sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Mielenkiintoista tietoa Sports Trackerista

Kaikki muutkin laihdutus/liikuntabloggaajat aina julkaisee sports trackerista mielenkiintoisia tietoja liikunnoistaan, kuten matkoja ja keskinopeuksia ja karttoja, joten minäkin päätin jakaa tietoa omastani. Kuinka pitkälle kotoaan pääsee ennen kuin huomaa jälleen kerran unohtaneensa pukea housut? Arvauksia? ... 2,1 km! Keskinopeus 7,2 km/tunnissa. Eikö ole mielettömän hienoa, että tekniikan kehittyessä minulla oli nyt jakaa ihan faktatietoa tästäkin saavutuksesta?! Tosin tällä kertaa tilanne ei ollut kovin paha, minä tosiaan olin unohtanut jälleen kerran housut, mutta onnekseni minulla oli tummansiniset pyjamahousut, joten tuskin kukaan edes huomasi mitään. Enhän itsekään huomannut, vaikka minulla nykyään on tapana katsoa eteisen peilistä, että olen edes suunnilleen asiallisesti pukeutunut. Edellisellä kerralla ne oli kirkkaanpunaiset nallekuvioiset. Ja sitä edellisellä kerralla minulla ei ollut housuja ollenkaan. No, näitä sattuu. 

Viime yö oli todella ahdistava ja tänään olen ollut ihan hirveän levoton. Olen nyt taas ollut omalla asunnollani ja olen tylsistynyt. Minulla olisi kyllä kirjoja ja netistähän löytyy vaikka mitä tekemistä, mutta en jaksa keskittyä mihinkään. Ja jokainen vaisto minussa kirkuu, että minun pitäisi syödä ja syödä ja syödä, ihan sama mitä, kunhan vain jotakin. Se on kummallista. Jokin vaisto minussa tuntuu ajattelevan, että ruoka on lääke kaikkeen, vaikka tiedän, ettei syöminen auta levottomuuteen niin tippaakaan, pahentaa vain. No, onneksi huomenna on maanantai. Sekin on outoa, että vaikka en arkenakaan tee mitään erityistä, kehoni kuitenkin tunnistaa sunnuntain ja myös ne ns. arkipyhät ja reagoi levottomuudella ja päänsäryllä ja ahdistuksella. Olen aina inhonnut sunnuntaita, jo joskus ihan lapsena. En oikein edes tiedä miksi. En usko, että minulle on koskaan sunnuntaina tapahtunut mitään erityisen pahaa, mutta olen aina inhonnut niitä, henkisesti ja fyysisesti. Jo lapsena ne olivat niin hitaita ja tylsiä. 

Ulkona tuntuu olevan ihan oikeasti kesä. Tai ainakin kaikki on vihreää ja tuoksuu kesältä. Se tuntuu edelleen oudolta, mutta myös ihan mukavalta. Kohta ehkä saadaan jo kesän ensimmäiset ukkosetkin, rakastan ukkosta ja myrskyä ja sadetta! 

Pitää mennä kohta nukkumaan, niin loppuu tämäkin päivä. Nukuin huonosti, olin hereillä vielä puoli neljältä ja heräsin jo kahdeksalta ihan kauheaan vessahätään. Sitä ennen näin unta vessanpytyistä. Näen usein aamulla sellaista unta, että on ihan kauhea vessahätä ja joka paikassa on pyttyjä, mutta ne ovat kaikki julkisella paikalla ja joka puolella ympärillä on ihmisiä. Mistä lie lapsuuden traumasta sekin kertoo... :) 

Mutta suihkun kautta sänkyyn. :) Kivaa toukokuun viimeistä (!!!) viikkoa! :)

torstai 21. toukokuuta 2015

Asiaa alakerrasta

Tulin siihen tulokseen, että yksi asia blogissani on vielä käsittelemättä, nimittäin naisten yksityiset alueet ja ajattelin korjata senkin virheen. :) Mutta ensin, tiedän, että minulla on kaksi miespuolista lukijaa, joten etsin teille jotain muuta puuhastelua, tässä postauksessa ei nimittäin ole teille mitään. :) Tässä n. 25-vuotiaita (tai niin he väittävät, kuten minäkin edelleen...) brunetteja googlen kuvahaulla ja täällä vähän isompia tyttöjä samasta paikasta. Enjoy! :)

Mutta teille tytöille/naisille... Liityin Reddville:en ehkä noin pari vuotta sitten ja rehellisesti sanoen olin jo ehtinyt unohtaa koko jutun. Kunnes sitten aivan yllättäin sain heiltä paketin pari viikkoa sitten. Ja katsokaa, miten ihanasti pakatun paketin! Ilahduin ihan vilpittömästi jo kauniista pinkistä laatikosta ja vaaleanpunaiseen silkkipaperiin pakatusta sisällöstä!


 Paketin sisältä löytyi i say -intiimituotteita, josta jo osaa testailinkin.


Ensin paketista löytyi tamponeja ja intiimialueen kosteuspyyhkeitä. Tamponeista ei nyt varmaan tarvitse kauheasti tarinoida, mutta noita pyyhkeitä testailin ja ne olivat ihan hyviä. Näiden kerrotaan helpottavan kutinaa, polttavaa tunnetta ja hajua. Itse käytin näitä nyt ihan testatakseni, eikä minulla ole mitään oireita, joten niitä en osaa kommentoida, mutta ne olivat hyväntuoksuisia, pehmeitä ja puhdistivat hyvin. Kätevä ottaa laukkuun kuukautisten aikaan, kun menee jonnekin.


Seuraavaksi paketista löytyi intiimialueen pesuvaahto. Tässäkin oli ihanan raikas tuoksu ja se puhdisti hellävaraisesti. Minun täytyy kyllä tunnustaa, että olen tähän asti käyttänyt ihan suihkusaippuaa, eikä sekään ole aiheuttanut mitään ongelmia, joten... Mutta näillä alueilla pitäisi käyttää jotain vähän hellävaraisempaa, joten saatan hyvinkin jatkossa ostaa tätä, tuote oli oikein miellyttävä käytössä. Vaahdosta myös kerrotaan, että siinä on mietoja kosteuttavia ainesosia, siinä on intiimialueille sopiva pH ja että sen Cranberry-Active™ estää epäsuotuisien bakteerien ja hiivojen viihtymistä intiimialueella.


Sain myös emätininfektion kotitestin ja hoitoon tarkoitetut tabletit. Tein tuon testin, vaikka minulla ei ollut mitään oireita ja sekin sitten näytti, ettei minulla ainakaan ole bakteereja tai hiivaa. Noita tabletteja voi kuitenkin käyttää myös ennaltaehkäisevästi, en nyt sitten tiedä, käyttäisinkö ne vai säästäisinkö jonkin aikaa siltä varalta, että jotain oireita tulee.


 Sain myös virtsatieinfektion kotitestin, jonka säästän (kirjaimellisesti!) pahan päivän varalle! :)

Paketissa oli myös kosteuttava geeli. Minä nyt ehkä olen vähän huono testaaja tällaisille tuotteille, kun ei minulla ole mitään ongelmia, mutta kokeilin tätäkin ja ihan hyvältä vaikutti. Geeli ei sisällä parabeeneja eikä hormoneja ja se on vesipohjainen ja auttaa välittömästi.


Viimeisenä tuotteena paketissa oli raskauspahoinvointiin auttavat rannekkeet. Toisessa kuvassa vasemmanpuoleinen on ylösalaisin käännettynä. Minä on ole raskaana, mutta näiden luvataan auttavan myös matkapahoinvointiin, joten siihen aion näitä joskus testata. 

Näitä saa ihan apteekeista, myös verkkoapteekeissa näkyi olevan. Toivottavasti jollekin oli jotain hyötyä postauksesta! :)

tiistai 19. toukokuuta 2015

An age without a name

Tänään oli aivan ihana ilma! Jopa minä nautin keväästä, mikä on aika epätavallista! Tämä aika vuodesta on ihan mukava asuinkaupungissani, kesällä täällä on tukahduttavan kuumaa ja kosteaa ja pölyistä, mutta tänään aurinko paistoi ja tuuli ihanan raikkaasti. Aivan täydellinen sää. :) Kävelin kaupungille ja kävin vähän kaupoissa, ostin ne pohtimani leveät housutkin, jotka on nyt kai muodissa. Tai ainakin niitä näkee kaupoissa, ehkä se sitten tarkoittaa, että ne ovat muodissa. :) Nyt on muuten niin hassua, kun muotiin alkaa tulla kaikki sellainen, joka jo kerran elinaikanani on ollut muotia! Kuulemma jopa farkkupaidat ja kun sen kuulin, niin pelästyin ihan aidosti! Ihan mitä tahansa muuta, mutta ei enää farkkupaitoja! Oikeasti! :D

Henkkamaukasta ostin housut, vaikka aiemmin valitinkin heidän photoshopatuista malleistaan. Minulla tosin on niin hankala vartalonmalli, kun olen päärynänmallinen ja isommissa koissa on laitettu extra kangasta vatsan kohdalle, mikä minun päälläni näyttää aivan naurettavalta. Löysin yhdet mustat housut, jotka muuten olisi olleet todella kivat, mutta näytin ihan kengurulta. Ja sitten kokeilin raidallisia housuja ja tajusin, että leveäraitaiset housut eivät ole lihavia varten yhtään sen enempää kuin eläinprintti! Näytin ihan sirkusteltalta! Puoliksi odotin pyöräilevän karhun putkahtavan lahkeestani! Ostin sitten sellaiset musta/siniset, ne oli ihanan kevyet ja viileät päällä. :) Eikä ole tarpeen keskustella siitä, mitä muuta ostin... :) Ja lisäksi ostin kolme toppia ja myös kirpparilta pari paitaa. Kun pääsin kotiin, aloin katsoa tarkemmin sitä toista ja se oli jotain äitiysvaatemallistoa... :D No, edelleen se silti on ihanan pehmeä, joten kai sitä voi käyttää raskaatkin ettei pelkästään raskaana olevat...

Ja koska olin laiska, tulin bussilla kotiin. :) Bussissa oli pari ilmeisesti narkkaria, koska toinen heistä yritti suostutella toista myymään itselleen "subuja" ja he olivat todella sekaisin ja aloin ajatella, miten kamalaa olisi, jos olisi jokin tuollainen ongelma. Onhan minulla aika sairas suhde ruokaan, mutta elämä olisi aika erilaista, jos addiktioni kohde olisi huumeet. Tunsin varsinaista kiitollisuutta siitä, ettei minulla ole huumeongelmaa! :D

Ilmeisesti sain myös jonkinlaista työtä... Jota en kyllä edes hakenut. Se on vähän hölmöä, koska se ei liity mitenkään mihinkään, enkä tiedä, osaanko edes tehdä sitä, mutta... No, siitä saa rahaa ja jotain tekemistä. Minä siis joskus vuosia sitten asensin jollekin äidin tutulle uuden tietokoneen ja jotenkin sitten joku muukin jossain vaiheessa pyysi samaa ja sitten he aina soittivat minulle, kun jotain oli vialla. Jotenkin "maineeni" levisi ja ihan puolituntemattomatkin alkoivat pyytää minua katsomaan tietokoneitaan, kun niissä on jotain vikaa. Nämä siis ovat pääosin vanhempieni ikäisiä ihmisiä, joten tietokoneessa ei yleensä ole kerta kaikkiaan mitään vikaa, he eivät vain osaa käyttää sitä tai sitten kyse on jostain helposti korjattavasta ongelmasta. Mutta en mitenkään rahasta sitä tee, sanon aina, ettei tarvitse maksaa mitään ja osa ei sitten maksakaan, osa antaa "väkisin" rahaa ja osa ostaa vaikka joululahjan tai jotain. :) Lisäksi olen jo kauan ylläpitänyt parin yhdistyksen nettisivuja pientä palkkaa vastaan ja tämä työ olisi ilmeisesti samankaltaista, mutta vähän virallisempaa. Tai kyseessä on yksityisyrittäjä, jolla on kaikenlaista bisnestä, joille kaikille on nettisivut. En oikein saanut vielä käsitystä, mitä hän oikeastaan haluaisi minun tekevän, mutta ajattelin nyt ainakin kokeilla. Se olisi osa-aikaista ja sitä saisi tehdä ihan kotoa käsin, joten se sopisi minulle varsin hyvin. Ja eipä kai se kauhean vaikeaa voi olla, joten opin varmasti. :) Mutta kiva, että minulla on kaksi korkeakoulututkintoa, mutta ensimmäinen työtarjous vuosiin perustuu maineeseeni, jonka mukaan osaan korjata tietokoneita, joissa ei ole mitään vikaa! :D Taito kai sekin... :)

Se on vähän sama, kun äitini oudoissa lehtileikkeissä on yksi, jossa on tarjolla työpaikka alkoholistille ruumishuoneella. En tiedä, miksi alkoholismi oli ennen vaatimuksena ruumiiden kanssa työskentelyyn!

Muuten läskeistä puheenollen, ohitin tänään sellaista puomia, joka johtaa parkkipaikalle ja sehän pomppasi pystyyn minut nähdessään. Eikö ne ole säädetty aukeamaan, kun auto lähestyy?!! Voiko olla mitään masentavampaa, kuin se, että parkkipaikan puomikin vihjaa, että olen pienen henkilöauton kokoinen! Nyt ihan oikeasti lakkaan mussuttamasta kaikkea "pientä" hyvää...

Ekan kerran vuosiin olisin tänään halunnut mennä makailemaan jonnekin nurmikolle, mutta ei se oikein yksin käy. Jos makailee jossain pientareella kaverin seurassa, niin kaikki ajattelee, että vain nauttii lämmöstä ja kauniista säästä, mutta makailepa yksin jossain parkkipaikan reunalla, niin ihmiset soittaa poliisit ja ambulanssin. Ja meillä kotona kun yrittää makailla, niin koirani tulkitsee sen välittömästi leikiksi ja yritä siinä sitten rentoutua, kun 35- kiloinen labradori makaa poikittain päälläsi ja minuutin välein heittää jalkapallonsa päin naamaa.

On kyllä niin outoa, kun yhtäkkiä kaikki on ihan vihreää... Ulkona tuoksuu jo leikattu nurmikko ja linnut laulaa niin kovaa, että siihen herää joka aamu. Minä oikeastaan olen aika innoissani kesästä! Kummallista... Minusta tuntuu samalta kuin joskus kauan sitten lapsena ja nuorena, kun kevään viimeiset koulupäivät olivat käsillä ja ihana vapaus oli ihan lähellä. Taitaa sekin olla lääkityksen aikaansaannosta.

Mutta nyt menen syömään ostamani salaatin. :) 

maanantai 18. toukokuuta 2015

Kynsilakkaa koirille ja värjätty moppe

Törmäsin tänään kirpparilla värjäävään koirashampooseen! Se on ilmeisesti nyt jokin trendi, koska tehdessäni iHerb -tilausta silmiini osui kynsilakka koirille! Onko nämä jotain koiranäyttelyihin liittyviä juttuja vai ihan vain pelkkää ihmisten hulluutta?! En nyt ainakaan ihan heti ajatellut hurttaparkaa värjätä pinkiksi. :) (Tosin heti kun tuon sanoin, aloin miettiä, miten nätti hän olisikaan pinkkinä! :D) En ymmärrä edes koirien pukemista ellei kyseessä ole rotu, joka oikeasti tarvitsee lämmittävää tai suojaavaa vaatetta. Koirallani on yksi ainoa talvitakki ja vain kaikkein kylmimpinä pakkaspäivinä laitan sen hänen päälleen, muuten hän saa olla ihan oma itsensä. Ja hänhän toki onkin jo täydellinen omana itsenään. :) Värjäävä shampookin sai jäädä odottelemaan seuraavaa ostajaa. Tosin yksi kissani kerran värjäsi itsensä vihreäksi! En koskaan saanut tietää mitä hänelle oli tapahtunut, mutta jonkin aikaa hän oli vihreä, kunnes väri kului pois. :)

Koin myös muutaman tuskan hetken kosmetiikkahyllyjen edessä, nyt on ilmestynyt niin paljon kaikkea uutta! Minä vain en valitettavasti tarvitse mitään, minulla on kosmetiikkaa ihan riittämiin... Tajusin siinä palashampoon perään itkiessäni (en ole koskaan kokeillut!) että leikkauksen jälkeen taisin korvata herkut kosmetiikalla. Olenhan minä siitä aina pitänyt, mutta viime vuosina himo kosmetiikkaan on lähtenyt käsistä. Kaipaan jotain hemmottelevaa ja herkullisen tuoksuista ja kun en voi enää syödä kuten ennen, hemmottelen itseäni sitten voiteilla ja shampoilla ja uutuuksia testaamalla. Haluaisin sanoa, että pysyin lujana, mutta... tuota... Puolustuksekseni, suurin osa oli todella hyvässä tarjouksessa ja poistoissa ja käytin vähemmän rahaa kuin olisin ennen käyttänyt yhden päivän syöpöttelyyn. Ja kosmetiikka ei lihota! :)

Päätin myös tänään tieteellisen kokeen kämppikseni kanssa, valitettavasti se päättyi minun tappiooni. Päätin joulun jälkeen, että seuraan miten kauan kestää ennen kuin hän vie olohuoneen pöydälle keräämänsä mainokset ja lehdet ulos ja milloin hän viimein siivoaa sähköhellan, jonka hän oli joulun aikaan saanut sen näköiseksi kuin olisi murhannut jonkun siinä. Mainos- ja lehtikasa sortui aamulla yrittäessäni varovaisesti asettaa uudet sen päälle, joten päätin antaa periksi ja viedä ne ulos ja saman tien siivosin sähköhellankin. Kämppikseni on kyllä aivan käsittämätön ihminen... Minulla kesti varmaan kuukauden opettaa hänet käyttämään pesukonetta, hän ei vieläkään osaa vaihtaa lamppua, kerran hän soitti minulle ollessani viikonlopun kotona, koska hän ei tiennyt, mitä tehdä palovaroittimella, josta on patteri loppu, hän ei osaa käyttää ruuvimeisseliä(itse asiassa hän ei kerran edes tunnistanut ruuvimeisseliä!) ja hän välillä kysyy niin käsittämättömiä asioita, että minulla on todellisia vaikeuksia pitää ilmeeni kurissa. Tuo tyttöparka ei kyllä selviytyisi luonnossa. Hän on varmasti aivan älykäs, hän opiskelee yliopistossa, mutta hän ei osaa tehdä kerta kaikkiaan mitään. En ole elämässäni tavannut moista ihmistä! Ja toisin kuin minua, häntä ei selvästikään haittaa minkäänlainen sotku tai epäjärjestys! Ja ai niin, hän ei koskaan (koskaan!!) käytä mitään loppuun. Meillä on kokonainen kylpyhuoneen kaappi täynnä shampoo-, hoitoaine- ja suihkugeelipulloja, joissa on jäljellä ehkä yksi käyttökerta. Samoin tiskipöydän alakaapissa on vaikka kuinka monta pullonjämää tiskipesuainetta. Mikä idea siinäkin muka on?! Ja osa niistä pulloista on ihan samanlaisia, että ei hän säästä vaikka erityisen ihanan tuotteen viimeistä käyttökertaa (ja en nyt missään tapauksessa sano, että minä tekisin koskaan niin...) Hän on hiljainen ja rauhallinen, eikä  varsinaisesti häiritse minua millään tavoin, mutta hän on kyllä todella erikoinen tapaus! Hän on omituisempi kuin minä ja se on paljon sanottu! :D

Sain eilen vihdoin nukuttua ehkä 20 vaille kuusi ja aamulla oli herätys viittätoista yli seitsemän, joten olen jo ihan valmis menemään sänkyyn. Käyn suihkussa ja katson ehkä yhden jakson Fortitudea. Yritän säästellä niitä, niissä on aivan ihana tunnelma ja juonikin on mielenkiintoinen, enkä halua niiden loppuvan. :( Katsokaa, jos ette ole katsoneet, koko sarja on Yle Areenassa. 

Mutta nyt sinne suihkuun, niin pääsen aikaisin nukkumaan! Hauskaa viikkoa! :)

lauantai 16. toukokuuta 2015

Pientä laskua...

...mutta metodia ei voi suositella kenellekään. Tein äitienpäivänä raparperipiirakkaa ja siinä raparpereja pilkkoessani kai söinkin niitä aika tavalla. Sain tietysti vatsani ihan hirveän kipeäksi, mutta sen sijaan, että kipu olisi mennyt ohitse, seuraavat päivät vatsani oli kosketusarka. Se oli ihan uudelaista kipua; minusta tuntui kuin olisin syönyt jotain syövyttävää, jonka jälkeen suolistoni olisi täytetty räjähtämispisteeseen saakka lasinsirpaleilla ja kipu oli ihan hirveä. Olin ihan ok, kun makasin paikallani liikahtamatta, mutta pienikin liike sattui aivan hirveästi. No, keskiviikkona vihdoin voin paremmin, eikä vatsaan enää sattunut kovin paljoa. Tai ei olisi sattunut ellen olisi ollut tarpeeksi tyhmä syödäkseni kokonaisen ison paprikan. Ja sama alkoi alusta. Tässä kohtaa minun pitäisi varmaan sanoa, että opinpa ainakin läksyni raakojen kasvisten suhteen, mutta ei, en oppinut! Eilen illalla nimittäin söin useamman tomaatin ja jälleen kerran sain vatsani kipeäksi. Tosin puolustuksekseni pitää sanoa, että tomaatit eivät ole koskaan ennen aiheuttaneet kipua. No, nyt olen tänään syönyt vain hiukan maitoa ja rahkaa ja olo on toistaiseksi ihan hyvä. Mutta luulen, että nyt vihdoin opin lopullisesti, että en voi syödä raakoja kasviksia. 

Muuten minulle ei siis ole tapahtunut oikein mitään, olen ollut niin huonovointinen, etten ole tehnytkään paljoa mitään. Nyt kuitenkin aion mennä saunaan, tällä hetkellä on ihan hyvä olokin. 

Ihan käsittämätöntä, että on jo toukokuun puoliväli! Minusta joulukin oli ihan juuri! Otin tänään vasta jouluvalotkin pois huoneeni ikkunasta! :) Mutta kohta ollaan jo lähempänä seuraavaa kuin edellistä!

Hyvää viikonloppua! :)

tiistai 5. toukokuuta 2015

Haaste?

Olen siivoillut tietokonettani ja muun muassa poistanut vanhoja tiedostoja. Näiden kysymyksien alkuperästä minulla ei enää ole aavistustakaan, mutta vastailenpa niihin nyt, niin saan ne pois konettani hidastamasta. :)

01. Miten menee? Ihan ok. Kevät ei ole minun juttuni, mutta on mennyt pahemminkin. :)

02. Miten juot kahvisi? Laitan sinne kaakaota ja maitoa sekaan. Ja juomani kahvikin on yleensä aika laihaa. Joskus juon ihan mustana. Ja olen myös Nescafen -kahvijuomien suurkuluttaja, erityisesti niiden kylmien. Ja Starbucksin Seattle Latteja kuluu myös välillä vähän liikaakin. :/

03. Mitä lajia haluaisit harrastaa, mutta et voi? Haluaisin matkustella, mutta rahat ei riitä. Se ei kyllä ole mikään laji... No, haluaisin pystyä taas uimaan ja olenkin kovasti yrittänyt henkisesti tsempata itseäni ajatukseen muiden edessä esiintymisestä vähissä vaatteissa.

04. Minkä värinen possu olisit, jos olisi pakko? Pinkki tietysti! :)

05. Onko sinulla koskaan ollut salaista ihailijaa? Ei ole.


06. Oletko koskaan käynyt naku-uinnilla? Missä? Toki, monessakin paikassa. 

07. Oletko koskaan itkenyt katsoessasi elokuvaa? Jos, niin mikä elokuva oli kyseessä? Varmaankin, mutta... En nyt kyllä muista nimeltä mitään. Mutta minkäänlaista eläimiin kohdistuvaa julmuutta, näyteltyäkään, en kestä katsoa.


08. Mikä on lempielokuvasi? Tykkään yleisesti ottaen enemmän tv-sarjoista, enkä leffoistakaan osaa sanoa ihan parasta. No, katsoin taannoin Dorian Grayn ja tykkäsin todella paljon! Tykkäsin aikanaan kirjastakin ja minusta elokuva oli todella hyvin tehty, en pettynyt mihinkään kohtaan, juonta ei ollut muutettu liikaa, mutta päähenkilö oli jopa kiinnostavampi kuin kirjassa ja myös lopetus (mikä kirjassa on ihan älytön) oli paljon parempi, vaikka melko uskollinen kirjalle sekin. Kannattaa sekä lukea ja katsoa! 

09. Mitä alkoholipitoista juomaa joit viimeksi? Ostin ennen joulua Lidlistä jonkin joulusiideripullon ihan vain koska se oli niin nätti! Se oli maultaankin ihan ok.  

10. Olisiko elämäsi erilaista ilman alkoholia? Vähän, että miltä kannalta tähän vastaa... Itsehän en juo, mutta sukuani vaivaavan alkoholismin takia elämä olisi hyvinkin erilaista, jos alkoholia ei olisi olemassa. 

11. Tiedätkö miten alkoholia kuuluu käyttää? Desinfiointiin? 

12. Oletko koskaan lentänyt ulos baarista? Kyllä, mutta ei ollut minun syyni. 

13. Milloin olet seuraavan kerran humalassa? Uskoakseni en koskaan.

14. Paidan väri, joka nyt on päälläsi? Valkoinen.


15. Ketä halasit viimeksi? Hmmm... Ei aavistustakaan... Aloin nyt miettiä, että olenkohan halannut ketään omien yo-juhlieni jälkeen, joista on 16 vuotta... En varmaankaan. 

16. Oletko pilkunviilaaja? Joissain asioissa. Olen tarkka siivouksen ja järjestyksen suhteen, olen myös vähän kielinatsi.

17. Millainen olet liikenteessä? Hengenvaarallinen. 

18. Minkä merkkistä autoa ajoit viimeksi? Toyotaa. 

19. Oletko kolaroinut autoa? En. 

20. Oletko koskaan saanut 10 todistukseen? Jos olet, mistä aineista? No ala-asteella nyt varmaan kaikki saa, mutta minulla oli ainakin matematiikka 10 lukioon saakka, jossa sitten putosin kärryiltä kokonaan. Yksittäisistä kursseista sain lukiossakin kymppejä, mutta luulen, että päästötodistuksessa minulla oli 10 vain äidinkielestä ja englannista... Ja ehkä maantiedosta?

21. Minne avainnippusi avaimilla pääsee? Minulla on vain yksi aivan, oman asuntoni avain, jolla aukeaa myös rappukäytävät ja varastot sun muut. Vanhempieni kodin avain on piilotettuna, jos sitä tarvitsen. 

22. Milloin viimeksi söit lääkkeen? Illalla, otan ahdistuslääkkeeni ja melatoniinin aina yhdeksältä. Eikun aamuisin otan Somac:in, sen siis joskus seitsemän aikaan, nukuin huonosti ja heräsin aikaisin. 

23. Stressaatko? En ole ihan varma, tiedänkö, mitä stressi on. Ahdistun kyllä, mutta en osaa sanoa, että stressaanko. 

24. Ärsyttävin tapa herätä? Sellainen, että on pakko nousta heti. Tykkään lojua sängyssä ja laitan aina kellon soittamaan niin, että saan torkkua ainakin tunnin ennen kuin nousen ylös.


25. Tunnetko henkilöä, josta olet pitkään yrittänyt päästä väkisin irti, mutta hän ei vain tajua? En. 

26. Mikä olisi todennäköisin syy siihen, että olet jäänyt auton alle? On suorastaan ihme, etten ole jäänyt auton alle, koska haahuilen ympäriinsä sivuilleni katsomatta omissa ajatuksissani... 

27. Mitä teit ennen näihin kysymyksiin vastaamista? Puhuin äidin kanssa puhelimessa.


28. Viimeisin asia, jonka joku sinulle osti? Äiti toi minulle tuliaisia lomaltaan. :)

29. Erikoisin paikka, jossa olet nukkunut? Erinäisillä lattioilla on tullut nukuttua, mutta en ole nukkunut missään kovin erikoisessa paikassa. Eikun hei, kanala! 

30. Eksoottisin eläin, jota olet koskenut? Kaverilla oli joskus nuorena kaikenlaisia liskoja.


31. Millainen riitelijä olet? Äkkipikainen ja ilkeä narttu, joka sanoo hirveitä asioita ja katuu niitä jälkeenpäin. 

32. Mikä auttaa sinua selviytymään mahdollisista suruista? Aika. 

33. Millaista insidehuumoria sinulla on ystäviesi kanssa? -


34. Oletko koskaan seurustellut saman henkilön kanssa kahdesti? En edes yhdesti. :)

35. Onko sinulla joitain outoja pelkoja? Mitä? Pelkään käärmeitä, myös käärmeiden kuvia ja ajatusta siitä, että jossain on käärme. Itse asiassa paljon enemmän kuin ihan sitä oikeaa käärmettä.

36. Mitä olet halunnut mutta et ole saanut? No niitä lapsia ja omaa perhettä. 

37. Mitä laittaisit jäätelöannoksen päälle? En mitään, tykkään syödä jätskin ihan sellaisenaan.


38. Entä pizzan päälle? Paprikaa, punasipulia ja mozzarellaa.


39. Oletko koskaan haaveillut tietystä talosta? Haaveilen vanhanaikaisesta hirsitalosta. 

40. Koska viimeksi puhuit englantia? Sukuuni on naitu näitä ulkomaaneläviä useampiakin, joten pari viikkoa sitten, kai. 

41. Pahin haava/murtuma tms., mikä sinulla on ollut? Sain kerran aaltopellin reunasta niin syvän haavan, että luu näkyi.


42. Millaisesta mukista joit viimeksi jotain? Mitä joit? Kahvia ikiomasta jänömukistani. (Olenko edes kertonut teille rakkaasta jänömukistani?) :)

Pahinta seuraavissa asioissa on..?


Nimessäni: Vihaan nimeäni!! Se kuulostaa typerältä, joten aina (AINA!) kun sanon nimeni, ihmiset reagoivat siihen. 

Työssäni: Ei mikään, kun ei ole töitä. :(

Lemmikeissäni: Se, että heistä joutuu jonain päivänä luopumaan. 

Kotikaupungissani: Kuten on varmaan käynyt selväksi, en pidä asuinkaupungistani. Eniten siksi, että täällä on niin rumaa! 70-luvulla tosiaan rakennettiin kammottavia taloja! 

Naapureissani: Tiedän naapureistani vain sen, että heillä on outo musiikkimaku ja he harrastavat jonkinlaista nikkarointia. Äänet siis. 

Kesässä: Käärmeet. :/


En nyt edes tiedä, onko tämä ollut jonkinlainen haaste, mutta varmaankin, joten saa ottaa ja tehdä, jos tykkää. :)

Orava ja minä :)

Juttelin tänään pitkän aikaa oravan kanssa. Se oli ihan kesy, ilmeisesti kaupungissa tottunut ihmisiin. Oli puussa niin lähellä, että olisin voinut silittää, mutta en halunnut järkyttää kurrea. Yritin laukustani kaivella jotain hänelle annettavaa, mutta ei ollut kuin purkkaa ja olen melko varma, ettei purkka ole hyväksi oraville. :)

Jossain entisessä asunnossani ikkunani alla olevassa puussa asui orava ja tarjoilin hänelle joka aamu kaurapuuroa ja keitin toisinaan perunoitakin ja ostin hänelle pähkinöitä. Hän odotti ikkunalaudalla aamuisin ja oli ihan kesy hänkin. Tunsin muutettuani pitkään syyllisyyttä, toivottovasti seuraavakin asukas tarjoili oravalle jotakin. 

Olen kyllä kuullut, että oravat on ilkeitä eläimiä, että ne tuhoaa pikkulintujen pesät ja käy ihmistenkin kimppuun. En tiedä, onko se totta, mutta nättejä ne ovat joka tapauksessa. Tässä asuinalueellani niitä tuntuisi olevan aika paljon tai ainakin heitä näkee melkein aina, kun menee ulos. Meillä kotona taas en muista, milloin olisin viimeksi nähnyt oravan. Voi kyllä johtua siitäkin, että meillä on vapaana olevia eläimiä. 

Ulkona on jo ihan vihreää, puissa on lehdet ja nurmikko pitää varmaan kohta leikata meillä kotonakin, jossa kevät on aina myöhässä. Olen ollut ihan hirveän levoton ja minulla on pahimmat allergiaoireet vuosiin, mutta muuten olen ihan positiivisella mielellä kevään suhteen ja kesää suorastaan odotan! Toivottavasti on lämmin kesä, mutta myös ihania ukkosia ja rankkasateita, ne ovat silti lemppareitani! Sateen tuoksu ja ääni ovat parhaita asioita kesässä. 

Selvisin muuten kokonaisesta kalenterikuukaudestakin ilman yhtä ainoaa kosmetiikkaostosta, olen oikeastaan aika ylpeä itsestäni... :D Nyt yritän olla ostamatta niin kauan kuin voin ja senkin jälkeen vain tarpeellisen. No, ainakin toistaiseksi. Olen oikeiden hankintojen sijaan tehnyt toivelistoja eri verkkokauppoihin ja osassa ollaan jo kolminumeroisissa luvuissa... :D Mutta sitten kun joskus ostan jotain, ostan vain muutaman tuotteen, jonka haluan eniten. Ja väijyn tarjouksia ja alekoodeja, jotta saan ne mahdollisimman halvalla. Oikeastaan olen aika innostunutkin kosmetiikkalakostani, on mukavaa, kun vaihteeksi jää vähän enemmän rahaa säästöön. Josta osan käytän kyllä sitten viimeistään ennen joulua ihan hyvällä omallatunnolla. Mutta toistaiseksi yritän vain ostaa välttämättömän. 

Mutta nyt suihkuun. Olin lenkillä talvitakki päällä ja se oli kieltämättä hiukan liikaa... :) 

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Hulluutta

Minun on monta kertaa pitänyt kirjoittaa jotain masennuksestani ja mielenterveysongelmistani, mutta aihe on vaikeana aiheena jäänyt. Pitkään luulin, että olen vain onneton; olenhan yksinäinen ja perheetön, enkä oikein edes tiennyt, miten voisi tietää, onko masentunut vai ei. Tein muutaman testin netissä, mutta huippupisteet saatuanikin minusta tuntui, että ehkä vastasin kysymyksiin jotenkin väärin. Kirjoitin kerran jonkinlaiseen netin tukipalveluun, jossa kuvailin elämääni ja elämäntilannettani ja tuntemuksiani, kerroin kaiken ja toivoin, että saisin jonkinlaista selkeyttä omaan tilanteeseeni. Parin viikon odottelun jälkeen sain vastaukseksi yhden lauseen: "Ei sinulla minusta suuria ongelmia ole.". Sen jälkeen tunsin suunnatonta häpeää, että olin valittanut turhasta, että olin tuhlannut jonkun aikaa ja olin vakuuttunut, että en ole masentunut, olen vain onneton.

Näin jälkeenpäin ajatellen, taisin masentua jo lukion viimeisenä vuonna. Menetin kiinnostukseni kaikkeen, mutta silloin minusta vain tuntui, että kyllästyin kaikkeen. Minulla oli lukion viimeisellä enää ihan muutama kurssi suorittamatta, joten en ollut koululla täysiä päiviä. En halunnut enää mennä kavereiden kanssa ulos, en halunnut tehdä mitään. En tiedä miksi. Näin jälkeenpäin ajatellen, minulla on jotenkin huonot muistot lukion viimeisestä vuodesta, ei siksi, että se olisi oikeasti ollut erilainen kuin kaksi aiempaa, mutta minä olin erilainen. Se on outoa, koska asiat muuttuivat paremmiksi. Äitini lakkasi juomasta, kun olin 17, lukiossa haukkuminen oli paljon vähäisempää kuin yläasteella. Kaiken olisi pitänyt olla paremmin kuin aiemmin, mutta ei ollut. En oikein tiedä, mitä minulle tapahtui.

Lukion jälkeinen kesä oli vaikea ja silloin mainitsinkin äidilleni, että ehkä minun pitäisi mennä lääkäriin. Hän sanoi, etten voi, koska saisin hullun leiman otsaani lopuksi elämääni, joten se jäi. Lukion jälkeisenä kesänä myös vaihdoin työpaikkaa ja vaikka uudessa työpaikassa oli ihan mukavaa ja minua kohtaan oltiin ystävällisiä, minusta alkoi tuntua, että olen tyhmä ja ärsyttävä, enkä osaa tehdä mitään. Kotiin päästyäni murehdin koko illan ja yön kaikkea typerää, mitä olin päivällä sanonut ja miten se, ettei pomo sanonut mitään tekemästäni työstä, varmasti tarkoitti, että olen ihan surkea. Olin aina tuntenut itseni huonommaksi kuin muut ihmiset, mutta tuon vuoden aikana sekin sai ihan uudet mittasuhteet. En enää pystynyt avaamaan suutani ilman, että olisin tuntenut itseni idiootiksi ja normaali keskustelu muuttui vaikeaksi.

Ahdistus tuli mukaan kuvaan ehkä kymmenisen vuotta sitten, aluksi vain satunnaisena. En oikein tiennyt mitä ajatella. Ensimmäisen ahdistuneen yöni vietin kävellen ympyrää huoneeni lattialla, en pystynyt rauhoittumaan, enkä tiennyt, mitä minulle oli tapahtumassa.  Se oli ja on hirveä tunne. Tuon ensimmäisen kerran jälkeen se oli mukana elämässäni satunnaisesti, aina öisin. Vähitellen niin alkoi käydä yhä useammin ja lopulta ahdistus hiipi päiviinikin. Se on kauhein tunne, minkä tiedän. Tuntuu kuin mikään ei voisi enää koskaan järjestyä, kuin tulevaisuudessa olisi odottamassa vain hirveitä kärsimyksiä. Se on kuin kauhuelokuva, joka pyörii päässä ja saa sydämen hakkaamaan ja ihon särkemään ja sitä ei saa loppumaan. Minusta toisinaan tuntui, ettei ikinä enää ole aamu, että se kauhea olo ei koskaan pääty. Ainoa syy, miksi en tappanut itseäni, oli vanhempani, en ainoana lapsena voinut tehdä heille niin. Mutta en halunnut elää ja joskus jouduin vain tarrautumaan jokaiseen yksittäiseen sekuntiin, koska sen enempään en pystynyt, sen enempään minulla ei ollut voimia. Oli todella vaikea siinä samalla yrittää elää normaalia elämää, koska kaikki energiani meni selviytymiseen. Pahimpina aikoina myös unettomuus vaikeutti elämääni ja se oli hirveää.

Mutta edelleenkään en ollut sitä mieltä, että olen masentunut. En koskaan ollut poissa töistä masennukseni takia, koska se tuntui pakolliselta, mutta opiskelu oli vaikeaa sen takia. Minut pelasti vain se, että opiskelu on minulle luonnostaan helppoa. En tiedä, onko tämä samoin muilla masentuneilla, mutta kun elämä jo itsessään on aivan hirveää, on todella vaikeaa pakottaa itseään tekemään asioita, jotka eivät ole mukavia. Ja ne asiat myös masennuksen takia tuntuvat miljoona kertaa vaikeammilta, kuin ne oikeasti ovatkaan. Itseni pakottaminen asioihin on ehdottomasti ollut vaikein käytännönasia masennuksessa. Jo se, että pakottaa itsensä aamulla ylös sängystä, on todellinen haaste. Ja joudun myöntämään, että yrittäessäni pakottaa itseäni, olen usein kärsinyt tappion.

Tiedän, että se kuulostaa älyttömältä...  Jos sanoisin, etten voinut tehdä jotain, koska minulla oli korkea kuume ja jalka poikki, niin siinä ei olisi mitään ihmeteltävää. Mutta, etten voi tehdä jotakin, koska olen masentunut?!! Se on aivan hullua! Omastakin mielestäni! Paitsi, että se on totta. Minussa ei ole fyysisesti mitään vikaa, mutta jotkut ihan tavallisetkin asiat tuntuvat niin ylivoimaisilta, että minusta tuntuu, etten pysty, ettei kannata edes yrittää, koska en pysty. Joskus en pysty pakottamaan itseäni, aivojeni antama käsky ei vain muutu toiminnaksi. Voin maata aamulla sängyssä ja käskeä itseäni nousemaan ylös, mutta sitä ei vain tapahdu. Makaan paikoillani hokemassa itselleni, että nouse ylös, mutta en nouse. Haluan, mutta käsky ei muutu toiminnaksi. Masentuneille yleensä sanotaan, että "ota vain itseäsi niskasta kiinni!", mutta se ei tosiaan ole niin helppoa, kuin luulisi.

Olen käyttänyt tätä esimerkkiä aiemminkin, mutta en enää lainaa kirjoja asuinkaupunkini kirjastosta, koska en saa niitä palautettua. Pystyn näkemään kirjaston ikkunastani, mutta koska se ei ole minkään kulkureittini varrella, minun pitäisi lähteä sinne erikseen ja se on osoittautunut hyvin vaikeaksi tehtäväksi. Ja se on ihan hullua omastakin mielestäni! Mutta silti sekin on myös totta.

Ongelmia on aiheuttanut sekin, etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi pystyä tekemään... Esimerkiksi opiskellessani ensimmäistä vuotta yliopistossa, minulla oli joka päivä luentoja kahdeksasta kuuteen, osittain päällekkäinkin ja lisäksi kahtena iltana viikossa kuudesta kahdeksaan avoimen kautta. En selviytynyt kaikista kursseistani ja tunsin oloni sen takia ihan hirveäksi luuseriksi. Mutta minusta tuntui, että koska minulla ei ole perhettä eikä ystäviä, minun pitäisi pystyä sitten tekemään koulussa paljon enemmän, että muu olisi vain laiskuutta. Minä en edes tiedä, mikä olisi normaalia. Ja kun en pysty tekemään jotain, se aiheuttaa minulle ihan hirveän tunteen, syyllisyyttä ja arvottomuutta ja häpeää. En ole koskaan tiennyt, vaadinko itseltäni liikaa vai päästänkö itseni liian helpolla.

Nyt minusta tuntuu niin oudolta, miten helppoja asiat joskus oli! Niitä vain teki, eikä sitä edes ajatellut sen kummemmin. Ne tulivat tehdyksi jotenkin ihan itsekseen tai ainakin siltä se minusta nyt tuntuu, koska niihin ei liittynyt sen kummempaa ahdistusta. Olen yrittänyt miettiä, että miltä se tuntui, mutta koska en silloin kiinnittänyt siihen huomiota, en enää tiedä... Kerran halusin työpaikan yhden kaverini työnantajalta. Näin hänet yhtenä päivänä kaupan parkkipaikalla, joten kävelin hänen luokseen, esittelin itseni ja pyysin töitä. Hän sanoi ei, mutta kun pääsin kotiin, hän oli jo soittanut ja olin töissä vielä samana iltana. Ajatus siitä, että kykenisin nykyään tekemään jotain sellaista, on aivan naurettava! Pystyn lähettämään hakemuksia netin kautta, todellisen stressaamisen ja itseni tsemppaamisen jälkeen saatan pystyä joskus jopa soittamaan, mutta en ikinä pystyisi mihinkään tuollaiseen. Mutta silloin en edes ajatellut sitä.

Ja kaikki pienetkin asiat aiheuttavat välillä suunnatonta ahdistusta. Minulla oli ajanjakso, jolloin minua ahdisti posti. Jo aamulla aloin levottomana katsoa kelloa, koska tiesin, mihin aikaan posti tulee. Ja se tunne, kun kuulin postiluukun kolahtavan...! Sydän hakkasi, hikoilin ja minua sattui joka paikkaan. Hitaasti hiivin ovelle ja yritin jo kaukaa nähdä, onko siellä mitään minulle. En edes tiedä, mitä minä odotin, ei minulle pahemmin edes tule postia! Eikä sieltä koskaan tullut mitään kamalaa, joten en tiedä, mistä tuokin pelko oli lähtöisin. Ja pahinta on se, että kun jokin asia ahdistaa ja se aiheuttaa nuo kaikki fyysiset oireet, sillä sekunnilla, kun antaa itselleen luvan luovuttaa, tulee parempi olo. Kun antaa itselleen luvan siirtää jotain huomiseen tai seuraavaan viikkoon, fyysiset oireet helpottaa ihan heti. Saa välittömän palkinnon siitä, että tekee jotain väärää. Mutta samalla se hoitamaton asia jää väijymään jonnekin mielen perukoille muiden hoitamattomien asioiden kanssa ja hyökkää kimppuun yöllä. Ja silloin vannoo itselleen, että hoitaa sen heti aamulla, että ei se voi olla niin kamalaa, kuin miltä se mielikuvissa tuntuu. Mutta silti, kun aamulla yrittää aloittaa, sydän alkaa hakata, ihoon sattua ja tulee kuuma. Ja annan periksi. Ja ne asiat voi olla ihan typeriä, en puhu nyt välttämättä edes mistään oikeasti ahdistavista asioista! Järjelläni minä tiedän sen, mutta silti se niihin liittyvä tunne, sekä fyysinen että henkinen, on jotain aivan hirvittävää!

Tämän suhteen olen usein miettinyt, että olenko minä vain laiska? Mistä sen tietää? Koska minä olen perusluonteeltani laiska ja olen mukavuudenhaluinen ja nautinnonhaluinen ja itsekurini on olematon. Sama ongelma minulla on aina ollut laihduttamisen kanssa. Haluan laihtua, mutta haluan myös herkkuja. Laihtuakseen pitää tehdä työtä kuukausia ja palkintokin odottaa siellä kuukausien päässä. Herkkuja saa Siwasta viidessä minuutissa.  Minulla ei ole kykyä valita sitä kuukausien päässä odottavaa palkintoa.

Se on ihan hirveän lapsekasta toimintaa, lapsi haluaa kaiken nyt heti, eikä ole valmis odottamaan tai tekemään työtä sen eteen. Mutta osa ongelmaa on sekin, että minusta kaikki hyvä tuntuu aina mahdottomalta, joltain, mitä en kuitenkaan voisi saada. En koskaan pystynyt uskomaan, että voisin laihtua, en vieläkään. Tämä tuntuu jotenkin väliaikaiselta. Minun päässäni pyörii aina se pahin mahdollinen lopputulos ja olen aina vilpittömästi yllättynyt, jos jokin järjestyy tai menee ihan hyvin. Ihan sama, mitä tulevaisuuden tapahtumaa yritän kuvitella, aina näen niin monta tapaa, jolla se voi mennä pieleen, etten enää pysty näkemään sitä vaihtoehtoa, että kaikki menisi ihan hyvin. Joskus kaikki tuntuu vain kamalalta ja pelottavalta. On vaikea yrittää tehdä jotain, kun on aivan vakuuttunut, että se tulee olemaan kamalaa. Ja on vaikea elää, kun on aivan vakuuttunut, että aivan kaikki tulee olemaan kamalaa.

Olen monta kertaa miettinyt, että miten olisin kokenut sen, jos olisin tehnyt jotain oikeasti kamalaa ja olisin joutunut elämään sen kanssa, koska tunnen aivan hirvittävää syyllisyyttä kaikesta. Mukaan lukien ajatuksistani. Ja minusta aina tuntuu, että teen jotain väärin, sanon vääriä asioita tai jätän asioita sanomatta, en reagoi oikealla tavalla... Minusta aina tuntuu, että ihmiset odottavat minulta jotakin, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä se on ja epäonnistun yrittäessäni tehdä niin. Minusta tuntuu niin jopa eläinten kanssa. Meillä kotona on kolme kissaa ja minulla on yksi koira. Neljä eläintä, kaksi kättä. Voitte kuvitella sitä syyllisyyden määrää.

Koen sitä joskus täällä blogissanikin. Näen, että joku odottaa tietynlaista vastausta kommenttiinsa, mutta minä en osaa antaa sitä, en tiedä, mikä se oikea vastaus on.

Ja minä tiedän, että kaikki nämä tuntemukseni ovat ihan hulluja. Mutta kun sillä tiedolla ei ole kerta kaikkiaan mitään vaikutusta tunteisiini. Eikä ole mitään merkitystä, mitä yritän tehdä kaikkein pahimman ahdistuksen alkaessa, mikään ei auta. Se on vain kestettävä, kunnes se on ohi. Ja se voi tulla ihan tyhjästä, kuten viime jouluna. Kaikki oli hyvin, oli joulutunnelmaa, eikä minulla ollut mitään hätää. Mutta silti, minulla oli aivan hirveä olo. En tiedä miksi.

Vasta lääkityksen aloitettuani olen vähitellen alkanut ymmärtää, mitkä asiat kuuluu luonteeseeni ja mitkä ovat sairauden aikaansaamia. Se on ollut mielenkiintoista, koska jotkut asiat ovat olleet yllätys. Yleensä se, että taidan olla oikeasti sairas, oli jossain määrin yllätys. Olen nyt kohta ollut kaksi vuotta tällä lääkityksellä ja se tekee jotakin. En ole täysin varma, mitä, mutta jotain tapahtuu. Minulla on ajoittain hassu tunne siitä, että jokin aivoissani paranee. Lääkitys ei tee minusta normaalia, mutta se tekee minusta toimintakykyisen. Se ei poista ahdistusta, mutta se lievittää sitä sen verran, että tiedän aamun taas koittavan ja tiedän, että jos lainaan kirjan kirjastosta, todennäköisesti saan sen palautettua. No, luulisin niin, en ole vielä uskaltautunut kokeilemaan.  Lääkitys auttaa minua selviytymään arjesta ja se poistaa pahimman terän ahdistukselta. Minä en enää kaikkien näiden vuosien jälkeen tiedä, mikä on normaali, mutta pahimmat oireet uskoakseni pysyvät kurissa. Se on outoakin, koska minä en uskonut lääkkeiden auttavan yhtään. Ei siis ainakaan ole kyse placebo -vaikutuksesta.  

Jo vuosia olen ajatellut tappavani itseni välittömästi, kun se vanhemmistani, joka elää pidempään, kuolee. Nyt minussa on herännyt jokin pieni osa, joka haluaisi elää vielä senkin jälkeen. En tiedä, miten se olisi mahdollista, koska en kestä elämää yksin, enkä näe siinä mitään järkeäkään, mutta jokin minussa haluaisi elää. Toisaalta myös tiedän, että ainoa keino, millä pystyisin siihen, olisi hankkia lapsi ja se on ihan hirveä ajatus. Lapsen hankkiminen on toki aina itsekästä, mutta minun tilanteessani itsekkyys ei riitä alkuunkaan kuvailemaan ongelmaa. Silti huomaan yhä useammin pohtivani sitä ja miettiväni sitä. No, siitä aiheesta voin kirjoittaa joskus toisen kerran, tällä kertaa aiheena on masennus.

Joskus mielenterveysongelmilla oli minulle aivan valtava stigma. Kun hakeuduin lihavuusleikkaukseen, papereissani luki "ei psyykenongelmia" ja sillä oli minulle valtavan suuri merkitys. Tottahan se ei ollut, mutta ne sanat olivat minulle tärkeät. Nyt se stigma on vähentynyt merkittävästi, mutta kyllä sillä edelleen on merkitystä. Viimeksi hammastarkastuksessa minulta kysyttiin käyttämästäni lääkityksestä ja minusta oli todella nöyryyttävää kertoa, että minulla on mielenterveyslääkitys. Mutta totuus on, että minä olen mielisairas. Eikö ole kauhea sana?! Se tuntuu minusta vähän siltä kuuluisalta viimeiseltä niitiltä. Ulkonäössäni ei ole kehumista ja en ole hyvä oikein missään ja kaiken huipuksi olen mielisairas. (Kun puhutte aina välillä, että minun pitäisi hakea seuraa netistä, niin huomannette, mikä olisi ongelma ilmoituksen kirjoittamisen suhteen... :D). En ole vielä joutunut lääkäriin muusta syystä, joten en tiedä, tuleeko lääkityksestäni asia, joka nousee aina esille tai suhtaudutaanko minuun sen takia eri tavalla. Oikeassa elämässä en ole kertonut kenellekään, enkä koskaan aio kertoakaan. Suvussani on sairaanhoitajia, mutta en tiedä, miten helposti he pystyvät saamaan tietoa minusta. Mutta jos suvussani jo tiedetään, kukaan ei ole sanonut minulle mitään. Toisaalta, oli sitten lääkitystä tai ei, ihan yhtä hullu minä olen. Tai no, ilman lääkitystä vielä hullumpi. Ja ne pahimmat ajat olivat niin kauheat, etten kestä niitä enää.

Huomasin monta kertaa tätä kirjoittaessani toistavani sanat "en tiedä miksi". Kai ne asiat sitten ovat sairaudesta johtuvia, eikä niille ole muuta selitystä. Nyt minulla on taas meneillään vaikea jakso, tyypillisiä kevätoireita. Valoa ja levottomuutta ja ahdistusta. Tiedän kokemuksesta, että se helpottaa viimeistään juhannuksen aikaan, joten yritän vain kestää.

Ihmisillä on tiettyjä mielikuvia mielisairaista ihmisistä, en tiedä, vastaanko minä niitä mielikuvia. Masennus on yleisempää naisilla, joten se sopii minuun. Se yhdistetään myös vahvasti yksinäisyyteen, mikä myös sopii minuun. Tietysti mielisairauksiakin on erilaisia; en kuvittele olevani postilaatikko, enkä kuule ääniä päässäni, olen vain masentunut. Ja tilastojen mukaan en tosiaan ole yksin! Voisin vaikka vannoa, että J.K Rowling on jossain elämänvaiheessaan ollut masentunut ja ahdistunut, muuten hän ei osaisi kuvailla ankeuttajia niin hyvin!

Silti edelleen mietin, että keksinkö minä vain tekosyitä? Eihän nyt oikeasti jokin masennus voi aiheuttaa kaikkea tällaista... Ehkä minä tosiaan olen vain laiska. En rehellisesti sanoen tiedä.  
En tiedä, pitäisikö minulla olla jotain viisauden sanoja tai vinkkejä muille masentuneille... En edelleenkään voi tuntemuksilleni mitään, joudun vain odottamaan, että ne menevät itsekseen ohi. Minua on auttanut lääkitys, sekä ahdistukseen että nukkumiseen ja rutiinit. Jos on joku tietty kellonaika, jolloin on päättänyt hoitaa jonkin asian ja sitä toistaa mielessään koko päivän, sen saa todennäköisemmin hoidettua. Tai ainakin tuntee entistä enemmän syyllisyyttä, jos ei saa! Ja koska yöt on pahimpia, kannattaa tehdä kaikki mahdollinen, että saa nukuttua, koska silloin niitä ei joudu elämään. En enää osaa kuvitella, millaista olisi olla normaali, mutta toivon, että pahin ahdistus pysyisi poissa ja olisin toimintakykyinen.

Minulla oli tarkoitus saada aikaan vähän hallitumpi kirjoitus, mutta päädyin vain kirjoittamaan ja olen liian väsynyt alkaakseni korjaamaan tätä, joten saa luvan kelvata. :)