keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Liian läski henkkamaukan malliksi

En kauhean herkästi provosoidu laihoista malleista tai alipainoisuuden ihannoinnista, mutta katselin henkkamaukan sivuilta leveälahkeisia housuja, kun olen ajatellut, että josko ostaisin sellaiset ja huomioni kiinnittyi näihin kapeampiin housuihin. Noista kuvista näkee ihan selvästi, että jalkoja ja käsivarsia on käsitelty kapeammiksi. Siis ihan oikeastiko nuo tytöt eivät jo valmiiksi olleet tarpeeksi laihoja esittelemään vaatteita?! H&M:hän on saanut paljon kritiikkiä laihoista malleistaan ja sitten taas laihoja malleja kritisoineet ovat saaneet paljon kritiikkiä siitä, että yritämme markkinoida läskiä nykyajan normaalina. No, periaatteessahan se alkaa olla ns. normaali, jos normaalilla tarkoitetaan yleisintä vartalotyyppiä, mutta mitä tapahtui ihan oikeasti normaalille?! Ymmärrän, että hoikkuus näyttää hyvältä ja saa vaatteet näyttämään hyvältä, mutta kun nuo kuvat näyttää minun silmissäni vain kummallisilta! Kenen mielestä tuo näyttää hyvältä?! 

Noiden tyttöjen kasvoista näkee, etteivät he varmasti ole ainakaan lihavia, joten mitäköhän he ovat ajatelleet, kun kuvien ottamisen jälkeen on sanottu, että muuten hyvä, mutta hiukan pitää käsitellä kuvia laihemmiksi? Minusta esimerkiksi +koon mallitkin ovat kauniita, koska heillä on kauniin mallinen vartalo, kauniit kasvot ja kaunis iho. Toki heidänkin kuviaan käsitelty, mutta ei ihmisen nyt tarvitse ihan tikku olla näyttääkseen hyvältä. Kuka niitä alkuperäisiä kuvia on katsonut ja ajatellut, että ihan liian läskejä ovat?

Ei minulla muuten edes ole mitään pointtia, en nyt vain ihan ymmärrä, miksi jonkun mielestä noiden kuvien käsittely on ollut tarpeen... Ei silti, jopa minä mahdun nykyään henkkamaukan vaatteisiin, joten kai heillä sitten läskitkin saa asioida, mutta en ymmärrä, että ovatko nuo kuvat todella paras keino markkinoida heidän vaatteitaan? Eikö hoikatkin naiset vain masennu siitä, kun ei kai kukaan voi ainakaan kovin terveellisin keinoin olla noin laiha? 

Ehkä minun mielikuvani on vääristynyt, kun olen aloittanut sieltä 120 kilon pahemmalta puolelta ja edelleenkin jo normaalipaino olisi ihan unelma. Tiedän, että minulla on ainakin muutama normaalipainoinenkin lukija, joten unelmoitteko te tuosta? 

Mutta Lidl tarjoili minulle eilen aimo annoksen realismia vaatteiden suhteen. Heillä oli myynnissä kivoja pilkullisia paitoja ja pinkkejä ihanan pehmeitä paitoja, mutta ainoat näytteillä olevat koot olivat kokoa 36 ja muut olivat pusseissa, eikä jäljelläkään enää ollut kuin kokoa 40, joten optimistisena ajattelin, että kyllä minä niihin mahdun! Juu ei, en mahtunut! :D Tai no, mahduin, mutta olin kuin makkara kuoressaan, enkä pystynyt liikuttamaan käsivarsiani. Mutta pehmeitä ne olivat... Jos yksi vaatekoko olisi yhtä kuin viisi kiloa, niin säästän ne nyt vielä siltä varalta, että jos saisin vielä loput kilot pois, sitten ne varmaan olisi ihan hyvät. Eikä niitä voi enää palauttaakaan, kun otin ne tietysti pois pusseistaan. Onneksi eivät olleet kalliita. Minua vieläkin harmittaa, kun aiemmin Lidlissä oli myynnissä niin ihania pyjamia (housut olivat pinkkejä ja paisley -kuvioisia, rakastan kumpaakin!) ja kun olin paikalla (puolitoista tuntia postin tulon jälkeen), oli jäljellä enää kokoa 36. Voisi tietysti harkita shoppailua vähän laadukkaammissa paikoissa kuin Lidl... :) Mutta on minulla se trenssikin, jonka ostin silloin heti leikkauksen jälkeen 25llä eurolla ja se oli pari vuotta ihan hyvä, nyt se tosin pääsee takkien taivaaseen, kun ei oikein tykännyt pesukoneessa käymisestä. Siinä kyllä taisi lukeakin jotain sen suuntaista, mutta olen laiska pesemään mitään käsin... Yleensä jaksan pari ekaa kertaa ja sitten kaikki pääsee koneeseen. Siitä muuten puheenollen, ostin tuollaisen rintsikoiden pesupallon joskus ja se on yllättävän kätevä. Saisi olla hiukan isompi ainakin minun rintsikoille, eikä se myöskään aina pysy koneessa kiinni, joten se kannattaa laittaa vielä pesupussiin lisäksi, mutta rintsit kestää hyvin pesun. Tuli ihan vain mieleen tuosta takista vinkiksi muille yhtä laiskoille rintsikoiden käsinpesijöille, ei ollut mikään maksettu mainos. :) 

Saimme eilen tiedon, ettei äidilläni ole syöpää (en edes pystynyt puhumaan asiasta täällä, koska se oli tällä hetkellä minulle aivan liikaa ääneen sanottavaksi) ja minä reagoin siihen aivan järjettömällä ahdistuksella. Tietysti siis olen helpottunut ja iloinen, mutta se turtumus, jota tunsin siitä saakka, kun mahdollisuus nousi esille, katosi ja korvautui sillä aivan hirveällä ololla, jota minun kai olisi pitänyt tuntea aiemmin. Ilmeisesti jokin puolustusmekanismi on minussa jäljellä tai sitten lääkitys jotenkin parantaa aivojani. Olin aina ennen sellainen, että jos jotain kamalaa tapahtui, menin jonkinlaiselle automaattiohjaukselle, eikä minun tarvinnut käsitellä asiaa. Sitten masentumisen jälkeen ahdistuinkin ihan kaikesta ja jouduin myös kestämään jokaisen sekunnin kulloisestakin ahdistuksen aiheesta, mutta nyt ehkä nuo mekanismit ovat palautumassa. Ehkä minä olen parantumassa... Minusta aina välillä tuntuu siltä, että jokin aivoissani on parantumassa, vaikka en tee itse mitään sen eteen. Se on kummallinen tunne... Kuin jokin ihan konkreettisesti korjautuisi. Ehkä minä kuvittelen sen, en tiedä. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta ainakin kymmeneen vuoteen, kun jokin vanhoista suojamekanismeistani ilmoitti olemassaolostaan. 

Tällä viikolla on vappukin, vai? Tein kyllä tänään simaa, muuten en ole valmistautunut mitenkään. Huomenna voisi vielä ostaa vadelmia ja kokeilla tehdä vadelmasimaakin, näyttää niin ihanan pinkiltä! :) Minulle vappu on aina ollut vähän turha juhla, mutta pitäähän sitä nyt simaa olla. Ja viime vuonna jo yhdessä totesimme, että se on loppujen lopuksi aika vähäkaloristakin... ;) 


sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Mitä hittoa?!

84.9 kg?!! Ja kun minä olen nyt oikeasti yrittänyt! En ole yli kahteen viikkoon laittanut suuhuni mitään hyvää (paitsi sen jäätelön, jonka Siwasta sai ilmaiseksi...), en edes kahvijuomaa ja olen joka päivä syönyt riittävästi proteiinia ja juonut vettä kuin kameli! En tosin ole laskenut kaloreita kovin alas, mutta olen syönyt terveellisesti, jopa hedelmiä ja keitin porkkanaa, kun en voi syödä sitä raakana ja olen huolehtinut proteiininsaannista ja liikkunut joka päivä ja tässä tulos. Kiva. Äiti on ollut dieetillä nyt viikon ja laihtunut kuusi kiloa! Olen niin kateellinen! Hän siis joutui lääkärin määräämänä todella tiukalle dieetille ja näköjään se tehoaa, ainakin hänelle. Se vain on lähinnä lihan syömistä, joten en voi kokeilla. Ja hänellä on hirveän huono olo ja huimaa, tosin minäkin olen tänään ihan vetämättömissä ja tulimme siihen tulokseen, että taidamme molemmat kuolla.

Kuinkahan monta kertaa elämässäni dieettini on kaatunut juuri tähän... Että kun teen ihan parhaani, eikä siitä ole mitään apua. Minulla on muutenkin huonoin päivä aikoihin, olen niin ahdistunut ja huonolla tuulella, että minusta tuntuu, että voisin räjähtää. Oletan, että kuukautiseni ovat alkamassa. Ehkä painokin siksi oli koholla... Joskus vain on näitä päiviä, kun ihan kaikki on ihan p*****stä! Ja tiedättekö, mikä minusta auttaisi? Jos lähtisin Siwaan ja ostaisin ison kasan herkkuja! (Miksi minun mieleni toimii tällä tavalla; tiedän kyllä, että se vain pahentaisi asiaa, mutta ihan kaikki minussa sanoo, että se on ratkaisu kaikkeen, öh, tähän tilanteeseen...?!) Onneksi olen kotona, enkä tosiaan lähde kymmenen kilometrin päähän vain herkkujen takia. Jos olisin asunnollani... No, en edes kirjoittaisi tästä, vaan kirjoittaisin, että lohduksi mussutan pätkistä. :/ 

Positiivinen uutinen on se, että olen tänään ollut tasan kuukauden ostamatta yhtä ainoaa kosmetiikkatuotetta. (Kuulostan siltä, kuin olisin joku narkkari, mutta kosmetiikkavarastoni ovat kieltämättä hieman lähteneet käsistä...) Tosin varauduin maaliskuun lopulla ostamalla niitä tuotteita, joiden tiesin loppuvan, koska halusin huhtikuussa vihdoin kuluvan nolla euroa kosmetiikkaan ja se oli siihen sopiva kuukausi, kun Livboksinkin sain pisteillä. Olen nyt kyllä maksanutkin sitä seuraavat kolme kuukautta eteenpäin, joten yritän olla ostamatta mitään niin kauan kuin mahdollista ja senkin jälkeen vain ehdottomasti välttämättömän. Ainakin toistaiseksi. :) Samalla olen nyt käyttänyt pois hutiostoksia ja voi että se on ankeaa! Minä kyllä aina katson incin ja nuuhkin tuotetta kaupassa, mutta silti tulee joskus ostettua tuotteita, joista ei vain tykkää ja jotka sitten jäävät kaapin perukoille pyörimään. Ja minä en ihan helposti heitä mitään sinällään käyttökelpoista hukkaan, pitkin hampain käytän hutiostokseni, vaikka se olisi kuinka kamala. Olen nyt saanut alkuvuoden aikana melkein kaikki hutiostokset käytettyä, vielä yksi suihkugeelin jämä ja yksi kosteusvoide ja saan vihdoin siirtyä mukaviin tuotteisiin. 

Minua muuten harmittaa ihan hirveästi sekin, ettei suosikkifetaani enää saa (Arlan Salad Solutions). Se oli niin hyvää, etteä kelpasi minulle ihan herkuksi kurkun kanssa. En ymmärrä, että onko minulla ihan oikeasti niin kummallinen makuaisti, ettei kukaan muu tykkää samoista asioista kuin minä tai ei ainakaan niin moni, että niitä kannattaisi myydä?! Tämä kun ei tosiaan ole ensimmäinen kerta. Huomasin myös Cittarissa käydessäni, että Wasa Sandwichin paprika cream:it oli kolme eurolla, joten ilmeisesti nekin ovat poistumassa markkinoilta. Ja kun nyt olen ollut juomatta -ja siis myös ostamatta- kahvijuomaani, pelkään senkin poistuvan markkinoilta, kun varmastihan nämä menekit on parista paketista kiinni... Voisin oikeasti alkaa julkaisemaan jonkinlaista listaa suosikeistani, niin samoista tykkäävät osaisivat ostaa niitä varastoon, koska ei niitä kohta enää saa! 

Mutta vien nyt koiran ulos, kun sade taukosi, jospa liikunta auttaisi pahimpaan v******seen... 

Hyvää sunnuntaita teille muille kuitenkin! :)

torstai 23. huhtikuuta 2015

Kuinka kissalle annetaan matolääke?

Meillä yleensä annetaan jonkinlaista tahnaa, joka on suhteellisen helppo antaa vastahakoisemmallekin kissalle, mutta kun matolääkkeitä pitäisi vaihdella, yritin tällä kertaa ostaa jotain muuta ja apteekkimyyjän suosituksesta syvää epäilyä tuntien ostin kerrankin tabletteja, niihin kun riitti kerta-annos. Kollin kanssa tiesimme koko operaation mahdottomaksi tehtäväksi, joten hän sai sitä niskaan laitettavaa ja pienimmän kanssa kaikki sujui ihan hyvin. Laitoin tabletin suuhun, pipetillä perään kissanmaitoa ja hän nielaisi kiltisti ja oli vielä varsin tyytyväisen oloinen, kun sai lohduksi peräti kaksi kissannamipatukkaa. Pienin yleensäkin suostuu nielaisemaan mitä tahansa, mitä hänelle annetaan. Mutta keskimmäinen... Hän on äitini hemmoteltu lellikki ja vaikka äiti vain sanoi, että hän ottaa kissan syliin ja minä annan tabletin, olin melko vakuuttunut, että ei ihan onnistu. Se oli kuin siitä vitsistä, joka yhteen aikaan kiersi sähköposteissa... Hän teki kaiken mahdollisen ollakseen nielaisematta tablettia ja päästäkseen pois sylistä. Kun hän oli viidennen kerran sylkäissyt tabletin ulos suustaan, koirani nappasi sen, joten minun piti kaivaa se hänen suustaan ennen kuin hän ehti nielaista! Ja joka kerta, kun kissa pääsi karkuun, hänet jouduttiin kaivamaan esiin mitä mielenkiintoisemmista paikoista, kuten tv-kaapista videoiden takaa, pyykinpesukoneesta ja takasta!! Siellä ei ollut tulta, mutta voitte kenties kuvitella, miltä näyttää kissa, joka on yrittänyt paeta savupiipun kautta! Ja täysillä vastaanharaava kissa on yllättävän hankala poistaa pesukoneen rummusta... Joten nokisina, maitoisina ja sormet tabletista tahmeina kiedoimme kirotun katin vanhaan lakanaan ja pipetillä tiputimme lopulta murskatun ja veteen sekoitetun tabletin kissan kurkkuun. Ja silloinkin hän vielä yski ja pärski, mutta kai hän siitä jotain vaikuttavia aineita sai... Minä tiedän, että minä ainakin sain ja kissa oli oikeassa, pahalta maistui! 

Mutta ihan hyvin se lopulta sujui, minulla verenvuoto on jo melkein tyrehtynyt ja äiti pääsee ensiavusta ihan milloin tahansa.

Kissa piilottelee sohvan takana ja katsoo meitä silmät syvää vihaa leiskuen. Pienin joi ison kulhollisen maitoa ja meni nukkumaan. :) 

Kaksi nuorinta pitääkin sitten viedä rokotuksille parin viikon päästä, kun madotus on kunnossa. Nämä kaksi onneksi ovat kiltisti autossa, entinen narttukissani huusi täyttä kurkkua koko matkan! Kun istut 25 kilometriä autossa täysillä huutavan kissan kanssa, kestää todella kauan, ennen kuin korvat lakkaa soimasta. Äidin kanssa yleensä vielä illallakin keskustelimme, kuin olisimme olleet jalkapallokentän vastakkaisissa päädyissä.  

Lemmikkien tuomaa iloa ei kyllä korvaa mikään!

Sain taas myös todeta, että hulluilla on halvat huvit, kun minusta oli kovinkin hauskaa, että äitini liimasi kaukosäätimen kiinni kenkäänsä. Hän korjasi kuumaliimalla rikkoutunutta lenkkaria ja ajattelematta laski sen kuivumaan kaukosäätimen viereen. Täytyy muuten sanoa, että oli ainakin laadukasta kuumaliimaa, koska kaukosäätimen irrottaminen ei ollut mikään pikkujuttu! Yritin ehdottaa, että hän olisi jättänyt sen irrottamatta, oli nimittäin ainakin uniikit lenkkarit! 

Ihan uskomatonta, että huhtikuukin on jo kohta ohi! Hoen aina tätä samaa, mutta minusta tuntuu kuin aika vain katoaisi jonnekin... Ihan juurihan oli joulu ja juuri sitä ennen hoin teille, että on ihan uskomatonta, että kohta on joulu...! Tämä kevät on ollut ihan ok, se ei ollut samalla tavalla mukava kokemus kuin viime kevät, mutta ei mitenkään hirveäkään. Tällaiset keväät kestän kyllä. Ja olen toiveikas, että tämä olisi nyt sitten merkki siitä, että ensi kerralla nauttisin taas syksystäkin. Tosin yritän nyt vain keskittyä hetkeen, koska niin ihana kuin syksy onkin, se myös tarkoittaa taas muutamaa kuukautta lisää sekä minun ikääni, että vanhempieni ikiin. Kesästä on luvattu lämmintä ja odotan sitä ihan positiivisin mielin. Viime kesänä helteetkään eivät tuntuneet kovin pahoilta, joten jos kestäisin ne tänäkin vuonna. :) 

Apua, tein jotain ja koko teksti taas katosi, mutta onneksi se tuli takaisin, kun painoin päivitys-nappulaa! Pitää kai julkaista tämä ennen kuin teen sille enemmän tuhoa! :)

:)

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Peniskateutta

Freudin mukaan lähes kaikki naisten pikku oikut olivat selitettävissä peniskateudella, mitä minä olen tähän asti pitänyt lähinnä naurettavana. Mutta tänään vihdoin ymmärsin, että sitäkin voi kadehtia! Minkä jo ehkä tiesikin jokainen nainen, jolle on tullut aivan hirveä pissahätä paikassa, jossa asialle ei oikein voi tehdä mitään. :D Olen nyt yrittänyt kovasti juoda vettä enemmän, mutta koska se on leikkauksen jälkeen ollut niin haasteellista, en enää muistanut, ettei kahden litran kittaamisen jälkeen ehkä kannata lähteä lenkille paikalle, jossa ei edes ole minkäänlaista puskaa. Mitä olisinkaan antanut lisäkkeestä, jonka avulla olisin voinut huomaamatta helpottaa oloani... No, tulipa siinä kotimatkalla treenattua samalla lantionpohjanlihaksia, joita olen häpeäkseni laiminlyönyt, kun en kerran seurustele, eikä sen takia tarvitse treenata. Maailmassa ei ole montaa samankaltaista helpotusta, kun koin kotiin päästyäni... :D

Olen tosiaan yrittänyt kovasti oppia taas juomaan vettä, koska olen näiden leikkauksen jälkeisten vuosien aikana huomannut, että runsaalla vedenjuonnilla todella oli positiiviset vaikutukset ihoon ja hiuksiin. Linda Lampenius kai oli oikeassa. :) (Hänen haastattelustaan siis luin ehkä 13-vuotiaana, että hän juo seitsemän litraa vettä päivässä ja vaikka en häntä mitenkään fanittanut tai mitään, ajattelin, että minäkin kokeilen ja siitä tuli tapa.) Ja hän todella näyttää ikäistään nuoremmalta, kuten minäkin. Se on vain harmi, että siinä missä ennen ihan aidosti nautin vedestä, nyt joudun pakottamaan itseni juomaan. Se ei houkuttele tippaakaan ja joudun keksimään erilaisia keinoja itseni muistuttamiseksi. Vinkkejä otetaan vastaan, jos jollain on hyviä keinoja saada itsensä juomaan enemmän... 

Ja ai niin, minun on pitänyt monta kertaa kertoa, mutta aina unohdan, että olen nyt "virallisesti" 169,7 cm pitkä. Jo joskus alkuvuodesta olin uusimassa reseptiä ja avoimena olevan terveydenhoitajan vastaanoton oven kautta näin sellaisen mittasysteemin ja pyysin mittausta. Mittasimme minut moneen kertaan ja tulos parilla millillä heitteli suuntaan ja toiseen, mutta useimmiten saimme lukemaksi 169, 7 cm. Joten sitä pidän nyt sitten virallisena pituutenani. Joskin jatkan nyt ainakin toistaiseksi bmi:den päivittämistä vanhalla pituudella. (Mutta huonona päivänä lohdutan itseäni tarkastamalla bmi:n myös "virallisen" pituuteni kanssa... :)) En oikein tiedä, että olenko pidentynyt laihtumisen myötä, sekin kai olisi mahdollista, koska kehooni kohdistuu nyt vähemmän rasitusta vai oliko se edellinen mittaus väärä. Sekin on sikäli mahdollista, että ison takapuoleni takia varmaan kallistin päätäni takakenoon. Hassua, että vuosia haaveilen siitä, että olisin 168 cm ja nyt olen sitten pidempikin. :) Enää ei tarvitse kuin saada paino pienemmäksi... :/ Vaikka luulen, että lisäpituuden kasvattaminen on helpompi homma...

Mutta nyt suihkuun... :) 

torstai 16. huhtikuuta 2015

Elämäni sinkkuna :)

Minua pyydettiin joskus aiemmin kirjoittamaan siitä, millaista on elää koko elämänsä yksin, mutta aihe on jäänyt, koska en ole oikein tiennyt, mitä siitä sanoisin. Nyt sain pyynnön kirjoittaa ihastumishistoriastani ja siitä, millainen olisi unelmamieheni, joten yritän, jos saisin yhdistettynä näistä jotain aikaan. Ihastukset ja romanttiset tunteet on yksi niistä harvoista aiheista, joista en oikeastaan koskaan ole puhunut blogissani. Osin se johtuu siitä, että epäviehättävänä naisena koen, ettei minulla ole oikeutta tuntea mitään sellaista ketään kohtaan ja minua on aina nolostuttanut ihan hirveästi, että kuitenkin toisinaan ihastun. Tästä samasta syystä ihastuminen ei koskaan ole ollut minulle kovin positiivinen tunne, vaan jotain nolostuttavaa ja häpeällistä, joka pitää pyrkiä salaamaan kaikilta. Olen viettänyt paljon aikaa elämästäni yrittäen oppia salaamaan tunteeni. Negatiivisten tunteiden salaamisessa olen mielestäni varsin hyvä; olen saanut paljon harjoitusta, koska meillä kotona ei ollut sallittua olla surullinen tai huonolla tuulella ja opin jo lapsena esittämään, että kaikki on hyvin. Positiivisten tunteiden salaaminen on kuitenkin huomattavasti vaikeampi tehtävä, koska kukaan ei koskaan ajattele, että joku on niin hyvällä tuulella, että varmasti oikeasti onkin surullinen, mutta sen sijaan liiallinen välinpitämättömyys tai yritys olla huomaamatta jotakuta saattaa vetää huomion puoleensa.

Ensi-ihastukseni mielestä oli aivan hirveää, että koulun rumin ja läskein tyttö oli häneen ihastunut ja hän aina piti minulle pitkällisiä puhutteluja siitä, että hän häpesi minua ja käski minua salaamaan tunteeni paremmin. Lienee sanomattakin selvää, että epäonnistuin tehtävässäni katastrofaalisesti ja suunnilleen kaikki tiesivät ihastuksestani häneen. Olin siis 13-vuotias ja kohde oli samalla luokalla ollut poika, joka tuolloin seurusteli ystäväni kanssa, joten tutustuin häneen sen takia koulun ulkopuolellakin. Me olimme kai jonkinlaisia kavereitakin tai ainakin hän joskus vapaa-ajallakin soitti tai kävi kylässä, mikä oli minulle jotain aivan uskomatonta ja ihmeellistä. :D Hän kerran jopa toi minulle syntymäpäiväkortin, tosin vääränä päivänä, mutta kuitenkin! :) Mutta hän ei halunnut kenenkään tietävän, että edes tunnemme toisemme, hän muun muassa sanoi minulle, että jos minulla on hänelle jotain asiaa koulussa, minun pitäisi sujauttaa hänelle lappu niin, ettei kukaan huomaa. Näin aikuisen näkökulmasta minun olisi pitänyt kertoa, minne hän voi sujauttaa lappunsa (tai koko vihon saman tien) ja pysyä kaukana hänestä, mutta olin ihastunut koko teini-ikäisen sydämestäni, enkä parhaista yrityksistäni huolimatta osannut pysyä hänestä erossa. Olin niin ihastunut, että vatsassani oli perhosia joka kerta, kun hän tuli lähelle ja pidin kaikkea mahdollista enteenä; muun muassa sitä, että nimemme usein sanottiin peräkkäin ryhmiä valitessa ja kerran jossain tv-ohjelmassa oli pariskunta, joilla oli samat etunimet. :D Olin häneen ihastunut koko yläasteajan, mutta yläasteen jälkeisenä kesänä en nähnyt häntä muutamaan viikkoon ja kun hän sitten tuli käymään ja kertoi alkaneensa taas seurustella, en tuntenut enää oikeastaan mitään. (Tämä oli muuten se sama poika, joka sanoi, ettei pidä minussa siitä, että olen aina niin iloinen ja positiivinen! :D) Hän meni ammattikouluun ja minä lukioon, emmekä enää nähneet toisiamme. Myöhemmin kuulin hänen tädiltään, että hän on tossun alla jonkun pirttihirmun kanssa, en tosin tiedä kommentin todenperäisyydestä. :)

Yläasteen jälkeisenä kesänä tutustuin harrastuksen kautta muutamaa vuotta vanhempaan poikaan, johon olin jonkin aikaa ihastunut. En tiedä huomasiko hän mitään; joka tapauksessa hän oli ihan mukava minua kohtaan, mutta ei luonnollisestikaan kiinnostunut minusta. Se ei koskaan muuttunut kovin vahvaksi ihastukseksi ja koska tunsimme vain harrastuksen kautta, emme kovin usein nähneet toisiamme. Hän oli aika omituinen. Hän esimerkiksi kieltäytyi puhumasta vanhemmistaan, kenellekään ja hän myös väitti seurustelevansa, mutta ei suostunut sanomaan, kenen kanssa. En tiedä miksi. Hänkin on nykyään naimisissa, mutta en tiedä hänen vaimostaan mitään, en ole kuullut hänestäkään mitään tuon ajan jälkeen. Ehkä se hänen vaimonsakin on salainen vaimo... :)

Lukion alkaessa ystävystyin samalla luokalla olleen pojan kanssa ja hänestä tuli ensimmäinen ja ainoa miespuolinen ystäväni. (Olimme tunteneet jo aiemmin, mutta lukiossa englannin opettaja jostain syystä otti pienen joukon oppilaita, jotka tekivät jotain ekstrajuttuja ylimääräisiä opintopisteitä vastaan, muun muassa käänsimme kotikuntani nettisivut englanniksi ja sitten meillä oli vähän kuin tutoroitavina joitain oppilaita, joista sitten tämä poika osui minulle.) No, jos niin voi sanoa, koska minun tunteeni eivät olleet pelkästään platoniset. Mutta me olimme kuitenkin myös ystäviä ja hän oli aina ystävällinen minulle, vaikka paikalla olisi ollut muitakin. Minä itse sen sijaan olin huolissani siitä, että nolaan hänet ja joskus kuulinkin, kun muut pojat naureskelivat hänelle jostain minuun liittyvästä. Kun hän ensimmäisen kerran ehdotti, että menisimme lähikaupunkiin ostoksille yhdessä, olin ihan kauhuissani ja puhuin siitä parhaalle ystävälleni. Hän lohdutti minua sanoen, ettei kukaan kuvittele minusta mitään sellaista, että kaikki luulee, että olen serkku tai jotakin. Silloin olin helpottunut hänen mielipiteestään, mutta eipä kai tuota miksikään kohteliaisuudeksi voi sanoa! :D Me vietimme paljon aikaa yhdessä ja paljolti hänenkin ansiostaan lukioaika oli hyvää aikaa elämässäni. Hän oli mukava ja herkkä ja aina kohteli minua kohteliaasti ja ystävällisesti. Ja minä -täysin luonteeni vastaisesti- luotin häneen, joskaan näin jälkikäteen en tiedä, oliko se kovin viisasta, koska hän ainakin kertoi minulle tyttöystävänsä kaikki salaisuudet... Mutta siltikään en ole katunut sitä, vaikka yleensä koen sen tavattoman epämiellyttäväksi, jos joku tietää minusta jotain henkilökohtaista. Lukion jälkeen ystävyytemme hiipui ja lopulta katkesi kokonaan hänen tavattuaan nykyisen vaimonsa. En oikein ymmärtänyt, mitä hänellä oli minua vastaan, koska hän ei tuntenut minua, mutta hän on nähnyt minut, joten hän tiesi, etten ole minkäänlainen uhka. Joka tapauksessa en ole edes kuullut hänestä vuosiin. Tiedän, että hänellä on lauma lapsia, kuten hän aina toivoi.  

Lukion jälkeen olin lyhyesti ihastunut yhteen mieheen, jonka olin tuntenut koko ikäni ja joka oli varmaan lähemmäs 20 vuotta minua vanhempi. En oikein itsekään tiedä miksi, se tunne kesti muutaman kuukauden ja katosi sitten. Tämän jälkeen oli pari poikaa, joihin olin lievästi ihastunut, molemmat ammattikorkeassa, jossa silloin opiskelin. En kuitenkaan koskaan edes kunnolla puhunut heidän kanssaan ja heidän kohdallaan olen varma, ettei kumpikaan huomannut kiinnostustani. En varsinaisesti edes tuntenut heitä, joten se oli kai aika vaistonvaraista ihastusta. Itse asiassa joskus jopa mietin, että olisiko toinen heistä mahdollisesti ollut jopa homo... Ei siis siksi, ettei hän ollut minusta kiinnostunut! (:D), vaan hän vain oli jotenkin vaikeasti hahmotettava. Ja toisen heistä kuulin kerran kertovan varsin ilkeän läskivitsin, mikä toimi kylmänä suihkuna tunteilleni. Tämä jälkimmäinen oli enemmänkin ulkoisesti tyyppiäni, ensin mainittu taas vetosi persoonansa puolesta. Tai ehkä sen persoonan, jonka hänelle kuvittelin, enhän loppujen lopuksi ollut varma edes hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan!

Ja sitten oli vielä yksi, joka oli samalla vuosikurssilla yliopistossa. Häneen tutustuin, koska jostain syystä osuimme koko ajan samoille kursseille ja samoihin pienryhmiin ja olin myös hänen opponenttinsa proseminaarissa. Kohtalo, kenties? :) Hänen kohdallaan minulla on vieläkin kammottava tunne, että hän ehkä huomasi jotakin... Nolostun vieläkin, kun vain ajattelenkin sitä! Hän oli älykäs ja sivistynyt ja ainakin opintojen puolesta kiinnostunut samoista asioista kuin minä, hän oli itse asiassa samanikäinenkin. Hän jopa tervehti minua sen jälkeen, kun olimme tarpeeksi monta kertaa osuneet tekemään jotain ryhmätyötä. Minä taas yritin parhaani mukaan välttää häntä, koska minusta tuntui, että parhaista yrityksistäni huolimatta katsoin häneen vähän turhan usein. Hän ei ollut ulkoisesti yhtään minun tyyppiäni, luulen, että juuri hänen fiksuutensa vetosi minuun. Olin häneen ihastunut oikeastaan koko opiskeluajan, mutta koulun jälkeen en enää nähnyt häntä ja sekin tunne vain hiipui.

Yleensäkin voi kai sanoa, etten ihastu usein ja valitettavasti minulla myös kestää kauan päästä siitä tunteesta yli. Minä myös ihan aktiivisesti yritän olla ihastumatta keneenkään, aina sille ei tietysti voi mitään, mutta jos huomaan alkavani pitää jostain miehestä, yritän kaikin keinoin välttää häntä. Tuon yliopistotyypinkin kanssa aloin jättäytyä pois samoilta kursseilta ja ihan aktiivisesti saada ihastukseni loppumaan ennen kuin hän huomaisi. Minulle ei koskaan käy niin, että vain näkisin jonkun ja ihastuisin; joskus voin pitää jotain ihmistä puoleensavetävänä, mutta ihastumiseen vaaditaan myös jonkinlainen käsitys persoonasta. Sen ansiosta pystyn jossain määrin hallitsemaan ihastumisiani, koska jos joku on minulle "uhka", pysyn hänestä kaukana. Joissain tilanteissa se ei luonnollisestikaan ole mahdollista, joten siksi muutama ihastus elämääni on kuitenkin mahtunut. Vaikka siinä tunteessa kaikessa itsekeskeisyydessään on jotain addiktoivaa ja ihanaakin, se on kuitenkin minulle pääasiassa epätoivottua, koska on niin noloa, jos siitä jää kiinni ja tietysti myös siksi, etten minä luonnollisestikaan koskaan saa sitä ihastukseni kohdetta. Minulle on ihan hassu ajatus, että joku voi vain tavata jonkun, ihastua - ja sitten saada sen ihastuksensa kohteen! Tiedän toki, että sitä tapahtuu, mutta minulle ajatuskin on outo! En ole nyt vuosiin ihastunut keneenkään ja olen toiveikas, ettei niin enää kävisi.

Millaista sitten on olla aina vain yksin... Kuulun ehkä sikäli vähän harvinaisempaan joukkoon, että olen aina tiennyt, että tulisin jäämään yksin. Jo hyvin nuorena poikien suhtautuminen minuun kertoi, ettei kukaan voisi olla minusta kiinnostunut omana itsenäni, mutta silloin ajattelin, että ehkä, jos muuttuisin tarpeeksi, jos laihtuisin ja muutenkin jotenkin maagisesti muuttuisin ihan eri ihmiseksi, voisin joskus saada jonkun. Lukion jälkeen lihottuani ja kasvettuani(siis henkisestikin, en vain pinta-alan suhteen...) sen verran, että ymmärsin, etteivät ihmiset niin vain muutu, tiesin, ettei niin koskaan kävisi, joten olen oikeastaan aina tiennyt jääväni yksin, joten  minulla on ollut aikaa sopeutua ajatukseen. Minulla on välillä pitkiä aikoja, jolloin olen ihan tyytyväinen yksikseni, enkä edes ajattele parisuhdetta. Mutta sitten on myös aikoja, jolloin kaipaisin kumppania ja varsinkin välillä on öitä, jolloin kaipaisin ihan vain sitä fyysistä läheisyyttä, että olisi joku siinä lähellä. Ja kun olen yksinäinen muutenkin, niin joskus kaipaisin ihan vain seuraa, mihin tietysti kelpaisi pelkkä ystäväkin, vaikka ei kai se sama asia ole.

En ihan vilpittömästi sanoen tiedä, miten parisuhdeihminen olisin loppujen lopuksi ollut -en ole koskaan esimerkiksi halunnut naimisiin ja suvustani löytyy runsaasti hyviä esimerkkejä parisuhteista, jotka saavat nunnaluostarin kuulostamaan oikein hyvältä vaihtoehdolta- mutta olisin halunnut mahdollisuuden valita ja olisin myös halunnut kokea parisuhteeseen liittyviä asioita, erityisesti tietysti seksin. Tämä on aina minusta ollut se nolostuttavin puoli vanhanapiikana olosta, että kun se ei ole oma valintani, vaan minulla ei ole ollut vaihtoehtoa. Tiedän, että monesta yksinolon valinneesta vanhastapiiasta vitsaillaan, ettei ole ketään saanut, mutta minun kohdallani se on ihan totta. Osa ongelmaa kohdallani on se, että olisin todella halunnut lapsia ja oman perheen ja siihen olisi tarvittu kumppani. Se on vaihtelevaa, välillä olen ihan tyytyväinen yksin ja välillä taas suren yksinjäämistäni. Lapsettomuus ja perheettömyys sen sijaan on minulle todella vaikea ja raskas asia.

Oleellista on myös se, että kun haaveilee parisuhteesta, niin silloin ajattelee vain niitä hyviä asioita, joista kuvittelee jäävänsä paitsi, eikä niitä huonoja puolia, joilta säästyy. Minua ei luonnollisestikaan haittaa yhtään, ettei kukaan koskaan särkenyt sydäntäni tai pettänyt minua tai tehnyt vielä jotain pahempaa. Mutta ne hyvät puolet tietysti olisin halunnut. Ja näin teoriassa on täysin mahdotonta tietää, millaiseen suhteeseen ja millaisen miehen kanssa se riittävänhyväsuhteeseen -versio minusta olisi päätynyt.

Tämä ehkä kuulostaa oudolta, mutta minä en ihan täysin osaa kuvitella, millaista olisi olla parisuhteessa. Liitän siihen myös paljon negatiivisia asioita, sukuni takia pidän miehen uskollisuutta todella epätodennäköisenä ja ajattelen myös, että jos olisin suhteessa, niin minuun kohdistuisi paljon vaatimuksia ja paineita ja kritiikkiä. Olen monta kertaa ajatellut, että jos minulla olisi ollut mahdollisuus olla parisuhteessa, niin olisin todennäköisesti stressannut itseni hengiltä. Mutta sitten taas toisaalta, jos voisin olla suhteessa, niin eihän minussa silloin olisikaan niitä pahimpia vikojani, eikä syytä stressata niistä.

Millainen sitten olisi unelmakumppanini? Tähän on todella hankalaa ja kiusallista vastata, koska ylipainoinen ja ruma 35-vuotias vanhapiika ei ole siinä asemassa, että voisi esittää vaatimuksia. Mutta jos nyt puhutaan ihan selkeästi unelmakumppanista unohtaen omat rajoitukseni, niin... ...no, olen joskus törmännyt netissä ilmaukseen "nainen miehen ruumiissa" ja se kuvaa minusta aika hyvin omaakin ihannettani. Olen hetero, mutta pidän feminiinisistä luonteenpiirteistä ja feminiinisestä ajattelutavasta ja naisten tunne-elämästä, enkä tunne tippaakaan vetoa mitään äijäilyä tai machoilua kohtaan, joten persoonaltaan naisellinen mies maskuliinisessa paketissa olisi varmasti aika täydellinen. Ihannemieheni pitäisi lapsista, eläimistä ja naisista (siis hänellä olisi naisia myös vain ystävinä; minun henkilökohtainen teoriani on, että ns. hyvät miehet tunnistaa siitä, että heillä on naispuolisia ystäviä. Sellaisesta miehestä, joka ei keksi naiselle kuin yhden käyttötarkoituksen, ei ole kumppaniksi.), olisi älykäs ja sivistynyt, päihteetön, hänellä olisi hyvä henkilökohtainen hygienia ja tietysti ne kliseiset perusjutut kunnossa: rehellinen, luotettava, huumorintajuinen, jne. Ja luonnollisestikaan sovinismilla ei minun kanssani pääsisi pitkälle, joskin älykkäiden miesten keskuudessa ei pahemmin sovinisteja olekaan. Pidän myös enemmän tummista miehistä kuin vaaleista ja niin pinnallista kuin se onkin, minun on hyvin vaikea kuvitella ihastuvani itseäni pienikokoisempaan mieheen. Tunnen itseni aivan jättiläiseksi jo pienikokoisten naistenkin seurassa ja pienikokoisten miesten seurassa vielä valtavammaksi. Mutta kaikkein oleellisinta olisi, että hän edes hiukan tajuaisi minua ja olisin samalla aallonpituudella hänen kanssaan. Olen monin tavoin omituinen ihminen ja joskus ns. normaalien ihmisten seurassa tunnen itseni vielä yksinäisemmäksi kuin tavallisesti. Joidenkin ihmisten kanssa taas tuntee jonkinlaista hengistä yhteyttä heti ja se kai on aika oleellinen asia miehessäkin.

Ja vaikka minun kohdallani tilanne on se, ettei minua tosiaan voi nirsoksi syyttää, kun en ole koskaan ketään torjunutkaan, niin siltikin, omista vioistani ja puutteistani huolimatta, on minullakin kuitenkin jonkinlainen taso, jonka alapuolella olevan miehen kanssa olemisen sijaan olisin mieluummin yksin. Se kuulostaa minun asemassani olevan suusta ihan hirveältä, mutta kai parisuhteen idea on siinä, että se tuo elämään jotain hyvää. Lisäksi ehkä kuitenkin kaikesta huolimatta olen sen verran romanttinen, etten voi kuvitella, että olisin suhteessa miehen kanssa, josta en aidosti pidä. En ole koskaan osannut ajatella niin päin, että miehen pitäisi pitää minusta, koska se on täysin absurdi ajatus minulle, mutta en koskaan olisi aloittanut suhdetta vain siksi että olisi joku. Ei sillä, että sitäkään vaihtoehtoa minulle olisi ollut tarjolla.

Kirjoitin muuten aiheesta jo aiemmin ja sitten painoin vahingossa "sammuta tietokone nyt päivityksiä varten" -nappulaa ja se kaikki katosi. :/ Minusta se alkuperäinen teksti oli paljon parempi ja älykkäämpi ja muutenkin sain siinä paremmin ilmaistua ajatuksiani, mutta tähän teidän on nyt tyytyminen. :) Yritin nyt tarkoituksella kirjoittaa keskittyen niihin asioihin, joista en ole aiemmin puhunut, esimerkiksi vanhapiikuuden noloudesta olen puhunut jo monta kertaa aiemminkin. Kysymykseen siitä, että millaista on olla aina yksin, on vähän vaikea vastata sikäli, etten minä tiedä muusta, enkä ole koskaan muuta kokenut. Mutta kai siinä on hyvä puolensa ja huonot puolensa, kuten ihan kaikessa muussakin. Jos herää lisäkysymyksiä, niin kommenttiboksi on sitä varten, mutta eiköhän tässä tullut aika tyhjentävästi vastattua aiheeseen. :) (Varsinkin, kun wordissa tästä tuli melkein neljä sivua! No, jos joku jaksoi lukea loppuun saakka...! :))

Wikipedia -haaste

Luonnoksissani on ollut ikuisuuksia wikipedia -haaste, jonka alkuperää en enää muista, enkä ole saanut tehdyksi varsinaista haastettakaan. Ennen kuin nyt. :) Haaste toimii siis näin: Wikipedioi itsesi, eli mene Wikipedian sivuille ja vastaa kysymyksiin klikkaamalla vasemmassa valikossa olevaa “satunnainen artikkeli” -kohtaa.

Haastan mukaan kaikki, joilla on tylsää. :)

01. Mitä pelkäät?
Valtaventtiiliä (höyryveturin päätoimintaventtiili, jonka avulla veturin tehoa ja nopeutta säädetään.)

02. Mitä ottaisit mukaasi autiolle saarelle?
Gregory Del Pieron (ranskalainen dj)

03. Mitä haluaisit häälahjaksi?
Genitaalivaiheen (Genitaalivaihe on Sigmund Freudin mukaan ihmisen seksuaalisen kehityksen viimeinen vaihe, kun tämä puberteetti-iän läpikäytyään vihdoin saavuttaa aikuisen seksuaalisuuden.) (No, olisihan se siinä vaiheessa ainakin hyödyllinen... :))

04. Mitä palvot?
J.K Rowlingia (Olen kyllä kieltämättä suuri fani! :))

05. Mistä näet unta ensi yönä?
Tamoksifeenista (syöpälääke)

06. Mitä ostaisit, jos sinulla olisi varaa?
Solvallan raviradan.

07. Mistä aiheesta kirjottaisit kirjan?
 Narvan riemukaaresta. (Ja voi miten paljon siitä olisikaan minulla sanottavaa!)

08. Mitä keräilet?
 Karvaraitaluteita. (Tämä on ilmeisesti harvinaisen ikävä viittaus henkilökohtaiseen hygieniaani...:( )

09. Mihin paras muistosi liittyy?
 Edward Marshiin. (yhdysvaltalainen soutaja ja olympiavoittaja.)

10. Turhin tietämäsi asia?
Ensio Tiira. :)

11. Mistä aiheesta puhut kaikkein mieluiten?
 Välkekäärmeistä.

12. Minkä asian parissa tulet työskentelemään/työskentelet ammatissasi?
Jeesus-liikkeen. (Enpä oikein usko... :D)

13. Mikä saa sinut aina nauramaan?
 Eläinsuojeluvalvoja.

14. Entä itkemään?
Kansei-uudistukset. (sarja uudistuksia, joilla yritettiin parantaa useita Tokugawa-bakufua vaivaavia ongelmia 1700-luvun Japanissa.) (No kukapa ei niiden ajattelemisesta itkisi!)

15. Mikä oli ensimmäinen asia, jonka näit herätessäsi?
 Kimmo Liskomäen Pitkät Kalsarit. (:D)

16. Mitä sinulla on taskuissasi?
 Esiplanetaarinen sumu. (Ettäs sen tiedätte! :))

17. Mikä voisi korvata sinut ilman, että kukaan huomaisi?
Timo Soini. :D :D :D

18. Mitkä olivat ensimmäiset sanasi?
Kierretty parikaapeli! (Niin että ihan turha väittää, että muka olisin tyhmä!)

19. Minkä kanssa sinut tullaan hautaamaan?
Benedictus II (entinen paavi). ( Mikäs siinä sitten...)

20. Mitä sinulla on piilossa yöpöytäsi laatikossa?
Puerto Ricon jalkapallomaajoukkue. (okei... :D)

21. Mitä rakastat eniten maailmassa?
 Pussimäyriä. (Totta.)

22. Mistä aiheesta tekisit kappaleen euroviisuihin?
Maitotalouskoelaitoksesta. (Varmaan pärjäisi siinä missä Suomen muutkin euroviisukappaleet...)

23. Mitä näet tällä hetkellä ikkunasta?
Saukkobeletin (jonkinlainen näätä)

24. Mikä sinä todella olet?
Paksu juttu. (suomalainen Esko Töyrin ohjaama Fennada-Filmi Juniorin tuottama vuonna 1961 valmistunut lyhytelokuva.) (Kieltämättä joo! :D)

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Abomination!

Oletteko huomanneet, että kun oppii jonkun uuden sanan/käsitteen/asian, yht'äkkiä sitä kuulee kaikkialla? Mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvemmin niin luonnollisestikin käy, kun sanavarasto karttuu. Uusin tulokas on abomination, jonka taannoin jossakin kuultuani jouduin googlettamaan ja nyt kuulen sitä joka paikassa (edellinen oli dodgems). Olen miettinyt, että johtuuko se siitä, että sen vain huomaa herkemmin vai onko se oikeasti sattumaa, että nyt parissa viikossa olen kuullut sen kahdesti tv:ssä ja nähnyt useamman kerran netissä... Joskus opiskellessani olin juuri ollut jonkin ulkomaalaisen vierailijan luennolla kuuntelemassa aihetta, josta en normaalisti olisi tiennyt mitään ja heti seuraavalla viikolla jouduin osallistumaan ihan toisaalla sitä koskevaan keskusteluun! Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni. Ei voi olla sattumaa, vai? Eikä se ole ainoa kerta, kun minulle on käynyt niin! Kerran silmiini osui monta vuotta vanha lehtijuttu(meillä oli koiranpentu ja äiti pyysi kaikilta tutuilta vanhoja sanomalehtiä ja yhdellä oli jostain syystä monen vuoden vanhoja lehtiä. Minusta oli suunnattoman huvittavaa irrottaa niistä sivuja (ennen lattialle levitystä!) ja laittaa äidin ajankohtaisen sanomalehden väliin ennen kuin hän ehti lukea sen... :) Hänestä se ei ollut yhtä hauskaa, mutta ainakin hän sai moninkertaisesti enemmän luettavaa.) ja samana iltana joku puhui minulle aiheesta! Hämmästytin hänet "muistillani", kun minulla oli niin yksityiskohtaista tietoa vuosia vanhasta asiasta! :D Minulla tosin kyllä onkin kummallinen muisti; saatan unohtaa, mitä tapahtui eilen ja muistaa yksityiskohtaisesti jotakin, joka tapahtui 20 vuotta sitten. Tosin valitettavasti muistiini ei ole luottamista, koska muistan täysin elävästi myös asioita, joita ei ole koskaan tapahtunut...

Ulkona alkaa todella olla kevät ja olen ollut ihan suunnattoman levoton. En tiedä, miksi kevät vaikuttaa aina minuun niin, tuntuu kuin en voisi hetkeksikään rauhoittua. Etsin koko ajan jotain tekemistä tai puuhastelen jotain turhaa, enkä pysty edes keskittymään kirjan lukemiseen tai tv:n katseluun. Olen yrittänyt puuhailla kaikenlaista ulkona, siirsin viimein muutaman vadelmapuskankin, mikä piti tehdä jo syksyllä. Netissä sanottiin, että ne voi siirtää, kun kaikki lehdet ovat pudonneet, mutta eivät ne kyllä olleet vieläkään pudonneet... Oletin, ettei sitä kuitenkaan tarkoitettu niin kirjaimellisesti. Minulla on joka kevät sama tunne, minusta tuntuu, että voisin räjähtää miljooniksi pikku palasiksi tai kuin kehossani kulkisi jonkinlainen epämiellyttävä sähkövaraus, enkä pysty rauhoittumaan. Olen nyt kyllä nukkunut vähän paremmin. Moni ihminen kertoo heräävänsä jonkinlaisesta horroksesta talven jälkeen; ehkä siitä on kyse minunkin kohdallani, mutta minä en vain pidä siitä. Minusta väsymyskin on parhaimmillaan aivan ihana tunne, on aina ollut, mutta varsinkin nyt, kun olen väsynyt sopivaan aikaan. En tykkää tuntea oloani energiseksi tai virkeäksi.

Tänä vuonna minulla on vielä kaiken lisäksi ollut todella paljon allergiaoireita, en oikein itsekään tiedä miksi. Lisäksi kokeiluni purskutella joka päivä kookosöljyllä sai kurkun aivan älyttömän kipeäksi, mikä onneksi nyt jo alkaa helpottaa. Luulin, että olen tulossa kipeäksi, mutta sitten kun hain muuten lisätietoa netistä, huomasin, että moni muukin valitti kurkkukipua alussa. En silti oikein tiedä, onko siitä mitään hyötyä... Netissä jotkut sanovat luopuneensa jopa hammastahnasta ja jotkut toiset kertovat sekä reikien hampaissa parantuneen että paikkojen irronneen (!!), mutta minä en ole ainakaan vielä huomannut mitään muuta kuin kurkkukivun. Minulla siis olikin toiveena vain hampaiden valkaistuminen, en ole aikeissa luopua hammastahnasta ja paikkojen irtoaminen ei tosiaan olisi mikään toivottu vaikutus. Vähän mietin, että jos tämä on vanha intialainen hoitomuoto, niin perustuisiko myytti sen toimivuudesta siihen, että purskuttelu ylipäätään on hyväksi hampaille plus kookosöljy tosiaan vähentää bakteerien määrää, joten se verrattuna siihen, ettei tee yhtään mitään, on luonut mielikuvan, että oil pulling olisi tehokas keino hoitaa hampaita. En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta mitä olen tv:stä nähnyt, niin ei heillä kyllä mitenkään huomiota herättävän hyväkuntoiset hampaat ole. Ja löysin jostain myös jutun, jossa oli testattu purskuttelua öljyllä ja purskuttelua vedellä, eikä tuloksissa huomattu mitään eroa. Mutta ei kai siitä haittaakaan ole (olettaen, ettei tosiaan paikat irtoa!), joten annan sille nyt ainakin kokonaisen kuukauden aikaa tehdä jotakin.

Ja samalla, kun etsin tietoa oil pullingista, löysin samalla ehkä tähän asti vakuuttavimmat perustelut sille, miksi minun pitäisi syödä vähemmän: "Ylensyöminen saa kaikki kolme doshaa pois tasapainosta, saa agnin epäjärjestykseen ja synnyttää esteitä srotissa." Kaikkihan tuon tietää, mutta voiko sitä enää paremmin tiivistää?!

Mutta menen nyt purkamaan levotonta energiaa imuroimalla ja sen jälkeen yritän rauhoittua lämpimässä suihkussa. :)


maanantai 13. huhtikuuta 2015

Kevään eka...

...leskenlehti. Kuulemma niitä on ollut jo pari viikkoa, mutta tämä nyt on ensimmäinen, jonka minä näin. Luulin myös nähneeni kevään ensimmäisen käärmeen, mutta se olikin pala vaahtomuovia... Pelkään monia asioita, mutta en sentään vaahtomuovia. 



Nurmikkokin jo vihertää ja puissa ja puskissa on isot silmut. Muutama lämmin päivä ja kunnon sade, niin luulen, että  kevät on täällä. En oikein vielä tiedä, mitä mieltä siitä olen, mutta on se ainakin parempi kuin tämä ankea harmaus. Päätin viikonloppuna edistää kevään tuloa lapioimalla viimeiset lumikasat pois pihastamme, heti näytti paremmalta. Joskus lapsena päätin kaivaa "kevätkuopan", ajattelin, että jos saisin jäiseen pihaan täysin lumettoman alueen, lumi lähtisi sulamaan nopeammin muualtakin. Mutta muun jään alta valui vettä kuoppaani, joten kaivoin sitä syvemmäksi ja syvemmäksi koko päivän. Ja illalla, kun oli jo pimeää, tätini lähti meiltä kotiinsa ja putosi kuoppaani. En saanut mitenkään kehuja, vaikka olin tehnyt kovaa työtä kevään edistämiseksi koko päivän. :D 

Kissatkin ovat kevätmielellä, he jahtaavat toisiaan ja hyppivät korkealle ilmaan. Yritin saada siitä kuvaa, mutta se on mahdotonta digikameralla tai puhelimella, kun kuvan ottaminen kestää niin kauan. Se on raivostuttavaa, oli vanhanaikaisissa kameroissa sentään se hyvä puoli, että kuvan sai otettua nappia painamalla.  Nyt sen melkein jo tietää, että siinä vaiheessa, kun kuvan vihdoin saa otettua, kohde on jo ehtinyt jonnekin muualle, ainakin jos eläimistä puhutaan. Näin yksi yö sellaista untakin, että ikkunamme alla tapahtui vaikka mitä uskomatonta; karhunpoikaset leikkivät söpösti, susi ja kettu hieroivat kuonojaan yhteen ja peuraemo imetti vasaansa, mutta raivokkaasti yrityksestä huolimatta sain kuviin vain häntiä tai epäselviä läikkiä. Kasvit sentään pysyvät paikallaan, joten niistä saan joskus kuvia. :)

Tuntuu jotenkin oudolta, että vappuun on vajaa kolme viikkoa, kun ihan juuri oli joulu. En ole vielä edes pakannut ihan kaikkia joulukoristeita pois! Tosin yleensä niitä löytyy vielä juhannuksenakin, vaikka kuinka tarkkaan olisi yrittänyt etsiä. Sama juttu kuusenneulasten kanssa. Tämä kevät on kyllä mennyt niin nopeasti, yleensä minusta tuntuu, että keväät kestää loputtomiin. Nyt on luvattu todella kuumaa kesää... En oikein kestä kuumuutta, tosin se on kyllä ollut helpompaa laihtumisen jälkeen. Täytyisi saada vielä lisää painoa pois, niin se olisi vielä helpompaa. Ja sekin auttaa, ettei pukeudu villapaitaan "peittääkseen läskinsä"... Senkin olen joskus tehnyt... 

Mutta nyt pitää mennä etsimään jotain syötävää, Hyvää kevään odotusta! :)


lauantai 11. huhtikuuta 2015

Maisa Torpan Tissit

Tai oikeastaan minun tissit. Joka paikassa puhutaan nyt rinnoista (tai tisseistä, mutta käytän tästä eteenpäin sanaa rinnat, koska inhoan rahvaanomaista "tissit" -sanaa) ja kai minunkin pitää laittaa lusikkani soppaan. Minusta muuten tuntuu, että minulla pitäisi olla jotain hyvinkin fiksua sanottavaa aiheesta, mutta kerron nyt jo heti alkuun, ettei ole. :) Itsekeskeisyydelleni uskollisena onnistun kääntämään tämänkin aiheen käsittelemään vain minua ja minun rintojani. :)

Minusta varsinainen sodan aiheuttanut blogikirjoitus oli niin tyhjäpäinen, ettei se jaksanut kiinnostaa minua suuntaan tai toiseen, mutta aiheen herättämä kommentointi on kieltämättä ollut kiinnostavampaa. Ilmeisesti ihmiset, joilla ei ole kovin täydelliset rinnat, ovat erityisen loukkaantuneita ja ihmiset, joilla on enemmän täydelliset rinnat, ovat kokeneet, että heidän pitää varmuuden vuoksi sanoa aiheesta jotakin, jottei heitäkin leimattaisi idiooteiksi. Jälkimmäisten suusta on kuultu paljon kommentteja siitä, ettei sillä ole väliä, mutta kyllähän jokainen ihminen tietää, että sillä on väliä ja henkilökohtaisesti koen nuo kommentit paljon loukkaavammiksi kuin rumien rintojen haukkumisen. Se, että olen tyytymätön rintoihini, ei tee minusta pinnallista ja tyhmää bimboa.

Tämä rintakeskustelu tuntuu muutenkin olevan sellainen, ettei sitä voida käydä ilman molemminpuolista haukkumista. Isorintaiset alentuvat viljelemään kommentteja naisellisuudesta ja pienirintaiset jaksavat muistuttaa, miten rumaa riippuminen onkaan. Ja sitten vielä ne, jotka ovat tyytyväisiä kauniisiin rintoihinsa, tulevat haukkumaan molempia ryhmiä pinnallisiksi. Ehkä se sitten osaltaan osoittaa, miten herkkä aihe tämä on.

En voi samaistua pienirintaisiin, koska olen enemmänkin elämässäni joutunut harmittelemaan isorintaisuuden varjopuolia, aivan erityisesti rintojen riippumista, mitä tietysti minun kohdallani on pahentanut ylipainoni, mutta minulla on hankala suhde rintojeni kanssa. Minun ei kai pitäisi valittaa, koska ne ovat tietääkseni terveet ja teoriassa kykenevät tekemään sen, mihin ne on tarkoitettu; ongelmani ovat enemmänkin esteettisiä, mutta olisi valehtelua väittää, että olen tyytyväinen niihin. Tämä julkisuus on kuitenkin saanut minut pohtimaan omaa suhtautumistani rintoihini ja ehkä se on hieman outo.

Suhtautui siihen sitten miten tahansa, tosiasia on, että minulla on rumat rinnat. Niissä on raskausarpia lihavuuden jäljiltä ja ne roikkuvat laihtumisen jäljiltä. Oikeanpuolinen riippuu enemmän kuin vasemmanpuoleinen, se on myös jotenkin kiinnittynyt alemmas minun nähdäkseni. Otin itse asiassa pari kuvaa tätä kirjoitusta ajatellen, mutta tässä kai kulki jopa minun rajani, koska en pysty niitä tänne laittamaan. En aiemmin edes tiennyt kumpia häpeän enemmän, muhkuraisia reisiäni vai riippuvia rintojani, mutta koska jälkimmäisistä en ole koskaan pystynyt laittamaan kuvia, se kai vastaa kysymykseen. Olen julkaissut kuvia itsestäni lihavimmillani, jopa alasti, mutta nuo kaksi rasvasta ja rintakudoksesta muodostuvaa pallukkaa nolottaa minua niin paljon, että niistä en pysty julkaisemaan kuvaa edes anonyymisti. En tiedä, mitä minä muka pelkään; en usko, että kukaan niistä täällä mitään ilkeää sanoisi, mutta miellän ne kai niin henkilökohtaiseksi osaksi minua, etten pysty julkaisemaan niistä kuvaa kaiken kansan arvosteltavaksi. Olen ottanut vartalokuvia osoittamaan konkreettisesti ylipainoni määrää ja muutoksia siinä ja vaikka koko vartaloni hävettää minua suunnattomasti, olen pystynyt pakottamaan itseni siihen. Mutta rinnat kai ovat niin henkilökohtaiset, että minusta tuntuu, etten pysty altistamaan niitä arvostelulle ja kauhisteluille. (Tämä kuulostaa nyt ihan siltä, kuin kuvittelisin kaikkien palavasti haluavan nähdä kuvan riippareistani, mutta lähinnä pohdin omaa suhtautumistani ajatukseenkin kuvan julkaisemisesta. :D ) En minä ajattele, että rinnat olisi jonkinlainen naiseuden mitta, enkä edes kiinnitä huomiota muiden naisten rintoihin. Mutta niissä on jotain erityistä ja jotain erityisen henkilökohtaista. Ainakin minulle.

Tai ehkä pitäisi sanoa jopa minulle, koska ehkä juuri minun kaikista ihmisistä pitäisi olla näistä paineista vapaa, koska minä en voi koskaan seurustella tai harrastaa seksiä, enkä koskaan pukeudu niin, että kukaan muu kuin minä näkisi rintani. Mutta silti, jos raha ei olisi ongelma, menisin korjauttamaan ne kauniimmiksi. Nyt laihtumisen jälkeen en niin välitä roikkuvasta mahastani ja käsivarretkin haluan korjauttaa niiden hankaluuden takia, en ulkonäön, mutta jos minulle tarjotaan mahdollisuutta rintojenkorjausleikkaukseen, tartun ehdottomasti tilaisuuteen, riskeistä ja kivusta huolimatta. Tiedän, että pelkistä esteettisistä syistä tehtyjä korjauksia pidetään turhamaisina ja varsinkin silikonit ottaneita naisia pidetään bimboina ja yleensä myös oletetaan, että korjausleikkaus tehdään miesten huomion takia. No, ehkä olen turhamainen, mutta en usko älykkyysosamääräni muuttuvan silikonin myötä ja miesten huomiota 35-vuotiaan vanhanpiian on aivan turha toivoa. En itsekään täysin tiedä, miksi sillä on minulle niin kovasti merkitystä. Mutta minulle tulee paha mieli joka kerta, kun silmäni osuvat netissä rumia riippuvia rintoja haukkuviin kirjoituksiin ja tulen surulliseksi joka kerta, kun vahingossa suihkun jälkeen tai pukeutuessa näen peilistä rintani. Uskon, että tuntisin oloni paremmaksi, jos minulla olisi kauniimmat rinnat, vaikka ei sitä eroa kukaan muu edes tietäisi.

Kai se on loppujen lopuksi aika outoa... Nehän ovat loppujen lopuksi vain rinnat. En ole koskaan kokenut itseäni fyysisesti naiseksi, enkä ole koskaan saanut sukupuoleen kohdistuvaa positiivista huomiota. Tiedän jo nyt, että vaikka laihtuisinkin vielä muutaman kilon tai jopa normaalipainoiseksi, vartaloani ei koskaan voi kutsua edes normaaliksi, eikä se vaivaa minua. Rumuutenikin olen vuosien varrella hyväksynyt. Mutta silti rinnat on eri asia. En tiedä, ehkä se kertoo jotain negatiivista minun luonteestani, mutta jos joskus saan tilaisuuden tehdä asialle jotakin, myös teen sen. Sitten ainakin nähdään, että tekeekö silikonit naisesta bimbon! :) Ja vaikka näiden nykyisten kanssa hyydyin, lupaan laittaa kuvan niistä uusista! :)

Olen jo pitkään yrittänyt keksiä jotain fiksumpaa sanottavaa tai edes järjellistä loppulausetta, mutta kumpaakaan ei nyt tunnu syntyvän, joten ehkä tässä on kaikki, mitä minulla on sanottavanani aiheesta. :)

Muuten, kuinka moni katsoi sitä ohjelmaa, jonka mainostamiseksi Maisa koko kirjoituksen julkaisi?!

Nyt on pakko mennä nukkumaan. Heräsin aamulla puoli yhdeksältä ja ajattelin, että torkun vielä hetken. Seuraavan kerran, kun katsoin kelloa, se oli varttia vaille kaksitoista. :/ Unirytmini on nyt taas todella sekaisin, mutta kai se korjaantuu, kunhan kevät on ohi.


:)

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Pääsiäissunnuntai

En kerta kaikkiaan keksinyt mitään otsikkoa, mutta samapa tuo... Nämä tuplapyhät eivät oikein ole minun juttuni, koska minulla on aina pää kipeä sunnuntaisin (migreeniä, ei krapulaa :) ) ja tuplapyhinä päänsärkyäkin on kaksi päivää peräkkäin. Viime vuonna pääsiäinen oli jo lämmin ja aurinkoinen ja odotin samaa tänä vuonna, mutta onkin ollut ankeaa ja harmaata ja kylmää. Viime vuonna pääsiäinen kai olikin melkein huhtikuun lopussa, joten se selittää paremman sään. Lapsena tykkäsin pääsiäisestä, sain aina ostaa sellaisilla R-kioskin kupongeilla karkkia ja silloin oli aina myynnissä erilaisia karkkeja, kuin muina vuodenaikoina. Ja vanhempani olivat piilottaneet minulle "kukon munimia" yllätyksiä pitkin taloa. (Harmi, etteivät he enää tee niin! :)) Mutta lapsena ajattelin pääsiäisen jo selvästi kevääksi, nyt kyllä on vielä niin talvinen sää, ettei ole keväästä tietoakaan.

Tänä vuonna ei muutenkaan ole ollut mitenkään miellyttävä kevät. Odotin sellaista samaa auringoista raikkautta, josta nautin viime keväänä, mutta tämä kevät on ollut ankea ja harmaa. Mielialani eivät ole olleet niin pohjamudissa kuin usein aiemmin, joten sikäli on mennyt ihan hyvin, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin jokin osa minusta jopa odotti kevättä ja sitä odottamaani kevättä ei nyt ainakaan toistaiseksi ole ollut. 



Myös unirytmini on taas ihan sekaisin, nukun huonosti ja olen koko ajan väsynyt. Tosin kai minua kuuluukin näin pääsiäisen aikaan väsyttää, kun minähän olen katkera ja kateellinen vanhapiika, joten luonnollisestikin vietän pääsiäisen aikaan yöt lentäen luudallani ympäri kyliä noitumassa ihmisten lehmiä ja aamulla piti herätä aikaisin, kun menin kiulu päässä kirkkoon. Kamalia otuksia nuo  vanhatpiiat...

En oikein silti tiedä näistä pääsiäisuskomuksista, ne ovat jääneet minulle aika vieraiksi, vaikka minut onkin taikauskoisesti kasvatettu. Käskin kuitenkin äidin kävellä aamulla ihan varmuuden vuoksi takaperin kanoja hoitamaan, ettei kanapoloiset ehdy... Ja käskin hänen pitää silmänsä kiinni kanalaan saakka, koska jos pääsiäisaamuna näkee ensimmäiseksi linnun, se tietää hyvää loppuvuodeksi; pääsee naimisiin ja on kovin ahkera(ja munii joka päivä?). Jos näkee kissan, tulee vanhaksipiiaksi (se muuten selittää paljon, koska meillä on aina ollut kissoja...) ja on koko vuoden laiska. Ja jos näkee hevosen, on vahva ja nauraa kuin hevonen.

Minä ajattelin, että todennäköisimmin näen ensimmäiseksi joko kissan tai koiran ja ajattelin, että noista parempi olisi kyllä koira, koska olen jo valmiiksi uninen ja laiska vanhapiika ja koirani taas on aivan pöhkö otus, joten olisi se ainakin vaihtelua. Mutta kun aamulla avasin silmäni, näin ensimmäisenä kevään ensimmäisen kärpäsen! Mitä hittoa se ennustaa?! Että olen loppuvuoden todella ärsyttävä ja kakin sokeriastiaan, kunnes joku liiskaa minut ikkunaan?!


Kuvassa tämänpäiväinen "totu omaan naamaasi -projektin" selfie... Ihan on näköinen... Olen kyllä niin huono kuvaaja, ettei se ole edes hauskaa, mutta en tiedä, miten tuon sain aikaan! Olen nyt päätynyt ottamaan vain yhden päivässä, koska jos otan useamman, järkytyn enemmän ja lisäksi minulla on paha tapa poistaa ne huonoimmat ja jättää vain paras, mikä ei auta asiaan. Mutta olen huomannut, että se jossain määrin toimii, koska olen tottunut omiin kuviini paremmin, mutta toisaalta, peilissä näkemäni ihminen on muuttunut rumemmaksi ja kuvien ihminen vähemmän rumaksi, kun ennen oli päinvastoin. Se on kummallista, että kuvissa näyttää niin erilaiselta kuin peilissä... (Tämän päivän kuvassa todella erilaiselta!!)

Pitäisi varmaan ostaa sellainen selfie-keppi, niin ehkä saisin aikaan parempia kuvia. :) Näin sellaisen joskus ennen joulua jossain ja minusta se oli aivan naurettavaa ja ajattelin, että kaikkea sitä yritetäänkin myydä ja ei kai sellaista kukaan osta, mutta sitten luin jostakin, että selfie-kepit on jo ihan menneen talven lumia ja nyt pitäisi ostaa belfie -keppi, jotta saisi ottaa kuvia omasta ahteristaan. Oletan, että ne on tarkoitettu jollekin fitnessbeibeille, koska jos minä yrittäisi kepin avulla ottaa kuvan omasta takapuolestani, sen varren täytyisi olla ainakin kilometrin pituinen, että koko persus mahtuisi  kuvaan. Mutta ehkä se on seuraava projektini, kun vihdoin alan näkemään oman naamani enemmän koomisena kuin traagisena, alan ottamaan kuvia ahteristani, jotta tottuisin siihenkin. Niille kuville voinkin sitten perustaa vaikka Instagram -tilin ja julkaista yhden joka päivä, jotta kaikki halukkaat saavat nauttia niistä.

Varpaani on muuten ihan järjettömän kipeä ja äitini optimistisena sanoi, että kun hänellä on lähtenyt varpaista kynsiä, on parantuminen kestänyt puolikin vuotta...! Apua... Minulla on muuten ollut lapsesta asti ollut tapana suorittaa äidilleni säännöllinen kynnenpoisto, olen pudottanut mitä mielikuvituksellisempia raskaita esineitä hänen varpailleen... :D Häneltä on lähtenyt kynsi minun takiani ainakin kymmenen kertaa! Ja joka kerta se on ollut kyllä ihan puhdas vahinko, en ole tehnyt tahallani sitä senkään jälkeen, kun siitä tuli toistuvuutensa takia hassua... Minun mielestäni, äitini ei ole läheskään yhtä huvittunut jostain syystä... Mutta nyt tiedän omasta kokemuksesta, että kipeä on. :/

Mutta nyt pitää mennä keittämään kahvia, koska olen tosiaan niin väsynyt, että hädin tuskin saan silmiä pysymään auki! Toivottavasti teillä on mukava pääsiäinen ankeasta säästä huolimatta! :)

torstai 2. huhtikuuta 2015

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!

Päivitin nyt vasta painon viime lauantailta, tosin se on oikeasti maanantaiaamun paino, kun unohdin. Eipä sillä kai ole mitään merkitystä, kun ei tämä laihdutus nyt oikein suju. En vain saa itsestäni irti, että laskisin kalorien määrää. Aloitin maanantain lenkin kaatumalla pitkin pituuttani ulkoportaille ja nyrjäytin nilkkani, joka on kipeämpi kuin pitkiin aikoihin, joten alkuviikosta en päässyt lenkillekään. Sitten eilen siivosin ja nostin täyttä puukoria pudottaen sen varpailleni niin että puolet isovarpaankynnestä irtosi. Siihen sattuu sukkakin ja olen nyt vienyt koirankin ulos sandaalit jalassa. Lenkkeilyt on siis nyt vähän aikaa tauolla. Yritän nyt sitten ainakin syödä hiukan vähemmän, ettei paino ainakaan alkaisi nousta. Ostin aiemmin hedelmiäkin, koska yritän ihan tosissani selättää hedelmäkammoni ja saada ruokavaliotani edes terveellisemmäksi, jos kerran vähäkalorisempi ei onnistu. Ostaminen oli helppo osuus, syöminen onkin vähän toinen juttu. Mutta olen syönyt kaksi omenaa, mangon, kaikki viinirypäleet, toisen mandariinin ja puolet avokadoista. Avokadot nyt ei sinällään kyllä olekaan ongelma, niitä saan syötyä. Mutta viinirypäleitä lukuun ottamatta, kaiken muun olen joutunut pakottamaan itseni syömään. Ja aion syödä nuo loputkin!



Ostin kissoille robokaloja (halpoja Ebaysta, joskaan ei niissä mitään vikaa näy olevan ja Kiinassa ne kai kaikki on tehty), mutta ei heillä taida olla kovin hauskaa, vaan he lähinnä suuttuvat niistä! :D Heitä harmittaa ihan tosissaan, kun ei niitä kaloja saa sieltä ja jos yrittää, tassut kastuu! Pienimmäinen yritti juoda vadin tyhjäksi, mutta joutui luovuttamaan. Meillä ihmisillä oli hauskaa, kun katsoimme kissojen touhuja, kissoilla ei. :D Minä luulin, että he tykkäisivät kovastikin. Yleensähän se on niin, että kun kissalle ostaa uuden lelun, niin he leikkivät sillä pakkauksella, jossa se tuli. Meilläkin on vaikka kuinka paljon leluja, mutta silti suosikkeja on kaikenlaiset laatikot, lankarullat, tuohenpalat ja koiran häntä. :)
 
Vika kuva yrittää muuten esittää valkohäntäkauriita. He ovat alkaneet viettää aikaansa ihan tuossa lähellä pellolla, mutta puhelimeni kameralla saa kyllä hyviä kuvia läheltä, mutta ei kaukaa. Kai metsästysaika on jo ohi, pelkään aina, että joku tulee ja ampuu heidät, kun he viettävät pitkiä aikoja paikoillaan? Siellä on usein ihan pikkuruisiakin kauriita, ne ovat aivan käsittämättömän nättejä! 

Ja tuo kuva alarivillä vasemmalla... Tietääkö joku, mikä se on olevinaan? Serkkuni lapsilla oli pääsiäismunia (ja antoivat he pari minullekin...) ja melkein kaikista tuli tuollainen, mutta emme keksineet, että mikä sen muka on tarkoitus olla... Luulin aluksi, että se olisi jojo, mutta jos on, niin ei sitä ainakaan voi jojona käyttää. Se on todella kevyt, eikä nuo vastakkaiset osat pysy yhdessä, eikä lankaa voi kiertää sinne kunnolla, eikä se lankakaan ole oikeanlaista jojoa ajatellen. Eikä suklaakaan ollut hyvää! :D

Pääsiäiseksi olen varannut muutaman kinderin, mutta en muuta, joten jos nyt liikkumattomuudesta huolimatta onnistuisin edes olemaan lihomatta. :) Ihan outoa muuten, että on jo huhtikuu, kun minusta joulustakaan ei vielä ole kovin kauaa... Kohta on ihan oikeasti kevät. No, jos ei huomioida sitä, että meillä on 5 senttiä lunta... 

Hyvää pääsiäistä! :)