keskiviikko 26. helmikuuta 2014

:)

Juttelin äitini kanssa äsken puhelimessa ja kuulemma yksi lukioaikojen ystäväni oli kuollut. Syöpään. En edes tiennyt, että hän oli sairas, en ole nähnyt häntä vuosiin. Tuntuu oudolta, hän oli niin nuori. Hänellä oli ainakin yksi lapsi, joten kamalaa lapsenkin kannalta. Vaikka jollakin tavalla niistä ajoista tuntuu olevan todella kauan, toisaalta tuntuu, kuin se olisi ollut eilen. Hän oli kerrassaan erikoinen ihminen, joka teki ihan outoja asioita. Vietimme usein aikaa samassa kaveriporukassa ja kerran hän kyytsäsi minua pyörällä jonnekin(olimme kännissä kuin pienet käet). Yht'äkkiä hän näki jonkun tuttunsa, joten hän hyppäsi pyörän selästä kesken vauhdin ja minä jäin istumaan kaatuvan pyörän selkään kuin hidastetussa elokuvassa. Minulla on vieläkin arpi muistona. :) Joten ainakin tulen muistamaan hänet.

Myös yksi äitini ystävä soitti ja kutsui minut puolisonsa hautajaisiin. Miksi he aina kutsuvat minut, minusta on hirveää katsoa toisten ihmisten surua?! Onko tuo aivan kamalasti sanottu? Se on vain niin rankkaa. Eikä nämä ihmiset koskaan kutsu minua synttäreilleen tai mihinkään muuhun juhliin, mutta hautajaisiin kyllä! Miksi??? Minä hädin tuskin tunsin häntä, en tiedä olenko koskaan edes puhunut hänen kanssaan kuin jotain peruskohteliaita tervehdyksiä. Ja nyt minun pitää mennä katsomaan, kun hänen perheellään on ihan hirveän rankkaa ja vaikeaa... Oikeasti, olenko ihan kamala ihminen, kun ajattelen näin? Minusta tuntuu, että olen liian nuori käsittelemään näin paljon kuolemaa ja se pelottaa minua vanhempieni takia. Toinen vanhempani on viimeisen vuoden aikana vanhentunut ihan silmissä, hän on alkanut liikkumaan niin hitaasti ja hänestä on tullut jotenkin epävakaa. Se hirvittää minua!

Ja äidistäni on tullut todella laiska. En tiedä onko se pelkkää laiskuutta vai vanhenemista, mutta joka tapauksessa se on huono juttu. En saa häntä tekemään mitään, en edes tulemaan pellolle mukaan, kun potkin palloa koiralle, lenkistä puhumattakaan. Olen tosiaan yrittänyt saada häntä laihtumaan koko alkuvuoden ja kun lauantaina kävimme vaa'alla, hän oli lihonut kaksi kiloa. Tosin mikäs minä olen sanomaan, mutta pelkään hänen terveytensä puolesta. Hän on kuitenkin syönyt terveellisemmin tai ainakin jonnekin ne ruoat katoaa, mitkä käymme viikonloppuisin ostamassa. Ja olen itsekin samalla syönyt paremmin, kun tarjolla on ollut enemmän vihanneksia ja hedelmiä ja terveellistä ruokaa. Itselle on niin hankala ostaa, koska jos ostan jotakin, niin sitten syön sitä koko hemmetin viikon. Kotona voi syödä erilaisia vihanneksia, koska on muitakin ihmisiä niitä syömässä. Äidille vain on hankala kokata, koska itse söisin mielelläni erilaisia papuja ja linssejä ja vastaavaa, mutta äidillä on kihti. Ja hän inhoaa kaikkia maitotuotteita ja olen perinyt häneltä syvän rakkauteni hiilihydraatteja kohtaan, joten... Sitä paitsi, onhan se vähän koomista, että minä yritän ohjeistaa jotakuta toista syömään terveellisemmin. :D Mutta tiedän teorian, käytäntö onkin sitten vallan toinen juttu! :)  Olen vain niin huolissani siitä, että hänellä on sairauksia ja ylipainoa ja surkeat ruokailutavat, eikä hän ole harrastanut liikuntaa sitten minun syntymäni. Vaikka meillä ei sinällään suvussa ole mitään vakavia sairauksia, meillä joko kuollaan viinaan tai eletään vanhoiksi. Mutta varmasti sillä vuosikausien juomisellakin on ollut vaikutuksensa.

Syöminen on edelleen itsellenikin hankalaa. En halua olla lihava. Mutta haluaisin ruokaa ja herkkuja. Ja koko ajan joudun tasapainoilemaan sen välillä, että haluan kahta asiaa, joita ei voi saada yhtä aikaa. Ja ongelma on siinä, että toisesta saa sen nautinnon ja tyydytyksen heti, toisen suhteen joutuu tekemään pitkään työtä hyvin vaatimatonta lopputulosta vastaan. Onhan se todella lapsellista keskittyä siihen välittömään nautintoon, mutta... Niin minä tein hyvin kauan ja jossain määrin vieläkin. Koska vaikka en tietenkään voi syödä kuten ennen, silti etsin ruoasta nautintoa ja seuraa ja ajanvietettä, ajatteluni ei ole muuttunut. Ja syön vieläkin herkkuja, joita ei pitäisi. Eikä ongelma oikeastaan ole ne herkut, koska joku 38 kilokalorin muumikarkkiaski ei tee minua taas 120 -kiloiseksi, mutta se ajattelu niiden herkkujen takana... Ne ovat kuin palkinto, joka pyörii mielessäni koko päivän, keskityn siihen ja odotan sitä. Joka päivä minä käyn sen taistelun; lähdenkö siwaan ostamaan jotakin hyvää vai selviänkö koko päivästä ilman herkkuja. Toisina päivinä voitan, toisina häviän. Ja kun häviän, se on päiväni kohokohta, niin säälittävältä kuin se varmasti kuulostaakin. Toisaalta, nyt pystyn vain ostamaan sen jonkun yhden jutun, ennen olisin kantanut kotiin puoli kauppaa. Myös limsasta ja kahvijuomista luopuminen on sujunut kohtuullisesti. Olen koko alkuvuoden aikana juonut ehkä kolme Seattle Lattea ja Pepsiä muutaman kerran. Olen ihan tyytyväinen siihen.

Tästä on paljon puhetta lihavuusleikattujen välillä netissä ja jotkut ovat sitä mieltä, ettei leikattujen pitäisi syödä ollenkaan mitään hyvää, kuin ehkä joskus hyvin harvoin. Minä enemmänkin mietin sitä riskiä; en näe ongelmaa siinä, että viikon aikana saaduista kaloreista parisataa olisi omistettu herkuille, mutta johtaako se sitten taas aina vain suurempaan määrään? Pitäisikö minun yrittää olla kokonaan ilman? Kuitenkin haaveeni syömisen suhteen on normaalius. En minä toivo, etten jonain päivänä söisi ikinä mitään epäterveellistä tai että olisin täysin ilman herkkuja, mutta olen huolissani siitä, että syömiseni lähtee käsistä. Tosin jos oikein ymmärrän, niin leikkauksen hyödyn pitäisi nyt olla ohi, joten nyt ollaan omillaan! Se ei koskaan ennen onnistunut, mutta ehkä tällä kertaa!

Minulla vain on niin monimutkainen suhde tähän kaikkeen. Kaikki varmasti tuntevat Kate Mossin kuuluisaksi tekemän lauseen mikään ei maistu niin hyvältä kuin laihuus tuntuu. En ehkä ihan täysin osaa kuvitella tuota tilannetta. Ehkä Kate vain ei ole maistanut oikeita ruokia? :) Toisaalta en edes haaveile laihuudesta, vaan jonkinlaisesta suunnilleennormaali -vartalosta, mutta voisinko minäkin todella saada ruokaa vastaavaa nautintoa laihasta kropasta? Olisiko sillä eroa, jos se olisi täydellinen kuten Kate Mossin mielestä hänen kroppansa varmasti on vai vaikuttaisiko se, että minulla kuitenkin laihanakin olisi suhteettoman iso alavartalo? Maistuuko jokin yhtä hyvältä kuin normaalipainoisuus päärynävartalossa? Jäätelö, ehkä? Minusta Kate Moss on kyllä kaunis, enkä voisi kuvitella hänen olevan yhtään isompi, mutta hänen vartalonsa ei kuitenkaan ole minulla edes unelmana, minusta minun kuuluu olla vähän täyteläisempi. Ei nyt tosiaan aivan näin täyteläinen, mutta... :D Pikakurssi kodinostoon -ohjelman Egypt Sherrod on aivan käsittämättömän upea, hänen vartaloaan pitäisin aivan täydellisenä. Tosin hän onkin täydellinen tiimalasi painonvaihteluista huolimatta. Onkohan hänellä selluliittia? Tietääkö kukaan? Valehdelkaa, jos ei ole! :) Mutta sellaisen vartalon haluaisin, jos voisin valita mitä tahansa, en Kate Mossin vartaloa. Ja haluaisin myös hänen säärensä ja silmänsä, kun nyt aiheessa ollaan! :)

Aamulla on aika verikokeille, kontrolliani ei sittenkään oltu unohdettu. Pahoin pelkään, että jokin on vialla. Hiukseni eivät ole koskaan olleet näin huonossa kunnossa ja jos saan haavan, se vuotaa ihan loputtomiin! En tiedä onko kyse imeytymisongelmasta vai enkö vain saa tarpeeksi vitamiineja ja muuta ravinnosta... Tuo verenvuoto viittaisi c-vitamiinin puutteeseen ja se lääkäri, joka hoitaa mt-ongelmiani, käski minun syödä mahdollisimman paljon kaikkea c-vitamiinipitoista, mutta se ei auttanut. No, kuukauden päästä kuulen, onko jossain ongelma. Kuitenkin kaikesta huolimatta, syön nyt terveellisemmin kuin koskaan(vaikka parantamisenkin varaa todellakin olisi!), joten olisi hassua, jos nyt jokin on vialla. Yritän kuitenkin olla miettimättä sitä, kunnes kuulen kokeiden tulokset. Ja lauantaina on pakko käydä vaa'alla, minun on pakko saada tietää, missä mennään. :/ Apua! :D

Mukavaa loppuviikkoa! :)


lauantai 22. helmikuuta 2014

Kyklooppi

Nyt ovat uudet silmälasit tilauksessa, enkä yhtään tiedä, teinkö oikean valinnan… Kävin useammassa liikkeessä ja viimeisessäkin mietin ainakin kaksi tuntia. Ja sitten otin ne ihan ekat, joita katsoin jo käydessäni tilaamassa ajan näöntarkastukseen... En hirveän hyvin näe, miltä ne näyttää, koska en näe ilman laseja, mutta suurentavista peileistä sain jonkinlaisen käsityksen ja minulla oli kamera mukana, joten siitä sain katsottua. Vähän epäröin, koska otin pienemmät kuin minulla on koskaan aiemmin ollut ja pelkään, että ne saavat jo valmiiksi ison naamani näyttämään entistä isommalta. Mutta toisaalta ne saivat silmäni näyttämään hieman isommilta kuin isommat kehykset ja näytin myös jotenkin kotoisasti lehmältä. En siis edes yritä olla vitsikäs, ne tekivät silmistäni jotenkin lehmämäiset ja minusta se näytti ihan mukavalta! :D Kehysten valitseminen on aina ihan tuskaa, varsinkin, kun en todellakaan mitenkään nauti oman naamani tuijottamisesta suurentavasta peilistä! Se on vielä masentavampaa kuin itsensä näkeminen kampaajan peilissä. Sitä paitsi minä aina keskityn epäolennaiseen, kuten löytämiini uusiin ryppyihin tai ihoni värin epätasaisuuteen, jota olen aina inhonnut ja valitseminen kestää ikuisuuden. Ja sitten kotona mietin, että teinkö nyt kauhean virheen ja olisivatko ne perinteisemmät, joita pidin tylsinä, olleet sittenkin paremmat. Mutta nyt on kai myöhäistä muuttaa mieltään. 

Näkökykyni ei ollutkaan huonontunut, niin kuin luulin, vaan parantunut! En edelleenkään näe ilman laseja, mutta molempiin silmiin tuleekin nyt vähemmän miinusta kuin ennen. Outoa, olin niin vakuuttunut, että näköni on heikentynyt ja paljon! Optikko oli myös sitä mieltä, että koska minulla on niin paljon eroa silmien välillä, en todennäköisesti edes käytä toista. Ihan turha kapine siis, tuo oikeanpuolinen… Ilmankos se vasen oli kuvissakin edustavampi! :D

Olen taas yrittänyt syödä terveellisesti, viimeisin melkein sorruin kokemukseni piiskasi minut ruotuun. Maistoin taannoin sukulaisella palan suklaata, Milkan jelly beans –suklaata(tai jotain vastaavan nimistä), joka muuten oli todella hyvänmakuista ja kun näin sitäkaupassa, melkein sorruin. Kunnes kalorimäärän lisäksi satuin katsomaan sokerin määrää. Melkein 60 grammaa sadassa grammassa!! Jäin ihan tuijottamaan! Jos siis söisin koko levyn(niin kuin ihan varmasti ennen leikkausta olisin syönyt), söisin 150 grammaa puhdasta sokeria. Ihan aidosti järkytyin! En ole koskaan edes miettinyt sokerin määrää suklaassa, minulla on ollut mielikuva, että suklaa on lähinnä kaakaojauhetta ja rasvaa. Suklaa jäi hyllyyn ja luulen, että ensi kerralla mietin kahdesti sen tavanomaisen Pätkiksenikin ostamista. No, 9,7 grammaa ei nyt niin hurjalta kuulosta, mutta ei sekään hyvä juttu ole, kun kuitenkin koko Pätkis painaa vain 18 grammaa. Mutta hyvää se Milkan suklaa silti on! :)

Muuten tämä joulunjälkeinen aika on ollut syömisen suhteen todella vaikeaa. Himoitsen leipää, joka päivä, ihan jatkuvasti! Enkä niinkään ruisleipää(sitäkin kyllä), vaan vaaleaa leipää; Vaasan paahtoleipää, juustopatonkia, Knossos –leipää… Tuoreen leivän tuoksu kaupassa suorastaan vetää minua puoleensa, varmaan pahemmin kuin sipsihylly pahimpinakaan päivinäni! Perunalastut ei sentään tuoksu jo ovella, joten leivän himoitseminen on pahempaa! Yritän hillitä itseäni syömällä ruisleipää, mutta kun minun ei pitäisi syödä kuin kaksi annosta hiilareita päivässä, niin ei sekään hyvä juttu ole. Minä vain en välillä pysty ajattelemaan mitään muuta ja siitä tulee niin hyvä olo; mukava ja rauhallinen ja tyyni. Kunnes sitten alan siinä mukavassa, rauhallisessa ja tyynessä olotilassani miettiä, että oliko minun nyt ihan pakko saada leipää ja sitten iskee morkkis. Enkä tosiaan aina pysy siinä kahdessa viipaleessa… Ajattelin, että minun on nyt pakko kohdata tosiasiat ja koska ensi lauantaina on sopivasti kuukauden ensimmäinen päivä, käyn vaa’alla. Ehkä järkytys saa minut eroon leivästä!!

Mutta nyt menen katsomaan saiko kissa tablettini rikki, hän pelasi kalapeliä. Aivan ihana ajatus, että tabletteihin saa ladattua pelejä kissoille! :D Varsinkin, kun meillä yksi kissa muutenkin tykkää kovasti tietokoneen ruudusta. :)

Hyvää viikonloppua taas kaikille! :)

maanantai 17. helmikuuta 2014

Karkkisade

Sataa vettä ja se tuoksuu karkille. Sellaiselle vaaleanpunaiselle sokerikuorrutteelle tarkalleen ottaen, sellaiselle, jota on Berliinin-munkkien päällä. Se tuoksui ihanalta, mutta ei kuitenkaan houkuttanut herkkuihin, nautin vain sateen tuoksusta. (Tietääkö joku muuten mistä se johtuu? Todennäköisesti jostain todella inhottavasta saasteesta...) Lunta näkee enää vain joissain kasojen jämissä ja parempi olisi, jos ei enää sataisikaan. Saisi tulla se vihreä, kuiva kevät aikaisin, kun ei kerran kunnon talvea tullut. Eikä syksykään oikeastaan ollut ihan täydellinen, joten toivottavasti ensi syksy on. En tiedä, miten paljon ihmiset ylipäätään nauttivat hyvästä säästä, mutta minulle se on kyllä todella merkittävä ja tärkeä asia. Jos verrataan juuri näitä kamalia alkukevään sumuisia, harmaita ja pimenemättömiä päiviä ja taas sellaista kirpeän kuulasta syyspäivää, joka päättyy pimeään iltaan, vaikutus on melkein kuin minut olisi huumattu molempina, mutta eri aineilla. Alkukevään päivinä tuntuu siltä, kuin olisin saanut valtavan määrän kofeiinia ja olen levoton ja rauhaton ja ajatukset pyörivät päässä luonnottomalla nopeudella, kun taas syksyisin minulla on paljon parempi olo. Silloin kun sappirakkoni jouduttiin poistamaan, sain sairaalassa oksikodonia ja se oli ihanin tunne, jonka olen koskaan kokenut; kuin olisi vajonnut pehmeään, lämpimään, hiljaiseen pilveen. Siltä minusta tuntuu täydellisinä syyspäivinä. Hymyilen tahtomattani, kun kävelen pimenevässä illassa ulkona. Tietysti mielialani vaihtelevat muistakin syistä ja säästä ja vuodenajoista riippumatta, mutta keväisin ne aina läsnä olevat ongelmatkin tuntuvat moninkertaisen kamalilta, kun taas syksyisin ne ovat järkevämmissä mittasuhteissa. Mielialani alkaa parantua yleensä joskus toukokuussa ja juhannuksen jälkeen lähellä olevalla syksyllä on jo suuri vaikutus. Tämä ehkä alkaa jo ärsyttää, kun koko ajan puhun vuodenajoista, mutta en osaa edes tarpeeksi hyvin kuvata sitä, miten suuri vaikutus niillä on minuun.

Osin kevät tuntuu niin kurjalta ehkä siksikin, että keväisin lämpötila pysyy samana ja olen aina nauttinut lämpötilanvaihteluista. Saunassa ollessa voin loputtomiin vaihdella kylmässä suihkussa käymisen ja löylyyn menemisen välillä(tai kesällä uimisen), ihon lämpeneminen ja kylmeneminen on yksi ihanimmista tunteista, minkä tiedän. Nuorena uin aina niin myöhään syksyllä ja aloitin niin aikaisin keväällä kuin vain helposti pystyi rikkomaan jään, että pääsi veteen. Talvella tunteen saa helposti aikaan menemällä ulkoa sisälle ja päinvastoin; menen usein sisävaatteissa ulos ja olen siellä niin kauan kuin pystyn, koska se, miten iho alkaa lämmetä sisälle tullessa on aivan taivaallista! Samoin joskus kun olen vahingossa pitänyt takassa liian kauan tulta ja olohuone on liian kuuma, on aivan uskomaton tunne mennä viileiden lakanoiden väliin omaan sänkyyni, koska huoneeni on talon viilein huone. En osaa edes päättää, kumpi on ihanampaa; kylmyys sen jälkeen, kun on liian kuuma vaiko se, miten iho lämpenee hitaasti saunassa tai takan edessä. Minä myös pidän talvisinkin ikkunaa auki nukkuessani ja kasaan päälleni peittoja ja täytän kuumavesipulloja. Minusta on ihanaa hengittää kylmää ilmaa samalla kun kuitenkin muuten olen lämpimässä. Syksyisin yksi suosikkisäistäni on juuri se, kun on vielä lämmin, mutta iho alkaa tuntua ulkona kylmältä. Toivottavasti nämä tuntemukset eivät liity ylipainooni, koska ensimmäisen kerran viime syksynä pakkanen tuntui minusta myös jossain määrin epämiellyttävältä. Toisaalta se tarkoittaisi sitten sitäkin, että kesät helpottuisivat, koska pitkään kestävä kuumuus on minulle sietämätöntä.
 
Näin muuten ihan hirveää unta; olin muka töissä eläintarhassa ja minun piti rauhoitella tiikeriä, kun eläinlääkäri lopetti hänet. Mutta sen sijaan, että eläinlääkäri olisi lopettanut hänet lääkkeellä, hän viilteli eläinparkaan pieniä viiltoja kuulemma tappaakseen hänet verenhukkaan. Yritin kaikin keinoin estää häntä ja sain vuoroin viiltoja itseeni ja tiikeriparkaan ja lopulta heräsin siihen, että tiikerin kaulavaltimo katkesi ja verta suihkusi joka paikkaan. Kamala uni! Minun on aina ollut kauhean vaikea kestää minkäänlaista eläimiin kohdistuvaa julmuutta, jotenkin ajattelen, että ihminen pystyy aina jollain tavoin puolustamaan itseään, mutta monikaan eläin ei mahda ihmisen julmuudelle mitään. Onneksi en kauhean usein näe eläimiin kohdistuvia painajaisia. Yritin pariin otteeseen nuorena tehdä vapaaehtoistyötä eläinsuojeluyhdistyksellä, mutta en pystynyt siihen. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten tee mitään, koska nythän minulla olisi aikaakin, mutta pelkään sen vaikutusta mielialaani, joka muutenkin on huono. Mikä on todella pelkurimaisesti ajateltu.

Mutta kun tunnen hirveää syyllisyyttä jo siitäkin, ettei koirani ja äidin kissat saa minulta tarpeeksi huomiota, koska heitä on niin monta, en usko, että pystyisin tässä mielentilassa työskentelemään eläinten kanssa, joiden pahin ongelma ei ole se, että tänään oli hänen vuoronsa saada herkkuja viimeisenä... Mutta voisin vaikka vannoa, että se, jonka vuoro on  saada herkut viimeisenä katsoo minua syyttävästi ja ensimmäisenä saaneella on jotenkin omahyväinen ilme! Varsinkin kolli on meidän eläimistä sellainen, joka tuntee arvonsa. Hän istuu ruokapaikalla kuin jumala ja odottaa, että kannan hänen eteensä valikoiman ruokia, joille hän sitten nyrpistää nenäänsä. Jonain päivinä mikään ei kelpaa herralle! Myös toinen kissa on nirso, mutta pikkuisin on tullut äiskäänsä, hänelle ruoka maistuu! Hän syö ihan mitä tahansa ja myös kerjää, kun vain jollakin on ruokaa. Meillä ei ole koskaan ollut koirilla lupaa kerjätä, mutta en tiedä, mitä kissan kanssa pitäisi tehdä. Minun ratkaisuni on ollut antaa hänelle kaikkea mitä hän pyytää, mutta niitä kissalle epäterveellisiä ruokia sitten tietysti vain ihan pikkuisen. Ja kyllä, yritän epätoivoisesti lahjoa hänet pitämään minusta! Mikä itse asiassa toimii! :D

Pitää vielä siivota tänään... Minusta tuntuu, ilmeisesti, koska en pidä tästä asunnosta, että vaikka kuinka siivoaisin, täällä ei koskaan ole täysin puhdasta... Se on inhottavaa, koska minusta se on mukava tunne, kun kaikki on siistiä ja järjestyksessä, vaikka vain hetken, kunnes alkaa taas likaantua. Täällä en saa koskaan sitä tunnetta, vaikka olen joskus jopa tyhjentänyt makuuhuoneeni kokonaan, pessyt sen lattiasta kattoon ja puhdistanut jokaisen takaisin kantamani esineen. Ehkä se johtuu siitä, että tämä on vanha ja pinnat on kuluneet ja seinätkin kaipaisi uutta maalikerrosta. Joka tapauksessa, pakko kuitenkin siivota ainakin pahimmat pölyt pois. :)


Hauskaa alkanutta viikkoa! :)

lauantai 15. helmikuuta 2014

Masentava maaliskuu

Tai helmikuuhan nyt vasta on, mutta voi tuota säätä… Helmikuu on yleensä ollut vielä siedettävä kuukausi, lunta ja auringonpaisteessa kimaltelevia hankia ja pikkupakkasia. Yritän pitää verhot kiinni, mutta silti olen koko ajan tietoinen siitä, miltä ulkona näyttää. Ja mielialani pysyvät pohjalukemissa sään mukana. Yleensä helmikuussa olen aina ajatellut lähteä hiihtämään, mutta eipä tuolla kurassa paljoa hiihdetä. Tosin en tiedä onko se niin oleellista, koska muinakin vuosina se on jäänyt pelkäksi ajatteluksi! :D Olen muistaakseni viimeksi hiihtänyt vuonna 2001… Mutta tänä vuonna olin ihan valmistautunut luisteluun ja olen pettynyt, ettei lammessa ole niin paksua jäätä, että voisin sinne mennä. Enkä päässyt edes kokeilemaan uutta pinkkiä potkukelkkaani kunnolla koko talvena! Jos näitä paria mennyttä kuukautta nyt edes talveksi voi kutsua…  

Minusta tuntuu, kuin koko ajan olisi vatsa vähän kipeä ja olo on ihan hirveän levoton ja mikään ei ole kivaa. Syksyllä ja alkutalvesta voin vain istua tuijottamassa takkatulta tai lukea monta tuntia peräkkäin, mutta tähän aikaan vuodesta en pysty keskittymään mihinkään. Levottomuus on pahinta, tunnen sen melkein kuin pikkuisina sähköiskuina, jotka kulkevat pitkin ihoani, enkä pysty rauhoittumaan hetkeksikään. Toivottavasti sitten kesäkin on tänä vuonna aikaisessa, se on kuitenkin helpompi kuin kevät. Se on silti outoa, koska sää on nyt suunnilleen samanlainen, kuin se on tyypillisesti marraskuussa, mutta marraskuu on silti yksi helpoimmista kuukausista minulle. Mutta lisääntyvän valon lisäksi huonolla säällä on kyllä selkeä vaikutus olotilaani.

Hain kirjastostakin ison kasan kirjoja, yrittäessäni löytää jotain tekemistä, mutta yksikään niistä ei oikein jaksa kiinnostaa. Luin uuden Bridget Jonesin ja se oli niin huono, että tunsin ihan myötähäpeää! Nyt pitää varmaan lukea ne ekatkin kirjat uudelleen ihan vain nähdäkseni, että olinko jossain tilapäisessä mielenhäiriössä tykätessäni niistä. Uusi oli kyllä todella surkea, eikä juonessakaan ollut paljon järkeä.

Ärsyttää vielä sekin, ettei viikonloppuisin tule edes mitään katsottavaa tv:stä. Minusta olisi mukava saunan jälkeen katsella telkkaa, mutta lauantaisin ei tule koskaan mitään, nykyisin ei edes saksalaisdekkareita. Olen katsellut kettua lapsesta saakka, koska se on vanhempieni lempiohjelma, olen nähnyt nekin jaksot, jotka on peräisin ajalta ennen syntymääni. Tosin huomenna tulee kahden keikka, joka on lähinnä ärsyttävä. Jotain viihdearvoa on silti silläkin, että joka ikisessä jaksossa, jonka olen nähnyt, Matulaa on lyöty päähän, niin, että hän on menettänyt tajuntansa. Jokaisessa jaksossa! Hän on ilmeisesti maailman surkein yksityisetsivä, koska edelleen roistot pääsevät yllättämään joka jaksossa! Ja aina häntä lyödään päähän, aina! Ihan vaihtelun vuoksi häntä voitaisiin välillä vaikka puukottaa tai ampua tai tainnuttaa etälamauttimella. Mutta ei, lyönti päähän sen olla pitää…

Siis vähän kaikki ärsyttää tänään… Ja unirytmini on taas todella sekaisin ja vaikka saatan nukkua kymmenenkin tuntia, olen silti koko ajan väsynyt. Keväät ei kyllä ole minun aikaani… Voisin vaipua jonkinlaiseen keväthorrokseen ja heräillä vaikka vapuksi… Yritän nyt silti valjastaa tämän kurjan olon laihdutukseen; jos minulla on kamalaa joka tapauksessa, niin samalla voisin tehdä olostani vielä pahemman syömällä vähemmän ja liikkumalla enemmän. Vaikka todellisuudessa reagoin levottomuuteen ja ahdistukseen himoitsemalla ruokaa vieläkin enemmän! Yksi viikko söin neljässä päivässä kokonaisen taikaruisleivän ja viime viikolla ostin karkkeja, vaikka en edes pitänyt niistä!

Mistäs sitten vielä valittaisin… :) No, ehkä en mistään, mutta kurjaa on… :D Illalla kuitenkin saunaan, siitä sentään edelleen pidän. :) Ja nyt pitää mennä viemään koira ulos. Hauskaa viikonloppua teille muille kuitenkin! :)

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Sadistinen sarjamurhaaja?

Viime aikoina on monessa paikassa netissä osunut silmiini keskustelua uudesta elokuvasta Her, jossa yksinäinen päähenkilö hankkii oikeaa naista esittävän tietokoneohjelman. Se on herättänyt runsaasti keskustelua siitä, millaista olisi, jos ei koskaan olisi minkäänlaista fyysistä kontaktia toiseen ihmiseen ja saanut ihmiset pohtimaan omaa elämäänsä. No, minä tiedän tarkalleen, millaista se on, joten minun ei tarvitse katsoa elokuvaa aiheesta. Mutta se tuntuu minusta oudolta, miten outo ja eksoottinen ajatus se on muille ihmisille. Minä olen pitänyt sitä itsestäänselvyytenä jo niin kauan, että tuntuu oudolta lukea, miten ihmiset pohtivat, miten kamalaa ja vaikeaa ja raskasta se olisi. Ja onhan se, mutta kaikkeen tottuu, kun ei ole vaihtoehtoa. Minusta vain tuntuu oudolta olla aina se, joka ei voi samaistua normaaleihin ihmisiin, joille nämä elokuvat on suunnattu, vaan minä kuulun niihin friikkeihin, joiden avulla yritetään herätellä normaalit ihmiset tarkastelemaan omaa elämäänsä. Paitsi, että minä en ole pelkkä hahmo elokuvassa tai tv-sarjassa. On todella outoa katsella näitä elokuvia ihan eri näkökulmasta, kuin mistä niitä on tarkoitus katsoa, kun se perusidea ei ole mitään todella outoa ja erikoista ja uutta näkökulmaa, vaan myös omaa todellisuuttani.

Samoin olen viime aikoina huomannut usein criminal mindsia katsellessani (sekä uusia että vanhoja jaksoja), että minulla on todella paljon yhteistä niiden sarjamurhaajien ja muiden sekopäiden kanssa. Paitsi tietysti se, etten ole vahingoittanut ketään, eikä minulla ole mitään kiinnostustakaan sellaiseen, mutta muuten heidän profiilinsa osuvat minuun pelottavan hyvin. Se on sikäli jännä, että nämä hahmothan on käsikirjoitettu ns. "niiksi toisiksi", joita normaalit ihmiset voivat katsella kaukaa ja tuntea olonsa hyväksi omasta elämästään, mutta minä en ole yksi niistä normaaleista. Katselevatkohan sarjamurhaajat Criminal mindsia? Jos jo minustakin ne profiilit tuntuvat oudon tutuilta, miltäköhän ne heistä tuntuvat... Se vain, että kun jotain hirveää tapahtuu, niin ainakin tuon sarjan mukaan todennäköisin tekijä on minun kaltaiseni ihminen; yksinäinen, mielenterveysongelmainen, sosiaalisesti jälkeenjäänyt, alisuorittava luuseri, jolla oli vaikea lapsuus ja joka elää fantasiamaailmassa, koska todellisuus on liian pelottava. Miten oleellista se sitten lopulta on, etten ole oikeasti tehnyt mitään tai edes halua tehdä kenellekään mitään? Olen silti kuin he, sovin profiiliin todennäköisestä tekijästä. Se on kummallinen ajatus... Toki tuo on vain tv-sarja, johon ei ehkä ole luottamista, mutta silti on outoa tulla kuvatuksi tyypilliseksi sadistiseksi sarjamurhaajaksi. :D Kuinkahan moni muu katsoo Criminal mindsia ja tunnistaa itsensä profiilista... Toivottavasti ei kovin moni! Mutta oikeasti, ei kukaan ajattele jo lapsena, että jonain päivänä minä murhaan tai raiskaan ihmisiä(ja useimpien tekijöiden läheisetkin järkyttyvät vilpittömästi!), joten mistä se lähtee... Onko se, etten voi kuvitellakaan itseni tekevän mitään sellaista tae siitä, etten myöskään tee vai onko oleellisempaa se, että minä kai olen sellainen ihminen, joka voisi tehdä? Minulla on ollut aikoja, jolloin olen ihan oikeasti pelännyt mielenterveyteni puolesta... No, en ole oikeasti huolissani, koska en vain pysty kuvittelemaan, että tekisin kenellekään mitään, mutta pitäisikö minun olla? En tiedä, ehkä nuo minuun osuvat piirteet eivät ole niitä oleellisimpia asioita, ehkä oleellisempaa on se, etten ole koskaan kiusannut eläimiä tai nauttinut nähdessäni keneenkään sattuvan tai... Tai murhannut ketään kirveellä, sen tyyppiset jutut. :D

Prismassa olisi tänään tarjouksessa ulkoilutakkeja kolmella kympillä ja koska yksi vaihtoehto näkyy olevan pinkki, ajattelin käydä katsomassa. En ole vieläkään löytänyt sopivaa lenkkeilytakkia, vaikka olen etsinyt jo viime keväästä saakka. Mutta se näytti kuvassa ainakin hiukan mummomaiselta... Mutta toisaalta se ei ole selkeän ulkoilutakkimainenkaan, koska yritän välttää juuri sitä mielikuvaa, että ihmiset huomaisivat minun olevan lenkillä... Voisin aikani kuluksi käydä katsomassa, tulisi samalla lenkkeiltyä. Viime aikoina kävely on ollut vähän hankalaa liukkauden takia, mutta nyt jää on jo melkein sulanut. Taisin joskus mainita, että keväällä kokeilisin juoksuakin... Se kiehtoo minua edelleen ja ostin urheilurintsikatkin, mutta olen huolissani nilkkojeni takia. Tosin tiedän yhden lenkkipolun, jossa ei koskaan ole ketään, joten voisin mennä sinne harjoittelemaan... Kun katkaisen nilkkani siellä, saan odotella ambulanssin tuloa ilman tuijottavia ohikulkijoita. :)

Taisin muuten juuri syödä sellaisen pehmustejarrupalan tietokoneeni pohjasta... Muistan laittaneeni yhden pudonneen tuohon pöydälle aivan vitamiinieni ja muiden lisäravinteiden viereen ja nyt, kun sain nielaistua ravinteeni, se palakin jotenkin mystisesti katosi... :D No, ehkä selviän ilman sitäkin. Ja ties miten terveellinen se on, ehkä saan jotain supervoimia siitä. Tai sitten jonkun Koreasta peräisin olevan superbakteerin ja vietän seuraavan viikon pöntöllä. :/

Joka tapauksessa, taidan nyt lähteä katsomaan sitä takkia ja käyn samalla kirpparilla. :) 

maanantai 10. helmikuuta 2014

Karvaton ja käärmeetön (kyllä, alan tulla epätoivoiseksi yrittäessäni keksiä uusia otsikoita...)

Uskaltauduin tänään käymään uimahallilla - älkää innostuko, vain katsomassa! Mutta ihan hallin sisällä! (Ja kyllä, se on valtava edistysaskel minulle!) Se ei ollut se sama uimahalli, jota olen yrittänyt lähestyä jo pari vuotta, vaan ihan sattumalta huomasin, että yksi uimahalli on ihan yhden suosikkilenkkireittini varrella ja koska netissä oli siitä niin paljon hyviä kuvia, tänään ihan hetken mielijohteesta uskaltauduin sisälle ja katselin siellä paikkoja ja ihmisiä ja uimareita aika pitkänkin aikaa. Se oli ihan tupaten täynnä, joten kysyin kassaneidiltä, mikä olisi aika, jolloin siellä on vähiten ihmisiä ja hän sanoi, että juuri tähän aikaan... Tosin siellä oli kyllä aika paljon eläkeläisikäisiä ihmisiä, joita en niin pelkää, mutta kuitenkin paljon myös nuoria ihmisiä ja valitettavasti myös miehiä. Mutta se tuoksu ja se miten ääni kaikui siinä tilassa, sai minut kaipaamaan uimista niin suunnattomasti. Miksi siellä pitää olla miehiä... Jos olisi vain naisia, niin luulen, että pystyisin siihen, mutta en pysty olemaan puolialasti kenenkään miespuolisen läsnä ollessa. Tunnen itseni ja tiedän, etten pääsisi pukuhuoneesta ulos, jos paikalla olisi yksikin yli kymmenvuotias, mutta alle seitsemänkymppinen mies. Ja jäisin altaaseen ja hukkuisin tai saisin hypotermian, jos en saisi tilaisuutta nousta sieltä pois niin, ettei ketään miespuolista ole paikalla. Joutuisin olemaan siellä niin kauan, että halli suljetaan ja sitten minut kalastettaisiin sellaisilla siivoushaaveilla sieltä pois, kuin (hyvin iso) kuollut kala. :/ Olisi todella olemassa markkinat peittävämmille uima-asuille... Sukelluspuvussa ei kai saa mennä julkisiin uimahalleihin, vai? Sitä toista uimahallia olen yrittänyt lähestyä juuri siksi, että siellä on naisten ja miesten vuorot erikseen, mutta se on nuorten suosiossa, joten siksi arkailen sinne menoa. Mutta en ainakaan pysty esiintymään uimapuvussa paikassa, jossa on miehiä, joten en voi edes harkita tuota toista hallia, joka ei muuten vaikuttanut kovin uhkaavalta, joten minun pitää yrittää sitä toista, jos aion ikinä enää uida. Se vain on liian suosittu ja se ei myöskään (kuvien perusteella) ole läheskään yhtä laadukas kuin tuo jossa kävin ja se on aika pieni. Ja tuo toinen olisi ollut halvempikin. Kotikuntani uimahallissa oli melkein joka päivä vuorot erikseen ja vain tiistaisin ja lauantaisin ei, mutta silloin siellä ei ollut paikalla kuin yksi mies, joka myös ui joka päivä ja jolla tuntui olevan omaan kehoonsa vielä epävarmempi suhde kuin minulla, joten en niin häntä pelännyt. Ja hän oli selkeästi "aikuinen", enkä silloin teini-iässä niin kovasti pelännyt aikuisia miehiä, vaan enemmän niitä samanikäisiä poikia. Eikä ollut nettiä, eikä sieltä luettuja kommentteja pyörimässä päässä, vain niitä livekommentteja, jotka ehkä olivat henkilökohtaisempia, mutta myös kypsymättömämpiä ja laitettavissa lapsellisuuden piikkiin. Yksi kaverini asui joskus vuosia sitten kerrostalossa, jossa oli uima-allas ja olin niin kateellinen, varsinkin, kun siellä ei koskaan ollut ketään, se olisi ihan unelmatilanne minulle. Olisin valmis muuttamaan vaikka minkälaiseen murjuun, jos vain kaupan päälle tulisi allas. Mutta, yritän nyt uskaltautua katsomaan sitä toistakin hallia sisältä ja ehkä siellä ei olekaan vain ultratäydellisiä, nuoria himoliikkujia. Haluaisin todella löytää jostain rohkeuden mennä uimaan, koska se on ainoa liikuntamuoto, josta olen koskaan pitänyt ja jota myös kaipaan elämääni. Positiivista tässä on sinällään se, ettei se tänään katsastettu halli sinällään ollut muuten uhkaava, joten ehkä se toinenkaan ei ole ja siellä tosiaan on ne naisten vuorot. Mutta katsotaan... En yritä nyt vielä pakottaa itseäni mihinkään, yritän vain totuttautua ajatukseen, että ehkä joskus...

Ja ai niin, Iltalehti kertoi, että lappuhaalarit on tekemässä comebackin! Tätä olen odottanut sitten lukioajan! No okei, oikeasti lihoin ulos rakkaista lappuhaalareistani (Frendien Rachelin inspiroimista), mutta minulla on ne edelleen ja koska ne kirpparilöytönä olivat alunalkaen aivan liian isot, ne saattavat kohta olla sopivat! Hassua, että nuoruuteni jutut alkavat olla taas muodissa, se saa minut tuntemaan itseni todella vanhaksi! Hyvä puoli siinä on se, että esimerkiksi värikkäitä housuja minulla oli vielä parit jäljellä kaapissa, eipä olisi tarvinnut ostaa, jos olisin ollut jo pienempi. Seuraavaksi pitäisi sitten tulla muotiin samettifarkut, olisin niin kovasti halunnut sellaiset silloin aikanaan, mutta ajattelin, että ostan ne sitten kun olen laihtunut. Ehkä ensi kerralla olen laihtunut. :)

Ulkona on ihan hirveä sää ja sillä on suuri vaikutus mielialaani. Helmikuu on aina ollut vielä talvikuukausi ja vaikka valoisuus ja lähestyvä kevät ovat pelottaneet minua, maaliskuu on aina ollut se kamala kuukausi, jolloin ahdistukseni on huipussaan. Tänä vuonna on jo nyt kurja sää, joten minulla on aika maaliskuiset tunnelmat. Ahdistus pysyy aika hyvin kurissa lääkkeillä, mutta olen nukkunut huonosti ja nähnyt painajaisia. En jaksa edes muistaa, montako käärmettä puri minua viime viikon aikana... En tajua, miksi aina näen painajaisia käärmeistä... Silloin kun kävin niillä YTHS:n arviointiterapiakäynneillä, mainitsin käärmepainajaiseni ja terapeutti oli sitä mieltä, että ne kertovat ongelmista seksuaalisuuden kanssa, enkä kyllä oikein ole samaa mieltä siitä asiasta. Unia mielellään tulkitseva tätini taas on sitä mieltä, että elämässäni on joku kiero ja pahantahtoinen nainen. :D En ole ihan vakuuttunut siitäkään. :D Ehkä se johtuu vain siitä, että oikeastikin pelkään käärmeitä, mutta loppujen lopuksi pelkään enemmän mielikuvituskäärmeitä ja käärmeiden kuvia ja sitä mahdollisuutta, että jossakin on käärme. Jos jollakin on vaikka terraariossa käärme, niin ei se minua haittaa, kunhan se ei ole vapaana, enkä joudu koskemaan siihen. Mutta jos näen käärmeen vaikka tv:ssä tai kirjassa/netissä, näen aivan varmasti seuraavana yönä painajaista. Criminal Mindsissa oli torstaina käärme, mutta näin kyllä käärmeunta jo aiemmin viikolla. Se on kai vähän outoa, koska en minä sitä pelkää, että käärme voi tappaa minut, vaan ne ovat itsessään niin vastenmielisiä otuksia. Toisaalta en pelkää mitään muuta eläintä, eikä minulla ole mitään muuta fobiaa. Mutta loppujen lopuksi, se on vain eläin. Miksi minä rakastan muita eläimiä, mutta pelkään kuollakseni yhtä lajia? Minulla on sukulainen, joka pelkää kaikkia eläimiä, siis ihan kaikkia! Ja se on minusta niin käsittämätöntä! Hänen ei tarvitse kuin nähdä vaikka kissa ja hän kirkuu kuin hullu! En kykene ymmärtämään, mitä hänen aivoissaan tapahtuu tuolloin... Edes minä en reagoi niin oikeaankaan käärmeeseen! Joka tapauksessa, painajaiset saisivat loppua, koska päädyn siihen tilanteeseen, että pelkään mennä nukkumaan ja unirytmini alkaa taas muuttua.

Ja niin se uusi epilaattorini(koska ketäpä ei kiinnostaisi uusimmat tapahtumat karvanpoistooni liittyen...) osoittautui aika hyväksi. Ensin itse asiassa ajattelin, että sillä ei tee yhtään mitään, koska se aiheutti niin vähän kipua ja kieltämättä osa hellävaraisuudesta johtuikin tehon puutteesta. Mutta otin siitä pois sen hierovan ja värisevän ja tyynnyttävän (hätätilanteessa olisi varmaan leikannut ruohon ja keittänyt kahvitkin) lisäosan ja se oli ehdottomasti kivuttomin epilointikokemukseni ikinä, mikä muuttui vielä kivuttomammaksi mennessäni sen kanssa lämpimään suihkuun. Jos siis joku on kyllästynyt höyläämään karvojaan ja jonka mielestä omien hiustensa liimaaminen mikron avausmekanismiin vahan avulla on hieman epämiellyttävää, silk epil seiska on harkinnan arvoinen tuttavuus. Netistä sai sen vähän yli satasella, joten kannattaa vähän vertailla hintoja. Ja olen taas pari päivää karvaton... :)

Mutta raahaan nyt karvattoman ruhoni suihkuun ja yritän mennä ajoissa nukkumaan. Öitä! :)

torstai 6. helmikuuta 2014

Musiikki, joka muutti maailmaa(ni) :)

Joku kyseli aiemmin musiikkimaustani ja ajattelin valottaa enemmänkin musiikkia, jolla on ollut merkitystä minulle. En muista lapsena kuunnelleeni erityisesti musiikkia, mieleeni on jäänyt ainoastaan laulut joita itse lauloin, kuten Mörrimöykkylaulu. :) Ensimmäinen bändi, josta pidin oli Roxette; kaverini toi Roxetten c-kasetin kouluun ollessani ehkä 11 ja kuuntelimme sitä aina välitunneilla. Suosikkini oli Must have been love;


Yläasteella tykästyin Bon Joviin, muistan kuunneelleni heitä joka päivä varmaan vuoden ajan. Paras laulu tuolloin oli mielestäni Living on a prayer. (Voi taivas, tästä tuntuu olevan noin miljoona vuotta aikaa... :D)


Yksi varhaisimmista suosikeistani oli Sir Elwoodin hiljaiset värit ja erityisesti Älä mee: 


...ja Viimeisellä rannalla:


Seuraava suosikkini oli Alaniksen Ironic, jota kuuntelin loputtomiin. 


Olen tykännyt muutenkin Alaniksen musiikista. Joining you on vieläkin iPodillani


Beatlesiin ihastuin yläasteen luokkaretkellä Lapissa, kun olin 15 ja kaikki kuuntelivat heitä. Suosikkini tuolloin oli Jealous guy ja myöhemmin Stand by me. 



Tämän jälkeen muistissani on pieni aukko, enkä ole ihan varma, mitä kuuntelin lukioaikaan... Kaikki kaverini kuuntelivat Aqua Girliä ja minä vihasin sitä! :D 

Ja tajusin juuri unohtaneeni Cranberriesin; Zombie oli suosikkini pitkään. Sekin kuuluu yläasteaikojen muistoihin.


On myös paljon musiikkia, jota en ole varsinaisesti tarkoituksella kuunnellut, mutta jota on kuullut niin paljon radiosta, että niihin on kiintynyt. Yksi näistä on Leevi and the Leavings, erityisesti Raparperitaivas:


Ja myös Eput ja Dingo (sekä Neon2!!) saa teini-iän mieleen ja tätini on opettanut minut tykkäämään suosikistaan J. Karjalaisesta. Kuka muka ei tykkää Ankkurinapista? :)


Ja November Rain on aina yhtä ihana... Se on ollut suosikkini romanttisista lauluista niin kauan, kuin jaksan muistaa.


Nykyään erityisesti David Garrettin versiona:


Muutenkin pidän juuri David Garretista ja myös Escalasta. 

Yhteen aikaan kuuntelin lähes pelkästään Damien Ricea. Blowers daughter ja Delicate olivat suosikkini:



Keanen Somewhere only we know on aivan ihana, mutta pidän myös Lily Allenin versiosta: 


Myös Pink on kuulunut suosikkeihini jo pitkään. Ihastuin Pinkin musikkiin aikoinaan kuultuani Just like a Pill:in; 


Nykyään suosikkejani ovat I'm not dead ja Who Knew:



Yleisesti ottaen en ole Lady Gagan fani, mutta rakastan Edge of Glorya, se on myös suosikki lenkkeilylauluni: 


Olen myös kovasti tykästynyt Katy Perryn Roariin; aluksi en pitänyt siitä yhtään, mutta nyt olen jotenkin kiintynyt siihen:


Tämä tytön kohdalla luontoäiti on kyllä ollut poikkeuksellisen antelias; hänellä kun upean äänen lisäksi myös mielettömän kauniit kasvot. 

Myös Emeli Sanden Clown on minusta todella kaunis:


Ja sokerina pohjalla: Tämänhetkinen ehdoton suosikkini on Florence and the Machine, erityisesti Never Let me Go:


ja You've Got the Love:


Tosin heidän lauluistaan pidän melkein kaikista, joistain enemmän, joistain vähemmän. 

Olen ihan varma, että kun saan tämän julkaistua, muistan jonkin ihan hirveän tärkeän oleellisen laulun tai bändin menneisyydestäni. :) Varsinkin noita nuoruudenaikaisia on vaikea muistaa, näitä uudempia pystyin lunttaamaan juutuubin suosikkilistaltani. 

Onko mitään yhteäväisyyksiä, etenkin suunnilleen samanikäisillä? Suosituksia? :)

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Rise and whine

Näin kirpparilla paidan, jossa luki noin, mutta se oli s-kokoa, niin oli ihan turha ostaa, kun en ikinä s-kokoiseksi laihdu. Mutta teksti olisi sopinut minulle niin täydellisesti. Täytyy varmaan tulostaa ja silittää paitaan itse sama lause. :)

Ulkona on todella ankea ilma, tämä oli kyllä varmasti historian lyhyin talvi. Pari viikkoa oli lunta ja pakkasta ja nyt on yhtä kurjat kelit kuin joskus alkukeväästä. Meilläpäin on yleensä helmikuu ollut ihanan talvinen kuukausi, paksut valkoiset hanget ja aurinko paistaa. Nyt on vain sumua ja tihkusadetta. Ja ihan hirveän liukasta, kävelystä ei oikein tule mitään, kun on niin vaikea pysyä pystyssä. Tiedän, että se on hölmöä, mutta olen jo alkanut odottamaan syksyä, pimeyttä ja sateita ja tuulta ja sitä, miten luonto tuoksuu jotenkin märältä. Ja puunsavun tuoksua kirpeässä ilmassa, sen muistan aina ensimmäisenä syksyä ajatellessani. Kevät on minulle aina jotakin, mikä pitää vain yrittää kestää, parempia vuodenaikoja odotellessa. Nyt olen kuitenkin yrittänyt miettiä, että millä saisin keväästä edes hiukan miellyttävämmän, ettei se olisi aina niin kammottavaa. En minä aina inhonnut kevättä, joskin syksy on aina ollut suosikkivuodenaikani. Lapsena muistan ihan pitäneenikin keväästä, muistan, että minusta oli aivan ihanaa kun pääsi pyöräilemään ensimmäisen kerran talven jälkeen ja muistan leikkineeni joka kevät äitini tontin rajalla olevalla purolla. En ollut edes käynyt siellä vuosiin, ennen kuin nyt ennen joulua kävin katselemassa sopivaa joulukuusta ja siellä se yhä oli. Ehkä minun pitää mennä keväällä takaisin uittamaan kaarnalaivaa ja muita satunnaisia esineitä. Muistan, että lapsena minä ja paras kaverini uitimme siellä vähän kaikkea mahdollista ja yhtenä vuonna kadotin toisen kenkänikin, eikä sitä löytynyt koskaan. Äiti oli lievästi sanoen vihainen, kengät olivat aivan uudet. Tänä keväänä voisin uittaa jotain muuta kuin kenkiäni... Ja muistan, että yhtenä vuonna jopa odotin niin malttamattomana kevään tuloa, että kaivoin pihaamme rappusten eteen ison kuopan (kyllä, se edistää kevään tuloa...) ja puolet sukulaisistani putosi siihen, kun illalla oli pimeää. Se oli itse asiassa aika hauskaa, joten ehkä alankin kaivamaan isoja kuoppia satunnaisiin paikkoihin ja hihitän puskissa, kun ihmiset putoaa niihin. Kaikki kevääseen liittyvät hyvät muistot on kuitenkin lapsen muistoja, kevät alkoi tuntumaan epämiellyttävältä niin nuorena. Muistan joskus lukioikäisenä vain nukkuneeni ihan loputtomiin keväisin, saatoin nukkua 12 tuntia yössä ja silti olla jatkuvasti väsynyt. Ja kun koulun jälkeen unirytmini meni lopullisesti sekaisin, keväät muuttuivat aivan kammottaviksi, koska valo tuntuu minusta niin epämiellyttävältä. Keväisin on minusta kyllä ihan kaunista, kun luonto herää ja kaikkialla on vihreää, mutta valoa ei enää pääse pakoon minnekään. Jo nyt on iltaisin epämiellyttävän valoisaa... Luulen, että jos vain tulisi pimeää iltaisin, niin kevät olisi minun puolestani ihan ok, mutta en tiedä miten pääsisin eroon siitä epämiellyttävästä olotilasta, jonka valoisuus aiheuttaa. Ja minua ärsyttää, että alan pelkäämään sitä jo nyt, kun vielä on öisin pimeää! 

Pitää mennä viikonloppuna katselemaan uusia silmälaseja, tarvitsen jonkun mukaani, kun en tietenkään itse näe, miltä ne sangat näyttävät. Tosin äitini ei ole paras mahdollinen makutuomari, hänellä on aivan kammottava maku, ainakin sisustuksen ja vaatteiden suhteen! Pitää ottaa kamera mukaan, niin näen itsekin, miltä ne näyttää. Minusta minulle ei sovi oikein minkäänlaiset lasit, minulla kun on niin iso läski naama, mutta pienet silmät, että kaikki näyttää vähän hassuilta ja ainakaan mitkään modernit kehykset eivät sovi ollenkaan. Mutta pakko ostaa jonkinlaiset, koska en enää näe näillä nykyisillä ja pääkin on koko ajan kipeä. Nyt olisi kyllä todella halpojakin vaihtoehtoja, ainakin Nissenillä ja Specsaversillä, mutta onkohan laatu sitten hinnan mukainen... Onko kukaan ostanut niitä halvemman luokan laseja kummastakaan? Tosin nämä nykyiset maksoivat monta sataa ja niitä on korjattu lukemattomia kertoja, kun niistä irtoaa milloin mikäkin osa. Juuri eilen tipahti yksi ruuvi syliini, enkä edes löydä sopivaa kohtaa, mihin se voisi kuulua. Tai sitten se oli yksi niistä surullisenkuuluisista löysällä olevista ruuveista... Mikä kyllä selittäisi paljon.

Uusi epilaattorini ei ole vielä tullut (tilasin sen netistä, kun sai niin paljon halvemmalla) ja karvatilanteeni alkaa olla huolestuttava. Tilasin silk epil seiskan, sen jota voi käyttää vedessäkin, kun sitä on kovasti kehuttu ja ihan ensimmäinen epilaattorini oli silk epil. Tosin olen sen jälkeen rikkonut niitä ainakin kolme, mutta jospa se olisi kuitenkin hyvä. Niitäkin vain oli vaikka kuinka monenlaisia... Joten pitkän harkinnan jälkeen tein järkevän ja vastuullisen päätöksen ja tilasin sen, mikä oli pinkki. Toivottavasti on hintansa arvoinen. Tai edes toimiva. 

Kuten olen kertonutkin, tykkään kosmetiikasta ja ostin yksi päivä ihan hetken mielijohteesta vartalosavea. Pakkauksessa sanottiin, ettei sen käytön jälkeen saa käyttää saippuaa, vaan ihan kevyesti huuhdella se pois suihkussa... Voin vannoa, ettei tuon ohjeen kirjoittaja ollut itse kokeillut kyseistä tuotetta! Ensinnäkin sitä oli mahdotonta levittää niin, ettei se olisi valunut ja roiskunut joka paikkaan ja kauhukseni tajusin, että huuhtelusta huolimatta se jätti tummat jäljet kaakeleihin ja värjäsi saumat. Eikä se todellakaan lähtenyt iholta kevyesti suihkussa ilman saippuaa! Joten, miellyttävät ja rentouttavat 15 minuuttia ihoa hellivään vartalosaveen kietoutuneena päättyivät tunnin raivokkaaseen yrityksen saada se pois seiniltä ja pois iholtani! Ei muka saa pestä saippualla... Jouduin peseytymään neljästi, ennen kuin olin taas normaalin värinen ja voisin vaikka vannoa, että silti pystyn edelleen haistamaan sen ihollani! Ja kaakelien saumat... No, ne olivat aika tummuneet jo valmiiksi, joten... Jääköön tämä elämäni viimeiseksi vartalosaven testaukseksi. :D Tosin vastaavia kosmetiikkakokeiluja löytyy menneisyydestäni vähän liian monta. Ikimuistoisimpana se, kun ihan itse tekemäni luonnollinen vartalonkuorinta-aine tukki kylpyhuoneen lattiakaivon, eikä sitä meinattu saada millään auki. (Haluaako kukaan ohjeen? :D) 

Minusta ihan tuntui, että minulla oli jokin aihekin, mistä kirjoittaa, mutta se nyt näköjään katosi mielestä... Ehkä se muistuu myöhemmin. :) Nyt pitää kuitenkin mennä etsimään jotain syötävää ja laittamaan pyykit(tällä kertaa ihan normaalin väriset) kaappiin. :)

maanantai 3. helmikuuta 2014

Helmikuu

Vietin kerrankin ihan superterveellisen viikonlopun, en syönyt mitään edes hiukan epäterveellistä(paitsi pahimpien fitnessintoilijoiden pannaan julistaman banaanin) ja elin lähinnä proteiinilla ja tuoreilla kasviksilla. Höyrytin parsaa ja tein kaalikeittoa, paistoin kesäkurpitsaa ja söin elämäni ensimmäisen granaattiomenan. En oikein osaa sanoa pidinkö siitä, ei se ainakaan pahaakaan ollut. Pitää kokeilla uudestaan. Hinta vain oli aika suolainen. Kävimme äidin kanssa kaupassa perjantaina ja varmaan ensimmäistä kertaa elämässämme emme ostaneet mitään epäterveellistä. Yritän saada äitini syömään terveellisesti ja laihtumaan, katsotaan nyt, tuleeko siitä mitään. Hän on vielä pahempi kuin minä hiilihydraattien suhteen, hän ei useinkaan syö mitään proteiinia päivän aikana ja muutenkin hänen ruokavalionsa on ihan hirveä. Hän haluaisi laihtua, mutta hänen laihdutusmetodinsa on yleensä se, ettei hän syö muutamaan viikkoon oikein mitään. Paino kyllä laskee, mutta ei se kauaa kestä. Nyt yritän saada hänet syömään terveellisemmin. Ja juu, sokea taluttaa sokeaa... :) Mutta ehkä me opimme toisiltamme jotakin.

Sain vihdoin pakattua joulun laatikoihin, tuntui, että on vain päästettävä irti joulusta, vaikka se otti todella koville tänä vuonna. Meillä on kauhean paljon kaikkea joulutavaraa ja kun sain kaiken pois, koko talo näytti niin tyhjältä ja autiolta. Mutta kyllä siihen taas tottuu ja aika kuluu niin nopeasti, että pian saan taas alkaa haaveilemaan seuraavasta joulusta.

Kissoista pienin on alkanut käyttäytymään hieman kummallisesti ja pakko kai se on uskoa, että minun pikkuisella, suloisella tyttöselläni on kiima, vaikka hän on vielä ihan vauva! Olin ajatellut, että hän saisi vielä vähän kasvaa ennen leikkausta, koska hän on kovin pieni ja hento, mutta pakko kai tilata aika. Pitää samalla viedä keskimmäinen rokotuksille, kun siinä kuitenkin säästää jo lähes rokotteen hinnan, kun ei tarvitse maksaa erikseen käyntimaksua. Meillä oli joskus vuosia sitten juuri sopivasti kaikki eläimet sen ikäisiä, että kaikki sai vietyä kerralla rokotuksille ja se matka oli aina aika kiinnostava, kun varsinkin äidin koira ja yksi kissoista ei tykännyt autossa olosta sitten yhtään. :D Ja minun silloinen koirani haukkui aina nähdessään toisen koiran ja äidin koira haukkui ihan muuten vain koko matkan ja yksi kissa huusi suoraa huutoa niin kauan, kun oli auton sisällä ja kaksi muutakin naukui kai myötätunnosta ja kun pysähdyimme liikennevaloissa, ihmiset jalkakäytävällä pysähtyivät kuuntelemaan ja tuijottamaan. :D Kerran jätin heidät ihan hetkeksi parkkipaikalle, kun kävin katsomassa, että voin viedä heidät sisälle ja kun tulin takaisin ihmiset tuijottivat autoa(eläinlääkärin parkkis on samalla kaupan parkkis), kun ikkunat oli huurussa, eivätkä he nähneet, mikä sitä meteliä pitää. Sanoin, että siskolla on uusi poikaystävä ja hän on aika äänekäs, paras kai olla häiritsemättä heitä vähään aikaan ja mummot katsoivat minua aika pitkään. Nämä nykyiset kissat kuitenkin ihan viihtyy autossa, joten heidän kanssaan ei pitäisi olla ongelmaa.

Vaa'alla en ole uskaltanut käydä vieläkään, eikä tietoa viimeisesti kontrollistakaan ole tullut... Jotenkin se taas pelottaa minua, vaikka ei kai siinä mitään kummempaa ole, ainakaan painoni ei ole kääntynyt nousuun ja kun päätin, etten halua sitä vatsanahankiristystä, ei minun sikäli tarvitse olla tavoitteessanikaan. Olisi se kuitenkin ollut ihan kiva, näyttää heille, että sentään laihdun, kun en missään vaiheessa pärjännyt yhtä hyvin kuin muut leikatut. Enkä näköjään edelleenkään. Mutta en ole vielä luovuttanutkaan, saan kyllä jossain vaiheessa nämä loputkin kilot pois. Joulun jälkeen minulla on kuitenkin ollut lihavampi olo kuin pitkiin aikoihin, paljon lihavampi kuin viime kesänä, vaikka tiedän edelleen painavani vähemmän kuin silloin. Kävin äsken kaupassa ja laitoin kaapista päälle housut, joita en ole käyttänyt ainakaan vuoteen ja ne olivat kuin pellen housut, jouduin vyöttämään ne rintojen alle ja silti ne näyttivät ihan hulluilta. Eikä ne ole edes ne isoimmat housut, mitkä minulla oli käytössä. Tiedän, että isoimmillani en olisi edes mahtunut näihin housuihin. Se on outoa, kun tällä hetkellä tuntuu, että olen ihan valtava ja sitten housuista näen, että ennen olin vielä  paljon valtavampikin! Joskus taas tunnen oloni jotenkin kutistuneeksi, en siis laihtuneeksi, vaan vähän kuin puhkaistuksi ilmapalloksi. Mutta useimmiten en edes muista mitään muutosta tapahtuneen.

Joka tapauksessa, minun on pitänyt imuroida koko ilta ja nyt on kai pakko ryhtyä siihen, ennen kuin tulee liian myöhäistä. Hauskaa helmikuun ekaa viikkoa! :)