torstai 30. lokakuuta 2014

Halloween

Tämä viikko on ollut kamala. Ahdistaa ja yöt vietän nukkuen katkonaisesti ja heräillen painajaisiin. En tiedä miksi, ei minulla taaskaan ole mitään hyvää syytä siihen. Viikonloppuna on vielä edessä "kaksi sunnuntaita". :/ Voiko olla mitään pahempaa! :/ Olen aina inhonnut sunnuntaita, päänikin on aina kipeä sunnuntaisin. En tiedä, miksi niitäkin pitää tunkea kaksi yhteen viikonloppuun... Ja vaikka kuinka yritän hokea itselleni, että on lauantai, silti minusta tuntuu sunnuntailta.

Ruoankin suhteen tämä viikko on mennyt ihan metsään ja sekin ahdistaa. Olin kaksi viikkoa todella tiukalla herkkulakolla, ei mitään hyvää, ei edes kahvijuomaa, eikä limsaa, mutta tällä viikolla olen ostanut joka päivä (!!) tomaattimozzarella-patongin ja juonut limsaakin. :/ Harmittaa oma heikkouteni. :/ Tietysti lakko olisi katkennut nyt viikonloppuna leivonnaisten myötä, mutta tarkoitus oli viettää täysin herkuton kuukausi. Eka viikko meni vähän sinnepäin, mutta sitten onnistuin olemaan kaksi viikkoa täysin ilman mitään hyvää ja olin jo optimistinen. Maanantaina kävelin 16 kilometriä syötyäni pelkän aamupalan ja olin tarpeeksi typerä mennäkseni ruokakauppaan nälkäisenä ja siellähän silmäni osuivat niin ihanan näköiseen tomaattimozzarellapatonkiin... Siihen oli kohdistettu sellainen valokeila, jossa leijui glitteriä ja sillä hetkellä, kun silmäni osuivat siihen, alkoi kuulua taivaallista musiikkia(mielestäni vähän pakkomyynninmakua kauppiaan osalta...) ja siihenhän minä sorruin. Se ei tosin selitä, miksi sorruin myös tiistaina ja eilen... Mutta ne ovat niin ihania, vaaleaa leipää ja majoneesiä ja mozzarellaa... Ja noin miljardi kaloria. :/ Tänään en osta! Ihan varmasti en! Todennäköisesti en... Onkohan ne vielä siellä samalla hyllyllä? :D (Oikeasti, en osta!)

Joulu tuntuu edelleen jotenkin epätodelliselta... Kaupat on täynnä koristeita, mutta en vain pysty kunnolla käsittämään, että jouluun on oikeasti alle kaksi kuukautta. Tänä vuonna oli uutuutena (?) hopeanvärisiä tekokuusia, mutta ei vieläkään pinkkejä tai vaaleanpunaisia. :/ Olin ihan aidosti pettynyt, olin ihan varma, että tänä vuonna vihdoin saisin vaaleanpunaisen pikku kuusen. Tilaisin ebaysta, jos ei tulisi postikulut niin kalliiksi. Tosin toin jo meille kotiin kuusen sisälle, ihan pikkuruisen kylläkin. Meillä oli koko viime syksynkin pieni kuusi ruukussa, se on todella kaunis, vähän kuin huonekasvi.

Olen kuitenkin tehnyt jouluostoksia, lahjat on jo aika hyvällä mallilla, olen jo ostanut kaiken aikomani toiselle vanhemmalleni ja koiralleni, äidille ostan vielä muutaman lahjan ja kissojen leikkitunnelit on tilaamatta. Ja pari uutta jouluvaloakin ostin, joka vuosi on saatava jotain uutta. Kävin eilen lelukaupassa etsimässä itselleni lohikäärmettä Shcleichin eläinasetelmaani varten, mutta ne oli ihan liian isoja muihin verrattuna. En hoksannut kokoeroa netissä niitä katsoessani, onneksi en tilannut sieltä. Haluaisin lisätä joukkoon jotain täysin asiaankuulumatonta, jotain, joka saisi katsojan ihmettelemään, mutta en sellaista, mikä heti pistää silmään. Kun tiedättehän, kun sisustamisessa sanotaan, että jos on vaikka merellinen teema, niin on parempi käyttää elementtejä, jotka vihjaa merellinen, eikä elementtejä, jotka huutaa merellinen. Tässä on ihan sama periaate, haluan jotakin, joka vihjaa että olen hullu, en jotakin, joka huutaa, että olen hullu.

Halloweenkin olisi tänä viikonloppuna. Ajattelin leipoa kaikenlaista kammottavaa (ei, se ei liity mitenkään Halloweeniin, vaan leipomistaitoihini :) ) ja tietysti koristella talon. Kuolema on riippunut eteisen katosta jo muutaman viikon. Minua tavallaan ärsyttääkin, että olemme ottaneet Suomeen tällaisen tänne täysin kuulumattoman juhlan, mutta toisaalta ne koristeet on niin hienoja. Olisin halunnut ostaa sellaisen ns. puolikkaan ruumiin (siis että näyttää siltä, kuin se olisi puoliksi hautautunut maahan), mutta äiti inhoaa kaikkia Halloween -juttuja ja se olisi kuulemma ollut liikaa. Harmi, että asun itse kerrostalossa, niin en voi tänne hankkia sellaista. Ebayssakin näin pari aivan ihanaa juttua, haamumorsiamen olisinkin hankkinut, ellei postikulut olisi olleet niin kalliit(paitsi ettei ne nyt enää olekaan...???) ja ihastuin myös tähän peruukkiin, mutta en viitsinyt siihenkään tuhlata rahaa vain siksi, että ottaisin yhden valokuvan, lähettäisin sen kaikille, jotka tunnen (ja tietysti teille tänne) ja sen jälkeen se pölyyntyisi kaapissa. Mutta tämän kuoleman ostin Punanaamiosta, se on oikeastaan varsin hieno. (Olisin halunnut myös tämän kyltin :D) Ja viime vuonna tein haamuja ja pyysin tätiäni virkkaamaan hämähäkinverkkoja, ne laitan esille. Ja ostin mustia kynttilöitä ja tein sokerimassahaamuja kakun koristeeksi.

Mutta nyt kauppaan, ostamaan tom... Ei kun rahkaa ja raejuustoa ja salaattia. :D (Ihan oikeasti en aio ostaa enää patonkia, mutta minulla ei ole mitään ruokaa, joten pakko mennä joka tapauksessa.) Hauskaa viikonloppua ja hyvää Halloweenia! :)

torstai 23. lokakuuta 2014

Ensilumi?

Vai lasketaanko se, jos sataa ihan pikkuruisia kiteitä, joita ei edes huomaisi, jos en olisi sattunut olemaan ulkona? Joka tapauksessa ne oli selvää lunta, vaikkei maahan jäänyt vielä mitään. Sen kunniaksi blogissakin sataa nyt lunta. :) Tästä jouluisesta taustastahan olette saaneet nauttia koko vuoden, yritin jossain vaiheessa vaihtaa sitä, mutten tykännyt mistään muusta vaihtoehdosta. Nyt se on onneksi taas ajankohtainen. 

Kävin aamulla lääkärissä ja sain reseptin vuodeksi eteenpäin, joten ei hätää. Olen todella helpottunut, en jaksaisi enää uudelleen niitä pahimpia aikoja. Samalla kävin tilaamassa samassa rakennuksessa olevasta hammashoitolasta ajan ja sain sen tälle iltapäivälle, kun oli joku peruustusaika! En ole yhtään henkisesti valmistautunut! :D En yleensä pelkää kipua, enkä hammaslääkäriä, mutta minulla on hammas, joka on vaivannut jo jonkin aikaa ja pelkään, että siihen joudutaan tekemään juurihoito. Se on tehty minulle kerran aiemmin ja se kipu oli jotain aivan käsittämätöntä! Pääsi kyllä varteenotettavaksi kilpailijaksi sappikipujen kanssa elämäni pahimmasta kivusta. Ja mikä kaikkein pahinta, en päässyt vakituiselle hammaslääkärillä, vaan jollekin miehelle! Tässä kohden olen kyllä käänteisesti seksistinen, haluan lääkäreideni ja hoitajieni ja kirurgieni ja hammaslääkäreideni olevan naisia! Oikeasti, se pelottaa minua vielä enemmän kuin mahdollinen juurihoito ja kipu! :D Minua pelottaa, että koska vastassa on mieshammaslääkäri, hän haukkuu minut maanrakoon, kun olen lihava ja hampaassani on jokin vialla. Pelottavia olentoja nuo miehet! :D

Huomenna on kaksi kuukautta jouluaattoon! Uskomatonta! Ja minä täytän 35 ensi vuonna!!! Ihan uskomatonta ja kammottavaa! Se kuulostaa niin vanhalta! Minusta edelleen kolmekymmentäkin kuulostaa hirveän vanhalta, saati sitten 35! En ole nuori enää minkään mittapuun mukaan! Kriiseilin iästäni kaikki kakkosella alkavat vuodet ja sitten 30 meni aika helposti, mutta luulen, että 35 tulee olemaan kova pala. 5 vuotta neljäänkymppiin! Miten tässä näin kävi?!! :D Yritän lohduttaa itseäni sillä, että näytän nuoremmalta, mutta onko sillä loppujen lopuksi mitään merkitystä... Toivon tosiaan, että alkon täti ilahduttaa minua tänäkin vuonna kysymällä papereita, kun menen ostamaan joululahjaviinejä. Petyn, jos ei kysy! :D Pitää sitten varmaan ostaa siwasta yksi siideri, siellä kysytään niiltä, jotka näyttää alle 30-vuotiailta, jos en enää mene Alkossa alle 25-vuotiaana. Tein niin kerran, ihan vain piristääkseni itseäni huonona päivänä ja sitten lopulta kaadoin sen siiderin viemäristä alas, kun se oli niin pahaa! :D Minulla muuten oli joskus pomo, joka ehti täyttää 50 niin, että vielä pyydettiin paperit. Hän kyllä olikin niin nuoren näköinen, eikä pelkästään nuoren, vaan enemmänkin teini-ikäisen näköinen. Olin itse 19(tai 20?) mennessäni hänelle töihin ja ensinäkemältä luulin, että hän on minua nuorempi. Vaikka miksi se edes tuntuu jotenkin lohdulliselta, jos näyttää nuoremmalta, kun kuitenkin tietää, ettei oikeasti ole... 

Mutta  nyt pitää mennä käymään Iittalaan, kun siellä on jonkinlaiset alennusmyynnit. Minulla on sinne lahjakortti, jossa menee kohta aika umpeen ja jotain pitäisi ostaa. Se on vain hankalaa, kun siellähän melkein kaikki maksaa enemmän kuin muissa kaupoissa, joten vaikka onkin se lahjakortti, niin normaalisti ostan aina sieltä, mistä saa halvimmalla. Vaikka periaatteessa saan ne tavarat "ilmaiseksi", niin silti tuntuu hölmöltä maksaa ylihintaa ja niinpä olen jo pitkään yrittänyt keksiä, mitä ostaisin ja käynyt siellä tuskailemassa moneen kertaan. Nyt vaihtoehdoiksi on rajautunut Iltalaulu -kuppi, joka maksaa 19,90, muualta saisin sen 14,35 € tai sitten niitä punaisia joulupalloja, joita on nyt 8 euroa paketti, mutta jotka nyt on vähän turhakkeita(vaikkakin nättejä) ja ostaisin ne enemmänkin siksi, että en halua jättää lahjakorttia käyttämättä. Mutta se on voimassa vielä vähän aikaa, joten mitä jos nyt ostan jommankumman noista ja sitten sinne tulisikin myyntiin jotakin, jonka oikeasti haluan ja joka on kohtuuhintainen?! Kyllä voi olla vaikeaa... :D

Mutta menen nyt taas tuskailemaan sinne(ne myyjät varmaan jo luulee, että olen ihan hullu... :D)

Hyvää viikonloppua! :)


keskiviikko 22. lokakuuta 2014

:)

Joulu oli tullut sekä Stockmannille että Sokokselle. En mitenkään hirveän innostunut ollut kummastakaan. Stockmannilla oli paljon kultaista ja vihreää, värejä, joista kumpikaan ei kuulu minun jouluuni. Kyllä sieltä varmasti jotain pientä tulee ostettua, joitain kivoja kuusenkoristeita siellä oli. Niissä on vain se ongelma, että jos niitä ostaa yhden tai kaksi, ne näyttää typeriltä, mutta suurempi määrä maksaakin sitten niin paljon, että raha tulee vastaan. Eikä joulukoristeet minusta ole kauhean laadukkaita. Minua harmittaa varmaan ikuisesti, kun joskus Wienissä himoitsin sellaisia lasisia maalattuja joulupalloja, mutta kun ne maksoi 20 euroa kappale, en raaskinut ostaa. Olin siellä vain viikonlopun ja koko matkabudjettini oli satanen, joten päätin, etten osta mitään kallista tai muutenkaan paljoa. Mutta edelleen harmittaa ne lasipallot. No, Wienin joulumarkkinat oli niin uskomattomat muutenkin, että aivan varmasti menen sinne vielä uudelleen jonain päivänä, jos vain mahdollista.  

Sokoksella oli sellaisia melkein jalkapallon kokoisia kuusenpalloja ja ne oli aika hienoja. Tosin en tiedä, mihin niitä voisi ripustaa. Ja siellä oli lasisia koristeita, joista pidin, mutta ne oli kokoonsa nähden kalliita. Jotain kristallista pitää kyllä ostaa, olen aina pitänyt kristallista. Ehkä olen turtunut, mutta muutama vuosi sitten olin jouluosastoilla kuin lapsi lelukaupassa. Nyt ne eivät oikein tehneet vaikutusta. Kävin taannoin katsastamassa Ikeankin joulun, mutta en innostunut niistäkään. Ne, mitkä näytti netissä hyvältä, eivät täyttäneet laatuvaatimuksiani ja ne ainoat koristeet, jotka olisin halunnut, olivat ilmeisesti jo loppu. Joulupaperia ostin ja kukkaruukkuja. Eipä silti, meillä kotona on niin paljon koristeita, että osa jää aina väkisinkin laatikoihin, joten ei niitä kyllä lisää tarvita.

Mutta ostin Schleichin metsäneläimiä ja tekolunta, ajattelin tehdä jonkinlaisen metsäneläinten joulu asetelman. Pitäisi vain löytää jonkinlainen kuusenkorvike, jonka ympärille eläimet sitten kerääntyvät viettämään joulua. Lapsi on kuulemma terve, kun se leikkii. :)

Minusta kyllä tuntuu vähän oudolta, että joulu on näin lähellä. Ihmisillä on jo jouluvaloja, ihan kynttelikköjäkin ja se tuntuu hieman kummalliselta, kun ihan juurihan oli heinäkuu ja kauhean kuuma ja nyt on kaksi kuukautta ja kaksi päivää jouluun. Joka vuosi sama juttu, odotan joulua innoissani ja sitten kun se lähestyy, menen paniikkiin ja toivon, että se olisi vielä vähän kauempana. Kai siksi, että tämä on suosikkiaikaani, syksy ja joulun odotus ja toisaalta joulua seuraa kammoamani kevät. Vaikka se oli ihan ok tänä vuonna, vuosien kokemuksen takia pelkään sitä silti. Ja olen ollut jotenkin alakuloinen tänä syksynä, enkä ole pystynyt nauttimaan siitä yhtä paljon kuin aiempina vuosina.

Ja mielialani vain laski, kun näin yksi yö unta, jossa toinen vanhempani kuoli ja siitä jäi ihan hirveä tunne! Se oli niin todellinen uni, siinä ei ollut mitään outoa, eikä mitään liioiteltua, eikä mitään, mikä viittaisi siihen, että se oli vain uni. Nyt se tuntuu muistolta ja se on ihan kauheaa. Olen tainnut ennenkin kertoa, että ilmeisesti sekoitan joskus unia todellisuuteen, koska minulla on hyvin eläviä muistoja asioista, joita ei koskaan ole tapahtunut. Joissain yhdentekevissä asioissa se on ihan sama (joskin välillä aika noloa), mutta nämä muistot pahoista asioista on kammottavia. Äiti vielä silloin aamulla soitti minulle aikaisin, heräsin siihen ja olin ihan varma, että se oli oikeasti tapahtunut. Nytkin minusta edelleen tuntuu siltä, vaikka näin hänet viikonloppuna. Mutta kun minä muistan, kun hän kuoli! Ei ole helppoa olla hullu. :/

Hulluudesta puheenollen, minulla on huomenna aika lääkärille ja pelkään, että hän ottaa lääkkeet pois, jos kerron, että kevät ja kesä oli niin helppoja, enkä oikein tiedä, mitä sanoisin. En tiedä mitkä olisi oikeat sanat kertomaan, että ne auttavat, mutta eivät niin paljoa, että uskaltaisin edes ajatella niistä luopumista. Niin lääkevastainen kuin olinkin, olen kuitenkin ollut todella tyytyväinen niiden vaikutukseen. En oikeastaan edes tajunnut, miten epänormaalia ahdistukseni oli, luulin, että minun elämäni nyt vain on näin synkkää ja ahdistavaa. Mutta se oli kamalaa, kun ihan oikeasti tuntui mahdottomalta ajatukselta selviytyä aamuun saakka. Nyt minulla on alakuloisia päiviä ja ahdistustakin, mutta se ei enää saa sellaisia mittasuhteita, että se nielaisee kaiken muun, eikä yhtä ainoaa valonsädettäkään pilkistä mistään. Se on hallinnassa. Lääkkeillä. Ja siksi en halua luopua lääkkeistä. Sain paljon kritiikkiä negatiivisuudestani ja olenkin perusluonteeltani negatiivinen, mutta kun päivästä ja vuodesta toiseen elää maailmassa, jossa ei ole minkäänlaista toivon pilkahdustakaan missään, on aika vaikeaa olla positiivinen. Enkä minä ole positiivinen vieläkään, mutta koen, että ainakin lyhyellä aikavälillä selviän. Kun ennen en uskaltanut ajatella seuraavaa minuuttia pidemmälle, se on suuri asia.

Mutta eiköhän se huomenna jotenkin järjesty. Toivottavasti. :) Nyt imuroimaan ja suihkuun, pitää herätä aikaisin. :) 

maanantai 13. lokakuuta 2014

Läskipossu

Täällä taas. :) Ulkona sataa ja mietiskelin kävellessäni, että kuinkahan moni muu saa ihan vilpitöntä iloa siitä, että taivaalta tipahtelee vesipisaroita. :) Olen ollut nyt paremmalla mielellä ja se on ihan selkeästi johtunut juuri syksystä ja ihanan syksyisestä säästä. Toivon, että viime viikkojen alakulo olisi ohimenevää, enkä ainakaan olisi menettänyt syksyjä. Mutta alan tuntea hiukan paniikkia lähestyvästä joulusta, kun ulkona alkaa jo näkyä jouluvaloja ja kaupoissa on jo joulu. Rakastan kyllä edelleen joulua, mutta se myös pelottaa minua ja minusta juuri tämä odotus on aivan ihanaa, vielä tähän aikaan vuodesta joulu on ihan täydellinen. Tosin viime vuonna se oli oikein ihana oikeastikin. 

Olen monta kertaa puhunut siitä, että minulla läskit kerääntyy kasvoihin ja että painonlasku ei näy kasvoista siinä määrin, kuin olin toivonut ja olen ajatellut, että ottaisin havainnollisia kuvia, mutta en ole saaanut aikaiseksi (kuten en niitä "edistymis"kuviakaan, sori...). Mutta nämä äitini minusta ja kissasta kirjaa lukemassa ottamat kuvat järkyttivät minua syvästi, joten siinähän ne sopivat kuvat sitten olivat. (Miksiköhän tunnen tarvetta julkaista itsestäni pahimmat mahdolliset kuvat netissä?!! :D) Näistä näkee, että minulla ylipaino todellakin näkyy kasvoista ja uskoakseni tässä on myös selitys siihen, miksi minä olen saanut kuulla niin paljon huutelua läskeistä, vaikka kaikkia lihavia ei niin kohdella. Toki tuo asento ja kuvakulma on pahin mahdollinen (ja seli-seli :D), mutta onkohan tuossa jälkimmäisessä kuvassa peräti viisi leukaa... Apua! Voin sanoa, että kadehdin niin koko sydämestäni niitä ylipainoisia, joilla on ihan normaali pää(ja tarkoitan tuota muissakin merkityksissä kuin leukojeni lukumäärässä... :D)! Koska olin läskikasvoinen jo normaalipainoisena, luulen, että joudun elämään ainakin yhden kaksoisleuan kanssa lopun elämääni. Olen vielä kasvonpiirteiltäni sellainen, että minulle varmaan sopisi ihan suoranainen laihuus. No, sitä ei ole luvassa, joten ehkä pitää tottua siihen, että kaksoisleuallanikin on kaksoisleuka. :/ 


Sain tänään oikein kunnolla liikuntaa, kun päädyin bussilla jonnekin ihan eksyksiin. Asuinkaupungissani muutettiin kesän aikana bussien numeroita ja kun en pahemmin ole viime aikoina käyttänyt busseja, en ollut ihan sisäistänyt tätä asiaa, joten hyppäsin tietyn numeroiseen bussiin mielessäni selkeä kuva siitä, mihin päätyisin, mutta päädyin johonkin ihan tuntemattomaan paikkaan. En kehdannut kertoa bussikuskille, etten tiedä missä olen tai minne olen menossa (mikä on itse asiassa yllättävän yleinen tilanne minulle...), joten astuin bussista ulos ja aloin kävellä sen näköisenä, kuin tietäisin, minne olen menossa. No, aikanaan löysin sieltä pois, mutta jalkaani alkoi sattua ihan tosissaan ja luulen, että joudun taas pitämään lepoviikon. 

Loukkasin jalkani kahdesti viikonloppuna ja nyt sitä särkee melkoisesti. Laitoimme äidin kanssa yhteen seinään kokonaan uuden ulkolaudoituksen ja vaikka minä vain naulasin laudat paikoilleen, sain polveni kipeäksi! Ei aavistustakaan miksi! Tosin tekniikassani kuulemma oli parantamisen varaa, näin ainakin kertoi joku äidin tuttu, jolla ei ollut parempaa tekemistä kuin seisoa vieressä kertomassa paistinpannuvitsejä. Okei, myönnän, että muutama lisäsentti vasaran lyöntipäässä tulisi tarpeeseen, mutta sain homman tehtyä ja edes äitini ei löytänyt lopputuloksesta syytä valittamiselle, joten työntäköön mielipiteensä... No, joka tapauksessa polveni oli eilen aamulla kipeä ja turvonnut ja iltapäivällä lähdimme vielä äidin kanssa etsimään rajamerkkiä hänen metsästään ja tipahdin jonnekin kiven koloon ja nilkka sattui. Minusta on ihanaa liikkua metsässä, mutta epätasainen maasto ja kömpelyys on huono yhdistelmä. Ja koska etsimme sitä merkkiä ihan väärästä paikasta, se kesti ikuisuuden ja kaaduin vielä pari kertaa lisääkin, joskin ilman lisävammoja, minulla kun edelleen on tätä pehmustetta. :D Muuten olisi ollut aivan ihanaa olla ulkona, varsinkin metsässä, oli aivan ihana ilma ja metsä tuoksui raikkaalta ja käärmeet on jo nukkumassa. No, nautin siitä kyllä silti. Mutta nyt tosiaan jalka on todella kipeä eli kolmea minuuttia ei juoksussa saavuteta vieläkään. Ja kohta tulee liukastakin, joten... No, katsotaan nyt. Täytyy myöntää, että vähän on intokin laantunut, mutta en kuitenkaan vielä luovuta. 

Mutta nyt pitää mennä pesemään salaattiaineksia, ostin ihan dippiäkin. Mutta en ole tänään vielä syönyt paljoa, joten päätin tehdä oikein herkkusalaattia. Enkä minä dipin takia lihava ole muutenkaan... :) 

Hyvää viikkoa! :)

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Täydellinen tuuli

Eilen illalla oli aivan täydellinen tuuli, kävelin ulkona vaikka kuinka kauan ihan vain sen tuulen takia. Joka syksy on ihan pieni ajanjakso, jolloin tuuli on täydellistä, puhdasta ja raikasta ja viileää. Se tuntuu niin ihanalta! Tuntuuko se muistakin hyvältä vai olenko vain jotenkin outo tässäkin asiassa? Se tuntuu melkein kuin vedeltä, juuri täydellisen viileältä, raikkaalta vedeltä. Itse asiassa sellainen tuuli yleensä saa minut kaipaamaan vettä. Kerran asuessani ulkomailla olin lempipuistossani, jossa oli jonkinlainen pikku järvi (lampi?) ja myös maauimala ja tunsin melkein vastustamatonta halua riisua vaatteeni ja mennä veteen! Jos olisin ollut siellä yksin, en tiedä, olisinko voinut hillitä itseäni. No, ehkä parempi, etten ollut. :D

Tänäänkin kävelin pitkään, mutta en juossut, kun halusin kävellä kaupungille, enkä aio juosta ihmisten nähden. Juoksen ainoastaan yhdessä paikassa, jossa ei ole ketään näkemässä. Tosin jo tänään oli aika liukasta, joten harjoitteluuni taitaa tulla kohta tauko. Olen niin kömpelö, että kävelykin on haasteellista liukkaalla. Mutta muuten nyt on kyllä juuri suosikkiaikani lenkkeilyn suhteen, ilma on raikasta ja viileää ja maisemat upeat.

Käväisin hulluilla päivilläkin ja voi että oli kamalaa! Siellä oli ihan hirveästi ihmisiä, ahdistuin siitä tungoksesta. Mutta on ne kyllä osuvasti nimetty... :D Joka vuosi ihan ihmeissäni katson, kun ihmiset hamstraavat kasapäin tavaraa, jota saa muualta halvemmalla normaalihintaan, puhumattakaan muiden kauppojen tarjouksista. (Ja joka vuosi taidan ihmetellä sitä täällä blogissa... :D) Tosin yksi koiranlelu jäi vähän harmittamaan, se oli hieno ja ihan ok hintainen, mutta en jaksanut jonottaa kassalle. Ja olen jo ostanut koiralleni jouluksi kolme lelua. Löysin kirpparilta halvalla ison virtahevon ja kun se ei mahtunut mihinkään kassiin, kannoin sitä kainalossani ja ihmiset katsoivat minua todella pitkään. Se oli mielenkiintoista, koska se tavallaan vahvisti sen, että minua ei enää tuijoteta. Oli todella outoa joutua katseiden kohteeksi pitkästä aikaa. Mutta ei se tällä kertaa niin haitannut, kun tiedän, että he vain olivat kateellisia hipostani. :) Mutta juuri se huomaamattomuus oli suurin toiveeni laihtumisen suhteen ja olen todella iloinen, että vaikka en ole päässyt tavoitteeseeni tai laihtunut ihan odotusten mukaisesti, niin se tärkein toive on kuitenkin toteutunut. Se on sinällään jännä juttu, koska luulin, että ainakin osittain se oli vain omaa epävarmuuttani, että minua ei oikeasti tuijotettu niin paljon kuin miltä minusta tuntui, mutta ilmeisesti oikeasti reagoin oikeisiin katseisiin, koska vaikka en nyt koe itseäni laihemmaksi, minusta ei tunnu, että minua tuijotettaisiin, enkä oikeastaan enää koskaan yllätä ketään katsomasta minua. Se ei siis ollut pelkkä tunne, se oli ihan oikea reaktio muiden ihmisten reaktioihin. Mutta tunnen itseni nyt paljon vapaammaksi, enkä enää niin kovasti pelkää mitään huuteluja. Edelleen tietysti vältän tiettyjä tilanteita, vaikka miesporukoita tai humalaisia miehiä, mutta heidän kohteekseen varmaan toisinaan joutuvat ihan täysin normaalitkin naiset. Joka tapauksessa, olen todella iloinen, että laihduin edes tämän verran, vaikka en enää pystyisikään laihtumaan enempää. Mutta olisi se kyllä kiva laihtua nämä loputkin kilot. :)

Törmäättekö muuten koskaan musiikkiin, joka ärsyttää, mutta ette voi lakata kuuntelemasta? Passengerin laulajan ääni on niin ärsyttävä, mutta silti aina etsin heidän laulujaan juutuubista, niissä on jotain kiehtovaa. Tosin tykkään heidän nokkelista lyriikoistaan. Vähän luulen, että vielä ihan aidosti tykästyn heidän lauluihinsa. Se on jännä, kun välillä kuulee jonkun laulun ja rakastaa sitä ihan heti, mutta toisinaan ei jostain tykkää niin yhtään ja sitten kun sen kuulee muutaman kerran, yhtäkkiä siitä tykkääkin ihan mielettömästi. Niin kuin aluksi en tykännyt Sian Chandelierista niin yhtään, mutta nyt se on varmaan tämänhetkinen suosikkini. (Minulla pyörii tässä taustalla musiikkia, siksi siitä kirjoitan :)). Ja sitten niihin jonain päivänä kyllästyy, eikä niistä enää saa samaa tunnetta kuin ennen. Tai sitten jostain laulusta kyllä pitää, mutta sitä myös pelkää, koska se herättää tiettyjä muistoja. En pysty kuuntelemaan oikeastaan mitään 90-luvun hittejä, ne tuntuvat ahdistavilta, vaikka pitäisinkin niistä. Minusta tuntuu, että olin eri ihminen silloin ja se ihminen on lopullisesti poissa. Ne kuulostavat melkein hautajaismusiikilta tai jotenkin tyhjiltä. Kuin se kohta minussa, johon ne liittyvät, olisi poissa. Niin kuin kai tavallaan onkin. Olen tosin nykyään aina vähän jäljessä pinnalla olevasta musiikista, koska välttelen radion kuuntelua. En edes tiedä, mitkä nykyään ovat suurimpia hittejä, enkä tiedä suomalaisesta musiikista oikein mitään. Eipä sillä kai ole niin väliäkään. :)

Mutta nyt pitää vähän siivoilla ja mennä suihkuun. Kämppikseni poikaystävä on taas täällä ja äsken he olivat yhdessä tuolla kylppärissä... En edes halua tietää yksityiskohtia siitä! :D Mutta nyt he lähtivät jonnekin, joten toivottavasti ehdin käymään suihkussa tässä välillä. Hän ei sinällään häiritse minua millään tavoin, mutta on kiusallista, että "kodissani" on niin usein ihan vieras mies. Varsinkin suihkussa käyminen on hankalaa. Mutta, nyt olen yksin, joten menen äkkiä suihkuun. :)

tiistai 7. lokakuuta 2014

:)

Ulkona sataa ihan saavista kaataen. Kävin lenkillä ja kaivoin pitkästä aikaa sateenvarjon kaapista ja se raukka oli kokenut jonkinlaisen romahduksen. Ensinnäkin se oli vinoneliön muotoinen, siinä oli kaksi isoa reikää ja kangas oli kiinni niissä metallirimoissa enää parista kohtaa. Ei siitä oikein enää sateenvarjoksi ollut. En nyt vielä kuitenkaan raaskinut heittää sitä pois. :)

Ja paino ei laske edelleenkään. Minua oikeasti hävettää hirveästi käydä aina täällä kertomassa, etten ole edistynyt, mutta en oikeasti tiedä pystynkö tähän enää. En onnistunut laihtumaan ilman leikkausta ja leikkauksen tuoma apu on nyt käytetty, joten en tiedä, voinko oikeasti saada painoa enää alaspäin. Toisaalta se tavoite on niin lähellä, mutta toisaalta, olen yrittänyt niin kauan, enkä vain pysty siihen. Sorrun melkein joka ikinen ilta syömään "vähän jotakin" ja vaikka ne määrät ei tietysti ole läheskään sellaisia kuin ennen, aiempien syömisten lisäksi niistä kertyy sen verran kaloreita, etten laihdu. Koko ajan yritän tsempata itseäni yrittämään vielä kerran, pudottamaan kalorien määrää reilusti ja liikkumaan enemmän, mutta aina se siirtyy huomiseen. Olen periaatteessa samassa tilanteessa kuin ennen leikkausta, vähän vain pienempänä ja pienemmillä ruokamäärillä, mutta siinä samassa henkisessä tilanteessa, sortumisissa ja dieetin aloittamisessa aina huomenna ja epäonnistumisissa. Ja toisaalta, mikä oikeasti muuttuisi vajaasta kahdeksasta kilosta?! Jossain vaiheessa aloin jo toivoa normaalipainoakin, mutta se todennäköisesti on täysin epärealistinen haave, joten mikä olisi niin eri tavalla 75 -kiloisena... Olisin edelleen ylipainoinen, edelleen lievän ylipainon puolella, edelleen ulkopuolisten silmissä selkeästi läski. En tiedä, näyttäisinkö edes erilaiselta, eihän laihtumistanikaan kukaan huomannut ennen kuin 30 kiloa ylittyi. Ehkä se kuitenkin itselleni antaisi jotain, että yhden kerran elämässäni saavuttaisin tavoitteeni. Koska ainakin nyt tunnen itseni todella epäonnistuneeksi, kun en vain saa painoa laskusuuntaan! :/

Katselin muuten eilen bussissa naista, joka oli niin pikkuruinen! Hänen reitensä olivat pienemmät kuin minun käsivarteni! Olenhan minä ennenkin nähnyt pieniä ihmisiä, mutta hän oli niin hoikka ja jotenkin jäin väkisinkin vilkuilemaan häntä ja miettimään, millaista olisi olla niin hoikka! Ei se ole kohdallani realistista, eikä minulla nyt edes ole mitään tarvetta olla suoranaisesti laiha, enkä edes tiedä, miksi juuri hän kiinnitti huomioni, ei hän ollut mitenkään anorektisen tai epänormaalin laiha, mutta aloin miettiä, että varmaan ihan kaikki; liikkuminen ja istuminen ja peseytyminen on erilaista lihavalla ja laihalla ihmisellä. Minähän nyt jo inhoan luitani, vaikka on näin paljon läskiä päällä, hänellä ne varmaan on ihan ihon pinnan alla joka kohdassa... Ja hänen reitensä ei hankaa yhteen kävellessä ja hän mahtuu liikkumaan kapeista väleistä. En tiedä miksi koin moisen valaistumisen pienemmän ihmisen arjesta juuri nyt, mutta pohdin pitkään, mikä kaikki olisi erilaista, jos olisin laiha. :D

Pelkään myös, että olen tulossa kipeäksi. Kurkku oli kipeä jo viime viikolla ja se on yleensä ensimmäinen oire. Tosin se voi johtua kuivuudestakin, myös silmäni ovat olleet todella kuivat ja iho myös. Olen itse asiassa vähän huolissani tästä kuivumisesta, se alkoi leikkauksen jälkeen, joten se varmaan johtuu ruokavaliosta. Tai sitten en juo tarpeeksi, mutta olen kyllä oppinut juomaan enemmän ja tiedän nykyään juovani ainakin kaksi litraa ihan puhdasta vettä päivässä, plus sitten muutakin nestettä, kuten maitoa ja kahvia. Mutta ehkä se valtava rasvan määrä, minkä söin ennen leikkausta teki hyvää ihollekin...? Toisaalta syön hyvää rasvaa enemmän kuin ennen leikkausta. Varsinkin jalkani ovat joskus niin kuivat, että herään yöllä rasvaamaan niitä! Minulla on joka tapauksessa lääkärille aika kohta, niin ehkä pitää kysyä häneltä.

Ulkona on nyt ihan kunnolla syksy ja sää on aivan ihana! Sateista ja harmaata ja puissa on keltaisia lehtiä ja tuuli saa ihon kylmäksi. Ja se saa minut kaipaamaan lenkkiseuraa ihan epätoivoisesti! Silloin nuorena minulla oli ystävä, joka myös piti kävelystä, joten kävelimme kilometrikaupalla joka päivä koulun jälkeen. Ja kun tulimme kotiin, keitimme teetä ja kahvia ja teimme voileipiä(aina! samanlaisia!) ja se maistui aivan erityisen hyvältä kävelyn jälkeen. Joskus sain jopa yhden toisen ystävän houkuteltua kävelemään kanssani ja se oli erityisen hauskaa, koska hänen kanssaan pääsi saunaan sen jälkeen. En  koskaan silloin nuorenakaan välittänyt mistään kovin erikoisesta tekemisestä, juuri kävely ja saunominen ja elokuvan katselu tai ruoan laittaminen(ja erityisesti sen syöminen! :D) oli parasta mahdollista ajanvietettä. Se kai tavallaan tekee tilanteeni niin ongelmalliseksi nyt, koska jos pääpaino olisi niissä erikoisissa kokemuksissa, voisin tehdä niitä yksinkin, mutta kun haluan vain niitä ihan tavallisia asioita, en vain haluaisi niitä aina yksin. Äsken kun kävelin kotiin ja katselin muita ihmisiä, mietin,  miten kummallista olisi, jos olisi normaali elämä. En oikeastaan osaa edes kuvitella sitä, siitä on niin kauan ja olen niin tottunut olemaan koko ajan yksin. Ehkä ne haaveeni on epärealistisiakin, ehkä aikuisten väliset suhteet on erilaisia kuin nuorena. En oikeastaan tiedä mitään normaalista elämästä, joten ehkä se onkin ihan erilaista, kuin mitä luulen. Mutta minusta tuntuu, että luisun koko ajan enemmän omaan maailmaani, en siihen samaan haavemaailmaan, jossa tarkoituksella elin vuosia, vaan jonkinlaiseen omaan todellisuuteeni. Kuin jonkinlaiseen suojaavaan maailmaan, minkä tarkoitus on estää minua tulemasta hulluksi, mutta oikeasti nimenomaan tulen hulluksi. Tai ainakin jotenkin omituiseksi. Kuin ne ihmiset, jotka puhuvat yksinään julkisella paikalla... Minulla on jo nyt taipumusta puhua yksinäni yksin ollessani ja pelkään, että ehkä teen niin joskus julkisestikin...

Taannoin lueskelin netissä jotain keskustelua yksinäisyydestä ja kun siinä osa ihmisistä ihmetteli, miten voi edes olla mahdollista, ettei ole yhtä ainoaa kaveria, niin monet vastasivat, että ne ihmiset on jotain narkkareita tai laitoshoidossa olevia, että kyllä kaikilla normaaleilla ihmisillä on kavereita. Oikeastaan aika ihanaa, että niin moni vilpittömästi uskoi niin. Ja itsekin kyllä ajattelen, että kun tällä pallolla kuitenkin elää kuusi miljardia ihmistä, niin eihän siitä mihinkään pääse, että jonkin pitää olla todella pahasti vialla, jos ei ole yhtä ainoaa kaveria. Mutta voin vakuuttaa, etten ole narkkari, enkä laitoshoidossa. Kuuluisiko minun kenties olla, on sitten jo ihan toinen asia. :)

Itsestänihän tämä on kiinni, mutta en tiedä, pystynkö oikeasti koskaan  aidosti hyväksymään yksinäisyyteni. Se ei tunnu olevan vain järjellä hallittava asia, vaan tarve ja tunne. Ja siitä saa muistutuksia koko ajan ihan arjessa, kun siellä lenkillä ollessa näkee pareittain käveleviä ihmisiä tai kauppakeskuksessa ostoksilla olevia kaveruksia tai kahvilassa nauravan kaveriporukan. Toisaalta olen kyllä edistynyt huimasti siitä, kun aluksi jäin ihan yksin, silloin minun oli vaikeaa jopa mennä yksin ostoksille, minusta tuntui, että kun olen siellä yksin, ihan kaikki tietää, että se tarkoittaa sitä, ettei minulla ole ketään kaveria. Mutta todella paljon olen jättänyt tekemättä ihan vain siksi, ettei ole seuraa. Tavallaan kadehdin sellaisia ihmisiä, jotka ovat parempia tekemään asioita yksin ja voivat aidosti nauttia yksinkin. Minä tarvitsisin jonkun jakamaan ne kokemukset. Ehkä sitäkin voi opetella, en tiedä.

Mutta tosiaan jostain syystä tänä vuonna syksy korostaa yksinäisyyttä. Yleensähän olen kokenut kevään pahimmaksi, mutta nyt kevät meni helposti ohi kun taas syksy tuntuu vaikealta. Ehkä se johtuu ikääntymisestäkin, alan olla jo niin vanha, että jopa ne teoreettiset mahdollisuudet (vaikka olivat epärealistisia alun alkaenkin) alkavat kadota. Tämä on vaikein syksy vuosiin ja olen myös pettynyt itseeni, koska helpon kevään ja kesän jälkeen odotin todella helppoa syksyä. Oli suuri helpotus, ettei kevät ollut niin kamala kuin yleensä, mutta en kyllä ole valmis vaihtamaan sitä kamalaan syksyyn!! Toivottavasti tämä on nyt vain satunnaista ja menee ohi! Mutta olen todella harmissani siitä, etten pysty kunnolla nauttimaan syksystä, vaikka kuinka kovasti yrittäisin. No, kai se tästä taas helpottaa. Tai väkisinkin. :)

Mutta menen nyt suihkuun. :) Hauskaa syksyistä viikkoa! :)

P.s. Haluaisiko muuten joku kaksi lippua I love me -tapahtumaan? 

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Ei mitään erityistä... :)

Ajattelin tulla kirjoittamaan muutaman sanan, kun en ole vähään aikaan kirjoittanut. Ei ole ollut mitään kummempaa aihetta ja kun olin viikon kotona, yritin ehtiä tehdä niin paljon syystöitä alta pois kuin vain mahdollista ja muutenkin olin paljon ulkona, joten en ole ollut kovinkaan paljoa koneella. 

Syksy on ollut juuri sellainen täydellinen, josta pidän ja olen yrittänyt nauttia siitä parhaani mukaan, mutta... En oikein tiedä, mikä minua vaivaa. Koska kevät ja kesä olivat helpoimmat vuosiin, odotin todella ihanaa syksyä, mutta olen jotenkin... ...huolissani. En tiedä miksi, mutta parempaakaan sanaa en keksi kuvaamaan tunnelmiani. Olen herännyt nyt todella aikaisin joka aamu, juuri sellaiseen epämääräiseen huolen tunteeseen, kuin jotain pahaa väijyisi ihan kulman takana. Toivottavasti se on taas vain tunne, niin kuin se onneksi yleensä on. Ja olen nähnyt kummallisia unia, näin muun muassa yhden sukulaisen kuoleman niin selvästi, että se jäi ihan vaivaamaan. Olen useamman kerran nähnyt unta sukulaisen tai tuttavan kuolemasta vähän ennen kuin se on tapahtunut ja vaikka se on todennäköisesti vain alitajunnan toimintaa, ei varsinainen enne, siitä on jäänyt inhottava olo. No, kai se tällä kertaa oli ihan vain uni. Ja näin myös unta vanhasta kaverista, jonka tapasin ja hän vihasi minua niin paljon, ettei suostunut edes puhumaan minulle. En usko, että hän oikeasti vihaa minua tai edes muistelee mitenkään pahalla, mutta siitäkin jäi vähän ikävä olo. En oikein tiedä, mitä uneni yrittävät kertoa minulle. 

Olen myös ollut laiska lenkkeilyn suhteen... :/ Olin tosiaan viikon kotona, enkä edes yrittänyt juosta. Liikuin paljon ulkona ja metsässä, joten en vain saanut itsestäni irti, että olisin sitten lähtenyt vielä varsinaiselle lenkille. Enkä edellisviikollakaan vielä päässyt edes kolmeen minuuttiin juoksussa, viimeiset sekunnit on jonkinlaista epätoivoista raahautumista, jota ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua juoksemiseksi. Aion nyt ainakin ensi viikonkin vielä toistaa kolmea minuuttia, niin kauan, että pystyn juoksemaan sen niin, että se on ihan puhtaasti juoksua. Eihän minulla ole mikään kiire. 



Joulukin lähestyy ihan uskomatonta vauhtia! Enää jotain 80 päivää! Olen kyllä jo tehnyt valmisteluja ja ostanut lahjoja ja odotan sitä innolla, mutta samalla pelolla, koska en koskaan tiedä, millaiset tunnelmat minulla jouluna on. Viime joulu oli pääosin hyvä kokemus, joten toivon, että tänäkin vuonna olisi mukava joulu. Ja lunta ja pakkasta ja jouluinen sää! 

Tungin muuten tätini 8kymppisillä täytekakkua taskuuni, se oli aika kiintoisa kokemus! :D Se oli hirveintä moskaa, mitä olen koskaan yrittänyt syödä(jos olisin sen itse ostanut, olisin vaatinut rahat takaisin) ja en yksinkertaisesti voinut syödä sitä, tiesin, ettei se pysyisi sisällä. Se oli kuivaa ja makeaa ja siitä jäi sellainen inhottava rasvainen kalvo suuhun, se oli jotain ihan hirveää. Joten, kun sain tilaisuuden, tungin sen lautasliinaan ja taskuuni, mutta siellähän se levisi. :D

Mutta, nyt pitää mennä auttamaan äitiä. Huomenna taas omalle asunnolle. Hyvää viikkoa kaikille! :)