tiistai 15. heinäkuuta 2014

Täällä taas

Helteet ovat ilmeisesti ohi, koska tänään taas jouduin hakemaan takin päälle, kun ulkona oli niin kylmä. Ja sisälläkään ei tosiaan ole ainakaan liian kuuma, vaikka viime yönä oli jopa vaikea nukkua kuumuuden takia. Nyt täytyy varmaan hakea ylimääräinen peitto. Tai ehkä jopa kuumavesipullo. Parasta syksyn ja talven kylmissä öissä on kuumavesipullo, se on niin kodikas ja turvallinen. Tuntuu, kuin se ei ainoastaan lämmittäisi minua ulkoisesti, vaan sisäisesti myös. :)

Mielialani ovat viimeaikoina heitelleet, ei nyt mihinkään pohjamutiin, mutta ihan ok:sta vähän ahdistuneeseen. Koska olen ollut enemmän kotona kuin muihin vuodenaikoihin, olen ollut enemmän tekemisissä muiden ihmisten kanssa, eikä se ole yksiselitteisesti hyvä asia. Yksi serkuistani tuli tosiaan käymään vielä myöhemmin sunnuntai-iltana ja toi mukanaan kaverinsa, jolla miehet vaihtuu useammin kuin sukat ja tietysti hän alkoi selittää viimeaikaisia kuvioitaan. En tunne häntä kovinkaan hyvin, mutta häntä se ei tuntunut haittaavan, sen verran intiimejä yksityiskohtia hän kertoi. Serkkuni on naimisissa, eikä hänellä ole tapana kertoilla mitään kovin yksityistä, mutta hän on kuitenkin normaali, joten hän tietysti osallistui keskusteluun. Ja minä tunsin itseni jälleen kerran niin typeräksi!! Nyt en pääse eroon sellaisesta epämääräisestä ahdistuksen tunteesta. Minusta tuntuu aina kuin olisin pikkulapsi aikuisten seurassa, puolittain odotan, että joku sanoo minulle, että nyt puhutaan aikuisten juttuja, menepä sinä leikkimään jonnekin. En oikeastaan edes tiedä, mitä meistä vanhoistapiioista ajatellaan vai ajatellaanko niin kovasti mitään, mutta itse olen kyllä hävennyt tilannettani aina aivan valtavasti ja minusta tuntuu, että muille ihmisille se on kauhean oleellinen osa minua ja vaikuttaa todella paljon siihen, mitä he minusta ajattelevat. Yksin ollessani en niin paljoa ajattele sitä, mutta varsinkin nuorten ihmisten seurassa se on niin kiusallista ja noloa. 

Tilanteesta jäi joka tapauksessa epämääräisen kurja olo ja viimeiset kaksi yötä olen taas nukkunut todella levottomasti ja heräillyt ahdistuneena nähtyäni mitä kummallisempia unia. Kesä on muutenkin ärsyttävää aikaa sikäli, että tv ja netti ja lehdet ja ihan kaikki pursuu juttuja seksistä ja parisuhteista ja koko ajan joutuu olemaan tietoinen siitä kokonaisesta maailmasta, johon itsellä ei ole mitään osuutta. Se saa minut tuntemaan kuin en olisi edes ihminen, kuin olisin joku ihan turha olento, joka ei ole mitään verrattuna normaaleihin ihmisiin. Ja tavallaanhan se on täsmälleen niin. Koska en voi lisääntyä, olen täysin hyödytön yksilö, eikä minulla ole pidemmällä aikavälillä ajateltuna mitään arvoa tälle maailmalle tai yhteiskunnalle. Pelkästään tuhlaan resursseja tuottamatta mitään. Tarkoitan tällä tietysti sitä, ettei elämällä ole mitään muuta tarkoitusta kuin lisääntyminen, mutta täsmälleen siltä minusta tuntuu muutenkin. En ole koskaan tuntenut itseäni ihmiseksi tai samanarvoiseksi muiden kanssa, olen aina kokenut, että muut ovat yläpuolellani, niitä normaaleja ihmisiä ja minä olen vain jokin epämääräinen olio. Mutta silti kaikki muistutukset erilaisuudestani ja kaikki muistutukset muiden normaalista elämästä tuntuu erityisen ahdistavilta. Hyvin suuri osa minusta on aina halunnut elää jonkinlaisessa kuplassa, omassa todellisuudessani, jossa en joudu kohtamaan niin paljon oikeaa elämää. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä ahdistavammaksi koen kohtaamiset niiden normaalien ihmisten kanssa. Kuten olen kertonut, välttelen sukuani parhaani mukaan, mutta heitä kuitenkin käy meillä kotona ja toisinaan joudun väistämättä tekemisiin heidän kanssaan. Joskus kauan sitten minulla oli sukulaisia, joista pidin ja joiden seurasta nautin, mutta nyt nekin, joista edelleen pidän, vain korostavat erilaisuuttani ja aiheuttavat negatiivisia tunteita. Olen yksinäinen, mutta muiden seura usein vain pahentaa sitä, koska se vain muistuttaa siitä, etten ole normaali ihminen, kuten he, se muistuttaa kaikesta, mistä jään paitsi. Enkä koskaan tunne itseäni samanarvoiseksi  muiden kanssa tai heidän vertaisekseen ja olen siitä koko ajan niin tietoinen, etten enää osaa nauttia kenenkään seurasta. Vaikka kaipaan hirveästi seuraa, niin käytännössä siitä aina jää jotenkin kurja olo ja loppujen lopuksi se yksinäisyys kai on helpompaa. Tai mielipiteeni itsestäni on paljon parempi ollessani yksin, muiden seurassa kaikki viat jotenkin korostuu. Ja jos joudun pidempään olemaan ihmisten seurassa, olen sen jälkeen niin väsynyt, koska kulutan niin paljon energiaa yritykseen olla edes jotenkin normaali. Unelmoin siitä, että minulla olisi sosiaalista elämää, mutta niissä unelmissani minä olen ihan erilainen ihminen. Oikeassa elämässä se on vähän eri juttu.

Tämä kuulostaa nyt taas ihan hirveältä valitukselta, mutta oikeastaan vain pohdin sitä, miten aivoni toimivat. Mikään ei koskaan ole yksinkertaista, vaan jokin tavallinen keskustelukin saa minun päässäni kaikenlaisia sivumerkityksiä ja aiheita ahdistukseen ja kaikkialla väijyviä tilaisuuksia nolata itseni tai sanoa jotain typerää tai tehdä jotain väärin. Vaikka itse puhuisin, samaan aikaan aivoissani on käynnissä monta samanaikaista keskustelua, joista osa yrittää epätoivoisesti keksiä jotain järkevää sanottavaa ja osa ruotii joka ikistä jo sanomaani sanaa etsien mahdollisia typeryyksiä tai noloja kommentteja ja se kaikki saa minut aivan uupuneeksi. Ja mieluiten olen sitten sanomatta mitään, koska se on helpompaa. Otan kai itseni ihan liian vakavasti ja jokainen pienikin moka tuntuu niin suurelta asialta. Tiedän, että muilla ihmisillä on parempaakin ajateltavaa kuin minä ja lukuisat mokani, mutta niistä jää minulle sellainen tunne, että jätän itsestäni kaikille ihmisille negatiivisen mielikuvan. Että jos joku joskus ajatteleekin minua tai muistaa minut, se liittyy johonkin negatiiviseen asiaan, että he muistavat nimenomaan jonkin sanomani typeryyden tai vastaavan tilanteen. Joten, vaikka sunnuntai-iltana minua ahdisti vain juomani kofeiinin määrä, nyt, kofeiinin haihduttua, minusta jo tuntuu, että ihan varmasti sanoin montakin typerää asiaa. En osaa edes nimetä niitä (lukuun ottamatta tilannetta serkkuni ja hänen ystävänsä kanssa), vaan se on sellainen epämääräinen häpeän ja ahdistuksen sekainen tunne. Vaikka en siinä tilanteessa kokisikaan sanoneeni mitään erityisen typerää, jälkeenpäin minusta silti poikkeuksetta tuntuu siltä. Joskus silloinkin, kun en ole sanonut yhtään mitään!

Joskus haluaisin vain yksinkertaisesti kadota, asua jossakin, jossa ei yksikään ihminen tiedä minusta mitään, olla jotenkin näkymätön ja täysin neutraali. Silloin, kun asuin poissa Suomesta, aluksi se, etten ymmärtänyt, mitä ihmiset ympärilläni puhuivat, tuntui jotenkin pelottavalta, mutta sitten se alkoi tuntua mukavalta. Minun ei tarvinnut kiinnittää heihin mitään huomiota, koska en kuitenkaan ymmärtänyt heitä, eikä mikään, mitä he sanoivat kiinnittänyt minun huomiotani, koska heidän sanoillaan ei ollut minulle mitään merkitystä. Heistä tuli taustahälyä, he eivät olleet ihmisiä, joiden seurassa mahdollisesti nolaisin itseni tai jotka sanoisivat minusta jotakin, he olivat vain ääntä, jolla ei ollut minulle mitään merkitystä. Eikä ollut mitään riskiä, että olisin törmännyt keneenkään tuttuun, eikä mistään paikasta ollut negatiivista muistoa. Pystyin elämään ilman sitä päässäni olevaa jatkuvaa vuoropuhelua. Jos olisin ollut pienempi, se olisi varmasti ollut täydellistä. Vaikka lihavuudenkin suhteen oli helpompaa; asenteet oli erilaiset ja vaikka joku olisi jotain sanonutkin, en olisi ymmärtänyt. Tunsin oloni todella vapaaksi.

Täällä en kehitä kammoa ainoastaan sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden seurassa olen nolannut itseni, vaan myös paikkoja kohtaan. Vaikka tiedän, että se on typerää. Nykyisessä asuinkaupungissanikin on jo monia paikkoja, joita ihan automaattisesti vältän, ahdistun, jos menen liian lähelle. Monesta paikasta en osaa edes sanoa, miksi ne ovat niin ahdistavia. Eikä siihen varmaan mitään oikeaa syytä olekaan, aivoni vain toimivat niin. Mutta kun vältettäviä ihmisiä ja paikkoja kertyy tarpeeksi, elämästä ja arjesta tulee hankalaa.

Tässä ei nyt ollut mitään punaista lankaa, minun vain täytyi saada purkaa paperille sitä kaaosta, jota pääni sisässä liikkuu. Ja tämä kuuluu ehdottomasti niihin teksteihin, joiden jälkeen ei kuuluisi painaa "julkaise", mutta... :) Yritän edes täällä välttää itsesensuuria, silloinkin, kun se olisi tarpeen. Ja silloinkin, kun se julkaisukelvoton teksti vaatisi edes jonkinlaista parantelua ja jäsentelyä. Mutta edes lukematta tätä uudelleen, taidan vain sitten painaa sitä julkaise -nappia ja mennä suihkuun. :) Ehkä muokkaan tätä myöhemmin, jos jaksan. Tai ainakin poistan kaikkein noloimmat vinkumiset. Tai sitten vain annan olla. :) 

6 kommenttia:

  1. Mun miehellä oli sama "vika" teini-iän lopuilla. Ihan järjetön perfektionismi sai hänet epäilemään kaikkea mitä teki tai ehkä aikoi tehdä. Kaikki piti tehdä täydellisesti ja ihan kaikesta tekemästään tai sanomastaan hän löysi syyn, jonka takia muut voivat suuttua hänelle, pitää häntä tyhmänä tms.

    Hän napsahti kuitenkin melko nopeasti raiteilleen, kun pidin hänelle hyvin liioitellun "kuvitteletko tosiaan olevasi niin tärkeä henkilö, että ihan kaikki pyörii sinun napasi ympärillä"-tyyppisen puhuttelun.

    Ehkä sinun pitäisi hakea sama puhuttelu vaikkapa joltain terapeutilta? Nimittäin se on varma, ettei kukaan random-sukulainen tai vielä vähemmän kadulla vastaantuleva tuntematon mieti sun tekemisiä ja sanomisiasi kovinkaan monta sekuntia. Ihan sama miten tyhmästi asiasi esittäisit. Ihmiset on sillälailla itsekkäitä, että toiset ihmiset jaksaa kiinnostaa just niin kauan kun ne seisoo siinä nenän edessä. Joskus ei niinkään pitkään. Jos sukulaiset onkin kiinnostuneita sun mokailusta, niin onpa kiva, että ovat löytäneet itselleen niinkin kiintoisan harrastuksen, kun toisten elämät. Kuinka köyhää mahtaa se oma elo olla, jos muiden asiat pitää ruotia... Jätä omaan arvoonsa ja anna niiden puhua, ressukoilla ei ole muutakaan puuhaa!

    Rita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ihan oikeasti ajattele, että olisin mitenkään tärkeä tai erityinen(päinvastoin!), mutta kyllähän suurimmasta osasta ihmisiä, jotka kohtaa, jonkinlainen muisto tai mielikuva jää. Itselleni ainakin. Ja minusta tuntuu, että minusta aina jää jokin negatiivinen muisto tai mielikuva. Yleisesti ottaen ajattelen olevani aika väritön, hajuton ja mauton tapaus, mutta enemmänkin silti negatiiviseen suuntaan kuin positiiviseen.

      Minä silti itse muistan herkästi muidenkin mokia ja noloja sanomisia. Ehkä se johtuu siitä, että saan niistä jonkinlaista lohtua, että edes joskus joku muukin kuin minä sanoo/tekee jotain hölmöä! :D Mutta toivon kyllä koko sydämestäni, että omat nolot juttuni unohtuisivat mahdollisimman pian! :D

      Enkä tiedä muista ihmisistä, mutta sukulaiseni kyllä puhuu toisistaan selän takana, joten ihan varmasti puhuvat minustakin! Varsinkin sukuni vanhemmat jäsenet, nuoret ei ehkä yhtä paljoa.

      Mutta toivon, että olet oikeassa ja lukemattomista typeryyksistäni ainakin enemmistö olisi jo aikoja sitten unohtunut! :D

      Poista
  2. Moi, olen lukenut blogisi alusta loppuun viikon aikana...ja petyin kun se loppui. Siis ihan kuin olisin lukenut kirjaa, jota ei voi päästää käsistään.
    Olen sen verran "kohtalotoveri", että mulle tehtiin ohitus viime vuoden joulukuussa. mistään mahtavista painoista en minäkään lähtenyt, BMI oli n.36 kun leikattiin. Hitaasti olen myös saanut painoa alaspäin, nyt keikun siinä juuri päälle 90 ja BMI 30. Tulin aivan hyvälle tuulelle, kun luin tuskailuistasi ysikympin alittamiseen.
    Yhteen putkeen luettaessa tulee selvä vaikutelma siitä, että vointisi on huimasti parantunut, toivottavasti siltä myös tuntuu. Ja huimat muutokset myös ulkoisesti, toivottavasti pääsi antaa luvan liikkua kesävaatteissa julkisestikin, ihan näytät yhtä hyvältä kuin useimmat suomalaiset naiset.
    Olen siis todella tykännyt kirjoituksistasi, varsinkin kuvaukset eläintesi käyttäytymisestä sai useinkin hymyn huulilleni.
    Toivottavasti jatkat kirjoittelua, odotan jo "jatko-osia"
    terveisin meevin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tämä vielä loppunut, jatkoa seuraa. :) Mutta kiitos! :)

      On kyllä ollut hidasta tämä minun painonlasku, mutta olen kyllä todella iloinen jo siitäkin, että olen kuitenkin lievästi ylipainoinen. Kun on sieltä sairaalloisen ylipainon puolelta lähdetty, niin se on suuri juttu. :) Toivottavasti meillä molemmilla lasku jatkuu! :)

      Voin kyllä paljon paremmin kuin silloin joskus pari vuotta sitten. Olin ihan hirveän pohjalla silloin ja nyt olen enimmäkseen ihan ok, mikä on minulle ihan riittävää. Toki joskus on huonoja päiviä tai hetkiä, mutta se kai kuuluu elämään ihan kaikilla. Mutta nyt tuntuu, että selviän, ennen en aina ollut ihan varma, että jaksanko edes seuraavaan aamuun.

      Yritän kovasti harjoitella kevyemmissä vaatteissa oleskelua, vaihtelevalla menestyksellä! :D Mutta täytyy myöntää, että kaipaan talven paksuja ja peittäviä vaatteita! :D Saa pahimmat muhkurat piiloon! :)

      Kiitos! :)

      Poista
  3. Ainakaan minä en kiinnitä mitään erityistä huomiota kenenkään suhdestatukseen tai siihen onko niitä parisuhteita yleensäkään ollut. En edes ajattele että kaikki puhuisivat miehistään saati sitten esittelisivät niitä koko suvulle. Ei ne sinun sukulaisesikaan tiedä kuinka montaa miestä pyörität vaikka yhtä aikaa :D.

    Ja vielä sekin, että vaikka olen seurustellut lähes koko aikuisikäni, uskon että ihminen voi olla aivan yhtä onnellinen ilman kumppania, enkä mitenkään säälittele ketään "vanhaapiikaa". Ei tuommoista kannata hävetä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei varmaan kaikki kiinnitäkään, mutta varsinkin netissä välillä saa lukea aika kummallisia päätelmiä yksinjäämisen syistä... :D

      Se olisi ihan ok, jos minulla olisi vaihtoehto, enkä ole ollenkaan varma, että minusta edes olisi parisuhteeseen, mutta kun ihan kirjaimellisesti en voi ketään saadakaan, se on kyllä vähän noloa. Mutta en sille mitään mahda ja ehkä suurin osa ihmisistä ei tosiaan ajattele siitä oikein mitään. Toivottavasti! :)

      Poista