keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Rankka viikko :/

Näin yksi yö unta, että olin luokkakokouksessa (oletettavasti koska äidin yksi kaveri puhui luokkakokouksesta, itse en ikimaailmassa menisi luokkakokoukseen!) ja kaikki olivat niin menestyneitä ja onnellisia, kaikki paitsi minä. Unesta jäi jotenkin säikky olo, kaupungilla pelkään koko ajan, että törmään johonkin tuttuun. Vaikka en edes tiedä, asuuko kukaan vanha koulukaverini samassa kaupungissa. Mutta se on todella epämiellyttävä tunne, enkä tunnu nyt pääsevän siitä eroon. Se oli jotenkin niin todellinen uni, varsinkin, kun kaikki luokallani olleet ovat pärjänneet hyvin elämässä, olen ehdottomasti se luokan luuseri. Pelkään muutenkin, että törmään johonkin vanhaan tuttuun kotipaikkakunnallani käydessäni ja tämä vain vahvisti sitä pelkoa. Jos käyn vaikka kaupassa, olen aina todella varuillani, yritän olla todella tietoinen ympäristöstä, jotta ehdin piiloutumaan, jos näen jonkun tutun. Ja sitten uni vaihtui ja näin unta, että joku oli varastanut tätini vessanpytyn ja tuonut ison saavin tilalle. Siitä en sentään saanut mitään traumoja. :)

Olen ollut viime aikoina aivan käsittämättömän tylsistynyt, varsinkin omalla asunnollani ollessani. Elämä tuntuu juuri nyt todella synkältä ja merkityksettömältä ja minua itseänikin pelottaa ne hetket, jolloin todella vahvasti haluaisin vain päästä pois. Ne ovat tulleet erilaisiksi kuin ennen, jotenkin paljon konkreettisemmiksi ja realistisemmiksi. Kuin jotenkin olisin menettämässä hallinnan, kuin se olisi vähemmän oma päätökseni ja enemmän... En tiedä mitä, ehkä väistämätöntä. En aio tehdä mitään, mutta olen todella väsynyt ja kyllästynyt. En ole missään samanlaisessa kuopassa, kuin joskus pari vuotta sitten, mutta kaikki tuntuu niin turhalta Minulla ei enää ole mitään odotettavaa ja minusta tuntuu hyvin vahvasti, että olen saanut tarpeekseni. En ole mitenkään hirvittävän onneton tai ahdistunut, olen vain niin käsittämättömän tylsistynyt, enkä näe mitään muutosta tulevaisuudessa, joten minusta tuntuu, että olemassaoloni on täysin järjetöntä. Olen väsynyt olemaan aina yksin, olen väsynyt unelmoimaan asioista, joiden tiedän olevan mahdottomia, olen väsynyt katselemaan sivusta muiden elämää. Olen väsynyt olemaan kateellinen ja toivomaan, että minullekin voisi tapahtua jotain mukavaa ja olen väsynyt yrittämään huolehtia velvollisuuksista, kun niiden vastapainona ei ole mitään kivaa. Olen väsynyt tuntemaan olevani ulkopuolinen, se omituinen friikki, joka ei tiedä elämästä mitään. Olen väsynyt tuntemaan syyllisyyttä ja olemaan huolissani ja häpeämään itseäni ja esittämään kuin kaikki olisi hyvin ja kuin olisin normaali ja kuin minulla olisi elämä tai tulevaisuus tai edes toivoa. Olen väsynyt reagoimaan kuin piiskattu eläin joka kerta, kun joku kysyy minulta jotain elämästäni. Tässä tämä minun elämäni nyt on. Enkä minä halua sitä. Tiedän, että se on kiittämätöntä ja tiedän, että on ihmisiä, jotka eivät saa elää, vaikka haluaisivat, mutta... En voi tälle tunteelle mitään. Eikä tämä nyt ole mikään hätähuuto, en aio tehdä mitään, se on vain hyvin vahva tunne, josta en pääse eroon. Se on myös hyvin houkutteleva tunne. Ja samaan aikaan kuolema silti pelottaa minua. Varsinkin vanhempieni kuolema, mutta myös omani. On kuitenkin niin outo ajatus, etten enää olisi olemassa. Alan ajatella vanhempiani ja koiraani ja kissojani ja sitä, mitä heille tapahtuisi ja tunnen niin hirveää syyllisyyttä siitä, että tunnen näin, että olen niin itsekäs ja itsekeskeinen. Mutta olen niin väsynyt ja kyllästynyt. Ja minua pelottaa, miten vahva se tunne on. Minua pelottaa, että ehkä jonain päivänä se on ylitsepääsemättömän vahva.

En tiedä, miksi tunnen nyt näin, kun kevät ja kesä menivät niin hyvin. Yleensä syksy on minulle helpointa aikaa, mutta pari viime viikkoa ovat olleet vaikeat. Minusta tuntuu, etten pysty vaikuttamaan näihin tunteisiin ja ajatuksiin, ne tulevat ja menevät oman mielensä mukaan. En tiedä, onko se totta, mutta mikään mitä olen yrittänyt, ei ole auttanut. Eikä se ole edes kausittaista, mielialani saattaa laskea hetkessä, kunnes se taas alkaa nousta, ilman mitään järkevää syytä. Minulla saattaa olla ihan hyvä päivä, mutta yksi ainoa satunnainen tapahtuma tai vaikka vain ajatus pystyy laskemaan mielialani pohjamutiin. Ja sitten on taas aikoja, kun en näe valonpilkahdustakaan missään, kaikki tuntuu toivottomalta. Olisi ehkä helpompaa, jos tietäisin, miksi, jos olisi jokin konkreettinen syy, josta seuraa mielialan lasku tai jokin konkreettinen keino, jolla se nousisi. Mutta en koskaan tiedä, menen illalla nukkumaan, eikä minulla ole aavistustakaan heräänkö aamulla ihan hyvällä mielellä vai kurjaan tunteeseen vai aivan hirveään ahdistukseen, joka saattaa olla ohi päivässä tai jatkua päiviä tai viikkoja. Ainoa minkä tiedän, on se, että omalla asunnollani oloni on aina pahempi kuin kotona ja että toisilla ihmisillä on vaikutusta, joskus hyvään suuntaan, joskus huonoon. Ihmiskontaktit yleensä auttaa, mutta jos niihin liittyy kyselyitä elämästäni ja asioistani, ne laskevat mielialani todella nopeasti. Nykyään kammoan vanhempieni ystävien näkemistä, koska he aina kysyvät jotain, enkä tiedä, mitä sanoa. Joten äitini puuttuu tilanteeseen, keksii tekosyitä tai suorastaan valehtelee ja tunnen niin hirveää syyllisyyttä ja häpeää. Sellaiset ihmiskontaktit, jossa vain puhutaan yleisesti, eikä huomio ole minussa, kuten nyt vaikka kielikurssi, parantavat mielialaani, mutta jos taas huomio on yhtään minussa, ahdistus ja jännitän ja mielialani laskee.

Hyvä puoli on se, että viime päivinä olen ollut poikkeuksellisen ruokahaluton. Eilen en syönyt paljon mitään, en vain pystynyt syömään, se tuntui hyvin vahvasti vastenmieliseltä. Jos sitä jatkuisi, ehkä saisin painon vihdoin laskusuuntaan. Olin hereillä vielä neljältä aamulla ja minulla oli ihan hirveä nälkä, mutta en noussut ylös syömään. Aamulla ei enää ollut nälkä, mutta pakotin itseni syömään hiukan puuroa. Mikä vain pahensi ruokaa kohtaan tuntemaani vastenmielisyyttä ja sai vatsani tuntumaan epämiellyttävän täydeltä. Täytyy yrittää juoda paljon vettä ja olla nyt pakottamatta itseäni syömään, en tosiaan tällä painolla ainakaan kuole aliravitsemukseen... Olen alkanut ajatella, että jos en kohta pysty laihduttamaan näitä loppuja kiloja, ehkä minun on pakko alkaa harkita laihdutuksen lopettamista. Vaikka se on aika pelottava ajatus, ottaen huomioon, että koko aikuisikäni niin suuri osa "elämästäni" on pyörinyt laihdutuksen tai ainakin laihdutushaaveiden ympärillä. En tiedä, miten reagoisin, jos ihan oikeasti lopettaisin laihduttamisen, jos ihan oikeasti ajattelisin olevani sen suhteen nyt valmis. Tai pystyisinkö siihen edes. Olen monta kertaa ajatellut, että jos en johonkin tiettyyn aikaan mennessä onnistu laihduttamaan, niin luovutan, mutta en koskaan ole silti luovuttanut. Nuorena ajattelin, että jos en onnistu laihtumaan siihen mennessä, kun olen 30, tapan itseni. No, en tappanut. Olen aina liittänyt laihtumiseen niin paljon muitakin asioita, vaikka tiedän, etteivät ne ole realistisia, mutta ajatus laihtumisesta on silti aina antanut minulle toivoa. Vaikka oikeastihan en luopuisi mistään, vain siitä ajatuksesta.

Toisaalta, onpahan edes yksi konkreettinen asia, jonka tavoittelemiseen voi keskittyä ja johon saa laitettua aikaa ja energiaa. Harmi vain, että tunnen itseni niin täysin luuseriksi, kun en vain onnistu. :D Mutta jos nyt vihdoin  pystyisin pudottamaan muutaman kilon, jos vastenmielisyys ruokaa kohtaan jatkuu. Olisi kyllä todellakin jo aika! Joulukilot sain pois alkuvuodesta, mutta uusiin lukemiin en ole yltänyt melkein vuoteen! Ehkä yritän vielä jouluun saakka ja sitten mietin tilannetta uudelleen...

Minulla on tosiaan ollut rankat pari viikkoa, mutta ehkä mielialani tästä nousee. Ensi viikon olen kotona, koska vanhempani menevät pariksi päiväksi lomalle ja jään hoitamaan eläimiä. Kotona on aina parempi olla kuin omassa asunnossani, vaikka yksin siellä oleminen onkin todella outoa! 

Mutta yritän nyt mennä lenkille, sen kuulemma pitäisi nostaa mielialaa. En kyllä koskaan ole huomannut sellaista vaikutusta, mutta ei siitä haittaakaan ole. :) Toivottavasti teillä muilla on mukava syksy ja nautitte tästä ihanasta syksyisestä säästä! :)

4 kommenttia:

  1. Itse olen myös piilotellut kaupassa hyllyjen välissä! Nyt ulkomailla en niinkään mutta Suomessa poiketessa päädyn edelleen välttelemään millon ketäkin. On se kai vähän koomista :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se taida ihan täyspäisen hommaa kyllä olla! :D Mutta en vain jaksa selitellä elämääni. Tai sen puutetta.

      Poista
  2. On ihan luonnollista kaivata ihmisuhteita ja kontakteja. Minä luulisin, että elämästäsi tulisi paljon parempaa, jos hakeutuisit terapiaan. Sen kautta alkaisit todennäköisesti ajan kanssa uskoa, että olet älykäs, hauska ja mielenkiintoinen ihminen, jolla on muille ihmisille paljon annettavaa. Vain sinä voit muuttaa elämäsi suuntaa. Voit olla sivussa omasta elämästäsi ja murehtia kaikkea mitä menetät. Mutta miksi tekisit niin? Ja mitä menetettävää sinulla on? Toimi nyt ja sinulla on vielä aikaa saada kaikki mitä toivot ja mistä haaveilet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan se jossain määrin kyllä auttaisi, mutta minä vierastan ajatusta siitä, että puhuisin tuntemattomalle(tai kenellekään, itse asiassa!), varsinkin kun olen niin tottunut pitämään kulisseja yllä ja epäröin myös siihen vaadittavan sitoutumisen takia. Ja rahankin. Ei se varmasti ainakaan pahentaisi tilannetta, mutta alan kyllä olemaan aika vanha suurempiin muutoksiin. Ja vaikka minulla on huonoja hetkiä ja päiviä (ja viikkoja ja pari vuottakin taisi olla jossain välissä :)) olen kuitenkin kohtuullisen sopeutunut "elämääni".

      Poista