torstai 20. maaliskuuta 2014

2 vuotta leikkauksesta

Kaksi vuotta sitten tähän aikaan istuin aivan paniikissa sairaalavuoteella odottaen, että minut kärrättäisiin leikkaussaliin. Pitäisi ehkä olla todella paljon sanottavaa, mutta... Tästä on tullut niin normaali osa elämääni, etten enää oikein edes muista, mitä kaikkea se muuttikaan. Mutta minkä voin sanoa ihan täydestä sydämestäni on se, etten ole katunut hetkeäkään. En kertaakaan. Se oli hyvä päätös ja olen tyytyväinen, että kaikista peloistani huolimatta tein sen. Ja tiedän aivan varmasti, etten olisi koskaan pystynyt laihtumaan ilman leikkausta, se oli ainoa mahdollisuuteni. Nyt ei auta kuin toivoa, että pystyn myös pitämään kilot pois ja ehkä pääsen vielä muutamasta eroonkin. :)

Nykyään tunnen oikeastaan olevani syömisen suhteen ihan normaali. Minulla on päiviä, jolloin tuntuu, ettei vatsaan mahdu oikein mitään, mutta ei sekään ole mitenkään epämiellyttävää. Useimmiten tunnen kuitenkin olevani vain normaali ja omat annoskokoni tuntuvat jopa suurilta. Pystyn nykyään syömään enemmän kuin kaksi desiä, varsinkin jos ruoka on nestemäistä, kuten keittoa. Arvioisin, että vatsani koko on noin kolmisen desiä, ehkä hiukan enemmänkin. En pysty kerralla juomaan puolta litraa vettä, mutta kahdessa osassa se onnistuu ja kolmessa osassa juotuna tuntuu luontevalta. Toisaalta juon ja syön mielelläni pieniä annoksia, koska en halua vatsani venyvän. Ainoa hankala asia on vesi, koska sitä pitäisi muistaa juoda niin usein, pitkin päivää. Ennen join muutaman kerran päivässä ainakin puoli litraa kerralla, nyt pitäisi muistaa tehdä se ainakin kolminkertaisesti saadakseni saman verran. En kuitenkaan ole mitenkään kuivunut tai huonovointinen, mutta mielelläni joisin enemmän. Tosin juon kyllä sen suositellun puolitoista litraa päivässä ja ruoastakin tulee nestettä, mutta ennen join moninkertaisesti enemmän ja se edelleen tuntuu minusta tavoiteltavalta tilanteelta.

Pelkäsin ennen leikkausta sitä, miten selviytyisin, kun ei olisi ruokaa, jolla käsitellä tunteitani, mutta se on sujunut pääosin ihan hyvin. Sunnuntait on vaikeita, ne ovat ahdistavia päiviä ja sunnuntai-iltaisin syön aina huonosti ja liikaa. Vietän puolet illasta availlen kaappeja ja yrittäen hillitä itseäni ja yrittäen löytää jotakin, mitä olisi ok syödä, mutta huono ruokavalio vain pahentaa ahdistustani. Useimmiten päädyn jostain syystä syömään juustoa. Muut päivät ovat helpompia ja painoni on aina alimmillaan torstaiaamuna. En oikein ole varma, miksi...  Ilmeisesti sitten alkuviikosta juon vähemmän, ihan huomaamattani. Jotenkin se, että minulla ei yksinkertaisesti ole vaihtoehtoa, auttaa. En voi ahmia, se on fyysisesti mahdotonta, joten en voi tehdä huonoa päätöstä. Mutta toisaalta nykyään jo pienempikin määrä huonoa ruokaa aiheuttaa morkkiksen, varsinkin jos olen muutenkin syönyt vain vähän sinne päin. Se tuntuu jotenkin hassulta, kun ennen saatoin syödä pizzan ja pussillisen perunalastuja ja suklaalevyn ja limsapullon, kerralla, mitä tietysti jälkeenpäin kaduin. Nyt saan vastaavan morkkiksen siitä, että söin pari palaa suklaata. Mikä nyt tietysti ei ole hyvä juttu, mutta kun yleensä se tapahtuu vain sunnuntaisin, ei se ole niin suuri asia, kuin miltä se minusta tuntuu.

Täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka olen jo laihtunutkin aika paljon, minulla on edelleen aika lailla nolla prosenttia uskoa onnistumiseeni. Muutamia pieniä satunnaisia toivonpilkahduksia lukuun ottamatta, olen koko ajan uskonut, ettei tästä tule yhtään mitään ja etten ikinä voi laihtua. Ja siltä minusta edelleen tuntuu, melkein 40 kiloa myöhemminkin! En tiedä miksi, luulisi, että edes tässä vaiheessa alkaisin uskoa laihtumiseeni, mutta... Joten, te jotka olette sanoneet, ettei asioita saa, ellei niihin usko, niin valitan, olen nyt virallisesti todistanut teidän olevan väärässä! :D Okei, siihen tarvittiin noin kymppitonni, kirurgi, muutama hoitaja ja varmaan joku muukin lääkäri, mutta se tapahtui ilman omaa uskoani. :) Se tuntuu vieläkin niin epätodelliselta, etten enää paina kolminumeroista lukua! Jokin osa minusta yllättyy joka kerta, kun käyn vaa'alla. En ole vieläkään sisäistänyt muutosta, en vieläkään muista laihtuneeni. Se on niin outoa... Mutta vaikka en tunne itseäni laihemmaksi, tunnen itseni pidemmäksi. Ennen minusta tuntui, kuin olisin pyöreä kuin pallo, lyhyt ja lihava, nyt tunnen olevani paljon pidempi. Kai se jotenkin johtuu siitä, että olen laihtunut, vaikka en varsinaisesti tunne laihtuneeni.

Myös suhtautumiseni eri makuihin on alkanut viime aikoina muuttua takaisin siihen, mitä se oli ennen leikkausta. Kuten aiemmin kerroin, aloin yht'äkkiä taas pitää raejuustosta. Ennen leikkausta himoitsin usein appelsiinimehua, sitten en voinut enää sietää sitä. Nyt olen taas alkanut himoita sitä. Ja syön taas omenoita, niitäkään en pystynyt syömään leikkauksen jälkeen. Tosin mandariinit eivät vieläkään houkuta. En tiedä miksi makuaistini nyt palautui, ehkä niin kuuluukin olla. Se on kuitenkin todella kummallista. En vieläkään ymmärrä, miten palan poistaminen mahalaukusta voi vaikuttaa sekä maku-, että hajuaistiin.

Aamulla olin siis kaksivuotiskontrollissa, mikä sujui ihan hyvin. Kaikki arvot olivat hyviä, mukaan lukien proteiinitaso(tai miksi sitä kutsutaankin). Painosta ei ollut edes puhetta, muuta kuin sen verran, että vaa'alla kävin. Hiukan kirpaisi, etten ollut alle bmi kolmenkymmenen, mutta vaatteet päällä painoni oli 84,2 kg eli bmi oli virallisesti 30, 2. Melkein ehdotin, että saanko riisua kaikki vaatteet, niin se laskisi alle kolmenkympin... :D Aamulla ilman vaatteita se oli 83,4 kg, mikä nykyään näkyy lievänä ylipainona. Se kiikkuu nyt taas ihan siinä rajoilla, välillä lievän ja välillä merkittävän puolella. Mutta eikö se raja ollut syksyllä 82,7 kg??? Olen ihan varma, että oli, vaikka tuon saman sivun kautta bmi:n silloinkin katsoin(bmi.fi)?! Onko se muuttunut? Onko kukaan huomannut samaa? Olin kuitenkin ihan ok tuonkin painon kanssa. Enkä tehnyt mitään hullua, kuten punninnut kaikkia housujani tietääkseni mitkä laitan päälleni, koska sehän olisi aivan älytöntä! Kuka hullu nyt sellaista tekisi, voitteko kuvitella! Ihan mielipuolista! Muuten; hassu täysin asiaan liittymätön yksityiskohta; tiesittekö että kaksilla päällisin puolin ihan samankaltaisilla housuilla voi olla jopa puolen kilon painoero?!

Joka tapauksessa, vyötärön ympäryksessä ei ollut tapahtunut pahemmin kaventumista, se on tasan 80 senttiä. Olisi nyt ollut edes sentin pienempi, niin olisin päässyt sen turvallisen ympärysmitan alapuolelle. Tosin jos tuohon kehonkoostumusmittariin on luottamista, niin viskeraalisen rasvan osuus on 7, mikä on ihan ok.

Ja se roikkuva iho. Vastaanottava lääkäri oli siis sisätautilääkäri, mutta hänen kanssaan juttelin asiasta ja hän sanoi, että roikkuva iho voidaan kyllä poistaa, jos haluan, mutta sitä varten minun pitää pyytää lähete plastiikkakirurgille, joka arvioi tilanteen tarkemmin ja että sen voin tehdä koska vain, soitan vain ajan ja lähetteen arviointiin saan vaikka hoitajalta. Hän kuitenkin tähdensi sitä, että se on iso leikkaus ja minun kannattaa harkita tarkkaan, haluanko sitä. Myös ihon poisto käsivarsista (tai rinnoista, jos tarpeen)onnistunee, mutta se on kuulemma vielä monimutkaisempi toimenpide, eikä siihenkään kannata lähteä kevyin perustein. Minulle oleellista oli se, että minun ei täytynyt päättää mitään juuri nyt, joten en edes pyytänyt lähetettä. Mutta oli todella helpotus kuulla, että niihin on mahdollista päästä(tietysti on myös mahdollista, että plastiikkakirurgi arvioi, ettei haitta ole riittävän suuri) ja että niihin on mahdollista päästä vasta sitten, kun tunnen olevani valmis. Tosin oli vähän kiusallista, kun lääkäri alkoi puhua siitä, että kun minulla ei ole lapsia, niin ei tietenkään kannata poistaa ihoa ennen raskauksia. Teki mieli kysyä, että kun nyt näit minut puolialasti, niin miten sinä tarkalleen ottaen kuvittelet, että tulisin raskaaksi?! Tämän tehokkaampaa ehkäisykeinoa ei olekaan! :D Mutta hymisin sitten vain jotain epämääräistä. :) Joka tapauksessa, olin helpottunut tiedosta, että leikkaus voidaan tehdä milloin vain ja ettei minun tarvitse päättää sitä nyt, varsinkin, kun tällä hetkellä edelleen ajattelen, että jos tilanne ei pahene, en halua leikkausta. Olin helpottunut myös siitä, että käsivarsien leikkaus kunnallisella puolella on mahdollista, koska niiden kohdalla ei ole epäilystäkään, ettenkö halua ja tarvitse leikkausta. Mutta senkin hoidan vasta joskus sitten tulevaisuudessa, kun olen tavoitteessani ja painonlasku on pysähtynyt.

Kylläpäs tästä nyt tuli jotenkin töksähtelevä teksti... En oikein tiedä miksi, tämä ei yhtään kuulosta minun kirjoittamaltani! Tämä kuulostaa ihan joltakin raportilta! No, tässä teille siis raportti ajatuksistani tasan kaksi vuotta leikkauksen jälkeen ja kaksivuotiskontrollista. :)

8 kommenttia:

  1. Tämä ei kuulosta sinun kirjoittamalta, koska tuolla lukee ihan selvästi "tunnen kuitenkin olevani vain normaali". NORMAALI!! ;) Oletko koskaan, ikinä, missään asiassa kokenut olevasi normaali?! En ainakaan muista sellaista lukeneeni!

    Ihana uutinen, että saat leikkauttaa käsivarret(kin). Myötäeläjäkin helpottui tästä tiedosta ja on todella iloinen puolestasi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkö, kiinnitin itse huomiota ihan samaan kirjoittaessani!! :D En kyllä pahemmin ole sanaa normaali käyttänyt itseäni kuvatessa! :D

      Mutta minusta tuntuu, että leikkaus teki minusta tavallaan normaalin syömisen suhteen, koska en enää voi paastota koko päivää ja sitten ahmia hirveitä määriä illalla, enkä voi syödä liian suuria annoksia. Vaikka minulla edelleen on ongelmia ajattelussa ruoan suhteen, kuitenkin se tapa, millä syön, vastaa suunnilleen sitä, minkä ajattelen normaalin ihmisen tavaksi. Samoin esimerkiksi kun jäätelöpaketissa on ne viivat yhtä annosta merkkaamassa, niin se on minusta nykyään sopiva annos. Ennen olisin syönyt koko paketin ja pitänyt niitä viivan osoittamia annoksia aivan naurettavina. :D

      Minäkin olin siitä helpottunut, koska ne eivät tosiaan ole pelkkä esteettinen haitta. Ja uskonkin, että kun se kerran on mahdollista saada kunnallisella puolella, todennäköisesti myös saan sen. Mutta se vasta sitten, kun paino on pysynyt pidemmän aikaa samassa. :)

      Kiitti! :)

      Poista
  2. Minäkin kiinnitin huomiota "normaaliuteen" :) Se kuulostaa hyvältä.

    Tässä huomaa vartalonmallien erilaisuuden: Mun painoindeksi on alle 23, mutta mitatessa vyötärönympärys on aina yli 80 cm! Sä olet rasvakudoksen jakautumisen suhteen terveellisemmässä asemassa kuin minä. Toki vatsarasvasta pääsee halutessaan helpommin eroon.

    Olen iloinen, että kaikki näyttäisi olevan kunnossa! Ja että sun ei tarvitse vielä päättää tuota ihoasiaa.
    Mukavaa loppuviikkoa kauniista kevätsäästä huolimatta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se on kyllä ihan hyvä juttu! :)

      Minähän olen enemmän päärynälihava kuin omppu. Minusta kyllä omppulihavuus olisi paljon nätimpää, mutta minkäs teet! Mutta terveyden kannalta se tosiaan kuulemma on parempi.

      Kiitos! :)

      Poista
  3. Tosi hyvä, että leikkaus ei ole kaduttanut ja kaksivuotistarkastus oli positiivinen juttu! Kehottaisin myös ottamaan nuo lääkärin sanomiset mahdollisesta lapsenteosta taas todisteena siitä, ettet ole mikään suohirviö, vaan ihan tavallisen näköinen kolmikymppinen nainen. Kun sekä me, jotka olemme nähneet alusvaatekuviasi, että lääkäri, joka on nähnyt myös kasvosi, sanoo jotain tuollaista, se ihan oikeasti tarkoittaa sitä, ettei sinussa ole mitään sellaista vikaa, joka estäisi sinua saamasta haluamaasi perhettä...

    Minulle tuli muuten hinku punnita omistamiani vaatteita tämän postauksen jälkeen. Onhan se kätevää vaikka matkalaukkua pakatessa tietää, miten paljon mitkäkin farkut painavat! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, toisaalta hän myös selitti jotain sydänongelmista, sitten katsahti minuun ja sanoi, että tosin ei nämä niin sinuun vaikuta, kun et ole mies. :) Hän taisi vain ihan automaattisesti kertoa kaikki mahdolliset puolet asiasta, eikä ajatellut, ettei se ole kohdallani mahdollista. Se vain oli niin hölmö tilanne. :)

      Vaatteiden painoa on muuten yllättävän vaikea arvata! :D

      Poista
  4. Voi kun kiva, että kaikki oli hyvin ja roikkoleikkauksista voi päättää myöhemminkin.

    Mäkin pääasiassa tunnen olevani syömisen suhteen normaali. En usko että kukaan edes kiinnittää huomiota annoksiini, ei ne niin pieniä ole naisen annoksiksi, tavallisesti jotain 2,5 dl ehkä. Välillä mulle tulee sellainen ikävä olo, että niin tosiaan, minut on lihavuusleikattu ja tulen olemaan sitä loppuelämäni, ja tulen syömään pienempiä annoksia aina - mutta juuri tämänhän minä tarvitsin laihtuakseni ja hallitakseni painoani.

    Onnea 2-v. mahalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olin todella helpottunut, varsinkin, kun en tosiaan ollut vielä valmis päättämään. Hyvä, että saa seurata tilannetta rauhassa ja näkee sitten, että tuleeko ongelmia, jos painoa vielä lähtee.

      Ei minullakaan ole kukaan huomauttanut syömisteni määristä. Silloin ennen leikkausta luulin, että olisi vaikeaa salailla sitä, ettei voi syödä, kuten ennen, mutta ei se ole ollut. Kysyin muuten niistä kaloreista ja hän sanoi, ettei siitä ole mitään yleistä linjausta, mutta jos nostaa kalorien määrää normaaleja suosituksia lähemmäs oleviksi, sitten pitää vastaavasti lisätä liikuntaa. Mutta että se nykyinenkin ainakin toistaiseksi on ihan ok, saa itse päättää, miten tekee ja mikä sitten itselle parhaiten toimiikin.

      Kiitti! :)

      Poista