keskiviikko 26. helmikuuta 2014

:)

Juttelin äitini kanssa äsken puhelimessa ja kuulemma yksi lukioaikojen ystäväni oli kuollut. Syöpään. En edes tiennyt, että hän oli sairas, en ole nähnyt häntä vuosiin. Tuntuu oudolta, hän oli niin nuori. Hänellä oli ainakin yksi lapsi, joten kamalaa lapsenkin kannalta. Vaikka jollakin tavalla niistä ajoista tuntuu olevan todella kauan, toisaalta tuntuu, kuin se olisi ollut eilen. Hän oli kerrassaan erikoinen ihminen, joka teki ihan outoja asioita. Vietimme usein aikaa samassa kaveriporukassa ja kerran hän kyytsäsi minua pyörällä jonnekin(olimme kännissä kuin pienet käet). Yht'äkkiä hän näki jonkun tuttunsa, joten hän hyppäsi pyörän selästä kesken vauhdin ja minä jäin istumaan kaatuvan pyörän selkään kuin hidastetussa elokuvassa. Minulla on vieläkin arpi muistona. :) Joten ainakin tulen muistamaan hänet.

Myös yksi äitini ystävä soitti ja kutsui minut puolisonsa hautajaisiin. Miksi he aina kutsuvat minut, minusta on hirveää katsoa toisten ihmisten surua?! Onko tuo aivan kamalasti sanottu? Se on vain niin rankkaa. Eikä nämä ihmiset koskaan kutsu minua synttäreilleen tai mihinkään muuhun juhliin, mutta hautajaisiin kyllä! Miksi??? Minä hädin tuskin tunsin häntä, en tiedä olenko koskaan edes puhunut hänen kanssaan kuin jotain peruskohteliaita tervehdyksiä. Ja nyt minun pitää mennä katsomaan, kun hänen perheellään on ihan hirveän rankkaa ja vaikeaa... Oikeasti, olenko ihan kamala ihminen, kun ajattelen näin? Minusta tuntuu, että olen liian nuori käsittelemään näin paljon kuolemaa ja se pelottaa minua vanhempieni takia. Toinen vanhempani on viimeisen vuoden aikana vanhentunut ihan silmissä, hän on alkanut liikkumaan niin hitaasti ja hänestä on tullut jotenkin epävakaa. Se hirvittää minua!

Ja äidistäni on tullut todella laiska. En tiedä onko se pelkkää laiskuutta vai vanhenemista, mutta joka tapauksessa se on huono juttu. En saa häntä tekemään mitään, en edes tulemaan pellolle mukaan, kun potkin palloa koiralle, lenkistä puhumattakaan. Olen tosiaan yrittänyt saada häntä laihtumaan koko alkuvuoden ja kun lauantaina kävimme vaa'alla, hän oli lihonut kaksi kiloa. Tosin mikäs minä olen sanomaan, mutta pelkään hänen terveytensä puolesta. Hän on kuitenkin syönyt terveellisemmin tai ainakin jonnekin ne ruoat katoaa, mitkä käymme viikonloppuisin ostamassa. Ja olen itsekin samalla syönyt paremmin, kun tarjolla on ollut enemmän vihanneksia ja hedelmiä ja terveellistä ruokaa. Itselle on niin hankala ostaa, koska jos ostan jotakin, niin sitten syön sitä koko hemmetin viikon. Kotona voi syödä erilaisia vihanneksia, koska on muitakin ihmisiä niitä syömässä. Äidille vain on hankala kokata, koska itse söisin mielelläni erilaisia papuja ja linssejä ja vastaavaa, mutta äidillä on kihti. Ja hän inhoaa kaikkia maitotuotteita ja olen perinyt häneltä syvän rakkauteni hiilihydraatteja kohtaan, joten... Sitä paitsi, onhan se vähän koomista, että minä yritän ohjeistaa jotakuta toista syömään terveellisemmin. :D Mutta tiedän teorian, käytäntö onkin sitten vallan toinen juttu! :)  Olen vain niin huolissani siitä, että hänellä on sairauksia ja ylipainoa ja surkeat ruokailutavat, eikä hän ole harrastanut liikuntaa sitten minun syntymäni. Vaikka meillä ei sinällään suvussa ole mitään vakavia sairauksia, meillä joko kuollaan viinaan tai eletään vanhoiksi. Mutta varmasti sillä vuosikausien juomisellakin on ollut vaikutuksensa.

Syöminen on edelleen itsellenikin hankalaa. En halua olla lihava. Mutta haluaisin ruokaa ja herkkuja. Ja koko ajan joudun tasapainoilemaan sen välillä, että haluan kahta asiaa, joita ei voi saada yhtä aikaa. Ja ongelma on siinä, että toisesta saa sen nautinnon ja tyydytyksen heti, toisen suhteen joutuu tekemään pitkään työtä hyvin vaatimatonta lopputulosta vastaan. Onhan se todella lapsellista keskittyä siihen välittömään nautintoon, mutta... Niin minä tein hyvin kauan ja jossain määrin vieläkin. Koska vaikka en tietenkään voi syödä kuten ennen, silti etsin ruoasta nautintoa ja seuraa ja ajanvietettä, ajatteluni ei ole muuttunut. Ja syön vieläkin herkkuja, joita ei pitäisi. Eikä ongelma oikeastaan ole ne herkut, koska joku 38 kilokalorin muumikarkkiaski ei tee minua taas 120 -kiloiseksi, mutta se ajattelu niiden herkkujen takana... Ne ovat kuin palkinto, joka pyörii mielessäni koko päivän, keskityn siihen ja odotan sitä. Joka päivä minä käyn sen taistelun; lähdenkö siwaan ostamaan jotakin hyvää vai selviänkö koko päivästä ilman herkkuja. Toisina päivinä voitan, toisina häviän. Ja kun häviän, se on päiväni kohokohta, niin säälittävältä kuin se varmasti kuulostaakin. Toisaalta, nyt pystyn vain ostamaan sen jonkun yhden jutun, ennen olisin kantanut kotiin puoli kauppaa. Myös limsasta ja kahvijuomista luopuminen on sujunut kohtuullisesti. Olen koko alkuvuoden aikana juonut ehkä kolme Seattle Lattea ja Pepsiä muutaman kerran. Olen ihan tyytyväinen siihen.

Tästä on paljon puhetta lihavuusleikattujen välillä netissä ja jotkut ovat sitä mieltä, ettei leikattujen pitäisi syödä ollenkaan mitään hyvää, kuin ehkä joskus hyvin harvoin. Minä enemmänkin mietin sitä riskiä; en näe ongelmaa siinä, että viikon aikana saaduista kaloreista parisataa olisi omistettu herkuille, mutta johtaako se sitten taas aina vain suurempaan määrään? Pitäisikö minun yrittää olla kokonaan ilman? Kuitenkin haaveeni syömisen suhteen on normaalius. En minä toivo, etten jonain päivänä söisi ikinä mitään epäterveellistä tai että olisin täysin ilman herkkuja, mutta olen huolissani siitä, että syömiseni lähtee käsistä. Tosin jos oikein ymmärrän, niin leikkauksen hyödyn pitäisi nyt olla ohi, joten nyt ollaan omillaan! Se ei koskaan ennen onnistunut, mutta ehkä tällä kertaa!

Minulla vain on niin monimutkainen suhde tähän kaikkeen. Kaikki varmasti tuntevat Kate Mossin kuuluisaksi tekemän lauseen mikään ei maistu niin hyvältä kuin laihuus tuntuu. En ehkä ihan täysin osaa kuvitella tuota tilannetta. Ehkä Kate vain ei ole maistanut oikeita ruokia? :) Toisaalta en edes haaveile laihuudesta, vaan jonkinlaisesta suunnilleennormaali -vartalosta, mutta voisinko minäkin todella saada ruokaa vastaavaa nautintoa laihasta kropasta? Olisiko sillä eroa, jos se olisi täydellinen kuten Kate Mossin mielestä hänen kroppansa varmasti on vai vaikuttaisiko se, että minulla kuitenkin laihanakin olisi suhteettoman iso alavartalo? Maistuuko jokin yhtä hyvältä kuin normaalipainoisuus päärynävartalossa? Jäätelö, ehkä? Minusta Kate Moss on kyllä kaunis, enkä voisi kuvitella hänen olevan yhtään isompi, mutta hänen vartalonsa ei kuitenkaan ole minulla edes unelmana, minusta minun kuuluu olla vähän täyteläisempi. Ei nyt tosiaan aivan näin täyteläinen, mutta... :D Pikakurssi kodinostoon -ohjelman Egypt Sherrod on aivan käsittämättömän upea, hänen vartaloaan pitäisin aivan täydellisenä. Tosin hän onkin täydellinen tiimalasi painonvaihteluista huolimatta. Onkohan hänellä selluliittia? Tietääkö kukaan? Valehdelkaa, jos ei ole! :) Mutta sellaisen vartalon haluaisin, jos voisin valita mitä tahansa, en Kate Mossin vartaloa. Ja haluaisin myös hänen säärensä ja silmänsä, kun nyt aiheessa ollaan! :)

Aamulla on aika verikokeille, kontrolliani ei sittenkään oltu unohdettu. Pahoin pelkään, että jokin on vialla. Hiukseni eivät ole koskaan olleet näin huonossa kunnossa ja jos saan haavan, se vuotaa ihan loputtomiin! En tiedä onko kyse imeytymisongelmasta vai enkö vain saa tarpeeksi vitamiineja ja muuta ravinnosta... Tuo verenvuoto viittaisi c-vitamiinin puutteeseen ja se lääkäri, joka hoitaa mt-ongelmiani, käski minun syödä mahdollisimman paljon kaikkea c-vitamiinipitoista, mutta se ei auttanut. No, kuukauden päästä kuulen, onko jossain ongelma. Kuitenkin kaikesta huolimatta, syön nyt terveellisemmin kuin koskaan(vaikka parantamisenkin varaa todellakin olisi!), joten olisi hassua, jos nyt jokin on vialla. Yritän kuitenkin olla miettimättä sitä, kunnes kuulen kokeiden tulokset. Ja lauantaina on pakko käydä vaa'alla, minun on pakko saada tietää, missä mennään. :/ Apua! :D

Mukavaa loppuviikkoa! :)


18 kommenttia:

  1. http://jadelaughsalot.files.wordpress.com/2013/03/um-no.jpg

    :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti tuli oikea kuva, ekaa kertaa puhelimella linkkaan:D

      Poista
    2. :D Joo, tuli!

      Mutta oikeasti, Kate Mosshan löydettiin 13-vuotiaana ja oletan, ettei kukaan pysty pitämään vartaloaan niin hoikkana herkuttelemalla, joten on hyvinkin mahdollista, ettei hän ole koskaan edes maistanut niitä ruokia, jotka on meille herkkuja!

      Poista
  2. Minäkin olen työssäni antanut jos jonkinlaista ohjausta terveellisistä elämäntavoista, ja etenkin silloin kun painoin 112 kiloa, ne ohjeet ovat kuulostaneet varmaan tosi uskottavilta :D Mutta sinä nyt olet tehnyt jo ison työn, vaikka et tavoitepainossasi olekaan, että ei se että neuvot äitiäsi nyt niin hassulta kuulosta. Toivottavasti hän saa terveellisistä elämäntavoista kiinni! Onko hän niin iso, että lihavuusleikkaus voisi olla vaihtoehto, ja jos, niin mitä hän siitä ajattelee?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta onhan se teoria ihan eri asia kuin toteutus! Minä olen aina tiennyt, millainen olisi terveellinen ruokavalioa, mutta yleensä olen silti antanut periksi halulle syödä roskaa. :/

      Hän ei halua leikkaukseen, olen kyllä ehdottanut sitä. Ja kun hänen serkkunsakin kuoli sen jälkeen syksyllä, hän on vielä vastahakoisempi.

      Poista
  3. Muuten, tuosta leikkauksen hyödyistä vielä. Mitä sinulle sanottiin siitä kuinka kauan leikkaus auttaisi laihtumaan? Mulle sanottiin, että ekat kaksi vuotta olisi tärkeimmät ja sitten vaikeutuu ja monesti alkaa paino jopa nousta. Mutta nyt viime aikoina olen lukenut että uusille leikatuille olisi puhuttu yhdestä vuodesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle sanottiin niin, että laihtuminen tapahtuu ensimmäisen puolen vuoden ja korkeintaan vuoden aikana ja sitten kahden vuoden jälkeen monilla alkaa taas paino nousta. Ja niinhän se minullakin oli, että ensimmäiset puoli vuotta paino putosi itsestään tai siis leikkauksen ansiosta, mutta sen jälkeen on täytynyt yrittää ihan tosissaan saada se laskemaan lisää. Kohta tulee kaksi vuotta täyteen, joten toivon tosissani, ettei se alkaisi nousta!! :/

      Poista
    2. Ahaa! Mielenkiintoista. Mulla on paino pudonnut nyt toisen puolen vuoden aikana melkein yhtä paljon kuin ensimmäisenkin. Välillä mietin, että kohta se mahdollinen painonnousuvaihe alkaa minullakin ja menen vähän paniikkiin. Mulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten painoa hallitaan, siis pidetään paikoillaan, osaan ainoastaan laihtua tai lihoa.

      Poista
    3. Olisikohan siinä sitten jotain eroa leikkaustyypin mukaan? Vai onko se vain niin, että eri sairaaloissa sanotaan eri tavalla... Minulle tulee nyt tosiaan se kaksi vuotta täyteen. Ja äitini leikattu ystävä alkoi lihoa kahden vuoden jälkeen uudelleen, joten olen huolissani. Minulla on ihan sama, että osaan (jotenkin) laihduttaa ja lihomisessa olen suorastaan loistava, mutta painonhallinta... Toivottavasti!!

      Poista
  4. "Maistuuko jokin yhtä hyvältä kuin normaalipainoisuus päärynävartalossa?"

    Paremmaltakin maistuu ainakin jäätelö ja suklaa. Varsinkin paljon jäätelöä. Myös suolapähkinät, pizza ja nachot maistuvat paremmilta. Samoin monet ihan tavalliset ruoat isoina annoksina. Suunnilleen yhtä hyviltä maistuvat monet karkit, vanukkaat, sipsit ja leivonnaiset.

    Sivumennen sanoen, olen alkanut epäillä, että monella laihalla ihmisellä on jotain vikaa maku- ja hajuaistissa, koska he eivät tunnu välittävän ruoasta niin kovin paljoa. Minusta tuo on aivan käsittämätöntä :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Okei, niin epäilinkin!

      Katselen usein dieetit vaihtoon -ohjelmaa, koska minua kiehtoo siinä ne alipainoiset ihmiset. Se on niin outo ajatus, kun he sanovat, etteivät saa mitään syömisestä, että he vain tekevät sen, koska on pakko! Ja silti suurin osa heistä syö ihan roskaa, ettei sitten edes kunnon ruokaa. Tuntuu hassulta, että jonkun ruokavalio koostuu karkeista, mutta se henkilö ei sitten edes nauti niistä... Minä voin saada hyvästä ruoasta tai herkusta niin suurta nautintoa, että se on sairasta...

      Mutta ihan vakavissani uskon, että ihmisillä on ihan jotain fysiologisia eroa ruoan suhteen. Ei se voi olla pelkästään opittu tapa!

      Poista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos minulla on jotain hyvää suussani, niin ei kyllä tosiaan tule mieleenkään mikään tuollainen! :D Koska olen vähän skeptinen sen suhteen, että se olisi totta... Ehkä joillekin, mutta ei minulle.

      Se on todella pelottavaa! Eikä ole mitään, mitä voisimme tehdä, ei kerta kaikkiaan mitään! Jokainen kuolee joskus, joten se ei ole jotakin, joka ehkä tapahtuu, vaan se tulee tapahtumaan, koska ja miten on eri asia. Se on hirvittävää!

      Onneksi olkoon! :) Minä olen vain pari vuotta nuorempi. Minulla oli hirveä ikäkriisi ennen kolmeakymmentä, mutta sen jälkeen se on ollut ihan sama, vanha mikä vanha. :) Onko ne isäsi suvussa olevat jutut sellaisia, jotka vaikuttaa naisiinkin? Onneksi edes jonkin verran itsekin pystyy vaikuttamaan, sinähän et tupakoi, etkä ainakaan säännöllisesti juokaan ja nyt kun vielä laihdutkin, niin jo se laskee riskiä melkoisesti. Minä olen suvusta, jossa tosiaan juodaan itsensä hautaan, enkä oikein tiedä, onko meillä mitään perinnöllistä sairautta. Tiedän myös, että biologisen isäni suvussa eletään vanhoiksi. Jokin sairaus on tietysti riski, mutta ei se ole tae siitä, että kuolisit nuorena! Ehkä et sairastu, ei kaikki sairastu! Toivotaan, että elät vielä pitkään! :) Ainakin toiset 36 vuotta, kaksi päivää, 13 tuntia ja 24 minuuttia! :)

      Poista
    2. Ehdit poistaa kommenttisi tässä välillä? Haluatko, että poistan tuon vastauksenkin?

      Poista
    3. Meitsi on salaman nopeeko sille tuulelle sattuu ;)
      Anna vain olla, en oikeastaan edes tiiä enää miksi sen poistin. Tai no, eksyin tuosta sun kirjoituksesta sivupoluille, kun aloin (taas) valittaa jotain...

      Äitin puolella ollaan pitkäikäisiä, isän puolella ei. Ja sukupuolella ei ole väliä. Isän äiti kuoli 70. Että nuorena hänkin, niin kuin isä.

      Jännä miten tuo ikäkriisi iskee ihan yks kaks. En olis ikinä uskonu että koen mitään tällästä. Huoh... Hirveetä!!!

      Sulla se on pitkä elämä vielä edessä, jos et vanhoilla päivillä ala tissutteleen (ja sitä en kyllä usko tapahtuvan)...

      Poista
    4. Okei! :D

      Ollaan toiveikkaita, että olet perinyt sen äidin puoleisen pitkäikäisyyden! :) Ja, en nyt tiedä, mihin isäsi kuoli, mutta aika moneen sairauteen vaaditaan kuitenkin sekä perinnöllinen altistus että sitten se jokin enemmän omaan elämään liittyvä altistus, joka vaikuttaa. Poikkeuksiakin toki on, mutta jos se on sellaista, mihin voit itse vaikuttaa, niin voi hyvinkin olla, että onnistut välttymään siltä!

      Se on muuten aika kauheaa, syvimmät hetkeni olen kokenut viimeisinä kakkosella alkavina syntymäpäivinäni!

      Luulen myös, että olen sitä viinan kanssa läträämistä nähnyt ihan riittämiin yhdelle elämälle, ei tarvitse enää itse alkaa juomaan! :D

      Poista
  6. Minulla on nyt puoli vuotta leikkauksesta ja mun paino on alkanut nyt tökkiä, ei tipu enää kuten ennen.Huolettaa, kun mulla olisi vielä niin paljon tiputettavaa. Mulle sanottiin kans että ekan vuoden tippuu.Sitten toisena vuonna voi vielä tippua ja sit voi alkaa taas nousta :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla myös ekan puolen vuoden jälkeen laihtuminen on takunnut ihan tosissaan. En helposti liho, mutta se, että paino laskee, vaatii kyllä työtä, mikä tietysti huolestuttaa minua, koska en ilman leikkausta onnistunut laihtumaan! Mutta hitaasti olen sitä kuitenkin saanut alas puolentoista vuoden aikanakin ja nyt (toivoakseni) on alle kymppi tavoitteeseeni, jonka aion saavuttaa, vaikka se vaatisi mitä! Kaksi vuotta tulee täyteen kolmen viikon päästä, joten... Ei auta kuin tehdä parhaansa ja toivoa, että se riittää! :)

      Poista