tiistai 9. syyskuuta 2014

Ensimmäinen askel

Tänään lenkillä käydessäni juoksin hiukan. En paljoa, mutta hiukan kuitenkin. Yhdellä vakioreiteistäni on sellainen metsäinen osuus, jossa käy vain muita lenkkeilijöitä(tänään olin luonnollisestikin yksin) ja juoksentelin sen osuuden. Se oli juuri sopivasti kaksi minuuttia, joten juoksin sen kolmesti, mutta aina välillä kävellen. Olen katsellut netistä juoksukoulujen ohjelmia ja ne yleensä alkaa kahdesta minuutista, joten siitä ajattelin aloittaa, mutta muuten kyllä ajattelin lisätä vain minuutin viikossa, koska en todellakaan pysty mihinkään tuntiin kymmenessä viikossa, mitä joissain kaikkein optimistisimmissa luvataan. Ja jos minuuttikin viikossa tuntuu liialta, toistan tarvittavan kauan sitä minuuttimäärää johon pystyn. Sen jälkeen pidän taukoa niin kauan, kuin murtuneen jalkani parantuminen kestää, aloitan alusta, sen jälkeen pakollinen nilkan nyrjähdyksestä seuranneen kaatumisen aiheuttaman aivotärähdyksen aiheuttama tauko, taas aloitus alusta, murran tällä kertaa toisen nilkkani ja sen jälkeen päätän, että juoksu ei ole minua varten. Mutta ainakin ensimmäiseen murtumaan saakka jatketaan! Arvauksia siitä tapahtuuko se jo ensi viikolla? :) Katsoin kyllä netissä jotain nilkkatukia, jotka auttaisivat, onko kenelläkään mitään tietoa/kokemusta sellaisista?

En olisi vielä muutama vuosi sitten voinut edes kuvitella, että jonain päivänä haaveilisin juoksemisesta, mutta ajatus on ollut päässäni jo jonkin aikaa. Pidän luonnosta ja kävelemisestä, joten juoksu tuntuu sopivalta jatkolta ja se on ilmaista ja sitä pystyy ainakin suurimmaksi osin harrastamaan yksin piilossa. Mutta katsotaan nyt, miten tämä sujuu. Olen myös huomannut laihtumisen myötä, että jaksan tehdä asioita ihan eri tavalla kuin ennen. Tavallisessa arjessahan minulla ei koskaan ollut mitään ongelmia, kaiken normaaliin elämään kuuluvan jaksoin tehdä ihan hyvin, mutta kaikessa vähän poikkeavammassa eron huomaa. Ennen luulin, että jos tekee koko päivän jotain raskaampaa, vaikka siivoaa joulun aikaan useamman kymmenen tunnin päivän tai pesee ison kasan mattoja, on ihan normaalia olla illalla väsynyt ja jalkojen ja selän kuuluu hiukan särkeä. Nyt olen ihan normaali tuollaisenkin päivän jälkeen, en ole väsynyt, eikä mihinkään satu. Valitettavasti se kyllä myös saa aikaan tunteen, että olen ollut laiska! :D Mutta muuten se on positiivinen muutos, jota en osannut edes odottaa. Olin tosin todella hämmentynyt, kun aina toisinaan luen iltalehdestä (netistä, en tiedä onko ne erilaisia paperilehdessä) juttuja laihduttajista ja joskus siinä oli nainen, joka oli laihduttanut, mutta ollut aloittaessaankin normaalipainoinen ja hän kertoi, että lihavampana hän ei jaksanut tehdä mitään, ei edes leikkiä lapsensa kanssa. Eihän se voi olla mahdollista? Koska minä olen sentään painanut 120 kiloa, enkä silloinkaan kokenut, etten jaksaisi ihan tavallisia asioita. Tuntuu aika oudolta, ettei normaalipainoinen jaksaisi tehdä mitään. Joka tapauksessa, jaksan nyt paremmin. Ja saan aivan suunnatonta iloa siitä, miten helppoja portaat on nykyään! Ennen tuntui, että oikeasti kuolen, mutta nyt jaksan kiivetä kaikki arjessani olevat portaat(ja muistutan, että asun hissittömän talon viidennessä kerroksessa) ilman lepotaukoja. Koska olen tottunut kanniskelemaan läskejä mukanani, sanoisin, että jopa hengästyn vähemmän kuin moni muu!

Olen muuten ehkä saattanut kasvaakin lisää. Minulle on jo vuosia huomauteltu, että olen pidempi kuin äitini, mitä olen pitänyt mahdottomana, koska luulin itse olevani 165 senttiä pitkä ja äitini olevan 174 cm pitkä. Mutta ilmeisesti minä olen kasvanut ja hän kutistunut, koska jos seisomme vierekkäin, en ainakaan ole lyhyempi. Silloin tikinpoistossa hoitaja sanoi, että olisin 167, 2 cm, mutta mietin, että koska nojasin päätäni taaksepäin(koska ison ahterini takia pääni oli noin metrin päässä seinästä!!), ehkä se mittasysteemi laski liian alas. Nyt teimme kotona niin, että seisoin seinää vasten ja pidin viivainta suorana pääni päällä ja mittasimme sen kohdan seinästä. Ja joka kerta saimme tulokseksi muutaman millin yli 169 cm! Mikä on aika hassua, koska ennen tuota 167,2 cm unelmapituuteni oli 168 cm, mutta kun sain kuulla, että olenkin melkein niin pitkä, aloin unelmoida 170 sentistä. Nyt kun kasvan vielä muutaman millin, olen unelmapituudessani. Ja mikä parasta, laskeehan tämä bmi:tänikin! :D Mutta voiko painonlasku tuoda lisää pituutta, onko lihavat ihmiset jotenkin kasassa painon takia? Mahdollistahan se varmaan on, koska paino lisää rasitusta niveliin ja nehän on jossain määrin joustavat. Jos niin on, pääsen varmasti vielä 170 senttiin, jos onnistun laihtumaan. Minähän en vieläkään oikein näe itseäni pienempänä, mutta näen itseni nykyään pidempänä, joten ehkä se ei olekaan pelkkää kuvitelmaa.

P.s. Kissoista pienimmällä on ensimmäinen poikaystävä! Minun pikkuiseni on kasvanut aikuiseksi, snif! Näin heidän muutama päivä sitten hierovan poskia yhteen pellon reunassa ja äsken, kun soittelin äidille, hän kertoi, että kolli oli käynyt ihan ovelta hakemassa meidän neitimme ulos! Tosin taitaa olla kollille tiedossa ikävä yllätys, kun hän hoksaa, että hänen tyttöystävänsä on leikattu... Jokaisen uroksen pahin painajainen! :)

10 kommenttia:

  1. Tsemppiä juoksuun! 2minuuttia on jo tosi hyvä, itse aloitin muistaakseni 20 tai 30sekunnilla... :D Mutta oli mahtava huomata kuinka nopeasti sitä kehittyi! Muutamassa viikossa meni jo 8minuuttia!

    Voi muuten hyvin olla että olet kasvanut pituutta. Painon laskiessa varmaan selkä ja niska suoristuu ja ryhti oikenee. Näin kuvittelisin! :) Sunhan pitää sitten muuttaa tuota tickeriäsi, jotta saat alemman bmi:n uudella pituudella ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, mutta ei sillä hölkyttelyllä kyllä mitään taitopisteitä saada... :D Toivottavasti kuitenkin jonain päivänä voin sanoa, että kävin lenkillä ja tarkoittaa sillä juoksua!

      Ryhti varmaan onkin suoristunut! Mutta mittasimme vaikka kuinka monta kertaa ja pakko se on uskoa, että olen melkein 170 cm pitkä! Mikä muuten nostaa normaalipainon rajankin melkein 72 kiloon! Tosin en oikein tiedä, että voiko tätä nyt kutsua viralliseksi pituudeksi, kun tosiaan äidin kanssa mittailtiin... Mutta kesällä lupasin kasvaa 15 senttiä, kun kerran laihtuminen ei onnistu, niin tämä on hyvä alku!

      Poista
  2. Heh, tolleen mullakin juokseminen alkoi. :) Parista minuutista, pitkän kypsyttelyn jälkeen. Keveitä (kilo)metrejä!

    Miksen minä ole kasvanut millimetriäkään?! Yhyhyhyyy, epäreilua!

    Ps. vähänkö nauroin ääneen tuolle edellisen tekstisi "sytytin äitini palamaan, muuten ihan normijuttuja" -kohdalle. xD Rakastan siun tapaa ilmaista asioita! Musta huumori on parasta. Ja minulla on erittäin kieroutunut huumorintaju. Mutta en minä asialle nauranut (itseasiassa vähän järkytyin ennen kuin luin, ettei mitään vakavaa onneksi sattunut), vaan ilmaisulle. Oot tosi hauska! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pienestä se kai pitää aloittaa. :)

      Ehkä sinä vielä kasvat?!! Tai sitten sinut on alunalkaen mitattu liian pitkäksi ja oikeasti oletkin kasvanut! :)

      Tarkoituksella kirjoitin sen noin. :) Mutta onneksi ei tosiaan käynyt pahasti! Minullakin on aika vinksahtanut huumorintaju, välillä saan selitellä sanomisiani sen takia! Kiitti! :)

      Poista
  3. "Tuhannen virstan matka alkaa yhdestä askeleesta".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Siltä se kyllä tuntuu tällä hetkellä, mutta ehkä se siitä... :)

      Poista
  4. Tämä oli iloinen uutinen :)

    Mä olen itse aloittanut aerobisen kuntoni kohottamisen maaliskuussa. Jouduin syksyllä tekemään astmatestejä, ja rasituskoe (6-8 minuutin juoksu täysillä) oli kerrassaan karmeaa! Sain juuri ja juuri hölkyteltyä kuusi minuuttia, ja koska ilmat olivat jo niin viileät, oireitakin tuli. Luulin joutuvani tekemään kokeen keväällä uudestaan, joten aloin harjoitella kuntosalilla crosstrainerilla. Sitten sain tietää, ettei koetta tarvitsekaan tehdä uudestaan, mutta olinpahan päässyt jo mukavasti alkuun :)

    Mä en ole uskaltanut kokeilla oikeaa juoksemista, koska niveleni kipeytyvät niin herkästi eikä meillä päin oikein ole maastoa, jossa voisin juosta "salassa" (katuja pitkin en voisi kuvitella hölkkääväni...). Mutta on tosi hienoa huomata hapenottokyvyn paraneminen! Ja on mulla sellainen tunne, että jos joutuisin vaikka kipaisemaan bussipysäkille, se sujuisi jopa helposti ;) Nämä ovat itsestäänselviä asioita, mutta kun on aina ollut huonokuntoinen, on jotenkin vaikea uskoa, että myös mun kuntoni voi todella nousta (ja vaikka miten hyväksi, jos vain jaksan yrittää)!

    Toivottavasti sulla säilyy ja kasvaa tuo liikkumisen ilo ja vältyt pahemmilta vammoilta! Ja vaikka taukoja tulisi ja tuleekin, niin sitten vaan jatkamaan, ei se kunto hetkessä katoa :) Ja onnea uudesta pituudestasi :D Ja pusuja kissoille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, huomasin tämän vasta nyt, se ei ilmeisesti tullut sähköpostiini... Anteeksi! :/ Tai sitten se hukkui kaikkiin niihin roskapostiviesteihin, joissa kysyttiin, haluanko pidemmän peniksen... En juuri nyt, mutta ehkä jonain päivänä...

      Kuusi minuuttia on jo paljon! Olin ihan mielettömän tyytyväinen kahteenkin, kun en tosiaan ole missään hyvässä kunnossa. Kiva kuulla, että sinulla on kunto kasvanut jo noinkin "lyhyessä" ajassa! Jospa minullakin joskus... :I)

      Minäkään en todellakaan kehtaisi juosta julkisella paikalla, mutta tuolla tosiaan on yksi paikka, jossa voin juosta rauhassa. Tosin sielläkin välillä on muita lenkkeilijöitä. Mutta kun juoksen vain lyhyitä pätkiä, voin ajoittaa ne niin, ettei ole muita paikalla. En sitten tiedä miten käy, jos joskus pystyn pidempään juoksuun, mutta ehkä sitten jo kehtaan juostakin...

      Kiitos! En tiedä miten pitkäksi vielä päädyn, jos pituus lisääntyy aina painon laskiessa. Jos nyt saan painon vielä joskus laskuun! :/

      :)

      Poista
    2. Ei hätää :) Ja eihän sun ole pakko vastata heti, vaikka näkisitkin viestin.

      Se kuusi minuuttia oli äärimmäistä kärsimystä, johon en olisi ikinä suostunut ilman lääkärin määräystä! ;D Ja kylmyyden takia tuntui, että keuhkot repeävät... En tiedä, osaisinko koskaan nauttia juoksemisesta, mutta sopivalla crossarilla (jotkut on kauhean epämukavia, polveenkin alkoi koskea – mutta toiset taas ihanteellisia liikeradan ja mittojen puolesta) kunnon rääkki tuntuu jopa hyvältä! Mutta meni siinä tovi, ennen kuin minäkään uskalsin sinne salille...

      Uudempaan postaukseesi:
      Voi sinä ja sun koipes! Helposti vammautuvana tiedän turhautumisen tunteen... Ja liikuntatuntitraumat on tuttuja mullekin, mutta meidän opettajat ei sentään olleet noin julmia :/ Kamalinta oli pesäpallo, jalkapallo, koripallo, lentopallo... kaikki joukkuelajit, joissa sai kuulla kunniansa, kun ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä milloinkin. Tai jos tiesikin, ei osannut :( Eikä se tonniviissatanenkaan herkkua ollut, opettaja taisi lopettaa ajanotonkin ennen kuin me hitaimmat taaperrettiin maaliin ;)

      Tsemppiä!

      Poista
    3. No ei, minusta on epäkohteliasta olla vastaamatta, mutta joskus vain jää joku viesti huomaamatta. :/ Tosiaan, kun yleensä näen ne sähköpostista, mutta tuosta roskapostin määrästä on tullut ihan vitsi, kun joskus saatan aamulla herätä ja katsoa, että blogissani on sata uutta kommenttia ja sitten ne kaikki on kirjoitettu englanniksi, eikä kirjoittajalla selvästikään ole hajuakaan siitä, mistä minä bloggaan. :D Joskus sitten vain poistan ne kaikki, enkä huomaa, että siellä oli oikeakin kommentti joukossa.

      No varmasti olikin! Apua, voin kyllä kuvitella! Minulla epäiltiin nuorena rasitusastmaa ja minun piti joutua myös johonkin tuollaiseen testiin, mutta se sitten jostain syystä jäi. Koulun maastojuoksutraumojeni takia pelkäsin sitä ihan kuollakseni. :D Mutta kiva kuulla, että olet uskaltautunut salille ja jopa tykkäät siitä!

      Nämä minun nilkkani ovat kyllä niin ärsyttävät. En edes tiedä kuinka monta kertaa elämässäni olen nyrjäyttänyt nilkkani. Ja saan myös todella helposti rakkuloita, joten jalkani ovat hankalat.

      Olisimmekin saaneet joskus pelata jotakin, mutta kuntotestiä toisen perään! Talvella pojat sai pelata jääkiekkoa, me sirklasimme ja sirklasimme ja sirklasimme. Ja jostain syystä en koskaan oppinut kunnolla sirklaamaan, kaikesta harjoittelusta huolimatta. :D Tykkäsin kyllä luistella, lapsena luistelin paljon ja nykyään päätän joka syksy, että tänä talvena luistelen, mutta... En tiedä, miksi ei tule mentyä, meillä kotona olisi ihan lähellä lampikin, jossa voisi luistella. Ja asunkin ihan kentän vieressä. Se kynnys aloittaa vain on ihan valtava jostain syystä. :/

      Kiitti, sinne myös! :)

      Poista