maanantai 30. kesäkuuta 2014

Paras asiakas ikinä!

Miksiköhän lehtimyyjät aina aloittaa kertomalla, miten hyvä asiakas olen heille ollut… Tietääkseni olen viimeksi tilannut lehden vuonna 2000 (hesarin verkkoversiota lukuun ottamatta), enkä sitä ennenkään ollut kovin innokas tilaaja, koska kotikuntani kirjasto hyvine lukusaleineen sijaitsi koulun vieressä, joten millainenkohan sitten on huono asiakas. Ja aina he jatkavat kertomalla, että nyt saisi lehden ihan ilmaiseksi, aivan ilman mitään kuluja. Paitsi että sitten niitä kuluja onkin. Vieläpä melkoisen paljon. Tänään ihan ilmainen hyvästä asiakkuudesta palkkioksi saamani lehti olisi tullut maksamaan vajaan 60 euroa. Toimiiko tuollainen taktiikka oikeasti?! Suhtautuisin paljon positiivisemmin, kun ihan suoraan vain kerrottaisiin, että nyt olisi tarjolla lehdet a, b ja c hintaan x, y ja z. En silti tilaisi, mutta vastaisin puhelimeen, enkä merkkaisi numeroa älä vastaa –osastoon. Pääsin jo vuosiksi eroon lehtimyyjistä tekemällä kiellon maistraattiin, mutta kun vaihdoin liittymäni Saunalahdelle, soitoista ja viesteistä tuli jokapäiväistä huvia. En pidä puhelimessa puhumisesta ja tuntemattomaan numeroon vastaaminen ahdistaa, joten se ärsytti minua melkoisesti. Varsinkin, kun jotain myyvät soitot on kaikin puolin inhottavia; minusta on kurja tuottaa pettymys soittajalle sanomalla, etten tilaa mitään, eikä soittajastaan varmaan ole kivaa kuulla jatkuvaa ei:tä. Nykyään maksan palvelusta, jonka pitäisi estää markkinointisoitot, mutta silti niitä aina toisinaan tulee.

Kesäkuun viimeinen päivä ja takana on kylmin koskaan kokemani kesäkuu. Ihmiset liikkuu ulkona takit visusti päällä ja pipoja ja kaulaliinojakin näkee säännöllisesti. Ironista, kun ensimmäisen kerran vuosiin kaipasin lämpimiä ilmoja. No, ehkä niitä vielä tulee, heinä- ja elokuu on muutenkin aina kesäkuuta lämpimämpiä.

Kylmä kesä ei myöskään ole kovin hyvä juttu puutarhan kannalta. Kun on vielä ollut sateistakin, kasvit ovat hätää kärsimässä. Puolet lehdistä on ihan keltaisia liiasta vedestä ja kaikki on kasvanut todella hitaasti. Puolet esikasvattamista kasveista kuoli kesäkuun aikana ulkona, kun oli niin kylmä. Huono menestys saattaa kyllä johtua minunkin taidoistani, mutta onneksi koirani on minua parempi puutarhuri. Olin niin kiukkuinen, kun hän keväämmällä tuhosi yhden syyshortensiapuskistani puremalla oksat poikki. Kunnes sitten luin netistä, että puskat olisikin pitänyt leikata jättäen kaksi tai kolme silmua joka oksaan. Koirani oli onnistunut tekemään täsmälleen niin, jokainen oksa oli purtu poikki joko kahden tai kolmen silmun jälkeen! Aika hyvin labradorinnoutajalta! :D

Ruusut kuitenkin voivat aika hyvin, omenoita näyttäisi tulevan ja mansikatkin jotenkin kukkii ja näkyy jo marjojakin. Ja kesäkurpitsoissa on monta alkua, yksi isokin on jo joukossa. Puskista ei yksikään kuollut viime talvena ja ne voivat hyvin muutenkin, johtuu ehkä siitä, että keväällä taisin hieman liioitella lannoittamisen suhteen… Mutta kasvimaalla kylmyyden näkee, ainoastaan herneet näyttäisivät kasvavan normaalisti.



Siivosin viikonloppuna kaappejani ja keräsin poislahjoitettavia tavaroita, jotka heti sitten veinkin hyväntekeväisyyskirpparille. Se vain, että minulla taisi kotiin tullessani olla enemmän tavaraa, kuin mitä sinne vein… :) Ostin lähinnä joulukoristeita ja parit jouluvalot, eihän nyt vielä ole ollenkaan liian aikaista… Minusta tuntuu, että tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun käy näin. Tosin en kauheasti haali mitään ylimääräistä romua ja minulla on aina tyhjää tilaa sekä meillä kotona, että omassa asunnossani, mutta kaikki jouluun liittyvä on selvästi heikkouteni. Varsinkin jouluvaloja minulla on enemmän, kuin yksi ihminen(tai yksitoistakaan ihmistä!) tarvitsisi.

Näin ihan kamalaa unta viime yönä ja valvoin monta tuntia herättyäni. Näen aina toisinaan sellaisen painajaisen, että vahingossa tapan jonkun, vaikka ajamalla autolla päälle tai esim. murtovarkaan. Hädissäni alan hautaamaan ruumista, mutta sitten ruumis alkaakin liikkua ja koska en halua syytettä taposta tai ruumiin hävittämisestä, yritän tappaa hänet. Mutta se ei koskaan onnistu ja jossain vaiheessa ruumis muuttuu joksikin läheisekseni, mutta edelleen yritän tappaa häntä, vaikka se on minusta ihan hirveää. Viime yönä ajoin kissan päälle, mutta jotenkin kissa muuttuikin ihmiseksi, joka olikin elossa ja joka ei edes tajunnut, että yritän tappaa hänet. Hakkasin häntä sorkkaraudalla, vasaralla ja kirveellä ja lopulta puukolla. Vasta puukon kohdalla tyyppi edes tajusi, että yritän tappaa hänet ja alkoi anella, etten tappaisi häntä, jolloin yritin selittää hänelle, miksi minun on pakko… Siinä kohden heräsin ja valvoin ahdistuneena monta tuntia. Toinen toistuva painajainen on sellainen, että jollekin läheiselleni sattuu jotakin ja yritän soittaa apua, mutta en vain pysty näppäilemään oikeaa numeroa, aina viimeistään viimeinen numero on väärin. Ei ne unet sinällään kuulosta kovin pahoilta(tai no, tuo tappaminen ehkä…!), mutta tunnelma on ihan kauhea.

Ja niin hullulta kuin se ehkä kuulostaa(teistä mahdollisista uusista lukijoista, minuun tottuneet eivät ole enää millänsäkään kootuista omituisuuksistani… :) ), nämä unet liittyy jotenkin jalkoihini. Jos en jaksa illalla rasvata jalkojani tai jos jaloillani on kuuma, näen herkemmin painajaisia. Viime yönäkin nukuin kosteuttavat sukat jalassa, jotka eivät kyllä yleensä ole liian kuumat ja kun vihdoin älysin riisua ne, en enää ollut yhtä ahdistunut. Okei, tuo kyllä kuulostaa itsestänikin aika hullulta… :D Mutta minulla on jotenkin kummallisen herkät jalkapohjat. Ja ne menivät jotenkin sekaisin niistä kuorivista sukista ennen joulua, niistä tuli entistä herkemmät. Haluaisin muuten niin kovasti testata sitä uutta pyörivää paristokäyttöistä jalkaraspia! Mutta edes minä en pysty perustelemaan itselleni, miksi tarvitsisin melkein neljä kymppiä maksavan jalkaraspin… :D

Mutta siinä kaikki tällä kertaa. :) Koska en taaskaan keksi hyvää loppulausetta, toivotan vain lämmintä ja mukavaa heinäkuuta! :)

Shredded Wheet Punaiset marjat

Olen mukana testaamassa Hopottajien kautta Shredded wheet punaiset marjat -muroja ja nyt hieman juttua niistä. :) Virallisempaa tietoa muroista löytyy täältä, tästä alapuolelta taas omia ajatuksiani. :)


Kyseessä on siis aamu- tai välipalaksi tarkoitetut kuitupitoiset täysjyvävehnätyynyt(67 %), joissa on sisällä mansikkaa, vadelmaa ja karpaloa(23 %). Ulkonäöltään nämä muistuttaa käytävämaton pohjaa, mikä luo hieman hassun mielleyhtymän, mutta maku on ihan hyvä. Tarjosin näitä myös äidilleni, joka piti kovasti sisällä olevista marjoista, minä pidin näitä vähän liian makeina. Sisus maistui marmeladilta ja sokeria oli sadassa grammassa 18,1 grammaa, mikä minusta on kuitenkin aika paljon terveelliseksi aamupalaksi ajatellulta tuotteelta. Mutta maku oli hyvä, myös minun mielestäni. En kuitenkaan usko, että söisin aamulla mitään näin makeaa, mutta välipalana kyllä.

Paketti maksaa suunnilleen 4,70 euroa ja 400 gramman paketissa on kerta-annokseksi mainittu 30 grammaa, joten annoksen hinnaksi tulee 35 senttiä. Makean ystäville karkin korvikkeeksi nämä voisi olla hyvä tärppi ja hintakin on pienempi kuin karkeissa! Kalorimäärä kolmenkymmenen gramman annokselle jää pikkuisen yli sataan kilokaloriin. Melkeinpä minäkin valitsisin ennemmin 30 grammaa näitä kuin suunnilleen saman kalorimäärän muumikarkkiaskin, joka maksaakin enemmän.

Näitä voi syödä myös maidon tai jugurtin kanssa, joista kumpaakin tapaa kokeilin, mutta itse söisin nämä kyllä ihan sellaisinaan ja maidon ja jugurtin erikseen. Ihan hyviä ne kyllä oli sekoitettunakin, mutta mielestäni maut sekoittuivat liikaa.

Muroja löytynee lähes kaikista ruokakaupoista. :)

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Neljä vuotta!

Tänään blogini juhlii 4-vuotis synttäreitä! :) Ihan uskomatonta, että olen blogannut kokonaiset neljä vuotta! En silloin alussa ajatellut, että vielä neljän vuodenkin jälkeen tänne kirjoittelisin, toisaalta en kai ajatellut oikein mitään, koska aloitin kirjoittamisen ihan hetken mielijohteesta. Mutta olen iloinen, että aloitin. :) Olen saanut tätä kautta sosiaalisia kontakteja, mikä on todella suuri ja tärkeä asia minulle ja olen siitä ikuisesti kiitollinen kaikille lukijoille ja blogiini kommentoiville.

Viimeinen vuosi on vähän takunnut kirjoittamisen suhteen, koska minusta tuntuu ihan koko ajan, että olen jo kirjoittanut kaikesta. Aloitan kirjoittamisen ja sitten mietin, että enkös minä kirjoittanut täsmälleen samasta asiasta viime kuussa tai viime vuonna tai ainakin joskus... Viime kesänä harkitsinkin, että lopettaisin kokonaan, mutta en kuitenkaan pystynyt luopumaan tästä. On kuitenkin ollut vaikea keksiä, mitä kirjoittaisin, kun arjessani ei tapahdu paljoa ja olenkin kirjoittanut harvemmin. Mutta katsotaan nyt, miten tämä tästä jatkuu, en ainakaan ole lopettamassa. Ehkä jopa keksin uusia aiheita tulevaisuudessa. Tai sitten jatkan bloggaamista jaaritellen koiran pesemisestä ja suihkuun menosta... :) Se on itse asiassa huomattavasti todennäköisempää... :)

Laihdutusblogiksi tätä ei kai oikein voi enää kutsua, kun lähinnä kirjoitan, mitä mieleen sattuu sillä hetkellä tulemaan, mutta edelleen se laihdutus on jossain siellä taustalla, ainakin toiveena. Ollakseni normaalipainoinen, minun pitäisi laihtua 15 kiloa, joten syitä laihdutusblogin pitämiseen kyllä olisi. Tai vaihtoehtoisesti voisin yrittää kasvaa viisitoista senttiä, jolloin myös olisin normaalipainoinen. (Siitä ehkä saisikin aikaan mielenkiintoisen blogin?!! :) ) Tällä hetkellä minusta tuntuu, että helpommin onnistun kasvamaan 15 senttiä kuin laihtumaan 15 kiloa. :D Tai no, tavoitteeseeni on nyt vajaa kahdeksan kiloa; jos sinne joskus pääsen, niin mietin sitten normaalipainoa. Tiedän sanoneeni tämän monta kertaa, mutta 8 kiloa (ja myös 15 kiloa) tuntuu yhtä aikaa mahdottomalta ja ihan naurettavan pieneltä määrältä. Naurettavalta siksi, että kun on kerran sanonut, että pitäisi laihtua 60 kiloa, ei 8 kiloa ole mitään siihen verrattuna. Mutta toisaalta, en ole laihtunut viittäkään kiloa vuodessa. Tätä tahtia 15 kilon pudottamiseen menisi kolme vuotta ja kahdeksan kilon pudottamiseen puolitoista... Taidan olla vähän liian tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Haluaisin toki laihtua tavoitteeseeni ja ehkä jonain päivänä jopa normaalipainon puolelle, mutta edelleen minusta tuntuu ihan mielettömältä ja myös epätodelliselta, että minä olen vain lievästi ylipainoinen! Minusta ei enää tunnu kuin minua koko ajan tuijotettaisiin, enkä ole enää niin varuillani kaiken aikaa kuin ennen olin. Tavallaan olen saavuttanut sen, mitä toivoin, jonkinlaisen näkymättömyyden. Mutta itseni takia haluaisin silti päästä tavoitteeseeni. Varsinkin, kun olen ihan siinä lievän ylipainon rajalla, enkä enää halua ainakaan ylittää sitä.

Tiedän, mitä siihen vaaditaan, mutta aina tuntuu olevan jotakin, miksi juuri nyt ei ole sopiva aika. Aina, kun olen laihtunut, siihen on vaadittu kalorien laskeminen todella alas. Leikkauksen jälkeen en pystynyt syömään kuin muutaman sata kaloria päivässä, joten laihduin. Nutratessa kalorit pysyy alle kuudensadan, joten silloin laihduin. The Ainoalla Onnistuneella laihdutuskerralla laskin lopulta päivittäisen kalorimäärän noin viiteensataan ja laihduin. Viime syksynä olin taas monta viikkoa vain muutamalla sadalla kalorilla päivässä ja onnistuin saamaan painoa alaspäin. Ja sehän siihen vaaditaan tälläkin kertaa, jos aion sen 75 kiloa saavuttaa, kalorimäärää on laskettava jyrkästi. Mutta kuten aiemmin sanoin, aina tuntuu muka olevan jotakin. Pitäähän nyt juhannuksena syödä ja äiti pyysi leipomaan ystävilleen, joten pitäähän niitä maistaa ja kohta on mansikka-aika ja olen tehnyt mansikkakakun kerran vuodessa niin kauan, kuin jaksan muistaa ja jääkaapissa on ruokia, jotka ei sovellu kitudieettiruokavaliooni ja ne pitää syödä ensin loppuun ja ensi viikolla on taas tiistai ja eihän tiistaina voi olla syömättä... Voisin tietysti ajatella, että olisin normaalisti vähillä kaloreilla ja noina erikoispäivinä, kuten tiistaisin ( :) ) söisin enemmän, mutta minulle on aina ollut helpompaa olla kokonaan ilman. En ole koskaan pystynyt mihinkään kohtuullisiin herkutteluihin tai vain yhteen päivään, jonka jälkeen palataan normaaliin, minun on pakko yrittää olla kokonaan ilman. Ainakin toistaiseksi on ollut niin, etten kovin helposti liho (mitä nyt esim. joulun aikaan, mutta silloin söinkin aivan mitä halusin), kun olen saanut painoa pois, joten jos vain pääsisin tavoitteeseeni, luulen, että voisin syödä tämän nykyisen 1400- 1600 kcal päivässä, mikä tuntuu luontevalta ja jopa paljoltakin. Paljolta siinä mielessä, että siihen mahtuu joskus herkkujakin, joita minun ei tietenkään pitäisi syödä, mutta kun tosiasia on se, ettei minusta koskaan tule sellaista ihmistä, joka ei koskaan syö mitään hyvää, ne on hyvä jo nyt ajatella osaksi realistista ruokavaliota. Liian paljolta laihtumisen kannalta, mutta normaalia elämää ajatellen kohtuulliselta kaikin puolin. Mutta sitä ennen pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja pudottaa loput kilot. Siis heti sen jälkeen, kun olen tehnyt sen mansikkakakun... :)

Heräsin tänään aikaisin ja ehdin jo käymään Ikeassakin vaeltelemassa, kun tein pitkän lenkin ja kävelin sinne saakka. Tosin tulin bussilla takaisin, mutta kulutin yli tuhat kilokaloria jo menomatkalla ja oletettavasti lisää siellä kävellessäni, joten en viitsinyt kävellä takaisin, kun jos kävelen liikaa, nilkkani tulevat niin kipeiksi, etten välttämättä pysty kävelemään pariin päivään. Käyn aina toisinaan Ikeassa, mutta en vain osaa ostaa sieltä mitään, enkä edes näe siellä mitään, mitä haluaisin. Tai no, ostin joskus pullon glögiä ja toisella kertaa pari kynttilää ja kerran energiansäästölamppuja, mutta en osaa ostaa sieltä mitään isompaa. Ja ennen viime joulua ostin sieltä kukkaruukkuja, ne oli oikeasti hienoja! Osin se ehkä johtuu siitä, että yhteen aikaa oli niin paljon juttuja Ikeasta ja lapsityövoiman käytöstä, mutta samahan pätee melkein kaikkiin vähän halvemmalla myyviin yrityksiin. Se jätti kuitenkin jonkinlaisen vastenmielisyyden Ikeaa kohtaan. Mutta muutenkaan siellä ei vain ole mitään, mitä haluaisin, mikä on outoa, koska yleensä kaupassa löytäisin vaikka mitä ostettavaa! Minusta on ihan käsittämätöntä, kun aina siellä on kuitenkin ihmisiä, joilla on kärryt ihan täynnä tavaraa! Yritän aina kurkkia, että mitä ihmettä he ostavat...

Mutta siis, viides vuosi bloggaamista lähtee nyt käyntiin! Se aivan varmasti sisältää jännittäviä tekstejä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia ja kadehdittavia kuvauksia ylellisestä elämästäni! Niin siis jos teistä koiran pesu on jännittävää ja olette kiinnostuneita syyshortensiapuskieni tilasta. (Ne muuten elää sittenkin, muistinko sanoa?!!) Jos edellä mainitut aiheet ei kiinnosta, niin blogilista tarjonnee soveltuvampaa luettavaa... :D Teille, jotka jaksatte lukea tylsiä jaarittelujani, tervetuloa seuraamaan viidettä vuotta blogini parissa! :)

Ai niin, tänä kesänä ei ole ollut paljon hyttysiä, mutta huomasin, että yksikin on liikaa, kun se yksi sattuu puraisemaan sinua juuri silloin, kun keräät koirasi kakkaa ja vaistomaisesti isket itseäsi sillä lapiolla päähän... (Heti ensimmäinen kuvaus ylellisestä elämästäni, en lupaillut liikoja!) :D  

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Syksykö???

Ulkona on jo ihan syksyinen sää! Hassua, kun syksy kyllä on suosikkivuodenaikani, mutta nyt pitäisi olla kesäkuu, eikä vielä ole tuntunut kuin kesäkään olisi alkanut. Tänä kesänä ei näköjään tarvitse valittaa asuntoni kuumuudesta! No, se onkin ihan hyvä asia, mutta muuten saisi olla edes hiukan lämpimämpää. Olen vienyt kevättakkini varastoon varmaan viidesti ja aina vain hakenut sen uudelleen käyttöön, kun kesätakissa jäätyy! Ja kaikki ihanat hameeni pysyvät kaapissa ja bikineissä on edelleen laput kiinni ja viime yönä nukuin villasukat jalassa! No, ehkä ensi kuussa tulee vielä kesä. Iltojen pimentyminen on joka tapauksessa odotettu muutos.

Mielialani on taas ollut vähän huono viime päivinä ja olen nukkunutkin levottomasti, olen herännyt auringon nousuun joka aamuyö, vaikka verhot on kiinni. Minulla oli sama ongelma viime kesänä, enkä osaa enää nukkua herättyäni, vaikka olisin kuinka väsynyt. Osan huonosta mielialastani saattaa selittää sekin, että juuri yksi aamu löysin illalla otettavaksi tarkoitetut lääkkeeni pöydältä. Kiinnostavaa on se, että jotakin minä laitoin suuhuni ja nielaisin veden kera, siitä olen aivan täysin varma! :D Olen yrittänyt miettiä, että mitäköhän se on ollut, mutta ainakaan mitään kovin oleellista ei ole kadonnut. Tuskin olisin mitään kovin suurta voinut nielaista huomaamatta eroa, joten jotakin pientä sen on täytynyt olla. Viimeksi sentään tiesin, mitä tulin nielaisseeksi, nimittäin kannettavani pohjasta irronneen pehmusteen. :D

Suvussani on taas ollut myös raskausuutisia ja niilläkin on vaikutusta tuntemuksiini. Tulen raskausuutisista aina aluksi surulliseksi ja kateelliseksi, en voi sille mitään, kunnes sitten totun ajatukseen. En sillä tavalla, että toivoisin sitä kokemusta heiltä pois, mutta olen hyvin tietoinen siitä, mistä jään itse paitsi ja se saa mieleni vähintään haikeaksi, usein surulliseksikin. Ja se nyt on vielä asia sinällään, kun lapsen saa ihminen, joka vilpittömästi haluaa lapsen ja jolla on edellytykset tarjota lapselle hyvä elämä, mutta jossain lehdessä oli juuri juttu, että jonkun amerikkalaisen naisen vauva oli häirinnyt hänen rakkauselämäänsä, joten hän oli heittänyt sen mereen! Se tuntuu minusta pahimmalta, että joku tuollainenkin ihminen saa saada lapsen! Olisin todennäköisesti surkein äiti ikinä, mutta en ainakaan olisi heittänyt häntä mereen, ainakin olisin yrittänyt parhaani! Vaikka tulenkin surulliseksi ja kateelliseksi kaikista raskausuutisista, näitä edellä mainitun kaltaisia on hirveän vaikea hyväksyä. Sukulaiseni on mukava ihminen ja hän ansaitsee saada lapsen, mutta noita toisenlaisia raskausuutisia, joita on nyt ollut esillä Suomessakin, on vaikeampi sulattaa. Ne tuntuvat jotenkin epäreiluilta, vaikka järjellä tajuankin, ettei se, että joku muukin on huono äiti, tekisi minun huonoudestani yhtään hyväksyttävämpää. Ne silti tuntuu erilaisilta.

Mielialaani on vaikuttanut myös vanhempieni lähipiirissä tapahtuneet kuolemat ja sairastumiset, itsekeskeisenä ihmisenä ahdistun aina vanhempieni takia. Äitini ystävä sai syöpädiagnoosin, toinen ystävä kuoli yllättäin ja kolmannen ystävän sisko kuoli pitkän sairastamisen jälkeen, kaikki kolme nuorempia kuin vanhempani. Yllättäin kuollut oli mielestään terve kuin pukki, se on ehkä jotenkin kaikkein uhkaavin tapaus omalta kannaltani. Elämääni on ilmestynyt aivan liikaa kuolemaa viime vuosina ja koen sen ahdistavaksi. Se on hankalaa, kun suurin osa tuntemistani ihmisistä on vanhempieni ikäisiä, enkä ole henkisesti yhtään valmis tähän elämänvaiheeseen; katsomaan, kun kaikki, jotka tunnen, kuolevat. Se on varmasti raskasta vanhallekin ihmiselle, mutta se on niin luonnotonta minun ikäiselleni. Ja joka kerta se muistuttaa vanhempieni ikääntymisestä ja saa minut tuntemaan ahdistusta ja melkein lamaannuttavaa kauhua.

Autoin toista vanhempaani yhtenä päivänä siivoamaan ulkovarastoa, josta löytyi useampi hiirenpesä ja ensin vitsailin, että saamme molemmat myyräkuumeen(koska mikäpä on hauskempi ajatus, kuin tavallista sata kertaa pahempi flunssa, siitä riittää vitsejä ihan loputtomiin…), mutta sitten aloin ajattelemaan, että mitä jos oikeasti saamme myyräkuumeen ja hän kun ei enää ole nuori, mitä jos hän kuolee ja minä olen vastuussa hänen kuolemastaan, koska olisin voinut siivota varaston yksinkin. No, toistaiseksi ainakin tunnemme molemmat itsemme terveiksi, mutta roolini läheisteni suhteen on alkanut muuttua. Äitini oli todella suojeleva, kun olin nuori ja lapsi ja hän aina kielsi minua tekemästä mitään, missä olisin voinut loukata itseni ja teki ne puolestani. Nyt olen huomannut, että yhä enenevässä määrin kiellän häneltä niitä samoja asioita ja teen ne varmuuden vuoksi itse. Toisaalta positiivista on ehkä se, että sopeudun uuteen rooliini ja se antaa toivoa sen suhteen, että kestän heidän vanhenemisensa paremmin, kuin odotin. Kai olen alkanut hyväksyä sen. Mutta silti tietenkin pelkään heidän sairastumistaan ja kuolemaansa.

Tänään on muuten tasan puoli vuotta jouluaattoon! Vaikka osaankin nyt tällä hetkellä edelleen elää hetkessä, odotan kuitenkin jouluakin, koska viime joulu oli niin positiivinen kokemus. Jos tänä vuonna vielä saisimme valkoisen joulun, se olisi ihan täydellistä. Harmi, että sammakkoprofessori astui kännissä sammakkonsa päälle, hän aina ennusti valkoista joulua. Tosin säätila ei taida olla ennustuksista kiinni. Mutta saa niistä ainakin toivoa. :)

Nyt taas suihkuun ja sänkyyn. :) En koskaan keksi, miten lopettaisin tekstin, joten yleensä ilmoitan, mitä menen tekemään… Yleensä se on juuri jotain noin jännittävää kuin nytkin, suihku tai koiran ulos vieminen tai nukkumaan meno. Muistan silloin joskus koulussakin, kun piti kirjoittaa aine tai kokeissa essee; kirjoitin itse tekstin suhteellisen spontaanisti ja sitten istuin tunnin miettimässä viimeistä lausetta. Onko se yhtä vaikeaa muille? :) Mutta nyt oikeasti sinne suihkuun! :) Hyvää yötä! :)

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Hyvää juhannusta!

En koskaan tiedä, minä päivänä näitä juhannuksia ja pääsiäisiä ja muita pitäisi toivottaa, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. :) On ollut todella kylmä kesäkuu, ei toivoakaan viattomien ohikulkijoiden järkyttämisestä uusilla narulappubiksuillani. Hassua, kun kerrankin olisin ollut sillä tuulella, että kaipaisin kunnon helteitä. Olisin myös utelias kokemaan, miltä kuumuus tuntuu nyt vähän pienempänä. Viime syksynähän yllätyin siitä, ettei kylmyys tuntunut enää yksinomaan ihanalta, minkä oletan johtuvan siitä, etten enää ole yhtä lihava, kuin pahimmillani. Samaan aikaan kuitenkin ikävöin lunta ja pakkasta, eniten ehkä siksi, ettei niitä ollut viime talvena. Tosin yksi päivä satoi oikein kunnolla rakeita! Olin juuri kävelemässä koiran kanssa, pelkkä t-paita päällä ja olin ihan jäässä, kun pääsin kotiin! Pohjoisemmassa satoi kuulemma ihan luntakin. Kesäkuussa on aina kylmä, mutta en kyllä muista milloin olisi ollut näin kylmä ja tuulisuus ei sovi yhtään yhteen uuden lyhyen tukkani kanssa. Näytän ihan idiootilta, kun hiukseni ovat aivan sekaisin ja roikkuvat silmillä ja sojottavat joka suuntaan. No, pari senttiä lisää ja saan ne kiinni. Ellen sitten joudu leikkaamaan niitä vielä lisääkin, koska minulle sattui pieni uretaanionnettomuus. Taas!! Uretaania on joka paikassa, paitsi siellä, minne yritin sitä laittaa. Erityisen ärsyttävää se on hiuksissa, tätini(se josta en pidä) sanoi, että näytän ihan siltä, kuin minulla olisi kauheasti hilsettä, jonka jälkeen hänen miehensä sanoi, että näytän siltä, kuin olisin lihonut. En oikeasti tiedä, miten suhtautua näihin imarteleviin kommentteihin, en ole tottunut moisiin kohteliaisuuksiin... Tämä pariskunta, varsinkin tätini(se, josta en edelleenkään(todellakaan!) pidä), on aina ollut kommentoimassa painoani ja voi että se ärsyttää minua! Viime jouluna hän sanoi, että päästin lihomisen käsistäni ja onneksi olen älynnyt laihtua. Ja hänellä on aina neuvoja sen suhteen, miten minun pitäisi laihduttaa. Joudun puremaan kieltäni, etten sanoisi, että mitä jos hän kokeilisi niitä ensin itse, koska hänellä on ylipainoa varmaan saman verran, kuin minulla oli isoimmillani. Hän on muutenkin sellainen, että hän tietää aina tarkkaan, miten muiden pitäisi elää ja se on yksi vastenmielisimmistä piirteistä ihmisessä. Emme ole koskaan tulleet toimeen keskenämme, (mikä kenties tuli selväksi jo edellä...) ja välttelen häntä parhaani mukaan, mutta joskus äitini pakottaa minut mukaansa. Luulen, että hän silti tietää, että inhoan häntä ja ärsyttää minua ihan tahallaan, koska tietää, että äitini on hänen puolellaan, mikä ärsyttää minua vielä enemmän! Sukulaiset... Tosin minulla on myös aivan ihana täti, joka on täysin erilainen kuin tämä toinen. (Ja muutama vielä lisääkin, mutta heitä en tunne.)

Nyt juhannusviikonloppua olen sallinut itselleni vapauksia syömisen suhteen, ostin pizzaa ja jäätelöä, mutta sen jälkeen olisi tarkoitus ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa herkkulakko, ainakin toistaiseksi. Tarkoitus olisi myös taas luopua kahvijuomista, se alkuvuotinen lakko lopahti parin kuukauden jälkeen. Kahvijuomista luopuminen on osittain pakkokin, koska rakastamani Nescafen Ice coffee -jauhe käsittääkseni poistuu myynnistä. Niin säälittävältä kuin se epäilemättä kuulostaakin, olen aidosti todella onneton sen takia! :D Kuten olen varmaan kertonutkin, minulla on sellainen kirous, että kaikkea, mistä pidän, lakataan valmistamasta. Minun pitäisi varmaan julkaista lista asioista joista pidän, jotta ne, jotka pitävät jostain samasta, voisivat alkaa hamtsrata sitä, koska aivan varmasti sitä ei kohta enää valmisteta. Doven hoitoaineet ainakin poistuvat markkinoilta ihan varmasti, siinä ensimmäinen vinkki! Ne ovat aivan liian hyviä, jotta niitä voisi saada jatkossakin. 

Tein myös itse jäätelöä, kun ostin jouluna äidilleni lahjaksi jäätelökoneen ja tähän mennessä olen käyttänyt sitä kokonaisen yhden kerran. En kyllä ole mitenkään vakuuttunut sillä tehtävän jäätelön maustakaan, liian makeaa, enkä saa sitä jäätymään tasaisesti. Mutta mikä minua tosissaan ärsyttää on se, että sitä mainostetaan sanomalla, että voi tehdä itse herkullista jäätelöä vain viidessätoista minuutissa. Ok, se varsinainen jäätymisaika on tosiaan 15 minuuttia, mutta sitä ennen pitää ihan kaikkein yksinkertaisintakin perusreseptiä varten vaahdottaa aineet vatkaimella kahdessa erillisessä kulhossa, yhdistää ne, viilentää ne jääkaapissa, jakaa se massa kahden desin annoksiin, laittaa se koneeseen kymmeneksi minuutiksi, pysäyttää kone, lisätä erikseen sekoitetut mausteet, jäähdyttää vielä viisi minuuttia, toistaa viimeiset neljä vaihetta vielä viisi kertaa ja lopuksi pestä vaahdotuskulhot, vatkaimet, jäätelökoneen kulhot ja sekoitin. Mutta joo, sillä saa herkullista jäätelöä vain 15 minuutissa. Kiva, että mainoksessa sekin saadaan kuulostamaan jonkinlaiselta helpotukselta elämään; ajatelkaa, sen sijaan, että vaivalloisesti avaisitte pakastimen oven ottaen samalla riskin, että saatte jäätä silmään tai jotain vastaavaa ja leikkaisitte viipaleen jäätelöä kulhoon, voitte nyt valmistaa sitä itse vain viidessätoista minuutissa! Niin siis jos unohdetaan ne kaikki muut vaiheet... En tiedä, miten aina silti vakuutun näistä mainoksista. Samoin kävi popcorn -koneen kohdalla. Se on ihan hyvä ostos, jos on lapsia, joiden haluaa antaa valmistaa itse popcornia, koska se on turvallinen, mutta kun siinä on miljoona pientä osasta, joita ei voi laittaa tiskikoneeseen, on paljon helpompaa tehdä popcornit kattilassa. Ja kun aiheeseen pääsin, niin myös kahvikone ja limsakone ovat ihan pelkkää rahastusta. Ei tosiaankaan maistu ne kahvit samalta kuin kahvilassa ja joisin ennemmin kuravettä ojasta kuin limsakoneella valmistettua limsaa. Ei se edes maistu limsalta! Minkäköhän koneen ensi jouluksi ostaisin... Suosituksia? Ei sen tarvitse toimia, kunhan mainostatte sitä parilla lauseella ja jos sitä vielä on saatavana pinkkinä, menen aivan varmasti lankaan...

Vaikka olenkin nyt ihan tykännyt kesästä, enkä kaipaa muita vuodenaikoja, olen kuitenkin jo huomannut ajatusteni kääntyvän jouluun. Ostin jo kynttelikönkin(koska se oli alennuksessa) ja joululahjojakin pitäisi alkaa vähitellen ostaa. Itse asiassa minulla on yleensä ollut tähän aikaan vuotta jo paljon lahjoja ostettuna, mutta tänä vuonna en tiedä, mitä ostaisin. Minusta tuntuu oudolta, etten ole vielä tehnyt mitään joulua ajatellen, yleensä aloitan jo joskus toukokuussa. Olen kuitenkin yrittänyt kuluttaa vähän paisumaan päässeitä kosmetiikkavarastojani pienemmiksi, jotta saisin jouluna ostaa jotain uutta. En tiedä mikä minussa on vialla, mutta saan suurta iloa kaikista purkeista ja puteleista ja uusien tuotteiden kokeilemisesta. Mutta koska saan suurta iloa myös alennuksista, ostin ennen viime joulua vähän liikaa kaikenlaista ja nyt yritän olla lakossa, kunnes saan ne käytettyä loppuun ettei ne pilaannu.  En sinällään tiedä, miten helposti kosmetiikka pilaantuu, en ainakaan ole koskaan huomannut mitään ongelmaa, mutta ei niitä varmaan vuosia kannata säästellä. Eikä ne kyllä minun käytössä säilykään. :)

Mutta nyt menen viemään koiran lenkille. :) Hyvää juhannuksen jatkoa! :)

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Täällä taas :)

Yritän nyt kunnostautua tässä bloggaamisessa ja alkaa kirjoittamaan vähän useammin. Eihän minulla mitään asiaa ole, mutta ei se ole minua ennenkään estänyt. :) Osin bloggaaminen on takunnut siksikin, etten ole vieläkään tottunut siihen, etten voi tehdä asioita öisin. Usein suunnittelen, että katson ensin jotain tv:stä ja sitten kirjoitan, mutta sitten olenkin niin väsynyt, että menen nukkumaan. Olen nukkunut jo kaksi ja puoli vuotta (ainakin vähän) jokainen yö ja jollain tavalla se on edelleen niin outoa! En todellakaan tajunnut silloin aikanaan, miten paljon nukkumisvaikeudet vaikuttivat ihan kaikkeen. Nautin suunnattomasti väsymyksen tunteesta iltaisin. Se on niin erilaista, kuin se unettomien vuosien väsymys, jolloin olin ihan kuolemanväsynyt ja voin huonosti ja olin paniikissa kellonajasta, koska tiesin, että kohta pitää yrittää jo herätäkin. Melatoniinin aikaansaama väsymys on aivan ihana tunne ja koska se tulee jo joskus kymmenen aikaan, tiedän, että ehdin nukkua riittävästi ja aamulla herään virkeänä. Näin jälkeenpäin en tiedä, miten kestin sitä niin kauan. Toisaalta minun on vaikea saada mitään tehdyksi, koska olen tottunut tekemään kaikki kotona tehtävät asiat öisin ja jotenkin myös kaipaan öitä. Mutta silti olen kyllä kiitollinen siitä, että saan nukuttua, niin paljon helpommaksi se tekee ihan kaiken!

Olen nyt ollut kotona jo keskiviikosta saakka, kun äidillä on koko loppuviikon vieraita ja minun piti tulla kotiin siivoamaan ja leipomaan. Tein laihduttajan vadelma-valkosuklaamuffinsseja, dieettisuklaatryffelikakkua, keventäjän banoffeeta ja kaloreita laskevan fetapiirakkaa. Ai miten ne ovat kevytversioita? Lisäsin vain vähäkalorisuuteen liittyvän sanan reseptiin, jotta ne kuulostaisi paremmalta… :) Ja ajattelin myös kaikkea kevyttä niitä tehdessäni, höyheniä ja lentämistä ja sen sellaista. Kyllähän se vähentää kalorit ainakin puoleen, vai? :) Mutta en onneksi syönyt itse paljoa, vaikka maistoin kyllä kaikkea. Banoffee oli aivan ihanaa, sitä pitää tehdä uudelleenkin! Mutta nyt ensimmäisiä kertoja huomaan muutoksen omassa ajattelussani, koska olin aika kauhuissani siitä voin ja kerman ja vehnäjauhojen määrästä ja koko ajan ajattelin, että miten tästä voisi tehdä kevyempää. Ennen en osannut edes ajatella, miten paljon kaloreita leivonnaisissa lopulta on tai ainakaan en välittänyt siitä. Nyt olen siitä kyllä todella tietoinen. Sellainen hällä väliä –asenne on jossain määrin korvautunut ajatuksella, että onko tämä tosiaan ylimääräisten kalorien arvoista… No, banoffee ehkä olikin, nuo muut eivät. :)

Valitettavasti se asenne ei ulotu suolaisiin herkkuihin läheskään yhtä menestyksekkäästi… Niissä asenteeni on ehkä muuttunut toiseen suuntaan, koska en pysty enää syömään vadillista ruokaa, en enää näe niitä niin ongelmana. Ainakaan sillä nimenomaisella hetkellä. Olen nyt jotenkin joulun jälkeen alkanut syödä monena päivänä enemmän ja kalorimäärä on noussut, enkä oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Periaatteessahan voisin olla tyytyväinen, koska kalorimäärä pysyy hyvin alle sen kahdentuhannen naiselle suositellun, mutta kun minun pitäisi leikattuna syödä vain noin 1000 – 1200 kcal päivässä, nykyinen 1400 – 1600 kcal/päivä on liikaa. Ja se on myös liikaa laihtumista ajatellen. Olen tosiaan ajattelussanikin tullut lepsummaksi. Ennen esim. pizzaa seurasi ihan hirveä morkkis, nyt minulla on vaikeuksia soimata itseäni siitä. Suosikkipizzassani on 762 kcal ja siitä riittää kahteen kertaan, joten ajattelen, ettei 381 kcal ole kovin paha, varsinkin, jos sen huomioi päivän muissa syömisissä. Ja se maistuu niin hyvältä ja sillä lähtee myös se henkinen nälkä, joka minut saa syömään huomattavasti useammin kuin fyysinen tarve syödä. Enkä tietysti joka päivä syö pizzaa, mutta aika monen viikonlopun ruokailuihin se on hiipinyt, ihan tarkoituksellisena herkkuna. Toisaalta, painoni pysyy jumissa ja minulla on vielä runsaasti ylipainoa, joten minun pitäisi kai nähdä pizzalla herkuttelu ongelmana. Ajatteluni ja suhtautumiseni on kyllä jossain määrin muuttunut ja painokin on laskenut, mutta en kai ole muuttunut tarpeeksi. Edelleen yritän löytää sen tasapainon, että laihtuisin, mutta saisin myös syödä jotakin hyvää toisinaan, mutta kai minun pitäisi pyrkiä luopumaan herkuista suurimmaksi osaksi kokonaan, niin että söisin niitä vain hyvin harvoin erityisinä hetkinä. Pelkään, että luotan liikaa leikkauksen apuun, että kun tiedän, etten kuitenkaan voi syödä määrällisesti paljoa, käytän sitä tekosyynä syödä ruokaa, jota minun ei kai pitäisi syödä ollenkaan. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miten normaali ihminen syö, osaan vain laihduttaa tai syödä mitä huvittaa. Painonhallinta on minulle ihan tuntematonta aluetta. Kalorien määrän suhteen olen ihan kohtuullisen hyvässä tilanteessa liioista kaloreista huolimatta, mutta se ruokaan liittyvä ajattelu ja ruoan laatu ja kalorisisältö ja ennen kaikkea ruokailurytmi on edelleen enemmän tai vähemmän ongelma. Nyt olen totuttanut itseni siihen, että syön ensimmäiseksi aamulla, mutta sitten edelleen helposti unohdan koko syömisen moneksi tunniksi ja sitten taas syön iltaisin suhteessa liikaa. Ja minulla on myös taipumusta korvata syömistä nesteillä, varsinkin maidolla, koska kiinteä ruoka tuntuu usein vähän epämiellyttävältä. Lasillinen maitoa tai piimää on terveellistä ja helppoa ja nopeasti syöty. En oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Haluaisin laihtua nämä loput kilot ja tiedän, että sitä varten minun on vähennettävä reilusti saamieni kalorien määrää. Toisaalta taas olen niin väsynyt laihduttamaan ja haluaisin oppia syömään järkevästi ja terveellisesti ja olla enää koskaan laihduttamatta. Ja toisaalta taas yritän koko ajan vähentää kalorien määrää, jotta laihtuisin ja jotta voisin päästä siihen painonhallintavaiheeseen, mutta sorrun syömään liikaa ja tunnen oloni kurjaksi, vaikka en enää syökään järjettömiä määriä, enkä pelkkää roskaa, kuten ennen. Mutta, aion nyt taas juhannuksen jälkeen yrittää saada itseäni niskasta kiinni, unohtaa viikonloppujen pizzaherkuttelut ja laskea kalorien määrää sen verran, että paino taas laskisi. Koska ainakin tähän asti en ole lihonut takaisin kiloja, jotka olen saanut pois, ehkä jos pääsisin sinne seiskaviiteen, ruokavaliooni mahtuisi satunnaiset herkutkin. Tuntuu, että olen pyöritellyt päässäni (ja täällä!) näitä samoja ajatuksia ikuisuuden, mutta se toteutus on aina vain ongelma. No, ehkä tällä kertaa… :)

Pitää nyt viedä taas höntti koirani ulos, kun sade taas taukosi. Hän on niin mainio, kun hän osaa kiertää komentoja ja vielä niin ovelasti, etten voi edes moittia häntä. Kun leivoin äidille, sanoin hänelle, että älä nyt tule tänne, ettei lentäisi karvoja taikinaan. Hän istui ovella selkä päin minuun ja ensin pysyi siinä kyllä, kun olin kieltänyt häntä tulemasta lähemmäksi, mutta alkoi sitten ihan hitaasti työntää itseään etutassuillaan takaperin istuma-asennossa minua kohden. Se näytti niin hassulta, etten voinut kuin nauraa ja lopulta hän onnistui työntämään itsensä ihan viereeni. Siinä hän sitten istui viattoman näköisenä ihan jalassani kiinni ja katsoi minuun kuin yrittäen sanoa, että en minä ollut tottelematon, peffa ei noussut lattiasta. :D Myös välillä, kun sanon maahan, ajatuksella, että hän pysyisi tietyssä paikassa, hän pysyy kyllä maassa, mutta ryömii ympäriinsä. Ei kai siitäkään voi torua, kun hän kerran pysyy maassa. Edellinen koirani oli myös hauska, kun osana koulutusta tein niin, että kun olimme lenkillä ja hän oli vapaana, sanoin hänelle paikka ja kävelin itse eteenpäin. En koskaan nähnyt hänen liikkuvan, mutta omasta liikkumisestani huolimatta välimatka ei koskaan kasvanut. Se oli kuin se lasten peli, jossa yritetään nähdä takana tulevien liikkuvan; mutta vaikka kuinka nopeasti olisin kääntynyt, hän oli aina paikallaan, kun katsoin. Koirat on kyllä tarvittaessa niin ovelia. :D

Täällä on tosiaan satanut ihan kaatamalla jo pari päivää ja on todella kylmä, takassa on ollut tuli joka ilta. Mutta nyt käytän hyväkseni taukoa sateessa ja vien koiran ulos. Hauskaa viikonloppua sateesta huolimatta! :)

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Pappi näki väärin

Yritin ottaa kuvia, kuten lupasin, mutta en oikein tiennyt, mitä kuvaisin. Olen kai jotenkin vainoharhainen kuvien suhteen; vaikka kerronkin joskus jonkun tapahtuman ihan tarkasti, voisin silti jonkun epäillessä tunnistavansa minut väittää, etten se minä ollut, mutta kuvat tuntuvat jotenkin todisteilta. Mutta pari kuvaa rakastamistani ompunkukista ja syreeneistä ja bonuksena kovasti toivottu kissansilmä. :) Tästä ei kyllä näe, miten kammottavat silmät kollillamme on, se kammottavuus tulee näkyviin enimmäkseen öiseen aikaan! Ja oli ihan pakko ottaa yksi kanaselfie, mikä oli yllättävän hankalaa. :) En tajua, miten muut osaavat ottaa niin hyviä selfieitä, koska minä kuvasin taivasta, maata ja seinää ennen kuin osuin edes omaan käteeni… Minusta on niin hellyttävää, kun nämä pikkuiset ovat liian pieniä kotkottamaan, kuuluu vain piip ja tsirp ja tuit. :) Mutta jo nyt alkaa erilaiset persoonat erottua. Serkkuni muuten pikadiagnosoi minut umpihulluksi, kun juttelen kanojen kanssa. :D Tai kanoille, oikeastaan, kanojen kanssa juttelu kai olisikin jo hieman kyseenalaista. Minua myös nauratti kovasti, kun lueskelin taannoin jotain kananhoitokirjaa ja siinä oli pitkälti selitetty, millaisin keinoin sairaan kanan voi saada kiinni. Sitä ei ollut ilmeisesti tarkoitettu kaltaisilleni hulluille, joiden mielestä kanoja on ihan luonnollista silittää ja pitää sylissä. :D No toki se on eri asia, kun kanoja on vain vähän, mutta ei kirjaa ollut tuhansien kanojen omistajille tarkoitettukaan. Tosin valkoiset kanat on arempia, minäkin yleensä hellin vain näitä ruskeita ja annan valkoisten olla omissa oloissaan, koska he eivät tule vapaaehtoisesti lähelle. Mutta ei meidän heitäkään varten mitään ansoja tarvitse rakentaa, kun heitä täytyy ottaa kiinni.



Tuossa on myös lehtileike, jonka löysin etsiessäni jotain muuta. Vanhemmillani on tapana säilyttää vanhoja lehtileikkeitä, jos niissä on joku tuttu tai jokin uutinen, joka on heistä ollut hauska. Oletan, että tämä on enemmän sitä hauska –kategoriaa… :) Niitä löytyy aina välillä kirjojen tai valokuva-albumien välistä tai laatikoista. Lehti on ehkä 60 –luvulta äidin arvion mukaan ja jo kellastunut ja vähän vaikea lukea. Varsinaisessa tekstissä siis lukee: ”Kirkkoherra tuli hoiperrellen ja vihellellen kirkkoon, kompuroi portaat ylös saarnatuoliin ja aloitti sanomalla ”terve mieheen - ja näkyy täällä olevan muutamia ämmiäkin”. Kirkkoherra horjui, pudotti raamatun ja virsikirjan lattialle ja sanoi: -Nyt ne pirut putosivat! Suntion avulla hän horjui sitten alas ja toinen pappi piti nopeasti hankkia tilalle kirkkokansan istuessa kauhistuneina penkeillään. Seuraavana päivänä kirkkoherra väitti, ettei hän ollut juovuksissa, hän näki vain tekstin väärin, koska oli unohtanut silmälasinsa kotiin. Kirkkoneuvosto ilmoitti kirkkoherransa tuomiokapitulille ja nyt kirkkoherra on pyytänyt eroa ja sen myös heti saanut. Hän kommentoi: -On parasta lähteä nostelemaan ennen kuin piru minut vie.”

Meilläpäin paikallinen tarina kertoo, että niin ikään juovuksissa ollut pappi olisi aloittanut saarnan isänpäivänä sanomalla, että eilen illalla kaikki miehet olivat juovuksissa ja tänään toivovat isänpäivän kunniaksi saavansa p****a, mutta en tiedä paljonko tarinaa on väritetty vuosien kuluessa tai onko se alun alkaenkaan totta. :D Sen tiedän, että kyseinen pappi kyllä piti vettä väkevämmästä. Mutta muistan joskus koulukirkossa istuneeni parrella ihan lähellä kanttoria (sitä soittavaa heppua, kutsutaanhan häntä kanttoriksi?) ja hän lauloi ihan mitä sattui (oletan, että hän oikeasti näki väärin!) ja me kaikki lähellä olleet tietysti nauroimme ja saimme jälki-istuntoa.

Maalasimme koko viikonlopun ja osoittautui, etten ole siinä kovin hyvä. Tämä selvisi minulle suunnilleen siinä vaiheessa, kun istuin kolmannen kerran oman sutini päälle… Siis maalisudin, hyi teitä, jotka ajattelivat jotain muuta! (Vai onko se vain paikallinen ilmaus naisen yksityisistä osista?) Ja pudotin maalisudin kahdesti äitini päälle, toisella kerralla osuen hänen päähänsä, jolloin hänen hiuksiinsa tuli valkoinen raita. Hän näyttää ihan mäyrältä. :D (Sen raidan takia, ei yleisesti ottaen…) Mutta meni sitä maalia seiniinkin, tosin vaatteistani päätellen enemmänkin olisi voinut mennä. :)

Tiedän, että ajattelin aiemmin jotakin, josta piti kirjoittaa, mutta en nyt enää muista, mitä se mahtoi olla… No, tuskin se oli kovin tärkeää. Mutta muuten, minä inhoan lyhyitä hiuksiani!! En yleensä jaksa edes ajatella niitä, mutta ne ovat aivan kauheat! :D Näytän ihan sellaiselta kauhuleffojen rumalta nukelta! Onneksi niiden tarvitsee kasvaa vain pari senttiä ja saan ne taas kiinni. Halusin kyllä vaihteeksi pitkistä hiuksista eroon, mutta voin kertoa, etten enää koskaan leikkaa niitä näin lyhyiksi… Ja hassua on, että olen ainoastaan kerran leikannut hiukseni näin lyhyiksi ja silloin sain kovasti kommentteja, että minulle sopii juuri tämän pituiset hiukset. Nyt ei kyllä sovi, ne on aivan hirveät! Ne saa minut näyttämään paljon lihavammaltakin! :D Äitikin on ihan kauhuissaan… Mutta ehkä minä toivun tästäkin, ainakin sitten kun ne taas kasvaa. :) Säästyypähän rahaa shampoossa ja hoitoaineessa… :)

Hyvää sunnuntai-illan jatkoa! :)


keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Nyt!

Otsikko viittaa siihen, että ensimmäisen kerran hyvin pitkään aikaan olen elänyt tässä ajassa. Minulle on hyvin tyypillistä elää jossain tulevaisuudessa, jossa tietysti kaikki on toisin ja paremmin. Usein se on ihan tarkoituksellistakin, jos on oikein vaikeaa, keskityn johonkin hetkeen tulevaisuudessa, jolloin ajattelen kaiken olevan paremmin. Mutta ihan spontaanistikin olen sellainen luonteeltani, että elän aina jossain tulevassa hetkessä, usein joulussa tai syksyssä. Tai ajassa sitten kun olen laihtunut… Yleensä tämä aika vuodesta on minulle vain jotakin, joka on kestettävä parempia aikoja odotellessa. Mutta juuri nyt tämä on ihan ok, vaikka on aika kuumakin. Eilisen sateen jäljiltä ulkona tuoksuu aivan ihanalta ja rakastamani syreenit kukkivat ja muutenkin kaikki on ihan ok. Minulla on edelleen samankaltainen tunne kuin joskus hyvin nuorena koulun kesälomilla, ennen kaikkia ongelmiani. Jotenkin vapaa.

Mutta silti on ihan uskomatonta, että juhannukseen on kaksi viikkoa! Sitten kesä alkaakin jo kääntyä syksyä kohden ja illat alkaa pimentyä. Valoisat yöt vaikeuttavat edelleen nukkumista, joten se on ihan tervetullut muutos. Mutta en odota syksyä samalla tavalla kuin aiemmin, ehkä siksikin, että viime syksy oli säiden puolesta jotenkin ankea. Joka tapauksessa, olen kerrankin ihan tyytyväinen siihen, että on kesäkuun alku. :)

Leikkautin muuten hiukseni lyhyemmiksi kuin koskaan ja nyt ne vähän hirvittää minua. :D On ne siis edelleen tuohon korvan alapuolelle, mutta liian lyhyet ponnarille, enkä oikein tiedä, mitä tästä tulee… En ikinä pidä hiuksia auki! Tosin ihan tarkoituksella annoin leikata ne niin lyhyiksi, koska hiukseni kasvaa niin nopeasti, mutta näytän nyt omissakin silmissäni peilissä ihan kummalliselta. Minulle ei mielestäni sovi yhtään auki olevat hiukset, koska se vain korostaa lihavia kasvojani. Juuri peilistä katselin, että vaikka vartalon osalta tulen varmasti olemaan ihan tyytyväinen tai ainakin ihan sinut painoni kanssa, jos nyt sinne seiskaviiteen pääsen, kasvot tosiaan on vähän toinen juttu. Mutta eipä häämötä edes seiska-alkuiset, en vain saa nyt itseäni niskasta kiinni. Paino pysyy nippa nappa lievän ylipainon puolella, mutta ei laske grammaakaan. Olen tosin syönyt vähän kaikenlaista, esim. ns. oikeaa ruokaa melkein joka päivä. Ja välillä vähän jäätelöäkin… Päivittäiset kalorit nousee jopa 1600:aan, joka on minulle aivan liikaa. :/ No, pääasia, etten liho, mutta parempi olisi jumittaa sitten vasta siellä tavoitteessa. Katsotaan, jos ensi viikolla onnistuisin laskemaan kalorien määrää.

Aiemmin suunnittelin, että ottaisin 27. päivä kuvia samoista kohdista kuin viime vuonna ja tekisin niistä postauksen, mutta kun 27. päivä osui keskelle viikkoa, olin omalla asunnollani, jossa ei ole kuvattavana kuin ikkunasta avautuva hurmaava näkymä roskapöntöille ja vastapäiseen kerrostaloon. Mutta ehkä voisin loppuviikosta vähän ottaa kuviakin ympäristöstäni. En tosiaan ole kaksinen kuvaaja ja minulla on vielä surkea kamerakin, joten otokseni eivät ole kovin julkaisukelpoisia. Tämä siis vastauksena siihen, kun aina välillä minulta pyydetään kuvia blogiini ja joillain bloggaajilla on tapana laittaa kuva jokaiseen kirjoitukseensa, vaikkei kuva edes liittyisi aiheeseen. Olen ajatellut, että voisin edes yrittää vähän lisätä kuvaamista ja kuvien laittoa. Tosin olen ajatellut niin monta kertaa aiemminkin… :)

Ulkona on muuten todella painostava ilma, varmaan alkaa myöhemmin ukkostaa. Olen aina tykännyt ukkosesta ja myrskystä ja muistakin voimakkaista luonnonilmiöistä. Ne ovat jotenkin niin uskomattoman alkukantaisia, luonto osoittaa ihmisrodulle paikkansa. No, olipa typerästi sanottu, mutta tajusitte, mitä tarkoitan. :)

Nyt pitää mennä taas hieman syömään, ettei vain ahteri kutistu senttiäkään… Ajattelin kuitenkin hiukan kirjoitella, kun olen ollut jotenkin jumissa tämän blogin suhteen viime aikoina, en ole oikein tiennyt, mitä kirjoittaisin. Joten vanhalla tutulla linjalla kirjoitin paljon sanoja ja hyvin vähän sisältöä. :) Mutta hyvää kesää muillekin! :)