeitä ja itsekkäitä ihmisiä riittää.ja sellaisten huvi on pilkata niitä, jotka he kokevat luusereiksi. En tiedä, ehkä kaikki varmaan ole edes erityisen kusipäitä,. minussa on vain jotain hyvin provosoivaa...

    Minulla on vielä muutamia vanhoja tuttuja ja kavereita jäljellä , joita näen joitakin kertoja vuodessa. Yhteys pohjaa pitkälti omaan aktiivisuuteeni. Nämä tutut ovat "normaaleja": tavallisen tai hyvännäköisiä, osa pitkälle kouluttautuneita, osa vähemmän. Kaikki seurustelevat tai ovat suhteessa, osalla lapsia. Kaikki työelämässä. Ja ennen kaikkea kaikki pääosin onnellisia ja tyytyväisiä! Usein ihmettelen sitä ilon ja naurun määrää mikä heillä on esim.kumppaniensa kanssa.
    Katkeraksi vetää usein, vaikka toki yritän iloita muiden onnesta. Rumuuteni ja outouteni on osin tabu, koska eiväthän kaverit suoraan sellaista voi sanoa. Joitakin noloja tilanteita siit'ä on toki syntynyt, kun olen ollut porukasta se sinkku ja aina on isketty niitä jo suhteessa olevia ja minut täysin ohitettu tai suoraan pilkattu .Sukulaiset eivätkä kaverit udelleet ihmissuhdekuvioista--ehkä se puhuu omaa kieltään. Äh -tässä ei koko tarina.Yksi alkuunsa katkennut surullinen viritys minulla kuitenkin oli nuorempana ja yksi pidempi vanhempana. Viimeisin alkoi tuttuudesta ja muuttui lopulta kaveruudeksi. Mies on osin minua tasapainoisempi, mutta luonteeltaan epäsosiaalinen, mikä hankaloittaa elämässä pärjäämistä suuresti. En pystynyt auttamaan, kuten en pystynyt auttamaan itseänikään.
    Äh, ei tästä pitänyt tulla tällaista tuskaisen surullista valitusta. Halusin kaiketi vaan kertoa, että et ole yksin tunteidesi kanssa. Ja sinä kuitenkin osaat vielä nauttia jostain. vanhempiesi seurasta, lemmikeistä..
    ja edelleen on minusta todella sääli, jos mieluummin valitset aikanaan itsesi tappamisen kuin sen, että esim. tutustuisit ihmisiin, jotka ovat kiinnostuneet tutustumaan sinuun. Ja todellakin - on joitain hyvin harvoja miehiäkin jotka eivät ulkonäköä tai muuta omituisuutta niin pahasti katso, mutta tuleeko siitä vuosisadan rakkaustarina on sitten tietenkin toinen juttu.

    Oikeasti, kaikkea parempaa elämääsi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se ainakaan kaikki ole kuvittelua minunkaan kohdalla. Jo nyt ihmisten käyttäytyminen ja asenne minua kohtaan on muuttunut, vaikka minulla vielä on näinkin paljon ylipainoa. Toisaalta tietysti, eihän sitä muuta ihmisestä näe, kuin ulkonäön, mutta silti... Sillä on väliä, vähän liikaakin.

      Minustakin ns. normaali elämä tuntuu ihan käsittämättömältä, että joku voi saada elämässä niin paljon... Että ihan oikeasti voi saada vaikka oman perheen... Mutta toisaalta ymmärrän, että sellaiset asiat ei ole tarkoitettu minun kaltaiselleni. Se on välillä todella vaikeaa, varsinkin katsoa niiden elämää, jotka saivat juuri sen, minkä itsekin olisin halunnut. Yritän kuitenkin kaikin keinoin olla katkeroitumatta, koska siitä ei olisi muuta seurausta, kuin se, että voisin vielä huonommin.

      Minunkin rumuuteni oli aina silloin kaverien seurassa hankala asia; jos vaikka porukassa juteltiin kaikkien muiden poikaystävä(ehdokas/ihastus) kuviot läpi ja sitten minä olin siinä... Mitä kukaan olisi voinut sanoa... Opin vitsailemaan aiheesta, välttääkseni noloja tilanteita. Mutta se oli silti niin noloa. Onneksi aikuisena ei niin tarkkaan puhuta sellaisista asioista tai ei ainakaan minun ollessa läsnä.

      Kiva kuulla, että on muitakin, vaikkei tietysti se ole sinällään kivaa... Mutta lohdullista. Ja minä tosiaan saan suurta iloa lemmikeistäni ja vanhemmistanikin. Mutta en silti kuvittele hetkeäkään, että voisin kestää ihan yksin tällä planeetalla sitten kun vanhempiani ei enää ole. Ei sitä silti tarvitse surra, olen ihan levollinen sen ajatuksen suhteen. Tiedän, että se kuulostaa varmasti oudolta, mutta ei elämässä ole mitään mieltä ihan yksin. Eikä se nyt edes ole ajankohtaista juuri nyt. :) Katsotaan sitten aikanaan, yritän nyt vain oppia keskittymään hetkeen, etten koko aikaa eläisi joko menneessä tai tulevassa!

      Kiitos, sinulle myös! :)

      Poista