sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Hyvää pikkujoulua!

Jouluvalot on nyt asennettu (tänä aamuna ”rikki” olivat vain yhdet valot ja nekin oli pitkän yrityksen jälkeen helposti korjattu, kun tajusin, että joku on irrottanut töpselin seinästä…) ja kauniitahan ne ovat. Olo on vähän epätodellinen, kun maa on musta ja sataa vettä, mutta uskottava se kai on, että huomenna alkaa. joulukuu. 24 päivää jouluun. Olen edelleen toiveikas, että kurasta ja synkkyydestä huolimatta olisi edessä valkoinen joulu, eihän nyt kahtena vuonna peräkkäin voi olla kurja ilma. Vaikka edellisvuonna oli ihan satukirjojen valkea joulu ja minun joulutunnelmani oli jossain hukassa, kun taas viime vuonna satoi vettä ja minulla oli oikein mukava joulu. Mutta jospa tänä vuonna olisi sekä lunta että joulun tunnelmaa. Sain viime vuonna pikkujoululahjaksi potkukelkan (pinkin!!), enkä saanut edes kokeilla sitä koko talvena! Muutenkin toivon lumista talvea, olen aina pitänyt talvesta.

Ajattelin nyt tänäkin vuonna laittaa jonkinlaista läskijoulukalenteria, vaikka tänä vuonna kuulemma on olemassa vähän ammattimaisempikin versio. Tänä vuonna on nyt sama juttu kuin viime vuonna, että kaikki lumeen ja jäähän liittyvät ihanat talviliikuntamuodot taitaa jäädä mahdottomiksi toteuttaa, mutta keksin jotain sisätiloihin sopivaa. :) Eli todennäköisesti valkkaan lähinnä youtubevideoita, mutta niissä on minusta ihan hyviäkin jumppia. Ja ajatus on, että laitan vain sellaisia, joihin jopa minä pystyn, joten mitään vaikeaa ei ole luvassa. Ajattelin laittaa luukut niin, että niissä on vain päivän liikunta ja kirjoittaa muut höpinät erillisenä postauksena, niin voitte sitten lukea vain toiset, jos niin haluatte. Mutta siis, aamulla ilmestyy ensimmäinen ja aloitamme vatsalihaksia jumppaamalla. :)

Mutta nyt katsomaan myytinmurtajia. :) Ihanaa joulunodotusta kaikille! :)

tiistai 25. marraskuuta 2014

Muista, että kuolet!

Kävin eilen kirpparilla ja siellä oli kauniisti kirjoitettu ja kehystetty mietelausetaulu: "Muista, että jonain päivänä kuolet!" Yleensä inhoan kaikenlaisia tyhjänpäiväisiä aforismeja ja muuta lässytystä, mutta tässä oli sitä jotain! :D Viitosella olisi lähtenyt taulu kotiin, mutta ajattelin, että teen vastaavan itse, jos joskus sittenkin innostun aforismeista... :) Välillä näkee kirpparilla myynnissä vähän erikoisempia juttuja, mutta tuo oli kai sieltä erikoisemmasta päästä. En tiedä oliko kyseinen taulu ollut omassa käytössä vai ihan myyntiin askarreltu, mutta ainakin kiinnitti huomioni, vaikka jätinkin sen jonkun muun löydettäväksi. 

Joulu lähestyy ja minua vähän ahdistaa. Aina sama juttu, koko syksyn odotan innolla ja sitten menen paniikkiin. Tosin paketoin viikonloppuna kissojen kanssa jo ekat paketit. Heistä oli hurjasti apua... Jos ei lasketa sitä, että yksi pureskeli reikiä kaikkiin papereihin, toinen tunki itsensä jokaiseen laatikkoon, joka oli esillä ja puri minua sormiin, kun yritin saada hänet niistä ulos, yksi narurulla oli pakko heittää pois, koska pienimmän aikaansaamia solmuja oli mahdoton avata ja he varastivat vuorotellen kaiken irtonaisen, kuten teipit, pakettikortit ja sakset. Mutta muuten heistä oli apua. :) Ja ai niin, kun otin tavaroita kaapista, pudotin huomaamattani sellaisen pienen näytepussin saippuaa ja kissat purivat siihen reikiä ja levittivät olohuoneen matolle. Ihan uskomatonta, minkä sotkun ehkä 10 tai 20 milliä saippuaa saa aikaan. 

En oikein tiedä, miksi joulu on minulle niin suuri juttu. Lapsuuden joulut olivat tietysti ihania ja jännittäviä, mutta sitten vähän vanhempana joulut olivat äidin juomisen takia aika kamalia. Ja vaikka pidin joulusta, vasta joskus aikuisena siitä tuli niin merkittävä asia. Ja on edelleenkin, vaikka varmaan suurempi osa jouluistani on ollut kamalia kuin ihania. Nuorempana tosiaan äitini alkoholismi varjosti joulua ja näin vanhempana ne ovat lapsettomuuteni takia raskaita, mutta silti valmistelen joulua ihan hulluna ja koko syksyn ajatukset pyörivät siinä. Kunnes sitten oikeasti on joulukuu ja toivon, että joku siirtäisi sitä pari kuukautta eteenpäin. Joka vuosi. Ja kun se on ohi, alan taas malttamattomana odottaa seuraavaa, oli edellinen sitten ollut hyvä tai ei. En oikein itsekään tiedä miksi... Osin se on ehkä sitäkin, että kun elämäni on niin tyhjää, niin se tuo jotain vaihtelua (ja tätä tukee sekin, että joulu muuttui minulle näin tärkeäksi suunnilleen samoihin aikoihin, kun yhteydet vanhoihin kavereihin katkesivat), mutta jotenkin minusta myös tuntuu, että odotan joululta aina jotain, mitä en osaa itsekään selittää... Jotain elämää suurempaa. Mitä ei niinä hyvinäkään jouluina tapahdu. 

Mutta tänä vuonna menneistä vuosista poiketen en ole ahdistunut keväästä, se tuntuu nyt ihan siedättävältä, varmaankin koska viime kevät oli ihan mukava. Syksy taas on nyt ollut vaikea, mikä tuntuu surulliselta koska olen aina ennen nauttinut syksyistä niin kovasti. Elämä on helpompaa, jos keväät eivät enää ole ihan helvetillisiä, mutta en kyllä halua luopua ihanista syksyistäkään. Ja syksy on aina ollut suosikkini, jo lapsena! Olen kyllä nauttinut pimeydestä, mutta mielialani on ollut huono ja olen ollut ahdistunut ja levoton. En niin pahasti kuin pahimpina aikoina, mutta kevääseen ja kesään verraten. Osittain minua ahdistaa ikäni, 35 ei ole enää millään mittapuulla vähän tai nuoren ihmisen ikä. Minua ahdistaa ne rajoitukset, joita ikä tuo, vaikka enhän minä muutenkaan tee mitään! 

Olen nyt kuitenkin tänä syksynä yrittänyt taas oppia puhumaan ihmisille, mikä on ollut minulle pitkään ongelma ja olen saanut siitä tarpeekseni. Minähän olin joskus kauan sitten luonnostaan puhelias, mutta opetin itseni olemaan hiljaa, kunnes se meni liian pitkälle. Nyt olen yrittänyt jutella ihmisille, jotain ihan yhdentekevää, mutta yritän kuitenkin. Suurimmaksi uhriksi joutuu vieressäni kielikurssilla istuva tyttö(tai nainen), vaikka olen kyllä todella tietoinen siitä, että ehkä se on hänelle hirveän epämiellyttävää. Sosiaalisia vaikeuksiani pahentaa se, että tiedän, ettei ihmiset pidä minusta ja se tekee minut epävarman ja vielä entistä omituisemman. Mutta minun pitää oppia taas kommunikoimaan ihmisten kanssa, muidenkin kuin vanhusten. En oikein tunne ketään, mutta kielikurssilla olen jo vuosia opiskellut suunnilleen samojen ihmisten kanssa, joten yritän puhua sitten heille. Olen jopa uskaltanut sanoa pari kertaa jotain ihan julkisesti. Sain kaikki nauramaan ja sillä hetkellä koin ne jutut positiivisiksi, mutta sitten jälkeen aloin miettiä, että oliko se nyt ihan typerästi sanottu ja... Juuri se on suurin ongelmani ihmisten kanssa puhumisessa, että jälkeenpäin minusta alkaa tuntua, että olin ihan idiootti ja seuraavalla kerralla, kun pitäisi puhua, muistan sen tunteen, enkä saa sanaa suustani. Mutta sen vieressäni istuvan naisen kanssa olen oppinut juttelemaan aika luonnollisesti, ellei nyt huomioida esimerkiksi sitä kertaa, kun jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä puhuin hänelle suolistoloisista! (Valitettavasti ihan oikeasti!) Tosin minulle tuollaiset älyttömyydet kyllä nimenomaan ovat luonnollisia, joten... Mutta olen kyllästynyt itseeni! Olen melkein 35, puhumisen ei pitäisi olla ylivoimainen tehtävä, eikä  minun pitäisi käyttäytyä kuin jälkeenjäänyt teini. Haluaisin olla edes hiukan normaalimpi ja osa sitä on se, että oppisin paremmin puhumaan ihmisille. En kyllä ole varma tämänkään tavoitteen toteutumisesta. 

Mutta, muutama päivä joulukuuhun ja alle kuukausi aattoon. Voi apua! :)

Miten muuten tänä vuonna, onko kiinnostusta läskijoulukalenteriin? Itselleni kyllä ainakin tekisi hyvää vähän liikkua ennen joulun herkutteluja. :)

Ihanaa joulun odotusta kuitenkin! :)


tiistai 18. marraskuuta 2014

Lohtua levottomille mäyrille

Uskaltauduin vihdoin tilaamaan kovasti hehkutetusta iHerbistä vähän kaikenlaista, enkä voinut vastustaa tätä söpöä pikkuista purkkia nukkumista helpottavaa voidetta. En uskonut sen auttavan, mutta oikeastaan minusta tuntuu, että nukun levollisemmin sitä käyttäessäni. Ja se tuoksuu ihanalta. Ehkä se on osin kuvitteluakin, mutta olen joka tapauksessa nukkunut paremmin, kun olen hiukan sipaissut tuota ohimoille. Olen kyllä siinä mielessä niin markkinoinnin kohderyhmää, että söpö purkki tai hauska nimi tai mainosteksti saa minut ostamaan tuotteen paljon herkemmin. Ja voiko enää nätimmin sanoa: "For Poetic Badgers & Other Restless Wanderers"?! Kuka voisi olla lankeamatta tuohon mainoslauseeseen?! :) Oikeastaan tarkoitukseni oli vain tilata jalkavoidetta, kun huomasin, että sitä saa iHerbiltä puolet halvemmalla kuin Suomesta, mutta lopulta päädyinkin ostamaan myös lisäravinteita, tosin jouduin tekemään kaksi erillistä tilausta tullirajojen takia. Laitan tähän nyt tuon alekoodin, jonka sieltä sain, vaikka itse en hirveästi pidä mainoksista blogeissa, mutta näitä koodeja on joka tapauksessa googlettamallakin löydettävissä, jos haluaa alennuksen, mutta ärsyyntyi mainonnastani. :) Koodilla ZNP649 saa siis joko 5 dollaria tai kymmenen dollaria alennusta (ajankohdasta riippuen) ensitilauksesta. Se kattaa ainakin neljän dollarin postikulut ja muutenkin tuolta saa kaikenlaista huomattavasti halvemmalla kuin Suomesta. Koodissa siis linkki iHerbin sivuille.  

Mutta siis, mistä minun oikeastaan piti kirjoittaa, ennen kuin harhauduin kirjoittamaan mäyristä, oli nuo lisäravinteet. Tilasin d-vitamiinia ja sinkkiä sekä Astavitaa, jos ne auttaisi hiukan huonoon ihooni ja myös L-lysiinia, koska huuliherpes on kiusannut jo kolmesti tänä vuonna. Lisäksi minun on leikkauksen takia syötävä kalkkitabletteja, monivitamiineja ja rautaa ja koska olen kasvissyöjä, syön lisäksi vielä b-vitamiinia, magnesiumia ja kalanmaksaöljytabletteja ja joskus satunnaisesti muutakin ja joskus mietin, että onkohan tuo kaikki sittenkään hyväksi minulle. Ainakin näin kirjoitettuna se tuntuu suurelta määrältä. Lisäravinteistahan on aika ristiriitaista tietoa saatavilla ja jotkut tutkijat sanoo, että niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Niissä purkeissahan lukee, ettei niitä voi käyttää korvaamaan terveellistä ruokavaliota, mutta silti olen aina syönyt niitä lähinnä siksi, että ruokavalioni on mitä sattuu. Mutta minusta tuntuu, että parempi varmistaa, että saan kaikkea tarpeellista. Mitä lisäravinteita te muut syötte? Onko ketään, joka ei käytä mitään purkista? Tai onko jotain, mitä ehdottomasti suosittelisitte? Nythän kaikki superfoodit ja muut on muotia, mutta jos kaikkia suosituksia uskoo, niin ei ehdi muuta tehdäkään, kuin syödä. Kuulostaako tuo pillerimäärä teistä liialliselta?

Ja joulu lähestyy edelleen! Kissojen leikkitunnelitkin oli kuulemma tulleet tänään postissa, joten nyt on joululahjat hyvällä mallilla. Toivottavasti he tykkäävät niistä, ainakin he leikkivät paljon, vaikka ovatkin jo isoja tyttöjä. Viikonloppuna nauroin heitä, kun pienin istui kaikessa rauhassa sohvan selkänojalla ja katseli ulos ikkunasta ja näin, kun keskimmäinen hiipi ihan hiljaa hänen taakseen. Keskimmäinen nousi kahdelle tassulle ja ihan selvästi tuuppasi pienintä selkään, jolloin hän putosi kauhealla kolinalla sohvan taakse, hän kun on kovin kömpelö. Oletan, että keskimmäisen tarkoituksena oli vain leikkiä, mutta se näytti ihan siltä, kuin hän olisi tarkoituksella tönäissyt pienimmän alas sohvalta. Pienin rikkoi ikkunalaudalla olleen kukkapurkin mennessään ja sai ihan pienen haavan tassuunsa, joten tietysti me kaikki sitä sitten hoivasimme. Mietin, että miltäköhän olisi näyttänyt ulkopuolisesta, kun kolme aikuista hössöttää pikkuruisen tassuhaavan ympärillä... :D Ja kissa totta kai otti tilanteesta kaiken irti, hän retkotti sylissäni kuin kuolemaisillaan ja vielä nosti teatraalisesti tassun otsalleen, kuin pyörtyvät naiset vanhoissa näytelmissä ja naukaisi surkeasti ilmeisesti viimeisillä voimillaan. Hassua kyllä, kun annoin hänelle kissannameja lohduksi, kammottava kipu unohtui hetkessä, eikä vaivannut sen jälkeen enää yhtään. Eläimille tapahtuu näitä ihmeparantumisia aika usein. :)

Mutta nyt pitää alkaa katsoa Mentalistia, se on taas muuttunut aika hyväksi, kun se ärsyttävä Red John -jankutus on vihdoin ohi.

Hyvää viikkoa ja joulun odotusta! :)

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Laukun sisältöä ja häntä solmussa

Jenni haastoi minut jo aiemmin kuvaamaan laukkuni sisällön, mutta se on vähän jäänyt. Nyt kuitenkin pudotin laukkuni ja sen sisältö ihan itsekseen levisi lattialle, joten mikäpä parempi tilaisuus. Vähän kyllä järjestelin tavaroita nätimmin kuvaa varten ja löysin myös jo kauan kadoksissa olleen muistikortin, jonka ei olisi ainakaan pitänyt olla laukussani, joskin minulla on joskus siivotessani tapana pudottaa pikku esineitä laukkuuni paremman paikan puutteessa. 


Saman kohtalon on ilmeisesti kokenut Pikku Myy -laastarirasiani, senkään paikka ei ole käsilaukussani. Muuten laukku siis sisältää tietenkin lompakon, kännykän ja avaimet (ne aina tarkastan kotoa poistuessani, koska vähintään niillä pärjää missä vain), muutamia voiteita ja huulirasvoja, pari pakettia nenäliinoja, tabletin ja kosketusnäyttökynän, iPodin, haukun tassuvoidetta, sytkärin, purkkaa, vettä, pinsetit, hiuslenkin, kynsilakkaa, puuteripaperia ja pari muovikassia, joita en nyt katsonut tarpeelliseksi laittaa kuvaan. 


Oli myös pakko laittaa kuva kollin ja koiran päikkäreistä :) Kollin häntä oli kunnolla kiertynyt koiran hännän ympärille, mutta koira alkoi heiluttaa häntäänsä, kun menin lähelle kameran kanssa. Kollilla on muutenkin tapana aina kiertää häntänsä kaiken ympärille ja on yksi inhottavimmista tunteista, kun kylmänä ja märkänä yönä päästää kollin ulkoa sisälle ja hän kietoo märän, kylmän, likaisen häntänsä nilkan ympärille. :D Mutta ihana hän silti on. :)

Ja nyt ei ole enää tulkinnanvaraa ensilumen suhteen, torstain ja perjantain välisenä yönä satoi ainakin 15 senttiä. Tosin nyt sen on jo sekoittunut kuran kanssa märäksi mustaksi mössöksi, mutta hetken kaikki oli kaunista. Ja lumi sai aikaan jouluisen tunnelman, nyt olen niin toiveikas, että edessä olisi valkoinen joulu. Ensimmäiset jouluvalotkin oli jo ihan pakko laittaa esille, vaikka olin päättänyt, että tänä vuonna laitan jouluvalot vasta oikeaoppisesti pikkujouluna. Kun olin lapsi, äitini oli aina tarkka siitä, että vasta pikkujouluviikonloppuna laitetaan jouluvalot ja otetaan nuutinpäivänä pois. Itse olen joskus laittanut jo syyskuussa ja laittanut pois vasta helmikuussa, mutta koska parina viime vuonna joulu tuntui olevan väärään aikaan vuodesta, ajattelin tänä vuonna noudattaa perinteitä. No, kuusiin ja ikkunoihin aion laittaa valot vasta pikkujouluna, mutta laitoin tähden ikkunalle ja otin esiin yhden valaistun pöytäkoristeen, niistä kumpikaan ei ole selkeän jouluinen. Joka tapauksessa, jouluun ei ole kuin vähän yli 40 päivää!! 

Loppuviikko on sujunut vähän paremmin kuin alkuviikko, kenties siksi, että nukuin melkein koko viikon. Tiistaina heräsin kahdeltatoista, menin takaisin nukkumaan puoli yhdeltä, heräsin hiukan ennen kahdeksaa, katsoin vähän tv:tä ja nukuin taas koko yön ja suurimman osan seuraavasta päivästäkin. Torstaina kyllä heräsin jo kymmeneltä ja menin vasta illalla nukkumaan ja nyt viikonlopun olen nukkunut vain öisin. Valvoin paljon edellisenä viikonloppuna, joten olin kyllä väsynytkin, mutta ehkä nuo parin vuorokauden unet oli jokin suojareaktio. Nyt on joka tapauksessa parempi olo. Toistaiseksi ainakin. Ärsyttävää, kun ei koskaan tiedä, millainen olo on seuraavana päivänä. :/ Mutta menen nyt ulos nauttimaan lumesta, kun kerran juuri nyt on ihan ok olo. Ei kai auta kuin kestää ne huonot hetket ja nauttia paremmista hetkistä. 

Hauskaa marraskuista viikkoa! :)

Ja ai niin, laukun sisältö -haasteen saa tehdä kaikki, jotka eivät ole sitä vielä tehneet! :)

maanantai 3. marraskuuta 2014

Hirveä Halloween

Minulla oli ihan hirveä viikonloppu, täynnä syyllisyyttä ja ahdistusta ja surua. Ne kalliit lääkkeet, joiden lopettamista pelkäsin, tosiaan auttaa... Tai kyllähän ne oikeasti auttaa, olen voinut huonomminkin. Mutta tänä syksynä en pääse hetkeksikään eroon tunteesta, että ihan kulman takana odottaa jotain hirvittävää, olen lähes kauhuissani koko ajan.

Minulla on ihan hirveä ikäkriisi, täytän ensi vuonna jo 35!!! Se tuntuu niin pahalta! Se on hassua, kun olen tiennyt jo kauan, etten saa sellaista elämää kuin haluaisin, mutta silti jokainen lisääntyvä vuosi tuntuu entistä pahemmalta. Yhä enemmän ovia sulkeutuu ja olen yhä enemmän ansassa. Ja niiden harvojen raollaan olevien ovienkaan takana ei tunnu olevan mitään kovin hyvää... Ja nyt tänä syksynä olen monta kertaa ajatellut, että mitä jos jo tämä on jomman kumman vanhempani viimeinen joulu ja nyt sitten joulukin pelottaa minua. Äidilläni on ylipainoa ja ihan surkeat ruokailutavat ja vaikka mitä lääkkeitä ja vaikka toinen vanhempani on terve, hän on muuttunut niin hitaaksi... Enkä minä voi tehdä yhtään mitään estääkseni heitä kuolemasta, eikä minulla ole mitään keinoa tietää milloin tai miten ja se ajatus on sietämätön. Se pelko on melkein lamaannuttavaa ja se pyörii päässäni vähintään joka päivä, vaikka ei koko päivää joka päivä.

Olen monta kertaa blogissani maininnut ne vanhapiikasisarukset, jotka asuu kotona ja joita ihmiset pitää outoina. Yksi heistä kuoli viikonloppuna. Hän oli ehkä 40. Pelkään omaakin kuolemaani ihan hirveästi, ehkä siksi, että olen aina ajatellut, että se tulee olemaan oma valintani. Mutta ehkä se ei olekaan niin, ehkä jo nyt minussa kasvaa jokin, minkä takia kidun muutaman kuukauden sairaalassa ja kuolen pois. Ajattelen sitä vanhempienikin kannalta, mutta se myös pelottaa minua itseäni. En usko, että kuoleman jälkeen on mitään, mutta silti ajatus on pelottava. 

Yhden äidin ystävän lapsi sai nyt sen esikoisensa ja hän on ihan innoissaan ja minä tunnen edelleen niin valtavaa syyllisyyttä omien vanhempieni takia! Heräsin tänäänkin viideltä siihen ahdistukseen, enkä saanut enää nukuttua. Se tuntuu vielä pahemmalta kuin se, etten itse saa kokea äitiyttä. Ja minua ahdistaa ajatus siitäkin, mitä teen äitini omaisuudelle, kun häntä ei enää ole. Äidilleni on ollut tärkeää, että minä perin jotain häneltä, koska hänellä on monta sisarusta, eikä hän perinyt mitään ja hän on myös niin kiintynyt kotiinsa. Hän usein puhuu siitä ja on huolissaan, kun minulla ei ole perillistä. Ja minustakin se tuntuu kamalalta, minullekin se on kuitenkin todella tärkeä, ainoa paikka, jota olen koskaan pitänyt tai tulen pitämäänkään kotina. Hirveää ajatella, että jonain päivänä joku vieras asuu siellä, joku joka ei tunne sen joka ikistä nurkkaa ja narisevia lautoja ja ullakon rapinoita ja kuistin kattoa myrskyöinä raapivaa puuta ja olohuoneessamme asuvia kummituksia. Olisi ihana ajatus voida antaa se omalle lapselle, kaikkine muistoineen ja tarinoineen. Ja luoda myös uusia muistoja siinä talossa. 

Enkä pysty ymmärtämään, miten muut kaltaiseni selviytyvät.... Äidilläni on yksi serkku, jolla ei myöskään ole sisaruksia, eikä enää vanhempia, eikä ystäviä, eikä kumppania, eikä lapsia... En ymmärrä, mikä pitää hänet elossa ja miksi?! Hän jopa vaikuttaa ihan kohtuullisen tyytyväiseltä! Hän on kyllä todella ahne ja rikas, ehkä hän saa voimaa pankkitilinsä saldosta. Minusta mikään ei ole hirveämpää kuin yksinäisyys. Jossain lehdessä oli juttu jostain naisesta, joka ei halua lapsia, eikä kumppania, eikä ole kuulemma paljoakaan tekemisissä lapsuudenperheensä kanssa ja se tuntuu niin kummalliselta. Siinä oli kuva ja hän oli ihan nätti, joten hän voisi saada lapsia ja kumppanin. Se tuntuu niin tuhlaukselta! Hän olisi voinut syntyä  minun näköisenäni ja minä hänen näköisenään ja kaikki olisi saaneet, mitä haluaa. Tuntuu oudolta ajatella, että joku voisi saada kaiken sen, mitä niin epätoivoisesti haluaisin, mutta ei halua... Tämä nainen valitsee sen elämän, mikä minusta on aina tuntunut hirveältä rangaistukselta, vaikka hänellä olisi vaihtoehto. Se on outo ajatus! Tai ehkä minä vain asennoidun tähän väärin. Hänen mielestään maailmassa on niin paljon muutakin koettavaa ja tehtävää. Ongelma on  kai se, että minä haluaisin kokea vain yhden asian, eikä muulla oikein ole minulle väliä, vaikka kuinka yrittäisin kannustaa itseäni kiinnostumaan jostain muustakin. Kai se on niin, että niillä pikkuasioilla on väliä vain, jos ne isommat asiat on kunnossa.

Olen lukenut nyt uudelleen Agatha Christien kirjoja ja hän esittää vanhatpiiat niin traagisina hahmoina. Heitä epäillään murhista ja pahoista teoista, koska he ovat estyneitä ja puutteessa ja heissä on jokin perustavanlaatuinen vika. Sekin tuntuu jollain hölmöllä tavalla pahalta. Agatha kirjoittaa muutenkin aika ilkeästi, en huomannut sitä silloin nuorena lukiessani hänen kirjojaan ensimmäistä kertaa, mutta nyt huomioni kiinnittyy siihen. Ja hän kirjoitti siitä, miten julma luonto voi olla antaessaan lapsia haluavalle naiselle sellaisen ulkonäön, ettei miehet kiinnitä häneen huomiota ja miten tällainen nainen väistämättä jotenkin kieroutuu ja on hirveän katkera ja siksi todennäköisin epäilty hirvittäviin tekoihin. Ehkä hän on oikeassa, en tiedä. Omasta mielestäni olen lähinnä surullinen.  Ehkä hänen sanansa liittyy aikakauteenkin. Tai sitten minun ei pitäisi ottaa niin vakavasti fiktiivisten hahmojen kommentteja. :) Hän ei tunnu muutenkaan pahemmin arvostavan naisia, vaikka uskoi naisen pystyvän kirjoittamaan kirjoja siinä missä miehetkin. Hassua.

Pelkään mennä nukkumaan, koska koko viime viikon yöt oli niin kamalia. En nytkään ole mitenkään hilpeällä tuulella, mutta kun herään öisin miettimään näitä asioita, ne saavat ihan järjettömät mittasuhteet päässäni. Ja vaikka tiedän, että aamulla on helpompaa, olen niin väsynyt, etten jaksa nousta ylös. Järkevintä olisi nousta pois sängystä ja mennä ulos lenkille, mutta en jaksa edes sytyttää valoja, minusta tuntuu kuin olisin kykenemätön liikkumaan ja vankilassa oman pääni sisällä hirveiden ajatusten täyttäessä mieleni. Minusta tuntuu kuin koko kehoni täyttyisi ahdistuksesta, se on epämiellyttävän lämmintä ja raskasta, silloin ei voi liikkua. Voi vain maata ja odottaa aamua ja sen tulo kestää yleensä vuosia, joskus ehkä jopa vuosisatoja.

Enkä tiedä, mitä ajatella siitäkään, että tämä syksy on nyt tällainen. Luulin jo voivani pysyvästi paremmin ja kevät ja kesä olivat niin helppoja, mutta tämä on ollut vaikea syksy. Sekin pelottaa, koska syksy on aina ollut helpoin vuodenaika minulle ja kun tuntuu, etten voi tälle mitään. Ihan sama, miten paljon yritän keksiä positiivisia puolia ja hokea itselleni, että kaikki on ihan hyvin ja kuvitella hyviä asioita tulevaisuuteen, tunteeni eivät muutu, niillä on ihan oma tahtonsa. Ja vaikka päivällä pystyn harhauttamaan itseni ajattelemaan ja tekemään muuta, niin sitten herään yöllä ahdistukseen ja niihin tunteisiin, joita olen parhaani mukaan väistellyt hereilläoloajan. En tiedä, olisiko sitten parempi miettiä niitä päivällä, ehkä iltaan mennessä olisin jo kyllästynyt itsekin. Luulin olevani parantumassa, nyt pelkään, että asiat ovatkin pahenemassa. Se on todella pelottava ajatus. Tällä hetkellä elämässäni ei tunnu olevan mitään muuta kuin pelkoa ja syyllisyyttä, ne ovat nielaisseet kaiken muun, ne ovat vähintään taustalla koko ajan, jonkinlaisena epämääräisenä möykkynä jossakin. Kävelin tänään pitkän lenkin ja minusta tuntuu kuin olisin zombi, jotenkin mekaaninen ja jäykkä. Kävelin suojatielle punaisia päin ja joku auto tööttäsi kiukkuisesti. :/ Olin vain niin omissa ajatuksissani.

Olen niin väsynyt tähän...

Ai niin, väsäsin kissoille ympyrän hulavanteesta, sähköjohdosta ja narusta. (http://nyt.fi/a1305891825534) Ei kiinnostanut. Minun kissat nyt vain ovat niin erityisiä, etteivät he lähde mukaan tällaisiin somen muoti-ilmiöihin. :)