perjantai 4. huhtikuuta 2014

Täällä taas :)

Ihan vakavissaan minun pitäisi alkaa kiinnittämään otsikointiin enemmän huomiota. :) Olisi pitänyt alkaa otsikoimaan joko numeroilla tai päivämäärillä alun alkaenkin, tämä olisi ollut vähän kuin lokikirja tai päiväkirja. No, eipähän ainakaan otsikot anna liian optimistista kuvaa sisällöstä. :D

Tulin illalla taas viikonlopuksi kotiin ja sain heti aikaan hirveän riidan äidin kanssa. Nyt on taas aivan hirveä olo. Se on kamalaa, koska odotan niin kovasti viikonloppuja kotona ja nyt tiedän, että äiti on vihainen todennäköisesti vielä seuraavanakin viikonloppuna. Riita lähti siitä, kun äiti kysyi jotain ihan hölmöä, johon vastasin tietenkin, kuulemma ylimielisesti. Se on niin typerää… Nämä väärät äänensävyt ja väärät ilmeet on aina olleet ongelma, varsinkin väärät ilmeet silloin, kun olin lapsi. Uskoisin muuten, että äitini ei osaa tunnistaa ilmeitä, mutta ne väärät ilmeet aina osui niin sopiviin ajankohtiin. Äitini ei voinut sietää lapsuuden parasta kaveriani, mutta aina joskus sain luvan kutsua hänet yöksi kylään. Ja aina silloin minulla sattui olemaan väärä ilme. Syyllistyin väärään ilmeeseen aina noin puolen tunnin kuluessa siitä, kun kaverini oli saapunut ja tiesin äitini käytöksestä, mitä olisi luvassa, kun kaverini seuraavana päivänä lähtisi kotiin. Eivät ne kauan odottamani yökyläreissut olleet mikään kiva kokemus, kun koko ajan tiesin, että luvassa olisi taas monen päivän riita. Samoin vanhempana, kun vihdoin sain edes joskus mennä viikonloppuna muutamaksi tunniksi ulos kaverien kanssa, aina minulla oli väärä ilme tai väärä äänensävy tai sanoin väärän sanan juuri ennen lähtöä.  Se on inhottavaa, kun olen koko ajan niin varpaillani, enkä ainoastaan äitini seurassa, vaan ihan kaikkien muidenkin ihmisten. Minusta aina tuntuu, että jos vain sanon yhden ainoan väärän sanan, niin sitten puhekumppanini alkaa inhota minua ja se on sitten siinä. Samoin täällä blogissakin, vaikka kirjoitan todella spontaanisti, usein pelkään, että sanon jonkin väärän asian tai ilmaisen jotakin väärällä tavalla ja minua inhotaan sen takia. Se on varmasti ollut osasyy sosiaalisiin vaikeuksiini. Minusta oli aina nuorena niin kummallista kuulla, kun kaverini puhuivat äideilleen, joskus ihan tavallisesti, mutta joskus vaikka tiuskivat tai olivat eri mieltä tai muuten puhuivat tietyllä tavalla. Ja se tavallinenkin juttelu oli niin tuttavallista, minä aina varon sanojani ja olen aina varuillani. En pysty juttelemaan täysin luontevasti kenellekään, en osaa edes kuvitella, millaista se olisi. Ja suurimman osan kanssa en osaa jutella ollenkaan. 

Ja nyt minulla on ihan hirveät tunnontuskat ja olen todella pahoillani. Koska vaikka äiti suuttui mielestäni niin älyttömästä asiasta, silti minä onnistuin jälleen kerran saamaan hänen olonsa kurjaksi. Ja toisaalta aina myös mietin, mitä jos minä olen väärässä tässä asiassa? Itse koen, että äitini on kohtuuton, mutta ihan yhtä vilpittömästi äitini kokee, että olen kamala ihminen. Mitä jos minä olenkin se, joka on väärässä… Äitini on suosittu ja hänellä on paljon ystäviä, minulla tilanne on päinvastainen. Eihän narsistitkaan näe itseään huonoina ihmisinä, vaan he vilpittömästi kokevat tulleensa väärin kohdelluiksi. Kun meillä on riitaa, pidän häntä täysin kohtuuttomana ja ajattelen, että hän on väärässä ja ajattelen, että hänen käytöksensä on vaikuttanut minuun ja persoonaani huonoilla tavoilla. Mutta heti riidan jälkeen, ja muutenkin, tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten voi parhaimmillanikaan sanoa olevani edes kohtalainen tytär. En tee häntä onnelliseksi tai ylpeäksi tai iloiseksi, koskaan. Haluaisin kyllä, mutta en vain osaa, en osaa olla oikeanlainen ihminen. En ole tuonut mitään hyvää hänen elämäänsä ja sitä kai lasten hankinnalta odotetaan. Äidilläni on aina tapana sanoa, että ainoa asia, mikä olisi riittävän suuri rangaistus minulle, olisi se, että saisin täsmälleen itseni kaltaisen tyttären. Se on aika viiltävän osuvasti sanottu, eikä sitä käy kieltäminen. Koska vaikka hän olisikin kohtuuton, se on silti hänen aito kokemuksensa asiasta. Ja vaikka lapsuudessani oli paljon hyvääkin ja paljon hyviä hetkiä, selkeimmät muistoni liittyvät joko juuri näihin riitoihin tai sitten äitini juomiseen. Ne muistot ovat jotenkin terävämpiä kuin muut, muistan ne kuin korkealaatuisen elokuvan, kun taas ne hyvät muistot ovat vähän kuin vanhanaikaisia seepianvärisiä valokuvia. Muistan hyviä hetkiä kuin kuvina(lapsena aina luulin, että muistot ovat korvissa, koska ne kuvat tuntuivat olevan jotenkin viistosti silmieni takana), mutta niistä huonoista hetkistä muistan jokaisen pikku yksityiskohdan, jokaisen sanan ja äänen ja tunteen. En tiedä, miksi ne ovat jääneet niin selkeinä mieleen, olenko aiheuttanut sen itse… 

Tämä vain on niin typerää, olen jo 34 ja niin väsynyt riitelemään ihan turhasta, aivan kuin joku uhmaikäinen teini. Tai no, äiti lähinnä riitelee yksinään, koska harvemmin sanon siihen mitään, korkeintaan kätken auton avaimet varmuuden vuoksi. Mutta silti se aina pilaa koko viikonlopun ja pidemmänkin ajan. Tosin tänään yritin selittää hänelle, miten typerää minusta on raivostua yhdestä sanasta, jolla en edes tarkoittanut mitään, mikä ei tosiaan parantanut asiaa… En tajua, miksi tässä aina käy näin, vaikka voisimme tulla ihan hyvinkin toimeen, kuten välillä tulemmekin. Miksi minun pitää aina sanoa jotain väärin ja miksi hänen pitää aina suuttua niin pienestä... Eikö yhtä väärällä äänensävyllä sanottua sanaa voisi vain jättää huomiotta? Ei kai sitten.  

Minun piti vain mainita riidasta, eikä kirjoittaa siitä kokonaista kirjaa… Usein muutenkin huomaan, että vaikka minun piti vain mainita jokin negatiivinen asia, kohta olenkin kirjoittanut pelkästään siitä. Mitäköhän sekin kertoo minusta… Ja olette varmasti kuulleet valitukseni äidistäni jo miljoona kertaa ennenkin. Olin vain jostain syystä niin optimistinen tämän viikonlopun suhteen, ajattelin, että voisin jo alkaa laittamaan puutarhaa kuntoon ja ulkona on kaunis ilmakin ja nyt siitä tulikin ihan kamala. Kaikilla on paha mieli ja ihan turhaan.

Mutta viikonloppuna lupaan taas kirjoittaa jotain laihdutusaiheista ja laittaa tuota edistymisvälilehteäkin kuntoon. En tiedä, miksi se on jäänyt, aivan kuin olisi ylivoimainen tehtävä kirjoittaa paino ylös viikoittain… Jotenkin se ehkä kertoo siitäkin, että olen alkanut suhtautua painooni vähemmän oleellisena asiana, se ei enää ole se kaikkein suurin ja tärkein ja merkittävin asia elämässäni. Mikä ei sinällään taida edistää laihtumista… :) Mutta nykyään saatan useinkin unohtaa käydä vaa’alla aamulla, eikä se haittaa minua. Tunnen kyllä edelleen olevani lihava, mutta kun kyse ei enää ole kymmenien kilojen urakasta, se ei enää tunnu niin loputtomalta ja jossain kaukana tulevaisuudessa olevalta. Pitäisi vain tarttua toimeen ja hankkiutua eroon lopuista kiloista ja pääsisin vihdoin siihen vaiheeseen, jossa yritän vain olla lihomatta.

Mutta painoasioista enemmän huomenna tai sunnuntaina. :)

Hyvää viikonloppua! :)


16 kommenttia:

  1. minusta äiti on tässä tekijä joka saa SINUN olosi kurjaksi.
    on kirjoituksen perusteella saanut useamman kerrankin. MINUN mielipiteeni on, että äitisuhteessa on ilmassa aika kovia henkisen pahoinpitelyn viitteitä, mutta mikään maailmassa ei oikeuta minua olemaan millään tavalla oikeassa tässä asiassa, omistan ainoastaan mielipiteen.
    Yhä syvemmin kehoitan sinua antamaan elämäsi parhaan lahjan itsellesi ja piipahtamaan ammattiauttajan sohvalle pohtimaan itseä ja elämää - saattaisi olla avaava kokemus löytää syitä elämän haasteisiin omien kilojen ulkopuolelta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai me molemmat saamme toistemme olon kurjaksi. Se vain tuntuu niin turhalta, kun syyt on aina ihan älyttömiä.

      Kyllähän minulla varmaan olisi ongelmia ilman ylipainoakin, mutta uskon kuitenkin edelleen, että se on yksi suurimmista ongelmistani. Tai siis kyvyttömyyteni suhtautua siihen. Mutta katsotaan nyt, jos saisin nämä kilot pois, että miltä sitten tuntuu. :)

      Poista
  2. Mulla on niin samoja kokemuksia noista äänensävyjutuista. Kerran jos toisenkin olen äidiltäni saanut kuulla "analyyseja" tarkoitusperistäni kun äänensävy on hänen mukaansa ollut tietynlainen. Kyllä olen usein tiuskinutkin, ja huudamme molemmat aika paljon toisillemme, mutta nuo äänensävyhuomatukset on tulleet siis sellaisissa tilanteissa, joissa en tosiaankaan ole tarkoittanut yhtään mitään.

    Toisaalta itsekin olen välillä tosi tarkka yksittäisten sanojen suhteen. Esimerkiksi vielä viime vuoden puolella tuo "tietenkin" tarkoitti minulle "Oletko ihan tyhmä, etkö tätäkään tajunnut?!". Välttelen itsekin käyttämästä jotain sanoja, ja ihan ylitin itseni, kun vastasin harkitusti jollekin "tietenkin" joskus kuukausi sitten... Yksi edelleen ihan mahdoton sanottava on "Sä ymmärsit väärin", koska en tietenkään halua väittää että keskustelukumppanini ymmärryksessä olisi jotain vikaa. Joopa joo, hiukan menee yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se vain tuntuu minusta niin kohtuuttomalta, kun se oli vain sana, ilman mitään taka-ajatuksia tai vihjauksia. En tiedä onko minulla sitten jotain äänensävyjä ja ilmeitä, joista en ole tietoinen. Mutta toisaalta, ei muut ihmiset ainakaan ole koskaan mistään sellaisesta huomauttaneet.

      Kyllähän minussakin välillä on vikaa, mutta joskus ne riidat taas lähtee ihan turhasta ja hölmöstä syystä. Ja niitä on ehkä pahin kestää, koska ne tuntuvat turhilta. Jos taas on jokin oikea aihe, niin ei sekään nyt kivaa ole, mutta kuitenkin eri asia, kuin riidellä jostain kuvitellusta äänensävystä. :/

      Poista
    2. Joo, kyllä minustakin kuulostaa tosi kohtuuttomalta tuo äitis toiminta. Etenkin kun suuttuu noin pitkäksi aikaa.

      Poista
    3. Tuo pitkävihaisuus juuri on pahinta. :/ Meillä on sitä suvussa. Enoni kiukutteli vaimolleen sellaiset 40 vuotta... (Ihan oikeasti!) Eikä me sukulaiset edes tiedetty, että mistä!

      Poista
  3. Meillä äiti kans mun äänen sävyistä saa riidan aikaiseksi. Ja ilmeistä. Kuulema pyörittelen dilmiä ja irvistelen. En tahallani sitä tee. Enää. Nuorempana kyllä tein, murrosiässä. Mutta siihen se jäi, paitsi äiti on sitä mueltä että teen sitä yhä. Puhelimessa puhuessa varsinki äänen sävyni on kuulema väärä. En ole vuosiin enää puhunut äitini kanssa puhelimessa. Enkä puhu. Ja en tykkää muidenkaan kans puhua, kiitos äifin. Miehen kans olen puhelimessa puhumista opetellut, ja nykysin se on jo ihan jees.

    Onkohan meillä kaikilla lihavilla ongelmia äiti-suhteessa. Vaikuttaa ettei me olla ainoita... Nuorena syytin isää mun vaikeasta elämästäja ylipainosta. Joku vuosi takaperin tajusin että äiti se on joka mun oloni saa niin pahaksi, että syömällä hoidin sitä. Äiti on mestari syyllistään ka pahottaan mun mieleni. Ja edelleenkään en täytä äidin mielikuvaa siitä, millainen mun pitäis olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on todella turhauttavaa, koska en minä ainakaan tahallani mitenkään ilmeile tai sano asioita tietyllä tavalla! Ja juurikin nuo ilmeet on pahimpia, kun äiti tulkitsi ne niin kohtuuttomasti, eikä siinä auttanut vastaan sanominen. En oikeastaan ymmärrä sitä, koska hän ei suostu edes harkitsemaan, että olisi väärässä...

      Enpä tiedä... Aina silloin lapsena, kun äiti oli todella juovuksissa, tunsin oloni jotenkin kylmäksi ja tyhjäksi. Ja juuri siltä minusta vieläkin tuntuu, kun oikein himoitsen ruokaa. Toisaalta kai olen myös taipuvainen addiktioon, minun ongelmani vain on viinan sijasta ruoka.

      Minä ihan oikeasti haluaisin olla sellainen, kuin äiti haluaa minun olevan, mutta en osaa. Ja yrityksestä ei kyllä tässä tapauksessa ole mitään hyötyä. :/

      Poista
  4. Olen Sallamarin kanssa täysin samaa mieltä. Luulostelen jopa viimeaikaisten kirjoitustesti perusteella, että ylipainoisi/itsetuntosi ongelmat kumpuavat juuri perhetaustasasi. Kuten sanoit olet jo 34 vuotias - sinun on aika ottaa elämäsi omiin käsiisi ja joku ammattiauttaja voisi olla tässä apuna! Tsemppiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti osin sieltäkin joo ja sitten se kouluaikojen haukkuminen pahensi tilannetta entisestään.

      Kiitti! :)

      Poista
  5. Huh mitä takaumia sain kirjoituksestasi. Sen lisäksi, että itse koin lapsuudessa/ nuoruudessa samoja tunteita, koin lisäksi olevani ns. näkymätön lapsi. Jos meille olisi tullut ulkopuolinen ihminen kylään, hän ei olisi todennäköisesti edes tajunnut, että perheessä on lapsi.

    Oman äitisuhteeni olen kuitenkin hoitanut niin, että tänä päivänä voi elää ilman sitä tunnontuskaa, että vika on minussa. Vaikka kuten sinullakin, välillä varmasti on ollutkin- aikuisiässä!

    Emme juurikaan ole olleet tekemisissä ja ne vähäisetkin yhteydet on ollut puhtaasti minun puolelta. Välimatkamme on pitkä, mutta ei niin pitkä etteikö voisi kyläillä. Tätäkään ei ole koskaan tapahtunut vanhempieni puolelta. Paino sanalle KOSKAAN, olenhan jo 40 vuotias ja ollut omassa elämässä viimeiset 24 vuotta... Lapsiakin minulla on, mutta hekään eivät merkitse äidilleni mitään.

    Olen hyvin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen ja kun äiti-tytärsuhde alkaa ahdistaa ja painaa mieltä niin keskustelen ystävieni kanssa. Ja jos oikein pahaksi menee niin onneksi ammattiapua on saatavilla! Näin 40 vuotta juuri täyttäneenä täytyy tunnustaa, että ikäkriisi on nostanut myös ko.aiheen jälleen esille.

    Itse äitinä voin sanoa, että en ole jatkanut oman äitini luomalla kasvatuspolulla omien lasteni suhteen. En todellakaan! Minulle lapset näkyy, kuuluu, tuoksuu kuin myös ympäristölleni. Olen ylpeä äitiydestäni ja lapsistani. Minä kerron lapsilleni rakastavani heitä, mutta tyhmistä teoista en tykkää- ja niitähän lapset aina silloin tällöin tekevät :D

    Tulipa vuodatus, anteeksi.

    Toivoisin, että kävisit jonkun ulkpuolisen ammattilaisen kanssa keskustelemasta äitisuhteestasi. Suhteenne ei voi hyvin ja varmasti rakastat äitiäsi kovin kun kuitenkin palaat kotiin viettämään aikaa. Jotta suhteellanne olisi tulevaisuutta, niin ehkäpä tarvitsisitte molemmat ulkopuolista keskusteluapua. Napanuoran katkaisu olisi paikallaan :) Sinun ei tarvitse olla sellainen kuin äitisi haluaa!!

    Kaikella lämmöllä: Seija



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on turhauttavaa, että äitisuhteeni on näin vaikea, kun ei sen mielestäni täytyisi olla. Mutta tälle ei kai voi mitään, äitini ei ainakaan muutu, joten itsestäni se on kiinni.

      Yksi suurimmista syistä, miksi en uskaltanut hankkia lapsia, oli juuri se, että pelkäsin, millainen äiti itse olisin, olen kuitenkin perinyt puolet geeneistäni omalta äidiltäni. En yksinkertaisesti uskaltanut ottaa riskiä. Kiva kuulla, että sinusta on tullut erilainen äiti, kuin omasta äidistäsi. :)

      Kiitos! :)

      Poista
  6. Kuulostaa kurjalta tuo J.B/äiti-tilanne :/ (ja tulin tähän salakavalasti mainostamaan laihdutusaiheista blogiani, sain sinulta inspiraation nutraukseen)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. :/

      Liitynpä lukijaksesi tuolla bloglovin'ssa. :)

      Poista
  7. Tuo kuulostaa tosi pahalta tuollainen. Minun mielipiteeni on se että sinussa ei ole vikaa ja sinun ei tarvitse olla sellainen kuin äitisi haluaa. Ja tuntuu siltä että äitisi on se joka saa sinun mielesi pahaksi ja että hän jollain tapaa pitää siitä että onnistuu saamaan sinulle pahan mielen ja saa sinut tuntemaan syyllisyyttä. Kuten sallamari tuolla alussa sanoi niin tuntuu että vaikuttaa olevan viitteitä henkiseen pahoinpitelyyn mutta tää on tosiaankin vain MUN mielipide ja siltä musta tuntuu. Itselläni on hyvät suhteet niin äitiin kuin isään ja sisaruksiini ja vanhempani eivät koskaan ole olleet pettyneitä minuun tai sisaruksiini joten siksi tuntuukin niin käsittämättömältä että äitisi käyttäytyy noin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että äidilläni oli todella yksityiskohtainen mielikuva siitä, millainen minun pitäisi olla ja kun en luonnollisestikaan pysty vastaamaan sitä mielikuvaa, olen ihan valtava pettymys hänelle. Ja hänellä on vielä taipumusta suuttua ihan pikkujutuista, joten se yhdistelmä tekee elämisen hänen kanssaan välillä todella vaikeaksi. Onneksi välillä on kuitenkin parempiakin aikoja ja toisaalta olen myös tottunut häneen ja usein hänen sanomisensa menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. :)

      Mukavaa kuulla, että sinulla on hyvät välit perheeseesi! Se olisi kyllä hieno tilanne! :)

      Poista