lauantai 22. maaliskuuta 2014

Paino tänään…

…oli tasan 83 kg. Ihan ok. Minulla on juuri nyt sellainen tunne, että yritän vain pysyä tässä lukemassa vähän aikaa, en jaksa nyt kiduttaa itseäni. :) Ehkä keväämmällä. Syömiseni ovat vakiintuneet noin 1200 kcal:iin päivässä ja se on jotenkin luontevan tuntuinen lukema. Vaikka söisin aika vapaasti, illalla, kun lasken päivän kalorit yhteen, tuo on aika todennäköinen lopputulos. Minun pitäisi ehkä syödä hieman vähemmän(tai no, paljon vähemmän, jos aion laihtua!), mutta en ainakaan liho tuolla määrällä ja saan helposti kaiken tarvittavan. Siellä alle 700 kcal:issa, mikä painon putoamiseen tarvitaan, onkin sitten jo haasteellisempaa saada ravinnosta kaikki välttämätön. Haluaisin kyllä päästä sinne 75:een mahdollisimman pian, mutta juuri nyt olen ihan ok näissäkin lukemissa. 

Olen aivan ihastunut ruokalajiin nimeltä Shakshuka. Tai no, munakastahan tuo on. :D Mutta olen tehnyt sitä nyt monta kertaa ja tykkään kovasti. Se on ihan terveellistäkin, vaikka tietysti kananmunien terveellisyydestä ollaan eri mieltä joka viikko. Tein myös ensimmäisen kerran kasvispiirakkaa niin, että korvasin rasvan avokadolla, mutta se ei oikein tainnut onnistua. Se pohja jäi minusta raa’aksi, vaikka se oli lopulta uunissa kaksinkertaisen ajan. Tai en tiedä, ehkä sen kuuluukin olla sellainen, kun siihen ei kuitenkaan tullut mitään leivinjauhetta tai hiivaa tai vastaavaa. Onko joku tehnyt ja saanut mielestään hyvänmakuisen lopputuloksen? Ei se nyt suoranaisesti pahaa ollut, mutta se ei kohonnut uunissa yhtään ja ainakin oletan, että se jäi raa’aksi, vaikka esipaistoin ensin pelkkää pohjaa.

Ulkona on jo todella keväistä, vaikka on vielä maaliskuu! Puissa ja pensaissa on silmut ja ruoho on alkanut vihertää ja ilmeisesti ekat sinivuokot ovat puhkeamassa. Torstain lumisateesta ei ole jäljellä mitään. En itse asiassa muista, että meillä kotona olisi koskaan ollut täysin lumetonta jo maaliskuussa, vähintään kasoissa, joihin lunta on kolattu, on ollut jotain jäljellä ja viime vuonna oli vielä huhtikuussakin kunnon kinokset! Minun puolestani saisi nyt tulla kunnolla kevät, tällaiset välivuodenajat on kaikkein pahimpia, kun ei ole kunnolla mikään vuodenaika. Koko viime vuosi on ollut vähän huono siinä mielessä, syksykään ei ollut mitenkään erityisen hieno ja talvea ei ollut ollenkaan ja viime kesäkin oli aika kylmä. No, ehkä nyt sitten saamme ihan ideaaliset vuodenajat tänä vuonna! :)

Loukkasin sormeni, joten tämä kirjoittaminen on nyt vähän tuskaa, joten ei enempää tällä kertaa. Mutta hyvää viikonloppua taas kerran! :)  


torstai 20. maaliskuuta 2014

2 vuotta leikkauksesta

Kaksi vuotta sitten tähän aikaan istuin aivan paniikissa sairaalavuoteella odottaen, että minut kärrättäisiin leikkaussaliin. Pitäisi ehkä olla todella paljon sanottavaa, mutta... Tästä on tullut niin normaali osa elämääni, etten enää oikein edes muista, mitä kaikkea se muuttikaan. Mutta minkä voin sanoa ihan täydestä sydämestäni on se, etten ole katunut hetkeäkään. En kertaakaan. Se oli hyvä päätös ja olen tyytyväinen, että kaikista peloistani huolimatta tein sen. Ja tiedän aivan varmasti, etten olisi koskaan pystynyt laihtumaan ilman leikkausta, se oli ainoa mahdollisuuteni. Nyt ei auta kuin toivoa, että pystyn myös pitämään kilot pois ja ehkä pääsen vielä muutamasta eroonkin. :)

Nykyään tunnen oikeastaan olevani syömisen suhteen ihan normaali. Minulla on päiviä, jolloin tuntuu, ettei vatsaan mahdu oikein mitään, mutta ei sekään ole mitenkään epämiellyttävää. Useimmiten tunnen kuitenkin olevani vain normaali ja omat annoskokoni tuntuvat jopa suurilta. Pystyn nykyään syömään enemmän kuin kaksi desiä, varsinkin jos ruoka on nestemäistä, kuten keittoa. Arvioisin, että vatsani koko on noin kolmisen desiä, ehkä hiukan enemmänkin. En pysty kerralla juomaan puolta litraa vettä, mutta kahdessa osassa se onnistuu ja kolmessa osassa juotuna tuntuu luontevalta. Toisaalta juon ja syön mielelläni pieniä annoksia, koska en halua vatsani venyvän. Ainoa hankala asia on vesi, koska sitä pitäisi muistaa juoda niin usein, pitkin päivää. Ennen join muutaman kerran päivässä ainakin puoli litraa kerralla, nyt pitäisi muistaa tehdä se ainakin kolminkertaisesti saadakseni saman verran. En kuitenkaan ole mitenkään kuivunut tai huonovointinen, mutta mielelläni joisin enemmän. Tosin juon kyllä sen suositellun puolitoista litraa päivässä ja ruoastakin tulee nestettä, mutta ennen join moninkertaisesti enemmän ja se edelleen tuntuu minusta tavoiteltavalta tilanteelta.

Pelkäsin ennen leikkausta sitä, miten selviytyisin, kun ei olisi ruokaa, jolla käsitellä tunteitani, mutta se on sujunut pääosin ihan hyvin. Sunnuntait on vaikeita, ne ovat ahdistavia päiviä ja sunnuntai-iltaisin syön aina huonosti ja liikaa. Vietän puolet illasta availlen kaappeja ja yrittäen hillitä itseäni ja yrittäen löytää jotakin, mitä olisi ok syödä, mutta huono ruokavalio vain pahentaa ahdistustani. Useimmiten päädyn jostain syystä syömään juustoa. Muut päivät ovat helpompia ja painoni on aina alimmillaan torstaiaamuna. En oikein ole varma, miksi...  Ilmeisesti sitten alkuviikosta juon vähemmän, ihan huomaamattani. Jotenkin se, että minulla ei yksinkertaisesti ole vaihtoehtoa, auttaa. En voi ahmia, se on fyysisesti mahdotonta, joten en voi tehdä huonoa päätöstä. Mutta toisaalta nykyään jo pienempikin määrä huonoa ruokaa aiheuttaa morkkiksen, varsinkin jos olen muutenkin syönyt vain vähän sinne päin. Se tuntuu jotenkin hassulta, kun ennen saatoin syödä pizzan ja pussillisen perunalastuja ja suklaalevyn ja limsapullon, kerralla, mitä tietysti jälkeenpäin kaduin. Nyt saan vastaavan morkkiksen siitä, että söin pari palaa suklaata. Mikä nyt tietysti ei ole hyvä juttu, mutta kun yleensä se tapahtuu vain sunnuntaisin, ei se ole niin suuri asia, kuin miltä se minusta tuntuu.

Täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka olen jo laihtunutkin aika paljon, minulla on edelleen aika lailla nolla prosenttia uskoa onnistumiseeni. Muutamia pieniä satunnaisia toivonpilkahduksia lukuun ottamatta, olen koko ajan uskonut, ettei tästä tule yhtään mitään ja etten ikinä voi laihtua. Ja siltä minusta edelleen tuntuu, melkein 40 kiloa myöhemminkin! En tiedä miksi, luulisi, että edes tässä vaiheessa alkaisin uskoa laihtumiseeni, mutta... Joten, te jotka olette sanoneet, ettei asioita saa, ellei niihin usko, niin valitan, olen nyt virallisesti todistanut teidän olevan väärässä! :D Okei, siihen tarvittiin noin kymppitonni, kirurgi, muutama hoitaja ja varmaan joku muukin lääkäri, mutta se tapahtui ilman omaa uskoani. :) Se tuntuu vieläkin niin epätodelliselta, etten enää paina kolminumeroista lukua! Jokin osa minusta yllättyy joka kerta, kun käyn vaa'alla. En ole vieläkään sisäistänyt muutosta, en vieläkään muista laihtuneeni. Se on niin outoa... Mutta vaikka en tunne itseäni laihemmaksi, tunnen itseni pidemmäksi. Ennen minusta tuntui, kuin olisin pyöreä kuin pallo, lyhyt ja lihava, nyt tunnen olevani paljon pidempi. Kai se jotenkin johtuu siitä, että olen laihtunut, vaikka en varsinaisesti tunne laihtuneeni.

Myös suhtautumiseni eri makuihin on alkanut viime aikoina muuttua takaisin siihen, mitä se oli ennen leikkausta. Kuten aiemmin kerroin, aloin yht'äkkiä taas pitää raejuustosta. Ennen leikkausta himoitsin usein appelsiinimehua, sitten en voinut enää sietää sitä. Nyt olen taas alkanut himoita sitä. Ja syön taas omenoita, niitäkään en pystynyt syömään leikkauksen jälkeen. Tosin mandariinit eivät vieläkään houkuta. En tiedä miksi makuaistini nyt palautui, ehkä niin kuuluukin olla. Se on kuitenkin todella kummallista. En vieläkään ymmärrä, miten palan poistaminen mahalaukusta voi vaikuttaa sekä maku-, että hajuaistiin.

Aamulla olin siis kaksivuotiskontrollissa, mikä sujui ihan hyvin. Kaikki arvot olivat hyviä, mukaan lukien proteiinitaso(tai miksi sitä kutsutaankin). Painosta ei ollut edes puhetta, muuta kuin sen verran, että vaa'alla kävin. Hiukan kirpaisi, etten ollut alle bmi kolmenkymmenen, mutta vaatteet päällä painoni oli 84,2 kg eli bmi oli virallisesti 30, 2. Melkein ehdotin, että saanko riisua kaikki vaatteet, niin se laskisi alle kolmenkympin... :D Aamulla ilman vaatteita se oli 83,4 kg, mikä nykyään näkyy lievänä ylipainona. Se kiikkuu nyt taas ihan siinä rajoilla, välillä lievän ja välillä merkittävän puolella. Mutta eikö se raja ollut syksyllä 82,7 kg??? Olen ihan varma, että oli, vaikka tuon saman sivun kautta bmi:n silloinkin katsoin(bmi.fi)?! Onko se muuttunut? Onko kukaan huomannut samaa? Olin kuitenkin ihan ok tuonkin painon kanssa. Enkä tehnyt mitään hullua, kuten punninnut kaikkia housujani tietääkseni mitkä laitan päälleni, koska sehän olisi aivan älytöntä! Kuka hullu nyt sellaista tekisi, voitteko kuvitella! Ihan mielipuolista! Muuten; hassu täysin asiaan liittymätön yksityiskohta; tiesittekö että kaksilla päällisin puolin ihan samankaltaisilla housuilla voi olla jopa puolen kilon painoero?!

Joka tapauksessa, vyötärön ympäryksessä ei ollut tapahtunut pahemmin kaventumista, se on tasan 80 senttiä. Olisi nyt ollut edes sentin pienempi, niin olisin päässyt sen turvallisen ympärysmitan alapuolelle. Tosin jos tuohon kehonkoostumusmittariin on luottamista, niin viskeraalisen rasvan osuus on 7, mikä on ihan ok.

Ja se roikkuva iho. Vastaanottava lääkäri oli siis sisätautilääkäri, mutta hänen kanssaan juttelin asiasta ja hän sanoi, että roikkuva iho voidaan kyllä poistaa, jos haluan, mutta sitä varten minun pitää pyytää lähete plastiikkakirurgille, joka arvioi tilanteen tarkemmin ja että sen voin tehdä koska vain, soitan vain ajan ja lähetteen arviointiin saan vaikka hoitajalta. Hän kuitenkin tähdensi sitä, että se on iso leikkaus ja minun kannattaa harkita tarkkaan, haluanko sitä. Myös ihon poisto käsivarsista (tai rinnoista, jos tarpeen)onnistunee, mutta se on kuulemma vielä monimutkaisempi toimenpide, eikä siihenkään kannata lähteä kevyin perustein. Minulle oleellista oli se, että minun ei täytynyt päättää mitään juuri nyt, joten en edes pyytänyt lähetettä. Mutta oli todella helpotus kuulla, että niihin on mahdollista päästä(tietysti on myös mahdollista, että plastiikkakirurgi arvioi, ettei haitta ole riittävän suuri) ja että niihin on mahdollista päästä vasta sitten, kun tunnen olevani valmis. Tosin oli vähän kiusallista, kun lääkäri alkoi puhua siitä, että kun minulla ei ole lapsia, niin ei tietenkään kannata poistaa ihoa ennen raskauksia. Teki mieli kysyä, että kun nyt näit minut puolialasti, niin miten sinä tarkalleen ottaen kuvittelet, että tulisin raskaaksi?! Tämän tehokkaampaa ehkäisykeinoa ei olekaan! :D Mutta hymisin sitten vain jotain epämääräistä. :) Joka tapauksessa, olin helpottunut tiedosta, että leikkaus voidaan tehdä milloin vain ja ettei minun tarvitse päättää sitä nyt, varsinkin, kun tällä hetkellä edelleen ajattelen, että jos tilanne ei pahene, en halua leikkausta. Olin helpottunut myös siitä, että käsivarsien leikkaus kunnallisella puolella on mahdollista, koska niiden kohdalla ei ole epäilystäkään, ettenkö halua ja tarvitse leikkausta. Mutta senkin hoidan vasta joskus sitten tulevaisuudessa, kun olen tavoitteessani ja painonlasku on pysähtynyt.

Kylläpäs tästä nyt tuli jotenkin töksähtelevä teksti... En oikein tiedä miksi, tämä ei yhtään kuulosta minun kirjoittamaltani! Tämä kuulostaa ihan joltakin raportilta! No, tässä teille siis raportti ajatuksistani tasan kaksi vuotta leikkauksen jälkeen ja kaksivuotiskontrollista. :)

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Otteita kauhugalleriasta ja epävarmuutta

Punnitus on ensi viikolla ja olen alkanut epäröimään mahdollisen vatsanahan poiston suhteen. Olin ihan varma, etten halua sitä, enkä nyt tällä hetkellä haluakaan, mutta entä jos muutan mieleni. Se on sikäli hankalaa, että minulla on vielä niin paljon läskiä, etten oikein osaa hahmottaa, miltä tulen näyttämään, sitten jos/kun laihdun vielä lisää. Mitä jos nyt kieltäydyn leikkauksesta ja sitten myöhemmin kadunkin sitä? Mitä jos iho alkaessaan enemmän roikkua alkaakin hankaamaan ikävästi? Realistisesti ajatellen en usko, että tulen koskaan itse maksamaan leikkausta, koska jos rahaa saankin kokoon, käsivarteni ovat paljon tärkeämpi kohde ja ne on joka tapauksessa pakko leikata jonain päivänä. En osaa päättää… Joten mitä minä bloggaajana teen? Otan siitä tietenkin kuvia! :D Ja jälleen esitän syvimmät pahoitteluni ja toivon pikaista toipumista traumatisoituneille. :) 

Tosi kiva muuten, kun yleensähän bloggaajat julkaisee kuvia, joissa on selkeästi yritetty saada mahdollisimman kaunis kuva, vaikka maisema tai asu tai ruoka-annos. Ja mitä minä esittelen? Läskiä, roikkuvaa ihoa, sääriäni… Että siinä teille silmänruokaa… :D (Ja jotkut teistä vielä ehdottavat, että ottaisin enemmän kuvia! :D)

Joka tapauksessa, rumahan tuo on, mutta en usko, että iso koko vatsan yli kulkeva arpi olisi yhtään kauniimpi. Olisiko teistä syytä suostua leikkaukseen(tai siis tässä vaiheessa leikkausjonoon) jo nyt, kun se on ilmaista ja sen saisi helposti vähän kuin kaupan päälle? Mitä te tekisitte omalla kohdallanne? Saa olla ihan brutaalin rehellinen, minusta tuntuu, että olen itse nyt hiukan sokea tilanteelle, koska leikkaus huolestuttaa ja pelottaakin minua. 














Tällaisina hetkinä te varmasti toivotte, että lukisitte vaikka leivontablogia. Koska isoa vaaleaa pilkullista taikinamöhkälettä muistuttavan kuvan todella toivoisi olevan uuden raejuustopunapippuritaikinan resepti, ei osa ihmistä… :D

Itse ehkä tarkastelen asiaa enemmän siltä kannalta, että miltä näytän vaatteet päällä, koska ei minua kuitenkaan kukaan alasti tule näkemään. Vaatteet päällä vatsan roikkuminen ei minusta kauheasti vielä näy, mutta missä määrin se sitten pahenee... Itse asiassa täytyy sanoa, että näissä kuvissa tilanne näyttää nyt paljon pahemmalta, kuin mitä itse peilistä katsoessa olen ajatellut, varsinkin tuossa sivukuvassa. En tosiaan tiedä... Osin pelkään tosiaan sitä leikkaustakin, että jokin menisi vikaan tai haava ei umpeutuisi kunnolla tai että vahingossa liikkuisin niin, että haava repeäisi leikkauksen jälkeen... Minulla on ollut kuukausia aikaa miettiä tätä ja nyt yht'äkkiä muutamaa päivää ennen olenkin ihan hukassa sen suhteen, mitä haluan ja mitä pitäisi tehdä ja mikä olisi järkevintä ja parasta. Mitä te tekisitte vastaavassa tilanteessa? Tai onko kenelläkään jo vastaavassa leikkauksessa olleella kokemusta asiasta?

Ai niin, suosikki otsikkoni lehden kannessa(”Kaikki Tuksun häistä; sulhanen repi hiuksista, löi ja söi koiranruoat”) sai vakavasti otettavan kilpailijan: ”Maanviljelijät poseerasivat alasti possujen kanssa.” Ihan kiva, mutta… MIKSI, OI MIKSI??? En katsonut kuvia, mutta aloinpa itse miettimään tuntemiani possunkasvattajia ja miltä he näyttäisivät alasti possujen kanssa(ja onko minussa jotain vikaa, kun minusta tuossa otsikossa on jotakin perin juurin perverssiä? (Johtunee ehkä siitä, että tunnen erään, jonka nuoruuden ”tyttöystävällä” oli kahdeksan nisää ja kärsä.))… En ymmärrä, miksi nykyään on muotia poseerata alasti ihan kaiken kanssa ja kaikkien pitää julkaista ”rohkea” alastonkalenteri. Mutta otsikko kyllä kiinnitti huomioni! :D

Minun on nyt pakko viedä koira ulos, hän istuu tuolla jalat ristissä. :)

Mutta, mitä minä teen??? 

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Mignonit mielessä :)

Näin eilen kaupassa Mignon -munia ja nyt en saa niitä mielestäni. Ei kyse ole niinkään mausta, koska minusta suklaa ei maistu kauheasti miltään, vaan siitä ensipuraisusta, kun kuorittuaan munan saa upottaa hampaansa paksuun jähmeään suklaaseen. Siinä on Mignon -munien viehätys. En koskaan edes muista jälkeenpäin mitään munan syönnistä, muuta kuin sen ensipuraisun ja hampaiden jäljet suklaassa. Minulle muuten tulee aina mieleen sanasta Mignon ne ranskan hovin pojat, joita aatelismiehet... käyttivät, mutta Fazerilla ei kyllä olla varmaan ihan sitä ajateltu, kun on munaa nimetty... :D Joka vuosi ostan yhden Mignonin, mutta ehkä säästän sen vielä lähemmäksi pääsiäistä. Varsinkin, kun ensi viikolla on se punnitus ja haluaisin painaa mahdollisimman vähän. Olen edelleen vähän kipeä, joten se lupaa hyvää vaa'an lukemankin suhteen. Olisi niin hienoa olla virallisessa kaksivuotispunnituksessa lievästi ylipainoinen, mutta se on varmaan aika lailla siinä ja siinä, onnistuuko. Todennäköisesti ei. Ellen sitten hiukan huijaa. Ainakin laitan päälle mahdollisimman kevyet vaatteet...

On myös kiinnostavaa kuulla verikokeiden tulokset, olen hiukan huolissani niistä. Maanantaina, kun tein ponnaria, iso nippu hiuksia jäi käteen! Ihan etsin päästäni mahdollista hiuksetonta kohtaa, mutta kai ne irtosivat monesta kohdasta. Hiusten lähtö oli jo välillä loppunut, mutta nyt ne on taas alkaneet lähteä. Lisäksi ne ovat huonossa kunnossa. En ole koskaan erityisemmin edes ajatellut hiuksiani; pesen ne iltaisin ja laitan ponnarille aamuisin ja muuten ne vain roikkuvat päästäni. Ne ovat kuitenkin olleet ihan hyvässä kunnossa, mutta nyt ne ovat jotenkin karkeammat ja pörröiset. Samoin ihoni kuivuu enemmän kuin koskaan. Yleensä rasvaan sen iltaisin suihkun jälkeen ja ennen ei niin haitannut, vaikka en olisi joka ilta viitsinyt, mutta nyt iho alkaa tuntua kuivalta jo ennen suihkua. Ehkä olen vain totuttanut ihoni rasvaamiseen ja se siksi vaatii sitä aina vain enemmän. Joskus nuorena minulla oli työkaveri, joka aina puhui siitä, että miten ihan varmasti meitä nuoria jonain päivänä kaduttaisi, jos emme olisi käyttäneet kosteusvoidetta säännöllisesti ja ajattelin, että tähän kroppaan syntyneenä ei minulla tosiaan ole varaa enää itse aiheuttaa enempää vikoja. Minulla on kyllä kuiva iho, mutta pääosin pärjäsin ennen ihan hyvin ilmankin, ainoastaan uimisen takia jouduin rasvaamaan sitä. Ehkä olen totuttanut ihoni saamaan tarvitsemansa suojan ulkopuolelta ja estänyt sitä toimimasta omillaan. Onkohan missään mitään identtisillä kaksosilla tehtyä tutkimusta, jossa toinen olisi hoitanut ihoaan ja toinen ei... Juuri näin jonkun kuvan, jossa toinen oli tupakoinut ja toinen ei, mutta se nyt on vähän eri asia. En oikein tiedä, onko mistään käyttämästäni kosmetiikasta ollut mitään iloa... Edelleen minulla on huono iho ja edelleen olen alkanut saamaan ryppyjä yhä kiihtyvällä tahdilla, vaikea kuvitella, että näyttäisin yhtään pahemmalta, vaikka en olisi tehnyt mitään! Luulen, että suurempi merkitys oli sillä, että ennen leikkausta join todella paljon vettä joka päivä, sisäinen ihonhoito kai on tärkeämpää. Ja siihen kai nykyinen ihon kuivuminen liittyy, veden juonti tuntuu edelleen todella haastavalta. Ja siitä tulee nykyään taas helposti hiukan huono olo, joten siksikin se on vaikeaa. Pitäisi kai vain ottaa itseään niskasta kiinni ja juoda edes se puolitoista litraa päivässä, jos ei muuta. Sekään kun ei valitettavasti ole enää itsestään selvää. Se on kuitenkin ainoa negatiivinen asia, minkä leikkaus on aiheuttanut ja sekin on itsestäni kiinni. Mutta ensi viikolla tulee leikkauksesta kuluneeksi kaksi vuotta, joten kirjoittelen niitä juttuja enemmän silloin. :) Jos on jotain kysyttävää tai jos joku haluaa tietää jotain leikkaukseen liittyen, niin tähän alle voi laittaa. Tai yleensäkin voi aina kysyä joko täällä tai sähköpostitse. :)

Olen taas nukkunut ihan hirveän levottomasti. Herään siihen tunteeseen, että sängyssäni on jotain ja ajattelen, että kissa, mutta sitten tajuan, etten ole kotona, eikä täällä ole kissaa. Mutta sitten kun laitan valot päälle, mitään ei näy, eikä tunnu enää. Se tunne siitä, että jokin liikkuu vieressäni, on kuitenkin ihan hirveän vahva vielä heräämisen jälkeenkin... Mikä lie uusi muoto hulluudestani. Tosin viikonloppuna kotona heräsin siihen, että jonkun häntä oli suussani... En ehtinyt näkemään kuka syyllinen oli, koska kun sain valot päälle, kaikki olivat yhtenä myttynä jaloissani. Ja kaikilla oli sama viaton en se minä ollut -ilme (se oli Pirkka? :))... Se oli kuitenkin vähemmän miellyttävä tapa herätä. :D Kissat on kyllä siitä jänniä, että he osaavat niin täydellisesti esittää, etteivät he ole ikinä mitään pahaa tehneet. Koirasta näkee heti, ennen kuin edes näkee, mitä koira on tehnyt! Mutta kissat, jos et näe, kuka se oli, et ikinä pysty jälkeen päättelemään syyllistä. (Ellei sinulla sitten ole vain yksi kissa. :)) Kaikilla on yhtä viaton ilme, eikä syyllisyydestä tietoakaan.

Mutta nyt pitää mennä ostamaan vesimelonia, luonnon omaa Viagraa. (Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kerroin tuon teille, satuin vain juuri lukemaan jostakin, että jos syö puolitoista kiloa vesimelonia, se vastaa yhtä Viagraa.) (En sitä kylläkään siksi osta...:))

Muuten tietääkö joku, että voiko avokadoa pakastaa?


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Viikon dieetti

82,9 kg tänään. Suuri pudotus siis, mutta valitettavasti en luottaisi tähän tulokseen, menneen viikon dieetti ei ole ollut niitä tavanomaisimpia. Haluaako joku ohjeet? Heräät noin neljältä aamulla ja muutaman sekunnin mietiskeltyäsi, mihin heräsit, ei asiasta ole enää pienintäkään epäselvyyttä. Vietät pari päivää pöntöllä, etkä pysty edes katsomaan ruokaan tai veteen päin. Paino laskee ja olo on kevyt ja loistava! Paitsi ettei ole ollenkaan loistava, mutta noin painonlaskua aina kuvataan alan lehdissä. Ajattelin ensin, että olen ehkä syönyt jotain sopimatonta, mutta myös vanhempani olivat kipeitä, joten tämä kai oli jokin virus. En ole ollut mahataudissa 18 vuoteen, joten tämä oli epämiellyttävä yllätys, koska luulin ihan vakavissani, että olen immuuni. Sen jälkeen, kun lakkasin syömästä lihaa, en ole tosiaan kertaakaan ollut vatsataudissa, vaikka vanhempani tai kämppikseni ovat olleet tai vaikka sitä olisi ollut liikkeellä koulussa tai työpaikalla. Toivottavasti tämä oli vain poikkeus, vatsatautilaihdutuskuurin tuloksetkaan kun eivät yleensä ole kovin pysyvät. Ja metodi on suhteellisen epämiellyttävä. 

Minua nauratti yksi päivä kassalla ihan kauheasti, kun edelläni olleella tytöllä oli kassahihnalla vain laihdutuslehti. Mutta sitten hän hetken karkkihyllyä silmäiltyään lisäsi siihen suklaapatukan. Ja kohta toisen. Ja kohta kaksi suklaalevyä. Ja lopulta karkkipussin. Ihan niin kuin minä ennen! :D Tai no, minä olisin lukenut laihdutusohjeet netistä, mutta olisin sitten mennyt ostamaan vain yhden kaalin ja pari porkkanaa ja puolikkaan vesimelonin ja kassalle päästyäni ne olisivat hautautuneet kaikkiin herkkuihin, joita sallisin itselleni terveellisen syömisen jälkeen… Ja kotona olisin skipannut suoraan niihin herkkuihin ja unohtanut kaalit ja porkkanat.

Outoa on, että tunnen nykyään oloni lihavammaksi kuin koskaan. Syksyllä, kun paino liikahti pitkän jumituksen jälkeen alaspäin, tunsin vähän aikaa itseni pienemmäksi, mutta nyt joulun jälkeen on kyllä ollut niin valastunnelmat, ettei ole tottakaan. Vaikka en ole kuin pari kiloa isompi kuin ennen joulua. Aiemminkin unohdin melkein koko ajan, että olen ollenkaan laihtunut, mutta nyt minusta tuntuu kuin olisin lihonut, siis niistä isoimmistakin ajoistani! En tiedä miksi, mutta minua on viime aikoina hävettänytkin lihavuuteni enemmän kuin vuosiin ja tunnen itseni aivan valtavaksi! Tokihan minulla on vielä paljon läskiä, mutta kun olen ollut niin paljon lihavampikin, en tiedä, mistä tämä tunne nyt on tullut. Katsoin joitain äidin jouluna ottamia kuvia ja olen niissä aivan valtava! Varsinkin kasvoiltani olen edelleen todella lihava ja erityisesti se harmittaa, koska olin aika lihavakasvoinen jo silloin nuorena. Minulla on ollut tietty mielikuva siitä, millainen olisin sitten kun painan 75 –kiloa, mutta nyt alkaa jo olla itsestään selvää, ettei todellisuus voi vastata sitä mielikuvaa ja se hämmentää tässä vaiheessa. Pitää miettiä jatkoa sitten kun sinne 75-kiloon pääsen. 

Toinen hämmentävä asia on se tunne, etten mitenkään voi laihtua kuin ehkä pari sataa grammaa viikossa, enkä sitäkään joka viikko, vaikka tekisin ihan kaikkeni. Siinähän ei ole mitään järkeä, koska kyllä minun kokoiseni pitäisi hyvinkin pystyä ainakin siihen puoleen kiloon viikossa, mutta kun menneisyys todistaa, että ne kilot ja sadat grammat ovat todella tiukassa! Minusta vain tuntuu, että en voi syödä oikein mitään, jos haluan laihtua ja jollain 1200 kilokalorilla päivässä laihdutus on ihan turha toivo, mutta samaan aikaan tiedän, ettei se voi olla niin. Vaikka oikeasti se kyllä on niin. En ymmärrä miksi ne kilot on minulla niin tiukassa, säännöllisin väliajoin epäilen mielenterveyttäni ja mahdollista unissakävelemistä ja vaikka mitä, mutta toisaalta kun sitten lasken kalorien saannin tarpeeksi alas, paino kyllä putoaa, vaikkakin hitaasti. Niinhän se oli aina ennen leikkaustakin, että vaikka lihomisessani ei ollut mitään ihmeteltävää, painoa oli kuitenkin hyvin vaikea saada laskemaan. No, pääasia kai, että se laskee, vaikkakin hitaasti ja tuskalla. Se vain, että tavoitteeseeni on alle kymppi, mutta minä mietin, että saavutanko sitä edes tämän vuoden aikana… Minunhan piti maltillisellakin tahdilla olla tavoitteessani viime vuoden syyskuussa… Ja pelkään ihan hirveästi, että paino alkaa taas nousta. Koska laihduin leikkauksen avulla, minusta tuntuu, ettei minulla itselläni ole mitään keinoa hallita painoani ja koska leikkauksen tuoma apu alkaa olla lopussa, pelkään, että paino alkaa taas nousta.

Kokeilin laittaa suosikkiproteiinipirtelöäni jäätelökoneeseen, mutta se ei tainnut olla yksi onnistuneimmista kokeiluistani. Tai ainakin se jäädytti sen koko pyörivän osan jäätelöön kiinni, enkä saa sitä irti… Jäätelökone oli taas yksi kahvikoneen, popcornkoneen ja limsakoneen seuraksi päätyvistä hutiostoksista. Paketissa lukee, että sillä voi tehdä herkullista jäätelöä helposti vain viidessätoista minuutissa ja jäätelön voi tarjota samassa kulhossa kuin missä se on tehty. Siinä oli vain unohdettu mainita, että ihan se perusjäätelökin pitää ensin vaahdottaa kahdessa erillisessä kulhossa, sitten sekoittaa, kylmentää ja laittaa pienissä erissä jäätelökoneeseen ja lopuksi vielä erikseen maustaa. Eikä se edes maistunut erityisen hyvältä, eikä jäätynyt tasaisesti! Siitä huolimatta haluaisin ostaa pehmiskoneen, koska rakastan pehmistä… Se olisi kesällä ihana.

Mutta nyt alkaa taas olla niin heikko olo, että on pakko mennä lepäämään. Eilinen oli jo parempi päivä, mutta tänään dieetti jatkuu. :D

Hauskaa viikonloppua! :)


lauantai 1. maaliskuuta 2014

Niin se paino...

84,4 kg. :( No okei, se on jotain sellaista, mitä ajattelinkin, mutta kun koko syksyn vietin yrittäessäni päästä lievään ylipainoon ja nyt on jo sentään maaliskuu... Minulla on vajaa kolme viikkoa päästä takaisin lievään ylipainoon virallista punnitusta ajatellen, joten pitää yrittää kovemmin ja varsinkin lopettaa leivän mussuttaminen. Tietenkin sen jälkeen, kun olen maistanut tuota äidin ostamaa paahdetun sipulin makuista patonkia, joka levittää tuoksuaan koko taloon... 

Ulkona paistaa aurinko ja on muutama aste plussan puolella, eikä missään ole yhtään lunta ja eilen ihan istuin ulkona miettimässä, että mikä vuodenaika tämäkin nyt on olevinaan. En kuitenkaan enää ole yhtä sekaisin vuodenajoista kuin olin viime vuoden, toivottavasti tämä omituinen kevät ei taas aiheuta sitä tunnetta, koska se oli aivan kauheaa! Auringonpaiste itse asiassa näyttää ihan mukavalta, joten koiralle on luvassa pitkä lenkki. Meillä kotona on muutenkin helpompi kävellä yhdessä koiran kanssa, koska voin antaa hänen olla auki, hän kun inhoaa hihnassa kävelyä. 

Mutta nyt pitää alkaa siivoamaan. Jännittävä lauantai taas luvassa. :) Hyvää viikonloppua! :)