maanantai 3. marraskuuta 2014

Hirveä Halloween

Minulla oli ihan hirveä viikonloppu, täynnä syyllisyyttä ja ahdistusta ja surua. Ne kalliit lääkkeet, joiden lopettamista pelkäsin, tosiaan auttaa... Tai kyllähän ne oikeasti auttaa, olen voinut huonomminkin. Mutta tänä syksynä en pääse hetkeksikään eroon tunteesta, että ihan kulman takana odottaa jotain hirvittävää, olen lähes kauhuissani koko ajan.

Minulla on ihan hirveä ikäkriisi, täytän ensi vuonna jo 35!!! Se tuntuu niin pahalta! Se on hassua, kun olen tiennyt jo kauan, etten saa sellaista elämää kuin haluaisin, mutta silti jokainen lisääntyvä vuosi tuntuu entistä pahemmalta. Yhä enemmän ovia sulkeutuu ja olen yhä enemmän ansassa. Ja niiden harvojen raollaan olevien ovienkaan takana ei tunnu olevan mitään kovin hyvää... Ja nyt tänä syksynä olen monta kertaa ajatellut, että mitä jos jo tämä on jomman kumman vanhempani viimeinen joulu ja nyt sitten joulukin pelottaa minua. Äidilläni on ylipainoa ja ihan surkeat ruokailutavat ja vaikka mitä lääkkeitä ja vaikka toinen vanhempani on terve, hän on muuttunut niin hitaaksi... Enkä minä voi tehdä yhtään mitään estääkseni heitä kuolemasta, eikä minulla ole mitään keinoa tietää milloin tai miten ja se ajatus on sietämätön. Se pelko on melkein lamaannuttavaa ja se pyörii päässäni vähintään joka päivä, vaikka ei koko päivää joka päivä.

Olen monta kertaa blogissani maininnut ne vanhapiikasisarukset, jotka asuu kotona ja joita ihmiset pitää outoina. Yksi heistä kuoli viikonloppuna. Hän oli ehkä 40. Pelkään omaakin kuolemaani ihan hirveästi, ehkä siksi, että olen aina ajatellut, että se tulee olemaan oma valintani. Mutta ehkä se ei olekaan niin, ehkä jo nyt minussa kasvaa jokin, minkä takia kidun muutaman kuukauden sairaalassa ja kuolen pois. Ajattelen sitä vanhempienikin kannalta, mutta se myös pelottaa minua itseäni. En usko, että kuoleman jälkeen on mitään, mutta silti ajatus on pelottava. 

Yhden äidin ystävän lapsi sai nyt sen esikoisensa ja hän on ihan innoissaan ja minä tunnen edelleen niin valtavaa syyllisyyttä omien vanhempieni takia! Heräsin tänäänkin viideltä siihen ahdistukseen, enkä saanut enää nukuttua. Se tuntuu vielä pahemmalta kuin se, etten itse saa kokea äitiyttä. Ja minua ahdistaa ajatus siitäkin, mitä teen äitini omaisuudelle, kun häntä ei enää ole. Äidilleni on ollut tärkeää, että minä perin jotain häneltä, koska hänellä on monta sisarusta, eikä hän perinyt mitään ja hän on myös niin kiintynyt kotiinsa. Hän usein puhuu siitä ja on huolissaan, kun minulla ei ole perillistä. Ja minustakin se tuntuu kamalalta, minullekin se on kuitenkin todella tärkeä, ainoa paikka, jota olen koskaan pitänyt tai tulen pitämäänkään kotina. Hirveää ajatella, että jonain päivänä joku vieras asuu siellä, joku joka ei tunne sen joka ikistä nurkkaa ja narisevia lautoja ja ullakon rapinoita ja kuistin kattoa myrskyöinä raapivaa puuta ja olohuoneessamme asuvia kummituksia. Olisi ihana ajatus voida antaa se omalle lapselle, kaikkine muistoineen ja tarinoineen. Ja luoda myös uusia muistoja siinä talossa. 

Enkä pysty ymmärtämään, miten muut kaltaiseni selviytyvät.... Äidilläni on yksi serkku, jolla ei myöskään ole sisaruksia, eikä enää vanhempia, eikä ystäviä, eikä kumppania, eikä lapsia... En ymmärrä, mikä pitää hänet elossa ja miksi?! Hän jopa vaikuttaa ihan kohtuullisen tyytyväiseltä! Hän on kyllä todella ahne ja rikas, ehkä hän saa voimaa pankkitilinsä saldosta. Minusta mikään ei ole hirveämpää kuin yksinäisyys. Jossain lehdessä oli juttu jostain naisesta, joka ei halua lapsia, eikä kumppania, eikä ole kuulemma paljoakaan tekemisissä lapsuudenperheensä kanssa ja se tuntuu niin kummalliselta. Siinä oli kuva ja hän oli ihan nätti, joten hän voisi saada lapsia ja kumppanin. Se tuntuu niin tuhlaukselta! Hän olisi voinut syntyä  minun näköisenäni ja minä hänen näköisenään ja kaikki olisi saaneet, mitä haluaa. Tuntuu oudolta ajatella, että joku voisi saada kaiken sen, mitä niin epätoivoisesti haluaisin, mutta ei halua... Tämä nainen valitsee sen elämän, mikä minusta on aina tuntunut hirveältä rangaistukselta, vaikka hänellä olisi vaihtoehto. Se on outo ajatus! Tai ehkä minä vain asennoidun tähän väärin. Hänen mielestään maailmassa on niin paljon muutakin koettavaa ja tehtävää. Ongelma on  kai se, että minä haluaisin kokea vain yhden asian, eikä muulla oikein ole minulle väliä, vaikka kuinka yrittäisin kannustaa itseäni kiinnostumaan jostain muustakin. Kai se on niin, että niillä pikkuasioilla on väliä vain, jos ne isommat asiat on kunnossa.

Olen lukenut nyt uudelleen Agatha Christien kirjoja ja hän esittää vanhatpiiat niin traagisina hahmoina. Heitä epäillään murhista ja pahoista teoista, koska he ovat estyneitä ja puutteessa ja heissä on jokin perustavanlaatuinen vika. Sekin tuntuu jollain hölmöllä tavalla pahalta. Agatha kirjoittaa muutenkin aika ilkeästi, en huomannut sitä silloin nuorena lukiessani hänen kirjojaan ensimmäistä kertaa, mutta nyt huomioni kiinnittyy siihen. Ja hän kirjoitti siitä, miten julma luonto voi olla antaessaan lapsia haluavalle naiselle sellaisen ulkonäön, ettei miehet kiinnitä häneen huomiota ja miten tällainen nainen väistämättä jotenkin kieroutuu ja on hirveän katkera ja siksi todennäköisin epäilty hirvittäviin tekoihin. Ehkä hän on oikeassa, en tiedä. Omasta mielestäni olen lähinnä surullinen.  Ehkä hänen sanansa liittyy aikakauteenkin. Tai sitten minun ei pitäisi ottaa niin vakavasti fiktiivisten hahmojen kommentteja. :) Hän ei tunnu muutenkaan pahemmin arvostavan naisia, vaikka uskoi naisen pystyvän kirjoittamaan kirjoja siinä missä miehetkin. Hassua.

Pelkään mennä nukkumaan, koska koko viime viikon yöt oli niin kamalia. En nytkään ole mitenkään hilpeällä tuulella, mutta kun herään öisin miettimään näitä asioita, ne saavat ihan järjettömät mittasuhteet päässäni. Ja vaikka tiedän, että aamulla on helpompaa, olen niin väsynyt, etten jaksa nousta ylös. Järkevintä olisi nousta pois sängystä ja mennä ulos lenkille, mutta en jaksa edes sytyttää valoja, minusta tuntuu kuin olisin kykenemätön liikkumaan ja vankilassa oman pääni sisällä hirveiden ajatusten täyttäessä mieleni. Minusta tuntuu kuin koko kehoni täyttyisi ahdistuksesta, se on epämiellyttävän lämmintä ja raskasta, silloin ei voi liikkua. Voi vain maata ja odottaa aamua ja sen tulo kestää yleensä vuosia, joskus ehkä jopa vuosisatoja.

Enkä tiedä, mitä ajatella siitäkään, että tämä syksy on nyt tällainen. Luulin jo voivani pysyvästi paremmin ja kevät ja kesä olivat niin helppoja, mutta tämä on ollut vaikea syksy. Sekin pelottaa, koska syksy on aina ollut helpoin vuodenaika minulle ja kun tuntuu, etten voi tälle mitään. Ihan sama, miten paljon yritän keksiä positiivisia puolia ja hokea itselleni, että kaikki on ihan hyvin ja kuvitella hyviä asioita tulevaisuuteen, tunteeni eivät muutu, niillä on ihan oma tahtonsa. Ja vaikka päivällä pystyn harhauttamaan itseni ajattelemaan ja tekemään muuta, niin sitten herään yöllä ahdistukseen ja niihin tunteisiin, joita olen parhaani mukaan väistellyt hereilläoloajan. En tiedä, olisiko sitten parempi miettiä niitä päivällä, ehkä iltaan mennessä olisin jo kyllästynyt itsekin. Luulin olevani parantumassa, nyt pelkään, että asiat ovatkin pahenemassa. Se on todella pelottava ajatus. Tällä hetkellä elämässäni ei tunnu olevan mitään muuta kuin pelkoa ja syyllisyyttä, ne ovat nielaisseet kaiken muun, ne ovat vähintään taustalla koko ajan, jonkinlaisena epämääräisenä möykkynä jossakin. Kävelin tänään pitkän lenkin ja minusta tuntuu kuin olisin zombi, jotenkin mekaaninen ja jäykkä. Kävelin suojatielle punaisia päin ja joku auto tööttäsi kiukkuisesti. :/ Olin vain niin omissa ajatuksissani.

Olen niin väsynyt tähän...

Ai niin, väsäsin kissoille ympyrän hulavanteesta, sähköjohdosta ja narusta. (http://nyt.fi/a1305891825534) Ei kiinnostanut. Minun kissat nyt vain ovat niin erityisiä, etteivät he lähde mukaan tällaisiin somen muoti-ilmiöihin. :)

13 kommenttia:

  1. Ei meidänkään kissoja kiinnostanut ympyrä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokeilitko muita muotoja? Kun jossain oli, että ympyrä ei kelvannut, mutta neliö sen sijaan jo kelpasikin. Minä kyllä oletin keskimmäisen kiinnostuvan. Kolli ei nouse perseeltään ellei ole ruokaa tiedossa ja pienin on niin omalaatuinen, ettei hänen tekemisiään voi ennustaa, mutta keskimmäisen ajattelin menevän heti ympyrään, mutta ei. Katsoi vain, että mitä ihmettä minä taas puuhailen. :)

      Poista
  2. ei ollut muodolla väliä, Anssi vaan tuijotti vuoroin minua ja vuoroin lattialla olevaa kehää. tuli kieltämättä hieman tyhmä olo itselleni :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo meillä myös kissat vain katsoi minua. :D Mutta täytyy kokeilla eri muotoja, ehkä he eivät vain tykänneet ympyrästä. :)

      Poista
  3. JB olisiko terapian paikka? Oikeasti. Elämän EI tarvitse sattua noin paljon.
    Voimia!!!!!!
    -Annis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen toiveikas, että tämä menisi taas ohi. Olen itse asiassa nukkunut melkein koko viikon, joten sikäli on ollut helpompaa. Tosin en tiedä onko sekään kovin hyvä merkki, mutta itselle on ollut helpompaa, kun en ole edes nukkunut levottomasti, vaan vain nukkunut koko yön ja perään melkein koko päivän.

      Kiitos! :)

      Poista
  4. Voih,niin tuttuja tuskaisia tuntemuksia.Olen sinun ikäisesi ja minulla on iäkkäät vanhemmat. Olen myös ainoa lapsi.Kavereita on joitakin, mutta lähes kaikilla on se perhe-elämävaihe kiivaimmillaan. Itsekin kuvittelin joskus, että itsekin perustaisin perheen, mutta ulkonäkö ja siitä seurannut ahdistus ja jonkinasteinen syrjäytyminen estäneet tehokkaasti elämään kiinni pääsemisen.Olen sitten tällainen ikuinen sivusta tarkkailija ja muiden kuuntelija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävää, että sinäkin joudut näitä kokemaan. :/ Mutta ei siitä pääse mihinkään, että ilman perhettä elämä on aika turhaa puuhaa. Ainakin jos siis perheen olisi halunnut. Mutta ei auta kuin kestää, kun vaihtoehtoakaan ei ole.

      Jaksamista ja parempia päiviä kuitenkin sinnekin suuntaan! :)

      Poista
  5. Ajauduin tänne sattumalta mutta luettuani blogiasi en nyt voi olla kommentoimatta. Kaikesta päätellen olet vielä suhteellisen nuori ihminen. Sanoisin, että tuossa vaiheessa elämää kaikki ei suinkaan ole vielä ns.menetetty mitä perheeseen tulee ja todellakin, elämä ilman sitä nk ydinperhettä voi olla aivan yhtä täyttä ja antoisaa kun perheen ympäröimänäkin. Me ihmiset olemme niin erilaisia ja me tulemme onnellisiksi niin erilaisista asioista. Itse olen 2v asti ollut ylipainoinen eli siis suomeksi sanottuna lihava. Kehitys jatkui samana aikuiseksi asti niin, että olin lopulta sairalloisen lihava. Sitä jatkui yli 20v, kaikki mahdolliset ja mahdottomat dietit, paastot ym tuli vuosien varrella kokeiltua ja uskon, että hallitsen ravitsemuspuolen asiat aika hyvin vaikka sitä ei päälle päin huomaa. Lihavuuteni aiheutti sen, että eli "sitten kun" elämää. Tiedäthän, sitten kun laihdun niin lähden reissuun, sitten kun laihdun niin menen sille kurssille jne? Ystäväpiiri oli pieni ja koska olen myös vanhempieni ainokainen, suku todella pieni, niin sosiaaliset kontaktit oli helppo pitää turvallisen välimatkan päässä. Ei pääsisi kukaan satuttamaan, liian lähelle, iholle. Kun ikää alkoi olla mittarissa jo melkein puoli vuosisataa, alkoi myös itsevarmuutta olla senverran, että uskalsi miettiä mitä haluaisi loppuelämällään tehdä. Olin kymmeniä vuosia yrittänyt laihduttaa itseäni erilaisilla konsteilla siinä onnistumatta, siksi koska minulle 14-vuotiaana kouluhoitaja sanoi, että olen reilusti ylipainoinen ( erittäin fiksua muuten tuon ikäiselle puhua moista! ), joten tein radikaalin päätöksen ja päätin, että nyt loppui laihduttaminen ja alan elää elämääni. Kuulostaa varmasti oudolta ja/tai helpolta mutta eihän se niin mene. Periaate kuitenkin oli se, että luovuin kaikista dieteistä, Nutrileteistä jne ja yritin syödä ns. normaalisti. Annoin itselleni anteeksi jos lankesin herkutteluun ja yritin olla ajattelematta, että "sitten huomenna" tai "ensi maanantaina". Se on kumma asia kuinka kroppa tottuu siihen kun se saa säännöllisesti ja riittävästi ruokaa. Aivojen on paljon hankalampi sopeutua siihen muutokseen joka siinä prosessissa tapahtuu. Minusta on hyvin todennäköistä, että jos ihminen on jollakin dietillä niin hän jossakin vaiheessa lopulta sortuu syömään ja sitä seuraa itsesyytökset ja sitten on kierre valmis. Itse olen nyt yli 90kg kevyempi kuin vajaa 5vuotta sitten ja onnellisessa parisuhteessa, joka muuten alkoi jo silloin yli 5v sitten. Tällä pitkällä kirjoituksellani tahdon nyt sanoa lähinnä sitä, että et ole tuomittu yksinäisyyteen, et lapsettomuuteen, et kilojesikaan kanssa toivottomalta tuntuvaan taisteluun, olet vielä nuori ja ihan oikeasti sinulla on mahdollisuudet vielä vaikka mihin. Älä kuitenkaan tuhlaa aikaasi elämällä "sitten kun" elämää koska, usko pois, aika jos mikä kuluu nopeasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytän jo kohta 35, joten en kovin nuori! Lasten kannalta alkaa joka tapauksessa olla ihan viime hetket käsillä. Tai en aio lapsia hankkia, olen aina tiennyt, etten voisi saada kumppania, joten olisin siihen ryhtynyt yksin jo vuosia sitten, jos uskaltaisin niin tehdä. Minusta ei kuitenkaan valitettavasti ole äidiksi, vaikka se on suunnilleen ainoa asia, jota elämältä haluaisin, joten sen kanssa on vain elettävä. Minä en usko, että voin koskaan olla onnellinen ilman perhettä, se on kuitenkin aina ollut se suurin unelmani. Mutta ehkä voin olla ihan ok, sekin riittää minulle, jos ei ole ihan hirveä olo koko ajan. Sekin kun on koettu. :/

      Minulla on ihan sama, että kaikki on aina odottanut sitä aikaa, kun olisin laiha. Mutta sitä päivää ei koskaan tullut. Minäkin olen kyllä miettinyt luovuttamista, olen kuitenkin nyt "vain" lievästi ylipainoinen, joten mitä se muutama kilo enää muuttaisi. Mutta en tiedä pystynkö luovuttamaan, en edes muista aikaa, jolloin en olisi yrittänyt laihduttaa...

      Lasten ja kumppanin osalta minulla ei kyllä ole mitään toivoa, mutta ehkä joskus voisin saada jonkun kaverin... En sitäkään pidä kovin todennäköisenä, mutta katsotaan nyt. Aika tosiaan kuluu niin äkkiä!

      Poista
  6. Usko minua, nuori sinä vielä olet vaikka et enää teinityttö olekaan. Tuo ajatuksesi, että et voisi saada kumppania kumpuaa varmaankin huonosta itsetunnosta, vai kuinka? Oletko koskaan seurustellut? Olen aivan varma, että tässäkin maassa on joku joka olisi onnellinen sellaisesta kumppanista rinnallaan kuin sinä olet, useampiakin. Katsoin noita kuvia joita olit tuonne laittanut ja voi hyvänen aika sentään, sinähän olet suorastaan kaunis. Pyysin miehenikin katsomaan ja hän sanoi aivan samaa. Ihana, kurvikas ja naisellinen nainen. Kanna kroppasi ylpeänä ja tosiaan, kokeile sitä pikku hiljaa, että et olisi itsellesi niin ankara niiden syömisien suhteen. Minullahan se oli sellaista lohtusyömistä eli pahaaoloani yritin peitellä mättämällä suuhun jotain "hyvää". Ja voi pojat kyllä sitä hyvää vuosien varrella tulikin syötyä, ja paljon. Viimeinen ns.dietti, jota yritin oli karppaus. Ruokavaliohan se oikeastaan oli mutta minulle toimi samalla diettinä. Sitä kesti nelisen kuukautta mutta alkoi lopulta tympäisemään ja loppui sitten sekin. Kun sitten päätin, että nyt loppui dietit niin tietoisesti päätin, että joka kerta alkaessani syömään jotain muuta kuin aamiaista, lounasta, päivällistä tai iltapalaa (nämä siis sellaisia, jotka yleensä syödään pöydän ääressä) mietin ensin onko minulla nälkä, miksi olen laittamassa tätä ruokaa tai mitä nyt ikinä onkaan, suuhuni ja ennen kaikkea miksi. Kuulostaa ehkä hullulta mutta kun olen jutellut ihmisien kanssa tästä laihtumisestani niin olen huomannut, että aika monella on ollut aivan samoja ongelmia. Monesti ylipainon takana ei ole epäterveellinen ruokavalio vaan syömishäiriö. Syy voi olla molemmissa tai vain toisessa mutta on tärkeätä tunnistaa myös se mahdollinen syömishäiriö.
    Syömishäiriöitä on monenlaisia ja anoreksia on varmaan niistä tunnetuin. On kuitenkin olemassa monia muitakin ja mikä tärkeintä niihin on saatavilla apua.
    Itselleni kävi niin, että kun aloin kiinnittämään huomiota siihen koska ja mitä söin niin se oli aluksi aika työlästä. Opettelin aluksi syömään aamiaista, että tavallaan se oli kuitenkin uuden opettelua vaikka ei dietti ollutkaan. Söin kuitenkin ihan kunnolla, en mittaillut mitään jne. Minähän olin aikaisemmin sellainen, että aamuisin en syönyt mitään. Joskus meni iltapäivään asti ennenkuin söin mutta sitten illalla söinkin kunnolla jääkaapista kaikkea aina telkun mainoskatkoilla. Oikein tyypillinen katsoja, joille sanotaan, "että nyt mennään mainoskatkolle, kipin kapin jääkaapille" Sen opin kuitenkin silloin ja siitä olen pitänyt kiinni, että säännöllinen rytmi ruokailuissa on kaiken a ja o. Jos päästän itselleni tulemaan ihan oikean nälän niin silloin minun on lähestulkoon mahdoton kontrolloida sitä mitä ostan esim.kaupasta ja mitä syön. Kun minulla on vatsa täynnä hyvää ruokaa, ei mielitekoja mihinkään ylimääräiseen juuri ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jaa, riippuu kai mihin vertaa. :) Minä jotenkin lasken ikäni kai hedelmällisinä vuosina ja viimeisiä viedään. :/ Täytän kohta 35 ja olen siitä aivan kauhuissani! :D

      Enemmänkin se on ihan realismia; ainoa huomio, mitä koskaan ole miehiltä saanut, on ollut ulkonäköni haukkumista, joten se ei jättänyt paljoa sijaa toivolle pariutumisesta. Ja ihan rehellisesti sanoen, minussa vain yksinkertaisesti on liikaa vikoja ja liian vähän hyviä puolia parisuhdetta ajatellen. Tosin ei niillä sinällään kai ole väliäkään, kun en pysty täyttämään edes niitä pinnallisia vaatimuksia, mutta minulla ei muutenkaan ole mitään tarjottavaa kenellekään. Tiesin jo ihan nuorena, että olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että kukaan edes huolisi kaltaistani(tiesin aina, ettei kukaan voisi aidosti kiinnostua) ja sekin on sitten elämässä osoittautunut näköjään mahdottomaksi, kun kukaan ei koskaan edes millään tavoin lähestynyt. Nyt olen tietysti jo liian vanhakin.

      Minulla ihan selkeästi oli syömishäiriöistä käytöstä ainakin osittain. Välillä en edes tiennyt, mitä syön, kunhan vain söin jotakin. Nyt leikkauksen jälkeen (olen siis lihavuusleikattu, en tiedä oletko siitä lukenut?) se on muuttunut, koska en yksinkertaisesti voi ahmia enää. Tiedän tasan tarkkaan, että ne kilot lähtisivät, kun laskisin kalorit reilusti alle tuhannen, mutta kun... Ei vain itsekuri tunnu nyt riittävän. :/ Olen tavallaan sikäli hankalassa tilanteessa, että voin nyt tällä hetkellä syödä aika vapaasti ilman, että paino nouseekaan ja se toimii vähän itseäni vastaan. Vaikka haluaisin kyllä aidosti saada ne loputkin kilot pois. Tai ehkä enemmänkin haluaisin saada alavartaloa pienemmäksi, voisin itkeä jalkojani katsellessani! :D Vaatteet päällä olen ihan ok vartaloni suhteen (toiveeni oli vain näyttää suurinpiirtein normaalin ihmisen rajoissa olevalta), mutta alasti tilanne on vähän toinen. Vaikka onneksi minua ei kukaan muu näe alasti.

      Minulla on sama juttu, että nälkäisenä en kyllä voi mennä kauppaan, se on ihan katastrofi! Vaalea leipä varsinkin houkuttaa ihan hirveästi ja pystyn haistamaan sen niin kaukaa, ettei ole tottakaan! Ja aamupala on edelleen haaste(paitsi jos "aamupalan" voi syödä vielä iltapäivälläkin...). Edelleen syömiseni on iltapainoitteista, vaikka määrät on tietysti ihan toista kuin ennen. Minulla on paljon samanlaisia ongelmia kuin sinulla, kiva kuulla, että olet saanut niitä kuriin ihan omin avuin! Minä jouduin turvautumaan leikkaukseen. Tosin olen ollut siihen tyytyväinen ja onnekseni kaikki sujui hyvin.

      Minulla on kyllä masennuslääkitys (tai oikeastaan enemmänkin ahdistukseen) ja se auttaa kovasti. Ennen sitä olin todella pohjalla, nyt voin paljon paremmin. Mutta vieläkin on vaikeita kausia aina toisinaan. Tai nyt on ollut vaikea syksy, alkuvuosi sujui paremmin. Toivottavasti alkava joulukuu piristäisi, tykkään kovasti joulusta.

      Kiitos kovasti pitkästä viestistäsi! :) Ja tsemppiä syömisten hallintaan, toivottavasti kaikki sujuu hyvin jatkossakin! :)

      Poista
  7. Elimistö tottuu tosi nopeasti siihen, että se saa säännöllisesti ruokaa ja kun sen ei tarvitse olla millään kitudietillä niin eihän sitä näe edes nälkää :) Aivot onkin sitten toinen juttu. Itselle on aivan käsittämättömän vaikea tolkuttaa, että minä en nyt laihduta vaan nyt syödään normaalisti. Takaraivossa takoi koko ajan, että vaaka varmasti näyttää viikon päästä +5kg kun syön niin paljon kaiken aikaa. Minulla kun on iät ja ajat ollut tapana käydä vaaálla aina kerran viikossa, maanantaisin. Vaan eihän se ollut paljon, se vaan tuntui siltä kun oli pilkottu ne ruokailut niin moniin annoksiin pitkin päivää alkaen aamusta ja jatkuen iltaan asti. Lopputulos oli se, että ensimmäisen viikon jälkeen paino oli pudonnut joitakin kiloja. En muista enää kuinka paljon mutta pudonnut kuitenkin. Ja sama on jatkuu edelleen mutta nyt jo hyvin hissukseen. Eikä ole tarpeenkaan painon niin pudota, kun en edelleenkään ole dietillä :)
    Noista syömishäiriöistä vielä. Itseni suhteen olen päätynyt siihen, että teini-ikäisenä sain liian kovan kolauksen itsetunnolleni kaikesta arvostelusta ja lopulta kiusaamisesta. Siitä seurasi jonkin asteista masennusta, jota ei vaan koskaan oikein tunnistettu. Masennuksesta seurasi syömishäiriö, jota kutsutaan nykyään BED:ksi, lihavan ahmimishäiriöksi. Tuota kyseisestä häiriöstä ei vielä reilu kymmenen vuotta sitten puhuttu mitään, oli vain anoreksia ja bulimia, that´s it. Minä löysin lopulta jonkinlaista rauhaa itse sitä etsimällä mutta onneksi nykyään jo ymmärretään paremmin näiden asioiden päälle eikä toivottavasti heti ensimmäisenä sormi heristäen olla paasaamassa ruokavaliosta kun lihava ihminen erehtyy lääkäriin vaikka flunssaansa lääkettä hakemaan.
    Pitkä sepustus tuli taas mutta...en tiedä kuinka saisin sinulle valettua tuota toivoa sen kumppanin suhteen sillä olen ihan satavarma, että se oikea sinulle jossain on jos niin haluat. Se on sinusta itsestäsi kiinni. Jos et halua, etkä tee mitään asian eteen niin olet oikeassa, jäät ilman kumppania. Olet kirjoittanut tänne niin paljon ja minulla on valitettavasti liian vähän aikaa, että en ole ehtinyt lähestulkoonkaan kaikkea lukea, että tietäisin paljonkaan tarinaasi. Jotenkin siitä mitä kuitenkin olen ehtinyt lukea, paistaa läpi jonkin asteinen masennus ja melankolia ja jos niin on niin siinä tapauksessa sinun olisi hyvä hakea siihen apua. Pyydän anteeksi jos olen väärässä, se vain on vaikutelma jonka olen saanut.
    Ja huom, "mikään ei ole niin todennäköistä kuin epätodennäköinen" ;)

    VastaaPoista