tiistai 25. marraskuuta 2014

Muista, että kuolet!

Kävin eilen kirpparilla ja siellä oli kauniisti kirjoitettu ja kehystetty mietelausetaulu: "Muista, että jonain päivänä kuolet!" Yleensä inhoan kaikenlaisia tyhjänpäiväisiä aforismeja ja muuta lässytystä, mutta tässä oli sitä jotain! :D Viitosella olisi lähtenyt taulu kotiin, mutta ajattelin, että teen vastaavan itse, jos joskus sittenkin innostun aforismeista... :) Välillä näkee kirpparilla myynnissä vähän erikoisempia juttuja, mutta tuo oli kai sieltä erikoisemmasta päästä. En tiedä oliko kyseinen taulu ollut omassa käytössä vai ihan myyntiin askarreltu, mutta ainakin kiinnitti huomioni, vaikka jätinkin sen jonkun muun löydettäväksi. 

Joulu lähestyy ja minua vähän ahdistaa. Aina sama juttu, koko syksyn odotan innolla ja sitten menen paniikkiin. Tosin paketoin viikonloppuna kissojen kanssa jo ekat paketit. Heistä oli hurjasti apua... Jos ei lasketa sitä, että yksi pureskeli reikiä kaikkiin papereihin, toinen tunki itsensä jokaiseen laatikkoon, joka oli esillä ja puri minua sormiin, kun yritin saada hänet niistä ulos, yksi narurulla oli pakko heittää pois, koska pienimmän aikaansaamia solmuja oli mahdoton avata ja he varastivat vuorotellen kaiken irtonaisen, kuten teipit, pakettikortit ja sakset. Mutta muuten heistä oli apua. :) Ja ai niin, kun otin tavaroita kaapista, pudotin huomaamattani sellaisen pienen näytepussin saippuaa ja kissat purivat siihen reikiä ja levittivät olohuoneen matolle. Ihan uskomatonta, minkä sotkun ehkä 10 tai 20 milliä saippuaa saa aikaan. 

En oikein tiedä, miksi joulu on minulle niin suuri juttu. Lapsuuden joulut olivat tietysti ihania ja jännittäviä, mutta sitten vähän vanhempana joulut olivat äidin juomisen takia aika kamalia. Ja vaikka pidin joulusta, vasta joskus aikuisena siitä tuli niin merkittävä asia. Ja on edelleenkin, vaikka varmaan suurempi osa jouluistani on ollut kamalia kuin ihania. Nuorempana tosiaan äitini alkoholismi varjosti joulua ja näin vanhempana ne ovat lapsettomuuteni takia raskaita, mutta silti valmistelen joulua ihan hulluna ja koko syksyn ajatukset pyörivät siinä. Kunnes sitten oikeasti on joulukuu ja toivon, että joku siirtäisi sitä pari kuukautta eteenpäin. Joka vuosi. Ja kun se on ohi, alan taas malttamattomana odottaa seuraavaa, oli edellinen sitten ollut hyvä tai ei. En oikein itsekään tiedä miksi... Osin se on ehkä sitäkin, että kun elämäni on niin tyhjää, niin se tuo jotain vaihtelua (ja tätä tukee sekin, että joulu muuttui minulle näin tärkeäksi suunnilleen samoihin aikoihin, kun yhteydet vanhoihin kavereihin katkesivat), mutta jotenkin minusta myös tuntuu, että odotan joululta aina jotain, mitä en osaa itsekään selittää... Jotain elämää suurempaa. Mitä ei niinä hyvinäkään jouluina tapahdu. 

Mutta tänä vuonna menneistä vuosista poiketen en ole ahdistunut keväästä, se tuntuu nyt ihan siedättävältä, varmaankin koska viime kevät oli ihan mukava. Syksy taas on nyt ollut vaikea, mikä tuntuu surulliselta koska olen aina ennen nauttinut syksyistä niin kovasti. Elämä on helpompaa, jos keväät eivät enää ole ihan helvetillisiä, mutta en kyllä halua luopua ihanista syksyistäkään. Ja syksy on aina ollut suosikkini, jo lapsena! Olen kyllä nauttinut pimeydestä, mutta mielialani on ollut huono ja olen ollut ahdistunut ja levoton. En niin pahasti kuin pahimpina aikoina, mutta kevääseen ja kesään verraten. Osittain minua ahdistaa ikäni, 35 ei ole enää millään mittapuulla vähän tai nuoren ihmisen ikä. Minua ahdistaa ne rajoitukset, joita ikä tuo, vaikka enhän minä muutenkaan tee mitään! 

Olen nyt kuitenkin tänä syksynä yrittänyt taas oppia puhumaan ihmisille, mikä on ollut minulle pitkään ongelma ja olen saanut siitä tarpeekseni. Minähän olin joskus kauan sitten luonnostaan puhelias, mutta opetin itseni olemaan hiljaa, kunnes se meni liian pitkälle. Nyt olen yrittänyt jutella ihmisille, jotain ihan yhdentekevää, mutta yritän kuitenkin. Suurimmaksi uhriksi joutuu vieressäni kielikurssilla istuva tyttö(tai nainen), vaikka olen kyllä todella tietoinen siitä, että ehkä se on hänelle hirveän epämiellyttävää. Sosiaalisia vaikeuksiani pahentaa se, että tiedän, ettei ihmiset pidä minusta ja se tekee minut epävarman ja vielä entistä omituisemman. Mutta minun pitää oppia taas kommunikoimaan ihmisten kanssa, muidenkin kuin vanhusten. En oikein tunne ketään, mutta kielikurssilla olen jo vuosia opiskellut suunnilleen samojen ihmisten kanssa, joten yritän puhua sitten heille. Olen jopa uskaltanut sanoa pari kertaa jotain ihan julkisesti. Sain kaikki nauramaan ja sillä hetkellä koin ne jutut positiivisiksi, mutta sitten jälkeen aloin miettiä, että oliko se nyt ihan typerästi sanottu ja... Juuri se on suurin ongelmani ihmisten kanssa puhumisessa, että jälkeenpäin minusta alkaa tuntua, että olin ihan idiootti ja seuraavalla kerralla, kun pitäisi puhua, muistan sen tunteen, enkä saa sanaa suustani. Mutta sen vieressäni istuvan naisen kanssa olen oppinut juttelemaan aika luonnollisesti, ellei nyt huomioida esimerkiksi sitä kertaa, kun jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä puhuin hänelle suolistoloisista! (Valitettavasti ihan oikeasti!) Tosin minulle tuollaiset älyttömyydet kyllä nimenomaan ovat luonnollisia, joten... Mutta olen kyllästynyt itseeni! Olen melkein 35, puhumisen ei pitäisi olla ylivoimainen tehtävä, eikä  minun pitäisi käyttäytyä kuin jälkeenjäänyt teini. Haluaisin olla edes hiukan normaalimpi ja osa sitä on se, että oppisin paremmin puhumaan ihmisille. En kyllä ole varma tämänkään tavoitteen toteutumisesta. 

Mutta, muutama päivä joulukuuhun ja alle kuukausi aattoon. Voi apua! :)

Miten muuten tänä vuonna, onko kiinnostusta läskijoulukalenteriin? Itselleni kyllä ainakin tekisi hyvää vähän liikkua ennen joulun herkutteluja. :)

Ihanaa joulun odotusta kuitenkin! :)


10 kommenttia:

  1. Hei! Olen ihan uusi lukija, sattumalta eksyin blogiisi. Ihan pakko oli kommentoida kun tuon läskijoulukalenterin mainitsit, en vielä ehtinyt tutustua tarkemmin onko se jokin perinne blogissasi. Itse olen viimepäivinä törmännyt facebookissa monien jakamaan touhukalenteriin (touhukalenteri,com), josta ajattelin itsekin hakea uutta pontta liikkumiseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viime vuonna laitoin vähän joulukalenterin tapaan jotain liikuntaa joka päivälle suoritettavaksi, sillä ajatuksella, että sulateltaisiin joulukiloja jo etukäteen. Se oli lähinnä vastaisku kaikille suklaa- ja karkkikalentereille.

      En ollut tuosta toisesta kuullut, en ole facebookissa, niin en ole niin kärryillä niistä tapahtumista. Mutta tuossa on varmaan sama idea, joskin todennäköisesti paremmin toteutettuna. :D

      Ja tervetuloa blogiini! :)

      Poista
  2. Täältä ääni läskijoulukalenterille! Se on hauska ja siitä saa uusia ideoita/vaihtelua liikkumiseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelinkin, että voisin jotain järkätä, vaikka en kyllä mitään kovin erikoista keksinyt viime vuonnakaan. Mutta ainakin saisi itsekin hiukan erilaista liikuntaa, kun yleensä vain kävelen. :)

      Poista
  3. Heippa,

    Olen jo tosi pitkään seurannut blogiasi. Piti oikein tarkistaa ja itse asiassa olen seurannut sitä alusta saakka... Pelottavaa tämä ajan kulku. No, nyt on kuitenkin pakko kommentoida, että olen itse ihan samanlainen joulunodottaja. Joka vuosi lataan hirveitä odotuksia ja aaton tullessa... PLÄÄH! On oikeastaan hullua, että yhteen ja samaan juhlaan voi yhdistyä intoa ja odottamista ja kuitenkin myös kauhea pettymys. Eikä siihen pettymykseen voi valmistautua. Ei vaikka kuinka ajattelisi ja järkeilisi, että "Nyt tänä jouluna en odota ihmeitä".

    Nytkin minulla on kauheasti suunnitelmia ja erilaisia listoja. Siis listoja koskien esim. sitä, että mitä ostan lahjaksi (lähinnä vanhemmilleni ja lähisuvulle, koska minäkin olen lapseton ja yksinäinen). Ja lista mm. siitä, että mitä kaikkea leivon jouluksi tai muuten värkkäilen. Jälkimmäiseltä listalta ei tosin ikinä toteudu kuin pari asiaa. Joulu tulee aina niin nopeasti, etten loppujen lopuksi saa edes kaikkia koristeita esille, vaikka haaveilen oikeasta joulukodista.

    En itsekään oikein tiedä miksi odotan joulua niin kovalla innolla. Yksi syy on ainakin se, että joulu on jotenkin tuttu ja turvallinen. Jotain säilyy elämässä samana, vaikka se muuttuisi muuten miten tahansa ja vaikka muina aikoina tuntisikin itsensä yksinäiseksi jne. Tänä jouluna minulle on ollut järkytys, kun sisko aikoo mitä ilmeisimmin heittää perinteet romukoppaan ja lähteä avopuolisonsa kanssa ulkomaille. Minä en osaisi kuvitellakaan joulua niin, etten olisi lapsuudenkodissani.

    Täysin asian vierestä putkahti muuten mieleeni, että oletko koskaan harkinnut hankkivasti lasta yksinäsi? Adoption kautta tai keinohedelmöityksellä? Olet ehkä/varmaan tätä asiaa käsitellyt blogissasi, mutta en muista. Minä olen ajatellut, että annan vielä pari vuotta armonaikaa ihmeen tapahtumiselle ja sitten hankin lapsen yksinäni (olettaen tietysti, että pystyn saamaan lapsia).



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! :) Se on kyllä jännä, kun periaatteessa yhdeltä ainoalta päivältä odottaa jotain ihan käsittämätöntä! Enkä minäkään tiedä, että miksi teen niin, joka ikinen vuosi. Ja silloinkin, kun on ollut huono joulu, silti huomaan odottavani seuraavaa jo joskus helmikuussa! Minäkin muuten teen listoja! Minulla on ihan sellainen pieni muistikirja, johon listaan kaikkea jouluaiheista, juuri lahjoja ja pesuaineita (minulla on pieni siivousongelma... :)) ja sitten leivonnaisia ja askarteluja, jotka minultakin jää usein tekemättä. Ja tarkastan edellisvuoden listoja, ettei vain mikään unohdu! :D Minulle on tärkeää siivota koko talo lattiasta kattoon, joten ne muut jutut helposti jää. Tosin se on minulle tärkeä osa joulua, että hetken kaikki on täydellisen siistiä. Kunnes sitten neljä kuratassua huolehtii siitä, ettei ole kauaa. :D

      Minäkään en voisi kuvitella viettäväni joulua poissa kotoa! Tunnen muutamia ihmisiä, jotka menee jonnekin turistirysään lämpimään, enkä voi ymmärtää! Minulla oli nuorena kaveri, joka ei ollut koskaan viettänyt joulua ja olin niin pahoillani hänen puolestaan!

      Olen kyllä ajatellut lapsen hankkimista yksin, mutta olen ensinnäkin huolissani omien geenieni siirtymisestä lapselle ja erityisesti kyvystäni olla hyvä äiti ja myös siitä, että kun minulla ei ole sisaruksia, eikä ystäviä ja vanhempanikin ovat jo iäkkäitä, niin minulla ei olisi minkäänlaista turvaverkkoa ja lapsella ei olisi isää, eikä tätejä tai setiä tai serkkuja. Pelkään, että lapsesta tulisi kuin minä ja hänen elämästään kuin minun elämäni. Adoptiolasta en uskoakseni olisi voinut saada, enkä ainakaan enää näin vanhana, se olisi kyllä muuten ollut hyvä vaihtoehto.

      Poista
  4. Joulukalenterein luukkuin aukeamisia odotellessa ;)

    Ihanaa joulukuun alkua sinulle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Huomiseksi yritin juuri mietiskellä jotakin. :)

      Kiitos, samoin sinulle! :)

      Poista
  5. Tunnistan itseni tuosta joulunodotuksesta ja väistämättä seuraavasta pettymyksestä. Tunne on sama kuin herää hyvästä unesta ja se tunnelma hetken vielä leijailee ennen kuin tajuaa karsean todellisuuden. Sen, että koska on ruma ja outo onnellisuus ei ole mahdollista. Jokainen päivä on tällainen pettymys vaikkakin toki 20 vuodessa jonkin verran turtuu. Ihmisten pilkka ja ylenkatse viiltää ja raatelee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahin masennukseni oli tulosta unesta; näin aivan ihanaa unta, jossa seurustelin hyvin paljon RDJ:tä muistuttavan miehen kanssa (yllättäin! :D) ja siitä herääminen oli aivan hirveää! Olin niin rakastunut ja onnellinen! Kesti kauan toipua siitä, enkä ole uskaltanut katsoa yhtään hänen elokuvaansa sen jälkeen!

      Kurja kuulla, että sinulla on samoja kokemuksia! Toivottavasti kuitenkin meille molemmille olisi edessä mukava joulu! :)

      Poista