sunnuntai 24. elokuuta 2014

3 asiaa, joista pidän vartalossani -haaste

Paksu Perhonen haastoi jo jonkin aikaa sitten minut kertomaan kolme hyvää asiaa ulkonäöstäni. Olen nyt jonkin aikaa kypsytellyt tätä haastetta ja koen sen edelleen vaikeaksi. Olen aina pyrkinyt tekemään kaikki minulle osoitetut haasteet, mutta jotkut ovat hankalampia kuin toiset. Joskus aiemmin Amanda haastoi minut kirjoittamaan 10(!!!) hyvää asiaa itsestäni, mutta se osoittautui yrityksistä huolimatta mahdottomaksi tehtäväksi, joten siitä tuli ensimmäinen ja ainoa haaste, jonka epäkohteliaasti jätin tekemättä. Pahoitteluni siitä. :( Yritin kyllä, pohdin sitä monta kertaa ja yritin kirjoittaa aiheesta, mutta vaihtoehdoiksi jäi valehdella tai kertoa totuus ja kumpikaan ei ollut hyvä idea. Valehdella en halunnut ja totuuden pelkäsin kuulostavan kehujen tai säälin kerjäämiseltä, koska keksin silloin vain kolme asiaa, joista niistäkin kaksi oli vähän väkisin keksittyjä, joten annoin haasteen jäädä unohduksiin. Kolmen asian keksiminen kuulostaa helpommalta tehtävältä, mutta nyt niiden kolmen pitäisi olla ulkonäköön liittyviä ja ne toiseen haasteeseen keksimäni olivat luonteeseen liittyviä.

Totuus on, että minä en erityisesti pidä minusta, enkä minä pidä ulkonäöstäni. En ole pitänyt kummastakaan sitten lapsuuteni, jolloin en ajatellut kummastakaan mitään. Kotona sain paljon negatiivista palautetta luonteestani ja koulussa sain paljon negatiivista palautetta ulkonäöstäni, joten olen tottunut ajattelemaan kumpaakin enemmän niiden huonojen puolien kautta. Olen aina pitänyt ulkonäköäni hyvin oleellisena osana minua, varsinkin nuorena minusta tuntui, etten ole mitään muuta kuin se ruma läski. Minusta tuntui silloin koulussa, ettei ketään edes kiinnosta, millainen luonne minulla on, olen ruma ja lihava, eikä sitä voi korvata millään, ettei millään muulla ole mitään väliä. En tiedä pääsinkö koskaan täysin siitä ajattelusta eroon. Joka tapauksessa edelleen ajattelen, että ulkonäöllä on merkitystä, sillä on paljonkin merkitystä. Mutta nuorena minusta tuntui, ettei millään muulla ole mitään merkitystä, ei ainakaan vastakkaisen sukupuolen silmissä. Valitettavasti en tainnut olla ihan täysin väärässäkään. Joka tapauksessa koen, että rumuuteni on vähintäänkin haaste, että sen takia ihmisillä on negatiivisia ennakkoluuloja minua kohtaan, että sen takia en saa yhtä paljon virheitä anteeksi kuin paremman näköiset ihmiset ja että elämäni olisi helpompaa, jos en olisi ruma. Uskon, että ihmiset viihtyisivät hieman paremmin seurassani, jos olisin paremman näköinen. Puhumattakaan tietenkään siitä, että kaunis nainen ja ruma nainen ovat vastakkaisen sukupuolen suhteen hyvin erilaisessa asemassa. Hyvä ulkonäkö kuitenkin aiheuttaa positiivisia mielleyhtymiä, se on biologinen tosiasia. Toisaalta olen myös tottunut rumuuteeni, enkä osaa kunnolla edes kuvitella, millaista olisi olla kaunis tai edes normaali. Kuitenkin koen, että tuntemattomien ihmisten tai puolituttujen kannalta se edelleen on oleellisin osa minua. Sen he näkevät ensimmäiseksi, se on todennäköisesti sana, jonka he valitsevat, jos kuvailevat minua ulkopuolisille, siihen he kiinnittävät eniten huomiota. Tiedän, että ulkonäköön tottuu, mutta en tiedä, miten kauan sille pitää altistua, ennen kuin se menettää merkityksenä. Olen aina kokenut kovin kiusallisena ihmisten tapaamisen ensimmäistä kertaa. Koska jos tietää jonkun ihmisen olemassaolosta tai jos on yhteydessä vaikka sähköpostitse, mielessään luo aina positiivisen mielikuvan ulkonäöstä. Minua on aina vaivannut se, että ulkonäköni todennäköisesti on enemmän tai vähemmän järkytys.

Jossain määrin tunnen siitä myös vastuuta. Netissä miehet kirjoittaa hirveän ilkeään sävyyn jo siitä, että joutuvat näkemään rumia naisia ja vaikka tiedän olevani typerä, se vaikuttaa minuun. Esimerkiksi joskus kielikurssilla opettaja laittoi minut miehen pariksi ja olin aidosti pahoillani hänen puolestaan, että hän joutui olemaan tekemisissä ruman naisen kanssa. Hän ei käyttäytynyt mitenkään epäasiallisesti, vaan oli ihan kohtelias ja ystävällinen, mutta tilanne oli minulle ihan hirveän kiusallinen ja yritin saada kaiken tehtyä niin nopeasti kuin mahdollista. Tiedän, miten typerää ja säälittävää se on, mutta en voinut ajatuksilleni mitään! Joskus vuosia sitten toisella kielikurssilla sama mies istui aina edessäni, mutta muiden oppilaiden poissaolojen takia hän joutui kahdesti peräkkäin parikseni. Seuraavalla tunnilla hän siirtyi istumaan ihan eri puolelle luokkaa ja minä ihan oikeasti mietin, että johtuiko se minusta. Edelleen nytkin mietin, johtuiko se minusta. Tiedän, että se on tavallaan hölmöä, mutta minusta on ikävä ajatus, että jollakin toisella olisi epämukava olo minun takiani, minun ulkonäköni takia. En halua aiheuttaa sellaista, vaikka se olisikin syystä, jolle en voi mitään.

Tavallaanhan tämä on varmaan jossain määrin itseään toteuttava ennustuskin, koska se, mitä oletan ihmisten ajattelevan, väistämättä vaikuttaa myös omaan käytökseeni. Se tekee minusta aran ja syrjäänvetäytyvän, mutta sen takia myös yritän kovasti osata lukea ihmisten käytöstä ja käyttäytyä itse odotusten mukaisesti. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen ihminen olisin, jos kukaan ei koskaan olisi kommentoinut ulkonäköäni. Tai jos olisin saanut positiivisia kommentteja! Pelkkä ajatuskin on outo... Mutta sitä en saa koskaan tietää.

Jossain määrin sana "ruma" on silti ehkä menettänyt merkityksensäkin minulle. Se oli sana, jonka kuulin monta vuotta elämästäni melkein joka päivä ja se sanottiin vilpittömästi, mutta kai myös tarkoituksena loukata. Se on kiinnostavakin ajatus, koska se tarkoittaa, että oli ihmisiä, jotka näkivät minut ja heidän aivoissaan tapahtui jotain, jonka johdosta he halusivat tai tunsivat tarvetta tulla sanomaan sen minulle, että heidän mielestään minä olen ruma. He eivät vain ajatelleet sitä, vaan he tekivät päätöksen sen sanomisesta minulle! En pysty kuvittelemaan, että olisin itse voinut tehdä niin, että voisin mennä sanomaan jollekin, että "sinä olet ruma". Tekevätkö naiset koskaan niin? Ehkä hekin haukkuvat läskiksi, mutta rumaksi? En osaa kuvitella tuota lausetta naisen sanomaksi, mutta ehkä se johtuu vain omista kokemuksistani. Minua on silti aina kiehtonut se ajatusprosessi, mikä tuota sanaa edeltää. Sehän on ihan luonnollista, että joskus näkee ihmisen, jonka ulkonäöstä ei ajattele kovin positiivisesti. Mutta, pystytkö kuvittelemaan, että kävelisit sen ihmisen luokse ja kertoisit sen hänelle? Teinien huutelut on asia sinällään, mutta joskus niin teki ihan aikuinenkin mies. Sen jälkeen, kun todella lihoin, aloin kuulla kommentteja pelkästään lihavuudesta, joskus harvoin ja -sanalla rumaan yhdistettynä, ehkä sitten lihavuus on pahempaa kuin rumuus. Silloin koulussa ne jakautui aika tasaisesti. Olenkin joskus miettinyt, että jos nyt laihdun sen verran, että läskikommentit loppuu, alanko taas kuulemaan sanaa ruma... Toisaalta olen aina hävennyt paljon enemmän lihavuuttani kuin rumuuttani. Kai siksi, että lihavuus on itseni aiheuttamaa.

Mutta, takaisin haasteeseen. Harhauduin taas pohtimaan ulkonäön merkitystä, mutta se on ja on aina ollut, tärkeä asia minulle. Olen aina pitänyt sitä oleellisena asiana ja olen aina ollut kovin tietoinen ulkonäköni negatiivisista puolista.  Mutta kolme asiaa, joista pidän ulkonäössäni... Ensimmäinen on itse asiassa helppo, pidän vilpittömästi hiusteni väristä. Olen aina tykännyt olla brunetti. Se on sinällään aika mielenkiintoista, koska minua haukuttiin paljon myös tummista hiuksistani ja silmistäni. Läskiksi ja rumaksi haukkuminen hävetti minua ja otin ne vahvaksi osaksi itseäni, mutta tummuuteeni liittyvistä haukuista huolimatta pidin aina hiuksistani. En oikein tiedä miksi tässä kohden haukuilla ei ollut vaikutusta. Mutta minusta on hyvä asia olla tumma. :)

Keksin kyllä toisenkin, mutten tiedä lasketaanko sitä, koska se on vähän huijausta. Minä nimittäin suorastaan rakastan Revitalashin aikaansaamia pitkiä ripsiäni! Mutta se on enemmän verrannollista niihin tynkäripsiin, mitkä minulla oli luonnostaan ja nämähän eivät ole omat luonnolliset ripseni, joten... Hyväksytäänhän tämä silti? :)

Mutta sitten se kolmas... Se on jo vaikeampi keksiä. No, ehkä se, että läskeistä huolimatta olen suhteellisen tasaisesti läski. Vaikka lihavuuteni onkin päärynäpainotteista, se voisi kai olla vieläkin pahemmin paikallista ja ihon palautumisen kannalta se on positiivinen asia.

Haasteen saa tästä napata kaikki, jotka haluavat omassa blogissaan kertoa ulkonäkönsä hyvistä puolista. :) Tai vaikka tässä alla kommenttiboksissa, jos ei ole omaa blogia. :)

perjantai 22. elokuuta 2014

Auts!

Olen viettänyt tänä kesänä poikkeuksellisen paljon aikaa maalaten(olkkarin seinät, yhdeksän tuolia, lipasto, kaappi, yhden tekokuusen alaosa ja paljon kaikenlaista pientä on saanut uuden värin) ja nyt oikea ranteeni on ihan hirveän kipeä. Se usein vihoittelee muutenkin, koska olen niin paljon tietokoneen ääressä, mutta nyt en pysty nostamaan oikein mitään ilman viiltävää kipua ja ilmeisesti minun pitäisi olla käyttämättä sitä kokonaan jonkin aikaa. No, viimeinen maalikerros viimeiseen tuoliin ja sen jälkeen en vähään aikaan maalaa. Paitsi ehkä spraymaalilla, sitä saan levitettyä vasemmallakin kädellä.

Myös vatsani on ollut vähän arka ja kipeä. Söin yksi päivä kaksi pientä porkkanaa ja sen jälkeen vietin nelisen tuntia sängyllä tuskasta kiemurrellen. En ymmärrä, miksi en kestä porkkanoita, nuorena saatoin syödä kokonaisen pussillisenkin kerralla. Jossain vaiheessa suurempi määrä alkoi aiheuttaa kipua ja nyt en kestä edes kahta pikkuruista porkkanaa. Voiko porkkanallekin tulla yliherkäksi? Pari päivää sen jälkeen söin banaanin ja taas sama juttu, vatsa oli kipeä monta tuntia. Seuraavana päivänä söin perunan ja raejuustoa ja jälleen sain vatsan kipeäksi. Nyt se on ollut hiukan kipeä melkein joka päivä. Epäilen syyksi sitä, että olen syönyt puutarhasta kaikenlaista, kurkkuja ja tomaatteja ja omppuja ja kesäkurpitsaa. Ilmeisesti vatsani ei enää kestä mitään tuoretta kasvista... :/ Olen yrittänyt olla varovainen ja syödä pieniä määriä kerralla, mutta pientä kipua silti tuntuu. En edes halua ajatella, miltä tuntuisi, jos olisin syönyt enemmän. En tiedä liittyykö se leikkaukseen. Porkkanat joka tapauksessa aiheuttivat kipua jo aiemminkin, mutta ei muut kasvikset. Muutenkin pidän kuitua sisältäviä ruokia jotenkin epämiellyttävän tuntuisina, ne aiheuttaa täyden tunteen ja se tuntuu minusta huonolla tavalla oudolta. Ja pahoittelen taas liiallista informaatiota, mutta en kuitenkaan ole tarvinnut laksatiiveja pitkiin aikoihin, joten sikäli tilanne on parantunut. Täytyy kai vain yrittää löytää sopiva määrä kasviksia, minkä uskallan syödä.

Ajattelin muuten laittaa niitä edistymiskuvia tasan vuoden kuluttua edellisistä kuvista, olin sitten edistynyt tai en. Mutta toivon, että nyt edes alittaisin kahdeksankympin ellen mitään muuta. Olen ollut jumissa pienen ikuisuuden ja minulla on nyt suuria vaikeuksia saada itseäni niskasta kiinni. Päätin, että pitäisin kalorit 1000 - 1200 välillä, mutta käytännössä melkein joka ilta sorrun syömään vielä parilla kolmella sadalla kalorilla jotakin... :( Enkä yleensä mitään terveellistä. Ja laihtuakseni minun pitäisi varmaan päästä alle tuhannen. Helteet myös antoivat minulle loistavan tekosyyn lipsua lenkkeilystä ja yritän nyt kovasti saada itseni taas kuriin senkin suhteen. Onneksi minusta on ihanaa olla syksyllä ulkona, joten se auttaa. Onnistuin pudottamaan muutaman kilon viime syksynä pitkän jumituksen jälkeen ja olen toiveikas, että pystyisin siihen taas.

Syksy on tosiaan tullut, koska hiiret ovat ilmestyneet tiskiallaskaappiin. Putkien ympärillä on reikiä ja vaikka kuinka yritämme tukkia niitä, joka syksy sinne tulee hiiriä. Kolli metsästää usein kaapissa... Olen miettinyt sellaisen elektronisen karkottimen hankkimista. Tosin katselin kaupassa sellaista, jossa oli myös loukkuja mukana ja tulin vähän epäluuloiseksi, kun esittelytekstissä luki "ensin pyydystät hiiret loukuilla ja sitten pidät ne poissa elektronisella karkottimella". Luulisi, että kuolema on tarpeeksi pitämään pyydystetyt hiiret poissa... Tai ehkä he eivät halua tuottaa pettymystä asiakkaille, nyt he ainakin pystyvät pitämään lupauksensa, koska ne hiiret aivan varmasti pysyy poissa! Mutta jos se ei karkota eläviä hiiriä, niin ei kai sillä mitään tee... Onko kenelläkään hyviä kokemuksia noista laitteista? En muutenkaan ole kovin innoissani hiirten tappamisesta, koska minusta ne ovat oikeastaan aika suloisia, mutta äitini on asiasta eri mieltä, joten jokin muu keino tulisi hyvään käyttöön.

Tein eilen myös syyslannoituksen ja se oli niin ihanaa! Ei se lannoittaminen sinällään, mutta syystöiden aloittaminen. Minusta on ihanaa laittaa puutarha syyskuntoon, nautin siitä joka vuosi aivan suunnattomasti. Kevättyöt ei ole läheskään yhtä kivoja, mutta kaiken siivoaminen pois talveksi on jotenkin rauhoittavaa ja saan siitä suurta iloa. Ehkä se osin johtuu siitäkin, että inhoan kaikenlaista epäjärjestystä ja sotkua ja kesäisin pihalla on enemmän tavaraa. Olen tosiaan viime vuosina siivonnut paljon ja nyt kaikki äidin romut ovat yhdessä paikassa, piilossa pressun alla yhden piharakennuksen takana ja kun vielä saan pois kaikki kastelusaavit ja kottikärryt ja muut satunnaiset romut, kaikki on kauniisti järjestyksessä. Minusta tuntuu hyvin vahvasti siltä, että edessä on pitkä luminen talvi ja odotan sitä innolla. Koska viime talvena ei ollut lunta kuin pienen hetken, talvesta tuntuu olevan ikuisuus! Voin jo melkein haistaa ensilumen tuoksun! :)

Silti tuntuu todella oudolta, että kohta on jo syyskuu! Syyskuu on jo virallisestikin joulunodotuskuukausi! :) Kai minusta on tullut todella vanha, kun aika kuluu niin hirveän nopeasti... :)

Mutta, ihanaa viikonloppua kaikille! :)


sunnuntai 17. elokuuta 2014

Oikean sävyinen pinkki

Sain vihdoin kaappini maalattua, eikä siitä edes tullut kovin paha. Kirottu maali vähän valui, mutta ei sentään kuplinut tällä kertaa. Maalasin sen valkoiseksi, mutta jo aiemmin olin ajatellut, että maalaisin sen sisältä vaaleanpunaiseksi. Se kuitenkin näytti niin hyvältä valkoisena, että aloin epäröidä ja melkein jo jätin sen kokonaan valkoiseksi. Mutta koska minulla oli valkoista maalia ja pinkkiä maalia, sekoitin ne yhteen ja sain aikaan aivan ihanan vaaleanpunaisen sävyn. Se saa minut hymyilemään joka kerta, kun katson sitä. Hymyilin maalatessani ja hymyilen joka kerta avatessani ovet ja hymyilen kirjoittaessani tätä, vaikka kaappi on selkäni takana. Laitoin sinne jouluvalotkin, ne täydensivät tyylin! Se on ulkoapäin varsin aikuismainen ja arvokas ja kunniallinen kaappi, mutta kun avaa ovet, se onkin lapsellinen ja iloinen ja mikä tärkeintä, pinkki! Aivan kuin minä! Yritän parhaani mukaan esittää normaalia ja aikuista, mutta sisältö onkin täysin pinkkiä ja jouluvaloja roikkuu siellä täällä. :) Noin niin kuin kuvainnollisesti. :) Mutta kerrankin olen tyytyväinen maalaamisen päätteeksi, sitä ei tapahdu usein!

Myös pallohortensiani päätti ilokseni kukkia vaaleanpunaisena. Lapussa luki, että siitä tulee joko sininen tai vaaleanpunainen ja sormet ristissä odottelin kukkien aukeamista. 


Tapasin yksi päivä tutun naisen, jota en tunne kovin hyvin, mutta sen verran kuitenkin, että juttelen hänen kanssaan nähdessäni. Hän on muutaman vuoden minua nuorempi ja hänellä on ollut todella rankkaa, häntä muun muassa käytettiin lapsena pitkään seksuaalisesti hyväksi. Hän kertoi olevansa raskaana ja menossa naimisiin ja ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan olin vain ja ainoastaan iloinen hänen puolestaan. En tuntenut surua, enkä kateutta, olin vain iloinen, että hän saa nuo asiat elämäänsä. Mutta se oli kummallista... Joskus nuorena kaikki tuollaiset uutiset olivat jotenkin neutraaleja, aikuisten asioita, mutta vanhetessani raskaus-uutiset ovat muuttuneet aina vain vaikeammiksi. Vaikka olisinkin iloinen jonkun puolesta, olen silti aina myös surullinen omasta puolestani ja kateellinen, koska en itse saa sellaisia asioita. En ole varma, miksi en tuntenut mitään negatiivista hänen kohdallaan. Minusta on aina ollut todella kamalaa, mitä hänelle tapahtui ja voin olla aidosti iloinen siitä, että hän saa jotain hyvää elämäänsä, mutta toki olen aidosti iloinen monen muunkin kohdalla... Ehkä se jotenkin sopii oikeudentajuuni, että joku, joka on saanut kestää niin paljon, saa vihdoin jotain hyvääkin. Samoin minun on selkeästi vaikeampi hyväksyä raskausuutisia sellaisten ihmisten kohdalla, joista en pidä. Kai se on vähän kuin elokuvissa, kun aina se kouluaikojen kiusaaja päätyy vaikka kurjaksi juopoksi tai jotakin ja ihmiset saavat siitä lohtua, koska voi kuvitella, että paha saa palkkansa ja ihmiset joutuvat maksamaan teoistaan. Vaikka eihän se oikeasti niin mene. Minun pahin kiusaajani on työssään menestynyt naimisissa oleva isä, jolla on ystäviä ja joka jopa sai lottovoiton(ei mitään miljoonia, mutta tuntuvan summan kuitenkin)!! Minkälaista karmaa se sellainen on?!! Enkä minä tosiaankaan ollut hänen ainoa kohteensa, hän oli aivan hirveä todella montaa ihmistä kohtaan. Hän ei ollut mitenkään fiksoitunut ylipainoon, hän kiusasi rinnattomia/pienirintaisia tyttöjä ja silmälasipäisiä tyttöjä ja aknesta kärsiviä tyttöjä. Varmaan muitakin, mutta noista tapauksista tiesin. Siitä on kauan aikaa, eikä sillä kai enää ole merkitystä, mutta hän ei ainakaan ole toistaiseksi ole joutunut maksamaan ilkeydestään.

Järkytyin muuten kovasti Robin Williamsin itsemurhasta. En tiedä, onko jotenkin väärin sanoa näin, mutta minun on vaikea ymmärtää, miten hän voi olla niin onneton, kun hänellä on kaikkea. Vaimo, lapsia, rahaa, menestystä, ystäviä... Juuri ne asiat, joiden puuttumisen koen olevan oman masennukseni syy(tai no, en rahan puutteen). Ymmärrän sen kemiallisen puolen, mutta hän on kuitenkin päättänyt tietoisesti lopettaa elämänsä. Kaikki nuo asiat eivät riittäneet tuomaan hänelle edes sen vertaa onnellisuutta, että hän olisi jaksanut pysyä elossa sen voimalla. Se on outo ajatus... Koska minä kuvittelen omalla kohdallani, ettei olisi mitään masennusta, jos minulla olisi edes osa noista asioista. Mutta onko se sittenkään niin... Jos se on vain kemiallista, silloin mikään ei olisi estänyt minua masentumasta. Mutta toisaalta, voin niin paljon paremmin lääkityksen avulla, etten tosiaan voi vähätellä kemiallista puolta masennuksesta.

Olen välttänyt tämän sanomista(kirjoittamista) ääneen(koska olen niin taikauskoinen), mutta: voin nykyään paljon paremmin. Joskus pari vuotta sitten olin niin pohjalla, etten osaa edes kuvata sitä. Minua on paljon kritisoitu negatiivisuudesta ja olen kyllä perusluonteeltani negatiivinen, mutta niinä pahimpina aikoina minusta tuntui kuin mikään, ei edes pienet asiat, voisi ikinä järjestyä, ettei mikään koskaan olisi edes ihan ok, vaan kaikki olisi ja tulisi aina olemaan ihan hirveää. Enkä pystynyt puhumaan järkeä itselleni, se tunne ei muuttunut, vaikka kuinka olisin tiennyt sen olevan aivan hullu ajatus! Jouduin tarrautumaan joskus sekuntiin kerrallaan, koska en kestänyt elämää yhtään pidemmälle. En halunnut edes ajatella elämää sen pidemmälle, koska en nähnyt pienintäkään valon pilkahdusta missään, minusta tuntui, että joutuisin elämään siinä hirvittävässä pysähtyneessä tilassa ikuisesti. Ja ahdistus oli jotain ihan hirveää, kun sydän hakkasi ja tuntui, että voisin vain kirkua. Nyt mielialani välillä vähän heittelee, mutta se kauhea ahdistus on poissa. Oletan sen mielialan vaihtelun kuitenkin olevan normaalia, vai? Silloin nuorena minua ei masentanut mikään, minussa oli jokin niin vahva suojamekanismi, että pystyin tavallaan sulkemaan kaiken pahan johonkin pieneen lukittuun osaan aivoissani ja pitämään sen siellä. Sitten se mekanismi katosi ja olin pulassa. Ehkä se oli masennukseni alkua. Olen ajatellut paljon sitä, milloin oireeni alkoivat ja nyt ehkä koen, että aloin ehkä masentua jo lukion viimeisellä. Kadotin mielenkiinnon moneen asiaan, joista olin ennen pitänyt. Silloin ajattelin, että kyllästyin, mutta se taisi olla alkua masennukselleni. Ja lukion jälkeisenä vuonna jokin vain naksahti päässäni ja asiat alkoivat pyöriä päässä ja ahdistaa. Olen syyttänyt monesta asiasta ylipainoani, mutta ehkä se ei ole ihan niin yksinkertaista... Joka tapauksessa lääkkeet tuntuvat auttavan(mikä on surullistakin, jos tosiaan viimeiset 15 vuotta olisivat voineet olla hyvin erilaiset lääkityksen avulla). Ne pitävät ahdistuksen kurissa ja saavat minut kokemaan, että pystyn selviytymään arjesta, mutta myös nautin asioista enemmän; saunomisesta, kirjan lukemisesta, jopa kesästä! Saan taas iloa yksinkertaisista asioista, enkä enää pelkää postia(se on muuten aika hyvä keino tajuta, että jokin on oikeasti vialla, enkä vain reagoi huonosti paineisiin tai ole liian prinsessa...). Mutta myös pelkään kuollakseni, että lääkitys lakkaa toimimasta, koska en kestä sitä enää toista kertaa. En nyt kuitenkaan voi kuin toivoa, että kaikki jatkuu hyvin. Ja etten pilannut tätä sanomalla sitä ääneen. :)

Täällä on muuten jo selkeästi syksy, olen taas polttanut takassa tulta ja sytytellyt ensimmäiset kynttilät. Aivan ihanaa! Kesä oli tällä kertaa oikein mukava, mutta syksyä parempaa vuodenaikaa ei ole! :)

Siispä; hyvää syksyä! :)


sunnuntai 10. elokuuta 2014

Heippa taas! :)

Superhelteet on nyt ilmeisesti ohi, ainakin jos lehtiä on uskominen. Ihan ok, jaksaa vähän paremmin ulkona. Tosin se on kyllä todella outoa, että minulla ei ollut edes suurempia vaikeuksia kestää helteitä tänä vuonna. Ok, en joutunut olemaan asunnollani, jossa lämpötila nousee kesäisin muutenkin todella korkeaksi, mutta ei tuntunut kuin kuolisin, ei huimannut, enkä voinut pahoin. En tiedä onko se sitten sattumaa vai painonlaskusta johtuvaa. Olen oikeastaan jopa nauttinut kuumuudesta kylmän kesäkuun jälkeen. Mutta ulkona olisi vaikka mitä tekemistä, joten helteet saisi loppua, että jaksaisi paremmin. Ja edelleen se syksyn tuoksu on alkanut houkuttelemaan, kaipaan lukemista takkatulen valossa sohvalla lojuen sateen ropistessa ikkunaan ja saunomista pilkkopimeässä ja nuotiolla istuskelua ja ensilunta. Näin unta, että oli luminen joulu ja aion sinnikkäästi uskoa, että se oli enneuni! :)

Lukijamäärät ovat viime aikoina tippuneet ihan minimiin, en tiedä onko kesälläkin osansa vai onko ihmiset vain kyllästyneet. Itsekin huomaa, että ensin on jostain uudesta blogista ihan innoissaan ja käy joka päivä katsomassa onko tullut uusia postauksia, mutta sitten jonkin ajan kuluttua huomaa, että on kulunut kuukausi, eikä oikeastaan edes muista, mistä niin tykkäsikään. Laihdutusblogeja on kuitenkin aika vähän loppujen lopuksi, joten ehkä kaikki on jo löytäneet tämän ja ehtineet kyllästyä. No, toivottavasti edes joku vielä lukee. :)

Olen miettinyt, että pitäisikö ottaa jotain väliaikakuvia nähdäkseen, että onko edes mitään kiinteytymistä tapahtunut. Vaikka toisaalta haluaisin ottaa kuvat vain ja ainoastaan kympin välein. Löysin muuten tässä yksi päivä yhden jättisuuren kuvan itsestäni ja jäin ihan tutkimaan ulkonäköäni. Luulin kuvan jo heitetyn pois, mutta äiti oli ilmeisesti sen säilönyt. Näin aikoinaan painajaisiakin siitä hemmetin kuvasta! Valokuvaamo päätti suurentaa rippikuvani ikkunaansa ja sehän oli koulukiusatulle 15-vuotiaalle riemukkaat pari kuukautta… :D Se on vielä poikkeuksellisen huono kuva minusta, silmäni ovat luonnollistakin pienemmät ja iho kiiltää. Se on jännä, miten erilaiselta näyttää kuvissa kuin peilissä. Peilissä näen välillä vähän mitä sattuu, mutta kuvissa itsensä näkee ihan eri tavalla. Ja sekin on hassua, miten kahdessa eri kuvassa voi joskus näyttää ihan erilaiselta, melkein eri ihmiseltä… Mutta siis, en oikein tiedä pitäisikö taas ottaa ”edistymis”kuvia vai odotanko sinnikkäästi, että saisin painon laskemaan. Pärjäsin jo todella hyvin pari viikkoa, nyt viikonloppuna on menty metsään aika reippaasti… Mutta olen silti toiveikas, että pystyisin nyt aloittamaan jonkinlaisen kitukuurin ja pääsisin edes alle kahdeksankympin. Viime syksykin sujui hyvin ja nyt minulla on taas jotenkin sellainen tunne, että pystyn siihen tänäkin syksynä! Toivottavasti olen oikeassa.

Mutta jospa nyt olisi viilentynyt jo sen verran, että voisin viedä koiran ulos. En ole uskaltanut päästää häntä juoksemaan, kun on niin kuuma ja hän juoksee itsensä ihan läkähdyksiin, eikä hän ole ollenkaan tyytyväinen minuun. :/ Senkin kannalta viilentyminen olisi toivottavaa… :)


Hauskaa elokuista viikkoa! :)

maanantai 4. elokuuta 2014

Lämpöä riittää…

Mittari näyttää ulkona 29,2 ja sisällä 29,4… Olisi ilmeisesti viileämpää, jos menisi ulos…

Ihan käsittämätöntä muuten, että on jo elokuu! Minusta tuntuu kuin ihan vasta olisi ollut toukokuu! Heinäkuu vain katosi jonnekin…

Ja kuin automaattisesti ajatukseni ovat alkaneet kääntyä jouluun… Ilmassa tuoksuu jo syksy ja mainoksissa on kynttilöitä ja lyhtyjä ja ihan varmasti ensimmäiset jouluun liittyvät tavaratkin löytävät tiensä kohta kauppoihin. Olen nauttinut kesästä ensimmäistä kertaa vuosiin, mutta syksy… Syksy on silti ihanin aika vuodesta. :) Elokuu on parhaimmillaan yksi suosikkikuukausistani, syksyn tulon jo tuntee, mutta vielä se on edessä.

Mutta vielä on silti kesä, maassa ei ole edes keltaisia lehtiä ja aurinko paistaa täysillä.



Kuva ei ole vastaus toiveeseen kuvista, kunhan laitoin muutaman pilvikuvan. :) Jotenkin aina päädyn kuvaamaan pilviä, niissä on jotain, mikä kiehtoo minua. Lapsena vietin pitkiä aikoja maaten selälläni nurmikolla ja katsellen pilviä ja kuvitellen näkeväni eri muotoja ja jopa ihmisiä. Vieläkin kiinnitän huomioni erikoisen muotoisiin pilviin.

Mutta kuvista puheen ollen; saan aina toisiaan toiveita, että käyttäisin enemmän kuvia blogissani. Olen suoraan sanottuna aika huono kuvaaja, enkä oikein tiedä, mistä ottaisin kuvia, joten saa kertoa vinkkejä siitä minkälaisia kuvia haluaisitte nähdä. :)

Pitäisi taas jatkaa maalaamista. Olen kesän aikana maalannut kaikenlaista ja alan olla korvia myöten kyllästynyt. Sain äidin ystävältä vanhan puukaapin, jota ole rapsuttanut puhtaaksi edellisistä maalikerroksista ja nyt se olisi vihdoin siinä kunnossa, että sen saa maalata. Olen vain vähän huolissani maalista. Maalasin aiemmin lipastoni ja ostin Helmi –kalustemaalia, joka käyttäytyi jotenkin oudosti. Se alkoi kuplia ja pinnasta tuli lopulta jotenkin muovimainen. En tosiaan halua, että 1800-luvulta peräisin oleva kaappi näyttää siltä, kuin olisin ostanut sen Ikeasta. Mutta kai yritän kuitenkin maalata sen sillä ja jos se menee metsään, pääsen raapimaan irti kymmenennenkin kerroksen maalia…

Kuulemma viimeinen helleviikko, joten kesästä tykkäävät, nyt ulos nauttimaan! :)


Buzzausta: Finish Quantum tiskitabletit

Olen nyt testaillut vajaan pari viikkoa Buzzadorien kautta saamiani Finish Quantum tiskitabletteja. Tabletit lupaavat poistaa piintyneimmätkin ruokatahrat ja antaa astioille uskomattoman kiillon. Tabletit voi laittaa koneeseen kääreineen päivineen, mitään ei tarvitse poistaa, mistä itse pidän, koska en halua saada voimakasta tiskipesuainetta sormiini. Tuotteen kerrotaan myös olevan johtavien tiskikonevalmistajien suosittelema. Lisää tietoa löytyy täältä. :)

Eikä minulla olekaan tableteista pahaa sanottavaa, koneesta tulee ulos puhdasta tiskiä ja tabletti on aina kadonnut, mitään jämiä ei ole jäänyt minnekään. Tosin rehellisyyden nimissä minun pitää sanoa, että olen ollut tyytyväinen myös yleensä käyttämiini tiskitabletteihin, mutta olen myös törmännyt huonoihin aineisiin. Joidenkin tablettien kohdalla käy niin, että pesuainelokeroon jää ihan hiukan jotain mössöä, mutta nämä ovat kyllä liuenneet ihan kokonaisuudessaan, mistä suuri plussa.

Keskellä oleva Powerball puhdistaa erittäin tehokkaasti, suolalla terästetty pesujauhe irrottaa vaikeatkin tahrat ja huuhtelukirkastegeeli saa astiat hohtamaan. 

En ole ihan varma, miksi omaan testiin tarkoitetut ja muille näytteiksi tarkoitetut tabletit ovat eri värisiä, mutta kai ne silti ihan samaa tavaraa ovat. :)




Ja lopuksi kuva tiskatuista astioista. Puhtailta näyttää. :)