keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Visvainen yksisilmäinen näppyläinen valepukki

Hauskaa, kun säätiedostuksessa luvattiin sadetta noin neljän aikaan iltapäivällä ja tasan neljältä alkoi sataa! Se on jo tarkka ennustus! :D Mutta ihanaa, että vihdoin satoi ihan kunnolla. Toivottavasti edes osa kasveista vielä herää henkiin.

Olen tuntenut ahdistusta siitä, kun pikkuserkkuni, josta en ole kuullut vuosiin, lähetti sähköpostia. Ihan kysyi kuulumisia ja kertoi omiaan. Olemme aina asuneet kaukana toisistamme, mutta nuorempana näimme pari kolme kertaa vuodessa, pidempiä aikoja kerrallaan, esim. vietimme viikonlopun toistemme luona. Mutta sitten yhteydenpito harveni ja lopulta loppui kokonaan, enemmänkin minun aloitteestani. Pidin hänestä kyllä ja minulla oli hauskaa hänen seurassaan, mutta hän aina piti itseään minua parempana (mitä hän totta kai olikin ja onkin!) ja kun itse olen epäonnistunut kaikessa, yhteyden pitäminen alkoi ahdistaa enemmän ja enemmän. Olin tyytyväinen, että yhteys katkesi, yksi ihminen vähemmän todistamassa luuseriuttani. Mutta nyt en tiedä, mitä tehdä... En ole vastannut, enkä haluaisi vastata, mutta mielestäni on todella töykeää olla vastaamatta mitenkään. Mutta mitä minä voin sanoa?! "Joo, siitä on tosiaan vuosia, mutta minulla ei ole mitään uutta kerrottavaa elämästäni..." "Kiva, että olet valmistunut ammattiin ja saanut töitä, mennyt naimisiin ja saanut kaksi lasta, matkustellut pari kertaa vuodessa ja pitänyt hauskaa ystäviesi kanssa. Minä olen katsellut tv:tä ja juuri äskettäin luin yhden todella huonon kirjan... " Kuulostan ihan katkeralta ämmältä... Olen oikeasti iloinen, että hänellä menee hyvin, toivoisin vain, että itsellänikin menisi edes vähän paremmin. Silloin aikanaan ne kaikki nuoruudenkin ihmissuhteet katkesivat osittain siksi, että kun mitä minä voisin sanoa tai kertoa itsestäni pitkän tauon jälkeen. Kyse ei ole ainoastaan siitä, etten ihan oikeasti kirjaimellisesti tiedä, mitä voisin vastata, vaan myös siitä häpeästä. En voi valehdella, mutten voi(haluaisi) kertoa totuuttakaan. Olisiko ihan hirveää, jos en vastaisi hänelle?! Hän on mukava ihminen, mutta olen voinut lähes pahoin pelkästä ajatuksesta, että joutuisin myöntämään, mikä surkimus edelleen olen! Tavallaan minulla on jopa ikävä häntä, mutta en vain kestä ajatusta, että kertoisin totuuden. Voin niin hyvin kuvitella, mitä hän ajattelisi. Ongelma on siinäkin, etten halua hänen kuvittelevan, että halua olla hänen kanssaan tekemisissä, koska en pidä hänestä. Minä todella en halua olla hänen kanssaan tekemisissä, mutta siksi, etten pidä minusta! En tiedä, mitä tehdä... On kai niin typerää tuntea näin suurta ahdistusta tästä, mutta... Olenko hirveä ihminen, jos en vastaa mitään hänen viestiinsä? Mitä jos hän lähettää uuden viestin? Mitä jos hän yrittää soittaa?!! Mitä te muut tekisitte?

Olen saanut ihan fyysisiä oireita tästä, toinen silmäni on vähän arka, minulla on ihan valtava rakkula huulessa, enkä ole koskaan elämässäni saanut näin pahoja allergiaoireita, viime yönä heräsin jatkuvasti siihen, että raavin itseäni! En edes tiedä, mistä ne johtuu, yleensä saan iho-oireita vain alkukesästä. (Pahoittelen jälleen mielikuvaa... :D) No, oletan, etteivät ne johdu tuosta viestistä, mutta oloni on kaikin puolin vähän kurja! Tunnen itseni ihan hirviöksi. Rakkulahuuliseksi, kierosilmäiseksi, punalaikkuiseksi hirviöksi (jollaisia ei tosiaan nähdä Disneyn leffoissa!), joka ei vaivaudu edes vastaamaan sähköpostiviestiin! Hei, muistatteko sen jakson Dharmasta ja Gregistä, jossa Dharma pyrki johonkin eduskuntaan tai vastaavaan ja tunsi syyllisyyttä ja muuttui ihan hirveän näköiseksi?!! Katsokaa kohdasta 5:20 eteenpäin. Oikeasti, minulla on melkein samassa kohtaa rakkula ja saman puoleinen silmä kipeä!!! Enkä edes muistanut tuota jaksoa ennen kuin nyt! :D Tämä on syyllisyyttä siitä, että narttumaisesti jätän vastaamatta mukavan ihmisen sähköpostiin!! Hitto! Haluan nyt korostaa, etten liioittele tai keksinyt tätä viihdyttääkseni ketään(jep, minulla on hieman oudohko käsitys ihmisten viihdyttämisestä...), vaan vasta kirjoitettuani noista oireista muistin tuon tv-sarjan! (Otsikon merkityksen näette, jos katsotte osan kolme samasta jaksosta :)) Mutta, en tosiaan tiedä mitä tehdä. En ainakaan tänään edes yritä vastata, annan itselleni aikaa miettiä.

Mutta nyt taas nukkumaan. Otin varmaankin yliannostuksen allergialääkkeitä tänään, joten ehkä saan nukuttua. :) 

Hyvää yötä! :)


sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Voi ei taas...

Tiedättehän sen tunteen, kun olette tehneet jotain fyysistä työtä ja hiukset ovat välillä tarttuneet johonkin ja naamaan on hiukan roiskunut jotakin ja kuvittelette näyttävänne herttaisesti ryvettyneeltä, vähän niin kuin elokuvissa, kun päähenkilön sotkussa olevat hiukset ovat oikeastaan aika seksikkäät ja poskessa oleva vihreä lima korostaa silmien väriä? Ja sitten katsotte peiliin ja alkujärkytyksen jälkeen tajuatte näyttävänne siltä kuin Russell Brand olisi paritellut villisian kanssa ja jälkeläisparkaa olisi vedetty kurapellolta pensasaidan läpi. Tämän hilpeän pikku ajatelman inspiroi se, kun äidin kaksi serkkua, joita en ole koskaan ennen tavannut, piipahtivat kylään pestessäni allasta. Ja pahinta on, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, missä vaiheessa vasen rintani oli pullahtanut puoliksi ulos rintsikoista. Mutta on tietysti mukavaa antaa hyvä ensivaikutelma, se kuulemma ratkaisee.

Tänään satoi ensimmäisen kerran pitkään aikaan ja ilma tuoksuu aivan ihanalta! Mikään ei voita sateen tuoksua, se on niin voimakas ja runsas ja luonnollinen. Jos sateen tuoksua myytäisiin parfyymina, ostaisin sitä heti. Kesäyö sateen jälkeen, se on toiseksi ihanin tuoksu maailmassa. Tietysti sen syksyisen kirpeän pakkaspäivän jälkeen, kun ilmassa tuoksuu puunsavu. Sitä ei voita mikään. Ehkä jos siihen lisäisi aavistuksen sateesta… Se olisi jo liian ihanaa.

(Edit: Ehkä voisin joskus tarkastaa mitä kirjoitan tai edes kirjoittaessani ajatella. Mutta joo, mikään ei voita sateen tuoksua, paitsi puunsavun tuoksu pakkasella, jota ei voita mikään... Kiva, että tähän saatiin selvyys. :) )

Ensimmäistä kertaa en erityisesti kaipaa syksyä, minulla on hyvin vahva tunne, että nyt on ihan hyvä ja tulevaisuudessa tuntuu väijyvän jotain uhkaavaa. Kaipaan kyllä niitä asioita, joista pidän syksyssä, mutta tulevaisuus tuntuu vähän epävarmalta ja pelottavalta. En ole ihan varma miksi, minusta vain taas tuntuu, kuin jokin olisi muuttumassa. Todennäköisesti se on vain tunne, minulla on taipumusta omituisiin tunteisiin ja aavistuksiin, jotka eivät loppujen lopuksi osoittaudu miksikään muuksi kuin omituisiksi tunteiksi tai hetkellisiksi aavistuksiksi. Tosin olisi kiva, jos ne edes joskus olisivat sellaisia, että tuntisin olevani jonkin ihanan muutoksen kynnyksellä… Mutta ei, uhkaa ja ahdistusta ja maailmanloppuja. :)

Ja hiukseni ulottuvat taas ponnarille, jei! :) Tosin näin unta, jossa minulla oli ihan täydelliset olkapituiset hiukset, olin niin ylpeä niistä… Mutta ei, tämä oli viimeinen kerta, kun minulla on hiukset, joista ei saa poninhäntää. Olen tässä välillä tehnyt kaksi saparoa ja naureskellut peilikuvalleni joka kerta vessassa käydessä, ne ei ehkä tässä iässä ole kovin edustavat. :D Tosin ihmiset ovat sanoneet, että näytän niiden kanssa ihan teiniltä. Enpä tiedä siitä, mutta olen viime aikoina joutunut ajattelemaan hiuksiani ihan liikaa ja ilolla palaan aikaan, jolloin voin vain aamulla tehdä ponnarin ja illalla avata sen ennen pesua ja se siitä. Ei enää tuulessa sotkuun meneviä hiuksia, eikä kotoa poistuessa unohtuneita teinisaparoita eikä hassusti taipuvia latvoja. Sitä paitsi minulle ei sovi auki olevat hiukset, ne korostavat kaksoisleukaa. Ja ratkaisu ei tietenkään ole laihduttaminen, vaan kiinni yltävät hiukset! :D

Mutta olen taas unohtanut syödä, joten voin hyvällä omallatunnolla syödä jotakin vielä tähän aikaan. Ehkä jopa voileivän… :)  En itse asiassa edes tiedä, mitä kello on, oletan, että tietokoneen näyttämä 5.15 ei ole oikea aika. Mutta, nyt ruokaa etsimään. :)


keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Ajantuhlausta

Sain juuri luettua huonoimman kirjan, jonka olen eläissäni lukenut. Se oli niin huono, että minun oli pakko lukea se loppuun nähdäkseni olisiko siinä mitään hyvää. Ei ollut. Tämä saisi kauniiden ja rohkeiden käsikirjoituksen näyttämään laatudraamalta. Vuorosanat olivat lapsellista, melodramaattista lässytystä, yhdessäkään hahmossa ei ollut minkäänlaista syvyyttä, kaikki olivat joko tyhmiä kuin saappaat tai täysin hermoheikkoja ja kaikkeen oli ratkaisuna rukous, joka tepsi yleensä päivässä. Kylää 60 vuotta piinannut salaisuus oli se, että joku vahingossa pudotti öljylampun kirkon lattialle aiheuttaen tulipalon. Kirkon ullakolla piilotellut elämäntaparikollinen kuuli yhden lyhyen rukouksen ja tuli uskoon ja tunnusti joutuen 20 vuodeksi vankilaan ja kaikki liikuttuivat hänen uskoontulostaan, jopa poliisit itkivät jatkuvalla syötöllä. Ja sydämensiirtoa tarvinnut nainen ei uskaltanut mennä toimenpiteeseen(ilmeisesti koska saattaisi kuolla??? , varsinaista syytä ei vaivauduttu kertomaan), joten hän päätti mieluummin kuolla, mutta häneen rakastunut lääkäri pyysi pappia rukoilemaan, että nainen sittenkin uskaltaisi ja viikon kuluttua hän uskalsikin ja kuinka ollakaan, heti seuraavalla viikolla hänelle löytyi sopiva sydän. Tässä kohden melkein oksensin. Ja mikään ei ole kirjassa pahempaa kuin se, että kirjailija yrittää olla hauska epäonnistuen siinä. Tosin luulisi hänen itsensäkin tajunneen, että vessassa käynti ei ainakaan toistuvana vitsinä jaksa naurattaa kovin montaa. Loppuhuipennus oli se, että kuusikymppinen päähenkilö pitkän teinituskailun jälkeen uskalsi ottaa tyttöystäväänsä kädestä kiinni. En voi uskoa, että tuhlasin tunteja elämästäni tähän roskaan! Minulla on tapana ottaa kirjoja palautetut hyllystä, koska jos yritän etsiä koko kirjastosta, hämmennyn siitä kirjojen paljoudesta, enkä löydä mitään luettavaa, mutta koskaan en ole osunut näin harhaan. Kirjaa kuvailtiin leppoisaksi ja henkilöhahmoja rakastettaviksi ja ajattelin tämän olevan samantyylistä kevyttä luettavaa kuin ihanat naisten etsivätoimisto numero yksi  -kirjat. Ei ollut, ei. Minä sentään vietän tunteja elämästäni katsellen tv:tä tai ollen tekemättä mitään, mutta en koskaan ole tuhlannut aikaani mihinkään näin turhaan. Ja uskomattominta on se, että tämä oli ensimmäinen osa viiden kirjan sarjasta! En uskalla edes ajatella, miten huonoja ne loput on!

Ai niin, minulla oli tänään ylläni pikkuruinen kesämekkoni (pikkuruinen siinä mielessä, että se peittää vain pienen osan kehoani, ei pikkuruinen kooltaan) ja autuaasti unohdin sen, kun meille tuli nuohooja, joku nuorehko mies ja tajusin, miten olen pukeutunut, vasta noin puolen tunnin jälkeen. Enkä oikeastaan jaksanut välittää. Tämä on minulle ennenkuulumatonta! Normaalisti en todellakaan unohda olla asianmukaisesti pukeutunut vieraiden ihmisten nähden ja jos niin käykin, että jokin vaatekappale on unohtunut, olen yleensä kauhuissani! Mutta tällä kertaa... Ihan sama. Toivottavasti tämä ei tarkoita sitä, että alan pukeutumaan paljastavasti julkisilla paikoilla! Se olisi hirveää viattomia kanssaihmisiä ajatellen! :D

Olen siis kotona nyt ainakin näiden helteiden yli, oma asuntoni on sietämättömän kuuma. Harmi vain, että meillä kotona on niin hirveästi tekemistä etten saa vain nauttia kesästä. Kummallista, mutta olen muistanut viime aikoina tapahtumia ja tunnelmia lapsuuden ja nuoruuden kesistä, niistä kesistä, joista vielä pidin. Olen jopa muistanut asioita, jotka tapahtuivat tätini ja hänen miehensä entisellä kesämökillä, jonka he vaihtoivat toiseen ollessani 4. Muistan hyvin huonosti lapsuuttani, mutta jossakin ne muistot ilmeisesti silti ovat. Olen kuitenkin ollut kummallisen levoton, en pysty vain istumaan paikalleni ja rauhoittumaan. Tai no, luin sen kammottavan kirjan, osissa tosin, mutta muutenkin teen asioita vain pätkissä. Olen entisöinyt yhtä vanhaa kaappia puolen kesää ja vieläkin siitä on puolet tekemättä, koska harhaudun tekemään kaikenlaista muuta. Ja aloin maalaamaan lipastoani viime viikolla, mutta kun viitsin laittaa siihen ehkä maalikerroksen joka toinen päivä, se on vieläkin keskeneräinen, enkä löydä mitään, koska jouduin laittamaan lipastossa normaalisti säilyttämäni tavarat kaappeihin ja nyt kaikki on ihan sekaisin ja väärissä paikoissa.

En pidä siitä, ettei tavarani ole oikeilla paikoillaan, se saa aikaan jonkinlaisen kaaoksen tunteen. Tunnen syvää rauhaa, kun kaikki on siistiä ja paikoillaan, se on yksi syistä, miksi pidän joulusta niin kovasti. Hetken kaikki on täydellistä.

Ja vihdoinkin on alkanut olla öisin todella kuuma. Ilmeisesti kissani eivät kuitenkaan ole samaa mieltä, koska viime yönä yksi nukkui toista kylkeäni vasten ja toinen toista kylkeäni vasten ja juuri kun ajattelin, että kuolen kuumuuteen, kolli tuli makaamaan jalkojeni päälle. Siinä vaiheessa sanoin, että nyt kyllä joku lähtee. :D Tosin en raaskinut heittää kissoja pois sängystä, vaan menin itse sohvalle nukkumaan. Meillä olohuone on joka tapauksessa talon viilein huone ja siellä sainkin nukuttua aamuun saakka. Pitäisi varmaan hankkia sellainen ilmalämpöpumppu, se kai viilentäisi kesällä.

Mutta nyt menen laittamaan viimeisen maalikerroksen lipastoon, jotta saan sen käyttöönikin joskus. Harmi vain, että se pohjamaali oli paljon kivemman näköistä kuin varsinaiseksi maalipinnaksi ostamani maali. Muutenkin maalaaminen on niin kirottua puuhaa, koska lopputulos ei ikinä ole sellainen kuin kuvittelen. Ja siitä huolimatta minulla on joka kesä ainakin kymmenen maalausprojektia... Se on kai optimismia. :)

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Unettomuutta ja painajaisia

Ihan uskomatonta, että heinäkuu on yli puolessavälissä ja viiden kuukauden päästä joulu on jo lähellä! Ihan vastahan kesä alkoi! Minusta on kai tullut vanha, kun aika kuluu niin hirveän nopeasti! Tai yhtä aikaa kyllä hitaastikin, kun tuntuu, että esimerkiksi viime syksystä on noin miljoona vuotta.

Kiitos muuten hikantorjuntavinkeistä; minulla ei vielä ole ollut uudelleen hikkaa, mutta koirallani oli, joten testasin niitä häneen. Hän ei suostunut nielaisemaan etikalla kostutettua sokeria, joten yritin painella hänen palleaansa, mutta heikolla menestyksellä. Koira tosin innostui huomiosta niin paljon, että unohti koko hikan! Mutta vinkeistä innostuneena googlettelin aihetta ja löysin paljonkin vinkkejä. Moni luottaa hengitystekniikkaan ja pallean painamiseen ja ilmeisesti myös etikka toimii, koska moni vannoi suolakurkkujen ja sinappikurkkusalaatin nimeen. Joitain erikoisempiakin konsteja löytyi, keskustelupalstalta löysin muun muassa vinkin : ): "...myös toinen tapa on pitää nenästä kiinni seisoa yhdellä jalalla vähän niinkun taitolustelijat ja sitten pää alas ja sano kolme kertaa kukkelikuu..." Toinen kirjoittaja oli kehitellyt tätä vinkkiä vähän pidemmälle: "...kannattaa kokeilla laittaa urheilusukka suuhun ja kinkata vasemmalla jalalla ympäri taloa ja elehtiä kuin metso soitimella ja aina välillä sanoa sukka suussa "kukkelikuukuu". Toimii aina ja hikka katoaa!..." Testaan noitakin sitten kun taas saan hikan. :) Ja jos ei mikään toimi, niin aina voi luottaa tähän neuvoon: "kyllä se viimeistään haudassa lähtee". Ei ehkä paras tai lohdullisin vinkki, mutta aivan taatusti toimiva!

Tänään oli ihan järkyttävän kuuma, voin ihan fyysisesti pahoin. :/ Johtui varmaan ukkosesta, harmi ettei satanut. Tosin yksi päivä satoi niin rankasti, että kadut lainehtivat vettä, sitä oli nilkkoihin saakka! Kävin kaupassa ja kun tulin takaisin, kaikki oli kadonnut! Ilmeisesti viemärit jotenkin hetkellisesti tukkeutuivat tai jotain. :) Tämä on kuitenkin ensimmäinen vuosi koskaan (minun ikäiselleni siis) kun nurmikkomme ovat osittain palaneet kuumuudessa. Helteet on edelleen ihan ok, mutta kunnon sade olisi vaihteeksi ihana!

Minua pelottaa mennä nukkumaan, koska näen nyt joka yö unta yhdestä yliopiston opettajasta ja se ahdistaa minua ihan hirveästi. Enkä edes tajua miksi. Se oli ihan typerä juttu joka tapauksessa, mutta ahdisti minua ihan hirveästi silloin. Nyt en edes ajattele sitä päivisin, joten en ymmärrä, miksi näen hänestä unta, vuosien jälkeen tapahtuneesta! Kyse oli  yhden kurssin lopputyöstä, jolla oli tietty palautuspäivämäärä, mutta tavoilleni uskollisena aloitin tekemään sitä vasta illalla, joten kun sain sen valmiiksi, vuorokausi ehti vaihtua ja kyseinen opettaja kieltäytyi päästämästä minua kurssista läpi(työ siis palautettiin sähköpostin liitteenä). Se ärsytti minua, joten valitin laitoksen johtajalle, jonka jälkeen tämä opettaja lähetti minulle sähköpostin ja saarnasi opiskelijan vastuusta ja että olisi väärin muita opiskelijoita kohtaan, jos hän päästäisi minut kurssista läpi. Ja en sitten tosiaan päässyt läpi, eikä sitä tietenkään voinut uusiakaan ennen kuin seuraavana vuonna, koska lopputyö oli kirjallinen, ei tentti. Alussa ajattelin, että hänen toimintansa oli naurettavaa pilkunviilausta, koska kyse oli pienestä ajasta, eikä hän niitä muitakaan töitä varmasti alkanut lukea ennen kuin aamulla, mutta sitten minua alkoi hävettää oma aikaansaamattomuuteni ja että jätin työn liian myöhään ja vielä vedin huomion puoleeni valittamalla siitä ja sen jälkeen minusta oli inhottavaa mennä edes kouluun, koska pelkäsin näkeväni kyseisen luennoitsijan. Se ahdisti minua ihan hirveästi koko loppuajan opiskelijana. Onneksi seuraavana vuonna kurssia piti eri opettaja (ja palautin työn muistaakseni jopa viisi minuuttia etuajassa, saaden siitä viitosen! :D), enkä ikinä enää ottanut yhtään ko. opettajan kurssia. Mutta en tajua, mitä mieleni yrittää käsitellä. Se oli silloin hirveän ahdistavaa pitkän aikaa, mutta nyt siitä on vuosia! Viime yönä uni oli sellainen, että olin saanut työpaikan, mutta tuo opettaja ilmaantui paikalle sanomaan, ettei minua kannata palkata. Ja syy oli vielä ihan järjetön, se liittyi jotenkin järven pintaan...! Jotenkin siihen, että olin väittänyt veden pinnan olevan järven keskustassa korkeammalla (mikä itse asiassa on tietääkseni tottakin?!) ja tämän takia tämä opettaja halusi, etten saisi työtä. En ymmärrä, miksi tästä opettajasta jotenkin tuli minulle niin ahdistava henkilö. Ei se valitettavasti ollut ensimmäinen lusmuiluni, kerran löysin tentti-ilmoittautumiskuoren pöydältäni tuntia ennen tenttiä... Kyseinen opettaja vain nauroi, kun kauhuissani menin hänen luokseen ja sanoi monistavansa ylimääräisen paperin. Ja yhden ryhmätyön palautimme viikon myöhässä(mikä ei sillä kertaa ollut minun syyni), eikä siitä edes sanottu meille mitään. Mutta tuo yksi tapaus jotenkin paljasti minut saamattomaksi ja huolimattomaksi ja laiskaksi, se paljasti, etten ollut ahkera opiskelija, vaan että minulla on aina ollut opiskeluasioissa aivan loistava tuuri. Lihavuuteni takia koin aina tarpeelliseksi pitää huolen, ettei minua tunneta, ettei kukaan yhdistä nimeäni ulkomuotoon, koska ajattelin sen vaikuttavan arvosanaan. Tuo yksi opettaja ainakin tiesi tuon jälkeen tarkalleen kuka olen ja se oli inhottava ajatus. Varsinkin kun hän oli muutenkin sellainen ihminen, joita kammoan, huumorintajuton nipottaja, jonka mielestä jokaista sääntöä pitää noudattaa tarkalleen. Minä en osaa toimia ihmisten kanssa, joilla ei ole huumorintajua; olen yleensäkin aika hukassa ihmisten kanssa, mutta huumori on ainoa keinoni ja jos en voi käyttää sitä, koen ihmisen todella ahdistavana. Näin hänet viime syksynä kirjakaupassa ja piilouduin hyllyjen väliin. Todella aikuismaista käytöstä... En tiedä muistaako hän edes minua enää, ei varmasti ylipäätään, mutta en tiedä, muistaisiko hän nähdessään. Enkä tosiaan ymmärrä, miksi hän kummittelee unissani joka yö!

Mutta pakko kai on yrittää taas nukkua, en voi loputtomiin valvoakaan. Kesät näköjään on nykyään huonon nukkumisen ja painajaisten aikaa minulle. :/

Mutta tämä kyllä piristää, ei näille voi kuin nauraa: http://flashbak.com/1970s-80s-finland-land-of-exceptionally-awful-singing-and-dancing-17376/ Varsinkin tuon NMKY:n on pakko olla vitsi? Ei kukaan olisi voinut tosissaan tehdä tuollaista! :D Mutta muistan, että ala-asteella monet tykkäsivät Bat & Ryydista, minä olin auttamattoman epäcool, enkä tajunnut, mikä siinä niin hienoa oli. :) Väitin kyllä tykkääväni, totta kai... :D

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Täällä taas

Helteet ovat ilmeisesti ohi, koska tänään taas jouduin hakemaan takin päälle, kun ulkona oli niin kylmä. Ja sisälläkään ei tosiaan ole ainakaan liian kuuma, vaikka viime yönä oli jopa vaikea nukkua kuumuuden takia. Nyt täytyy varmaan hakea ylimääräinen peitto. Tai ehkä jopa kuumavesipullo. Parasta syksyn ja talven kylmissä öissä on kuumavesipullo, se on niin kodikas ja turvallinen. Tuntuu, kuin se ei ainoastaan lämmittäisi minua ulkoisesti, vaan sisäisesti myös. :)

Mielialani ovat viimeaikoina heitelleet, ei nyt mihinkään pohjamutiin, mutta ihan ok:sta vähän ahdistuneeseen. Koska olen ollut enemmän kotona kuin muihin vuodenaikoihin, olen ollut enemmän tekemisissä muiden ihmisten kanssa, eikä se ole yksiselitteisesti hyvä asia. Yksi serkuistani tuli tosiaan käymään vielä myöhemmin sunnuntai-iltana ja toi mukanaan kaverinsa, jolla miehet vaihtuu useammin kuin sukat ja tietysti hän alkoi selittää viimeaikaisia kuvioitaan. En tunne häntä kovinkaan hyvin, mutta häntä se ei tuntunut haittaavan, sen verran intiimejä yksityiskohtia hän kertoi. Serkkuni on naimisissa, eikä hänellä ole tapana kertoilla mitään kovin yksityistä, mutta hän on kuitenkin normaali, joten hän tietysti osallistui keskusteluun. Ja minä tunsin itseni jälleen kerran niin typeräksi!! Nyt en pääse eroon sellaisesta epämääräisestä ahdistuksen tunteesta. Minusta tuntuu aina kuin olisin pikkulapsi aikuisten seurassa, puolittain odotan, että joku sanoo minulle, että nyt puhutaan aikuisten juttuja, menepä sinä leikkimään jonnekin. En oikeastaan edes tiedä, mitä meistä vanhoistapiioista ajatellaan vai ajatellaanko niin kovasti mitään, mutta itse olen kyllä hävennyt tilannettani aina aivan valtavasti ja minusta tuntuu, että muille ihmisille se on kauhean oleellinen osa minua ja vaikuttaa todella paljon siihen, mitä he minusta ajattelevat. Yksin ollessani en niin paljoa ajattele sitä, mutta varsinkin nuorten ihmisten seurassa se on niin kiusallista ja noloa. 

Tilanteesta jäi joka tapauksessa epämääräisen kurja olo ja viimeiset kaksi yötä olen taas nukkunut todella levottomasti ja heräillyt ahdistuneena nähtyäni mitä kummallisempia unia. Kesä on muutenkin ärsyttävää aikaa sikäli, että tv ja netti ja lehdet ja ihan kaikki pursuu juttuja seksistä ja parisuhteista ja koko ajan joutuu olemaan tietoinen siitä kokonaisesta maailmasta, johon itsellä ei ole mitään osuutta. Se saa minut tuntemaan kuin en olisi edes ihminen, kuin olisin joku ihan turha olento, joka ei ole mitään verrattuna normaaleihin ihmisiin. Ja tavallaanhan se on täsmälleen niin. Koska en voi lisääntyä, olen täysin hyödytön yksilö, eikä minulla ole pidemmällä aikavälillä ajateltuna mitään arvoa tälle maailmalle tai yhteiskunnalle. Pelkästään tuhlaan resursseja tuottamatta mitään. Tarkoitan tällä tietysti sitä, ettei elämällä ole mitään muuta tarkoitusta kuin lisääntyminen, mutta täsmälleen siltä minusta tuntuu muutenkin. En ole koskaan tuntenut itseäni ihmiseksi tai samanarvoiseksi muiden kanssa, olen aina kokenut, että muut ovat yläpuolellani, niitä normaaleja ihmisiä ja minä olen vain jokin epämääräinen olio. Mutta silti kaikki muistutukset erilaisuudestani ja kaikki muistutukset muiden normaalista elämästä tuntuu erityisen ahdistavilta. Hyvin suuri osa minusta on aina halunnut elää jonkinlaisessa kuplassa, omassa todellisuudessani, jossa en joudu kohtamaan niin paljon oikeaa elämää. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä ahdistavammaksi koen kohtaamiset niiden normaalien ihmisten kanssa. Kuten olen kertonut, välttelen sukuani parhaani mukaan, mutta heitä kuitenkin käy meillä kotona ja toisinaan joudun väistämättä tekemisiin heidän kanssaan. Joskus kauan sitten minulla oli sukulaisia, joista pidin ja joiden seurasta nautin, mutta nyt nekin, joista edelleen pidän, vain korostavat erilaisuuttani ja aiheuttavat negatiivisia tunteita. Olen yksinäinen, mutta muiden seura usein vain pahentaa sitä, koska se vain muistuttaa siitä, etten ole normaali ihminen, kuten he, se muistuttaa kaikesta, mistä jään paitsi. Enkä koskaan tunne itseäni samanarvoiseksi  muiden kanssa tai heidän vertaisekseen ja olen siitä koko ajan niin tietoinen, etten enää osaa nauttia kenenkään seurasta. Vaikka kaipaan hirveästi seuraa, niin käytännössä siitä aina jää jotenkin kurja olo ja loppujen lopuksi se yksinäisyys kai on helpompaa. Tai mielipiteeni itsestäni on paljon parempi ollessani yksin, muiden seurassa kaikki viat jotenkin korostuu. Ja jos joudun pidempään olemaan ihmisten seurassa, olen sen jälkeen niin väsynyt, koska kulutan niin paljon energiaa yritykseen olla edes jotenkin normaali. Unelmoin siitä, että minulla olisi sosiaalista elämää, mutta niissä unelmissani minä olen ihan erilainen ihminen. Oikeassa elämässä se on vähän eri juttu.

Tämä kuulostaa nyt taas ihan hirveältä valitukselta, mutta oikeastaan vain pohdin sitä, miten aivoni toimivat. Mikään ei koskaan ole yksinkertaista, vaan jokin tavallinen keskustelukin saa minun päässäni kaikenlaisia sivumerkityksiä ja aiheita ahdistukseen ja kaikkialla väijyviä tilaisuuksia nolata itseni tai sanoa jotain typerää tai tehdä jotain väärin. Vaikka itse puhuisin, samaan aikaan aivoissani on käynnissä monta samanaikaista keskustelua, joista osa yrittää epätoivoisesti keksiä jotain järkevää sanottavaa ja osa ruotii joka ikistä jo sanomaani sanaa etsien mahdollisia typeryyksiä tai noloja kommentteja ja se kaikki saa minut aivan uupuneeksi. Ja mieluiten olen sitten sanomatta mitään, koska se on helpompaa. Otan kai itseni ihan liian vakavasti ja jokainen pienikin moka tuntuu niin suurelta asialta. Tiedän, että muilla ihmisillä on parempaakin ajateltavaa kuin minä ja lukuisat mokani, mutta niistä jää minulle sellainen tunne, että jätän itsestäni kaikille ihmisille negatiivisen mielikuvan. Että jos joku joskus ajatteleekin minua tai muistaa minut, se liittyy johonkin negatiiviseen asiaan, että he muistavat nimenomaan jonkin sanomani typeryyden tai vastaavan tilanteen. Joten, vaikka sunnuntai-iltana minua ahdisti vain juomani kofeiinin määrä, nyt, kofeiinin haihduttua, minusta jo tuntuu, että ihan varmasti sanoin montakin typerää asiaa. En osaa edes nimetä niitä (lukuun ottamatta tilannetta serkkuni ja hänen ystävänsä kanssa), vaan se on sellainen epämääräinen häpeän ja ahdistuksen sekainen tunne. Vaikka en siinä tilanteessa kokisikaan sanoneeni mitään erityisen typerää, jälkeenpäin minusta silti poikkeuksetta tuntuu siltä. Joskus silloinkin, kun en ole sanonut yhtään mitään!

Joskus haluaisin vain yksinkertaisesti kadota, asua jossakin, jossa ei yksikään ihminen tiedä minusta mitään, olla jotenkin näkymätön ja täysin neutraali. Silloin, kun asuin poissa Suomesta, aluksi se, etten ymmärtänyt, mitä ihmiset ympärilläni puhuivat, tuntui jotenkin pelottavalta, mutta sitten se alkoi tuntua mukavalta. Minun ei tarvinnut kiinnittää heihin mitään huomiota, koska en kuitenkaan ymmärtänyt heitä, eikä mikään, mitä he sanoivat kiinnittänyt minun huomiotani, koska heidän sanoillaan ei ollut minulle mitään merkitystä. Heistä tuli taustahälyä, he eivät olleet ihmisiä, joiden seurassa mahdollisesti nolaisin itseni tai jotka sanoisivat minusta jotakin, he olivat vain ääntä, jolla ei ollut minulle mitään merkitystä. Eikä ollut mitään riskiä, että olisin törmännyt keneenkään tuttuun, eikä mistään paikasta ollut negatiivista muistoa. Pystyin elämään ilman sitä päässäni olevaa jatkuvaa vuoropuhelua. Jos olisin ollut pienempi, se olisi varmasti ollut täydellistä. Vaikka lihavuudenkin suhteen oli helpompaa; asenteet oli erilaiset ja vaikka joku olisi jotain sanonutkin, en olisi ymmärtänyt. Tunsin oloni todella vapaaksi.

Täällä en kehitä kammoa ainoastaan sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden seurassa olen nolannut itseni, vaan myös paikkoja kohtaan. Vaikka tiedän, että se on typerää. Nykyisessä asuinkaupungissanikin on jo monia paikkoja, joita ihan automaattisesti vältän, ahdistun, jos menen liian lähelle. Monesta paikasta en osaa edes sanoa, miksi ne ovat niin ahdistavia. Eikä siihen varmaan mitään oikeaa syytä olekaan, aivoni vain toimivat niin. Mutta kun vältettäviä ihmisiä ja paikkoja kertyy tarpeeksi, elämästä ja arjesta tulee hankalaa.

Tässä ei nyt ollut mitään punaista lankaa, minun vain täytyi saada purkaa paperille sitä kaaosta, jota pääni sisässä liikkuu. Ja tämä kuuluu ehdottomasti niihin teksteihin, joiden jälkeen ei kuuluisi painaa "julkaise", mutta... :) Yritän edes täällä välttää itsesensuuria, silloinkin, kun se olisi tarpeen. Ja silloinkin, kun se julkaisukelvoton teksti vaatisi edes jonkinlaista parantelua ja jäsentelyä. Mutta edes lukematta tätä uudelleen, taidan vain sitten painaa sitä julkaise -nappia ja mennä suihkuun. :) Ehkä muokkaan tätä myöhemmin, jos jaksan. Tai ainakin poistan kaikkein noloimmat vinkumiset. Tai sitten vain annan olla. :) 

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Kofeiinimyrkytys

Olin viikonlopun kotona (yllättäin!...) ja kaikki maailman ihmiset ja sukulaiset olivat päättäneet tänään tulla käymään. Ensimmäiset oli paikalla jo ennen kuin heräsin, joten join aamukahvin heidän kanssaan, päivän vieraidenkin kanssa kahvi vielä laski, mutta iltapäivällä alkoi jo tehdä tiukkaa. Keitin lopulta päivän aikana yhdeksän pannullista kahvia ja kaikista join hiukan. Nyt ei ole mitenkään maailman paras olo. :D Ja yksi serkku vielä laittoi tekstiviestin, että tulee ihan nopeasti käymään. Toivottavasti ei haaveile saavansa kahvia, minulla on mitta täynnä muutamaksi päiväksi! :D Olen tosiaan alkanut viimeisen vuoden aikana juoda kahvia, sitä ennen olin vuosia juomatta, satunnaisia kylmiä kahvijuomia lukuun ottamatta. En oikein tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Jotenkin pidän kahvia kovin epäterveellisenä, vaikka sillä kai on hyviäkin vaikutuksia. Mutta luovuttuani teestä kaipasin jotain kuumaa juomaa tilalle. Juon kyllä edelleen kamomillateetä, mutta kun siinä ei ole kofeiinia, se ei kai ole sama asia. Tosin juon kahvia normaalisti todella vähän, koska laitan aina kupilliseen enemmän maitoa kuin kahvia. Luulen, että normaalina päivänä juon suunnilleen sen suositusten mukaisen kupillisen. Joka tapauksessa teen juonnin lopettamisella on ollut hyvä vaikutus migreeneihini, niitä on nyt paljon harvemmin ja ne ovat lievempiä. Tiesin kyllä aina, että tee aiheuttaa migreeniä, mutta vasta sen ihan hirveän migreenin jälkeen vihdoin lakkasin juomasta sitä. Kaipaan varmaan enemmän sitä tunnelmaa kuin itse makua, minusta tee on jotenkin niin kodikas juoma. Varsinkin syksyllä, kun ulkona sataa ja takassa palaa tuli, on ihanaa käpertyä sohvan nurkkaan kädessään mukillinen höyryävää teetä. Kahvissa ei vain yksinkertaisesti ole samaa tunnelmaa. Mutta niitä migreenipäivien tunnelmia en kyllä kaipaa yhtään, joten hyvä näin. :)

Pelasin parin sukulaispojan kanssa jalkapalloa ja voi taivas, että olin läkähdyksissä! Ihan uskomatonta, miten paljon noilla pienillä ihmisillä on energiaa, tällainen vähän isompi ihminen ei kyllä pysy mukana. :D Onneksi he sitten tekivät minusta maalivahdin, niin ei tarvinnut juosta. Poikien leikit on aina kovin fyysisiä, tyttöjen kanssa on helpompaa. Yhdellä äidin ystävällä on viisi poikaa ja minua ei kyllä ihan pienellä suostuttelulla saa heitä vahtimaan! He ovat vielä todella villejä, eikä mitenkään hyvin kasvatettuja, joten se käy kyllä työstä, jos heidän peräänsä lupautuu katsomaan. Tosin sinä päivänä ei tarvitse mennä lenkille. :)

Olen nyt kyllä muutenkin laistanut lenkillä käynnin näillä helteillä, se on ihan liian rankka kokemus. Olen ajatellut, että kun ei kuumalla tee mieli ruokaakaan, niin ei tarvitse kävelläkään. Tekosyy sekin. :) No, varmaan se hyvää tekisi, mutta kuumassa auringonpaisteessa kävely on niin kamalaa, etten viitsi kiduttaa itseäni. Yritän sitten syksyllä lenkkeillä vähän enemmän, kun on paremmin soveltuva sää...

Olen muuten onnistunut saamaan mitä kummallisemmat rajat rusketukseeni... Olin siis koko loppuviikon kotona ja puuhailin tuolla ulkona sellaiset narubikinit päällä (jep, todella kaunis näky, mutta naapureihin ei näy ja tie on niin hiljainen, että lähestyvät autot ehtii kuulla), mutta siitä huolimatta sain selkääni täysin tasaisen leveän vaalean raidan ja toiseen reiteen myös, joskin vähemmän erottuvan. Käytin kyllä aurinkovoidetta, mutta mielestäni levitin sen tasaisesti ja vaikka en olisi levittänytkään, tuskin olisin noin tasaisia raitoja saanut aikaan edes tarkoituksella. Olen nyt yrittänyt kunnostautua aurinkovoiteen käytössä, osin siksikin, että minulle on kertynyt muutama pullo aurinkovoidetta, enkä haluaisi heittää niitä roskiinkaan, mutta enemmänkin välttääkseni auringon vanhentavaa vaikutusta. Aurinkovoiteessa vain on jotakin, joka saa silmäni vuotamaan, silloinkin, kun en edes laita sitä lähelle silmiä ja kun en pala, on liian helppo luistaa sen käytöstä. En nyt ainakaan toistaiseksi näytä ikäistäni vanhemmalta, mutta luulen, että vielä jonain päivänä kadun laiskuuttani. Joka tapauksessa, ei kai tuollaisista ruskettumattomista alueista pitäisi olla huolissaan?

Ok, mutta nyt serkkuni taisi tulla, joten pitää lopetella. (Enkä tosiaan enää keitä hänelle kahvia tähän aikaan! :D) 

Hyvää  alkavaa viikkoa! :)

torstai 10. heinäkuuta 2014

:)

Tänään oli ensimmäinen kesäpäivä, kun sisälläkin oli ihan hirveän kuuma. Silti olen edelleen ihan nauttinut helteistä, ne on mukavaa vaihtelua kylmään kesäkuuhun. Myös paarmat ovat kuumuuden ansiosta heränneet ja olen toiveikas, että heidän minusta puraisemansa noin kaksi kiloa näkyy vaa'allakin! Vaaka näyttää edelleen samoja lukemia pysyen aika tarkasti 83:ssa, toki joskus nousten hiukan, mutta oletan sen olevan vain nestettä. Olen kyllä yrittänyt vähentää syömistä, mutta vaihtelevalla menestyksellä. En oikeastaan kaipaa ruokaa näin kuumalla, mutta mehujää sen sijaan suorastaan kutsuu minua. Mehujäät sinällään ovat varsin kohtuullinen herkku, koska puikossa on alle sata kilokaloria ja teen myös itse sokerittomasta mehukeitosta mehujäätä, jossa on vielä vähemmän kaloreita. Mutta ne on kuitenkin herkku ja juuri herkuista minun piti luopua... Pepsilakko myös menee ihan metsään, limsa on entistä ihanampaa helteellä... No, ehkä syksyllä. Kahvijuomalakko sen sijaan on pitänyt. Ja kalorit on nyt olleet noin tuhannessa, joten se on kuitenkin edistystä.

Muutenkin ruokavalioni on tällä säällä lähinnä nestemäinen, mehujäiden lisäksi olen elänyt lähinnä erilaisilla proteiinipirtelöillä ja maidolla. En yleensäkään tykkää syödä mitään kovin kiinteää, mutta kuumalla säällä ajatuskin on erityisen vastenmielinen.

Minulla on muuten ihan hirveä hikka! :( Saan hirveän helposti hikan ja se kestää kauan ja on myös kivulias. Aina välillä lehdissä on juttuja ihmisistä, joilla on ollut hikka vuosikymmeniä ja aina pelkään, että minullekin käy niin. Silloin leikkauksen jälkeen minulla ei ollut hikkaa varmaan vuoteen ja olin jo toiveikas, mutta sitten ne palasivat. Jos nauran, saan hikan tai jos juon jotain kylmää saan hikan tai oikeastaan välillä saan hikan ihan ilman syytäkin. Se on todella inhottavaa. Näin yksi päivä kaupassa naisen, jolla oli hikka ja hetken harkitsin, että hiipisin hänen taaksensa ja huutaisin "Pöö!". Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että mitä jos hänellä ei olekaan hikka, vaan hän on vaikka saamassa sydänkohtauksen, ei varmaan ole hyvä ajatus hiipiä hänen taakseen huutaakseen "Pöö!"... Tosin en tiedä, että auttaako säikäyttäminen oikeasti hikkaan, onko kukaan koskaan kokeillut? Ennen join paljon vettä ja se usein auttoi, mutta nyt en voi enää tehdä niin. Yritän pidättää hengitystä, mutta sekään ei aina toimi. Jos jollakin on jokin takuuvarma keino, niin kuulisin siitä mielelläni. :)

Pitää nyt toinen kerta puhua vielä niistä Nestlen Shredded wheet -muroista, koska olen oikeastaan aika tykästynyt niihin herkkupaloina. En edelleenkään söisi aamupalaksi mitään niin sokerista, mutta olen ottanut tavakseni napostella niitä iltaisin ja ne ovat varsin hyvä korvike herkuille! Varsinkin yhdistettynä ihanaan Eila Kreikkalaiseen jugurttiin, joskin siinä vaiheessa se terveellisyys alkaa jo olla melko kyseenalaista... Varsinaisesti makeaa himoitsevillekin ne voisi toimia karkin korvikkeena. Sain siis murot ilmaiseksi Hopottajien kautta, mutta tein niistä jo postauksen, joten tämä on ihan vilpitön vinkki. :) Ja Eila Kreikkalaisen jugurtin joudun ostamaan ihan omin rahoin, mutta sekin on kyllä niin hyvää! Joskaan ei sokeritonta sekään. :/

Olen jotenkin alkanut kammoamaan sokeria, en oikein itsekään tiedä miksi. Tai siitähän on puhuttu paljon viime aikoina, mutta ei sellaiset puheet yleensä vaikuta minuun. Olen jopa alkanut haaveilemaan sokerista luopumista ihan kokonaan, mutta se olisi todella hankalaa. Vaikka en varsinaisesti himoitse sokeria, monissa suolaisissakin herkuissa sitä on, esimerkiksi perunalastuissa ja ketsupissa. Jos nyt ketsuppia voi herkuksi kutsua. :) Jossain netissä oli juttu perheestä, joka eli koko vuoden täysin ilman sokeria ja se oli aika kiehtova ajatus. Tosin muistaakseni myös sateenkaaridieetti oli minusta varsin kiehtova ajatus (ja on edelleenkin, nyt kun tarkemmin ajattelen!), mutta en toistaiseksi ole ollut sillä päivääkään... Taidan olla yksinkertaisesti laiska ruoan suhteen, mikä kai on osa ylipaino-ongelmaanikin. Sen sijaan, että näkisin vaivaa ruoan suhteen, syön jotakin, mikä on nopeaa ja helppoa.

(Hei, hikkani on näköjään loppunut!!)

Mutta vieressäni odottaa ihana Jaffa -mehujää (jossa on 17 grammaa sokeria (70 kcal)), joten paras käydä sen kimppuun ennen kuin se sulaa. Ja kun sen syö tarpeeksi kylmänä, kulutan enemmän energiaa sulattaessani sitä, eikö niin? Eli oikeastaanhan laihdun syömällä mehujäitä, en liho... :)

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Vihdoinkin kesä!

Nyt ei voi enää valittaa kylmyydestä, tänään mittari ylitti päivällä 30 astetta! En tiedä, onko nyt helpompaa, kun olen pienempi, mutta olin kaupungilla ja oli kyllä vähän tukala olo välillä. Ihanaa, kuin joissain kaupoissa kuitenkin oli viileää. Mutta näin pari vähän itseäni isompaa ihmistä ja heillä näytti olevan vielä tukalampi olo, joten ehkä painonlasku sitten hieman on auttanut viilentymisessä. Vaikka jotenkin tuntuisi loogiselta, että kun on paljon ihoa, kehokin viilenee tehokkaammin. Siinä tapauksessa olisin ihan ihannetilanteessa, koska minulla on enemmän ihoa kuin muilla painoisillani. Jotain hyötyä siitäkin. :) Mutta ei minun nyt ainakaan tullut huono olo, pahimmillani olen oksentanutkin kuumuuden takia. Tosin yleensä siksi, että asunnossani on kuuma, eikä viilene yöksikään, en ulkona olevan kuumuuden takia.
                   
Eilen kaikki eläimetkin oli ihan vetämättömissä, kissat makasivat selällään jossain puskissa ja kanat kyljellään tarhassaan ja koirani oli ihan tuskissaan. Hän ei kestä kuumaa ja toisin kuin edellinen koirani, hän ei älyä kuumalla maata paikoillaan, vaan on kauhean levoton, mikä kuumentaa entisestään. Hän onneksi sitten tykkää istua tuulettimen edessä, se vähän auttaa. Hän on hauskan näköinen, kun viikset ja korvat lepattaa ilmavirrassa. :) Ja kun tuulettimeni liikkuu puolelta toiselle, koira ihan automaattisesti aina nojaa tuulettimen liikkeiden mukaan vuorotellen kumpaankin suuntaan. Hän ei nosta takapuoltaan, vaan venyttää itsensä aina niin pitkälle sivulle kuin vain pystyy. Ihana otus! :D

Muuten kaikki on ihan ok. En helteestäkään valita, kun ehdin jo kaivata sitä, eikä nyt vielä ole ollut liian kuuma. Olen kuitenkin ollut viime aikoina ihan hirveän yksinäinen ja siksi vähän alakuloinen. Se on jännä, kun välillä olen pitkiäkin aikoja ihan ok ja sitten taas toisinaan kaipaisin ihan epätoivoisesti seuraa tai jonkinlaista kontaktia toiseen ihmiseen. En ole ainakaan keksinyt mitään keinoa, millä voisin itse vaikuttaa näihin, pitää kai vain odotella, että tunne menee ohi. Mutta se harmittaa, kun ei minulla nyt tällä hetkellä ole sen kummempaa hätää, mutta yksinäisyyden takia on vähän paha mieli. Hassua, ettei siihen koskaan kunnolla totu. Minulla on viimeksi ollut aktiivisesti ystäviä 15 vuotta sitten, eikä tietenkään kumppania koskaan, joten luulisi, että olisin jo aikoja sitten tottunut kumpaankin, mutta silti se kaipuu on aina vain olemassa. Kai se on niin perustarve, ettei se siksi katoa. Tai tavallaan olen kyllä tottunut, siinä mielessä, etten enää osaisi muuta kuvitellakaan(oikeassa elämässä siis, muuten osaan kyllä kuvitella vähän turhankin hyvin), mutta sitä yksinäisyyttä se ei kuitenkaan poista. No, eiköhän se taas mene ohi, muistaakseni tunnelmat oli samanlaiset viime kesänäkin. Kesä on kai sen verran ihmissuhteiden aikaa, että se vaikuttaa.

Yöt ovat alkaneet kivasti pimentyä ja olen myös keksinyt, miten saan nukuttua vähän paremmin. Ajattelin, että kun joka yö herään kahdelta tai kolmelta ja sitten valvon aamuun saakka, ehkä saisin nukuttua, jos menisin nukkumaan vasta kahden jälkeen, mikä nyt ainakin toistaiseksi on toiminut. Minulla vain on vaikeuksia pysyä hereillä niin kauan ja olen silti koko ajan väsynyt, kun uni jää lyhyeksi. Mutta se on kuitenkin parempi noin päin kuin pyöriä hereillä koko aamuyö. Harmi vain, ettei kesällä tv:stäkään tule mitään katsottavaa. En ole varmaan koskaan elämässäni katsonut näin vähän tv:tä, nyt en ole tainnut edes avata sitä pariin viikkoon. Tosin netistä olen vähän jotain katsellut, katsoin juutuubista muutaman big fat quizzin, jotka on aika hauskoja ja viihdyttäviä (suosittelen muille ajankulua tarvitseville) ja jotain muitakin mitä lie -pätkiä olen katsellut. Mutta en tv:tä, enkä edes ruutua, josta talvisin katselen milloin mitäkin. Tavallaan olen jotenkin kyllästynytkin tv- sarjoihin. Tykkään kyllä katsoa telkkaa edelleen, mutta tv-ohjelmat ovat alkaneet ärsyttää minua enemmän kuin viihdyttää. Kaikki, mitä pidän epäuskottavana, ärsyttää ihan hirveästi ja varsinkin jos juonessa on jotain toistoa tai mielestäni laiskuutta, ärsyynnyn ihan tosissaan. Niin kuin ennen pidin esimerkiksi CSI:stä, mutta nykyään se on aina samanlainen. Aina juoni on sellainen, että rikospaikalta löytyy vaikka jokin kasvi, jota kasvaa yhdessä hiton ruukussa koko maailmassa ja sitä yhtäkin ruukkua hoitaa vain yksi ihminen! AI-NA! Olisi nyt edes jotain vaihtelua... Olen sitten lukenut enemmän, mutta siinä on vähän sama ongelma, minusta tuntuu, että olen jo lukenut kaikki hyvät kirjat. Oletettavasti se ei ole totta, mutta en vain enää ikinä löydä mitään uutta tuttavuutta, josta pitäisin. Tosin nyt luin naisten etsivätoimiston uusimman, mikä oli yhtä viihdyttävä kuin aina, mutta ne on sen verran lyhyitä, että luin sen muutamassa tunnissa. Olen miettinyt, että alkaisinko lukea Agatha Christien kirjoja uudelleen; luin ne joskus teininä, mutta tuskin enää muistaisin, kuka oli missäkin murhaaja. Jos ei kerran uusia hyviä löydy, pitää kokeilla uudelleen vanhoja suosikkeja. :)

Mutta joka tapauksessa olen nyt muutamana yönä nukkunut aamuyön, mikä on parempi kuin muutaman tunnin unet ja monen tunnin valvominen. Valostahan sen täytyy johtua, koska viime kesänä oli ihan sama juttu. Sekin siis menee ohi, kunhan yöt ovat taas pimeitä. :)

Nyt suihkuun. Ostoksilta tarttui alennusmyynneistä mukaan kaikenlaista testattavaa, suihkugeeli ja pari uutta kosteusvoidetta. Ei taida olla ihan normaalia olla näin innoissaan kosmetiikasta, varsinkaan, kun ihan markettituotteita käytän pääosin. Ja olin muuten myös ihan aidosti pettynyt, kun ei Livbox tullutkaan tänään! :D No, huomenna sitten! :)

Ps. Tein iltalehden nettisivuilla testin, joka selvitti rakastanko oikeasti Cheek:ia. Osoittautui, etten ”näytä juurikaan välittävän Cheekista”. Paljastan nyt kenties totaalisen trendikkyyden puutteen, mutta kuka hitto on Cheek?!! Ja miksi hän on nykyään Iltalehden pääuutisaihe?!