tiistai 7. lokakuuta 2014

:)

Ulkona sataa ihan saavista kaataen. Kävin lenkillä ja kaivoin pitkästä aikaa sateenvarjon kaapista ja se raukka oli kokenut jonkinlaisen romahduksen. Ensinnäkin se oli vinoneliön muotoinen, siinä oli kaksi isoa reikää ja kangas oli kiinni niissä metallirimoissa enää parista kohtaa. Ei siitä oikein enää sateenvarjoksi ollut. En nyt vielä kuitenkaan raaskinut heittää sitä pois. :)

Ja paino ei laske edelleenkään. Minua oikeasti hävettää hirveästi käydä aina täällä kertomassa, etten ole edistynyt, mutta en oikeasti tiedä pystynkö tähän enää. En onnistunut laihtumaan ilman leikkausta ja leikkauksen tuoma apu on nyt käytetty, joten en tiedä, voinko oikeasti saada painoa enää alaspäin. Toisaalta se tavoite on niin lähellä, mutta toisaalta, olen yrittänyt niin kauan, enkä vain pysty siihen. Sorrun melkein joka ikinen ilta syömään "vähän jotakin" ja vaikka ne määrät ei tietysti ole läheskään sellaisia kuin ennen, aiempien syömisten lisäksi niistä kertyy sen verran kaloreita, etten laihdu. Koko ajan yritän tsempata itseäni yrittämään vielä kerran, pudottamaan kalorien määrää reilusti ja liikkumaan enemmän, mutta aina se siirtyy huomiseen. Olen periaatteessa samassa tilanteessa kuin ennen leikkausta, vähän vain pienempänä ja pienemmillä ruokamäärillä, mutta siinä samassa henkisessä tilanteessa, sortumisissa ja dieetin aloittamisessa aina huomenna ja epäonnistumisissa. Ja toisaalta, mikä oikeasti muuttuisi vajaasta kahdeksasta kilosta?! Jossain vaiheessa aloin jo toivoa normaalipainoakin, mutta se todennäköisesti on täysin epärealistinen haave, joten mikä olisi niin eri tavalla 75 -kiloisena... Olisin edelleen ylipainoinen, edelleen lievän ylipainon puolella, edelleen ulkopuolisten silmissä selkeästi läski. En tiedä, näyttäisinkö edes erilaiselta, eihän laihtumistanikaan kukaan huomannut ennen kuin 30 kiloa ylittyi. Ehkä se kuitenkin itselleni antaisi jotain, että yhden kerran elämässäni saavuttaisin tavoitteeni. Koska ainakin nyt tunnen itseni todella epäonnistuneeksi, kun en vain saa painoa laskusuuntaan! :/

Katselin muuten eilen bussissa naista, joka oli niin pikkuruinen! Hänen reitensä olivat pienemmät kuin minun käsivarteni! Olenhan minä ennenkin nähnyt pieniä ihmisiä, mutta hän oli niin hoikka ja jotenkin jäin väkisinkin vilkuilemaan häntä ja miettimään, millaista olisi olla niin hoikka! Ei se ole kohdallani realistista, eikä minulla nyt edes ole mitään tarvetta olla suoranaisesti laiha, enkä edes tiedä, miksi juuri hän kiinnitti huomioni, ei hän ollut mitenkään anorektisen tai epänormaalin laiha, mutta aloin miettiä, että varmaan ihan kaikki; liikkuminen ja istuminen ja peseytyminen on erilaista lihavalla ja laihalla ihmisellä. Minähän nyt jo inhoan luitani, vaikka on näin paljon läskiä päällä, hänellä ne varmaan on ihan ihon pinnan alla joka kohdassa... Ja hänen reitensä ei hankaa yhteen kävellessä ja hän mahtuu liikkumaan kapeista väleistä. En tiedä miksi koin moisen valaistumisen pienemmän ihmisen arjesta juuri nyt, mutta pohdin pitkään, mikä kaikki olisi erilaista, jos olisin laiha. :D

Pelkään myös, että olen tulossa kipeäksi. Kurkku oli kipeä jo viime viikolla ja se on yleensä ensimmäinen oire. Tosin se voi johtua kuivuudestakin, myös silmäni ovat olleet todella kuivat ja iho myös. Olen itse asiassa vähän huolissani tästä kuivumisesta, se alkoi leikkauksen jälkeen, joten se varmaan johtuu ruokavaliosta. Tai sitten en juo tarpeeksi, mutta olen kyllä oppinut juomaan enemmän ja tiedän nykyään juovani ainakin kaksi litraa ihan puhdasta vettä päivässä, plus sitten muutakin nestettä, kuten maitoa ja kahvia. Mutta ehkä se valtava rasvan määrä, minkä söin ennen leikkausta teki hyvää ihollekin...? Toisaalta syön hyvää rasvaa enemmän kuin ennen leikkausta. Varsinkin jalkani ovat joskus niin kuivat, että herään yöllä rasvaamaan niitä! Minulla on joka tapauksessa lääkärille aika kohta, niin ehkä pitää kysyä häneltä.

Ulkona on nyt ihan kunnolla syksy ja sää on aivan ihana! Sateista ja harmaata ja puissa on keltaisia lehtiä ja tuuli saa ihon kylmäksi. Ja se saa minut kaipaamaan lenkkiseuraa ihan epätoivoisesti! Silloin nuorena minulla oli ystävä, joka myös piti kävelystä, joten kävelimme kilometrikaupalla joka päivä koulun jälkeen. Ja kun tulimme kotiin, keitimme teetä ja kahvia ja teimme voileipiä(aina! samanlaisia!) ja se maistui aivan erityisen hyvältä kävelyn jälkeen. Joskus sain jopa yhden toisen ystävän houkuteltua kävelemään kanssani ja se oli erityisen hauskaa, koska hänen kanssaan pääsi saunaan sen jälkeen. En  koskaan silloin nuorenakaan välittänyt mistään kovin erikoisesta tekemisestä, juuri kävely ja saunominen ja elokuvan katselu tai ruoan laittaminen(ja erityisesti sen syöminen! :D) oli parasta mahdollista ajanvietettä. Se kai tavallaan tekee tilanteeni niin ongelmalliseksi nyt, koska jos pääpaino olisi niissä erikoisissa kokemuksissa, voisin tehdä niitä yksinkin, mutta kun haluan vain niitä ihan tavallisia asioita, en vain haluaisi niitä aina yksin. Äsken kun kävelin kotiin ja katselin muita ihmisiä, mietin,  miten kummallista olisi, jos olisi normaali elämä. En oikeastaan osaa edes kuvitella sitä, siitä on niin kauan ja olen niin tottunut olemaan koko ajan yksin. Ehkä ne haaveeni on epärealistisiakin, ehkä aikuisten väliset suhteet on erilaisia kuin nuorena. En oikeastaan tiedä mitään normaalista elämästä, joten ehkä se onkin ihan erilaista, kuin mitä luulen. Mutta minusta tuntuu, että luisun koko ajan enemmän omaan maailmaani, en siihen samaan haavemaailmaan, jossa tarkoituksella elin vuosia, vaan jonkinlaiseen omaan todellisuuteeni. Kuin jonkinlaiseen suojaavaan maailmaan, minkä tarkoitus on estää minua tulemasta hulluksi, mutta oikeasti nimenomaan tulen hulluksi. Tai ainakin jotenkin omituiseksi. Kuin ne ihmiset, jotka puhuvat yksinään julkisella paikalla... Minulla on jo nyt taipumusta puhua yksinäni yksin ollessani ja pelkään, että ehkä teen niin joskus julkisestikin...

Taannoin lueskelin netissä jotain keskustelua yksinäisyydestä ja kun siinä osa ihmisistä ihmetteli, miten voi edes olla mahdollista, ettei ole yhtä ainoaa kaveria, niin monet vastasivat, että ne ihmiset on jotain narkkareita tai laitoshoidossa olevia, että kyllä kaikilla normaaleilla ihmisillä on kavereita. Oikeastaan aika ihanaa, että niin moni vilpittömästi uskoi niin. Ja itsekin kyllä ajattelen, että kun tällä pallolla kuitenkin elää kuusi miljardia ihmistä, niin eihän siitä mihinkään pääse, että jonkin pitää olla todella pahasti vialla, jos ei ole yhtä ainoaa kaveria. Mutta voin vakuuttaa, etten ole narkkari, enkä laitoshoidossa. Kuuluisiko minun kenties olla, on sitten jo ihan toinen asia. :)

Itsestänihän tämä on kiinni, mutta en tiedä, pystynkö oikeasti koskaan  aidosti hyväksymään yksinäisyyteni. Se ei tunnu olevan vain järjellä hallittava asia, vaan tarve ja tunne. Ja siitä saa muistutuksia koko ajan ihan arjessa, kun siellä lenkillä ollessa näkee pareittain käveleviä ihmisiä tai kauppakeskuksessa ostoksilla olevia kaveruksia tai kahvilassa nauravan kaveriporukan. Toisaalta olen kyllä edistynyt huimasti siitä, kun aluksi jäin ihan yksin, silloin minun oli vaikeaa jopa mennä yksin ostoksille, minusta tuntui, että kun olen siellä yksin, ihan kaikki tietää, että se tarkoittaa sitä, ettei minulla ole ketään kaveria. Mutta todella paljon olen jättänyt tekemättä ihan vain siksi, ettei ole seuraa. Tavallaan kadehdin sellaisia ihmisiä, jotka ovat parempia tekemään asioita yksin ja voivat aidosti nauttia yksinkin. Minä tarvitsisin jonkun jakamaan ne kokemukset. Ehkä sitäkin voi opetella, en tiedä.

Mutta tosiaan jostain syystä tänä vuonna syksy korostaa yksinäisyyttä. Yleensähän olen kokenut kevään pahimmaksi, mutta nyt kevät meni helposti ohi kun taas syksy tuntuu vaikealta. Ehkä se johtuu ikääntymisestäkin, alan olla jo niin vanha, että jopa ne teoreettiset mahdollisuudet (vaikka olivat epärealistisia alun alkaenkin) alkavat kadota. Tämä on vaikein syksy vuosiin ja olen myös pettynyt itseeni, koska helpon kevään ja kesän jälkeen odotin todella helppoa syksyä. Oli suuri helpotus, ettei kevät ollut niin kamala kuin yleensä, mutta en kyllä ole valmis vaihtamaan sitä kamalaan syksyyn!! Toivottavasti tämä on nyt vain satunnaista ja menee ohi! Mutta olen todella harmissani siitä, etten pysty kunnolla nauttimaan syksystä, vaikka kuinka kovasti yrittäisin. No, kai se tästä taas helpottaa. Tai väkisinkin. :)

Mutta menen nyt suihkuun. :) Hauskaa syksyistä viikkoa! :)

P.s. Haluaisiko muuten joku kaksi lippua I love me -tapahtumaan? 

6 kommenttia:

  1. Voisin ottaa ne liput, mutta vain sillä ehdolla, että tulet sinne mun kanssani! =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ♥♥! :) On niin kaukana, etten siksi ole itse menossa, muuten olisi kyllä minun juttuni, kun tykkään kosmetiikasta.

      Mutta haluatko ne? En itse asiassa vielä edes tiedä, millaiset liput ne on, mutta kun päivä lähenee uhkaavasti, ajattelin jo mainita ne.

      Poista
    2. No, jätän ne ainakin toistaiseksi jollekulle muulle, kun en edes saa seuraa :'(

      Valoisampaa loppuviikkoa! :)

      Poista
  2. Hei,

    Jos et tosiaan itse lippuja käytä, niin minulle kyllä kelpaisi :) Lähetin sulle spostia...

    Sintti

    VastaaPoista