perjantai 25. huhtikuuta 2014

Laihtumistoiveikkuutta, taas. :)

Kolmas päivä nutrausta. Tai no jonkinlaista haparoivaa nutrausta, olen juonut kahvia, jossa on vähän maitoa ja äsken söin myös omenan ja eilen illalla sorruin pariin viipaleeseen juustoa. Ja tiistai meni aivan metsään, ei edes puhuta siitä… :) En tiedä, miksi aina himoitsen juustoa, kun nutraan! Onkohan juustossa jotain addiktoivia aineita? Tykkään kyllä muutenkin juustosta. Tänään kaupassa melkein ostin kahvijuoman, mutta sitten näin alennuksessa paidan, jonka ostoa harkitsin jo täydellä hinnalla ja kun jätin kahvijuoman ostamatta, sain vielä ”lisäalennusta” kahvijuoman hinnan verran. Nyt ei kaduta yhtään, koska kahvijuoma olisi jo muuttunut morkkikseksi, mutta nyt sain paidan vähän yli vitosella. Onneksi en ostanut sitä, kun se maksoi kolme kymppiä! Vähemmän hyvä juttu on se, ettei paita mahtunut päälle!! :/ En jaksanut sovittaa sitä ja itse asiassa vielä harkitsin pienemmänkin koon ostamista… Tai katsoinkin kyllä, että siinä on aika kapeat hihat ja nehän sitten liian pieniksi osoittautuivatkin, muuten paita olisi kyllä mahtunut. Jospa sitten kun laihdun… En siis vielä lauantaina odota vaa’alla mitään ihmeitä, mutta jos nyt pystyisin olemaan edes pari viikkoa nutreilla, ehkä sitten… Nyt haluaisin vain päästä seiska-alkuisiin lukuihin, tuntuu melkein, että keinolla millä hyvänsä! Joista ensimmäiseksi kokeilen nutraamista, se kun kuitenkin joskus menneisyydessä on toiminut hyvin. Tosin ensi viikolla on vappu ja rakastan simaa! Munkit ei ole ongelma, mutta en tiedä, pystynkö pysymään erossa simasta. Paljonko siinä yleensäkin on kaloreita? Ei varmaan kauheasti, vai… :D

Uskon, ettei nutraaminen arkipäivinä ole ongelma, mutten tiedä, miten selviän tästä viikonlopusta, varsinkin, kun en ole vielä ketoosissakaan. Erityisesti sunnuntait ovat ongelma, silloin syön liikaa muutenkin. Ja olohuoneen pöydällä on kulhollinen karkkeja. Joista en oikeastaan pidä, mutta nutratessa pidän aivan kaikesta. Olen varmaan kertonut tämän ennenkin, mutta kerran nutratessa luin Afrikkaan sijoittuvaa kirjaa, jossa syötiin matoja ja ne kuulostivat niin herkullisilta! Vaikka olen kasvissyöjäkin! :D

Ulkona on sellainen sää, että jouduin viimeinkin laittamaan talvitakkini varastoon ja nyt minusta on tuntunut, että olen niin esillä tuolla ulkona ollessani. Talvivaatteet on paksuja ja jäykkiä, joten ne peittää enemmän ja pysyvät paikoillaan, minusta aina tuntuu kevyemmissä vaatteissa, että ne vain jotenkin roikkuu päälläni, koska vaikka kotoa lähtiessä olenkin ihan siististä pukeutunut, iso takapuoleni ja käsilaukkuni yhteistyössä saavat takin kasautumaan enemmän toiselle sivulle ja tuuli muuttaa vaatteiden asentoa ja saa hiukseni sekaisin ja ohuet vaatteet menee helposti ryppyyn ja muutenkin tunnen itseni ihan koomisen näköiseksi. Lopulta minusta tuntuu kuin olisin sellainen tv:n sketseissä usein oleva nainen, joka on harrastanut villiä seksiä siivouskomerossa ja vaatteet on aivan sekaisin, mutta joka yrittää kaikin keinoin näyttää normaalilta, vaikka kaikki näkee vaatteista, mitä on tapahtunut. No, en kyllä usko, että kukaan minut näkevä ajattelisi minun harrastaneen villiä seksiä siivouskomerossa tai ylipäätään missään, mutta minusta tuntuu, että näytän siltä, kuin olisi juuri ja juuri päässyt karkuun suljetulta osastolta. Onko muilla sama ongelma vai johtuuko se läskeistä? Jospa vaatteetkin pysyisivät paremmin paikallaan, jos onnistuisin laihtumaan… Tai ehkä minulla vain on vääränlaisia vaatteita. Keväisin minulla vain on vaatetuksenkin osalta todella epämukava olo, kaiken muun lisäksi.

Tiedän, että olen ollut aika salaileva ulkonäköni suhteen, mutta minulla nyt kuitenkin on videomateriaalia, kun tapasin personal trainerin ja minusta tämä antaa niin hyvän kuvan peruskunnostani, etten voi olla julkaisematta sitä, vaikka minut sitten tunnistettaisiinkin. Aika hyvin tuo minusta sujui kuitenkin!!



No joo… :) (Yritin saada tuota videota niin, ettei siitä heti näkyisi sisältöä, mutta ei onnistunut... :/ Ja video siis on juutuubista, eikä minulla ole siihen mitään oikeuksia.) Mutta nyt ulkoilemaan haukun kanssa, tähän vuodenaikaan on sentään kiva mennä ulos, kun ei ole niin kovasti kuraa. :) 

Bepancare –postaus :)

Kuten kerroinkin, sain Hopottajien kautta testiin Bepancare raskausarpivoiteen ja omistan sille nyt ihan oman tekstinsä. Minähän en siis raskaana ole koskaan ollut, mutta koska lihoin niin nopeasti, minulla on paljon raskausarpia koko ylävartalossa. Itse asiassa, kun näin tv:ssä mainoksen bepancare –voiteesta, ajattelin heti, että sitä pitää kokeilla, mutta en sitten ehtinyt ostaa, kun Hopottajien kautta tuli mahdollisuus testata.

Bepancaren sivuilla kerrotaan, että: ”Centella Asiatica -uute stimuloi kollageenin tuotantoa ja vahvistaa venynyttä ihoa – auttaa ehkäisemään raskausarpien muodostumista ja vähentämään jo muodostuneita arpijuovia. Dekspantenoli ja glyseroli ravitsevat ja kosteuttavat ihoa sekä edistävät ihon toipumista – ihosta tulee pehmeä, joustava ja kimmoisa. Oliiviöljy vahvistaa ihon suojakerrosta.”

Tuotteen INCI on tämännäköinen:
Aqua, Isohexadecane, Cyclopentasiloxane, Pentylene Glycol, Caprylic/Capric Triglyceride, Glycerin, Cyclohexasiloxane, Panthenol, Cetyl PEG/PPG-10/1 Dimethicone, Bis-PEG/PPG-14/14 Dimethicone, Sodium Ascorbyl Phosphate, Olea Europaea Fruit Oil, Sodium PCA, Tocopheryl Acetate, Parfum, Citric Acid, Asiaticoside, Glyceryl Dibehenate, Tetrasodium Glutamate Diacetate, Madecassic Acid, Asiatic Acid, Tribehenin, Phospholipids, Glycine Soja Oil, Glyceryl, Behenate, Hydrolyzed Elastin, Hydrolyzed Collagen, Glycolipids, Glycine Soja Sterols.

Nopeasti katsoen näyttää aika hyvältä, tässä on jo ihan alkupäässä hyviä kosteuttajia, b-, c- ja e-vitamiinia, oliiviöljyä ja glyserolia ja Centella Asiatica –uute tosiaan tunnetaan ihovaurioita parantavana aineena. Ja ”Centella Asiatica –uute” kuulostaa paljon paremmalta kuin ”rohtosammakonputki”, viisas päätös olla suomentamatta sitä. :) Tässähän on siis myös silikonia, minkä tosiaan tuntee heti koostumuksestakin. Itselläni ei mitään silikonikammoa ole, joten se ei minua ole haitannut ja ihan pidän siitä, että silikoni luo kalvon ihon suojaksi. Minä en ole mikään kosmetiikan asiantuntija kuin innokkaana käyttäjänä, mutta tässä nyt ainakin tuotetta markkinoidaan niillä aineilla, jotka oikeastikin ovat siellä Incin alkupuolella, joskushan näkee sitä, että se mukamas vaikuttavin aina on siellä alle yhden prosentin joukossa tai ettei sitä itse asiassa löydy ollenkaan(terkut Aussielle! :D).


Tämä olisi ollut mielenkiintoista testata raskauden aikana, koska incin perusteella kyllä ihan uskon, että tämän käyttö auttaisi ehkäisemään raskausarpia, mutta kun ei mitään uskonnollista ihmettä ole tässä tapahtunut, jouduin testaamaan tätä jo muodostuneille arville. Olen käyttänyt voidetta nyt vajaan kaksi viikkoa ja ihan kosteuttavana voiteena olen ollut tyytyväinen. Minulla on kuiva iho ja mikään kevyt emulsio ei auta yhtään, joten tämä on kivan tuhtia tavaraa. Paikallisena voiteena tämä on ollut ihan hyvää, koko keholle levitettynä tämä ei imeytyisi riittävän nopeasti makuuni, mutta siihenhän tätä ei ole tarkoitettukaan. Mutta ne arvet… Niissä en ole ainakaan toistaiseksi huomannut mitään eroa, mutta tietysti arpeni ovat muodostuneet jo yli vuosikymmen sitten ja ne ovat jo vaalenneet ihan valkoisiksi, joten ehkä ne eivät ainakaan parissa viikossa kauheasti voikaan parantua. Raskausarpien ehkäisyyn kyllä kannattaa kokeilla, jo muodostuneiden arpien kanssa täytyy kai vain oppia elämään. :)

Googlettelin hintaa ja se on noin 24 euroa, purkissa on 150 millilitraa tavaraa. Tästä ei nyt valoakaan vasten näy, miten paljon tätä on kulunut vajaan kahden viikon käytössä, mutta kyllä täällä vielä tuntuu voidetta olevan ihan reilusti. Pullo on kätevä pumppupullo, joten ei sitten lopuksikaan tarvitse kaikin keinoin yrittää saada niitä viimeisiä pisaroita ulos! :)

Mutta tässä on nyt vielä kampanja-aikaa jäljellä, joten ehkä arvissakin näkyy vielä vaikutusta. Kerron sitten, jos niin käy. :)

maanantai 21. huhtikuuta 2014

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!

Pääsiäinen on lopuillaan ja pashat on syöty. En jaksa edes ajatella, paljonko siinä oli kaloreita, en kuitenkaan syönyt paljoa, kun se on liian makeaa minun makuuni. Päätin pitää ruokapäiväkirjankin tauolla tämän pääsiäisviikonlopun. Tämä ja eilinen ovat olleet vähän ahdistavia päiviä, olo on ihan hirveän levoton, tuntuu, että voisin kiipeillä seinille. Luulen, että se johtuu liiallisesta ruoasta, siitä pashasta ja muutaman suklaamunankin söin, kun lahjaksi sain. Voin paremmin, kun saan vähemmän energiaa, pidän energiavajauksen rauhoittavasta vaikutuksesta. Varsinkaan sokeri ei ole ollenkaan minun juttuni, se tekee minut levottomaksi, minkä huomaan aina ihan selkeästi, jos syön jotain makeaa herkkua. Rasvasta saatu energia ei aiheuta ollenkaan samanlaista tunnetta, se enemmänkin saa aikaan hyvää oloa. Samoin leivästä saadut hiilarit. No, huomenna olisi tarkoitus yrittää aloittaa oikein kunnon laihdutus ja pysyä taas alle 800 kilokalorin, tavalla tai toisella. Olen miettinyt nutraamistakin, mutta katsotaan nyt.  Tällä hetkellä Nutrilettit eivät ole tarjouksessa, enkä halua maksaa täyttä hintaa. Olisi kiva olla kesällä edes kymmenen kiloa pienempi kuin viime kesänä, vaikkei se kymppi tässä kokoluokassa niin näykään, mutta olisi hienoa alittaa 80 kiloa. Ja se tarkoittaisi myös vain muutamaa kiloa lopulliseen tavoitteeseen. Mutta en nyt halua liiaksi antaa painoa suunnitelmille, kun ei ne yleensä oikein toteudu… Olen viime aikoina ollut vähän(paljon!) laiska laihdutuksen suhteen ja nyt tuntuu, että on pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa taas jonkinlainen kitudieetti, koska tiedän, ettei mikään muu tepsi kohdallani. Oletteko muuten lukeneet siitä itseään tosielämän Barbieksi nimittävästä tytöstä, jonka tavoite on luopua ruoasta kokonaan ja elää auringonvalolla? Hmmm… :) No, hän saa kokeilla sitä ensin ja minäkin siirryn sitten sille ruokavaliolle, jos se toimii.

Pääsiäinen on vähän hassu juhla, kun ei sillä ole minulle oikeastaan mitään erityistä merkitystä. En ole uskonnollinen, enkä pidä keväästä, joten ylimääräiset vapaatkaan ei niin innosta. Ja koska en pidä sunnuntaista, en mitenkään ilahdu siitä, että maanantaikin on muka olevinaan sunnuntai. Yritän väittää itselleni, että on ihan tavallinen maanantai, mutta silti kehoni tietää, ettei ole. Kun olin lapsi, pääsiäiseni kohokohta oli se, kun Ärrältä tuli mainos, jossa oli kuponkeja, joilla sai sellaisia karkkeja, joita ei yleensä ollut myynnissä. :D Sain aina vanhemmiltani rahaa ja innoissani jo kotona mietin tarkkaan, mitkä kupongit käytän. Muistan edelleen ne punaiset ja mustat merirosvopääkallon muotoiset tikkarit, niitä ei kai enää saa mistään. Ja pääsiäisenä hain aina pienen punaisen pyöräni varastosta ja potkin jalkapalloa autotallin oveen ensimmäisen kerran sinä keväänä. Mutta jo lapsuudenkin pääsiäiset olivat jotenkin tylsiä, koska parhaan kaverini perheelle pääsiäinen oli suuri juhla, joten minulla ei edes ollut seuraa pääsiäispyhinä. Vielä nyt aikuisenakin pääsiäinen tuntuu jotenkin loputtoman pitkältä ja tylsältä, jotenkin nämä pääsiäisen ajan tunnit ovat pidempiä kuin tavallisina päivinä. Jouluisin aika kuluu todella nopeasti, pääsiäinen taas tuntuu niin hitaalta.

Meillä on nyt melkein 18 astetta lämmintä! Ihan kummallista, en ole ollenkaan sopeutunut vielä lämpimään vuodenaikaan. Eilen menin vanhasta tottumuksesta ulos talvitakki päällä, eikä se sinällään ollut mitenkään liikaa, vasta kun pelasin koiran kanssa jalkapalloa, tuli kuuma. Öisin kuitenkin on vielä pakkasta, joten en taida ihan vielä viedä talvitakkeja varastoon. Mutta kaikki kasvit ovat ihan siinä rajalla, ettei silmut ole puhjenneet lehdiksi, luulen, että se tapahtuu ihan minä päivänä tahansa. Kevät on kuitenkin kaunista aikaa, jos ei muuta. Ja siemenet jo odottaa istuttamista, siitäkin tykkään keväässä. Tosin tulppaanit on tainneet jotenkin vaurioitua tänä vuonna, nehän tuli esille jo joulun aikaan, mutta eivät ole paljoakaan kasvaneet sen jälkeen. Yleensä ne ovat tähän aikaan jo kukkineet. Ja jouluaattona orvokit vielä kukkivat pihalla, joten voi olla, että nekin ovat nyt kuolleet. Myös kaikki syyshortensiani vaikuttavat kuolleilta, en tajua, mitä niille tapahtui! Ne kuolivat mielestäni yhtäkkiä jo syksyllä, eikä niissä nytkään ole mitään elonmerkkiä! Annan niille kuitenkin vielä tilaisuuden herätä henkiin, mutta pahalta näyttää. Pitää kai sitten ostaa uusia. Minua harmittaa aina suunnattomasti ostaa uusia puskia ja kasveja kuolleiden tilalle, koska samalla rahalla voisi ostaa uusiakin. Haaveilen aina ihan täydellisestä puutarhasta, mutta sitä ei saa ihan pikkurahalla.

Mutta nyt menen nauttimaan lämpimästä ilmasta ja vien varmaankin koirankin vielä toisen kerran lenkille, että saisin hiukan purettua tätä levottomuutta. Hyvää viimeistä pääsiäispäivää! :) 

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Kuvotusvaroitus!! :D

Olen monta kertaa bloggaamiseni aikana nähnyt netissä kuvan vartalotyypeistä, yleensä kysymyksen "mikä näistä viehättää sinua eniten?" seurana. Ajattelin nyt itsekin laittaa kuvan blogiini. Minua välillä hieman hämmentää, kun runsaasti ylipainoiset laittaa blogeihinsa kuvia täydellisen kropan omaavista naisista ja motivoivat itseään sillä, että jonain päivänä hekin näyttävät siltä. Hyvä tietysti löytää motivaatio laihtumiselle, mutta runsas ylipaino jättää väistämättä jälkensä, kenelle enemmän ja kenelle vähemmän ja ainakin minulla se ajatus on ollut mukana koko ajan. En voi näyttää _hyvältä_ vaikka pääsisin ihan ihannepainoonikin, eikä se ole missään vaiheessa ollut minulla edes tavoitteena. Itse asiassa olin täysin henkisesti valmistautunut hyvinkin ikävään lopputulokseen ja tässä vaiheessa näyttää siltä, ettei ihan pahin mahdollinen tilanne tule tapahtumaan kohdallani, joten vaikka minulla ei koskaan tule olemaan sitä upeaa bikinikroppaa, olen kuitenkin päätymässä parempaan lopputulokseen, kuin mitä odotinkaan ja pidän sitä hyvänä asiana. Mutta, se kuva. :)



Näistä nimenomaisista vartaloista minua viehättää eniten kuvan 5 kroppa. Kuvan naisella on kauniin muotoinen vartalo ja kaunis, sileä iho. Myös kolmannen kuvan naisella on todella kauniin mallinen vartalo. Vähiten pidän nollasta, ykkösestä, kasista ja ysistä. Ja tietenkään en haluaisi enää olla noin runsaasti ylipainoinen kuin nainen kuvassa seitsemän. Se on jo valitettavasti koettu ja mikä tahansa on parannus siihen. :/ Mutta jos valinta olisi ysin ja kuutosen välillä, valitsisin kuutosen. Nykyään varmaan olenkin realistisesti jossain viitosen ja kuutosen välissä, noissa kuitenkin varmaan on painoeroa ainakin parikymmentä kiloa ellei enemmänkin. Lähempänä kuitenkin kuutosta.

Itse asiassa voisin elää jo tämän nykyisenkin vartalon kanssa, jos ihoni ja jalkani olisivat sileät ja jos ylipaino ei näkyisi kasvoistani. Jos minulla olisi sileä iho, eikä näitä muhkuroita ihon alla, voisin hyväksyä itseni jo tässäkin painossa, vaikka tietenkään laihtuminen ei yhtään haittaisi. Halusin oikeastaan vain olla näkymätön ja koen aika pitkälti saavuttaneeni sen; en ole pitkään aikaan huomannut kenenkään tuijottavan ja usein huomaan ihmisten silmien liukuvan ohitseni julkisilla paikoilla. Se on aivan ihanaa! :) En silti tiedä voinko edes päästä niin alhaiseen painoon, että nämä muhkurat vähenisivät, koska vaikka kokonaisuus on pienentynyt, muhkurat eivät ole. Muistan kyllä, että kun viime kerralla kerroin näistä muhkuroistani, joku lukijaparka ilmoitti menettäneensä lounaansa ja yöunensa, mutta kerronpa silti uudelleen. :D Ne hämmentävät minua, koska ne eivät ole tasaista, yhtenäistä muhkurakerrostumaa, vaan ihon alla tuntuu isoja pallukoita ja niiden välissä tyhjää tilaa. Varsinkin vasemman reiden ulkoreunan ihon alla on noin pienen appelsiinin kokoinen hyvin selkeä kiinteä muhkura, joka hieman pullistuu ihosta ulos istuessani. En oikein tiedä onko se enää normaalia ylipainoisellekaan... En luonnollisestikaan ole koskaan tunnustellut muiden ylipainoisten läskejä, mutta en ole nähnyt kenelläkään muulla vastaavanlaisia muhkuroita, paitsi sairautta käsittelevässä wikipedia-artikkelissa, jonka eräs blogini lukija minulle taannoin lähetti. Vatsani läski tuntuu yhtenäiseltä ja kiinteältä(siltäkö muillakin lihavilla rasvakudos tuntuu?), tasaiselta massalta, mutta myös käsivarret tuntuvat jokseenkin epätasaisilta, joskaan muhkurat eivät ole yhtä isoja. Samoin minulle kehotus tarkastaa rinnat säännöllisesti muhkuroiden varalta on naurettava, koska eihän siellä muuta olekaan kuin muhkuroita. En tiedä, onko tämä normaalia, mutta minua hieman huolettaa se, että vaikka painoa on lähtenyt, muhkuraisuus ei ole yhtään vähentynyt. Tietysti ne saa suhteellisen hyvin peitettyä vaatteilla, mutta ne ovat tällä hetkellä se asia, mikä on minun ja uima-altaan välissä ja toivoisin, että niille olisi tehtävissä jotakin tai että ne edes vähän katoaisivat painon pudotessa. Mutta koska niin ei ole käynyt tähänkään mennessä, ei taida käydä jatkossakaan. Se on kuitenkin muuttunut minulle oleellisemmaksi osaksi painonpudotusta, kun ennen ajattelin vain kokoani tai lukemaa vaa'alla. Pystyn minä näiden reisienikin kanssa elämään, mutta ne valitettavasti rajoittavat paljon, sekä tekemisissä että pukeutumisessa. Ja olen jossain määrin huolissanikin, koska kuten sanoin, tämä tuskin on normaalia.

Paino on taas laskenut sinne noin 84:ään, en tiedä mistä nousu lauantaina johtui. Mutta nyt olisi kyllä aika jo saada enemmänkin painoa pois, edes sinne seiska-alkuisiin, siellä voisin taas jumitella jonkin aikaa. Se on hassua, kun tietyt lukemat tuntuvat olevan yhtä aikaa niin lähellä ja niin kaukana. Kyse on vain muutamasta kilosta, mutta silti tiedän, että vaatii pitkän ajan pudottaa ne. No, ehkä kesäkuussa voisin yrittää painaa alle 80. Sen ei kai pitäisi olla mahdoton tavoite. Varsinkaan, kun en sanonut kesäkuun alussa. :) Ja tänä vuonna aion vihdoin myös päästä tavoitteeseeni! Kahdeksan kuukautta ja yhdeksän kiloa! Pikkuisen päälle kilo kuukaudessa pitäisi onnistua. No, teoriassa ainakin. Mutta aion onnistua myös käytännössä. Noiden muhkuroiden tilannettakin mietin sitten tarkemmin, kun olen tavoitteessani.

Mutta nyt suihkuun ja nukkumaan. Olen ilmeisesti juonut taas liian vähän vettä ja tuijottanut ihan liikaa tietokoneen ruutua, koska päätä vihloo ikävästi. Ennen leikkausta en edes tiennyt, mitä päänsärky on(migreeniä lukuun ottamatta), jo se kertoo, miten tärkeää riittävä juominen on. Mutta, hyvää yötä! :)

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Säätiedotus ja kosmetiikkaa. :)

Ensi viikonlopuksi on luvattu jopa 20 astetta lämmintä! Jotenkin hassua, kun koko ajan tuntuu, että kevät on aikaisessa, mutta eihän se oikeastaan taida olla, lumettoman talven takia vain tuntuu siltä. Ainakaan leskenlehtiä tai vuokkoja ei näkynyt yhtään aiemmin kuin aiemminkaan ja suunnilleen samankokoiset silmut on puissa ja pensaissa kuin muinakin vuosina samaan aikaan. Mutta ehkä olisi jo aika laittaa talvitakit varastoon. Silti vaikka ulkona tuntuu olevan todella lämmin, ei minulla ainakaan ole vielä ollut liian kuuma villakangastakissakaan. Hassua, että on taas kevät...

Viikonloppuna poikkesin äidin kanssa jonkun hänen ystävänsä luona, jota en oikein tunne ja jota vähän arastelen. Kävin siinä sitten välillä autossa hakemassa jotakin ja kun tulin takaisin, ulko-oven kahva irtosi, enkä saanut sitä millään paikalleen. Olin ihan kauhuissani ja mietin mitä ihmettä teen, mutta sitten ajattelin, että menen vain ihan tyynen rauhallisesti sisälle ja sanon naama perusilmeellä kuin haudankaivajan hevosella, että tässä on tämä sinun ovenkahvasi, aivan kuin ei mitään outoa olisi tapahtunut. Hän katsoi minua todella pitkään, mutta oli niin hölmistynyt, ettei osannut sanoa mitään. Ja vähän vinksahtanut kun raukka olen, minua alkoi jälkeenpäin ihan kauheasti naurattaa oma toimintani(hyvin tuttu tilanne, minä nauran omalla "vitsilleni" samalla kun muiden osalta kuuluu sellaista sirkkojen siritystä) ja vaikutin entistä hullummalta, kun yritin olla ihan vakava. Okei, tämä ei kerrottuna kuulosta hauskalta, mutta siinä tilanteessa sain kaikki äänensävyt ja eleet kerrankin ihan kohdalleen ja ainakin minulla itselläni oli hauskaa. :D Hulluilla on halvat huvit. :)

Odotan ihan innolla suihkuun menoa(kämppikseni on ollut siellä noin viikon), kun ostin vihdoin Aussien shampoot ja olen säälittävän innokas kokeilemaan niitä! Olen ajatellut niiden ostoa jo kauan, mutta ne on kuitenkin aika kalliita ja hiukseni on ihan ok jollain perusshampoillakin, mutta ehkä nämä ovat hintansa arvoiset. Tosin minua ärsyttää suunnattomasti, kun hoitoainepullo on tässä sarjassa pienempi kuin shampoopullo. Minulla ainakin samankokoisistakin hoitoaine kuluu loppuun paljon aiemmin, vaikka ihan tarvittavan määrän käytän kumpaakin. Ja minusta on suunnattoman ärsyttävää joutua käyttämään eri sarjan hoitoainetta, kun shampoota on vielä jäljellä. Onko muka jossakin joku, joka saa shampoon ja hoitoaineen kulumaan edes ihan tasatahtiin, saati sitten shampoota enemmän?! Vähän huijauksen makua, kun varmasti joudun ostamaan toisen hoitoaineen ennen kuin shampoo on loppu. Silti, minusta on ihanaa, kun noissa pulloissa kehotetaan käyttämään saman sarjan hoitista, mutta sitten: "But then we would say that, wouldn't we?" Virkistävää rehellisyyttä! :) Tosin tästä saisi täydellisen tekosyyn ostaa vielä sellaisen tehohoidon, nekin kun olivat miinus 20 prossan alennuksessa... (Anttilassa, jos jotakuta kiinnostaa). Jos ostaisi senkin, sitten shampoo ja ne kaksi hoitoainetta ehkä loppuisivat yhtä aikaa. Hmmm... :)

Muuten täytyy kyllä käyttää aika säästäväisesti tuon hintaisia shampoita joka tapauksessa, joten ehkä voisin tehdä vertailua sen suhteen, kuinka moneen käyttökertaan ne riittävät. Tosin olen kai yleensäkin aika säästeliäs tai en ainakaan tuhlaa kosmetiikka, joskaan ei hygieniatuotetta varsinaisesti voi säästelläkään. :D Mutta tuli vain siitä mieleen, kun minulla oli nuorena yksi ystävä, joka kaatoi sitä shampoota suunnilleen puoli pulloa kerralla päähänsä ja koko kylppäri oli vaahtoa täynnä, enkä koskaan oikein ymmärtänyt sen logiikkaa... Hän näytti valkohiuksiselta Marge Simpsonilta! :D En yleensä huomaa tai osaa ajatella käyttämiäni määriä, kun käytän useampia tuotteita yhtä aikaa vähän fiiliksen mukaan(tai siis eri päivinä vaihdellen, en yhtä aikaa...), mutta nyt viime viikolla käytin samaa kosteusvoidetta koko ajan, koska en pitänyt siitä ja halusin saada sen käytettyä pois ja sitä kului puoli litraa viikossa. Siis noin 70 millilitraa per kerta. Onko se vähän vai paljon? Tietysti minulla riittää tätä pinta-alaa... Yksi syy lisää laihduttaa, vähemmän kosteutuspinta-alaa!

Sain myös testattavaksi Hopottajien kautta Bepancare raskausarpivoiteen. Sivostolla kerrotaan, että se "on kehitetty raskausarpien ehkäisyyn ja hoitoon, mutta soveltuu hienosti myös muiden venymäarpien hoitoon. Voide on hypoallergeeninen ja dermatologisesti testattu. Bepancarella ihosta tulee pehmeä, joustava ja kimmoisa". Kuten on varmasti tullut selväksi, minä rakastan kaikenlaisia voiteita ja muuta kosmetiikkaa ja raskausarpivoiteelle todellakin on käyttöä ylipainon takia, vaikka en ole raskaana ollutkaan. Testaan siis tuotetta seuraavat pari viikkoa ja kerron sitten, mitä pidin. Teen tästä ihan oma postauksensa sitten aikanaan. :)

Mutta, nyt sinne suihkuun uusia shampoita testailemaan. :)

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Voi ei...

Paino aamulla 85, 2 kg!! En tiedä miksi, en ole mielestäni syönyt mitenkään eri tavalla tai herkutellut tai muuta. No, ehkä se laskee ensi viikolla. :/

Olin jo aikeissa kertoa, miten helppo kevät tämä on ollut, mutta eilinen olikin ihan hirveä päivä, en edes muista, koska minulla olisi viimeksi ollut niin kamala olo. Illalla sain nukuttua, mutta kissa herätti minut kolmen aikaan ja sen jälkeen en pystynyt enää nukkumaan, ihan hirveitä ajatuksia vain pyöri päässä ja olin silti niin väsynyt, etten jaksanut nousta ylös. Joskus kahdeksan aikaan nukahdin ja nukuin vielä pari tuntia. Mutta siitä huolimatta, kaiken kaikkiaan tämä on ollut helppo kevät. En tiedä onko se sattumaa vai johtuuko lääkityksestä, mutta joka tapauksessa en muista, milloin viimeksi kevät olisi sujunut näin hyvin. Katsoin yksi ilta dokumentin ahdistuksesta ja siitä jäi vähän negatiiviset tunnelmat. Sävy oli kovin syyllistävä, siinä periaatteessa sanottiin, että ahdistus on normaali elämään kuuluva tunne, joka pitäisi vain kestää, eikä vinkua pilleriä jokaiseen pikku vaivaan. Se sai minut häpeämään itseäni ja heikkouttani, koska niinhän se tavallaan on. Toisaalta omalla kohdallani ilman lääkitystä elän kaoottista helvettiä, jota yritän jotenkin kestää ja lääkityksen avulla taas pystyn elämään, pystyn hoitamaan ne asiat, jotka aiheuttaa ahdistusta, selviydyn arjesta. Tai selviydyinhän minä jotenkin ennenkin, mutta nyt minulla on hyviäkin päiviä ja aikoja. Minusta se enemmänkin normalisoi minut, koska tunnen edelleen ahdistusta ja olen edelleen surullinen ja kaikkea sitä, mikä kuuluu normaaliin elämään, mutta ne tunteet eivät enää ole lamaannuttavissa mittasuhteissa. Ne ovat nyt normaali elämään kuuluva tunne, ennen ei ollut mitään muuta, vain pelkkää kaaosta ja pelkoa ja ahdistusta. Joten, ehkä ahdistuneisuus tosiaan on ensimmäisen maailman ongelma, mutta pitäisikö siitä kärsiä vain siksi, että niin monella muulla ei ole varaa edes ajatella jokapäiväistä ahdistustaan sairautena… Ei kai se ketään auttaisi. Olen kiitollinen, että on olemassa pillereitä, joilla voi helpottaa oloaan, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että olen heikko.

Tänä keväänä olen myös nauttinut säästä enemmän kuin varmaan koskaan. Minun päässäni kevääseen yhdistyy ihan hirveä sää, sellainen kylmä valo, mikä tekee kaikesta rumaa. Pölyistä, harmaata ja ankeaa. Minusta syksyn harmaus on kaunista, se on rauhoittavaa ja levollista ja turvallista, jotakin johon voi uppoutua ja kadota. Kevään harmaus on kylmää ja vaativaa, kuin olisi koko ajan valokeilassa ja kaikki odotukset kohdistuisivat minuun. Mutta tänä keväänä valo on ollut lämmintä ja ilman ihanan kirpeän raikas ja olen nauttinut ulkona olemisesta. Suosikkisääni syksyllä on niinä päivinä, kun aurinko vielä paistaa, mutta iho tuntuu viileältä ulkona. Nyt ensimmäisen kerran on keväälläkin ollut sellaisia päiviä. Eikä iltojen valoisuuskaan ole haitannut liikaa, olen vetänyt verhot ikkunoiden eteen ja kerrankin unohtanut verhojen takana väijyvän valon. Ja kevätsateessa on aivan ihana tuoksu, paljon parempi kuin syyssateessa.

Istutin tänään myös ensimmäiset tillit kasvihuoneeseen, katsotaan, miten käy. En ole koskaan istuttanut mitään näin aikaisin. Muutkin siemenet on jo ostettu ja uusien kasvilaatikkojen paikat päätetty ja odotan innolla istutusta. Olen itse asiassa surkein puutarhuri ikinä, mutta silti minusta on ihanaa keväisin laittaa kasvimaata kuntoon ja unelmoida omassa maassa kasvaneista vihanneksista. Ja minusta on ihanaa myös tehdä mehuja ja hilloja, vaikka en itse syö niitä. Jokin niiden tekemisessä vain on niin ihanan perinteistä. Varsinkin, kun se tapahtuu syksyllä, jolloin muutenkin ihan kaikki on parempaa. :)

Mutta, menen nyt katsomaan tv:tä, kohta alkaa Criminal minds. Hyvää viikonloppua! :)

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Painoasiaa...

Ajattelin nyt kirjoittaa jotain laihdutus- ja painoasiaa pitkästä aikaa, onhan tämä olevinaan laihdutusblogi. :D Tai no, ehkä pitäisi kutsua tätä jo joksikin muuksi, kun lähinnä jaarittelen täällä ihan vain pienistä arkisista asioista, mutta ei kai sillä nimellä niin ole väliä. :) Olen viime aikoina ollut vähän laiska laihduttamaan, vaikka haluaisin päästä tavoitteeseeni, motivaatio itseni kiduttamiseen on ollut hukassa. Paino pysyttelee useimpina päivinä lievän ylipainon puolella, mutta tunnen kuitenkin itseni edelleen paljon lihavammaksi, kuin mitä vaa’an mukaan olen. Ennen joulua, kun vihdoin pääsin lievästi ylipainoiseksi, tunsin oloni jonkin aikaa pienemmäksi, mutta vaikka paino joulun nousun jälkeen laskikin takaisin, tunne, että olen laihtunut, katosi. Pari viime kuukautta olen tuntenut itseni aivan valtavan lihavaksi. En oikein itsekään tiedä, miksi, mutta sitä suuremmalla syyllä pitäisi taas saada paino laskusuuntaan. Ja etenkin pitäisi päästä jo sinne tavoitteeseen, olisi niin mukavaa, jos vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen voisin lopettaa laihduttamisen. En odota tavoitepainossa pysymisen olevan millään tavoin sen helpompaa, mutta ajatuksena se kuulostaa kovin houkuttelevalta. 

Olen harkinnut aktiivisuusrannekkeen ostoa, koska sykemittari on todella kannustanut minua liikkumaan ja laihtumaan. Sykemittarin kanssa olen joskus yrittänyt mitata koko vuorokauden kulutusta, mutta se ei mittaa öisin kunnolla, sain koko yön tulokseksi noin sata kcal, vaikka lopulta kiristin vyön niin tiukalle, kuin pystyin. En tiedä johtuuko se makuuasennosta vai mistä, mutta ei onnistunut. Aktiivisuusranneke taas (ymmärtääkseni?) mittaa koko vuorokauden kulutuksen. Lisäksi todella tarvitsisin jotakin, joka saisi ahterini ylös sohvalta, vaikka käynkin lenkillä melkein joka päivä, muuten olen aivan liian passiivinen. Ehkä pitäisi keskittyä perusasioihin, eikä trendivempaimiin, mutta ainakin sykemittari oli todella hyvä ostos, koska se oikeasti kannustaa minua liikkumaan. Vaikka uskonkin sen näyttävän vähän turhan optimistisia lukemia, silti se konkreettinen luku näytöllä kannustaa lähtemään lenkille ja lenkillä ollessa jatkamaan liikkumista. Edelleen pystyn kuluttamaan reippaalla kävelyllä noin 500 kcal tunnissa, mikä tuntuu suurelta määrältä sen ollessa melkein kolmannes siitä, mitä muuten kuluttaisin kokonaisen vuorokauden aikana. Ongelmahan tuossa silti on se, että kun peruskulutukseni pitäisi olla noin 1600 kcal päivässä ja luontevan pituiseksi lenkiksi on vakiintunut noin 800 kcal kuluttava kävely ja syön yleensä noin 1200 kcal:n verran, minun pitäisi noiden mukaan laihtua noin kilo viikossa. Todellisuudessa painoni pysyy näillä lukemilla samassa mitä se on. Ruoan suhteen lasken kalorit tarkkaan, joten ongelma on joko peruskulutuksessani tai sykemittarin näyttämissä lukemissa, arvelisin, että jossain määrin molemmissa. Siitä huolimatta, sykemittarin ansiosta en voi valehdella itselleni, ettei siitä kävelylenkistä nyt paljoa hyötyä edes olisikaan. Vaikka laihtuminen onkin kiinni lähinnä ruokavaliosta, vietän muuten niin paljon aikaa tehden jotakin fyysisesti passiivista, että päivittäinen lenkki on siksikin minulle tärkeä.

Painon saan laskusuuntaan, kun kalorien saanti putoaa alle 800 kcal:n, mutta silloinkaan paino ei laske niin nopeasti, kuin voisi kalorivajauksen suhteen kuvitella. Noissa pienemmissä kaloreissa kuitenkin kaiken tarpeellisen saaminen on vähän haasteellisempaa ja muutenkin minua hieman huolestuttaa noin pienellä kalorimäärällä eläminen. Vaikka sinällään ennenhän minä söin lähes pelkkää roskaa ja verikokeidenkin mukaan kaikki arvoni ovat hyvät, mutta siitä huolimatta. Tietysti syön jonkin verran lisäravinteita; monivitamiinin, rautatabletin, kalsiumia, kalanmaksaöljykapseleita ja d-vitamiinia joka päivä, mutta eivät ne terveellistä ruokavaliota korvaa. D-vitamiini noista oli ainoa, joka silloin ennen leikkausta oli todella alhainen, nyt olen saanut sen nousemaan normaalille tasolle. Sainkin itse asiassa juuri tällä viikolla testattavakseni uutta d-vitamiinia. Koko sarja on valmistettu ajatuksella, että kaikki turha on karsittu ja ainakin ensivaikutelma on ollut positiivinen, koska niin absurdilta kuin se ehkä kuulostaa ottaen huomioon, että ennen elin pikaruoalla ja herkuilla, olen alkanut kammoamaan lisäaineita. Sain kokeiltavaksi myös melatoniinia ja maitohappobakteereja. Varsinkin noita maitohappobakteereja on mielenkiintoista kokeilla, koska joudun edelleen useimpina päivinä ottamaan vatsahappolääkkeen, joten toivottavasti ne vähentää tarvetta varsinaisten lääkkeiden syömiselle. Ja mikä minulle on todella positiivinen asia, noita kapseleita ei ole valmistettu liivatteesta. En yleensä syö mitään, missä on liivatetta, mutta rautatablettini kapselit on siitä valmistettu ja ne kuitenkin nielaisen kokonaisina, joka ainoa kerta tuntien syvää inhoa. Nämä on valmistettu hydroksipropyylimetyyliselluloosasta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä se on, mutta pidän siitä paljon enemmän kuin teurasjätteestä. :D  

Yleensäkin minua on alkanut kiehtomaan entistä enemmän kaikki lisäravinteet ja luontaistuotteet, ainoastaan raha estää minua ostamasta niitä. Toisaalta taas minua vetää puoleensa sekin ajatus, että saisin kaiken tarpeellisen ruoasta. Katson aina välillä brittien Olet mitä syöt –ohjelmaa ja minusta on hienoa, että aina kun siinä on jonkin ravintoaineen puutos, kerrotaan, mistä ruoista sen saa. Ongelma vain on siinä, että silloin ei puhuta ihan pienistä määristä ruokaa, mikä varmaan olisi tavallisellekin ihmiselle haasteellista, mutta leikatulle todennäköisesti mahdotonta. Varmaankin molempien yhdistelmä on ihanteellista tai ainakin käytännöllisintä. Nythän myös kaikki superfoodit on muotia, mutta sitten taas eivät nekään ole ihan ongelmaton asia, koska ensinnäkään ne eivät kasva täällä Suomessa ja ainakin esimerkiksi sinällään terveellisistä Goji-marjoista on löytynyt jos jonkinlaista myrkkyä. Välillä minusta tuntuu, että nykyään saa niin hirveän paljon kaikkia suosituksia ja koko ajan on uusia terveellisiä ruokia ja uusia superruokia ja uusia ruokavalioita, etten enää tiedä, mitä minun pitäisi ihannetilanteessakaan syödä… En voi syödä kaikkea, mitä suositellaan, joten miten valitsen ne (itselleni?) tärkeimmät?! Toisaalta taas Suomen maaseudulla elää melkoinen määrä yhdeksänkymppisiä supermummeleita, jotka ovat koko ikänsä syöneet punaista maitoa, voita, vaaleaa leipää ja punaista lihaa. Juuri niitä ruokia, joita nykyään pidetään pahimpina mahdollisina ruokina.

Minusta olisi ihanaa olla täysin omavarainen, vaikka käytännössä se ei kai enää ole mahdollista(olen melko varma, ettei vuokranantajani suostuisi antamaan lupaa lehmän pitämiseen…). Vaikka omalla maalla kasvatetut kasvit tulevat melkein kalliimmiksi kuin ostetut(vaivasta puhumattakaan), minusta on ajatus omasta kasvimaastani on ihana! Satoni on aina ihan onneton, mutta silti, ne ovat omalta maalta, vaivalla ja rakkaudella kasvatettuja! :D  Ainoa syy, miksi syön kananmunia, on se, että meillä kotona on kanoja; pidän ajatuksesta, vaikka en niin hirveästi pidäkään munista. :) Tiedän, mitä heille syötetään ja tiedän, että heillä on hyvä elämä ja heidän munansa tuntuvat minun päässäni ihan täysin erilaisilta kuin kaupan munat, ei se ole edes sama tuote. Kaupassa myydään munia, jotka ovat munineet kanaparat, jotka ovat pelkkiä tuotantoyksiköitä ja joille on syötetty teollista kananrehua. Meidän kanoilla on nimet ja heitä voi silittää ja he pääsevät välillä vapaiksi syömään oikeaa ruohoa. Minusta se saa heidän munansa tuntumaan aivan erityisen terveellisiltä!

Joten, mikä on sotasuunnitelmani keväälle? Olen monta kertaa puhunut juoksemisen aloittamisesta... Nyt se hetki olisi käsillä, mutta ajatus pelottaa. Silloin nuorena meillä oli koulussa keväisin kuusi viikkoa maastojuoksua ja minulle se tarkoitti samalla kuutta viikkoa nyrjähtäneiden nilkkojen kanssa. Minusta olisi mukavaa voida juosta, mutta sen mielikuvan keskeyttää kuva minusta jossain tien syrjässä odottamassa ambulanssia katkenneen nilkan kanssa. Minulla suhteellisen usein kävellessäkin nyrjähtää nilkka, joten pelkään juoksua todennäköisesti jopa kohtuuttoman paljon. En edes ajattele sitä riskinä, vaan minun päässäni nuo kaksi yhdistyy toisiinsa, tiedän, että jos alkaisin juosta säännöllisesti, jossain vaiheessa katkaisisin jalkani. Se silti olisi hyvää liikuntaa, ilmaista ja terveellistä, mutta… Olen katsonut netissä juoksukoulujen ohjeita ja ekat viikot kuulostaa hyviltä, pari minuuttia juoksua, jne. Mutta aika äkkiä niissä aletaankin puhua jo vartista ja puolesta tunnista ja pidän sitä täysin epärealistisena kohdallani. Toisaalta voisin muokata niitä itselleni sopivimmiksi ja lisätä vaikka minuutin joka viikko. Enpä tiedä. Ajatus kiehtoo, mutta nyt kun on kevät ja pitäisi alkaa juosta, keksin miljoona syytä, miksi se ei olekaan hyvä idea. Ja saanhan minä kävelemälläkin vielä kulumaan niin hyvin kaloreita…

Olen myös miettinyt nutraamista, mutta sopivaa ajankohtaa ei tunnu löytyvän, kun aina on muka jotakin, jonka takia kaksi viikkoa ilman ruokaa ei juuri nyt ole hyvä ajatus… Enkä tiedä toimisiko se edes enää, sehän lakkasi auttamasta jossain vaiheessa. Olen pari kertaa yrittänytkin leikkauksen jälkeen aloittaa nutraamisen, mutta olen aina lipsunut ja luovuttanut. Satunnaisestihan heidän tuotteitaan käytänkin, välillä välipaloina tai kun en tiedä, mitä söisin. Järkevintä varmaan olisi lisätä liikuntaa ja hieman vähentää syömistä, jolloin jo kahdensadan kilokalorin muutos molemmissa tarkoittaisi neljän sadan kilokalorin vähennystä päivittäisessä kalorimäärässä. Jotenkin olen vain vakiintunut nyt toimimaan tietyllä tavalla ja kun en sillä lihokaan, ei ole suurta painetta sen muuttamisesta. Kai minä vain olen laiska, enkä juuri nyt millään viitsisi laihduttaa! Sinällään ainutlaatuinen tilanne, koska vaikka ruokavalioni onkin ollut aina hirveä, ennen kuitenkin samanaikaisesti jatkuvasti suunnittelin laihdutusta ja tein itselleni aikatauluja ja laihtuminen pyöri päässäni koko ajan. Mutta en kuitenkaan edes ajattele luovuttavani, joten jotain pitää alkaa tehdä, jos aion näistä läskeistä päästä! :)

Nyt kuitenkin yritän uudelleen tehdä sen avokadopohjaisen kasvispiirakan, katsotaan, jos tällä kertaa saisin sen kypsymäänkin. :)

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Täällä taas :)

Ihan vakavissaan minun pitäisi alkaa kiinnittämään otsikointiin enemmän huomiota. :) Olisi pitänyt alkaa otsikoimaan joko numeroilla tai päivämäärillä alun alkaenkin, tämä olisi ollut vähän kuin lokikirja tai päiväkirja. No, eipähän ainakaan otsikot anna liian optimistista kuvaa sisällöstä. :D

Tulin illalla taas viikonlopuksi kotiin ja sain heti aikaan hirveän riidan äidin kanssa. Nyt on taas aivan hirveä olo. Se on kamalaa, koska odotan niin kovasti viikonloppuja kotona ja nyt tiedän, että äiti on vihainen todennäköisesti vielä seuraavanakin viikonloppuna. Riita lähti siitä, kun äiti kysyi jotain ihan hölmöä, johon vastasin tietenkin, kuulemma ylimielisesti. Se on niin typerää… Nämä väärät äänensävyt ja väärät ilmeet on aina olleet ongelma, varsinkin väärät ilmeet silloin, kun olin lapsi. Uskoisin muuten, että äitini ei osaa tunnistaa ilmeitä, mutta ne väärät ilmeet aina osui niin sopiviin ajankohtiin. Äitini ei voinut sietää lapsuuden parasta kaveriani, mutta aina joskus sain luvan kutsua hänet yöksi kylään. Ja aina silloin minulla sattui olemaan väärä ilme. Syyllistyin väärään ilmeeseen aina noin puolen tunnin kuluessa siitä, kun kaverini oli saapunut ja tiesin äitini käytöksestä, mitä olisi luvassa, kun kaverini seuraavana päivänä lähtisi kotiin. Eivät ne kauan odottamani yökyläreissut olleet mikään kiva kokemus, kun koko ajan tiesin, että luvassa olisi taas monen päivän riita. Samoin vanhempana, kun vihdoin sain edes joskus mennä viikonloppuna muutamaksi tunniksi ulos kaverien kanssa, aina minulla oli väärä ilme tai väärä äänensävy tai sanoin väärän sanan juuri ennen lähtöä.  Se on inhottavaa, kun olen koko ajan niin varpaillani, enkä ainoastaan äitini seurassa, vaan ihan kaikkien muidenkin ihmisten. Minusta aina tuntuu, että jos vain sanon yhden ainoan väärän sanan, niin sitten puhekumppanini alkaa inhota minua ja se on sitten siinä. Samoin täällä blogissakin, vaikka kirjoitan todella spontaanisti, usein pelkään, että sanon jonkin väärän asian tai ilmaisen jotakin väärällä tavalla ja minua inhotaan sen takia. Se on varmasti ollut osasyy sosiaalisiin vaikeuksiini. Minusta oli aina nuorena niin kummallista kuulla, kun kaverini puhuivat äideilleen, joskus ihan tavallisesti, mutta joskus vaikka tiuskivat tai olivat eri mieltä tai muuten puhuivat tietyllä tavalla. Ja se tavallinenkin juttelu oli niin tuttavallista, minä aina varon sanojani ja olen aina varuillani. En pysty juttelemaan täysin luontevasti kenellekään, en osaa edes kuvitella, millaista se olisi. Ja suurimman osan kanssa en osaa jutella ollenkaan. 

Ja nyt minulla on ihan hirveät tunnontuskat ja olen todella pahoillani. Koska vaikka äiti suuttui mielestäni niin älyttömästä asiasta, silti minä onnistuin jälleen kerran saamaan hänen olonsa kurjaksi. Ja toisaalta aina myös mietin, mitä jos minä olen väärässä tässä asiassa? Itse koen, että äitini on kohtuuton, mutta ihan yhtä vilpittömästi äitini kokee, että olen kamala ihminen. Mitä jos minä olenkin se, joka on väärässä… Äitini on suosittu ja hänellä on paljon ystäviä, minulla tilanne on päinvastainen. Eihän narsistitkaan näe itseään huonoina ihmisinä, vaan he vilpittömästi kokevat tulleensa väärin kohdelluiksi. Kun meillä on riitaa, pidän häntä täysin kohtuuttomana ja ajattelen, että hän on väärässä ja ajattelen, että hänen käytöksensä on vaikuttanut minuun ja persoonaani huonoilla tavoilla. Mutta heti riidan jälkeen, ja muutenkin, tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten voi parhaimmillanikaan sanoa olevani edes kohtalainen tytär. En tee häntä onnelliseksi tai ylpeäksi tai iloiseksi, koskaan. Haluaisin kyllä, mutta en vain osaa, en osaa olla oikeanlainen ihminen. En ole tuonut mitään hyvää hänen elämäänsä ja sitä kai lasten hankinnalta odotetaan. Äidilläni on aina tapana sanoa, että ainoa asia, mikä olisi riittävän suuri rangaistus minulle, olisi se, että saisin täsmälleen itseni kaltaisen tyttären. Se on aika viiltävän osuvasti sanottu, eikä sitä käy kieltäminen. Koska vaikka hän olisikin kohtuuton, se on silti hänen aito kokemuksensa asiasta. Ja vaikka lapsuudessani oli paljon hyvääkin ja paljon hyviä hetkiä, selkeimmät muistoni liittyvät joko juuri näihin riitoihin tai sitten äitini juomiseen. Ne muistot ovat jotenkin terävämpiä kuin muut, muistan ne kuin korkealaatuisen elokuvan, kun taas ne hyvät muistot ovat vähän kuin vanhanaikaisia seepianvärisiä valokuvia. Muistan hyviä hetkiä kuin kuvina(lapsena aina luulin, että muistot ovat korvissa, koska ne kuvat tuntuivat olevan jotenkin viistosti silmieni takana), mutta niistä huonoista hetkistä muistan jokaisen pikku yksityiskohdan, jokaisen sanan ja äänen ja tunteen. En tiedä, miksi ne ovat jääneet niin selkeinä mieleen, olenko aiheuttanut sen itse… 

Tämä vain on niin typerää, olen jo 34 ja niin väsynyt riitelemään ihan turhasta, aivan kuin joku uhmaikäinen teini. Tai no, äiti lähinnä riitelee yksinään, koska harvemmin sanon siihen mitään, korkeintaan kätken auton avaimet varmuuden vuoksi. Mutta silti se aina pilaa koko viikonlopun ja pidemmänkin ajan. Tosin tänään yritin selittää hänelle, miten typerää minusta on raivostua yhdestä sanasta, jolla en edes tarkoittanut mitään, mikä ei tosiaan parantanut asiaa… En tajua, miksi tässä aina käy näin, vaikka voisimme tulla ihan hyvinkin toimeen, kuten välillä tulemmekin. Miksi minun pitää aina sanoa jotain väärin ja miksi hänen pitää aina suuttua niin pienestä... Eikö yhtä väärällä äänensävyllä sanottua sanaa voisi vain jättää huomiotta? Ei kai sitten.  

Minun piti vain mainita riidasta, eikä kirjoittaa siitä kokonaista kirjaa… Usein muutenkin huomaan, että vaikka minun piti vain mainita jokin negatiivinen asia, kohta olenkin kirjoittanut pelkästään siitä. Mitäköhän sekin kertoo minusta… Ja olette varmasti kuulleet valitukseni äidistäni jo miljoona kertaa ennenkin. Olin vain jostain syystä niin optimistinen tämän viikonlopun suhteen, ajattelin, että voisin jo alkaa laittamaan puutarhaa kuntoon ja ulkona on kaunis ilmakin ja nyt siitä tulikin ihan kamala. Kaikilla on paha mieli ja ihan turhaan.

Mutta viikonloppuna lupaan taas kirjoittaa jotain laihdutusaiheista ja laittaa tuota edistymisvälilehteäkin kuntoon. En tiedä, miksi se on jäänyt, aivan kuin olisi ylivoimainen tehtävä kirjoittaa paino ylös viikoittain… Jotenkin se ehkä kertoo siitäkin, että olen alkanut suhtautua painooni vähemmän oleellisena asiana, se ei enää ole se kaikkein suurin ja tärkein ja merkittävin asia elämässäni. Mikä ei sinällään taida edistää laihtumista… :) Mutta nykyään saatan useinkin unohtaa käydä vaa’alla aamulla, eikä se haittaa minua. Tunnen kyllä edelleen olevani lihava, mutta kun kyse ei enää ole kymmenien kilojen urakasta, se ei enää tunnu niin loputtomalta ja jossain kaukana tulevaisuudessa olevalta. Pitäisi vain tarttua toimeen ja hankkiutua eroon lopuista kiloista ja pääsisin vihdoin siihen vaiheeseen, jossa yritän vain olla lihomatta.

Mutta painoasioista enemmän huomenna tai sunnuntaina. :)

Hyvää viikonloppua! :)


tiistai 1. huhtikuuta 2014

Elossa ollaan :)

Ajattelin vain ilmoittaa, että olen edelleen elossa, vaikka bloggaaminen on takunnut viime aikoina. :) Olen vajonnut johonkin omituiseen mielentilaan, jota en edes tunnista ja nukkunut ihan loputtomiin. 12 tunnin yöunia on seurannut viiden tunnin päiväunet, joita on taas seurannut 12 tunnin yöunet ja silti väsyttää. Minulla on ollut tällaisia keväitä ennenkin ja se on ihan ok, aina nukkuminen ahdistuksen voittaa. Alkuvuosi on vain kadonnut jonnekin jättämättä mitään kiinnekohtia ja silti joulusta tuntuu olevan ikuisuus. Vuoden kamalin kuukausi maaliskuukin on ohi, eikä siitäkään jäänyt paljoa mieleen. Aurinko paistoi ja ilma oli kivan viileä. Jos olisi syksy, olisin ollut innoissani. Öisinkin vielä pimenee sen verran, etten ole seinille kiipeillyt. En oikein tiedä, miltä minusta tuntuu tai miten minulla menee, tämä on taas jokin ihan uusi tunne, jossa olen. Jotenkin epätodellinen ja turta. Mutta olen kokenut paljon pahempiakin tunteita, joten kestän tämän kyllä.

Mutta toivoisin, että tapahtuisi jotakin uutta ja jännittävää, jotakin, mitä en ole koskaan kokenut. Siinä suhteessa ainakin olisi valinnanvaraa, lista asioista, joita minä en ole kokenut, kun on kovin pitkä. En tosin itsekään tiedä, mitä se voisi olla. Kai se johtuu vain keväästä, tunnen aina keväisin painetta olla jotain ihan muuta kuin mitä olen. Keväät saavat minut aina tuntemaan itseni jotenkin poikkeuksellisen turhaksi olennoksi; en tiedä miksi minusta tuntuu, että syksyisin ja talvisin se olisi jotenkin huomaamattomampaa, sama ihminenhän minä aina olen. Ehkä siksi, että keväisin muut ihmiset tulevat jotenkin enemmän esille, vietetään aikaa yhdessä julkisilla paikoilla ja lehdet hehkuttaa kevään vaikutusta pariutumiseen ja suurin osa ihmisistä odottaa innolla vuodenaikaa, joka on omistettu sosiaalisille suhteille. Ja minä olen keväisinkin vain minä. Syksy ja talvi mielletään usein vuodenajoiksi, jolloin ollaan kotona ja luetaan hyvää kirjaa peiton alla ja odotetaan joulua ja nautitaan lumesta ja pakkasesta ja talvisesta maisemasta ja ne ovat sentään sellaisia asioita, jotka kuuluvat minullekin, joihin olen osallinen, vaikkakin sitten yksin. Mutta kevät ja kesä on aikaa jolloin tavataan ystäviä ja pariudutaan tai pidetään kesäkissaa ja tutustutaan uusiin ihmisiin ja vietetään aikaa terassilla ja kaupungilla ja kaverien kanssa, eikä minulla ole mitään osallisuutta mihinkään sellaiseen. Se kai korostaa tunnetta ulkopuolisuudestani ja siitä, mistä jään paitsi ja myös korostaa häpeääni siitä, etten ole normaali, tavallinen ihminen. Kesäisin vietän viikonloput aina vanhempieni kotona ja varsinkin erityisinä viikonloppuina, vappuna tai juhannuksena, tunnen vieläkin olevani se varhaisteini, joka oli ainoa, joka ei päässyt muiden mukaan juhlimaan. Ja kuten sanoin, se on niin näkyvää. Talvella voi käydä perjantai-iltanakin kaupassa melkein kuin minä tahansa iltana, siellä on vain tavallisia ihmisiä ruokaostoksilla tai hakemassa jotain, mikä aiemmin unohtui, mutta kesällä siellä on lähes pelkästään mukavaan viikonloppuun valmistautuvia ystävyksiä tai pariskuntia tai perheitä. Ja minä toivon niin koko sydämestäni, että voisin kuulua heidän joukkoonsa. Mutta minä olen joko yksin tai äitini kanssa ja ostoslistalla on jotain hyvää syötävää, joka antaa edes hiukan lohtua, kun vietän taas yhden viikonlopun yksin. Minusta tuntuu joskus aivan samalta, kuin silloin joskus kauan sitten, kun kaikki kaverit pääsivät jonnekin discoon tai muualle ja minä jäin kotiin sipsipussin ja suklaalevyn kanssa ja kaupassa rukoilin mielessäni, ettei kukaan luokkakaveri näkisi, että vietän perjantai-iltaa äitini kanssa. Noina hetkinä minusta tuntuu, kuin kaikki voisivat nähdä, mikä olen, koko pienen elämäni, kaikki noloimmat ja henkilökohtaisimmat salaisuuteni. Se saa minut taantumaan niihin nuoruuden vuosiin. Tai se saa minut tuntemaan samoin, ei sentään käyttäytymään samoin. :) Joten, se että olen lähinnä nukkunut tähän mennessä, on ihan ok kevät minun mittapuullani. :)

Kevään tulon huomaa myös allergioista, silmät kirvelee ja iholla on nokkosrokkoa. Sain myös jonkinlaisen prinsessasormivamman; ihan hiukan löin sormeni jotain romuja siirtäessäni ja seuraavana aamuna heräsin kolminkertaiseksi paisuneen mustansinisen sormen kanssa, jota ei voinut taivuttaa ja johon sattui ihan hirveästi. Nyt se alkaa jo olla aika normaali, joskin vieläkin vähän jäykkä. Tämä oli vähän kuin se kuuluisa kynnen katkeaminen, pikkuruinen vamma, joka aiheutti kohtuuttomasti draamaa. Elämä on yllättävän hankalaa, kun voi käyttää vain toista kättä. :) Eikä asiaa parantanut se, että yritin vammasta huolimatta viikonloppuna täyttää rengasta uretaanilla, joka ei ollutkaan yhdellä kädellä ihan niin helppoa kuin kuvittelin ja kesken kaiken se putki irtosi ja suihkutti uretaania joka paikkaan, vaatteilleni ja hiuksiini ja käsiini. Eikä se lähde sitten millään! Kokeilin kaikkea, mitä löysin, mutta hiuksistani jouduin leikkaamaan sen irti ja käteni ovat ainakin toistaiseksi uretaanilla päällystetyt ja mustat, koska renkaasta tarttui väriä uretaaniin. En taida olla kovin naisellinen tapaus, vai mitä? :D

Öisin tuoksuu jo jotenkin kesälle ja linnut laulaa. Innostuin tutkimaan lintujen ääniä lintukirjasta, mutta voisin vaikka vannoa, että tekijät olivat keksineet puolet niistä itse ihan piruuttaan. Kaikenlaistahan linnunääntä tuolla luonnossa kuulee, mutta "tjäck" tai "blyg"?! Kuulostaa ihan Ikean huonekaluilta. Ei ainakaan meilläpäin kuulu tuollaisia ääniä. :) Tai jos kuuluu, niin en niitä linnuiksi tunnista.

Mutta nyt pitää mennä taas lenkille, olen niin väsynyt, että jos en nyt lähde, en lähde ollenkaan. Lenkkeilyn kannalta lumeton talvi on ollut hyvä, minä kun en pysy pystyssä, jos on kovin liukasta.


Ihanaa kevättä kaikille, jotka keväästä tykkää ja kestämistä niille, jotka ei tykkää! :)