sunnuntai 17. elokuuta 2014

Oikean sävyinen pinkki

Sain vihdoin kaappini maalattua, eikä siitä edes tullut kovin paha. Kirottu maali vähän valui, mutta ei sentään kuplinut tällä kertaa. Maalasin sen valkoiseksi, mutta jo aiemmin olin ajatellut, että maalaisin sen sisältä vaaleanpunaiseksi. Se kuitenkin näytti niin hyvältä valkoisena, että aloin epäröidä ja melkein jo jätin sen kokonaan valkoiseksi. Mutta koska minulla oli valkoista maalia ja pinkkiä maalia, sekoitin ne yhteen ja sain aikaan aivan ihanan vaaleanpunaisen sävyn. Se saa minut hymyilemään joka kerta, kun katson sitä. Hymyilin maalatessani ja hymyilen joka kerta avatessani ovet ja hymyilen kirjoittaessani tätä, vaikka kaappi on selkäni takana. Laitoin sinne jouluvalotkin, ne täydensivät tyylin! Se on ulkoapäin varsin aikuismainen ja arvokas ja kunniallinen kaappi, mutta kun avaa ovet, se onkin lapsellinen ja iloinen ja mikä tärkeintä, pinkki! Aivan kuin minä! Yritän parhaani mukaan esittää normaalia ja aikuista, mutta sisältö onkin täysin pinkkiä ja jouluvaloja roikkuu siellä täällä. :) Noin niin kuin kuvainnollisesti. :) Mutta kerrankin olen tyytyväinen maalaamisen päätteeksi, sitä ei tapahdu usein!

Myös pallohortensiani päätti ilokseni kukkia vaaleanpunaisena. Lapussa luki, että siitä tulee joko sininen tai vaaleanpunainen ja sormet ristissä odottelin kukkien aukeamista. 


Tapasin yksi päivä tutun naisen, jota en tunne kovin hyvin, mutta sen verran kuitenkin, että juttelen hänen kanssaan nähdessäni. Hän on muutaman vuoden minua nuorempi ja hänellä on ollut todella rankkaa, häntä muun muassa käytettiin lapsena pitkään seksuaalisesti hyväksi. Hän kertoi olevansa raskaana ja menossa naimisiin ja ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan olin vain ja ainoastaan iloinen hänen puolestaan. En tuntenut surua, enkä kateutta, olin vain iloinen, että hän saa nuo asiat elämäänsä. Mutta se oli kummallista... Joskus nuorena kaikki tuollaiset uutiset olivat jotenkin neutraaleja, aikuisten asioita, mutta vanhetessani raskaus-uutiset ovat muuttuneet aina vain vaikeammiksi. Vaikka olisinkin iloinen jonkun puolesta, olen silti aina myös surullinen omasta puolestani ja kateellinen, koska en itse saa sellaisia asioita. En ole varma, miksi en tuntenut mitään negatiivista hänen kohdallaan. Minusta on aina ollut todella kamalaa, mitä hänelle tapahtui ja voin olla aidosti iloinen siitä, että hän saa jotain hyvää elämäänsä, mutta toki olen aidosti iloinen monen muunkin kohdalla... Ehkä se jotenkin sopii oikeudentajuuni, että joku, joka on saanut kestää niin paljon, saa vihdoin jotain hyvääkin. Samoin minun on selkeästi vaikeampi hyväksyä raskausuutisia sellaisten ihmisten kohdalla, joista en pidä. Kai se on vähän kuin elokuvissa, kun aina se kouluaikojen kiusaaja päätyy vaikka kurjaksi juopoksi tai jotakin ja ihmiset saavat siitä lohtua, koska voi kuvitella, että paha saa palkkansa ja ihmiset joutuvat maksamaan teoistaan. Vaikka eihän se oikeasti niin mene. Minun pahin kiusaajani on työssään menestynyt naimisissa oleva isä, jolla on ystäviä ja joka jopa sai lottovoiton(ei mitään miljoonia, mutta tuntuvan summan kuitenkin)!! Minkälaista karmaa se sellainen on?!! Enkä minä tosiaankaan ollut hänen ainoa kohteensa, hän oli aivan hirveä todella montaa ihmistä kohtaan. Hän ei ollut mitenkään fiksoitunut ylipainoon, hän kiusasi rinnattomia/pienirintaisia tyttöjä ja silmälasipäisiä tyttöjä ja aknesta kärsiviä tyttöjä. Varmaan muitakin, mutta noista tapauksista tiesin. Siitä on kauan aikaa, eikä sillä kai enää ole merkitystä, mutta hän ei ainakaan ole toistaiseksi ole joutunut maksamaan ilkeydestään.

Järkytyin muuten kovasti Robin Williamsin itsemurhasta. En tiedä, onko jotenkin väärin sanoa näin, mutta minun on vaikea ymmärtää, miten hän voi olla niin onneton, kun hänellä on kaikkea. Vaimo, lapsia, rahaa, menestystä, ystäviä... Juuri ne asiat, joiden puuttumisen koen olevan oman masennukseni syy(tai no, en rahan puutteen). Ymmärrän sen kemiallisen puolen, mutta hän on kuitenkin päättänyt tietoisesti lopettaa elämänsä. Kaikki nuo asiat eivät riittäneet tuomaan hänelle edes sen vertaa onnellisuutta, että hän olisi jaksanut pysyä elossa sen voimalla. Se on outo ajatus... Koska minä kuvittelen omalla kohdallani, ettei olisi mitään masennusta, jos minulla olisi edes osa noista asioista. Mutta onko se sittenkään niin... Jos se on vain kemiallista, silloin mikään ei olisi estänyt minua masentumasta. Mutta toisaalta, voin niin paljon paremmin lääkityksen avulla, etten tosiaan voi vähätellä kemiallista puolta masennuksesta.

Olen välttänyt tämän sanomista(kirjoittamista) ääneen(koska olen niin taikauskoinen), mutta: voin nykyään paljon paremmin. Joskus pari vuotta sitten olin niin pohjalla, etten osaa edes kuvata sitä. Minua on paljon kritisoitu negatiivisuudesta ja olen kyllä perusluonteeltani negatiivinen, mutta niinä pahimpina aikoina minusta tuntui kuin mikään, ei edes pienet asiat, voisi ikinä järjestyä, ettei mikään koskaan olisi edes ihan ok, vaan kaikki olisi ja tulisi aina olemaan ihan hirveää. Enkä pystynyt puhumaan järkeä itselleni, se tunne ei muuttunut, vaikka kuinka olisin tiennyt sen olevan aivan hullu ajatus! Jouduin tarrautumaan joskus sekuntiin kerrallaan, koska en kestänyt elämää yhtään pidemmälle. En halunnut edes ajatella elämää sen pidemmälle, koska en nähnyt pienintäkään valon pilkahdusta missään, minusta tuntui, että joutuisin elämään siinä hirvittävässä pysähtyneessä tilassa ikuisesti. Ja ahdistus oli jotain ihan hirveää, kun sydän hakkasi ja tuntui, että voisin vain kirkua. Nyt mielialani välillä vähän heittelee, mutta se kauhea ahdistus on poissa. Oletan sen mielialan vaihtelun kuitenkin olevan normaalia, vai? Silloin nuorena minua ei masentanut mikään, minussa oli jokin niin vahva suojamekanismi, että pystyin tavallaan sulkemaan kaiken pahan johonkin pieneen lukittuun osaan aivoissani ja pitämään sen siellä. Sitten se mekanismi katosi ja olin pulassa. Ehkä se oli masennukseni alkua. Olen ajatellut paljon sitä, milloin oireeni alkoivat ja nyt ehkä koen, että aloin ehkä masentua jo lukion viimeisellä. Kadotin mielenkiinnon moneen asiaan, joista olin ennen pitänyt. Silloin ajattelin, että kyllästyin, mutta se taisi olla alkua masennukselleni. Ja lukion jälkeisenä vuonna jokin vain naksahti päässäni ja asiat alkoivat pyöriä päässä ja ahdistaa. Olen syyttänyt monesta asiasta ylipainoani, mutta ehkä se ei ole ihan niin yksinkertaista... Joka tapauksessa lääkkeet tuntuvat auttavan(mikä on surullistakin, jos tosiaan viimeiset 15 vuotta olisivat voineet olla hyvin erilaiset lääkityksen avulla). Ne pitävät ahdistuksen kurissa ja saavat minut kokemaan, että pystyn selviytymään arjesta, mutta myös nautin asioista enemmän; saunomisesta, kirjan lukemisesta, jopa kesästä! Saan taas iloa yksinkertaisista asioista, enkä enää pelkää postia(se on muuten aika hyvä keino tajuta, että jokin on oikeasti vialla, enkä vain reagoi huonosti paineisiin tai ole liian prinsessa...). Mutta myös pelkään kuollakseni, että lääkitys lakkaa toimimasta, koska en kestä sitä enää toista kertaa. En nyt kuitenkaan voi kuin toivoa, että kaikki jatkuu hyvin. Ja etten pilannut tätä sanomalla sitä ääneen. :)

Täällä on muuten jo selkeästi syksy, olen taas polttanut takassa tulta ja sytytellyt ensimmäiset kynttilät. Aivan ihanaa! Kesä oli tällä kertaa oikein mukava, mutta syksyä parempaa vuodenaikaa ei ole! :)

Siispä; hyvää syksyä! :)


4 kommenttia:

  1. Mä olen kans aina ollut sellainen ihminen, joka odottaa kapuloita rattaisiin heti, jos vaan kehtaa myöntää, että nyt menee hyvin. Ei niitä edes kovin monesti oikeasti ole tullut, mutta se on vaan se pelko... Kiva kuulla, että lääkkeet tehoaa. Mä olin aina sitä mieltä, että ne varmaan auttais.

    Ja mä koen kyllä masennuksen just niin sisäisenä ja kemiallisena asiana, ettei tulis mieleenkään kuvitella, että ulkoiset asiat auttaisivat vähääkään. Ehkä se johtuu siitä, että mun masennus (vaikkakin alkoi sieltä ojan pohjalta) ei vähentynyt yhtään, vaikka elämä vakiintui ja sain enemmän rakkautta. Tuskin lottovoittokaan olisi "piristänyt". Sitten jotenkin se koko paskan itselle myöntäminen ja avun hakemisen HARKITSEMINEN riitti ja oikeastaan vaan yhtenä päivänä heräsin positiivisena ihmisenä aiempien negaatioiden sijasta. Toisaalta se, etten hankkinut apua jäi kaihertamaan, koska vähän pelottaa, että entäs jos se palaa... Mutta yritän uskotella itselleni, että sitten osaisin hakea apua suoraan, ilman niitä harmaita, ilottomia kuukausia tai vuosia.

    Se jotenkin menee siihen samaan kategoriaan, että on ihan turha odottaa, että laihtuminen parantaa kaiken. Varmasti laihtuminen auttaa, mutta ihan oikeasti, eihän kenestäkään tule maailman iloisin, kaunein ja rohkein joidenkin (kymmenien) kilojen kadottua. Kyllä ne muutokset tulee jostain ihan muualta...

    Menipä jaaritteluksi. Pääpointtina se, että kiva kun on helpompaa :)

    -Rita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on ihan sama ja se on kyllä hankalaa, varsinkin, kun joskus minusta tuntuu, että jo jokin ajatus tuo huonoa onnea! Joskus yritän mielessäni peruuttaa jonkin ajatuksen! En tosin ole onnistunut tähän mennessä... :D

      Minulla niin moni asia muuttui samoihin aikoihin, etten oikein osaa hahmottaa, mitkä on syitä ja mitkä seurauksia... Mutta monihan kertoo, että vaikka kaikki oli hyvin, niin silti masentui. En osaa kuvitella, miten minun kohdallani olisi käynyt, jos kaikki olisi ollut muuten hyvin. Olen niin hirveän fiksoitunut ajatukseen omasta perheestä, että tavallaan kai ajattelen, että ihan kaikki olisi ollut toisin, jos olisin voinut sen saada. Mutta en koskaan saa tietää, miten olisi käynyt ja joka tapauksessa, toivottavasti pahin on nyt takana.

      Ja nytkin laihtuminen ja olitilan parantuminen on tapahtunut osittain samanaikaisesti, joten en nytkään tiedä, mikä auttaa eniten. Mutta pääasia on tosiaan se, että elämä on muuttunut helpommaksi.

      Kiitti! :)

      Poista
  2. On ilo lukea siitä, että elämä on muuttunut helpommaksi! Se heijastuu teksteissäsikin selvästi. Itse olen sairastanut vakavaa masennusta ja olen sitä mieltä, että siinä on vahvasti kyse aivojen sisäisestä ongelmasta: minullakin oli ympäristössä kaikki kunnossa, mutta silti elämästä katosi kaikki ilo ja valo. Itse tulin kuntoon vastaa elektrostimulaatiohoidolla (sähköshokkihoito). Nykyisellään ajattelen asian niin, että ihan samoin kuin sydämen rytmihäiriöitä voidaan hoitaa sähköisellä stimulaatiolla, voidaan myös aivojen toimintaa normalisoida sähköisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! :)

      Ehkä olen tosiaan liiaksi ajatellut olevan kyse vain siitä, etten ole onnellinen. Sääli sinällään, koska siksi en aiemmin hakenut apua. :/

      Sähköshokit kuulostaa aika hurjalta! Miltä ne sinusta itsestä tuntuivat? Hyvä kuitenkin, että löytyi keino, joka auttoi!

      Poista