maanantai 6. tammikuuta 2014

Uusi vuosi

Moni on nyt uuden vuoden alkaessa kirjoittanut yhteenvetoa edellisestä vuodesta. Minulla on takana ehdottomasti elämäni tyhjin vuosi, joten taidan jättää nyt yhteenvedot välistä. Olisin yhtä hyvin voinut jättää kuluneen vuoden kokonaan välistä. Enkä usko uuden vuoden olevan paljoa kummempi. Mutta samapa tuo. Ainakin aloitin vuoden reippaasti saamalla flunssan. Ensin oli muutaman päivän vain kurkku kipeä ja ajattelin, ettei se sen pahemmaksi muutukaan, mutta sitten sain oikein kunnon flunssan. Se oli taas äitini yhden ystävän tekosia, hän kävi meillä ennen joulua kauheassa flunssassa ja yski ja pärski. Voi että minua ärsyttää ihmiset, jotka eivät pysy kotonaan ollessaan kipeitä, vaan käyvät tartuttamassa sen kaikkiin tuntemiinsa ihmisiin, aivan kuin piruuttaan! Heitä on aina joka työpaikallakin ainakin yksi, joka ylpeänä raahautuu töihin kipeänä ja sitten vielä rehentelee, kun hän kyllä pystyy tulemaan töihin, vaikka olisi kuinka kuumeessa. Pomo varmasti arvostaakin sitä, että joku käy tekemässä puolesta työntekijöistä sairaita… Ja tämä oli jo toinen kerta, kun sama äidin ystävä tartutti minut! Ensi kerralla, kun saan jonkin taudin, käyn tartuttamassa sen häneen, vaikka se olisi kuppa! No, joka tapauksessa, näen yleensä kuumeessa painajaisia ja se on ihan kauheaa. Näin muuten yhden sellaisenkin, että joku oli käynyt kirjoittamassa kommentteihin oikean nimeni ja kaikki oli ehtineet lukea sen sieltä ja sukulaiseni soittelivat ja olin ihan kauhuissani! Viime yö oli pahin, minusta tuntuu, että näin varmaan 50 erillistä painajaista, joihin aina heräilin ja olin jotenkin kuulevinani kaikenlaisia outoja ääniäkin. Olen aina ihan sekaisin öisin ollessani kuumeessa, mikä tekee sairastamisesta erityisen ärsyttävää.

Olen vähän surullinen, että joulu on taas ohi ja minua harmittaa, että syksyllä joulun lähestyminen tuntui niin epätodelliselta, etten osannut nauttia sitä. Ja nyt en osaa nauttia tästä viimeisestä lomaviikosta, koska pelkään asunnolleni palaamista ja pelkään lähestyvää kevättä… Se kai on osa ongelmaani, en koskaan osaa nauttia tästä hetkestä, vaan aina pelkään, että se jokin kiva tulevaisuudessa oleva juttu on kohta ohi tai sitten pelkään jotain tulevaisuudessa olevaa kurjaa asiaa. Minun on todella vaikea keskittyä tähän päivään tai tähän hetkeen. Ja tähän aikaan vuodesta alan aina pelkäämään kevättä. Alan aina heti vuoden alussa odottamaan syksyä ja sitten odotan joulua ja… Se on typerää, mutta tavallinen arkeni on niin tylsää ja mitäänsanomatonta, kun koskaan ei tapahdu mitään mukavaa, että aina keskityn johonkin edessä olevaan. En muista olleeni sellainen nuorena, joten kai se johtuu vain tylsyydestä ja yksinäisyydestä.

Minua surettaa myös se, että joudun taas asumaan kaukana kissoistamme ja he taas etääntyvät minusta. Nyt kun olen ollut enemmän kotona, he ovat taas alkaneet tulla syliini ja alkaneet valitsemaan minun seurani äitini sijasta ja olen niin surullinen, että se taas loppuu, kun palaan omalle asunnolleni. Heräsin yöllä vessaan ja kissat nukkuivat yhtenä pehmeänä karvaisena keränä nojatuolissa. Iso karvapallo, josta sojotti kaksitoista jalkaa ja neljä häntää. Okei, minusta itsestänikin tuossa häntien lukumäärässä on jotain hämärää… On olemassa pieni mahdollisuus, että kuume vaikutti havaintooni… Mutta he ovat niin ihania!  He ovat kaikki niin erilaisia luonteeltaan, niin vahvasti omia yksilöitään, mutta niin suloisia! Olen aina pitänyt kissoista ylipäätäänkin, mutta nämä kolme ovat aivan mahtavia kissoja. Olen ihan hirveän huolissani, että heille sattuu jotakin. Kirjoitin ennen joulua siitä, ettei kissoja koskaan kiinnosta tippaakaan heille ostamani joululahjat, mutta tänä vuonna pienin oli innokkaana mukana avaamassa paketteja koko ajan ja tuntui vilpittömästi ilahtuvan lahjoistaan. Ja avasi siinä samalla muutaman muunkin paketin, ihan itse ja ilman lupaa... :D Mutta hän on ihanan seurallinen, aina mukana katsomassa, mitä tapahtuu.

En ole varmaan koskaan ollut näin vastahakoinen palaamaan omaan asuntooni, olen alkanut ihan vakavissani miettiä muuttamista lähemmäs kotia. Se vain tuntuu lopulliselta luovuttamiselta, mikä pelottaa minua. Mutta olen väsynyt matkustamaan edestakaisin ja viettämään päiväni asunnossa, josta en pidä, kaupungissa, josta en pidä. Toisaalta, kotiseudullani mahdollisuudet löytää töitä ovat niin olemattomat, etten tiedä, mitä siellä tekisin. Ja pidän siitä, ettei kukaan tunne minua asuinkaupungissani, kotipaikkakunnallani suunnilleen kaikki tuntee ainakin äitini, joten minutkin tuntisi moni ihminen. Se on aina ollut minulle hämmentävää, koska jos menen vaikka kirjastoon kotipaikkakunnallani, aina joku tulee juttelemaan, eikä minulla ole aavistustakaan, keitä ne ihmiset ovat! Yritä siinä sitten olla paljastamatta, ettet tunne keskustelukumppaniasi, kun toinen niin tuttavallisesti kysyy kuulumisia. Ja kerran vuosia sitten olin ihan vieraalla paikkakunnalla kaupassa yhden kaverini kanssa ja kassa puhutteli minua etunimeltä ja käski sanoa äidilleni terveisiä. En kehdannut kysyä, että keneltä. Eniten olen kuitenkin huolissani siitä, että jos muuttaisin kotipaikkakunnalleni, kaikki vanhat tutut saisivat tietää, ettei minusta tullut mitään; että olen työtön, yksinäinen vanhapiika. Nyt he eivät toivoakseni tiedä minusta mitään, mikä on lohdullinen ajatus. Jos voisin elää kotipaikkakunnallani tunnistamattomana, ehkä muuttaisinkin takaisin. Ehkä… Katsotaan nyt. Joka tapauksessa muutan joskus takaisin, ehkä vielä ei ole oikea aika. 

Viime vuonna tähän aikaan kirjoitin siitä, miten pettynyt olisin, jos saavuttaisin 75 kg vasta syyskuussa… Ja niin tosiaan ajattelin, mutta enhän ole vieläkään edes lähellä tavoitettani. Tai no, alle kymmenen kilon päässä, mutta minun laihtumistahdillani se ei ole mikään pieni määrä. En halua tänä vuonna edes puhua mistään tavoitteista, koska en ole koskaan elämässäni saavuttanut mitään painotavoitetta ajallaan. Teen kuitenkin parhaani saavuttaakseni tuon 75 kg, mielellään tietysti mahdollisimman pian, koska olisin jo niin innokas pääsemään vaiheeseen, jossa minun pitää vain pysyä tietyssä painossa, eikä enää (ikinä!) laihduttaa. Se olisi niin outoa, koska olen laihduttanut niin kauan, kuin jaksan muistaa. En ole vain syönyt sitten lapsuuteni, aina tavoitteeni on ollut olla pienempi ja ruoka on ollut hyvin ristiriitainen asia. Mutta, oletan, että kaksivuotiskontrollini päivämäärä odottaa jo asunnollani, joten silloin saan konkreettisen päivämäärän, milloin minun pitäisi olla 75-kiloinen… Ehkä minun ei olisi pitänyt kertoa heille, että se on tavoitteeni… No, jos en saavuta sitä, niin ei sille mitään voi. Toivon, että pääsisin kuitenkin edes seiska-alkuisiin siihen mennessä.

Pihassamme muuten kukkii orvokit! Se on jo aika hurjaa vuodenaika huomioiden!

Nyt on kuitenkin pakko mennä taas lepäämään. Toivottavasti muut on välttyneet flunssalta!

Hyvää vuotta 2014!! :)

12 kommenttia:

  1. kuumeessa hourailu on tuttua täälläkin. loppuvuoden flunssassa olin kuumeessa unissani etsinyt meidän langattoman hiiren ja vienyt sen olohuoneen pöydälle, jussi hieman ihmetteli. :-D hourailu on kyllä aika tavallista muutenkin öisin, esimerkiksi viime yönä olin aivan varma, että kissan häntään oli tarttunut alushousut ja lähdin auttamaan. vasta kun kissa ryömi pyykkien sekaan ihmeissään piiloon, heräsin ja tajusin mitä oikein tein (ja ei siellä mitään alushousuja ollut hännässä).

    oli kiva että taas kirjoitit, vaikket itse kovin hyväntuulinen taida olla. :-(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heräsin viime yönä siihen, että kysyin ääneen jostain sammakoista ja paavista...! Ilmeisesti, että saanko ottaa sammakon paavilta tai jotain vastaavaa? Oletan, että se liittyi johonkin uneen... :)

      Yksi sukulaiseni kertoi joskus kuumeessa pissanneensa saappaaseen! :D Aika yleistä siis ilmeisesti tehdä kaikenlaista kummaa kuumeessa. :)

      Olen tuntenut oloni kurjemmaksikin, joten ihan kohtuullisen ok olen. Mutta olen niin kakara sairastaessani, että ihan tosissani suren kurjaa kohtaloani, kun ihan flunssan kourissa taistelen! :D Nyt sentään jo jaksoin olla sen verran poissa sängystä, että kirjoitin. :)

      Poista
  2. Voi että, muakin ärsyttää ihan sikana nuo ihmiset jotka tulevat töihin jossain kuolemanflunssassa ja ovat sitten olevinaan erittäin hyviä ihmisiä ja luotettavia työntekijöitä, kun eivät jää sängynpohjalle makaamaan... Joskus, tai siis aina, tekisi mieli sanoa tuollaisille marttyyreille suorat sanat, mutta ei minunlaiseni tossu sellaista kyllä tule tekemään.

    Minusta ei olisi lainkaan noloa muuttaa takaisin kotipaikkakunnalle! Monihan sitä tekee, asustelee muutaman vuoden toisaalla ja sitten palaa. Se on tietysti ikävä ja vaikeuttaa muuttamista jos työtilanne siellä kotipaikkakunnallasi on huono. Onko sinulla ajokorttia, voisit tarvittaessa kulkea autolla sieltä töihin pitemmällekin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja he tuntuvat ihan odottavan kehuja siitä! Ihan kuin ihailisin ihmistä, jonka takia minäkin saatan sairastua! En minäkään ole koskaan sanonut mitään, mutta jonkun kyllä pitäisi... Jonkun rohkeamman... :)

      On minulla ajokortti, mutten tykkää ajaa. Tottahan se on, että moni niin tekee, mutta se on vähän eri asia palata vaikka niin, että on saavuttanutkin jotain, kun taas minulle se olisi vähän häntä koipien välissä maitojunalla palaamista. Ja kun kuitenkin muutan sitten, kun vanhempani eivät enää pärjää keskenään, niin ehkä pitäisi vain yrittää pysyä vielä poissa. En tiedä... Katson, miten rankalta ensi viikko tuntuu. :)

      Poista
  3. Hei ja hyvää uutta vuotta! Oletko miten aktiivisesti yrittänyt hakea töitä. Työpaikkakin voisi olla yksi hyvä keino saada elämään sisältöä ja samalla ehkäpä / toivottavasti olisi muita ihmisiä ympärillä edes osan aikaa päivästä. Ei ystäviksi tarvitse tulla mutta sosiaalisia suhteita kuitenkin osalle päivää. Uskoisin, että viikot kotona menisivät mukavammin kun päivissä olisi sisältöä. Onko oma alasi sellainen, että töitä ei ole?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Kiitos, sinne myös! :) Juuri noista syistä olisinkin niin innokas pääsemään töihin, ihan jo siksikin, että olisi muuta tekemistä ja ajateltavaa. Olen hakenut vähän kaikkia mahdollisia paikkoja, mitkä vain olen löytänyt/keksinyt, sellaisiakin, joita en edes halua. Oma alani on hankala, ja vielä opiskelin vähän lapsekkaasti asioita, jotka kiinnostaa, enkä niinkään asioita, joista olisi hyötyä, joten... Ja kun minulla ei kauheasti ole uskoa itseeni, niin kai sekin vaikuttaa. Tässä vaiheessa alkaa tuntua, että melkein mikä tahansa kelpaisi, edes toistaiseksi... Ja luulen, että jos ei kohta tärppää, niin työkkäri laittaa minut johonkin ilmaistyöpaikkaan.... No, ehkä sekin olisi parempi, kuin olla aina vain kotona.

      Poista
  4. Kiva kuulla että olet hengissä, ehdin jo vähän (aika paljon) huolestua kun ei sinusta kuulunut mitään. Mulla olisi sulle yksi työpaikkaehdotus, josta saa vähän palkkaa mutta upean kropan. Kiinnostaako? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Flunssaa vain tällä kertaa. :) Tykkäänkin kyllä joulun aikaan vain makailla sohvalla ja lukea, mutta se olisi huomattavasti mukavampaa, kun ei tuntuisi siltä, kuin kuolee juuri... :D

      No ainakin olen utelias kuulemaan, mikä se on! :D

      Poista
  5. Moi!

    Olen lueskellut blogiasi sieltä täältä, tavoitteena kahlata ajan kanssa kaikki tekstit läpi, ja haluaisin muutaman kannustavan sanan sanoa minäkin. Olen itsekin ollut työttömänä -tosin opiskelin välissä jo toisen ammatin- ja uskon tietäväni, miltä sinusta tuntuu. Monesti tunnen myös epäonnistuneeni elämässä, koska minulla ei ole hienoa tai edes vähemmän hienoa työpaikkaa. Yritän kuitenkin ajatella, ettei se, onko ihmisellä uramenestystä, määritä hänen arvoaan tai onnistumistaan. Mikset sinäkin yrittäisi opetella arvostamaan jotain muuta itsessäsi? Sinussa on paljon hyvää, oikeasti. Olethan sinä onnistunut laihtumaankin, kaikki eivät pysty siihenkään!

    Sitä paitsi, sinulla on vielä paljon vuosia edessä, ehdit kyllä löytää työpaikan ja saada kaikki muutkin asiat, joista haaveilet. Sinun täytyy vain antaa itsellesi mahdollisuus toteuttaa unelmasi. Ihminen on itse oman onnensa seppä ja myös itsensä pahin vihollinen. Minäkin kuvittelin kauan, että ihmiset, etenkään miehet, eivät halua olla kanssani missään tekemisissä, koska minussa on jokin perustavanlaatuinen vika (joka ei liittynyt ulkonäköön). Kun sitten laihduin pullukasta hoikaksi ja itsetuntoni kasvoi, tajusin, että se vika kyllä on, mutta se ei ole olemassa muille kuin minulle. Koteloin itseni, koska pelkäsin niin paljon torjutuksi tulemista. Käyttäydyin ihan huomaamattani niin, että muiden ihmisten oli täysin mahdotonta lähestyä minua. Viestin koko olemuksellani: älä tule lähelle, älä puhu minulle, älä katso minuun! Eikä kukaan tietenkään yrittänyt tutustua minuun.

    Voisiko sinulle olla käynyt samalla tavalla? Kun ihminen on hyvin herkkä, niin kuin sinä vaikutat olevan, alkaa kotelon kasvattaminen aika pienten sattumusten takia. Sitä ei välttämättä itse edes huomaa, en minäkään tajunnut asiaa ennen kuin parempi itsetunto sai minut käyttäytymään niin, että muut ihmiset pystyivät lähestymään minua. Silloin minulle selvisi, ettei minussa olekaan mitään vikaa niin kuin olin luullut ja sosiaaliset taidotkin paranivat pikkuhiljaa, kun olin ihmisten kanssa tekemisissä.

    Siihen, miten itsetunnon saa paremmaksi, minulla ei ole mitään hyviä vinkkejä. Voin neuvoa sinua vain etsimään itsestäsi jonkin piirteen, jota et inhoa ja opettelemaan arvostamaan sitä, jopa pitämään siitä. Ajan kanssa näitä piirteitä löytyy lisää ja jossain vaiheessa huomaat, ettet olekaan niin kamala kuin olet luullut, vaan kaunis ja mukava nainen!

    Paljon voimia sinulle alkavaan vuoteen :)

    Maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! :) Olen kotoisin suvusta, jossa katuhuoraakin arvostetaan enemmän kuin työtöntä ja se kai vaikuttaa omaankin ajatteluuni. :/ En enää tässä vaiheessa haaveile sen kummemmasta menestyksestä, mutta haluaisin elättää itseni ja harmittaa, kun en onnistu saamaan työpaikkaa. Ja kun en muutenkaan ole mikään valioyksilö, se heikentää itsetuntoani entisestään. Laihtumaankaan kun en onnistunut ilman leikkausta. Mutta toivon tosiaan, että jotain löytyisi! Minä olen kyllä niin maanantaikappale, että saisin ihan tosissani etsiä jotain arvostettavaa ja sittenkin joutuisin käyttämään mielikuvitusta! :D

      Minäkin olen miettinyt, että aiheutanko omalla käytökselläni sen, ettei ihmiset halua ystävystyä. Miehiä ajatellen minussa on niin paljon vikoja, ettei mikään sellainen olisi mahdollista, vaikka käyttäytyisin miten tahansa, mutta kun en onnistu ystävystymäänkään... Työelämässä ja opiskellessa ja harrastuksissa kuitenkin tapaan(olen tavannut) ihmisiä, jotka juttelevat kanssani, mutta he eivät koskaan ole kiinnostuneita sen enemmästä. Minua kyllä lähestytään(ei tosin kauhean usein), mutta ihmiset eivät kai sitten pidä luonteestani. Jossain kaduilla/julkisilla paikoilla kyllä varmaan viestitänkin alitajuisesti ja tietoisestikin, etten kaipaa huomiota, tosin sielläkin ihmiset on alkaneet puhua minulle nyt kun painoa on lähtenyt. Toisaalta en ole enää viime vuosina edes yrittänyt kaverustua kenenkään kanssa, koska pidän sitä toivottomana. Mikä tietysti jo itsessään tekee siitä entistä vaikeampaa. Varmasti omassa käytöksessäni olisi runsaasti parantamisen varaa, on vain todella vaikea itse nähdä niitä ongelmakohtia. Ja olen kai vuosien varrella niin tottunutkin siihen ajatukseen, ettei minusta pidetä, että olen luovuttanutkin.

      Ja huono itsetunto aivan varmasti hankaloittaa työn saamista, mikä tekee itsetunnosta huonomman, mikä taas hankaloittaa työn saamista... Se on ihan loputonta...

      Kiitos, samoin sinulle! :)

      Poista
  6. Pikaista paranemista! Laitoin sulle just sähköpostia!

    VastaaPoista