tiistai 10. helmikuuta 2015

Läskijärkytyksiä

Tänään on ollut ensimmäinen keväinen päivä, aurinko paistaa ja linnut laulaa ja asunnossani on jo vähän kuuma. Olen edelleen ihan positiivisella mielellä keväästä, toivottavasti ne tunnelmat jatkuu. Odotan oikeastaan jo huhtikuuta ja kunnollista kevättä, tämä aika vuodesta ei ole kunnolla oikein mikään vuodenaika.

Katselin illalla "Supersize vs Superskinny":ä ja olin aika järkyttynyt siinä esitetystä laihdutuskeinosta. Siinä vatsan läpi johdetaan putki mahalaukkuun ja kun on syönyt, voi vain avata venttiilin ja tyhjentää suurimman osan vatsan sisällöstä vessanpyttyyn. (Jos haluat katsoa, videoon pääset tästä; oikea kohta on 25:54.) En oikein edes tiedä, mitä ajatella... Itsehän annoin leikata palan pois mahalaukustani laihtuakseni, mutta silti tuo tuntui minusta todella sairaalta, aivan kuin bulimialta. Ehkä se tuntuu minusta niin väärältä siksi, että luulen, että minun kaltaiseni ihminen käyttäisi tuota keinoa todella väärin... Se kuulostaa jonkinlaiselta ruoka-addiktin sairaalta unelmalta: voisi syödä ihan mitä haluaa, ilman että lihoo. Kuinkahan monta kertaa elämässäni olen toivonut, että voisin syödä ihan mitä tahansa ilman, että se lihottaisi minua. Olen itse asiassa jopa ajatellut, että miten käytännöllistä olisi, jos saisi juuri tuollaisen putken vatsaansa, jonka avulla voisi vain tyhjentää vatsansa. Mutta silti järkytyin nähdessäni, että sellainen on oikeasti olemassa. Tuossa ohjelmassa kyllä sanottiin, ettei sitä voi käyttää bulimian kaltaisesti, koska ruoka pitää pureskella todella hienoksi, mutta ei kai kukaan kovin isoja paloja muutenkaan niele...

Muutenkin tuo ohjelma saa minut aina miettimään, koska siinä näytetään Yhdysvalloissa asuvia superylipainoisia. Olisinko jonain päivänä ollut heidän kokoisensa ilman leikkausta? Heidän elämäänsä on kauhea katsoa, koska he eivät voi liikkua kunnolla tai käydä vessassa. Yksi heistä teki tarpeensa niin, että tyttöystävä levitti vessapaperia sängylle. Osa heistä on täysin riippuvaisia toisesta ihmisestä, he vain yksinkertaisesti kuolisivat ilman apua. Se olisi hirveää elämää. Tässä kohden minua tosin turhauttaa se, että läskejä haukutaan vain laiskoiksi; minun kaltaisten kohdalla se on osin ihan oikeutettuakin, mutta kun ihminen painaa 500 kiloa ja häntä liikuttamaan on kutsuttava palokunta ja hänet pitää punnita eläintarhassa, on ongelmana jokin muu kuin pelkkä laiskuus.

Minun kohdallani kyse on aina ollut ulkonäöstä, en ollut niin lihava, että se olisi merkittävästi vaikuttanut liikkumiseeni tai toimintakykyyni ja onnekseni en ehtinyt saada mitään sairautta. Mutta miten kaukana minä oikeastaan olin noista ihmisistä?... Tuntuu jotenkin tekopyhältä järkyttyä heidän koostaan, kun itsekin olin ja olen lihava, mutta en voi olla miettimättä sitä, että minäkään en pystynyt lopettamaan syömistä, vaikka vihasin lihavana oloa ja vaikka se pilasi elämäni. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että ilman leikkausta painaisin nyt todennäköisesti jo enemmänkin kuin ennen. Ja tavallaan ymmärrän sen puolen, että kun painaa paljon ja laihdutettavaa on paljon, se pelkkä ajatuskin on niin lannistava ja sitä siirtää aina huomiseen. Joskus tavoitteeni oli 58 kiloa, joten minulla oli melkein 60 kiloa laihdutettavaa. Se tuntui niin mahdottomalta määrältä, etten pystynyt edes ajattelemaan sitä kunnolla. Jos ajattelee, että pitäisi laihduttaa 300 kiloa, niin ymmärtää, miksi joku turvautuu ruokaan, vaikka juuri se on ongelmien syy.  

En kuitenkaan ole koskaan ymmärtänyt miten he saavat kumppaninsa tai hoitajansa antamaan heille niin paljon ruokaa? Koska he eivät pysty poistumaan talostaan, miksi se ihminen, joka heistä huolehtii, ostaa heille täsmälleen sen, mitä he haluavat syödä? Muistan kerran teini-ikäisenä, kun valitin painostani ja sanoin äidilleni, että miksi hänen pitää tuoda herkkuja kotiin houkutukseksi, hän vastasi, että koska olen niin hankala, jos en saa hyvää syötävää. En oikein edes tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Muistan jossain näistä dokkareista sanotun, että siinä ollut mies söi 10 000 kcal päivässä. Jo 5000 kcal olisi valtava määrä, mutta silti hän jonkin aikaa aluksi laihtuisi sillä, joten miksiköhän hänen kumppaninsa ei antanut hänelle vain puolta entisestä ruoasta... Siitä ei koskaan puhuta noissa dokumenteissa.

Olen muuten laskenut nuo omat bmi:ni väärin tuonne edistymissivulle. Olin niin kauan laihtumatta, että ehdin jo unohtaa pituutenikin! Muistin, että olin aiemmin laskenut ne pituudella 168,2, mutta se olikin 167,8. Olen kyllä aivan varmasti pidempi kuin 167,8 ja pidempikin kuin 168, 2, mutta lasken ne nyt sillä samalla pituudella, jolla olen aloittanut ja korjaan nuo väärin olevat.

Mutta nyt etsimään jotain syötävää (ilmeisesti aamupalaa... Tänään ei huvittanut syödä ja se on nykyään niin harvinaista, etten pakota itseäni.) ja sitten suihkuun. Tänään tulee viimeinen jakso CSI New Yorkista ja en ole koskaan ollut onnellisempi sarjan päätösjaksosta, tämä viimeinen tuotantokausi on ollut kauheinta melodramaattista roskaa, mitä olen ikinä nähnyt! Ei sitä tietenkään olisi ollut pakko katsoa, mutta kun silloin aikanaan se oli hyvä sarja. Epäilen, ettei kannata syödä kovin suurta aamiaistakaan, koska todennäköisesti tulen pahoinvoivaksi kaikesta siirappisuudesta.

:)

8 kommenttia:

  1. Mä tartten tollasen tuubin mahaan :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kätevä se kyllä olisi, mutta minun kaltaisellani varmasti myös hengenvaarallinen!

      Poista
  2. Mä oon kans katsonut nuita, varmaan kaikkia ohjelmia muutenkin, jotka käsittelevät ylipainoa... Osassa on kyllä puhuttu siitä, miten sitä ruokaa saa ja mä kyllä tunnistan itseni siitä. Häpeäkseni kyllä. Ja se syy on just se, että se lihava on niin perin hankala jos ei saa herkkujaan. Yks mies alkoi agressiiviseksi ja v*ttuili kaikille niin ilkeästi, että päättivät, että on helpompaa vaan pitää se tyytyväisenä ruoalla. Kyllä mä kans oon tosi ärsyttävä kiukuttelija, jos mies sanoo, ettei aio ostaa jotain kaupasta, mitä olen pyytänyt. Mut mua vaan niin nyppii se, että itse en pääse kauppaan noin vaan ja mies ajaa sen ohi pari kertaa päivässä ja voi aina ostaa mitä tahtoo... Eihän se mikään syy ole ja nykyään kyllä yritän niellä nurinat, jos mies on sitä mieltä ettei kannata ostaa herkkuja jne. Se on sentään se, jolla mopo pysyy yleensä käsissä. On pelottavaa edes ajatella miten lihava olisin, jos voisin aina halutessani hypätä auton rattiin ja hurauttaa kauppaan! :O
    - Rita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta kyllä joskus oikeasti tuntuu siltä, että kiipeän seinille, jos en saa mitään. Tai ei niinkään leikkauksen jälkeen, mutta silloin ennen. Asun valitettavasti ihan kaupan lähellä, joten voisin kyllä hakea ihan mitä vain ja silloin ennen leikkausta valitettavasti usein sinne kauppaan päädyinkin pyhistä lupauksistani huolimatta. Mutta toisaalta huomasin, että joskus ostin ihan vain siksi, että pelkäsin, että himoitsisin jotakin, eikä olisi mitään, vaikka en niin halunnutkaan. Kun asuin maassa, jossa kaupat oli yönkin auki, oli jotenkin helpompi olla ostamatta. Tämä siis oli tietysti aikaa, jolloin valvoin suurimman osan öistä, nyt onneksi nukun, mikä sekin auttaa.

      Mutta juuri meillä normiläskeillä ne määrät on kuitenkin aika paljon pienempiä kuin jos painaa monta sataa kiloa. En sentään koskaan syönyt kymmenen tuhannen kalorin edestä, joten ajattelin juuri sitä, että vaikka 5000 kilokaloriin mahtuisi vielä paljon herkkuja, mutta aluksi laihtuisi. Mutta ehkä se ei sitten ole vain riittävästi, jos on riittävän addiktoitunut ruokaan. :/

      Poista
    2. Niin, luulishan sen kyllä riittävän... Mut sit taas jos on tottunut olemaan kokoajan karkkipussi kädessä ja syömään joka aterialla 2 pizzaa, niin ehkä sitä ei jotenkin selviä yhdellä pizzalla ja ajoittaisella karkkipussilla... Ehkä se myös liittyy siihen, että kun on niin iso, niin elämässä ei ole juuri mitään muuta kuin syöminen. Sängyssä päivästä päivään (yksin) makaavalla ei taida paljon olla ajanvietettä tai ilon aiheita :/

      - Rita

      Ps. Tunnistan myös ton "mä ostan tän, koska kyllä mun varmaan myöhemmin tekee mieli jotain!" ja sit ei ehkä ees tee, mut tulee silti syötyä, kun sitä jotain on tarjolla. Ihan tyhmää!

      Poista
    3. Itse olen kyllä huomannut, että on helpompaa olla ihan kokonaan ilman, kuin yrittää jotain kohtuutta! Ehkä heillä on sitten samoin. Mutta joka tapauksessa heidän elämänsä on varmasti aika kamalaa.

      Niinpä, samoin se on minullakin, että kaapissa ei kyllä herkut säily, pakko olla ostamatta kokonaan! :/

      Poista
  3. Mukavaa ystävänpäivää sulle, J.B! Ja muillekin tämän toivotuksen lukijoille :)

    VastaaPoista