keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Voi taivas!

Selailin nettiä ihan aikani kuluksi ja osuin nettisivulle, jonka mainostettiin etsivän henkilökohtaista tietoa pelkän sähköpostiosoitteen perusteella. Ihan huvikseni kirjoitin oman sähköpostiosoitteeni ja näytölle ilmestyi oikea nimeni, osoitteeni ja puhelinnumeroni. Ja tämä blogi. Taidan ihan oikeasti voida pahoin. En ole mikään nero netin käytön kanssa, joten en ole tajunnut, etten olekaan ihan niin anonyymi kuin olen kuvitellut. Nyt minulla ei ole aavistustakaan, mitä tehdä... Täytyy myöntää, että olen aika paniikissa. :/

Edit: Ei aavistustakaan, mitä tein, mutta ainakin näköjään sain kaikki kuvat katoamaan... Enkä tiedä, miten saan ne takaisin. Apua???

Edit 2: näköjään pystyn laittamaan nuo kuvat takaisin yksitellen, mutta yritän nyt vielä saada ne kaikki kerralla. Voi ei...

Ja taisin liioitella paniikkiakin, ei kai se ole kovin todennäköistä, että joku osuu kokeilemaan, mitä spostiosoitteellani tulee näkyviin... Tosin jos yksi sukulaiseni sen huomaa, noin tunnin päästä sen tietää aivan jokainen. :/

Rankka viikko :/

Näin yksi yö unta, että olin luokkakokouksessa (oletettavasti koska äidin yksi kaveri puhui luokkakokouksesta, itse en ikimaailmassa menisi luokkakokoukseen!) ja kaikki olivat niin menestyneitä ja onnellisia, kaikki paitsi minä. Unesta jäi jotenkin säikky olo, kaupungilla pelkään koko ajan, että törmään johonkin tuttuun. Vaikka en edes tiedä, asuuko kukaan vanha koulukaverini samassa kaupungissa. Mutta se on todella epämiellyttävä tunne, enkä tunnu nyt pääsevän siitä eroon. Se oli jotenkin niin todellinen uni, varsinkin, kun kaikki luokallani olleet ovat pärjänneet hyvin elämässä, olen ehdottomasti se luokan luuseri. Pelkään muutenkin, että törmään johonkin vanhaan tuttuun kotipaikkakunnallani käydessäni ja tämä vain vahvisti sitä pelkoa. Jos käyn vaikka kaupassa, olen aina todella varuillani, yritän olla todella tietoinen ympäristöstä, jotta ehdin piiloutumaan, jos näen jonkun tutun. Ja sitten uni vaihtui ja näin unta, että joku oli varastanut tätini vessanpytyn ja tuonut ison saavin tilalle. Siitä en sentään saanut mitään traumoja. :)

Olen ollut viime aikoina aivan käsittämättömän tylsistynyt, varsinkin omalla asunnollani ollessani. Elämä tuntuu juuri nyt todella synkältä ja merkityksettömältä ja minua itseänikin pelottaa ne hetket, jolloin todella vahvasti haluaisin vain päästä pois. Ne ovat tulleet erilaisiksi kuin ennen, jotenkin paljon konkreettisemmiksi ja realistisemmiksi. Kuin jotenkin olisin menettämässä hallinnan, kuin se olisi vähemmän oma päätökseni ja enemmän... En tiedä mitä, ehkä väistämätöntä. En aio tehdä mitään, mutta olen todella väsynyt ja kyllästynyt. En ole missään samanlaisessa kuopassa, kuin joskus pari vuotta sitten, mutta kaikki tuntuu niin turhalta Minulla ei enää ole mitään odotettavaa ja minusta tuntuu hyvin vahvasti, että olen saanut tarpeekseni. En ole mitenkään hirvittävän onneton tai ahdistunut, olen vain niin käsittämättömän tylsistynyt, enkä näe mitään muutosta tulevaisuudessa, joten minusta tuntuu, että olemassaoloni on täysin järjetöntä. Olen väsynyt olemaan aina yksin, olen väsynyt unelmoimaan asioista, joiden tiedän olevan mahdottomia, olen väsynyt katselemaan sivusta muiden elämää. Olen väsynyt olemaan kateellinen ja toivomaan, että minullekin voisi tapahtua jotain mukavaa ja olen väsynyt yrittämään huolehtia velvollisuuksista, kun niiden vastapainona ei ole mitään kivaa. Olen väsynyt tuntemaan olevani ulkopuolinen, se omituinen friikki, joka ei tiedä elämästä mitään. Olen väsynyt tuntemaan syyllisyyttä ja olemaan huolissani ja häpeämään itseäni ja esittämään kuin kaikki olisi hyvin ja kuin olisin normaali ja kuin minulla olisi elämä tai tulevaisuus tai edes toivoa. Olen väsynyt reagoimaan kuin piiskattu eläin joka kerta, kun joku kysyy minulta jotain elämästäni. Tässä tämä minun elämäni nyt on. Enkä minä halua sitä. Tiedän, että se on kiittämätöntä ja tiedän, että on ihmisiä, jotka eivät saa elää, vaikka haluaisivat, mutta... En voi tälle tunteelle mitään. Eikä tämä nyt ole mikään hätähuuto, en aio tehdä mitään, se on vain hyvin vahva tunne, josta en pääse eroon. Se on myös hyvin houkutteleva tunne. Ja samaan aikaan kuolema silti pelottaa minua. Varsinkin vanhempieni kuolema, mutta myös omani. On kuitenkin niin outo ajatus, etten enää olisi olemassa. Alan ajatella vanhempiani ja koiraani ja kissojani ja sitä, mitä heille tapahtuisi ja tunnen niin hirveää syyllisyyttä siitä, että tunnen näin, että olen niin itsekäs ja itsekeskeinen. Mutta olen niin väsynyt ja kyllästynyt. Ja minua pelottaa, miten vahva se tunne on. Minua pelottaa, että ehkä jonain päivänä se on ylitsepääsemättömän vahva.

En tiedä, miksi tunnen nyt näin, kun kevät ja kesä menivät niin hyvin. Yleensä syksy on minulle helpointa aikaa, mutta pari viime viikkoa ovat olleet vaikeat. Minusta tuntuu, etten pysty vaikuttamaan näihin tunteisiin ja ajatuksiin, ne tulevat ja menevät oman mielensä mukaan. En tiedä, onko se totta, mutta mikään mitä olen yrittänyt, ei ole auttanut. Eikä se ole edes kausittaista, mielialani saattaa laskea hetkessä, kunnes se taas alkaa nousta, ilman mitään järkevää syytä. Minulla saattaa olla ihan hyvä päivä, mutta yksi ainoa satunnainen tapahtuma tai vaikka vain ajatus pystyy laskemaan mielialani pohjamutiin. Ja sitten on taas aikoja, kun en näe valonpilkahdustakaan missään, kaikki tuntuu toivottomalta. Olisi ehkä helpompaa, jos tietäisin, miksi, jos olisi jokin konkreettinen syy, josta seuraa mielialan lasku tai jokin konkreettinen keino, jolla se nousisi. Mutta en koskaan tiedä, menen illalla nukkumaan, eikä minulla ole aavistustakaan heräänkö aamulla ihan hyvällä mielellä vai kurjaan tunteeseen vai aivan hirveään ahdistukseen, joka saattaa olla ohi päivässä tai jatkua päiviä tai viikkoja. Ainoa minkä tiedän, on se, että omalla asunnollani oloni on aina pahempi kuin kotona ja että toisilla ihmisillä on vaikutusta, joskus hyvään suuntaan, joskus huonoon. Ihmiskontaktit yleensä auttaa, mutta jos niihin liittyy kyselyitä elämästäni ja asioistani, ne laskevat mielialani todella nopeasti. Nykyään kammoan vanhempieni ystävien näkemistä, koska he aina kysyvät jotain, enkä tiedä, mitä sanoa. Joten äitini puuttuu tilanteeseen, keksii tekosyitä tai suorastaan valehtelee ja tunnen niin hirveää syyllisyyttä ja häpeää. Sellaiset ihmiskontaktit, jossa vain puhutaan yleisesti, eikä huomio ole minussa, kuten nyt vaikka kielikurssi, parantavat mielialaani, mutta jos taas huomio on yhtään minussa, ahdistus ja jännitän ja mielialani laskee.

Hyvä puoli on se, että viime päivinä olen ollut poikkeuksellisen ruokahaluton. Eilen en syönyt paljon mitään, en vain pystynyt syömään, se tuntui hyvin vahvasti vastenmieliseltä. Jos sitä jatkuisi, ehkä saisin painon vihdoin laskusuuntaan. Olin hereillä vielä neljältä aamulla ja minulla oli ihan hirveä nälkä, mutta en noussut ylös syömään. Aamulla ei enää ollut nälkä, mutta pakotin itseni syömään hiukan puuroa. Mikä vain pahensi ruokaa kohtaan tuntemaani vastenmielisyyttä ja sai vatsani tuntumaan epämiellyttävän täydeltä. Täytyy yrittää juoda paljon vettä ja olla nyt pakottamatta itseäni syömään, en tosiaan tällä painolla ainakaan kuole aliravitsemukseen... Olen alkanut ajatella, että jos en kohta pysty laihduttamaan näitä loppuja kiloja, ehkä minun on pakko alkaa harkita laihdutuksen lopettamista. Vaikka se on aika pelottava ajatus, ottaen huomioon, että koko aikuisikäni niin suuri osa "elämästäni" on pyörinyt laihdutuksen tai ainakin laihdutushaaveiden ympärillä. En tiedä, miten reagoisin, jos ihan oikeasti lopettaisin laihduttamisen, jos ihan oikeasti ajattelisin olevani sen suhteen nyt valmis. Tai pystyisinkö siihen edes. Olen monta kertaa ajatellut, että jos en johonkin tiettyyn aikaan mennessä onnistu laihduttamaan, niin luovutan, mutta en koskaan ole silti luovuttanut. Nuorena ajattelin, että jos en onnistu laihtumaan siihen mennessä, kun olen 30, tapan itseni. No, en tappanut. Olen aina liittänyt laihtumiseen niin paljon muitakin asioita, vaikka tiedän, etteivät ne ole realistisia, mutta ajatus laihtumisesta on silti aina antanut minulle toivoa. Vaikka oikeastihan en luopuisi mistään, vain siitä ajatuksesta.

Toisaalta, onpahan edes yksi konkreettinen asia, jonka tavoittelemiseen voi keskittyä ja johon saa laitettua aikaa ja energiaa. Harmi vain, että tunnen itseni niin täysin luuseriksi, kun en vain onnistu. :D Mutta jos nyt vihdoin  pystyisin pudottamaan muutaman kilon, jos vastenmielisyys ruokaa kohtaan jatkuu. Olisi kyllä todellakin jo aika! Joulukilot sain pois alkuvuodesta, mutta uusiin lukemiin en ole yltänyt melkein vuoteen! Ehkä yritän vielä jouluun saakka ja sitten mietin tilannetta uudelleen...

Minulla on tosiaan ollut rankat pari viikkoa, mutta ehkä mielialani tästä nousee. Ensi viikon olen kotona, koska vanhempani menevät pariksi päiväksi lomalle ja jään hoitamaan eläimiä. Kotona on aina parempi olla kuin omassa asunnossani, vaikka yksin siellä oleminen onkin todella outoa! 

Mutta yritän nyt mennä lenkille, sen kuulemma pitäisi nostaa mielialaa. En kyllä koskaan ole huomannut sellaista vaikutusta, mutta ei siitä haittaakaan ole. :) Toivottavasti teillä muilla on mukava syksy ja nautitte tästä ihanasta syksyisestä säästä! :)

maanantai 22. syyskuuta 2014

Mikä ilma!

Aivan loistava sää testata uutta lenkkireittiä... No, totta puhuen, jos olisin ollut asianmukaisesti pukeutunut, (eikä minulla olisi silmälaseja), olisin nauttinut säästä, mutta koska vielä eilen olin ulkona toppi päällä, lähdin tänäänkin ulos kevyissä vaatteissa, enkä ole vielä edes etsinyt sormikkaita tai pipoa. Ja voi että oli kylmä! Tuuli ja satoi, kastuin ihan likomäräksi ja kuten sanottu, kokeilin uutta reittiä ja en ollut tajunnut sen olevan niin sokkeloinen, että kävelisin vääriin paikkoihin koko ajan. Minulla oli kolme rakennusta, jotka pidin näkyvissäni ja kuvittelin, että osaisin suunnistaa niiden mukaan, mutta miljoona pientä umpikujaan johtavaa polkua sai minut ihan sekaisin. Ja kun vihdoin pääsin takaisin kohtaan, jossa olen ollut aiemminkin, kävelin vielä kerran väärää tietä, samaa, jonne olen joskus aiemminkin vahingossa päätynyt. Koska olin ihan jäässä ja märkä, en tosiaan nauttinut harhailuistani. Ja oli niin liukasta, etten uskaltanut edes kokeilla juoksua, katsotaan, jos lähden vielä illemmalla uudelleen ulos. 

Nyt on todella ankea olo. Minulla kylmyys ja kosteus saa aikaan todella turvattoman ja surullisen olon, kun taas kuivassa ja lämpimässä tunnen olevani turvassa ja suojassa, henkisestikin. Pystyn esimerkiksi yöllä nostamaan mielialaani ihan vain täyttämällä kuumavesipullon, saan jotain "lohtua" siitä, että vieressä on jotain lämmintä ja turvallista. No, vaihdoin kuivat vaatteet päälle ja tein lämmintä kahvijuomaa, ehkä kohta piristyn. Ja täällä sisällä sateen ropina ja tuuli kuulostavat aika kodikkailta. Mutta syksy on vihdoin tullut, siitä ei ole epäilystäkään. :)

Sekin vaikuttaa, että olen nukkunut ihan hirveän huonosti viime aikoina ja väsyneenä minulla on aina herkemmin kylmä ja alakuloinen olo. Heräilen öisin koko ajan, enkä saa nukuttua ja olen taas tullut levottomaksi melatoniinista, joten olen nyt ottanut vain puolikkaan. Sehän aiheuttaa (ainakin minulla) välillä sellaisen oudon levottoman olon ja se on ihan hirveä tunne, joten yritän nyt selvitä puolikkaalla toistaiseksi. Varsinkin viikonloppuna oli kotona ihan hirveästi tekemistä, tuntui kuin olisin ollut jonkinlaisella työleirillä ja heräilin öisin miettimään, mitä kaikkea pitäisi tehdä ja miten ehdin tehdä kaiken. Ja aivan kuin ei muutenkin olisi ollut tarpeeksi tekemistä, lauantaina yksi äidin ystäväpariskunta tuli hakemaan minua kanssaan sienestämään, enkä kehdannut kieltäytyä. Saimmekin suuren sadon, mutta niiden laittamisessa meni taas muutama tunti lisää. Ja sienestämiseenkin meni poikkeuksellisen paljon aikaa, koska vanhempani soittelivat viiden minuutin välein. Nuo äidin ystävät ovat todella mukavia ihmisiä, mutta heillä on ikävä tapa yrittää listiä toisensa säännöllisin väliajoin, joten vanhempani ei tykkää, että menen heidän kanssaan sieneen. Vaikka eivät he ole tietääkseni koskaan kenellekään ulkopuoliselle tehneet mitään, eivätkä muuten ole mitenkään väkivaltaisia. Ja kun he toistensakin kanssa epäonnistuvat joka kerta, niin ehkä he eivät ole siinäkään niin tosissaan. :) Tai ainakin luulisi, että kun ampuu toista kolme erillistä kertaa lähietäisyydeltä ja edelleen vaimo on elossa, ei sitä ole tarkoittanut tosissaan. Tosin hänen vaimollaan on huomattavasti enemmän yritystä, hän on muun muassa puukottanut miestään, työntänyt hänet alas portaista ja myrkyttänyt hänet. Mutta elossa ja yhdessä ovat molemmat edelleen. Tosirakkautta, kenties.

Joka tapauksessa, viikonloppu oli vähän ahdistava, kun en ehtinyt yhtään vain olla tekemättä mitään. Minä voin ihan hyvin olla koko päivän tekemättä kerta kaikkiaan mitään, en edes pukeudu, makailen vain sohvalla ja luen. Esimerkiksi joulun aikaan vietän monta päivää niin. Vaikka sitten taas omalla asunnollani välillä ihan kiipeilen seinille, kun ei ole mitään tekemistä. Se on kai vähän ajoittaista. Tai molempia pitää olla sopivasti.

Mutta nyt alkaa jo olla ihanan lämmin, vaikka hiukset on edelleen märät. Ja ostin matkalla kreikkalaisen salaatin, voisin mennä herkuttelemaan sillä. :)

Mukavaa syksyistä viikkoa! :)


keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Negatiivinen voima

Ulkona on ihan kummallinen ilma, jotenkin pysähtynyt ja vuodenajaton. Tuntui ihan kesältä, vaikka kai selkeästi onkin syksy. Edellisviikonloppuna kotona katselin, ettei ole yhtään vielä keltaisia lehtiä puissa, mutta viime viikonloppuna niitä olikin jo ainakin puolet. Hassua, miten yhtäkkiä vuodenajat loppujen lopuksi vaihtuu. Ja sunnuntaina oli juuri sellainen syyspäivä, joita jaksan aina hehkuttaa, aurinko paistoi, mutta iho viileni. Olin monta tuntia ulkona, otin porkkanat ja punajuuret ylös ja muutenkin laitoin puutarhaa syyskuntoon. Ja nautin pimeistä öistä. :)

Yhdestä äidin ystävästä on tulossa ensimmäistä kertaa mummo ja hän on siitä aivan innoissaan, eikä enää muusta puhukaan. Se on todella raskasta äidilleni ja minusta tuntuu ihan hirvittävän pahalta, etten voi antaa äidilleni lapsenlasta. Se oli suurin piirtein hänen suurin unelmansa, kuten tietysti minunkin ja minusta on kauheaa tuottaa hänelle näin suuri pettymys. Pahinta on se, kun ihmiset kyselee häneltä, miksen ole naimisissa tai miksei minulla ole lapsia; ei tietenkään minulle tutut ihmiset, he tuntevat minut ja näkevät, ettei tällä ulkonäöllä miestä saada, mutta sellaiset puolitutut, jotka tietävät, että äidilläni on ikäiseni tytär, mutteivät ole tavanneet minua. Äiti on ihan epätoivoissaan, kun ei tiedä, mitä sanoisi heille. Äiti aina raportoi minulle näistä kyselyistä, samoin siitä, kun ihmiset kyselevät työtilanteestani ja en tiedä tarkoittaako hän sitä niin, mutta minusta ne kuulostaa syytökseltä. Ihan sama, miten hyvällä tuulella olen tai miten hyvä päivä minulla on ollut, tieto noista kyselyistä pilaa poikkeuksetta ainakin loppupäivän. Varsinkin yksi äidin ystävä kysyy joka ikinen kerta äidin nähdessään, olenko saanut töitä ja olen jo oppinut kammoamaan ajatustakin siitä, että äiti näkee hänet. Mutta tuo lapsiasia on vielä pahempi, koska työttömyyttäni äiti vain häpeää, mutta tiedän, miten kovasti hän olisi halunnut lapsenlapsia. Minun on muutenkin vaikea kestää vanhempieni pahaa mieltä tai heille tapahtuvia pahoja asioita, mutta kun aiheuttajana olen minä itse, se tuntuu sietämättömältä. Minusta tuntuu kuin olisin jonkinlainen rangaistus, joka heille on lähetetty edellisissä elämissä tehdyistä pahoista töistä. On raskasta elää sen kanssa, etten tuo mitään positiivista kenenkään elämään, vähän kuin olisin jonkinlainen... en edes tiedä mikä, jonkinlainen "negatiivinen voima", en edes ihminen.  

Sanomattakin kai selvää, että minulla oli kurja yö, jota seurasi kurja päivä. Näin painajaista ja herätessäni tunsin olevani niin yksin, kuin ihan oikeasti olisin ainoa ihminen maailmassa. Olen yleisesti ottaen todella tottunut ja sopeutunut olemaan yksin, mutta yöt on joskus vaikeita. On kai luonnotonta ihmiselle elää täysin ilman minkäänlaista fyysistä kontaktia toiseen ihmiseen ja joskus se on sietämätöntä. Mutta tiedän kyllä, että tämä tunne menee taas ohi. Minulla on taas vähän sellainen olo, ettei mikään tule koskaan järjestymään, en tiedä miksi nyt, kun niin pitkään on mennyt niin hyvin. Toivon, että tämä on jonkinlainen poikkeustilanne, eikä ahdistukseni taas palaa. Yhtä pahana kuin se oli pari vuotta sitten, en kestä sitä enää toista kertaa. Mutta katsotaan nyt. Toivon vain, ettei äiti aina raportoisi minulle muiden ihmisten sanomisia, ei minun tarvitse kuulla enää muilta, mikä luuseri olen. Tiedän itsekin enemmän kuin hyvin.

Nilkka tuntuu jo melkein tavalliselta, luulen, että uskallan loppuviikosta jatkaa juoksuharjoituksiani. Tosin kahdella minuutilla, yritän sitä kolmea sitten ensi viikolla. Nyt tällä hetkellä joku neljä minuuttia tuntuu aika mahdottomalta, joten luulen, että toistan tätä kahta tai maksimissaan kolmea aika kauan.

Minun pitäisi saada painoa liikahtamaan alaspäin, olen ollut samassa painossa jo kohta vuoden. Ei tämä nyt rehellisesti sanoen mikään katastrofi ole tämäkään, jokin osa minusta on kuitenkin hirveän tyytyväinen jo siihen lievään ylipainoonkin ja pysyn tässä painossa, vaikka välillä tulee vähän herkuteltuakin. Ehkä se on osa ongelmaa, olen edelleen jonkinlaisissa epätodellisissa fiiliksissä siitä, että saavutin "vain" lievän ylipainon ja se, että vielä laihtuisin lisääkin, tuntuu jo ihan hullulta. Mutta kun asetin aikanaan sen tavoitteen seiskaviiteen, haluaisin sen kyllä saavuttaakin. Ja olisihan pienempi paino aina parempi. Ja olenhan minä kuitenkin edelleen kiistatta lihava. Minusta tavallaan tuntuu kuin olisin luisunut samaan tilanteeseen kuin ennen leikkausta, sillä erotuksella, että määrät on pienempiä. Joka päivä alkaa hyvin, mutta sitten illalla sorrun napostelemaan vähän kaikenlaista, niin ettei sitä laihtumiseen tarvittavaa kalorivajausta synny. Ja sekin on tavallaan ristiriitaista, koska ennenhän se sortuminen tarkoitti aivan järjetöntä määrää roskaruokaa ja herkkuja, nyt se on enemmänkin jotain voileipää tai joskus tietysti ihan jotain herkkuakin. Ole myös alkanut käymään vaa'alla todella harvoin, kun lukemat ei ole muuttuneet niin pitkiin aikoihin, olen jotenkin unohtanut sen tavan käydä vaa'alla kymmenen kertaa päivässä. Hyvä jos käyn pari kertaa kuussa, heinäkuussa en tainnut käydä kertaakaan! Siksi tuo edistymisvälilehtikin on jäänyt ihan retuperälle ja siksi kun sitä edistystä ei ole. Mutta laitan jossain vaiheessa silti kuvia, koska ainakin minusta itsestäni tuntuu, että läski on vaihtanut paikkaa. :D Minusta alavartaloni on pienentynyt, mutta vatsani kasvanut! Voi se silti olla vain suhteessa toisiinsa.

Mutta nyt kämppikseni tuli vihdoin ulos kylppäristä, hän oli siellä noin viikon, joten menen äkkiä suihkuun, ennen kuin hän menee sinne uudelleen. :D Hauskaa loppuviikkoa! :)

tiistai 16. syyskuuta 2014

Tiesinhän minä...

Yritin eilen juosta kolmea minuuttia, mutta nyrjäytin nilkkani noin kahden kohdalla. Tämä taitaa olla kyllä tuhoon tuomittu yritys, kun nilkkani ovat niin heikot, että kävelykin on haasteellista. :/ Parantelen nilkkaa nyt varmaan tämän viikon ja yritän sitten taas ensi viikolla. Muutenkin kyllä luulen, että kolme minuuttia on liikaa, se kaksikin tuntui viime viikolla olevan ihan siinä rajoilla. Ja sovitaan, että vaikka käytän sanaa "juoksu", kaikki ymmärtää, että tarkoitan enemmänkin sellaista Aku Ankasta tuttua eteenpäin raahautumista kävelyä nopeampaan tahtiin... :D Mietin jotain tekniikoita sitten joskus. :D Minua oikeasti harmittaa, että vaikka meillä koulussa oli joka kirottu kevät kuusi viikkoa maastojuoksua liikuntatunneilla, niin meille ei opetettu siellä mitään. Me vain juoksimme ympäri pururataa ja joskus opettaja otti aikaa. Tai ne juoksivat, jotka pystyivät, me jotka jouduimme välillä kävelemään, saimme kuulla siitä loputtomiin. Liikunnanopettaja oli sadistinen narttu, joka teki aina hirveän numeron siitä, jos joku ei pystynyt tekemään kaikkea, mitä hän käski. Olin siinä roolissa aika usein... Se oli niin noloa! Olin kömpelö ja huonokuntoinenkin ja minusta kaikki siinä tilanteessa oli hirveää ja hän ei tosiaan tehnyt sitä helpommaksi. En voinut sietää häntä ja luulen, että tunne oli molemminpuolinen. Olin hyvä ainoastaan uinnissa ja kerran hän tokaisi, että osaat sinäkin sentään jotain, hän oli jo menettänyt toivonsa. :D No, eipä se uintitestistä saatu kymppi silti nostanut arvosanaani kuutosesta. Yhtenä vuonna lintsasin liikuntatunneilta niin paljon, että jouduin suorittamaan niitä koulun ulkopuolella. Mikä sinällään oli ihan sama, kun kerran joka tapauksessa kävin uimassa, niin sain ne merkinnät sieltä. Mutta nyt jälkeenpäin ajattelen, että se olisi ollut hyvä tilaisuus oppiakin jotakin. Kotikunnassani on esimerkiksi hyvin varusteltu sali, mutta sen sijaan, että olisimme edes kokeilleet niitä laitteita, jouduimme vuorotellen tekemään vatsalihasliikkeitä kaikkien katsellessa ja opettajan laskiessa, montako pystyimme tekemään. En kyllä ymmärrä, miksi sitäkin varten oli pitänyt varata sali, kai sen olisi voinut tehdä missä vain. Ainoastaan yhtenä vuonna hänen äitiyslomansa aikana meillä oli sijainen, joka opettikin jotain, mutta silloin sali oli remontissa, joten emme silloinkaan oppineet käyttämään laitteita. Silloin kuitenkin teimme erilaisia juttuja maastojuoksutunneilla, mutta olin siinä vaiheessa niin tympiintynyt koko juoksuun, että ilman ajatusta tein parhaani mukaan, mitä käskettiin vilkuillessani toisella silmällä kelloa.

Omalla kohdallani koululiikunnan ärsyttävyyttä lisäsi se, että asuin niin kaukana koulusta, että suurimman osan vuotta kuljin kouluun bussilla. Liikuntahallille oli matkaa noin puolitoista kilometriä ja me bussilla kulkijat tietysti kävelimme sen, kun ei ollut pyörää. Opettajien mielestä 15 minuuttia oli täysin riittävä aika suihkussa käymiseen(suihkuja oli koko ryhmälle 5), kuivatteluun, pukeutumiseen ja takaisin koululle kävelemiseen ja joka kerta, kun myöhästyi, sai merkinnän ja kuudesta myöhästymismerkinnästä tunnin jälki-istuntoa. Koska sain melkein joka viikko kaksi myöhästymismerkintää, pääsin viettämään laatuaikaa jälki-istunnon parissa aina kolmen viikon välein. No, totta puhuen useamminkin, mutta se onkin sitten ihan toinen juttu. Ja, kun kerran kuljin bussilla kouluun, bussi oli jo ehtinyt lähteä, kun pääsin jälki-istunnosta ja äitini joutui hakemaan minut. Minä siis vihasin koululiikuntaa koko sydämestäni ja varsinkin maastojuoksusta se vieroitti minut koko elämäkseni. Tai niin ainakin luulin, katsotaan nyt... :)

Suunnattoman kiitollinen olen kuitenkin siitä, että pojat ja tytöt siirrettiin yhteisille liikuntatunneille vasta vuosi sen jälkeen, kun pääsin lukiosta. Se olisi ollut hirveä kokemus... En tiedä, mitä opettajat ovat ajatelleet niin tehdessään, mutta voin kuvitella millaista se on niille, jotka saavat jo valmiiksi kuulla kaikenlaista huutelua. Varsinkin uimatunnit on varmasti hirveitä. Minulle on jäänyt mieleeni, kun yhtenä keväänä oli niin lämmintä, että menimme rantaan uimaan. Jos olisin tiennyt, että sinne tulee pojatkin, olisin keksinyt minkä tahansa tekosyyn, mutta siinä vaiheessa, kun tajusin, se oli jo myöhäistä. Jouduimme seisomaan uimapuvuissa rannalla kahdessa rivissä, tytöt edessä, opettajan selittäessä jotain loputtomiin ja koko ajan takanani tietyt pojat huutelivat kommentteja ahteristani ja vartalostani ja läskeistäni. Se on varmasti nöyryyttävin yksittäinen kokemus, jonka muistan kouluajoilta. Tässä kohden minulla tosiaan kävi tuuri, kun liikuntatunnit onneksi oli vielä silloin erikseen tytöillä ja pojilla.

Minusta tuntuu, että kauhean monella on huonoja muistoja koululiikunnasta. Se on todella sääli, koska siellähän voisi oppia perusteet koko elämän kestävälle liikuntaharrastukselle. No olipas mahtipontisen kuuloinen lause :D, mutta tarkoitan, että nyt näin "vanhana" tuntuu, että joutuisi monta asiaa aloittamaan ihan alusta. Tai olisihan niitä nyt tietysti itsekin voinut opetella, mutta kun koululiikunta oli pakollista ja sitä kesti vuosia, olisi sen ajan voinut mielestäni käyttää hyödyllisemmin. Juuri vaikka salin suhteen tuntuu aika hullulta, ettei minulla ole aavistustakaan, miten niitä laitteita käytetään, vaikka kävin viisi vuotta liikuntatunneilla hallissa, jossa oli erinomainen sali. En nyt salilla käymisestä olisi muutenkaan kiinnostunut, mutta minusta koululiikunnasta olisi voinut saada irti paljon enemmän. Onko liikunnanopettajat muuten ihan oikeita opettajia? Tiedän, että se sijainen ei ainakaan ollut, mutta koulumme poikien liikunnanopettaja opetti muutakin, joten hän varmaan oli... En kuitenkaan usko, että kenenkään mielestä paras tapa opettaa maastojuoksua on käskeä juosta 45 minuuttia ympyrää ja seisoa ympyrän laidalla huutelemassa niille, jotka kävelee välillä. :D Tutustuin myöhemmin sijaiseen muussa yhteydessä, joten tiedän, ettei hänellä ollut minkäänlaista koulutusta silloin, mutta hän silti opettikin jotakin, toisin kuin vakituinen opettaja. No, ehkä kuitenkin pääsen eroon maastojuoksutraumoistani ja jonain päivänä vielä juoksen. Ja jos niin käy, lupaan, että menen juoksemaan kotikuntani pururadalle kokonaiseksi 45 minuutiksi! :D

Kävin eilen tarjoustalossa ja siellä oli jo ensimmäiset joulutavarat esillä... Syyskuun viidestoista... Lyhtyjä ja kynttilöitähän on ollut jo pitkään, mutta nyt oli ihan koristeitakin. Taisi olla viime vuonnakin tarjoustalo ensimmäinen, jossa oli joulutavaraa hyllyissä. Tykkään kyllä joulusta, mutta tämä on aivan liian aikaista. Ja se on ärsyttävää, että jos siellä näkee jotakin, josta pitää, se on pakko ostaa jo nyt, koska ei sitä sitten enää lähempänä joulua ole. Edellisvuonna himoitsin Stockmannin jouluosastolta vaikka mitä, mutta ajattelin, että ostan vasta lähempänä joulua. Eikä siellä sitten enää ollut mitään jäljellä! Viime vuonna päätin, että ostan ajoissa, mutta viime vuoden valikoimissa ei ollut mitään, mitä olisin halunnut. Ei sillä, että tarvitsisin uusia joulutavaroita, mutta aina löytyy jotain niin ihanaa, että on ihan pakko saada. 

Kissoista pienimmän ja uuden kollin suhde taitaa olla muuttumassa vakavaksi! Meillä on kuistille kissanluukku, mutta siitä eteenpäin pitää käydä avaamassa ovi ja kun heitä kissittää, he kaikki popsahtavat peräkanaa luukusta sisään kuin lottopallot, kolme peräkkäistä popsahdusta. (Tai oikeastaan pops, pops, njiiiiiiihhPOPS, koska kolli on läski :/). Sunnuntai-iltana huutelin heitä aika myöhään ihan väsyksissä, enkä niin kiinnittänyt kunnolla huomiota ja kun kaikki olivat tulleet, sanoin äidille, että kaikki kolme on nyt sisällä. Sitten aloin miettiä, että hetkinen... Kaikki kolme? Menin perässä katsomaan ja siellähän oli kolmen oman lisäksi se kolli, joka on alkanut seurustella pienimmän kanssa. Ihan kesynä kerjäsi ruokaa muiden mukana, kunnes koirani tuli toisesta huoneesta ja sitten kissaparkaa vietiin. Siis koirani ei tehnyt mitään, hän ei ole vähääkään aggressiivinen muita eläimiä kohtaan, mutta kissa pelästyi, kun näki hänet. Rikkoi luukunkin mennessään... No, ehkä oma kolli mahtuu siitä nyt paremmin sisään... Yhtenä päivänä kissoista keskimmäinen meni ulos luukusta täsmälleen samaan aikaan, kuin kolli oli tulossa sisälle ja siihenhän he juuttuivat. Nauroin niin paljon, etten pystynyt auttamaan, he olivat niin koominen näky. Keskimmäisestä kissasta näin vain häntäpään, joten en tiedä hänen ilmeestään, mutta kollilla oli sellainen tyynen rauhallinen ilme, joka kertoi, että voi kai tässäkin nukkua. Keskimmäinen sitten onnistui kiemurtelemaan itsensä irti. Kerran vuosia sitten löysin kollin yhdestä komerosta, jossa hän oli pudonnut ylösalaisin sellaisen koritelineen ja kaapin seinän väliin, eikä taatusti olisi päässyt omin avuin irti. Hän oli täydessä unessa! Häntä ei ihan pikkujutut haittaa, mitä tulee nukkumiseen ja syömiseen. :) 

Mutta menen nyt vähän kävelemään, jos tuo nilkka ei liikaa vaivaisi. Se ei onneksi nyrjähtänyt kovin pahasti, mutta sen verran, etten ainakaan tänään uskalla edes yrittää juosta. Mutta ulkona on aivan ihana ilma, joten voin ainakin rauhallisesti kävellä, jos en muuta. :)

tiistai 9. syyskuuta 2014

Ensimmäinen askel

Tänään lenkillä käydessäni juoksin hiukan. En paljoa, mutta hiukan kuitenkin. Yhdellä vakioreiteistäni on sellainen metsäinen osuus, jossa käy vain muita lenkkeilijöitä(tänään olin luonnollisestikin yksin) ja juoksentelin sen osuuden. Se oli juuri sopivasti kaksi minuuttia, joten juoksin sen kolmesti, mutta aina välillä kävellen. Olen katsellut netistä juoksukoulujen ohjelmia ja ne yleensä alkaa kahdesta minuutista, joten siitä ajattelin aloittaa, mutta muuten kyllä ajattelin lisätä vain minuutin viikossa, koska en todellakaan pysty mihinkään tuntiin kymmenessä viikossa, mitä joissain kaikkein optimistisimmissa luvataan. Ja jos minuuttikin viikossa tuntuu liialta, toistan tarvittavan kauan sitä minuuttimäärää johon pystyn. Sen jälkeen pidän taukoa niin kauan, kuin murtuneen jalkani parantuminen kestää, aloitan alusta, sen jälkeen pakollinen nilkan nyrjähdyksestä seuranneen kaatumisen aiheuttaman aivotärähdyksen aiheuttama tauko, taas aloitus alusta, murran tällä kertaa toisen nilkkani ja sen jälkeen päätän, että juoksu ei ole minua varten. Mutta ainakin ensimmäiseen murtumaan saakka jatketaan! Arvauksia siitä tapahtuuko se jo ensi viikolla? :) Katsoin kyllä netissä jotain nilkkatukia, jotka auttaisivat, onko kenelläkään mitään tietoa/kokemusta sellaisista?

En olisi vielä muutama vuosi sitten voinut edes kuvitella, että jonain päivänä haaveilisin juoksemisesta, mutta ajatus on ollut päässäni jo jonkin aikaa. Pidän luonnosta ja kävelemisestä, joten juoksu tuntuu sopivalta jatkolta ja se on ilmaista ja sitä pystyy ainakin suurimmaksi osin harrastamaan yksin piilossa. Mutta katsotaan nyt, miten tämä sujuu. Olen myös huomannut laihtumisen myötä, että jaksan tehdä asioita ihan eri tavalla kuin ennen. Tavallisessa arjessahan minulla ei koskaan ollut mitään ongelmia, kaiken normaaliin elämään kuuluvan jaksoin tehdä ihan hyvin, mutta kaikessa vähän poikkeavammassa eron huomaa. Ennen luulin, että jos tekee koko päivän jotain raskaampaa, vaikka siivoaa joulun aikaan useamman kymmenen tunnin päivän tai pesee ison kasan mattoja, on ihan normaalia olla illalla väsynyt ja jalkojen ja selän kuuluu hiukan särkeä. Nyt olen ihan normaali tuollaisenkin päivän jälkeen, en ole väsynyt, eikä mihinkään satu. Valitettavasti se kyllä myös saa aikaan tunteen, että olen ollut laiska! :D Mutta muuten se on positiivinen muutos, jota en osannut edes odottaa. Olin tosin todella hämmentynyt, kun aina toisinaan luen iltalehdestä (netistä, en tiedä onko ne erilaisia paperilehdessä) juttuja laihduttajista ja joskus siinä oli nainen, joka oli laihduttanut, mutta ollut aloittaessaankin normaalipainoinen ja hän kertoi, että lihavampana hän ei jaksanut tehdä mitään, ei edes leikkiä lapsensa kanssa. Eihän se voi olla mahdollista? Koska minä olen sentään painanut 120 kiloa, enkä silloinkaan kokenut, etten jaksaisi ihan tavallisia asioita. Tuntuu aika oudolta, ettei normaalipainoinen jaksaisi tehdä mitään. Joka tapauksessa, jaksan nyt paremmin. Ja saan aivan suunnatonta iloa siitä, miten helppoja portaat on nykyään! Ennen tuntui, että oikeasti kuolen, mutta nyt jaksan kiivetä kaikki arjessani olevat portaat(ja muistutan, että asun hissittömän talon viidennessä kerroksessa) ilman lepotaukoja. Koska olen tottunut kanniskelemaan läskejä mukanani, sanoisin, että jopa hengästyn vähemmän kuin moni muu!

Olen muuten ehkä saattanut kasvaakin lisää. Minulle on jo vuosia huomauteltu, että olen pidempi kuin äitini, mitä olen pitänyt mahdottomana, koska luulin itse olevani 165 senttiä pitkä ja äitini olevan 174 cm pitkä. Mutta ilmeisesti minä olen kasvanut ja hän kutistunut, koska jos seisomme vierekkäin, en ainakaan ole lyhyempi. Silloin tikinpoistossa hoitaja sanoi, että olisin 167, 2 cm, mutta mietin, että koska nojasin päätäni taaksepäin(koska ison ahterini takia pääni oli noin metrin päässä seinästä!!), ehkä se mittasysteemi laski liian alas. Nyt teimme kotona niin, että seisoin seinää vasten ja pidin viivainta suorana pääni päällä ja mittasimme sen kohdan seinästä. Ja joka kerta saimme tulokseksi muutaman millin yli 169 cm! Mikä on aika hassua, koska ennen tuota 167,2 cm unelmapituuteni oli 168 cm, mutta kun sain kuulla, että olenkin melkein niin pitkä, aloin unelmoida 170 sentistä. Nyt kun kasvan vielä muutaman millin, olen unelmapituudessani. Ja mikä parasta, laskeehan tämä bmi:tänikin! :D Mutta voiko painonlasku tuoda lisää pituutta, onko lihavat ihmiset jotenkin kasassa painon takia? Mahdollistahan se varmaan on, koska paino lisää rasitusta niveliin ja nehän on jossain määrin joustavat. Jos niin on, pääsen varmasti vielä 170 senttiin, jos onnistun laihtumaan. Minähän en vieläkään oikein näe itseäni pienempänä, mutta näen itseni nykyään pidempänä, joten ehkä se ei olekaan pelkkää kuvitelmaa.

P.s. Kissoista pienimmällä on ensimmäinen poikaystävä! Minun pikkuiseni on kasvanut aikuiseksi, snif! Näin heidän muutama päivä sitten hierovan poskia yhteen pellon reunassa ja äsken, kun soittelin äidille, hän kertoi, että kolli oli käynyt ihan ovelta hakemassa meidän neitimme ulos! Tosin taitaa olla kollille tiedossa ikävä yllätys, kun hän hoksaa, että hänen tyttöystävänsä on leikattu... Jokaisen uroksen pahin painajainen! :)

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Vähän liian villi pohjola...

Tai enhän minä pohjoisessa asu, mutta... Eikö joskus ollut joku tv- sarja, jonka nimi oli villi pohjola? En kyllä tiedä, liittyikö se mitenkään eläimiin... Meilläpäin on viime vuosina alkanut liikkua runsaasti susia ja jotenkin olen jo tottunut niiden läsnäoloon. Kauniita eläimiähän ne ovat ja yhtä rohkeaa yksilöä lukuun ottamatta karttavat ihmisiä. Muutama vuosi sitten myös tapettiin karhu ehkä viiden kilometrin päässä kotoamme, enkä siitäkään erityisesti häiriintynyt. Mutta nyt karhu on alkanut liikkua ihan talon ympäristössä ja naapurimme löysi tapetun hirven ehkä sadan metrin päästä kotoamme. Jonkin petoihmisen mukaan se on karhun tappama. En sinällään pelkää omasta puolestani, mutta lemmikkieni puolesta olen huolissani. Koirani juoksentelee valoisaan aikaan taloamme ympäröivässä metsässä ja tähän asti olen ajatellut, ettei ainakaan karhu tulisi näin lähelle asutusta. Meillä on kyllä aidattu osa pihasta juuri koirien turvallisuuden takia, mutta hän tykkää juosta vapaana metsässä. Täytyy kai kieltää häntä menemästä metsään. Hän on vielä niin seurallinen, että ihan varmasti hän vain ajattelisi, että onpas iso koira ja menisi tekemään tuttavuutta. Ja yksi päivä äitini oli nähnyt, kun kaksi isoa haukkaa oli kierrellyt kissoista pienimmän ympärillä. En tiedä olisivatko ne yrittäneet napata kissan, äiti oli käynyt hakemassa hänet sisälle. Pidän kyllä luonnosta ja eläimistä, mutta haluaisin kotimetsiimme lähinnä peuroja ja söpöjä jänöjä ja ehkä siilin, joka voisi asustaa siinä siilinpesässä, jonka lapsena tein. Söpöjä, pörröisiä ja harmittomia eläimiä. Karhut ja sudet ja suuret haukat voisi asua vähän syrjemmässä.

Muuten on ollut ihan tavallinen tylsä viikonloppu. Ellei lasketa sitä, että sytytin äitini palamaan. Mutta muuten ihan normi juttuja, siivosin eilen melkein koko päivän ja perjantai-iltana leikkasin ruohon ja pesin keittiön matot. Äitini raapi maalia irti jostain kaapista ja menin auttamaan häntä hetkeksi. Minulla oli sellainen kuumailmapuhallin(jolla sattumoisin sytytin jo aiemmin palamaan sen oman kaappini, josta irrotin maalia, ehkä minun pitäisi luopua sen käytöstä...) ja äidilläni oli jalassa sellaiset housut, joissa oli sivuissa reisiin saakka ulottuvat vetoketjut, joiden alla oli jonkinlaista verkkoa, jota osoitin vahingossa kuumailmapuhaltimella ja se syttyi palamaan! Onneksi se paloi ihan hetkessä ja myös sammui itsellään verkon loppuessa! Isot liekit tuli, mutta se oli niin hetkessä ohi, ettei onneksi jaksanut sytyttää itse housuja, eikä äiti saanut kovin pahoja vammoja. Olen itseni sytyttänyt muutaman kerran palamaan, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun sytytin jonkun toisen. Onneksi ei käynyt pahasti!

Sää on muuten ollut aivan ihana, juuri sellainen, minkä takia pidän syksystä niin kovasti. Vielä on aika lämmin, mutta jos aurinkoa riittää, saamme ehkä juuri sellaisen kirpeän viileän syksyn, joka on paras mahdollinen vuodenaika. Ja tiedän sanoneeni tämän jo monta kertaa, mutta odotan niin malttamattomana joulua! Toivottavasti se olisi yhtä ihana kuin viime vuonna ja myös luminen tällä kertaa! Olen jo ostanut ensimmäiset joulukoristeetkin, tosin ebaystä. Ostin myös vihdoin sellaiset pallovalot, joita olen jo vuosia himoinnut, mutten ole raaskinut ostaa. Tosin siis jostain Kiinasta ja alle kympillä, en niitä aitoja, mutta ihan kivat nekin on. Kyllä niistä lähemmin tarkasteltaessa näkee, ettei ne ole kovin laadukkaat, mutta valaistuna ne ovat todella nätit. Ja aivan ihanan väriset, otin luonnonvalkoisia, vaaleanpunaisia ja pinkkejä palloja. Yllättäin... :)

Mutta nyt pitää mennä etsimään syötävää, en ole vielä syönyt mitään. Vanhemmillani on vieraita, jotain miehiä, joita en tunne ja olen piilotellut huoneessani koko aamun. Nyt he vihdoin taitavat olla lähdössä, joten pääsen aamupalalle. Mukavaa sunnuntaita! :)

maanantai 1. syyskuuta 2014

Duckface

Tein eilen itselleni kotitekoisen huultenkohotuksen ja jo on näky! Otin alas sellaista ihan kevyttä pyöreää kukille tarkoitettua palloa, joka putosi suoraan naamaani ja sattui ihan hitosti. Verta vuosi neljästä kohtaa ja hammas tuli vähän huulesta läpi. Minkä ajattelin olevan tämän tarinan loppu, kunnes aamulla katsoin peiliin. Huuleni on turvonneet aivan valtaviksi, ihan kuin sellaisilla ikääntyneillä tähtösillä, joilla kauneusleikkaukset on menneet totaalisesti överiksi. Koomista vaikutelmaa korostaa se, että vasen puoli on turvonneempi kuin oikea. Tämä vahvistaa päätöstäni siitä, että Botox on ehdottomasti tärkeysjärjestyksessä aiempi hankinta kuin Restylane. :D

Tänään on sopivasti syyskuun ensimmäinen ja maanantai, joten pystyykö kukaan huomenna/ensi viikolla/ ensi kuussa laihdutuksen aloittava jättämään huomiotta moisen sattuman. Yritän jälleen kerran aloittaa dieetin(aluksi tavoitteena pysytellä vain alle 1000 kcal:n), olla täysin ilman herkkuja(ainakin syyskuun ajan, nyt alkajaisiksi) ja käydä lenkillä ihan joka päivä. Kaikkein skeptisin olen tuon viimeisen suhteen, varsinkin lauantai on sellainen päivä, etten saa millään potkittua itseäni lenkille. En edes muista, milloin olisin käynyt lauantaina lenkillä. No, ehkä sitten lupaankin vain käydä kuutena päivänä viikossa lenkillä. Mutta ruoan suhteen yritän saada itseni kuriin, minulle on tullut paha tapa napostella iltaisin kaikenlaista asiaankuulumatonta.

Minulle tulee välillä myös ihan hirveitä himoja johonkin tiettyyn ruokaan. Useamman kerran kohteena on ollut appelsiinimehu, jota himoitsin välillä ennen leikkaustakin. Eikä se ole sellainen himo kuin vaikka herkkuja kohtaan, vaan enemmänkin kuin ihan kauhea jano, mutta kohteena on tosiaan jokin ruoka tai tietysti tässä esimerkissä mehu. Joulun jälkeen söin monen vuoden tauon jälkeen purkkikaupalla raejuustoa, keväällä himoitsin viinirypäleitä(kerran juoksin viittä vaille 11 siwaan, koska en yksinkertaisesti uskonut kestäväni aamuun saakka ilman!), alkukesästä taas appelsiinimehua ja nyt mustikoita! Vaikka muutenkin mustikat on hyviä, nyt ne maistuvat aivan käsittämättömän herkullisilta ja se niiden himoitseminen ja syöminen tosiaan tuntuu siltä, kuin olisi kuolemaisillaan janoon ja saisi raikasta, puhdasta vettä. Se on outo tunne. En tiedä kertoisiko se jonkinlaisesta vitamiininpuutteesta, vaikka otan kyllä vitamiinipillerin joka päivä. Minusta oli mielenkiintoista, kun jossain lehdessä oli juttu, että mitä himoitsemamme ruoat kertovat elimistöstämme ja siinä sanottiin, että hiilareiden himo kertoo tryptofaanin puutteesta ja tryptofaanin puute taas aiheuttaa unihäiriöitä ja laskee mielialaa. Luin lisää tryptofaanista ja sen saaminen lihaa syömättömillä on kuulemma heikkoa. Toisaalta juon kyllä paljon maitoa, josta sitä myös saa. Se vain, että kun näitä mitä kaikkien pitäisi syödä ruoka-aineita on niin kauhean paljon, ettei kukaan pysty syömään sellaista määrää ruokaa. Mutta erilaisia pähkinöitä ja siemeniä syön muutenkin ja banaaneja myös, niissä pitäisi kummassakin olla paljon tryptofaania. Ja voisin myös kokeilla syödä taateleita, joskin ne ovat ällöttävän makeita.  

Ehkä luotan liikaa purkista saatuihin vitamiineihin, nehän eivät ole ollenkaan sama asia, kuin ravinnosta saatu... Joskushan jopa sanotaan, että niistä on enemmän haittaa kun hyötyä. Mutta olen aina pitänyt syömistä hankalana ja kaiken tarpeellisen saaminen pelkästä ravinnosta tuntuu aika mahdottomalta tehtävältä. Ehkä niitä pitäisi vaihdella eri päivinä... Leikkauksen takia suuret määrät kasviksia on ainakin poissa laskuista, mutta marjoja voisin syödä enemmän, samoin hedelmiä ja myös jotain yrttejä voisi ostaa.

Mutta, tavoite syyskuulle on jokin aivan uusi lukema vaa'alla. Tuossa oikealla olevassa tickerissä näkyy alin paino, johon olen päässyt, joten toivon pääseväni sen alle. Ja myös täysin herkuton syyskuu olisi toiveissa, katsotaan, miten se sujuu. Minulla ei nyt tällä hetkellä ole mitään herkuksi laskettavaa kotona ja yritän olla ostamatta mitään. :)

Ihanaa syksyä! :)