torstai 16. huhtikuuta 2015

Elämäni sinkkuna :)

Minua pyydettiin joskus aiemmin kirjoittamaan siitä, millaista on elää koko elämänsä yksin, mutta aihe on jäänyt, koska en ole oikein tiennyt, mitä siitä sanoisin. Nyt sain pyynnön kirjoittaa ihastumishistoriastani ja siitä, millainen olisi unelmamieheni, joten yritän, jos saisin yhdistettynä näistä jotain aikaan. Ihastukset ja romanttiset tunteet on yksi niistä harvoista aiheista, joista en oikeastaan koskaan ole puhunut blogissani. Osin se johtuu siitä, että epäviehättävänä naisena koen, ettei minulla ole oikeutta tuntea mitään sellaista ketään kohtaan ja minua on aina nolostuttanut ihan hirveästi, että kuitenkin toisinaan ihastun. Tästä samasta syystä ihastuminen ei koskaan ole ollut minulle kovin positiivinen tunne, vaan jotain nolostuttavaa ja häpeällistä, joka pitää pyrkiä salaamaan kaikilta. Olen viettänyt paljon aikaa elämästäni yrittäen oppia salaamaan tunteeni. Negatiivisten tunteiden salaamisessa olen mielestäni varsin hyvä; olen saanut paljon harjoitusta, koska meillä kotona ei ollut sallittua olla surullinen tai huonolla tuulella ja opin jo lapsena esittämään, että kaikki on hyvin. Positiivisten tunteiden salaaminen on kuitenkin huomattavasti vaikeampi tehtävä, koska kukaan ei koskaan ajattele, että joku on niin hyvällä tuulella, että varmasti oikeasti onkin surullinen, mutta sen sijaan liiallinen välinpitämättömyys tai yritys olla huomaamatta jotakuta saattaa vetää huomion puoleensa.

Ensi-ihastukseni mielestä oli aivan hirveää, että koulun rumin ja läskein tyttö oli häneen ihastunut ja hän aina piti minulle pitkällisiä puhutteluja siitä, että hän häpesi minua ja käski minua salaamaan tunteeni paremmin. Lienee sanomattakin selvää, että epäonnistuin tehtävässäni katastrofaalisesti ja suunnilleen kaikki tiesivät ihastuksestani häneen. Olin siis 13-vuotias ja kohde oli samalla luokalla ollut poika, joka tuolloin seurusteli ystäväni kanssa, joten tutustuin häneen sen takia koulun ulkopuolellakin. Me olimme kai jonkinlaisia kavereitakin tai ainakin hän joskus vapaa-ajallakin soitti tai kävi kylässä, mikä oli minulle jotain aivan uskomatonta ja ihmeellistä. :D Hän kerran jopa toi minulle syntymäpäiväkortin, tosin vääränä päivänä, mutta kuitenkin! :) Mutta hän ei halunnut kenenkään tietävän, että edes tunnemme toisemme, hän muun muassa sanoi minulle, että jos minulla on hänelle jotain asiaa koulussa, minun pitäisi sujauttaa hänelle lappu niin, ettei kukaan huomaa. Näin aikuisen näkökulmasta minun olisi pitänyt kertoa, minne hän voi sujauttaa lappunsa (tai koko vihon saman tien) ja pysyä kaukana hänestä, mutta olin ihastunut koko teini-ikäisen sydämestäni, enkä parhaista yrityksistäni huolimatta osannut pysyä hänestä erossa. Olin niin ihastunut, että vatsassani oli perhosia joka kerta, kun hän tuli lähelle ja pidin kaikkea mahdollista enteenä; muun muassa sitä, että nimemme usein sanottiin peräkkäin ryhmiä valitessa ja kerran jossain tv-ohjelmassa oli pariskunta, joilla oli samat etunimet. :D Olin häneen ihastunut koko yläasteajan, mutta yläasteen jälkeisenä kesänä en nähnyt häntä muutamaan viikkoon ja kun hän sitten tuli käymään ja kertoi alkaneensa taas seurustella, en tuntenut enää oikeastaan mitään. (Tämä oli muuten se sama poika, joka sanoi, ettei pidä minussa siitä, että olen aina niin iloinen ja positiivinen! :D) Hän meni ammattikouluun ja minä lukioon, emmekä enää nähneet toisiamme. Myöhemmin kuulin hänen tädiltään, että hän on tossun alla jonkun pirttihirmun kanssa, en tosin tiedä kommentin todenperäisyydestä. :)

Yläasteen jälkeisenä kesänä tutustuin harrastuksen kautta muutamaa vuotta vanhempaan poikaan, johon olin jonkin aikaa ihastunut. En tiedä huomasiko hän mitään; joka tapauksessa hän oli ihan mukava minua kohtaan, mutta ei luonnollisestikaan kiinnostunut minusta. Se ei koskaan muuttunut kovin vahvaksi ihastukseksi ja koska tunsimme vain harrastuksen kautta, emme kovin usein nähneet toisiamme. Hän oli aika omituinen. Hän esimerkiksi kieltäytyi puhumasta vanhemmistaan, kenellekään ja hän myös väitti seurustelevansa, mutta ei suostunut sanomaan, kenen kanssa. En tiedä miksi. Hänkin on nykyään naimisissa, mutta en tiedä hänen vaimostaan mitään, en ole kuullut hänestäkään mitään tuon ajan jälkeen. Ehkä se hänen vaimonsakin on salainen vaimo... :)

Lukion alkaessa ystävystyin samalla luokalla olleen pojan kanssa ja hänestä tuli ensimmäinen ja ainoa miespuolinen ystäväni. (Olimme tunteneet jo aiemmin, mutta lukiossa englannin opettaja jostain syystä otti pienen joukon oppilaita, jotka tekivät jotain ekstrajuttuja ylimääräisiä opintopisteitä vastaan, muun muassa käänsimme kotikuntani nettisivut englanniksi ja sitten meillä oli vähän kuin tutoroitavina joitain oppilaita, joista sitten tämä poika osui minulle.) No, jos niin voi sanoa, koska minun tunteeni eivät olleet pelkästään platoniset. Mutta me olimme kuitenkin myös ystäviä ja hän oli aina ystävällinen minulle, vaikka paikalla olisi ollut muitakin. Minä itse sen sijaan olin huolissani siitä, että nolaan hänet ja joskus kuulinkin, kun muut pojat naureskelivat hänelle jostain minuun liittyvästä. Kun hän ensimmäisen kerran ehdotti, että menisimme lähikaupunkiin ostoksille yhdessä, olin ihan kauhuissani ja puhuin siitä parhaalle ystävälleni. Hän lohdutti minua sanoen, ettei kukaan kuvittele minusta mitään sellaista, että kaikki luulee, että olen serkku tai jotakin. Silloin olin helpottunut hänen mielipiteestään, mutta eipä kai tuota miksikään kohteliaisuudeksi voi sanoa! :D Me vietimme paljon aikaa yhdessä ja paljolti hänenkin ansiostaan lukioaika oli hyvää aikaa elämässäni. Hän oli mukava ja herkkä ja aina kohteli minua kohteliaasti ja ystävällisesti. Ja minä -täysin luonteeni vastaisesti- luotin häneen, joskaan näin jälkikäteen en tiedä, oliko se kovin viisasta, koska hän ainakin kertoi minulle tyttöystävänsä kaikki salaisuudet... Mutta siltikään en ole katunut sitä, vaikka yleensä koen sen tavattoman epämiellyttäväksi, jos joku tietää minusta jotain henkilökohtaista. Lukion jälkeen ystävyytemme hiipui ja lopulta katkesi kokonaan hänen tavattuaan nykyisen vaimonsa. En oikein ymmärtänyt, mitä hänellä oli minua vastaan, koska hän ei tuntenut minua, mutta hän on nähnyt minut, joten hän tiesi, etten ole minkäänlainen uhka. Joka tapauksessa en ole edes kuullut hänestä vuosiin. Tiedän, että hänellä on lauma lapsia, kuten hän aina toivoi.  

Lukion jälkeen olin lyhyesti ihastunut yhteen mieheen, jonka olin tuntenut koko ikäni ja joka oli varmaan lähemmäs 20 vuotta minua vanhempi. En oikein itsekään tiedä miksi, se tunne kesti muutaman kuukauden ja katosi sitten. Tämän jälkeen oli pari poikaa, joihin olin lievästi ihastunut, molemmat ammattikorkeassa, jossa silloin opiskelin. En kuitenkaan koskaan edes kunnolla puhunut heidän kanssaan ja heidän kohdallaan olen varma, ettei kumpikaan huomannut kiinnostustani. En varsinaisesti edes tuntenut heitä, joten se oli kai aika vaistonvaraista ihastusta. Itse asiassa joskus jopa mietin, että olisiko toinen heistä mahdollisesti ollut jopa homo... Ei siis siksi, ettei hän ollut minusta kiinnostunut! (:D), vaan hän vain oli jotenkin vaikeasti hahmotettava. Ja toisen heistä kuulin kerran kertovan varsin ilkeän läskivitsin, mikä toimi kylmänä suihkuna tunteilleni. Tämä jälkimmäinen oli enemmänkin ulkoisesti tyyppiäni, ensin mainittu taas vetosi persoonansa puolesta. Tai ehkä sen persoonan, jonka hänelle kuvittelin, enhän loppujen lopuksi ollut varma edes hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan!

Ja sitten oli vielä yksi, joka oli samalla vuosikurssilla yliopistossa. Häneen tutustuin, koska jostain syystä osuimme koko ajan samoille kursseille ja samoihin pienryhmiin ja olin myös hänen opponenttinsa proseminaarissa. Kohtalo, kenties? :) Hänen kohdallaan minulla on vieläkin kammottava tunne, että hän ehkä huomasi jotakin... Nolostun vieläkin, kun vain ajattelenkin sitä! Hän oli älykäs ja sivistynyt ja ainakin opintojen puolesta kiinnostunut samoista asioista kuin minä, hän oli itse asiassa samanikäinenkin. Hän jopa tervehti minua sen jälkeen, kun olimme tarpeeksi monta kertaa osuneet tekemään jotain ryhmätyötä. Minä taas yritin parhaani mukaan välttää häntä, koska minusta tuntui, että parhaista yrityksistäni huolimatta katsoin häneen vähän turhan usein. Hän ei ollut ulkoisesti yhtään minun tyyppiäni, luulen, että juuri hänen fiksuutensa vetosi minuun. Olin häneen ihastunut oikeastaan koko opiskeluajan, mutta koulun jälkeen en enää nähnyt häntä ja sekin tunne vain hiipui.

Yleensäkin voi kai sanoa, etten ihastu usein ja valitettavasti minulla myös kestää kauan päästä siitä tunteesta yli. Minä myös ihan aktiivisesti yritän olla ihastumatta keneenkään, aina sille ei tietysti voi mitään, mutta jos huomaan alkavani pitää jostain miehestä, yritän kaikin keinoin välttää häntä. Tuon yliopistotyypinkin kanssa aloin jättäytyä pois samoilta kursseilta ja ihan aktiivisesti saada ihastukseni loppumaan ennen kuin hän huomaisi. Minulle ei koskaan käy niin, että vain näkisin jonkun ja ihastuisin; joskus voin pitää jotain ihmistä puoleensavetävänä, mutta ihastumiseen vaaditaan myös jonkinlainen käsitys persoonasta. Sen ansiosta pystyn jossain määrin hallitsemaan ihastumisiani, koska jos joku on minulle "uhka", pysyn hänestä kaukana. Joissain tilanteissa se ei luonnollisestikaan ole mahdollista, joten siksi muutama ihastus elämääni on kuitenkin mahtunut. Vaikka siinä tunteessa kaikessa itsekeskeisyydessään on jotain addiktoivaa ja ihanaakin, se on kuitenkin minulle pääasiassa epätoivottua, koska on niin noloa, jos siitä jää kiinni ja tietysti myös siksi, etten minä luonnollisestikaan koskaan saa sitä ihastukseni kohdetta. Minulle on ihan hassu ajatus, että joku voi vain tavata jonkun, ihastua - ja sitten saada sen ihastuksensa kohteen! Tiedän toki, että sitä tapahtuu, mutta minulle ajatuskin on outo! En ole nyt vuosiin ihastunut keneenkään ja olen toiveikas, ettei niin enää kävisi.

Millaista sitten on olla aina vain yksin... Kuulun ehkä sikäli vähän harvinaisempaan joukkoon, että olen aina tiennyt, että tulisin jäämään yksin. Jo hyvin nuorena poikien suhtautuminen minuun kertoi, ettei kukaan voisi olla minusta kiinnostunut omana itsenäni, mutta silloin ajattelin, että ehkä, jos muuttuisin tarpeeksi, jos laihtuisin ja muutenkin jotenkin maagisesti muuttuisin ihan eri ihmiseksi, voisin joskus saada jonkun. Lukion jälkeen lihottuani ja kasvettuani(siis henkisestikin, en vain pinta-alan suhteen...) sen verran, että ymmärsin, etteivät ihmiset niin vain muutu, tiesin, ettei niin koskaan kävisi, joten olen oikeastaan aina tiennyt jääväni yksin, joten  minulla on ollut aikaa sopeutua ajatukseen. Minulla on välillä pitkiä aikoja, jolloin olen ihan tyytyväinen yksikseni, enkä edes ajattele parisuhdetta. Mutta sitten on myös aikoja, jolloin kaipaisin kumppania ja varsinkin välillä on öitä, jolloin kaipaisin ihan vain sitä fyysistä läheisyyttä, että olisi joku siinä lähellä. Ja kun olen yksinäinen muutenkin, niin joskus kaipaisin ihan vain seuraa, mihin tietysti kelpaisi pelkkä ystäväkin, vaikka ei kai se sama asia ole.

En ihan vilpittömästi sanoen tiedä, miten parisuhdeihminen olisin loppujen lopuksi ollut -en ole koskaan esimerkiksi halunnut naimisiin ja suvustani löytyy runsaasti hyviä esimerkkejä parisuhteista, jotka saavat nunnaluostarin kuulostamaan oikein hyvältä vaihtoehdolta- mutta olisin halunnut mahdollisuuden valita ja olisin myös halunnut kokea parisuhteeseen liittyviä asioita, erityisesti tietysti seksin. Tämä on aina minusta ollut se nolostuttavin puoli vanhanapiikana olosta, että kun se ei ole oma valintani, vaan minulla ei ole ollut vaihtoehtoa. Tiedän, että monesta yksinolon valinneesta vanhastapiiasta vitsaillaan, ettei ole ketään saanut, mutta minun kohdallani se on ihan totta. Osa ongelmaa kohdallani on se, että olisin todella halunnut lapsia ja oman perheen ja siihen olisi tarvittu kumppani. Se on vaihtelevaa, välillä olen ihan tyytyväinen yksin ja välillä taas suren yksinjäämistäni. Lapsettomuus ja perheettömyys sen sijaan on minulle todella vaikea ja raskas asia.

Oleellista on myös se, että kun haaveilee parisuhteesta, niin silloin ajattelee vain niitä hyviä asioita, joista kuvittelee jäävänsä paitsi, eikä niitä huonoja puolia, joilta säästyy. Minua ei luonnollisestikaan haittaa yhtään, ettei kukaan koskaan särkenyt sydäntäni tai pettänyt minua tai tehnyt vielä jotain pahempaa. Mutta ne hyvät puolet tietysti olisin halunnut. Ja näin teoriassa on täysin mahdotonta tietää, millaiseen suhteeseen ja millaisen miehen kanssa se riittävänhyväsuhteeseen -versio minusta olisi päätynyt.

Tämä ehkä kuulostaa oudolta, mutta minä en ihan täysin osaa kuvitella, millaista olisi olla parisuhteessa. Liitän siihen myös paljon negatiivisia asioita, sukuni takia pidän miehen uskollisuutta todella epätodennäköisenä ja ajattelen myös, että jos olisin suhteessa, niin minuun kohdistuisi paljon vaatimuksia ja paineita ja kritiikkiä. Olen monta kertaa ajatellut, että jos minulla olisi ollut mahdollisuus olla parisuhteessa, niin olisin todennäköisesti stressannut itseni hengiltä. Mutta sitten taas toisaalta, jos voisin olla suhteessa, niin eihän minussa silloin olisikaan niitä pahimpia vikojani, eikä syytä stressata niistä.

Millainen sitten olisi unelmakumppanini? Tähän on todella hankalaa ja kiusallista vastata, koska ylipainoinen ja ruma 35-vuotias vanhapiika ei ole siinä asemassa, että voisi esittää vaatimuksia. Mutta jos nyt puhutaan ihan selkeästi unelmakumppanista unohtaen omat rajoitukseni, niin... ...no, olen joskus törmännyt netissä ilmaukseen "nainen miehen ruumiissa" ja se kuvaa minusta aika hyvin omaakin ihannettani. Olen hetero, mutta pidän feminiinisistä luonteenpiirteistä ja feminiinisestä ajattelutavasta ja naisten tunne-elämästä, enkä tunne tippaakaan vetoa mitään äijäilyä tai machoilua kohtaan, joten persoonaltaan naisellinen mies maskuliinisessa paketissa olisi varmasti aika täydellinen. Ihannemieheni pitäisi lapsista, eläimistä ja naisista (siis hänellä olisi naisia myös vain ystävinä; minun henkilökohtainen teoriani on, että ns. hyvät miehet tunnistaa siitä, että heillä on naispuolisia ystäviä. Sellaisesta miehestä, joka ei keksi naiselle kuin yhden käyttötarkoituksen, ei ole kumppaniksi.), olisi älykäs ja sivistynyt, päihteetön, hänellä olisi hyvä henkilökohtainen hygienia ja tietysti ne kliseiset perusjutut kunnossa: rehellinen, luotettava, huumorintajuinen, jne. Ja luonnollisestikaan sovinismilla ei minun kanssani pääsisi pitkälle, joskin älykkäiden miesten keskuudessa ei pahemmin sovinisteja olekaan. Pidän myös enemmän tummista miehistä kuin vaaleista ja niin pinnallista kuin se onkin, minun on hyvin vaikea kuvitella ihastuvani itseäni pienikokoisempaan mieheen. Tunnen itseni aivan jättiläiseksi jo pienikokoisten naistenkin seurassa ja pienikokoisten miesten seurassa vielä valtavammaksi. Mutta kaikkein oleellisinta olisi, että hän edes hiukan tajuaisi minua ja olisin samalla aallonpituudella hänen kanssaan. Olen monin tavoin omituinen ihminen ja joskus ns. normaalien ihmisten seurassa tunnen itseni vielä yksinäisemmäksi kuin tavallisesti. Joidenkin ihmisten kanssa taas tuntee jonkinlaista hengistä yhteyttä heti ja se kai on aika oleellinen asia miehessäkin.

Ja vaikka minun kohdallani tilanne on se, ettei minua tosiaan voi nirsoksi syyttää, kun en ole koskaan ketään torjunutkaan, niin siltikin, omista vioistani ja puutteistani huolimatta, on minullakin kuitenkin jonkinlainen taso, jonka alapuolella olevan miehen kanssa olemisen sijaan olisin mieluummin yksin. Se kuulostaa minun asemassani olevan suusta ihan hirveältä, mutta kai parisuhteen idea on siinä, että se tuo elämään jotain hyvää. Lisäksi ehkä kuitenkin kaikesta huolimatta olen sen verran romanttinen, etten voi kuvitella, että olisin suhteessa miehen kanssa, josta en aidosti pidä. En ole koskaan osannut ajatella niin päin, että miehen pitäisi pitää minusta, koska se on täysin absurdi ajatus minulle, mutta en koskaan olisi aloittanut suhdetta vain siksi että olisi joku. Ei sillä, että sitäkään vaihtoehtoa minulle olisi ollut tarjolla.

Kirjoitin muuten aiheesta jo aiemmin ja sitten painoin vahingossa "sammuta tietokone nyt päivityksiä varten" -nappulaa ja se kaikki katosi. :/ Minusta se alkuperäinen teksti oli paljon parempi ja älykkäämpi ja muutenkin sain siinä paremmin ilmaistua ajatuksiani, mutta tähän teidän on nyt tyytyminen. :) Yritin nyt tarkoituksella kirjoittaa keskittyen niihin asioihin, joista en ole aiemmin puhunut, esimerkiksi vanhapiikuuden noloudesta olen puhunut jo monta kertaa aiemminkin. Kysymykseen siitä, että millaista on olla aina yksin, on vähän vaikea vastata sikäli, etten minä tiedä muusta, enkä ole koskaan muuta kokenut. Mutta kai siinä on hyvä puolensa ja huonot puolensa, kuten ihan kaikessa muussakin. Jos herää lisäkysymyksiä, niin kommenttiboksi on sitä varten, mutta eiköhän tässä tullut aika tyhjentävästi vastattua aiheeseen. :) (Varsinkin, kun wordissa tästä tuli melkein neljä sivua! No, jos joku jaksoi lukea loppuun saakka...! :))

42 kommenttia:

  1. Huomaatko mitään syy-seuraus-suhdetta näissä kahdessa lauseessa:
    "Minä myös ihan aktiivisesti yritän olla ihastumatta keneenkään, jos huomaan alkavani pitää jostain miehestä, yritän kaikin keinoin välttää häntä." ja
    "etten minä luonnollisestikaan koskaan saa sitä ihastukseni kohdetta"
    Entäs jos seuraavalla kerralla tekisitkin päinvastoin, välttelyn sijasta hakeutuisit aktiivisesti miehen seuraan?
    - A -

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikein usko, että sillä olisi ainakaan mitään positiivista vaikutusta. Ja olen tosiaan toiveikas, ettei mitään seuraavaa kertaa enää tulisi, jos olisin jo tullut sen verran järkiini! :)

      Poista
  2. Tuo tekstisi oli kuin suoraan minun kynästäni n. 20 vuotta sitten. Nyt olen 43 vuotias, avoliitossa ja meillä on 10v tytär. Sinulla on vielä aikaa "hommata" kumppani ja perustaa se haluamasi perhe. Sinun pitää vain oikeasti tehdä se päätös, että alat toimimaan sitä päämäärää kohti.

    Ei kukaan voi olla niin vastenmielinen, ettei kukaan voisi kiinnostua. Tällä en tarkoita sitä, että jokaiseen halukkaaseen pitää tyytyä, mutta kerroit, että kukaan ei voisi olla sinusta kiinnostunut. Sinulla on vielä monta pitkää vuotta aikaa saada lapsi (siis iän puolesta, muustahan ei kukaan voi tietää), eli vielä ei kannata miettiä, että ei saanut kokea perhettä koskaan ja ikinä ei kokenut seksiä ja parisuhdetta. Vielä ei ole myöhäistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen kuitenkin elänyt 35 vuotta ilman, että yksikään mies on ollut minusta tippaakaan kiinnostunut, eikä se kiinnostus tavallisiakaan naisia kohtaan lisäänny iän kertyessä, joten kyllä minä olen varma, ettei minusta voi kukaan kiinnostua. En vain ole sen tyyppinen nainen, että miehet kiinnostuisi ja olen liian ruma aitoon kiinnostukseen, puhumattakaan siitä, ettei kokemattomasta 35-vuotiaasta olisi mitään iloa kenellekään. Olen kyllä alkanut vakavissani miettiä lapsen hankkimista yksin, mutta siinäkin on tietysti suuria riskejä, enkä tiedä, uskallanko siihen ryhtyä. Mutta yritän nyt seuraavan vuoden aikana pohtia sitä ihan vakavissani, sitten alkaa jo olla iän puolesta pakko tehdä päätös.

      Poista
  3. Ai kökkö kun kirjoitin hyvän kommentin ja sitten se hävisi jotenkin! Halusin kuitenkin taas kerran liputtaa sen nettideittailun puolesta, koska tunnen ainakin yhden miehen joka varmasti kiinnostuisi sinusta jo pelkästään blogisi perusteella. Pitkälti varmaan siksi, että hän osaisi samaistua moneen asiaan, koska kokee olevansa maailman rumin (joskin on ihan vaan tavis) mies ja on ylipainoinen. Voi olla ettet sinä kiinnostuisi (vaikka hän onkin tumma ja raitis), koska hän ei ole mitenkään hirveän älykäs... Mutta siellä niitä on, viisaita ja ei-ulkokuoreen-tuijottavia ihmisiä netti täynnä, kokeile edes! :)

    -Rita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kirjoitin melkein tuon koko tekstin ja se kirottu katosi!! :D Blogger kyllä hävittää ihan kiitettävästi kommentteja, että kannattaa aina kopsata ensin... :/

      Katsotaan nyt... Minä jotenkin vierastan koko nettideittailua, vaikka olenkin aktiivinen bloggaaja ja blogien lukija, niin en ole edes facebookissa. Lisäksi siinä on se ongelma, että kuvaton profiili on kai aika lailla turha laittaa ja minä taas en halua laittaa kuvaani nettiin. Mutta ehkä joskus kokeilen sitä ihan huvikseni... En tosin lupaa mitään! :)

      Poista
    2. Voisin kuvitella että kuvattomaan profiiliin tulee aika vähän vastauksia, mutta jos laitat jonkun epäselvän kuvan? Esim. sivuprofiilisi, mut silleen että on hiukset edessä tai sit sen kauniimman silmäsi (oliko se vasen?) tai jotain muuta yhtä salamyhkäistä ;) Ja varmasti siellä on monia jotka etsii vaan jotain barbia välittämättä sisällöstä, mut on siellä varmasti niitä hyviäkin tyyppejä! Yksi kaverini on löytänyt avokkinsa vuosia sitten noin, ja vaikka he eivät omista syistään koskaan tahdo naimisiin, niin yhteinen asunto on jo ja lapsikin. Hän on kovasti sitä mieltä, että kannatti treffata 50 nuijaa, koska kovan etsimisen jälkeen sieltä löytyi se kultakimpale :)

      - Rita

      Poista
    3. Joo, vasen silmäni oli edustavampi. :) Kyllä minäkin tunnen ihmisiä, jotka ovat löytäneet kumppaninsa netistä. Itse vain koen sen vähän oudoksi tavaksi pariutua, olen kai jotenkin vanhanaikainen. :)

      Poista
  4. Monta kertaa minä, kuten moni muukin, olen kirjoittanut sinulle kommentteja, joissa olen halunnut tsempata sinua uskomaan, että ihan kaikki on sulle mahdollista. Enää en jaksa. Sen kuitenkin sanon, että sinun yksinäisyytesi ei ole mitään muuta kuin itseään toteuttava ennustus. Sinä olet ihan itse päättänyt olevasi niin poikkeuksellisen ruma ja lihava ja vastenmielinen, että sinusta ei kukaan mies voi kiinnostua, ja nyt elät ja tulkitset kaikkea tuon päätelmäsi mukaan. "Minun kaltaiseni" (kuten aina sanot - itse en tajua, mikä sinusta muka tekee niin erilaisen kuin ihan kaikki muut) ei voi kuitenkaan saada sitä, tätä eikä tuota, eikä siis kannata edes yrittää. Mutta eihän siinä. Onnea valitsemallasi tiellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäkin varmasti tunnet ihmisiä, joissa on poikkeuksellisen paljon hyviä ominaisuuksia, vai mitä? Miksi on niin vaikea hyväksyä, että ihan yhtä lailla on ihmisiä, joihin on kasautunut poikkeuksellisen paljon huonoja ominaisuuksia? Minä tunnen muitakin kuin itseni! Minä en tiedä mitä tähän vastaisin, muuta kuin sen, että tunnen itseni ja vikani. Ehkä en sitten osaa niitä välittää lukijoille blogin kautta, mutta ei se silti tarkoita, ettei niitä olisi.

      Poista
    2. Ei, en tunne ketään, joka olisi täysin epäkelpo kenenkään ystäväksi tai elämänkumppaniksi. Sen sijaan tunnen useita ihmisiä, joiden heikko itsetunto vääristää heidän kuvansa itsestään.

      Poista
    3. No mutta sinä et ole selvästikään tavannut minua. :)

      En minä tuosta ystävyydestä niin tiedä, siinä ongelma on kai paljolti siinäkin, että jonkun vain täytyisi antaa minulle tilaisuus päästä yli siitä alkuvaiheesta, jolloin en osaa sanoa mitään järkevää. Luulen, että jos ryhmä ihmisiä "pakotettaisiin" viettämään kanssani niin paljon aikaa, että tottuisin heihin ja osaisin olla vähän rennommin heidän seurassaan, niin ehkä joku voisi halutakin olla kaverini. Parisuhteisiin tietysti on eri vaatimukset.

      Poista
    4. Minäkin aikani yritin aikoinaan, mutta sä katsot niin mustavalkoisten lasien läpi ja sen ihan itse valitset, että turha on alkaa kannustamaan sua, kun oot jo valintasi tehnyt aikoja sitten. Itse valitset, että annat elämäsi kokemukset varjostaa itseäsi, sä ihan itse valitset tiesi, ei ole muuta totuutta.
      Oma asenne on kaikki. Mä tiedän erään vammaisen, joka sairastaa jotain harvinaista tautia ja on puoliksi sininen ja silmiini erittäin epämiellyttävän näköinen, joka seurustelee normaalin miehen kanssa. Ehkä tuo nainen on löytänyt sisältään jotain, mitä sä et ole etkä kykene.

      Poista
    5. Eli kaikki miehet näkee jostain kymmenen metrin päästä, mitä ajattelen ja sen perusteella eivät lähesty? En edes tiedä, mitä tuohon voisi sanoa, minä kun en aina edes tiedä, mitä minulle läheisimmätkään ihmiset kullakin hetkellä ajattelevat.

      Minä en kiellä sitä, etteikö luonteessanikin olisi vikaa ja on itse asiassa hyvinkin todennäköistä, että vaikka olisin ulkonäöltäni normaali, olisin siltikin yksin. Mutta yrittäkää nyt ymmärtää, ettei sillä minun elämääni ole mitään merkitystä, olenko liian ruma ulkoisesti vai sisäisesti parisuhteeseen. Olen vain ihan siitä yksinkertaisesta syystä tehnyt sen oletuksen, että tässä asiassa syynä olisi ulkonäkö, koska sen ihmiset minusta näkevät. Mutta kun tämä nyt tuntuu jostain syystä olevan teille niin tärkeä asia, niin sovitaan sitten, että luonteesta se johtuu.

      Poista
  5. Kiitos postauksesta, tuli omakin nuoruus mieleen ;D

    Olisi kyllä pitänyt arvata, että tämä on taas sellainen aihe, josta saat palautetta. Minunkin tekisi mieli sanoa vaikka mitä, kirjoitin jo pitkän pötkön, mutta jääköön se tällä kertaa julkaisematta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)

      Jos pitäisin vaikka videoblogia, niin antaisin paljon selkeämmän kuvan itsestäni, mutta näin tekstinä se on selvästikin osoittautunut haasteeksi. Mutta tulipa kirjoitettua. ;)

      Poista
    2. Oletetaanpa, että esim. jollain kurssillasi kävisi joku nuorehko mies, joka olisi mukava ja ystävällinen myös sinua kohtaan, ja hän olisi tällä tavoin "tuttu" jo pitemmältä ajalta. Ja jonain päivänä hän alkaisikin flirttailla sinulle, esim. hymyillä tai pyytäisi vaikka kanssaan kahvilaan, tai ylipäänsä alkaisi jutella tuttavallisemmin, miten uskoisit reagoivasi? Oletuksena on siis, että hän on normaalin oloinen, etkä koe häntä vastenmieliseksi tai pelottavaksi tms. eli lähestyminen olisi "turvallisen" ja vilpittömän oloista. Antaisitko hänelle mahdollisuuden? Tämä voi olla vaikea kysymys, mutta yritä miettiä, mitä ihan oikeasti voisit kuvitella tekeväsi. (Ja nyt unohdat kaikki opaskoirajutut! ;)

      Poista
    3. Minä säikähtäisin kuoliaaksi, enkä koskaan elämässäni enää menisi samaan kaupunginosaankaan! :D

      Ihan oikeasti; jos hän vain juttelisi, niin olettaisin hänen olevan puhelias ja yrittäisin sanoa edes jotain järjellistä takaisin. Jos hän pyytäisi kahville, niin olettaisin hänen jostain syystä yrittävän kaverustua. Jos hän selkeästi ilmaisisi kiinnostusta, niin ajattelisin hänen joko pilkkaavan minua tai sitten kyseen olevan vedonlyönnistä. Tai tosiaan katselisin, että missä hänen söpö opaskoiransa on... :)

      Siis, eihän kaikki miehet, joita kohtaan, heittele minua mädillä tomaateilla ja tee ristinmerkkejä, suurin osa, varsinkin näin aikuisena, käyttäytyy ihan asiallisesti. En siis pelkästä ystävällisyydestä ajattelisi yhtään mitään, pitäisi häntä vain kohteliaana ihmisenä. Silloin, kun asuin ulkomailla, yhdellä kielikurssilla oli ihan törkeän komea italialainen poika ja hän minullekin jutteli todella kivasti ja muuta. Mutta tietysti tajusin sen kuuluvan hänen kulttuuriinsa. Samoin olettaisin kuitenkin suomalaisenkin miehen kohdalla, vaikka meidän kulttuuriin se ei samalla tavalla kuulu! :/

      En osaa edes kuvitella tuollaista tilannetta, joten en tiedä, miten suhtautuisin... Varmasti ensisijaisesti pelästyisin! Minä kuitenkin pelkään huomiota... Muutenkin, se fantasiatilanne on minulle aina ollut sellainen, että olisimme ensin ystäviä. En usko, että olisin hyvännäköisenäkään pystynyt siihen perinteiseen kolmannella tapaamisella sänkyyn -kuvioon. Tai sitten se johtuu siitä, että teinithän yleensä odottaakin pidempään ja minulle tavallaan henkisesti se olisi sama tilanne.

      Tämä on nyt niin absurdia edes miettiä, kun ei se ole mahdollista, mutta jos nyt joku sokea mies olisi täysin kyllästynyt elämäänsä, niin tilanne on se, että tarvitsisin mahdollisimman hitaan etenemisen. En siis minään leikkinä, vaan ihan tottuakseni ajatukseen. Aggressiivisuus vain säikäyttäisi minut.

      Ja tämä oli todella vaikea kysymys! :D

      Poista
  6. Hei,

    Tuntuu jotenkin pahalta, kun yhdistät tuon ihastumisjutun niin vahvasti ulkonäköösi ja muutenkin löydät itsestäsi koko lailla virheitä. En lähde sanomaan, että "Ei se nyt näin tai näin ole", koska se oma kokemus on aina tärkeintä. Tiedän itse. Ihan sama, mitä muut minulle sanovat, niin onnistun aina kääntämään tietyt jutut negatiivisiksi tai muuten koen ne eri tavalla :).

    Ei minuunkaan ole koskaan ollut ketään ihastunut. Minulla on myös tosi huono itsetunto, en osaa pitää itseäni viehättävänä jne. Mutta tiedätkö mikä - ainakin meillä - oli tyttöjen suosion salaisuus (joka koulutusasteella; yläaste, lukio, yliopisto)? Okei. Oli yksi poikkeuksellisen nätti tyttö, josta tykättiin ihan hänen ulkonäkönsä takia. Entä muut? Kyse oli luonteesta. Ja nimenomaan siitä, että kaikki nämä tytöt olivat enemmän tai vähemmän ulospäinsuuntautuneita. Ei siitä, että he olisivat kaikki olleet erityisen hauskoja tai kivoja tai kiinnostavia. Osaatko ajatella tällaista seikkaa itsesi kohdalla? Ei se siihen itsetunto-ongelmaan auta, mutta minä ainakin ymmärrän, ettei se ns. ihastumattomuus johtunut pelkästään siitä, että olisin ollut koko koulun vastenmielisin tyyppi.

    Jos nyt ihan rehellisesti puhutaan, niin olet varmasti nähnyt vaikka minkä näköisiä ja kokoisia ihmisiä kumppaneiden kanssa. Minä ainakin olen. Esim. pari siskoni kaveria ovat tosi pyöreitä ja siskoni aina minua muistuttaakin tästä, etten niin huolehtisi omista lihoistani. Kuitenkin - vaikka silmäni kertovat muuta - olen sitä mieltä, että "Joo he voivat olla minua lihavampia, mutta se silti sopii heille ja he ovat kauniita, mutta minä olen kamalan näköinen ja näytän paljon lihavammalta". Tämä päähänpinttymä on liian syvällä.

    Loikkaan kuitenkin vielä kehumaan nettideittailua, koska itse olen löytänyt siitä jonkun verran apua. Ei sinun tarvitse ajatella asiaa edes niin pitkälle, että tapaisit jonkun - pelkkä kirjoittelu voi piristää päivää ihan uskomattoman paljon. Voin tunnustaa, että ne ainoat pari miestä, joita minä olen koskaan tapaillut, olen tavannut nettitreffisivuston kautta. Sinun kirjoittajanlahjoillasi saisit ainakin virtuaalista juttuseuraa hujauksessa! Ei kannata oikeasti ajatella sen pidemmälle :).

    Ps. Ei tullut nyt hirveän selvää tekstiä (laitetaan kellonajan syyksi), mutta eiköhän idea käynyt selväksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta minä olen kuitenkin aika realistinen itseni suhteen. Näen minä itsessäni muutamia hyviäkin puolia, mutta kyllä kai se kokonaisuus kuitenkin negatiivisten ominaisuuksien puolella on. Ja ihastuminenhan on miehille aika pinnallinen juttu, joten kyllähän epäviehättävä ulkonäkö on suuri ongelma. Ei sillä, että minun luonteenikaan kovin puoleensavetävä olisi... :)

      Varmasti ne aktiivisimmat saa helpommin kumppanin, mutta en sitten tiedä, että miten aitoa kiinnostus heihin on, vai käykö siinä vain niin, että jotenkin ajaudutaan yhteen. Eikä kai sekään aina huonoin vaihtoehto ole. Minä olen kuitenkin aina ajatellut, että olisi aika ikävää olla suhteessa, jossa on tullut huolituksi paremman puutteessa. En siis tarkoita, että kaikille niille aktiivisille kävisi niin, mutta osalle varmaan niinkin. Itsehän en kyllä tosiaan ole ollut millään tavoin itse aktiivinen. En vain ole koskaan osannut ajatella, että siitä minun kohdallani olisi mitään hyötyä ja lisäksi olen niin arka, etten ikimaailmassa uskaltaisi tyrkyttää itseäni kenellekään.

      Minä ajattelen, että ihan selkeiden vikojeni lisäksi minussa on jokin "mystinen" ominaisuus, jonka takia minua ei kukaan näe edes varsinaisena naisena. Tai sitten se on vain omassa päässäni. Mutta pitää nyt kuitenkin huomioida, että vaikka nykyään vietän suuren osan elämästäni neljän seinän sisällä, niin nuorena kävin kuitenkin aika paljon ulkonakin, eikä siltikään kukaan koskaan kiinnostunut, vaikka olin nuorena normaalipainoinenkin. En tiedä, ehkä se muille on ihan itsestään selvä asia, miksi minusta ei kiinnostuta, mutta itse luulen sen johtuvan vääristä syistä... Ihan yhtä lailla yksin minä silti olen.

      Olen tämän blogin kautta saanut sähköpostikavereita ja on kyllä ollut todella mukavaa kirjoitella heidän kanssaan. Mutta ehkä noille deittisivustoilla haetaan enemmän seksiä, ei vain tekstiä. :)

      Ihan hyvin tuosta kävi pointti selväksi. :)

      Poista
    2. Tämä taas kertoo siitä, miten vähän sinä ymmärrät miehiä :) Ei sillä, kyllä nuo minunkin tuntemat ihan mielellään sitä seksiäkin harrastavat, mutta kyllä sitä seurustelukumppania vähän eri lähtökohdista haetaan. Olen jo joskus aiemminkin loukkaantunut aiheesta blogissasi ja antanut sen kuulua, mutta uskot sinä sen tai et, niin todella suuri osa miehistä ei ole niin ulkonäkökeskeisiä kun selvästikin luulet. Aika moni varmaan ottais sen ihannepuolison mieluusti esim. jonkun fitness baben kropassa, mut sit taas kyllä suurin osa ottais mielummin sen sielunkumppanin missä vaan kuoressa, kun jonkun upean tyhjäpään.

      Mut sä et anna kenellekään edes saumaa valita sua vaan arvioit kaikki miehet sen eniten itsestään ääntä pitävän macho k-pään mukaan. Epäreilua!

      Nettideittipalstan kautta käydyt keskustelut voisi auttaa laajentamaan maailmankuvaa ;)

      -Rita

      Poista
    3. No, minun tietämykseni miehistä kieltämättä perustuu lähinnä siihen, mitä heidän kirjoittamanaan luen netistä. Voi olla, ettei se anna oikeaa kuvaa, mutta tähän päivään mennessä ei silmiini ole osunut tekstiä, jossa mies olisi sanonut sisäisten hyvien puolien korvaavan ulkoiset. Ja en ole kyllä vielä nähnyt ulkonäöltään upeaa naista sinkkuna, oli pään sisältö sitten mitä tahansa.

      Mutta kannattaa nyt myös pitää mielessä, että minun vanhapiikuuteni ei ole mikään menetys mieskunnalle, pikemminkin palvelus. :) Vaikka pelkkä ulkonäköni tekee minusta kelpaamattoman, niin en minä mikään lottovoitto olisi luonteeltanikaan! :D

      Poista
    4. Ja sen kyllä huomaa, että tietämyksesi miehistä perustuu siihen, mitä luet netistä. Ihan oikeesti, ne joissain keskustelupalstoilla roikkuvat tyypit ei todellakaan ole mikään kattava otos miehistä. Sanoisin, että ovat keskenkasvuisia poikia tai katkeroituneita ilman naista jääneitä vinkujia. Jälkimmäiset tuovat ilmoille ulkonäkövaatimusten lisäksi omaa katkeruuttaan naisettomuudesta ja suoranaista naisvihaa. Kuten Rita sanoo, on epäreilua, että tuomitset kaikki miehet joidenkin idioottien perusteella.

      Ja missähän tynnyrissä sä elät, jos et ikinä ole nähnyt kaunista sinkkunaista?

      Poista
    5. Kenties niin. Mutta ottakaa nyt huomioon sellainen asia, ettei taatusti ketään miestä maailmassa kiinnosta niin tippaakaan, mitä minä heistä ajattelen. Minä yritän aina parhaani mukaan olla niin kohtelias ja asiallinen kaikille ihmisille kuin vain osaan, joten en ole kenellekään epäystävällinen vain siksi, että ajattelen hänen pitävän minua vastenmielisenä. Ja kun miehet ei selvästikään ole minusta kiinnostuneita, niin heille on taatusti aivan yhdentekevää, onko minulla heistä realistinen käsitys vai ei, eikä se myöskään muuta omaa tilannettani suuntaan tai toiseen. Tai no, ehkä sikäli, että kun netin juttuja lukee, ei niin kovasti harmita, ettei kelvannut kenellekään.

      Tarkoitin luonnollisesti vähän pidempiaikaista sinkkuutta. Tosin kyllä kaikki minun tuntemani kauniit naiset seurustelevat ja varalla olisi ottajia jonoksi saakka.

      Poista
    6. Niin, ajattelemalla kaikkien miesten pitävän sua vastenmielisenä sä vaan estät sen, että kukaan mies koskaan kiinnostuisi sinusta tai uskaltaisi lähestyä sua. Believe me, kyllä sen näkee, jos joku uskoo olevansa muiden mielestä ruma. Itselles sä vaan hallaa teet.

      Ja meinaatko ihan tosissas, että ulkonäkö on tae siitä, että nainen elää onnellisena parisuhteessa elämänsä loppuun asti? Kukahan tässä kuulostaa ulkonäkökeskeiseltä...

      Poista
    7. Ei se nyt mikään pelkkä uskonasia ole, sen verran olen saanut (ihan pyytämättä!) palautetta asiasta.

      Ei kai mistään ole takeita, mutta saa ainakin mahdollisuuden siihen. Ei ainakaan voi elää onnellisena parisuhteessa elämänsä loppuun asti, jos ei pääse edes treffeille!

      Poista
    8. Toki se on käynyt jo aiemminkin selväksi, ettet ihan heti mieltäsi muuta, ja en itseasiassa usko, että sitä kannattaakaan muuttaa ilman syytä ja todisteita.

      Mutta tuo miesten niputus samaan mutaläjään, jossa ne vaan ölisee keskenään ja vertailee naisten tissejä... Niin. Mä kyllä vähän loukkaannun henkilökohtaisestikin siitä, että sun mielestä kaikki miehet on sikoja. Henkilökohtaisesti siksi, että selvästikin sä koet meidän parisuhteessa elävien olevan kiinnostuneita moisista itsekeskeisistä junttieinareista. Ja mun upea kiltti veljeni. Luotettava, komea rakas mieheni. Vankkumaton ystävällinen isäni! Että ne kaikki olis tuollaisia kun sä uskot miesten olevan?! Ei ne ole. Isäni ja mieheni kohdalla voin kertoa, ettei vaimona ole mikään supermalli. Molemmilla on vähintään sieviä exiä kyllä... Vaihtoivat jostain käsittämättömästä syystä huonompaan vissiin. Ja veljenikään ei ole koskaan tapaillut ketään, joka ei klikkais nimenomaan tunteiden ja ajatusten tasolla. Onhan silläkin jokunen beibe ollut, mutta paljon ihan vaan taviksia. Eikä niistä tai muista tuntemistani miehistä kukaan ole sellainen törkimys, mitä sulle on sattunut keskivertoa enemmän vastaan.

      Anna miehille mahdollisuus! :D Edes netissä...

      -Rita

      Poista
    9. Niin, ja sehän on pyhä totuus, jos olet yläasteella jonkun teinipojan suusta kuullut olevasi ruma ja läski. Sen varaan todellakin kannattaa perustaa käsitys itsestään. Ja joo, nyt varmaan luettelet tuhat muutakin esimerkkiä tästä. Mutta silti uskallan väittää, että sä et yksinkertaisesti kiinnitä huomiota mihinkään muuhun kuin saamaasi negatiiviseen palautteeseen - niin taitava olet kääntämään KAIKEN negatiiviseksi.

      Mä en ylipäätään pidä tuosta, että luokittelet ihmiset kauniisiin ja rumiin. Se on ensinnäkin aika subjektiivinen asia. En minäkään ulkoisesti viehäty kaikista miehistä, eivätkä kaikki miehet minusta. Mutta ennen kaikkea, ei se treffeille pääseminen ja kumppanin löytäminen ole mikään ainoastaan täydellisen kauniille ihmisille varattu asia. Kuten moni muukin on sanonut, aikuiset ihmiset etsivät elämänkumppanista paljon muutakin kuin ulkonäköä. Mielestäni on aika lapsellista ajatella, että ulkonäkö on se asia, joka "antaa mahdollisuuden" onnelliseen parisuhteeseen. En tiedä, miten voit sulkea silmäsi niiltä ihan tavallisilta ihmisiltä, jotka ovat kumppanin löytäneet? Huolimatta liikakiloista, huonosta ihosta tai karsastavista silmistä. Vai ovatko heidän kumppaninsa mielestäsi vain "tyytyneet" heihin? Oletkohan lukenut liikaa Henry Laasasen ja hänen seuraajiensa jorinoita? Ne on kuule juurikin niitä tyyppejä, jotka ei tiedä naisista tai parisuhteista mitään, VMP.

      Muuta en nyt sano, turhaa kai tämäkin vänkääminen, koska sinähän ajattelet juuri niin kuin haluat. Se on toki oikeutesi. Haluaisin vain herätellä sua miettimään, MIKSI ajattelet niin monen asian olevan sinulle mahdotonta. Se on oma elämäsi, jonka heität siinä hukkaan. Kenenkään elämä ei todellakaan ole ohi 35-vuotiaana.

      Poista
    10. Te teette nyt vähän oudon oletuksen... Se, että miehille ulkonäkö on tärkeää -ja varsinkaan se, ettei minua pidetä kiinnostavana tai puoleensavetävänä!- ei tee miehistä kamalia. Ei itseään voi pakottaa pitämään kenestäkään, eikä itseään varsinkaan voi pakottaa tuntemaan vetoa sellaista ihmistä kohtaan, jota kohtaan sitä ei vain tunne. Minä en ole missään vaiheessa kirjoittanut näitä juttuja sillä ajatuksella, että miehet olisivat jotain hirveitä pinnallisia sikoja, kun eivät minun kaltaistani huoli! Päinvastoin, olen itsekin sitä mieltä, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään. En ole koskaan syyttänyt omasta kelpaamattomuudestani ketään muuta kuin minua. Minä ehkä olen joskus kritisoinut miehiä siitä, että jokin yksittäinen pienikin vika on deal-breaker, mutta omalla kohdallani ymmärrän enemmän kuin hyvin, ettei minusta kiinnostuta. Minusta jotain standardeja kuuluu ollakin, ettei nyt ihan mihin tahansa suohirviöön tyydy. Se on itsekunnioitusta, ei pinnallisuutta.

      Kohta kuule miehet perustaa jonkinlaisen addressin edistymiskuvia katsottuaan, jossa he suorastaan rukoilevat, etten yritä saada ketään... :D

      Minä en nyt ole varma, onko nämä kaksi viestiä eri ihmisiltä (??) vai jatkettu viesti, mutta vastailen tähän samaan:

      Jos sinua olisi vuosien ajan haukuttu rumaksi joka koulupäivä, useamman ihmisen taholta, vaikka kuinka olisit yrittänyt olla huomaamaton, niin mitä sinä ajattelisit? Että he vain ihan huvikseen päättivät valita sinut kohteekseen? Vai ajattelisitko ehkä, että he yksinkertaisesti ovat sitä mieltä, että olet ruma? Koska minulle ei ole kyllä tullut mieleenkään pohtia, oliko haukkuminen jokin paikallinen salaliitto minua vastaan, vaan olen aina ajatellut, että se oli ihan yksinkertaisesti reaktio ulkonäkööni. Totta kai he olivat ilkeitä ja totta kai heidän käytöksensä oli törkeää, mutta ei se silti tarkoita, etteikö heidän sanansa olisi totta.

      Ja muistanpas; kaverin poikaystävä sanoi minulle rippileirillä, että minulla on kauniit hampaat! :D

      Jos kauneus olisi subjektiivinen asia, ei olisi malleja eikä missejä. Ymmärsin kyllä, mitä tarkoitat, mutta ei se nyt kuitenkaan niin ole, että jonkun mielestä rumakin olisi kaunis. Enkä minä sanonut, että pitäisi olla täydellisen kaunis, mutta kyllä nyt ihan oikeasti pitää olla vähintään tavallinen. Taaskaan, tämä ei tee miehistä mitään hirveitä ihmisiä, vaan se on biologinen vaisto, jolle ei voi mitään. Ja katso nyt hyvä ihminen noita edistymissivun valokuvia... Siihen kun vielä yhdistät harvinaisen rujon naaman, niin ei tämä nyt mitään pelkkää huonoa itsetuntoa ole.

      Laasanenkin on muuten parisuhteessa.

      Minä en osaa edes ajatella elämää sen jälkeen, kun en enää voi saada lapsia, vaikka tiedänkin, etten saa lapsia. Enkä ole oikein koskaan osannut edes kuvitella elämää kolmenkympin jälkeen, vaikka elossahan minäkin yhä olen. En tiedä, mistä sekin johtuu...

      Poista
    11. Sitähän koulukiusaajat tekee, valitsee huvikseen jonkun kohteekseen ja piinaa sitä joka koulupäivä! Pikemminkin kuin sun ulkonäöstä, se on todennäköisesti johtunut jostain sun epävarmuudesta, jonka vuoksi olet joutunut silmätikuksi ja uhriksi. Ja kyllä, mua haukuttiin vuosien ajan joka päivä, enemmän kyllä muista jutuista kuin ulkonäöstä. Olen tehnyt töitä itseni ja itsetuntoni kanssa ja päässyt siitä yli, eikä kyllä nyt, myös 35-vuotiaana, tulisi mieleenkään uskoa niitä haukkujia!

      Edistymissivun kuvissa en näe mitään muuta kuin ihan tavallisen, vähän ylipainoisen naisen. Tunnen useampia paljon ylipainoisempia, jotka ovat parisuhteessa. Luultavasti liioittelet kasvojesi rumuutta yhtä paljon kuin vartalosi rumuutta, joten tuskin siinäkään mitään vikaa on. Minä en siis näe noissa kuvissa mitään rumaa. Niin. Olet "vähintäänkin tavallinen".

      Mua ärsyttää myös se, että sun oletus on se, että miehet on kiinnostuneita vain ulkonäöstä. Siis että tekipä se sun mielessäs miehistä "pinnallisia sikoja" tai ei, sun kirjoituksista on luettavissa, että uskot kaiken pyörivän vain ulkonäön ympärillä, ja miesten jonkun biologisen vaistonsa varassa jahtaavan missien ja mallien "tasoisia" naisia. Ja sitten jos sellaista ei löydy, tyytyvän ehkä siihen "tavalliseen". Edelleen mun mielestä kauneus todellakin on subjektiivista ja katsojan silmässä. Mallit ja missit ei ole kaikkien miesten ulkoinen naisihanne. Sun ajatukseen, että homma ei mene niin, että jonkun mielestä ruma voi olla kaunis, sisältyy ajatus ainakin objektiivisesta rumuudesta, siitä että joku on ruma katsojasta riippumatta. Ei se niin ole. Varmaan minäkin olen jonkun mielestä ruma, mutta ainakin tuon oman miehen mielestä olen kaunis. Vaikken olekaan mallinmitoissa. Se riittää mulle. Ja ei, en usko hänen "tyytyneen" minuun.

      -se anonyymi kommentoija

      Poista
    12. Heidän motiiveistaan on kai turha väitellä, mutta kyllä minä omastakin mielestäni olen ruma. Ja varsinkin alavartalo on suoraan jostain kauhuleffasta... :D

      No niin miehet itse netissä sanovat, joten olen olettanut, että se on totta. Ainakin se kuulostaa loogiselta. Mutta kuten on moneen kertaan todettu, omaa kokemustahan minulla ei ole. Ehkä se sitten johtuu luonteestani, eikä ulkonäöstäni, mutta sillähän ei käytännössä ole minulle mitään merkistystä.

      Poista
    13. Eri kommentoijia ollaan, mä pyrin aina muistaan tuon nimen alareunaan.

      Juu, kyllä mä ymmärrän että kun tarpeeksi tulee iskuja, niin sitä on vaikea uskoa, että ne kohdalle osuneet ovat olleet satunnaisia paskiaisia, eivätkä kattava otanta koko sukupuolesta. Mut taas sä aloitat tuolla "miehet ovat ulkonäkökeskeisiä" ja sitähän mä olen yrittänyt tolkuttaa, että eivät ole! Eivät sen enempää kun naisetkaan. Ei ainakaan mun tuntemat miehet ja mä voisin jo uskoa että mulla on kattava otanta, koska onhan siellä tutun tutun tutuissa joku kusipääkin! :D

      Sekin on muuten tutkittu juttu, että ihastuminen tekee ihmisen viehättävämmäksi. Kun tapasin mieheni, hän ei pitänyt minua kauniina, mutta kiinnostavana kylläkin. Keskustelimme henkeviä ja väittelimme paljon aina kun satuimme samaan seuraan. Ystävystyimme ja vähitellen ihastuimme ja rakastuimme. Nykyään hän on mielestäni yksi upeimmista miehistä ikinä ja vaikka mun kroppaa ei oikeasti käy kehuminen, hän muistaa kyllä mainita kaikesta mistä minussa pitää. Kahden lapsen verran on todistettavasti sängyssä muutakin tehty kuin nukuttu... Ja ei ole ulkonäkö ollut missään roolissa meidän pariutumisessa. Ja koska tunnen muitakin ihan tavallisia pariskuntia, niin tiedän, ettei me olla poikkeus.

      Tuolla on joku myös sua varten, tykkäät sinä siitä tai et. Jos kiinnostaa, niin anna sille mahdollisuus. Ehkäpä sinäkin sitten vanhuksena istut miehesi vieressä kiikkustuolissa ja hän kehuu sinun kaunista vasempaa silmääsi (kun kerta muuta hyvää ei millään voi löytyä) :D

      - Rita

      Poista
    14. Ok, joskus on vähän vaikea tietää. :)

      No, ehkä he eivät sitten ole oikeassa elämässä, mutta netissä ovat! Ihan tyrmistyttäviin mittasuhteisiin saakka! :D Minun olisi kenties pitänyt pysyä kaukana netin keskustelupalstoilta, koska osa niistä jutuista selvästikin syöpyi aivoihini ikuisiksi ajoiksi.. :/

      Siitä olen kyllä samaa mieltä, että tuttuja ihmisiä pitää kauniimpina kuin vieraita. Mutta rajansa senkin vaikutuksella... :D Toisaalta se ainoa miespuolinen ystävä kyllä tunsi minut ja uskoakseni pitikin minusta (luonteestani siis), mutta silti hän jahtasi kuukausia kaunista blondia, jonka luonteesta hän ei ainakaan aiheesta valittamisen määrästä päätellen niin pitänyt. Tosin täytyy sanoa, että hän oli niin kriittinen tyttöystävänsä ulkonäköä kohtaan, että minun itsetuntoni ei olisi kestänyt sitä... Ehkä siinä kohden oli parempikin, etten häntä saanut.

      Enpä tiedä, ehkä tosiaan pidän ulkonäköä liian merkittävänä... Mutta toisaalta, senhän miehet minusta näkevät ja sen perusteella tekevät päätöksen, ettei kiinnosta. Minun olisi pitänyt varmaan silloin aikanaan, kun oli kavereita, kysyä heiltä, miksi hekin pitivät pariutumistani niin mahdottomana, mutta en kehdannut. Mutta ainakin olisin varmaan saanut hiukan paremman käsityksen.

      Mutta nyt on pakko laittaa vasenkin silmä kiinni ja nukkua vähän. :)

      Poista
    15. Muuuuutta siinähän se nettideittailun hienous onkin, että pääsee ensin tutustumaan henkilöön ja näkee vasta myöhemmin sen ulkokuoren...

      Ja ne naisten ulkonäköä haukkuvat nettikirjoittelijat ovat yleensä naisia, jotka tekeytyvät miehiksi. Siis keskimäärin nuissa anonyymeillä keskustelupalstoilla ainakin. Naiset ruotii toisten naisten ulkonäköä paljon kovempaa kun miehet, IMHO. Joskus nuorempana niitä beibejä on ehkä ollut kiva pyörittää ihan ulkonäön perusteella, mut harvoin niistä vaimoa tehdään, ellei satu olemaan jotain syvempää yhteyttä.

      - Rita

      Poista
    16. Niin, totta kyllä. Pelkään vain, että olisiko se sitten minun kohdallani niin, että jos joku pitäisikin, niin ulkonäköni olisi valtava pettymys.

      En kyllä ihan tuohon usko, mitä iloa siitä naisille olisi... Minä olen tulkinnut sen osittain ihan puhtaaksi haluksi aiheuttaa pahaa mieltä, mutta myös yritykseksi painostaa naisia näkemään enemmän vaivaa ulkonäkönsä eteen. Mutta oli miten oli, kyllähän ne jutut varmaan silti ihan oikeisiin mielipiteisiin perustuu, ei kukaan varmaan viitsi kirjoittaa vaikka riippuvista rinnoista, jossei yhtään häiritse riippuvat rinnat. Ei sillä, etteikö ne kyllä häiritsisi minua itseänikin! :D

      Poista
  7. Parempi yksin kuin huonon kumppanin kanssa, niin ajattelen. Se sun ensimmäinen kouluaikainen ihastus oli kyllä niin ällön itserakas, että ois sietänyt työntää vaikka pää vessanpyttyyn...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuvittelin jo vastanneeni tähän...? Minneköhän se katosi...

      Mutta joo, tosiaan tuo on kyllä ihan totta. Mutta aina sitä silti ajattelee, että mitä jos olisikin saanut jonkun todella ihanan... :/

      Poista
  8. Miten reagoisit, jos joku pyytäisi sinua vaikka kahville? Lähtisitkö?

    Voisitko elää rakkaudettomassa suhteessa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos joku pyytäisi minua kahville, niin pitäisin sitä ihan vain kaverillisena ehdotuksena. Jos joku kuitenkin tekisi niin, että sanoisi niiden olevan treffit, niin olettaisin hänen kyllä vain vinoilevan. Ja jos se olisi joku ihan tuntematon, niin varmaan vain pelästyisin ja ahdistuisin!

      En ole koskaan osannut ajatella, että kukaan mies voisi kiinnostua minusta ja ajatus siitä, että joku rakastaisi minua, on ihan älytön. Ei siinä "mielikuvitusunelmasuhteessanikaan" ole miehen puolelta mitään rakkautta, en osaa edes kuvitella sellaista, joten voisin, kunhan hän ei kohtelisi minua huonosti. Sen sijaan itse en haluaisi olla miehen kanssa, jota en rakastaisi. Olisin mieluummin yksin.

      Poista
    2. Tätähän minäkin kyselin, mutten saanut täysin tyydyttävää vastausta ;)
      - Eli jos pitäisit sitä kaverillisena pyyntönä ja tyyppi olisi ok, lähtisitkö?
      - Ja jos tulkitsisit treffipyynnöksi ja siten vinoiluksi, mitä silloin sanoisit/tekisit?
      Kakista nyt ulos vaan! :D

      Ja hauskaa vappua! :)

      Poista
    3. Niin, kun en oikein osaa kuvitella tilannetta, kun on muista koskaan kahvitelleeni kenenkään kanssa edes kaverina. Mutta jos kyseessä olisi vaikka työkaveri tai vastaava, niin toki, en ajattelisi siitä edes mitään sen enempää. Lähtisin, vaikka pitäisin tyyppiä ihan hirveänäkin, koska en tietäisi, miten sellaisesta edes voi kieltäytyä.

      Mutta jos tulkitsisin sen vinoiluksi, niin joko menisin paniikkiin, enkä osaisi sanoa mitään tai sitten yrittäisin kiemurrella tilanteesta vitsailemalla. Todennäköisemmin menisin paniikkiin!

      Kiitos samoin! :)

      Poista
  9. TreffitAsia- Find wife from Asia | Löydä vaimo
    Aasiasta
    www.treffitasia.com/

    VastaaPoista