lauantai 27. joulukuuta 2014

Vuoden Viimeiset Valitukset

EDIT: Varoitus; tämä on nyt taas pitkä valitusta sisältävä itseterapiaviesti, joten jos olet joulutunnelmissa, älä lue.

Joulu alkaa kai olla ohi. Yleensä jouluni jatkuu ainakin tammikuun puoleenväliin, mutta tänä vuonna tuntuu jotenkin erilaiselta, tunnen jonkinlaista painetta palata arkeen. Aatto sujui ihan hyvin, samoin joulupäivä, mutta viime yö oli hirveä. Ulkona on ihana ilma, lunta ja pakkasta ja jouluvaloja joka paikassa ja kaikki on niin kaunista ja... Haluaisin niin kovasti, että minulla olisi ihana joulutunnelma ja hyvä olla, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu kamalalta. Olen niin väsynyt siihen!! Yritän ajatella positiivisesti ja yritän ajatella hyviä asioita ja unohtaa huonot ja keskittyä niihin asioihin, jotka on hyvin, mutta minulla ei tunnu olevan mitään kontrollia omiin tunteisiini. Jos minusta tuntuu hirveältä, ei ole mitään, mitä voisin tehdä; mikään, mitä keksin yrittää, ei auta. En tiedä, mikä minussa on vialla; miksi minä olen tällainen... Maailmassa on niin paljon ihmisiä, joilla on ihan oikeita ongelmia, joilla on ihan hirveä elämä, joille tapahtuu aivan kauheita asioita, joilla ei ole edes kahta ihmistä elämässään, kuten minulla. Ja he selviävät niistä ihan hyvin, he jaksavat jatkaa kaikesta huolimatta. Ja minä pelkään mennä nukkumaan, koska minä en tiedä, selviänkö tästä yöstä. Minulla on vatsa täynnä hyvää ruokaa ja lämmin huone ja pehmeä sänky ja puuvillasatiinilakanat ja vanhemmat vielä elossa ja kohtuullisen terveitä ja ihania lemmikkejä, joiden seurasta saan iloa jokainen päivä ja olen terve ja asun hyvinvointivaltiossa. Kuinka moni ihminen maailmassa vaihtaisi riemusta kiljuen elämää kanssani milloin tahansa?! Ja ymmärrän sen, mutta... Olen ihan oikeasti kiitollinen kaikesta, mitä minulla on, mutta jokin minun aivoissani saa koko kehoni täyttymään ahdistuksella ja saa koko tulevaisuuden näyttämään niin täysin synkältä, kuin odotettavissa ei olisi mitään hyvää.

Suurin ongelma on vanhempieni ikääntyminen, heidän kuolemansa pelottaa minua aivan hirveästi. Nyt kun olen kotona, jokin osa minusta koko ajan odottaa toisen heistä lyyhistyvän kuolleena maahan ja öisin makaan sängyssäni sydän hakaten yrittäen kuulla joitain ääniä, joista tietäisin heidän olevan elossa. Minua pelottaa katsoa heitä, koska näen niin paljon ikääntymisen merkkejä. Enkä voi edes sanoa itselleni, että sitä on turha pelätä, koska se tulee tapahtumaan. Eikä minulla ole mitään keinoa tietää, miten tai milloin. Olen pelännyt sitä jo kauan, mutta viimeisen vuoden aikana se on saanut aivan järjettömät mittasuhteet ja joskus en pysty ajattelemaan mitään muuta. En kestä ajatusta heidän vanhenemisestaan ja kuolemastaan... Se on vain yksinkertaisesti liikaa minulle. 

Ja tiedän, miten säälittävää tämä on, mutta toivoisin, etten olisi yksin öisin, että olisi joku, joka olisi läsnä, jotta tuntisin olevani "turvassa". Olen aina pärjännyt hyvin yksinäni päivisin, olen jopa viihtynyt yksin, mutta yöt ovat toinen juttu... Öitä kadehdin parisuhteessa olevilta ihmisiltä, vain sitä tunnetta, että joku on sen verran lähellä, ettei tunnu siltä kuin olisi täysin yksin maailmassa. Tai ehkä silti voisi tuntua siltä, en tiedä mitään näistä asioista, mutta oletan, ettei tuntuisi. Toivoisin, että tietäisin, miltä tuntuu koskettaa toista ihmistä, muutenkin kuin ohimennen tai vahingossa. Katsoin joskus jotain dokumenttia, jossa haastateltiin prostituoituja käyttäviä miehiä ja yksi heistä sanoi, ettei ollut koskaan tullut aiemmin ajatelleeksi, että toisen ihmisen keho tuntuu lämpimältä. Se on jäänyt mieleeni, koska minäkään en ollut tullut ajatelleeksi sitä. Ja niin hullulta kuin se ehkä kuulostaa, en pysty täysin kuvittelemaan, miltä se tuntuisi. Olen tietysti halannut vaikka sukulaisia ja nuorempana kavereitakin, mutta se on ollut nopeaa ja välissä on ollut monta kerrosta vaatteita. En oikeastaan osaa kuvitella, miltä toisen ihmisen lämmin iho tuntuu... Onko tämä jo liian henkilökohtaista? En tarkoita mitään tästä seksuaalisessa mielessä, vaan ihan vain kosketusta. Tai ehkä se ei ole ollenkaan sellaista kuin luulen... Mutta se on aina ollut vaikein osa yksinäisyyttäni. Ehkä ihmisen ei kuulu olla öisin yksin.

Ja sain yhtenä yönä päähäni, että muutan kotikaupunkiini; olin niin innoissani, etten saanut nukuttua! Mutta aamulla katselin netistä mahdollisia vuokra-asuntoja ja masennuin tarjonnasta... Osa oli kyllä ihan ok, mutta alkoi tuntua, etten halua sittenkään muuttaa... Vaikka en ole koskaan viihtynyt nykyisessä asuinkaupungissani ja olen niin kyllästynyt matkustamaan edestakaisin käydessäni viikonloppuisin kotona, mutta minusta tuntuu, etten kuulu minnekään. Kai se on siksi, että mitä oikeasti haluaisin, olisi koti. Mutta koska olen yksin, ei mikään asunto tai kaupunki voi koskaan olla minulle koti. Koti muodostuu ihmisistä, ei seinistä, jotka eivät ole harmaita tai ikkunoista, joista näkyy muutakin kuin roskis.

Olisin niin kovasti halunnut, että muutama päivä vuodestani olisivat olleet ihania ja rauhallisia, mutta näköjään ei. Nyt on sitten edessä kevät ja ikäännyn taas vuodella ja vanhempani ikääntyvät, samoin lemmikkini ja... Ei mitään muuta. En osaa enää edes unelmoida mistään, en tiedä, mitä toivoisin elämässäni tapahtuvan. Minun pitäisi tehdä, mikä on parasta vanhemmilleni, mutten oikein tiedä, mitä se olisi. Jos muuttaisin kotiin, voisin tehdä enemmän kotitöitä ja olin myös läsnä huolehtimassa heistä, mutta silloin he joutuisivat kestämään häpeän, että heidän "aikuinen" tyttärensä asuu kotona ja ihmisten puheet siitä. Toisaalta voisin muuttaa vain kotikuntaani, mutta se olisi pelkkä vitsi, koska tiedän, että olisin aina kotona. He olisivat aivan riemuissaan, jos saisivat lapsenlapsia, mutta en voi tuoda viatonta lasta sairaaseen maailmaani. En tiedä, pystyisinkö suojelemaan häntä itseltäni. Vaikka rehellisesti sanoen, viime aikoina olen taas miettinyt sitä... Se antaisi minulle syyn elää ja se tekisi vanhempani onnelliseksi ja joku perisi lapsuudenkotini, joka on niin tärkeä minulle ja mikä kai oleellisinta; se tekisi minut onnelliseksi. Ja tämä on nyt ehkä kamalasti sanottu, mutta vanhempieni omaisuuden takia rahakaan ei olisi suuri ongelma. Mutta se olisi niin väärin ja niin itsekästä... Toisaalta mietin sitäkin, että jos olisin ulkonäöltäni sellainen, että voisin tulla raskaaksi luonnollisin keinoin, ajattelisinko eri tavalla? Tarkoitan siis sitä, että jos voisin olla parisuhteessa, niin silti minä olisin minä(tai oikeastaanhan nimenomaan en olisi!), mutta pystyisinkö silloinkin olemaan hankkimatta lasta? Tuskin, hankkiutuisin raskaaksi ja toivoisin parasta... Vaikka yhtä väärin ja yhtä itsekästä se olisi silloin. Ja toisaalta taas, narkkarit ja pedofiilitkin hankkii lapsia. Minä en varsinaisesti tekisi mitään pahaa lapselleni, pahin pelkoni on, että siirtäisin häneen omia ongelmiani ja hänen elämänsä olisi yhtä onneton kuin minun. Vaikka toisaalta kai suurin osa ongelmistani johtuu masennuksestani ja sen periytymistodennäköisyys on aika pieni. Kaikesta huolimatta uskon, että pystyisin tarjoamaan lapselle ihan hyvän lapsuuden, mutta pystyisinkö kasvattamaan lapsen niin, että hän pystyisi luomaa itselleen hyvän aikuisuuden... Minä itse en pystynyt siihen. Tiedän, etten voi tehdä niin, mutta jo sen ajatteleminen nostaa mielialaani... On hankalaa, kun on olemassa jokin "asia", joka tekisi minut onnelliseksi ja jonka avulla voisin tehdä vanhempani onnelliseksi, mutta tiedän, että se on moraalisesti väärin... No, kenenkään ei tarvitse huolestua, teen kyllä niin kuin on oikein. Mutta valheelliset unelmat auttaa joskus nousemaan pahimmasta suosta. Taidan jopa uskaltaa yrittää nukkua...

Tämä on taas osastoa "ei pitäisi julkaista", mutta eipä se ole minua ennenkään estänyt. Itse asiassa voin nyt paremmin, koska ajattelin, miten ihanaa elämäni olisi, kun tulevissa jouluissani olisi lapsia... Säälittävää... Toisaalta, itsepetoksen avulla olen selviytynyt suurimmasta osasta aikuisuuttani, joten käytän tätä keinoa taas hyväkseni ja menen nukkumaan. Jospa yöstä ei tulisikaan niin kamala, kuin pelkäsin.

Toivottavasti teillä muilla on ollut ja on edelleen ihana joulu! :)

44 kommenttia:

  1. Nämä sinun kirjoituksesi ovat blogisi parhainta antia. Olin vähän pettynyt laihdutusjoulukalenteriisi suoraan sanottuna, mutta mikä lottovoitto olisi ollut jos olisit kirjoitellut joka päivä ihan vapaasti ajatuksiasi.

    Enkä tarkoita tätä siinä mielessä että hehkuttelisin siinä että olisi mielenkiintoista lukea siitä että joku kertoo olonsa olevan kurja vaan nautin vain todella paljon kirjoitustyylistäsi. Itse analysoin myös paljon elämääni ihan analyysin ilosta ja koska kirjoittaminen selkiyttää ajatuksiani ja tekee asiat minulle helpommin kosketeltaviksi mutta omat päiväkirjatekstini eivät kyllä kielellisessä laadussaan eivätkä syväluotaavuudessaan pärjää sinun teksteillesi joihin uppoan mukaan kuin olisin sinä. Kuulostaa vähän oudolta mutta näin tapahtuu esim. todella hyvän kirjan parissa, unohtaa ympäröivän maailman.

    Olen itse sinua pari vuotta nuorempi ja olen myös pari vuotta nyt asunut vanhempieni luona. Minulla on omakin asunto mutta en ole yksin onnellinen enkä enää asu siellä. Läheisten ihmisten läsnäolo edes samassa talossa luo minulle syvän turvallisuudentunteen.

    Ennen kuin palasin tänne, "kiduin" yksinäisyydessä omassa yksiössäni useamman vuoden jonkilaisesta ylpeyden tunteesta koska ajattelin että olisi noloa muuttaa takaisin kotiin. Kun pääsin siitä yli ja vain tein sen, muutin lapsuudenkotiin, kävi niin että onnellisuusprosenttini nousi huippuunsa eikä kukaan sittenkään ihmetellyt. Itseasiassa usea on ihaillut ratkaisuani puhuen miten paljon varmaan säästän tällä tavoin ja ainakin yksi tuttavani otti nyt esimerkistäni omaan asuntoonsa alivuokralaisen ja muutti vanhempiensa kotiin, siis kolmekymppinen nainen. Lisäksi olen huomannut että aika moni muukin lapsi asuu vanhempiensa kotona edelleen aikuisena ja kaikki tuntuvat hyötyvän järjestelystä.

    Suomessahan oli ennen ihan normi että koko perhe, aikuiset lapset, heidän vanhempansa ja heidän vanhempansa asuivat kaikki samaa taloa tai pihapiiriä. Näin on myös ulkomailla monessa maassa.

    Suomi on vähän tällainen yksinpärjäämisen poikkeus joka onkin epänormaalia ja näkyy ties missä masennustilastoissa. Ihminenhän on kuitenkin eläin ja vielä laumaeläin. Ei siis ole kertakaikkiaan mitään epänormaalia siinä että tuntee onnettomuutta tai pelkoa ja turvattomuutta yksin. Ei yksinolo olekaan luonnollista kun ympärillä kuuluisi olla oma lauma, keitä siihen sitten kuuluukaan.

    Minusta sinun kannattaisi nyt hankkia pieni asunto kotipaikkakunnaltasi ja pitää sitä siellä, voithan olla siellä silloin kun huvittaa ja muun ajan sitten lapsuudenkodissasi. Silloin voit ylläpitää sitä yksinasumisen muodollisuutta jos se on sinulle tärkeää ja kuitenkin poimia kirsikat kakusta... Ei asioista tarvitse tehdä vaikeita.

    Minulla on muuten myös eräs sinkkisukulainen joka hankki 39-vuotiaana lapsen yksin ja asuu nyt... Vanhempiensa pihamökissä taaperon kanssa. Isovanhemmat ovat lääpällään, lapsi on onnellinen tenava ja äitinsä aivan muuttunut, positiivisempaan suuntaan. Muutosten tekeminen on toki pelottavaa mutta kaikki tapahtuu aina pieni askel kerrallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos! :) Joo, joulukalenteri jäi vähän pinnalliseksi, en oikein keksinyt siihen mitään. Ehkä ensi vuonna... Olen silti muutenkin vähän pulassa tämän kirjoittamisen kanssa, kun olen jo kertonut suunnilleen kaiken, mitä olen koskaan ajatellut. :D Ja kun minulla on vielä taipumusta käyttää ihan samoja sanoja ja sanontoja, on ollut vaikeampaa kirjoittaa viime aikoina. Mutta minullakin asioiden kirjoittaminen auttaa, ne saa jotenkin hetkeksi pois omasta päästä pyörimästä ja saa niihin selkeyttä.

      Olen kyllä monta kertaa miettinyt, että muuttaisin kotiin, mutta kai välitän liikaa muiden ihmisten mielipiteistä. Ja huomaan, että äitini häpeilee sitäkin, että olen jo nyt niin paljon kotona, en tiedä, miten hän suhtautuisi, jos muuttaisin tänne. Mutta nytkin, kun olen joulunajan kotona, minua pelottaa jo nyt omaan asuntooni palaaminen. Ja kun se tuntuu nimenomaan vain asunnolta, ei kodilta. Minusta tuntuu, kuin joutuisin olemaan koko ajan poissa kotoa.

      Tottahan se on, että Suomen asumisolot on poikkeukselliset, mutta täällä on myös paljon ikävää asennetta kotona asuvia kohtaan. Vaikka en täysin ymmärrä, miksi, kyllähän jokainen aikuinen ihminen pärjäisi tarvittaessa yksinkin, ei kukaan varmaan siksi lapsuudenkodissaan asu.

      Minäkin tunnen muutamia lapsen vähän vanhempana hankkineita, joskaan en sinkkuja. Eikä omakaan äitini varsinaisesti nuori ollut. Minulla on pari vuotta aikaa päättää ja järjestellä elämääni, ehkä saan asiat jotenkin sellaisiksi, että uskaltaisin edes harkita lapsen hankkimista... Katsotaan nyt. Haluaisin sitä niin kovasti, mutta pelkään, että kaikki menisi pieleen. Mutta tällä hetkellä sallin itseni ajatella sitä, koska muuten todellisuus on tällä hetkellä liian rankka.

      Poista
  2. Olipa hieno kommentti edellä. Minusta sinulla on selkeitä unelmia, suunnitelmia ja tavotteita elämällesi. Ei niissä ole mitään valheellista, jokaisen uuden asian edellä kaikkia pelottaa ja silloin sitä maalailee kaiken maailman uhkakuvia eteensä. Omassa ystäväpiirissäni on useita n 35-40v naisia nyt raskaana ja tuntuu, että kaikissa uuden alku herättää sekä onnea että pelkoa. Minusta sinä olet rohkea, muutit elämääsi jo lihavuusleikkauksella! Miksi et tavoittelisi muita unelmiasi yhtä sinnikkäästi? Ja rohkeasti.

    Nauti unelmistasi nyt välipäivinä, mieti millaista (ihan itse valittua) arki lapsen kanssa siellä kotonasi, vanhempiesi luona tai siinä lähellä voisi olla. Minä uskon, että sinusta tulisi hyvä äiti, kaiken kirjoittamasi perusteella olet hyvä ihminen.

    -k

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin oli. :) Lapsen suhteen minulla tosiaan on vielä jäljellä unelmia, mutta se on myös niin pelottava ajatus. Ongelma on siinä, ettei se koske vain minua; jos mokaan, toinenkin ihminen joutuu maksamaan siitä. Jos olisi kyse vain minusta, ottaisin riskin, mutta pelkään, että pilaisin lapsen elämän. En tahallisesti, en epäile, että tekisin mitään pahaa lapselle, mutta juuri sitä kautta, että hän mahdollisesti perisi ongelmiani ja etten osaisi kasvattaa häntä erilaiseksi, kuin mitä minä olen.

      Kiitos! :) Mietin kyllä asiaa, osin juuri siksi, että ajatus lohduttaa, mutta myös ihan tosissani.

      Poista
  3. Samaa mieltä edellisten kanssa. Tämä on J.B sun ikioma ainutkertainen elämäsi, ja sulla on yhtä suuri oikeus kuin muillakin tavoitella onnea ja unelmiasi. Tiedän kyllä kipeästi itsekin, että se on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Yksinäisyys etenkin vääristää ajatuksia, tuo kaikki mahdolliset kauhukuvat mieleen. Heti, jos ajatuksiaan voi jakaa jonkun tolkullisen ihmisen kanssa, mittasuhteet alkavat palautua. Joku sanoisi, että se on vain realismia, että pelkää kaikkea mitä vain voisi tapahtua, mutta en ainakaan minä edes jaksaisi elää, jos suostuisin uskomaan ne ajatukseni! Joku toinen taas on sanonut, että kaikista tulevaisuuden murheistamme yhdeksänkymmentä(jotain?) prosenttia on turhia eikä koskaan toteudu. Ei ainakaan sellaisina kuin pelkäsimme.
    Mutta kyllähän sinä älykkäänä ihmisenä tiedät tuon kaiken edellä kirjoittamani. Toivon vain, että me kommentoijat pystyisimme oikeasti rohkaisemaan sinua edes vähäsen eteenpäin joissain asioissasi! :)
    PS. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinullekin! :)

      Pelkäänkin sitä, että lapsi joutuisi maksamaan unelmani toteutumisesta, jos jokin menisi pieleen. Jos se olisin vain minä, niin eihän minulla olisi paljoakaan menetettävää, mutta jokainen lapsi ansaitsee hyvät lähtökohdat elämälleen, enkä tiedä, pystyisinkö niitä tarjoamaan. Eikä kai kukaan tiedä, mutta kun olen itse näin sekaisin, se ei lupaa hyvää. :(

      Tuo on muuten niin totta, että yksinäisyys pahentaa niin paljon kaikkea, kun ei ole ketään, joka sanoisi vastaan tai olisi eri mieltä. Jotenkin jumittuu ihan outoihin ajatuksiin, eikä niistä pääse irti yksin.

      Olen myös huomannut, että se, mitä en älynnyt pelätä, yleensä tapahtuu, eivät ne lukuisat asiat, joita pelkään. Outo ilmiö...

      Kyllä te rohkaisettekin ja muutenkin tämän blogin kautta saamillani kommenteilla on ollut minulle todella suuri merkitys! Olen siitä todella kiitollinen! En osaa aina niin ilmaista itseäni, mutta toivon, että lukijani tietävät, miten tärkeitä nämä blogin kautta saadut ihmiskontaktit minulle ovat. :)

      Ja ole hyvä! :)

      Poista
  4. Onpa kurjaa kuulla, että tämä lempiaikasi vuodesta ei ole tänä vuonna tuonut odottamaasi iloa. Monestihan se on niin, että kun tietyissä asioissa velloo ja niitä pelkää, se ruokkii itseään ja pelko vain syvenee ja voimistuu. Varsinkin kun niitä märehtii yksin mielessään, eikä ahdistus pääse purkautumaan ja siten häviämään. Toivottavasti pääset kuitenkin irti ahdistuksesta.

    Kuten muutkin ovat sanoneet, sinulla on aivan yhtä suuri oikeus unelmiin ja niiden toteuttamiseen kuin muillakin. Toki lapsen hankkiminen on iso asia ja sitä täytyy harkita perin pohjin, mutta sen sinä olet varmasti tehnyt jo monta kertaa. Minä uskon vakaasti, että olisit hyvä äiti ja tarjoaisit lapselle hienot lähtökohdat elämään. Muista, että täydellisiä ihmisiä ja sitä kautta vanhempia ei olekaan. Kaikki tekevät virheitä, eikä kukaan kasvata lastaan täydellisesti. Se on inhimillistä. Mielestäni suurentelet turhaan omaa kummallisuuttasi verrattuna muihin ihmisiin. Saattaisit yllättyä, jos näkisit muiden pään sisälle. ;)

    Lapsen myötä saisit itsekin varmasti paljon uutta sisältöä elämään. Nykyäänhän on paljon kaikenlaista vauvoille ja lapsille ohjattua toimintaa ja kerhoja, etenkin isommissa kaupungeissa. Siellä saisi halutessaan mahdollisuuden tutustua muihin äiteihin. Tai jos päättäisit palata takaisin kotipaikkakunnallesi, olisi turvaverkko tietysti lähempänä, ja äitisikin varmasti ymmärtäisi ratkaisusi. Mielestäni tosin ei olisi mikään häpeä muuttaa sinne joka tapauksessa, jos se on se mitä haluat tehdä ja se tekisi sinut onnellisemmaksi. Viis muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään. Tuskin muut sitä jaksaisivat edes ihmetellä niin paljon kuin itse pelkäät.

    Oli miten oli, lapsen hankinnassa on aina riskinsä. Ei kenenkään kohdalla voi sanoa, että kaikki tulee varmasti sujumaan hienosti. Kuitenkin rakkaudella, valmistautumisella ja omistautumisella pääsee hirvittävän pitkälle. Ja sitä kaikkea sinulta varmasti löytyisi! :)

    Ihanampaa ensi vuotta sinulle, JB, sekä rohkeutta ja voimia isojen päätösten tekemiseen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se tuntuu kurjalta, kun vuodessani on niin vähän hyviä päiviä ja nyt tämä joulukin osoittautui vain ahdistavaksi. :/ Minulla on tosiaan se(kin) ongelma, että kaikki saa ihan järjettömät mittasuhteet päässäni. En oikein tiedä, mitä sille voisi tehdä, koska vaikka kuinka yritän puhua järkeä itselleni, tunteeni ei muutu. En haluaisi, että minusta tuntuu tältä, mutten pysty muuttamaankaan sitä. Ei kai auta kuin odottaa, että se menee itsestään ohi. Harmi vain, että samalla joulukin menee ohi.

      Olisi niin paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa, jos voisin saada ihan oikean perheen ja isän lapselle; silloin myös lapsella olisi enemmän perhettä ja sukulaisia. Sitten kun vanhempiani ei enää ole, lapsella ei olisi ketään muuta kuin minä, ei edes tätejä tai setiä tai serkkuja. Ja mietin sitäkin, että kun en voi saada lasta luonnollisin keinoin, tarkoittaako se sitten myös sitä, ettei minun kuulu saada lasta. Ja mitä jos lapsi on tyttö ja perii minun ulkonäköni, sitten hänenkin elämänsä on yhtä yksinäistä kuin minun... Adoptio olisi paljon parempi vaihtoehto, mutta tiedän, etten voisi saada adoptiolasta. Olen kai enemmän huolissani geeneistäni kuin omasta käytöksestäni äitinä.

      En oikein tiedä mitä tekisin muuton suhteen... Päätösten tekeminen on minulle aina ihan hirveän vaikeaa. Ja jos nyt jotain hyvää on asuinkaupungissani, niin se, ettei kukaan tunne minua, kotikunnassani asuu sukulaisia ja vanhoja koulukavereita ja minua hävettää ajatus, että he saisivat tietää, ettei minusta tullut mitään. Vaikka ei kai ihmisiä niin kiinnostaisi...

      Kiitos! :) Toivon, että saisin ensi vuoden aikana aikaan jonkinlaisen suuremman muutoksen elämässäni, oli se sitten mitä tahansa. Olen ollut jumissa niin kauan, että jonkin asian on pakko muuttua.

      Poista
  5. Nyt ihan oikeasti. Tykkään sun blogista ja olen varma, että tykkäisin susta myös ihmisenä, jos sinut ns. oikeasti tuntisin. Mutta nyt tekisi kyllä mieli ravistella sua. Tajuathan, että sun elämässä ei tule tapahtumaan muutoksia, jos sä itse päätät vuodesta toiseen vatvoa samoja negatiivisia ajatuksia? Sinä et ole epäonnistunut, sinä et ole huono, sinä et ole hullu, sinä et ole ruma. Lakkaa sanomasta itsellesi niin, sillä sanomalla itsellesi pahoja asioita sinä itse tuomitset itsesi toteuttamaan niitä. Jos et omin voimin pysty muuttamaan ajatusmallejasi, hae apua. Mene psykologille. Ja kaiken tämän sanon ihan omakohtaisen kokemuksen perusteella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se ongelma ole niinkään niissä ajatuksissani, vaan siinä, että joskus vain on ihan hirveä olo eikä mikään, mitä yritän tehdä, auta. Vaikka kuinka hokisin itselleni, että kaikki on hyvin, niin se ei auta. Lapsiasia taas on vaikea kaikinpuolin, kun tiedän, mikä on oikein, mutta kun haluaisin ihan päinvastaista. Enkä oikeastaan enää välitä mistään muusta, ainoa asia, jonka oikeasti haluaisin, on perhe. Juuri se asia, jota en voi saada ja siksi on vaikea innostua niistä pienemmistä asioista, jotka on hyvin. Mikä tietysti on lapsellista, mutta en tunnu voivan sillekään mitään.

      Ja kyllähän minä oikeasti olen epäonnistunut, huono ja ruma ja minulla on selkeästi mielenterveysongelmia, ne on ihan tosiasioita, vaikka kai voisinkin suhtautua niihin toisin. Kieltämättä olen toki itsekin syyllinen ongelmiini.

      Ja ymmärrän, ettei elämäni tule koskaan muuttumaan, mutta koska en voi saada lapsia, ei sillä ole niin väliä. Välillä on vaikeaa, mutta kestän kyllä jotenkin. Nytkin voin jo taas vähän paremmin, onneksi. :)

      Poista
  6. No voi hyvänen aika, saattaisikohan niillä ajatuksillasi ja huonolla olollasi vaikka olla jokin yhteys? Mun mielestä sun ongelmat on huono itsetunto ja todella vääristynyt minäkuva, ja niiden kanssa sua ihan varmasti voisi joku psykologi tms. auttaa. Ja toki sinä itsekin voisit auttaa itseäsi, sillä ihan itse me kukin päätetään, mitä ajatuksia päässämme pyöritetään. Mutta jos et itse saa tuota negatiivisen ajattelun kehää poikki, tarvitset apua. Mutta hei, jos sillä ei ole väliä, että on paska olo, niin eihän siinä mitään. Keep up the good work.

    Minä en muuten ihan oikeasti fyysisesti voi saada lapsia. Niitä tosiaan saadaan jos saadaan, ei tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ei toimi niin... Minulla saattaa olla ihan hyvä päivä, mutta silti jostain se hirveä olo hyökkää, eikä sille voi tehdä mitään. Samoin minulla voi olla päivä, jolloin jokin oma tekemiseni harmittaa minua ihan hirveästi, mutta ei kuitenkaan aiheuta sitä kamalaa ahdistusta. Ja silloin, kun olen ahdistunut, ei päässäni oikeastaan pyöri ne asiat, joiden takia inhoan itseäni, vaan juuri pelko läheisteni puolesta ja sellainen epämääräinen ahdistuksen tunne, jonka syytä en oikein osaa selittää. Juuri päinvastoin kuin sanot, niinä hetkinä en pysty päättämään, mitä päässäni pyörii, en vain saa niitä ajatuksia loppumaan, vaikka yrittäisin mitä. Jos saisin ne loppumaan, tekisin niin, koska ahdistus on kauhein tunne minkä tiedän.

      Minusta minulla ei sinällään ole vääristynyt minäkuva, vaan olen hyvinkin realistinen itseni suhteen. Minulla on kyllä huono itsetunto, mutta toisaalta, olisihan se aika koomista, jos joku kaltaiseni pitäisi itseään kovinkin hyvänä tyyppinä... Minä vain yksinkertaisesti olen jonkinlainen maanantaikappale ihan kaikessa, eikä sitä mikään maailman positiivinen ajattelu muuksi muuta. Joskaan ei tietenkään negatiivinenkaan ajattelu. Mutta tämä blogi ehkä hiukan antaa väärän kuvan sikäli, että en minä täällä kotona istu päivästä toiseen suremassa omia vikojani. Kuitenkin koen ne oleelliseksi osaksi itseäni ja siksi olen halunnut rehellisesti kertoa niistä täällä, koska muuten minusta tuntuisi, että valehtelen. Ja ne selittävät tilannettani ja elämääni. Mutta en ole koskaan oikeassa elämässä sanonut sanaakaan kenellekään asioista, joista olen epävarma tai vioistani, pikemminkin yritän salailla niitä.

      Toki haluaisin paskan olon loppuvan, mutta en kuitenkaan koskaan tule olemaan onnellinen, joten tuhlaanko yhteiskunnan varoja siihen, kun kuitenkin pystyn kestämään tämän... Ja kun minulla ei ole ketään muita kuin vanhempani ja heiltä pystyn salaamaan pahan oloni, en vahingoita ketään muuta. Eikä oloni parantuminen myöskään hyödyttäisi ketään muuta kuin minua.

      Olen pahoillani, ettet voi saada lapsia. En itse asiassa tiedä, voisinko minäkään saada edes fyysisesti, koska olen melko varma, että minulla on monirakkulaiset munasarjat. Ja ei kai luontoäiti olisi rangaissut minua tällaisella naamalla, jos ei olisi tarkoitus, että minä en lisäänny. Mietin kyllä joskus, että onko puheeni lapsettomuudesta epäasiallisia siinä mielessä, etten tosiaan tiedä, olisiko minussa fyysisesti mitään vikaa, mutta minä kuitenkin halusin perheen enemmän kuin mitään muuta ja lapsettomuus on minulle vaikea asia, vaikkei se välttämättä johdukaan fyysisistä syistä. En tiedä, onko siinä eroa, että jääkö lapsettomaksi siksi, ettei voi heitä fyysisesti saada vai siksi, ettei ole henkisesti sopiva äidiksi. Yhtä raskasta se kai kuitenkin on, oli syy mikä hyvänsä. Pyydän anteeksi, jos olen väärässä.

      Poista
  7. Ärsyttävää, koko kommentti hävisi. Uudestaan siis. Ja hyvää uuttavuotta.

    Oho, miten tämä keskustelu nyt tähän meni? Luulen että tuo ehdottomuus provosoi yllä olevan anonyymin pohtimaan (suht kovalla kädellä) noiden ajatusmalliesi mahdottomuutta. Tottahan se on, että ainoa, joka sinua kieltää olet sinä itse.

    Minäkään en voi saada lasta, minulta kohtu poistettiin aikoinaan vakavan sairauden takia. Mutta en tiedä olisinko lasta/lapsia sitten muutenkaan halunnut. Mielestäni kuitenkin jokaisella kypsällä ihmisellä on oikeus vanhemmuuteen jos sitä haluaa. Luulen, että jokainen vastuullinen aikuinen miettii oikeutusta lapsen tekoon mutta onko sitä? Onko nykysuomessa yhtään järkeenkäypää syytä lisääntyä? Ei taida olla. Mutta jos äitiys on sitä mikä tuntuu tekevän elämästä merkityksellisen, niin miksi ei? Ei keneenkään muun oikeus saada lapsia ole surempi kuin sinulla.Tunnetasolla suurin osa ratkaisuista tehdään. Omakohtaisen merkityksellisyyden takia.

    Rakkaudella lapset kasvaa (mummoni väittää). Kun sitä löytyy, löytyy myös tapoja, joilla välttää tuo sinua askarruttavan häpeän ja heikon itsetunnon periytyminen. Samalla lailla kuin sinä olet erilainen kuin äitisi tulee myös lapsestasi erilainen. Ja kuka tietää, ehkä äitiys muuttaisi ajatusmaailmaasi, ehkä sitä kautta pystyisit näkemään oman arvosi realistisesti, ihmisenä, rohkeana, ajattelevana naisena...sellaisena kuin me muut ruudun tällä puolella sinut näemme. Mieti vielä!

    -k

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa yleensä kopsata vastaus ennen kuin lähettää, blogger hävittää kommentteja koko ajan. :/

      Toki itse kiellän itseäni hankkimasta lapsia, mutta minulla on hyvät syyt olla varovainen. Minulla on niin pahoja ongelmia, että olen ihan eri asemassa kuin joku ns normaali nainen. Haluaisin lapsia, mutta järki sanoo vastaan. Ja toisaalta haluaisin ihan oikean perheen, minua huolestuttaa se, ettei lapsella olisi sukulaisia. Olisi ihan eri asia, jos voisin pariutua ja lapsella olisi isä ja serkkuja ja tätejä ja setiä ja toisetkin isovanhemmat, mutta mitä jos minullekin tapahtuu jotain... Lapsi jäisi täysin yksin. Mutta ehkä minulla on vielä vuosi tai kaksi aikaa miettiä... Enkä tosiaan tiedä voisinko edes saada lapsia. Ehkä en edes voisi tai ehkä olen jo nyt liian vanha. Se kun ei tosiaan ole mikään itsestäänselvyys.

      Mutta mietin kyllä elämääni, ehkä vähän liikaakin. :)

      Poista
  8. Joo, sanoin suoraan, ehkä liiankin. Mutta kuulkaa tein sen aivan harkitusti. Jo jonkin aikaa tätä blogia seuranneena ajattelin, että menisiköhän sellainen lähestymistapa paremmin läpi. Kommentithan ovat usein lähinnä sitä lämminhenkistä tsemppausta, ja homma menee aina saman kaavan mukaan: kommentoija yrittää rohkaista J.B:tä ja J.B. torjuu kaikki positiiviset kommentit. Et ole tyhmä etkä etkä ruma etkä täysin epäonnistunut -> kyllä olen, vaikka kukaan muu maailman ihminen ei olisi, niin minä olen. Siinä puhuu juuri se huono itsetunto ja vinksahtanut minäkuva. Se puhuu tuossa J.B:n edellisessä kommentissakin. Se sanoo, että olisi naurettavaa pitää itseään hyvänä tyyppinä ja se sanoo, että miksi edes pyrkiä parantamaan oloaan, kun ei siitä kukaan muu hyötyisi kuin itse. Eikö muka tällainen ajatusmaailma aiheuta pahaa oloa? Sinä olet sen hyvän olon arvoinen J.B. Ihan varmasti olet. Mutta se ei auta mitään, että mä sen tässä sanon. Sun pitäisi itse uskoa siihen ja itseesi. Ja jos tuo negatiivinen kierre ei muuten katkea, tarvitset apua. Minä olen aikanaan noussut vähän vastaavasta suosta, mutta en tosiaankaan omin avuin, vaan hyvän psykologin tuella. Mäkin ajattelin ennen, että en voi muuttaa elämääni ja ajattelin itsestäni pahoja ajatuksia, kuinka huono ja tyhmä ja ruma olenkaan. Mutta ne ajatukset voi lopettaa. Voi lakata tuhoamasta itseään ja oppia sen sijaan rakastamaan. Kuulostaa ällöttävän positiiviselta, juu, mutta kun se meidän oma mieli on tosi vahva ase - oman itsen puolella tai sitä vastaan.

    Mitä tulee lapsettomuuteen, niin varmasti se sattuu, jos lapsia on halunnut, olipa taustalla mitä vain. Mulla nousee aina karvat pystyyn, kun puhutaan lasten hankkimisesta, koska ei se monille ole ihan niin helppoa. Itselle tämä on vielä tuore ja kipeä asia. Mutta minä en halua että tämäkään pilaa minun elämääni. Minä olen arvokas ja tärkeä ilman lapsiakin. Ja niin olet sinäkin J.B. Mutta ei sun silti tarvitse tuomita itseäsi lapsettomaksi. Jos se on jotain, mikä tekisi sut onnelliseksi, niin ehkä kannattaisi tehdä kaikkensa sen eteen. K kirjoitti tästä osuvasti. Ehkä rakkaus lapseen sais sut ihan vähän myös rakastamaan itseäsi ja tuntemaan itsesi merkitykselliseksi. Ja pcos ei sinänsä ole yhtä kuin lapsettomuus. Sitä on tosi eri asteista, ja jos kierto on säännöllinen ja ovuloit, niin kaikki on mahdollista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minulle saa suoraan sanoa, en ole kovin herkkänahkainen. :)

      Tämä on nyt hankala aihe sikäli, että en halua kuulostaa siltä, kuin kalastelisin kehuja, mutta... Ajattelen niin, että ihan tavallisillakin ihmisillä, joilla saattaa olla aika pahojakin vikoja, on kuitenkin ystäviä. Joten jos 35 -vuotiaalla ei ole ollut yhtä ainoaa ystävää tai kaveria koko aikuiselämässään, niin ei voi enää sanoa, että kuvittelisin vikani tai ne olisi huonon itsetuntoni tulosta. Jos minussa olisi edes hiukan jotain hyvää, niin edes yksi ihminen maailmassa haluaisi olla kaverini. En tiedä onko ajatteluni tässä kohden jotenkin vinksallaan, mutta on todella vaikea nähdä mitään hyvää itsessään, kun ei kukaan muukaan koskaan näe.

      Ja totta puhuen, kai ajattelen niinkin, että ansaitsen rangaistuksen siitä, että olen aika lailla surkea tytär vanhemmilleni. He ovat ainoat ihmiset maailmassa, jotka edes antaa minulle tilaisuuden tehdä jotain hyvää, mutta en pysty siihen. Kai oikeastaan uskon, että sain, mitä ansaitsin; jos olisin ansainnut hyviä asioita elämääni, olisin niitä saanut.

      Lapsiasiaa minun pitää ajatella vielä... On turhauttavaa haluta niin kovasti jotakin, jonka tietää olevan väärin. Mutta ehkä saan elämäni kuntoon, kai minulla on vielä ainakin pari vuotta hedelmällisyyttä jäljellä, jos ylipäätään siihen pystyn... Minulla on tosiaan ihan säännölliset kuukautiset, lähinnä karvaongelmani ja painovaikeuksieni takia olen miettinyt pcos:n mahdollisuutta. Mutta minähän en ole koskaan käynyt edes gynellä, joten mitään faktatietoa minulla ei ole.

      Mutta ymmärrän kyllä, mitä sanot, minusta vain tuntuu, etten osaa oikein kuvailla vikojani kunnolla tai että annan väärän kuvan itsestäni, vaikka yritän kyllä olla täysin rehellinen. :/

      Poista
    2. Huomaatko, että sä tässäkin teet sen: kun sua yrittää tsempata, sä vastaat kertomalla, kuinka huono olet kaikin tavoin. En mä sitä halua kuulla, enkä mä sitä usko. Mä haluaisin sen sijaan sun kuulevan, että toi sun ajattelu ei ole normaalia. Se on se ainoa asia, mikä sussa on vinksallaan.

      Itse asiassa mä uskon, että sulla varmasti olisi ystäviä, jos sä itse uskaltaisit tavoitella ystäviä elämääsi. Se huono itsetunto toimii (ainakin mun kokemuksen perusteella) juurikin niin, että kun ihminen ajattelee olevansa huono ja ettei kukaan halua olla hänen kaverinsa, hän ehkä tiedostamattaankin alkaa vetäytyä pois muiden ihmisten parista, ei uskalla tehdä aloitteita, eikä niitä kavereita sitten löydykään. Mä oon itsessäni nähnyt tämän toimintamallin miesten suhteen - ja vasta jälkeenpäin. Aikanaan ajattelin ihan tosissani, että kukaan mies ei mua koskaan halua, kun olen niin huono ja ruma jne. Arvaa, uskalsinko silloin lähestyä ketään tai edes käyttäytyä sillä tavalla, että kukaan olisi uskaltanut lähestyä mua? Pointti siis tässä on se, että me viestitään hirveesti tiedostamattamme, ja jos sun ajatukset itsestäsi on pääosin negatiivisia, niin se näkyy, halusit tai et.

      Haluaisin myös huomauttaa, että täällä blogissakin on moni tyyppi ollut valmis tapaamaan sut, ja sinä olet itse valinnut, ettet halua. Ne ihmiset on halunnut tavata sut, sen perusteella millaisia sun jutut ja ajatukset on. Jos sä olisit niin vastenmielinen kuin väität, niin tuskin kukaan lukis sun juttuja ja haluis vielä kuulla niitä livenäkin. Äläkä nyt vedä tähän ulkonäköä. KUKAAN ei oo niin sysiruma kuin sinä väität olevasi. Ja esim. mä oon paksumpi ku sinä, että älä vedä tähän sitäkään. Eikä sillä ulkonäöllä oo kuule aikuisten ihmisten ystävyyksissä suurtakaan merkitystä, sitä paitsi.

      Äläkä nyt ainakaan ajattele, että olet saanut mitä ansaitset ja että ongelmat on rangaistus jostain! Mieti nyt vähän. Onko kaikki epäonni, joka ihmisiä kohtaa, rangaistus jostain? Mitähän pahaa esim. mä oon tehny ansaitakseni lapsettomuuden? Ja toisaalta, jos sun omasta mielestä sun ulkonäkö ja luonne estää sua olemasta sellainen tytär kuin haluaisit, niin miten ne sun ulkonäkö ja luonne voi olla rangaistus siitä, että et ole ollut sellainen tytär kuin haluaisit? Kehäpäätelmä! Ei mitään järkee!

      Mutta varmaan kirjoitin tämänkin turhaan ja sinä kirjoitat vastauksen, jossa haukut itseäsi lisää. Oikeastaan se ainoa asia minkä mä haluaisin sun ymmärtävän, on se että tuo sun ajattelu ei enää ole normaalia. Ei ole normaalia olla noin julma itseään kohtaan. Sen takia sun pitäisi hakea apua, että pääsisit tuosta suosta ylös ja näkisit itsesi sinä älykkäänä ja ajattelevana ja hauskana ja lämpimänä naisena, joka me muut nähdään. Koska taidat olla niin syvällä siellä suossa, että sieltä ei enää ihan perus positiivisella ajattelulla nousta. Apua on oikeesti saatavilla. Etsi sitä. Sinun itsesi takia. Pliis.

      Poista
    3. En nyt oikeasti tiedä, miten vastaisin tähän, ettei se kuulostaisi ihan väärältä... Yritän selittää ajatteluani näihin kommentteihin vastatessa... Aina, kun joku sanoo jotain mukavaa, minusta tuntuu, etten ole osannut selittää vikojani tarpeeksi hyvin ja siksi ihmiset saa minusta täällä blogissa väärän kuvan. Kun joku sanoo jotain positiivista minusta, tunnen syyllisyyttä, koska minusta tuntuu kuin olisin melkein "valehdellut" (siis en tarkoituksella, mutta että olen antanut itsestäni liian positiivisen kuvan, koska en ole osannut kuvailla vikojani), joten yritän taas selittää niitä, mikä kai taas kuulostaa aivan väärältä. Minusta tuntuisi väärältä vain sanoa kiitos, koska tunnen itseni jotenkin huijariksi, kun en osannut antaa oikeaa kuvaa itsestäni. En ole tarkoituksella itsepäinen, yritän vain olla mahdollisimman rehellinen ja se kai kuulostaa sitten taas jankutukselta. Ja minulle on myös jotenkin tärkeää, että ihmiset tietää, että olen tietoinen vioistani, ettei minulla ole mitään vääriä luuloja itsestäni, koska en halua kuulostaa itserakkaalta tai epärealistiselta itseni suhteen. En oikein tiedä, mikä olisi oikea tapa suhtautua, olen enemmän tottunut kritiikkiin ja ihan suoranaiseen haukkumiseen. Siksi vastaan näihin kommentteihin niin kuin vastaan, en oikein osaa sanoa muutakaan. :/

      Olen kertonut niin kauhean henkilökohtaisia asioita, paitsi itsestäni, myös esimerkiksi äidistäni, että olisi vähintäänkin hankalaa, jos joku tietäisi, kuka oikeasti olen. Varsinkin, kun minäkään en tiedä, keitä siellä ruudun toisella puolen on, en tiedä vaikka puolet sukulaisistani lukisi tätä! Ja totta puhuen myös pelkään, että tuottaisin pettymyksen, koska edelleen minusta tuntuu, että annan liian positiivisen kuvan itsestäni. Olen paljon parempi kirjoittamaan kuin puhumaan ja juuri sitä eroa on vaikea ilmaista näin teksteissä muutoin kuin kertomalla siitä. Onnistun tosiaan sanomaan ihmisille livenä mitä typerämpiä asioita, jos nyt ylipäätään keksin yhtään mitään sanottavaa! En uskokaan, että ystävättömyyteni johtuisi ulkonäöstäni, vaan nimenomaan siitä, että olen niin huono ihmisten kanssa ja muista luonteenpiirteistäni. En myöskään ajattele, että yksinjäämiseni parisuhdemielessäkään olisi vain ulkonäköni syytä, mutta siihen sillä kyllä on aivan varmasti (aika suurikin) osuus.

      En usko sinällään, että ihmiset saisi rangaistuksen pahoista teoistaan, vaan minusta se on puhtaasti sattumaa, joillain ihmisillä on hyvä tuuri ja joillain ihan surkea. Mutta ajattelen, että minun kohdallani se on osunut oikealle ihmiselle. Naiivisti uskon, että ihmisten pitäisi saada, mitä ansaitsevat ja jotenkin kieroutuneesti minusta on ihan oikein, että elämäni on, mitä on. Minun on aina ollut ihan hirveän vaikea sietää sitä, että hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita ja pahoille hyviä.

      Ymmärrän kyllä, mitä yrität sanoa, mutta en ole varma, miten realistisen kuvan itsestäni olen onnistunut antamaan... Se on vaikeaa, kun varmasti minussa on sellaisiakin puolia, joista en ole edes itse tietoinen. Olen aina ollut ihan hirveän utelias tietämään, mitä ihmiset minusta tarkalleen ottaen ajattelevat, mutta eihän sellaista voi keneltäkään kysyä, eikä kukaan vastaisi rehellisesti.

      Mutta pari viime päivää ovat nyt taas olleet paremmat, joten jospa tämä tästä taas. Jos olen ihan ok, eikä ahdista hirveästi, niin se on ihan riittävää minulle. Haluaisin vain päästä siitä kamalasta ahdistuksesta eroon, koska sitä on niin vaikea kestää. Muuten pärjään kyllä. :)

      Toivon, että osasin nyt kuvailla tähän ajatteluani, eikä se taas kuulostanut vain valitukselta. Yritin vain selittää sitä, miksi minun on niin vaikea suhtautua kommentteihin, joissa sanotaan jotain hyvää minusta. :)

      Poista
    4. Joo, mä nyt kyllä luovutan tämän keskustelun suhteen, koska me selvästi puhutaan ihan eri kieltä. Sinä haluat selittää ja perustella negatiivista ajatteluasi, minä haluan sanoa, että tuossa määrin se negatiivisuus itseä kohtaan ei ole normaalia ja että sun pitäisi hakea apua. Ajattele niin kuin haluat, mutta muista, että sinä itse olet ainoa ihminen, joka kärsii tuosta huonosta itsetunnostasi ja suoranaisesta itseinhostasi. Haluatko tosiaan tuhlata ainoan elämäsi noissa tunteissa rypemiseen?

      Poista
    5. Minä en nyt tiedä, mikä olisi "oikea" vastaus tähän... En osaa sanoa muuta kuin että näin tunnen ja ajattelen ja yritin selittää miksi. En tiedä, minkälaisen vastauksen sinä tähän haluaisit, ilmeisesti jonkin sellaisen, johon en vain kykene. :/

      Poista
    6. Minkälaisen vastauksen itse haluaisit? Että joo, nyt kun selitit, niin ymmärrän että olet todellakin vastenmielinen ihminen ja sulle ei tuu koskaan tapahtumaan mitään hyvää ja kuolet yksin. Että vaikka kaikilla muilla on toivoa niin sulla ei oo. Ihan oot poikkeusyksilö. Äläkä missään nimessä hae apua, hukkaan menee yhteiskunnan rahat sellasessa. Siltä se kuule kuulostaa, että haluat tukea ja oikeutusta tuolle itsesäälissä rypemisellesi.

      Poista
    7. En koskaan kirjoita sillä mielellä, että jos nyt kirjoitan jotain tiettyä, niin ehkä joku tulee sanomaan siihen jotain, mitä odotan jonkun sanovan. Kirjoitan vain, mitä päässäni sillä hetkellä liikkuu ja yritän olla sensuroimatta sanomisiani, koska oikeassa elämässä olen aina niin varuillani. Ei minulla ole mitään odotuksia tai toiveita kommenttien suhteen, mutta huomaan näihin vastatessani, etten selvästikään osaa vastata oikein. Mutta tottahan tuo on, mitä kirjoitat, joten miksei sitäkin saisi sanoa... Nuo asiat on sellaisia, jotka ovat osa elämääni, mutta sitten kun ahdistun, aivan kaikki saa ihan erilaiset mittasuhteet ajattelussani ja silloin puhun niistäkin. Ihan yhtä lailla nuo asiat on minulle tosiasioita niinä hetkinä, kun kirjoitan vaikka vain painostani tai koirastani tai joulusta tai mistä ikinä kirjoitankin. Niistä vain tulee kirjoitettua silloin, kun jokin ahdistaa, koska silloin ne saavat suuremman roolin. Ehkä se sitten on itsesääliä, en tiedä... Mutta silloin, kun olen ahdistunut, en pysty valitsemaan ajatuksiani samalla tavoin kuin pystyn vaikka nyt. Muina hetkinä ne on minulle ihan arkea, ahdistuneena taas tuntuu kuin se "sairaus" hallitsisi minua, enkä voi sille mitään.

      Poista
    8. Eivät nuo asiat ole totta. Ne ovat niitä asioita, joita se sun vääristynyt minäkuva ja varsin todennäköisesti masennus laittaa sun päähän. Ei terve mieli ajattele noin. Mä haluisin siis sellaisen vastauksen, josta huomaisin, että sä olet lukenut mitä kirjoitan ja antaisit edes pikku rahtusen toivoa ja valoa tulla siitä läpi. Että ei ole tuollainen ahdistus normaalia, että tajuaisit sen. Että saisit voimia hakea apua. Tai toisaalta että sanoisin niin suoraan ja rumasti, että se herättäisi. Mutta jotenkin tuntuu, että et halua apua, että jollain tavalla nautit tuosta kurjuuden maksimoinnista ja kaivaudut vain syvemmälle asemiisi. Jos olisit mun ystävä (olisitpa!),tulisin raahaamaan sut terveyskeskukseen vaikka väkisin. Ja kotiin ei lähdettäisi ennen ku psykologiaika on varattu. Ja veisin sut sitte sinnekin. Odottaisin oven takana.

      Poista
    9. Kyllä minä luen vastauksenne ja ajattelenkin niitä. Minusta itsestäni suurin ongelmani on ahdistus ja ajattelen sen olevan jonkinlainen kemiallinen ongelma, koska pitkän aikaa lääkkeet auttoivat pitämään sen kurissa. Vasta nyt syksyllä niiden teho on jostain syystä heikentynyt. En minä kesälläkään pitänyt itseäni yhtään sen parempana ihmisenä kuin nytkään, mutta ahdistus pysyi poissa. Enkä nyt syksyllä mitenkään alkanut rypemään omissa ongelmissani, vaan päinvastoin yritin kaikin keinoin nauttia suosikkivuodenajastani, mutta silti syksy oli paljon pahempi kuin kesä ja jopa pahempi kuin kevät. Ja kevään kohdalla jopa voisi sanoa, että jos tämä on omaa syytäni, niin silloin kevään olisi pitänyt olla hirveä, koska pelkäsin sitä kuollakseni ja odotin sen olevan aivan kamala ja joka päivä olin yllättynyt siitä, ettei se ollut ja odotin, että ihan millä hetkellä hyvänsä niin käy. Mutta ei käynyt. Siksi yritän nyt kai jankuttaakin sitä, etten mielestäni aiheuta tätä itse, eikä tämä mielestäni ole yhteydessä itsetuntooni, vaikka nekin ongelmat nousee esille ollessani ahdistunut.

      Kun se ei mene niin, että alkaisin ajatella itsestäni negatiivisesti ja se aiheuttaisi ahdistuksen, vaan se tulee jostain ihan tyhjästä. Niin kuin nyt joulupäivän yönä; kaikki oli ihan hyvin, aatto ja joulupäivä oli hyviä päiviä ja oli lunta ja oli ihanaa, kun oli joulu, enkä ajatellut mitään negatiivista. Mutta silti jostain se kamala olo sai alkunsa, enkä minä edes tiedä miten ja miksi. En mielestäni aiheuttanut sitä itse, koska minulla oli varsin mukavaa ja nautin joulusta! Oletan, että te ajattelette, että ajattelen negatiivisesti ja ajattelen huonoja asioita itsestäni ja se aiheuttaa ahdistuksen, mutta minusta se ei mene niin, koska tosiaan esimerkiksi keväällä ihan odotin koko ajan ahdistusta, eikä sitä silti tullut. En yritä luistaa vastuusta, mutta ihan vilpittömästi uskon, että minun aivokemiassani on jokin ongelma. Ja minusta sitä oletusta tukee sekin, että lääkkeet on kuitenkin auttaneet todella paljon. Jos aiheuttaisin tämän itse, silloin lääkkeet ei kai auttaisi.

      Minulla toki on itsetunto-ongelmia ja ajattelen negatiivisesti itsestäni ja varmasti niihin auttaisi terapia. Mutta minun perspektiivistäni ne ovat niin pikku juttu verrattuna ahdistukseen, joten siksi en edes yritä päästä niistä eroon. Jos vain saisin ahdistuksen loppumaan, eikä minun tarvitsisi edes pelätä sitä, niin olisin ihan ok, vaikka edelleen olisin mielestäni kaikkia niitä huonoja asioita, mitä sanoin olevani. Ahdistus on niin suuri mörkö elämässäni, että sen rinnalla kaiken pienen korjaaminen tuntuu ihan järjettömältä. Jos vain pääsisin siitä eroon, niin kaikki olisi ihan riittävän hyvin.

      Poista
    10. Eihän nyt kukaan ajattele, että ahdistuksesi on sinun syytäsi. Ei sairaus ole tietenkään sairastuneen
      syytä, ja minä henk.koht. luulen, että sinä olet sairastunut masennukseen tms. Mun mielestä on vaan absurdia, että sun mielestä tolla sun negatiivisella elämänasenteella/minäkuvalla ei olisi mitään tekemistä sun ahdistus/masennuskohtausten kanssa. Ehkä sillä ei ole, mutta mun mielestä on kuitenkin todennäköisempää, että tuo yleinen synkkyytesi ja toivottomuutesi saa ne ahdistuskohtaukset aikaan, VAIKKA ET SITÄ ITSE TIEDOSTAISIKAAN. Hirveän vaikeaa selittää, mitä tarkoitan, ja sä oot niin hyvä kirjoittamaan, että varmasti kirjoitat mut ihan suohon vastaperusteinesi. Mutta en siis usko, että ahdistus tulee tyhjästä, vaikka siltä voi tuntua. Minustakin itse asiassa tuntui siltä: ne huonot päivät, jolloin vain makasin sohvalla, pyöritin negatiivisia asioita päässäni ja itkin, tulivat usein yllättäen. Mielestäni minäkään en omalla ajattelullani niitä laukaissut. Mutta ainakin omalla kohdallani ne päivät ovat kovasti paljon harventuneet, kun olen oppinut ihan kaikkina päivinä ajattelemaan vähän positiivisemmin maailmasta ja elämästä ja ennen muuta itsestäni. Ja todellakin olen oppinut hallitsemaan niitä kohtauksia omalla ajattelullani. Kuten jo aiemmin sanoin, me itse valitsemme ajatukset, joita pyöritämme päässämme. Minä voin itse päättää, mitä kelailen, ja niin voit sinäkin, ja niillä ajatuksilla me vaikutamme myös tunteisiimme. Enkä nyt täs mitenkään kiistä, etteikö kyse voisi olla myös kemiallisista tai hormonaalisista asioista. Mulla esim. auttoi se, että sain lääkkeen kilpirauhasen vajaatoimintaan - sulla ehkä auttaa se ahdistuslääkitys, jos ei tuo, niin joku muu. Mutta sen lisäksi tarvitsin myös sen psykologin apua siinä, että pystyin muuttamaan omia ajatusmallejani. Ja sitä sinäkin ehdottomasti tarvitsisin. Ja mielestäni en nyt mitenkään puhu siitä, että sun pitäisi keskittyä sellaseen "pikkuseikkaan" kuin itsetuntosi, kun sun mielestä ongelma on selittämätön ahdistus. Mun mielestä kaikki liittyy kaikkeen, ja sä painit nyt niin isojen juttujen kanssa, että ulkopuolinen apu olisi tarpeen.

      Nyt oikeasti vetäydyn tästä keskustelusta, ennen kuin taas menetän hermoni. Olen pahoillani ja pyydän anteeksi, jos olen sanonut liian kovasanaisesti ja vittumaisesti. Mua vaan todella raivostuttaa toi sun asenne, että millekään en voi mitään ja kaikki toivo on menetetty ja elämä ohi. Ja se raivostuttaa mua vain ja ainoastaan siksi, että näen siinä itseni muutama vuosi sitten. Haluaisin oikeasti voida auttaa sua ja saada sut uskomaan, että on elämää ja on toivoa, yhtä lailla sinulle kuin kaikille muillekin. Parempaa vuotta J.B. - tee itse siitä parempi!

      Poista
    11. Niin no, voihan se olla niinkin, ne vain ei yleensä ole yhteydessä niihin muuten pahimpiin hetkiin, vaan enemmänkin tulevat pilaamaan ne paremmat hetket. Mutta en oikeastaan itsekään ymmärrä, miksi olen tällainen, joten voi olla, etten ymmärrä kunnolla sitä syntymekanismiakaan. Ja ei kai siitä positiivisen ajattelun harjoittamisesta haittaakaan olisi...

      Ei ole mitään syytä olla pahoillaan, en mitenkään pahalla ottanut mitään kirjoittamaasi! Kyllä minua saa ihan vapaasti kritisoidakin, kunhan asialinjalla pysytään. Yritän saada elämääni järjestykseen tänä vuonna, toivottavasti se edes jossain määrin onnistuu! Hyvää Uutta Vuotta myös sinulle! :)

      Poista
  9. Vaikka tämä lieneekin turhaa, lisäänpä minäkin vielä kommenttini tähän soppaan, kun tuosta vastaan vänkäämisestäsi innostuin.

    Mä olen samoilla linjoilla noiden muiden kanssa, että sun ongelma on vääristynyt minäkuva, joka liittyy masennukseesi. Uskon, että olet rehellinen siinä mitä kirjoitat tuntevasi. Ja on ymmärrettävää, että tunnet noin kokemustesi perusteella! Ole vain jatkossakin yhtä avoin ja rehellinen, jos tahdot.

    Itsekin masennuksesta ja huonosta itsetunnosta kärsineenä (ja edelleen kärsivänä) tiedän, että tuollaiset ajatukset ovat hyvin "luonnollisia". Minun olisi myös helppo nähdä itseni kaikin puolin epäonnistuneena: työ eli sen puute ja näköalattomuus, opiskelu eli sen keskeytyminen totaalisine motivaationpuutoksineen, ihmissuhteet eli niiden vähyys ja vaikeus, kaikenlaisia puutteita omaava ulkonäköni, kaikki se missä taas epäonnistuin tai käyttäydyin kummallisesti ja lapsellisesti. Mä pystyisin näistä lietsomaan samanlaisen keitoksen, kuin sulla on. Voisin nähdä sen aivan oikeutettuna ja ainoana todellisuutena ja itseni vailla tulevaisuutta. Ja voisin sitten lähteä toteuttamaan sitä! Mutta ehkä mä olen tällä hetkellä sen verran terveempi, että tiedän, että toisinkin voi valita. Voin valita uskoa myös itsestäni hyvää. Lisäksi mun maailmankatsomukseni antaa aihetta uskoa parempaan, vaikka se tuntuisi täysin mahdottomalta enkä tuntisi yhtään ansaitsevani sitä. Kyse on valitsemisesta ja sen opettelemisesta!

    Masentuneisuudessa on myös tietynlaista itsekeskeisyyttä, jossa näkee itsensä maailman huonoimpana ja toivottomimpana. Sinäkin uskot, että kyllä kaikki muut voivat saada sitä ja tätä, selviytyä vaikka mistä asioista, mutta sinä itse olet niin kerrassaan erinomaisen huono ja kelvoton, ettei mikään voi auttaa!! Aivan sanoinkuvaamattoman kehno! Se on pohjimmiltaan todella itsekästä! Ja epäsuorasti siinä myös väheksyy muiden selviytymistä; kyllähän ne muut tottakai voivat onnistua. Mutta en minä. Tämä on aika suoraan ja provosoivasti sanottua, mutta en sano sitä loukatakseni sinua, vaan herättääkseni! Tiedän, että syvässä masennuksessa oleva ei voi tuntemuksilleen mitään eikä pysty ratkomaan asioitaan, enkä tahdo syyllistää ketään sellaista ihmistä! Uskon sulla kuitenkin olevan niitä hyviäkin aikoja ja päiviä, jolloin todella voisit lähteä hakemaan apua, jos vain ymmärtäisit, mistä on oikeasti kyse ja jos haluaisit!

    Olet yrittänyt vakuuttaa meidät kauheudestasi ja vioistasi. Varmasti uskomme, että sellaisia löytyy sinultakin. Mutta vaikka sä olisit miten epämiellyttävä ja ruma ja laiska ja omituinen ihminen, josta kukaan ei pidä, se ei tee sua siltikään arvottomaksi ja turhaksi. Se on minun uskoni ja näkemykseni. Ihmisen omalla maailmankatsomuksella on tässä suuri merkitys! Minkä mukaan sä itse määrittelet arvosi ja oikeutesi elämään ja onneen? Olisiko sitä mahdollista tarkistaa? Haluaisitko sitä?

    Jos menisit terapiaan, saisit kyllä pahempaakin höykytystä kuin täällä, jos oikein hyvin kävisi! :) Mutta hyvä terapeutti olisi myös apuna niiden kipujen käsittelemisessä, joita minäkuvan ja muun tarvittavan muuttaminen toisi mukanaan.

    -S

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Minusta tuntuu, kuin minulla ei olisi minkäänlaista kontrollia siihen, miltä minusta tuntuu. Voin olla ihan ok, vaikka olisi syytäkin kurjaan oloon tai kaikki voi olla ihan "hyvin", mutta silti minulla on ihan hirveä olo. Ja mikään ei niinä hetkinä auta, se olo on vain kestettävä ja jossain vaiheessa taas helpottaa. Olen vain niin pettynyt, että näin kävi nyt jouluna, koska odotin joulua niin kovasti ja ehdin jo olla toiveikas sen suhteen. Mutta en minä tee sitä tarkoituksella, päinvastoin yritän keskittyä hyviin asioihin ja ajatella, että kaikki järjestyy ja pitää jopa yllä täysin epärealistisia unelmia.

      Huomaan kyllä itsekin itsekeskeisyyteni, taidan olla sellainen ihan perusluonteeltanikin, mutta masennus on pahentanut sitä, Mutta en väheksy muiden selviytymistä, päinvastoin minusta on aivan uskomatonta, miten hyvin muut kaltaiseni pärjäävät. Minulla ei ole aavistustakaan, miten he pystyvät siihen.

      Osa ongelmaa kai on siinä, etten minä enää halua mitään muuta kuin ihmisiä elämääni. En välitä mistään harrastuksista tai urasta(haluaisin toki töitä) tai mistään muustakaan, haluaisin vain perheen ja kavereita. Mutta harrastukset ja ura ja vastaavat olisi sellaisia, joita voisin hankkia itselleni yksinkin, mutta en voi pakottaa ketään ihmistä elämääni. Suurin unelmani on aina ollut oma perhe, mutta nuorena haaveilin kaikenlaisesta muustakin. Nyt en enää; en tiedä, onko se luonnollista vai masennukseni tulos. Ja ehkä tämä on lapsellista, mutta kun en kerran voi saada perhettä ja ystäviä, niin en minä niin välitä, millaista loppukaan elämästäni on. Toki käyn täällä valittamassa, kun on oikein vaikeaa, mutta suurin osa ongelmistani johtuu yksinäisyydestäni, eikä sitä voi korjata omalla ajattelulla tai terapialla tai lääkityksellä. Ja koska sitä ei voi korjata, minulla ei ole motivaatiota alkaa korjaamaan mitään muutakaan, koska yhtä yksin olisin kuitenkin, vaikka minulla olisikin hiukan parempi itsetunto tai voisin muuten hiukan paremmin. Varmasti se hiukan helpottaisi elämääni, mutta kun eihän minulla oikeastaan ole elämää, niin ihan sama. Tai ei tietenkään kuulosta, että se on ihan sama, kun siitä täällä valitan, mutta minulle riittää, jos ei ole ihan hirveä olo. Ja suurimman osan ajasta ei onneksi ole.

      Minusta ihmisen arvo määräytyy sen perusteella, mitä hän on muille ihmisille. En tiedä, onko se sitten jotenkin väärin ajateltu. Ainoat hetket elämässäni, jolloin olen tuntenut olevani edes jotain, oli silloin joskus nuorena, kun oli kavereita ja onnistuin edes joskus olemaan jotenkin hyödyksi jollekin. En silti tiedä, pystyisinkö tuntemaan enää niin; vaikka kuinka yritän auttaa vanhempiani ja olla heille mukava ja tehdä, mitä oletan heidän minulta haluavan, tunnen vain jatkuvaa syyllisyyttä.

      Minä tiedän, että te toivotte/odotatte minulta näihin jotain tiettyä "oikeaa" vastausta, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mikä se vastaus on. Voin vain yrittää selittää, mitä päässäni liikkuu. Olen pahoillani, en vain tiedä, mitä sanoa! :/

      Poista
    2. Pari kommenttia vain:

      -Et sä ole meille velkaa "oikeita" vastauksia tai mitään muutakaan

      -Et voi tietää, mitä yksinäisyydellesi tapahtuisi, jos itsetuntosi olisi kohdillaan

      -Olisi hienoa (etenkin sinun itsesi kannalta), jos voisit tuntea olevasi tärkeä myös "hyödyttömänä"

      Iloa ja valoa tuleviin päiviin! :)

      -S

      Poista
    3. Minusta vain tuntuu, että olisi olemassa jokin "oikea" vastaus, mutta en kykene sitä hahmottamaan. Minusta tuntuu aina näihin vastatessa, että tuotan pettymyksen, kun tiedän, että ihmiset odottaa muunlaista vastausta, mutta en vain osaa sitä antaa. En tiedä, mikä se vastaus on. :/

      Minusta minulla ei sinällään ole mitenkään kauhean huono itsetunto. Ei nyt hyväkään, mutta kuitenkin normaalin rajoissa.

      Mutta olisi kai tosiaan hienoa, jos ei aina tuntisi olevansa suunnilleen hyödyttömin ihminen, joka on ikinä elänyt. :)

      Kiitos! :) Samoin sinulle! :)

      Poista
  10. Mä oon jo niiiiiiin kauan yrittänyt vääntää tästä samasta asiasta, etten enää edes viitsi. Sä olet sittemmin jotain apua hakenut, sillä sulla oli jotain lääkitystäkin, jos nyt oikein muistan? Mä vaan tyydyn toivomaan, että ne lääkkeet tai se apu toimii jonain päivänä niin, että sä tajuat, ettet olekaan niin kumma ja kamala kun uskot olevasi :)

    Mutta jo joskus aikoinaan olit semi-avoin (tai niin sen tahdoin tulkita) ajatukselle luoda joku nettideittiprofiili. Ihan vaan, että näkisit, että kelpaisit just tuollaisena varmasti monellekin... Ei sun tarviis niille yhteyttä ottaville edes vastata, mut näkisit... Olisiko sulla nyt rohkeutta toteuttaa sellainen tili? Kun koet tarvetta olla reilu ja selitellä itseäsi, niin voisithan siinä ilmoituksessasi jo kertoa faktat. Mä uskon, että vaikka alottaisit viestin sillä, että olet ylipainoinen (vaikka enää et edes juuri ole - ainakaan minuun verrattuna!) ja susiruma (jota en edelleenkään usko, koska silloin kerran julkaisit sen kuvan kauniimmasta silmästäsi), niin sä saisit vastauksia. Tuolla on maailman sivu täynnä ehkä ei-niin-viehättäviä, mutta samalla ei-niin-pinnallisia ihmisiä, joista moni tykästyisi sinuun ihan pelkästään tämän sielunelämän pohjalta, mitä me lukijat saadaan kokea! Ja sä et anna niille saumaa! Kokeile! I dare you!

    Ja lapsia kannattaa yrittää saada. Harva sitä etukäteen tietää onnistuuko se... Ja vaikka on epäreilua tuoda lapsi maailmaan sulle syyksi elää, niin aika itsekkäistä syistä niitä muksuja halutaan muutenkin. Ainahan siinä tahtoo jotain itselleen, kun lapsen haluaa... Turha esittää, että lapsia tehdään niiden itsensä takia. Ja varmasti olisit loistoäiti, jotkut sitä sikiää ihan ajattelematta ja syyttä ja osa hanskaa ne seuraamukset paremmin kuin toiset. Sulla sentään on ajatusprosessi käytynä äitiyttä varten, joillain on vain kortsun puute ja sen seuraamuksena lapsi. Kumpikohan on parempi äiti ja naisen malli? :)

    - Rita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on ahdistuslääkitys, joka kyllä auttaa, joskaan ei aina. Viime kevät oli helpompi kuin aiemmat keväät ja nyt tänä vuonna en ole niin kauhuissani kevään suhteen kuin muina vuosina. Tosin syksy oli hankala ja valitettavasti joulu nyt meni aika metsään. Lääkkeet auttaa siihen pahimpaan ahdistukseen, ei ehkä niinkään mielialoihin.

      Olinko? Hmmm... En ainakaan kuvaani laittaisi ikimaailmassa mihinkään esille. Ilman kuvaahan se ei oikein toisi mitään lisäinformaatiota ja jos tuntisit sukuni, ymmärtäisit, että kuvallista ilmoitusta en voi laittaa. Kuulisin siitä lopun elämääni, jos joku sen näkisi! Tähän(kin) on nyt todella vaikea vastata ilman, että se kuulostaa väärältä, mutta jos jostain asiasta olen täysin varma, niin siitä, ettei kukaan mies ei ikinä ainakaan kiinnostuisi minusta, mutta tuskin edes huolisi minua. En edes osaa selittää sitä, mutta kuten olen kertonut aiemminkin, niin kaikki minut tuntevat ovat aina pitäneet sitä ihan itsestäänselvyytenä, siis sukulaiset ja nuorena kaverit ja niin poispäin. Muistan jo joskus ala-asteen pullonpyörityksessä muiden tyttöjen sanoneen, etteivät voi kuvitella minun koskaan pariutuvan, joten tämä ei ole vain jotain omaa kuvitteluani. Tiedän, että se kuulostaa näin kirjoitettuna oudolta, mutta kaikki minut tuntevat ovat aina pitäneet sitä mahdottomana. Enkä tarkoita tätä niin, että kaikki sukulaiseni pitäisivät minua jotenkin hirveänä ihmisenä, vaan minusta vain puuttuu jotakin, mitä pariutumiseen kai tarvittaisiin. Tai jotain, en ihan täysin ymmärrä sitä itsekään, miksi kukaan ei voi kuvitellakaan, että voisin saada jonkun... Tai nyt ymmärrän, mutta kun kaikki oli sitä mieltä jo ennen läskejä ja nykyisiä ongelmiani. Ehkä en vain tiedä tarpeeksi näistä asioista osatakseni ymmärtää sitä, ehkä se on muille ihan itsestäänselvää.

      Olen nyt ajatellut, että minulla on ehkä vuosi tai kaksi aikaa saada elämääni järjestykseen ja vielä miettiä asiaa. Jos pystyn saamaan lapsen, niin ei se varmaan ihan vielä iän takia muutu mahdottomaksi. Mutta vähintäänkin minun olisi saatava töitä ja parempi asunto ja parempi kuri omiin tunteisiini, muuten siitä ei kyllä tule yhtään mitään. Ja tietysti vanhempieni on pysyttävä elossa ja terveinä. Mutta ajattelen kyllä asiaa.

      Poista
    2. Mä ymmärrän, että koko elämän kestänyt ajattelumalli on vaikea murtaa. Sä et ehkä itse pääsekään siitä laatikosta ulos, mutta yritä uskoa, että on ihan mahdollista että sut livenä tuntevat ihmiset ovat sattumalta lokeroineet sinut väärin. Mä tiedän ihan faktaksi, että kaikki voivat löytää parin. Joskus aiemmin olen hieman avannut erään tuttavani tarinaa täällä, mut luota muhun, kun kerron että jos SE MIES löysi rakkauden, niin ihan kaikki voi löytää sen. Onhan se varmasti osalle työläämpää kun toisille ja kaikki ei varmaan etsimisestä huolimatta sitä oikeaa kohtaa, mut sä et etsi, etkä anna kenellekään mahdollisuutta löytää sua nyt.

      Ja niitä ilmoituksia voi laittaa ilman kuvaa toki, joten laita ihmeessä semmoinen ilmoitus. Mut ota huomioon että se taas karsii mahdollisia viestiin vastaajia, että et saa sitten käyttää tätä todisteena kelpaamattomuudestasi JOS kukaan ei sattuisi vastaamaan ;) Ihmiset nyt vaan klikkaa enempi viestejä joissa on kuva. Mut ihan kokeena suosittelen :)

      - Rita

      Poista
    3. Olen aina pitänyt sitä niin itsestäänselvänä, etten ole edes osannut ajatella toisin. Tosin myönnän, että kun kerran uskoin niin jo ihan nuorena, niin ei se varmaan ainakaan silloin ihan vain realistinenkaan ajatus ollut. En sitten oikein tiedä, miksi minut tuntevat niin ajattelivat jo silloin, kai heillä jokin syy oli, mutten oikein tiedä, mikä. Nyt se tietysti on ymmärrettävämpää.

      Katsotaan nyt, ehkä joskus kokeilen. Mutta ensin minun pitää keskittyä saamaan elämääni järjestykseen ja päästä eroon näistä lopuista kiloista! (Ja ei, en syönyt äsken sipulirenkaita...) :)

      Poista
  11. Mitä jos et hakisikaan ystävää itsellesi, vaan rupeaisit ystäväksi jollekin muulle? Tampereella on Mummon kammari, joka välittää ystäviä esim. vanhuksille tai jos niin kauheasti pelkäät ulkonäkösi takia, niin rupea ystäväksi näkövammaiselle! Tai mene apuihmiseksi kehitysvammaisten harrastustoimintaan. näissä puuhissa voit sit verkostoitua ja tutustua toisiin apuihmisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä hyvä ajatus ja on käynyt mielessäni useinkin, pitäisi vain jotenkin saada itseään sen verran niskasta kiinni, että pääsisi alkuun. Se eka kerta kaikessa tuntuu aina niin ylivoimaiselta, vaikka tiedänkin, että sen jälkeen helpottaa. Mutta se olisi kyllä hyvä keino tutustua ihmisiin.

      Poista
  12. Hei pitkästä aikaa!

    Oon käynyt lukemassa jatkuvasti mut en oo vaan toimertunu kommentoimaan mitään. Eipä kai ole ollut ihmeemmin sitten mitään sanottavaa ;-).

    Innostuinpa tästä vänkäyksestä minäkin. Se, mitä haluan kommentoida on että huomaatko tästä keskustelusta yhden asian? Kun aloitit blogin, oli lihavuus elämäsi isoin ongelma ja kaikki olisi suht hyvin jos vain pääsisit siitä eroon. Nyt kun olet enimmäkseen päässyt, onkin elämäsi suurin ongelma ahdistus. Jos vain pääsisit siitä eroon kaikki olisi suht hyvin. Oletko ajatellut edes pienimmässäkään määrin että jos pääset ahdistuksesta eroon, on sulla jälleen joku uusi ongelma, joka tekee elämästäsi hankalaa ja kaikki olisi hyvin jos vain?

    Pointti siis lopulta on sama kuin muilla kommentoineilla: elämäsi suurin ongelma ei ole lihavuus, ahdistus, yksinäisyys, lapsen puute, miehen puute, perheen puute and so on and so forth. Elämäsi suurin ongelma olet sinä itse. MUTTA älä nyt mitään itsemurha-ajatuksia saa, kaikki ei olisi suht hyvin jos vain pääsisit itsestäsi eroon :-D. Sun täytyy oppia elämään itsesi kanssa eri tavalla.

    Ne kaikki onnelliset jutut, mitä haaveilet on ihan mahdollisia myös sulle ja ihmisiä riepoo ihan saatanasti kun sä kiellät ne itseltäs vedoten johonkin totuuteen, jota ei ole olemassa missään muualla kuin sun päässä; jos sata ihmistä näkee taivaan sinisenä ja sinä punaisena, voi olla että oletkin oikeassa ja muut väärässä mutta huomattavasti todennäköisempää on että se taivas on sininen. Ya dig? Ellet sä sitten ole joku freakin´ Mozart-Einstein-DaVinci-kaikkinykypäivänsavantit-tyyppinen ihmeihminen. Oletko sä?

    Se oikea vastaus olisi että nyt sä ymmärrät, mitä ihmiset hakee takaa, menet sinne psykologille ja alat työstämään 34 (vai 35?):n vuoden aivopesua pois ja etsit itsesi sieltä jostain.

    (Höh, liian pitkä teksti, täytyy katkoa kahteen se, eli jatkuu seuraavassa kommentissa.)

    T: Sinivalo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta joo, mutta silloin kun aloitin bloggaamaan, tämä ahdistus oli vasta ihan alkuvaiheissaan, enkä osannut edes aavistaa, miten kamalaksi se vielä muuttuisi. Mutta en kiellä, etteikö minulla olisi taipumusta löytää aina jokin uusi ongelma... Toisaalta painon lasku edes jotenkin normaalin lihavuuden sisälle on helpottanut elämääni merkittävästi, joten ainakaan siinä en silti ollut väärässä. Mutta jos saisin painoa pois ja ahdistus loppuisi, niin sitten ainakin näkisin, että kehitänkö jonkun uuden ongelman vai olenko ihan ok, kuten kuvittelen olevani. Tosin sitten olisi vielä jäljellä yksinäisyys, joka myös on minulle suuri ongelma.

      Tiedän toki, että ongelma olen minä itse... Ajattelen silti niin, että jos minulla olisi nuo asiat ja silti olisin minä, niin asiat olisi paremmin. En tiedä, ehkä olen väärässä. Osa haaveistani on mahdollisia, osa ei. Todennäköisesti voisin esimerkiksi hankkia lapsen, mutta se tuntuu niin suurelta riskiltä. En sitten tiedä, onko se epärealistista vai ihan aiheellinen pelko.

      Kyllä minä ymmärrän, mitä tarkoitatte, mutta minusta tuntuu, että te haluatte minun yrittävän korjata jotain pientä ongelmaa ja itse taas ajattelen, että minulla on niin paljon suurempiakin ongelmia, että huomioni kuuluu suuntautua niihin. Ongelmani ovat suuruusjärjestyksessä päässäni ja minulla on energiaa korjata vain muutamaa ja ensimmäisenä listalla on ne suurimmat, ylipaino ja ahdistus. Jos pääsisin ensin eroon niistä, voisin sitten miettiä niitä pienempiä. Jos ajattelen, että minun pitäisi kerralla alkaa korjata kaikkia ongelmiani, niin se tuntuu niin ylivoimaiselta tehtävältä, että lannistun heti kättelyssä.

      Poista
  13. (jatkoa edelliseen)
    Siitä ahdistuksesta sen verran haluan sanoa että mä vihdoin ymmärsin, mitä sä tarkoitat sillä. Tiedätkö miksi? Mulla on ihan sama vika enkä tiedä, mistä se johtuu enkä varsinkaan, mitä sille voisi tehdä. Mulla tulee aivan samalla tavalla kuin sulla jostain out of the blue ihan karmee ahdistava olo päälle ja se ei lähde kuin odottamalla. Joskus menee päiviä, joskus tunteja. Ja mä olen aivan umpilopenkyllästynyt niihin, koska ne katkoo elämää aivan helvetisti. Joka "masispätkän" (paremman sanan puutteessa) jälkeen mä joudun ikään kuin alottamaan kaiken alusta ja ei sitä oikeen meinaa enää 20 vuoden jälkeen jaksaa. Oon kokeillu eri lääkityksiä mut vielä toistaseks ei ole löytynyt yhtään, jolla olis ollu minkään valtakunnan vaikutusta.

    Siihen ahdistukseen mulla ei siis ole jeesiä (muuta kuin että se on joku fyysinen ja todennäköisesti hormoneihin liittyvä ongelma). Mutta voin kertoa että kesti pitkään oppia että se en ole minä, joka sen aiheuttaa ja kun mä sen opin, niin oon päässyt lopulta todella pitkälle siitä, mitä olin vielä parikymppisenä. Mut se kaikki on vaatinut työtä. Ja se työ on tehty PSYKOLOGIEN kanssa. Yksin ei olis tasan onnistunu. Eikä se onnistu sultakaan. Sä olet alkoholistin lapsi ja jo se yksistään tuo mukanaan isompia ja pienempiä ongelmia, joita sä et ole puoliksikaan alkanut selvittämään, vaan olet jostain syystä fakkiutunut olen-ikuisesti-huono radalle. Ehkä se toi sulle turvaa jossain vaiheessa mut ei sinne voi jäädä. Tai voi, eipä kai mikään muu kuin kuolema ole lopulta pakollista tässä maailmassa mut se tarkoittaa silloin myös sunkaltaista elämää. Ja jos mä yhtään olen osannut lukea näitä tekstejä niin et sä sun nykyistä elämää halua.

    Sä olet sitä mieltä että sä sulle merkitsee liikaa muiden ihmisten mielipiteet. Let me tell you, ainakin alkoholistien ja voimakkaan uskonnollisten vanhempien lapsista usein kasvaa sellaisia. Ja ehkä vielä enemmän naispuolisista. Mä kerron esimerkin itsestäni: oltiin kaupassa valitsemassa mattoa. Kiinnostava löytyi mutta niitä oli vain rullissa. Pyysin sitten myyjää avaamaan yhden rullan, jotta nähtäisiin se kokonaisuus ja kun oli nähty ja kivaksi todettu ja ostopäätös tehty, menin ja otin avaamattoman rullan telineestä kärryyn. Olin sivusilmällä näkevinäni myyjän ilmeessä jotain ja vielä tänäänkin, monta kuukautta kyseisen tapahtuman jälkeen mä mietin että nyt se myyjä pitää mua aivan idioottina ja typeränä asiakkaana kun en ottanut jo meille valmiiksi avattua mattoa. Siellä se takuuvarmasti istui/istuu taukohuoneessa ja päivittelee muille työtovereille, miten idiootteja jotkut asiakkaat voi olla... Miksi mä en ottanut sitä avattua mattoa?? Ymmärrätkö? Tuntuuko tutulta? Voin kertoa että mun mies ei suonut yhden yhtäkään ajatuksenvilaustakaan siihen suuntaan että siinä tilanteessa olis ollu joku ongelma vaan kyse on opitusta käyttäytymisestä, ei luonteesta. Täten suosittelen sua myös perehtymään alkoholistien lapsille suunnattuun kirjallisuuteen: Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa on yksi esimerkki (tosin musta se on enemmänkin sinivalas eikä virtahepo...).

    Ja vielä lopuks kaikkea hyvää tälle vuodelle ja olkoon se parempi kuin edellinen!! Älä lopeta bloggaamista, näitä on kiva lukea vaikkakin herättää ärtymystä aina aika ajoin. Mut se on hyvä asia. Jos sun tekstit ei herättäis mitään tuntemuksia, ei tätä blogia kukaan lukiskaan :-).

    T: Sinivalo jälleen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Here here!

      Mä oon ennenkin ollut Sinivalon kanssa samaa mieltä ja olen taas! :)

      Ei se oo sun vikas, ettet sä pysty muuttumaan (tai edes näe tilannettasi niinku muut), mut sun täytyy silti olla se, joka sille tekee jotain, koska oikeassa elämässä kukaan ei tule sua kotoa etsimään ja saa sun asioita kondikseen. Etsi apua, olet todellakin, TODELLAKIN, sen arvoinen <3

      - Rita

      Poista
    2. Se on todella raivostuttavaa, koska minusta tuntuu, ettei minulla ole mitään hallintaa siihen, enkä ole ainakaan keksinyt, että mikä sen aiheuttaa. Koska se ei tosiaan ole sellaista, että minulla olisi vaikka huono päivä, jota seuraa ahdistus, vaan se voi tosiaan iskeä ihan yllättäin, vaikka olisi ihan hyvä päivä. Mutta vaikka se on kemiallista, niin silti siihen luulisi olevan jonkin syyn... Olen nyt ajatellut, että voisin alkaa testaamaan masentuneille suunnattua ruokavaliota, vaikken tiedäkään, onko siitä mitään iloa. Mutta ei siitä varmasti haittaakaan ole.

      Tiedän niin tuon tunteen, mitä kuvailet matto-ostoksen kanssa... Minäkin välin luen vaikka mitä ihmisten katseista ja sitten se harmittaa pitkään... Olen ihan oppikirjaesimerkki alkoholistin lapsesta ja minussa on myös riippuvaisen ihmisen piirteitä, vaikka en itse juo.

      Olen joskus harkinnut, että voisin mennä jonkinlaiseen alkoholistien lapsille suunnattuun ryhmään, mutta se uskonnollisuus tuntuu ahdistavalta. Ehkä siellä silti olisi muitakin ateisteja.

      Kiitos! :) Hyvää Vuotta 2015 myös sinulle! :)

      Poista
    3. Rita: Kiitti! :) Oikeassahan sinä olet siinä, ettei minun elämääni kukaan muu voi muuttaa kuin minä. Luulen silti, että aloitan jälleen kerran tämän urakan yrityksellä pudottaa loput kilot; jos ei muuta niin pääsisin eroon siitä tekosyystä! :)

      Poista
  14. Kuten palautteen määrästä näet, Susta välitetään! Osaisinpa itse kirjoittaa yhtä hyvin kuin moni muu täällä. Erilaiset selviytymistarinat antavat rohkaisua ainakin itselleni. Katsopa sinäkin joutessasi vaikka tätä sarjaa: http://areena.yle.fi/tv/2357607 Tuskinpa siitä haittaa on ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän, se saa minut aivan hämmentyneeksi, enkä tiedä, mitä sanoisin! :) Paitsi kiitos teille kaikille! Toivon todella, että ihmiset, jotka kommentoivat, tietävät, miten valtava merkitys täältä blogista saadulla vuorovaikutuksella on minulle, vaikka en aina osaisikaan sitä ilmaista!

      Täytyy katsella, kun ehdin! :)

      Poista