sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Hulluutta

Minun on monta kertaa pitänyt kirjoittaa jotain masennuksestani ja mielenterveysongelmistani, mutta aihe on vaikeana aiheena jäänyt. Pitkään luulin, että olen vain onneton; olenhan yksinäinen ja perheetön, enkä oikein edes tiennyt, miten voisi tietää, onko masentunut vai ei. Tein muutaman testin netissä, mutta huippupisteet saatuanikin minusta tuntui, että ehkä vastasin kysymyksiin jotenkin väärin. Kirjoitin kerran jonkinlaiseen netin tukipalveluun, jossa kuvailin elämääni ja elämäntilannettani ja tuntemuksiani, kerroin kaiken ja toivoin, että saisin jonkinlaista selkeyttä omaan tilanteeseeni. Parin viikon odottelun jälkeen sain vastaukseksi yhden lauseen: "Ei sinulla minusta suuria ongelmia ole.". Sen jälkeen tunsin suunnatonta häpeää, että olin valittanut turhasta, että olin tuhlannut jonkun aikaa ja olin vakuuttunut, että en ole masentunut, olen vain onneton.

Näin jälkeenpäin ajatellen, taisin masentua jo lukion viimeisenä vuonna. Menetin kiinnostukseni kaikkeen, mutta silloin minusta vain tuntui, että kyllästyin kaikkeen. Minulla oli lukion viimeisellä enää ihan muutama kurssi suorittamatta, joten en ollut koululla täysiä päiviä. En halunnut enää mennä kavereiden kanssa ulos, en halunnut tehdä mitään. En tiedä miksi. Näin jälkeenpäin ajatellen, minulla on jotenkin huonot muistot lukion viimeisestä vuodesta, ei siksi, että se olisi oikeasti ollut erilainen kuin kaksi aiempaa, mutta minä olin erilainen. Se on outoa, koska asiat muuttuivat paremmiksi. Äitini lakkasi juomasta, kun olin 17, lukiossa haukkuminen oli paljon vähäisempää kuin yläasteella. Kaiken olisi pitänyt olla paremmin kuin aiemmin, mutta ei ollut. En oikein tiedä, mitä minulle tapahtui.

Lukion jälkeinen kesä oli vaikea ja silloin mainitsinkin äidilleni, että ehkä minun pitäisi mennä lääkäriin. Hän sanoi, etten voi, koska saisin hullun leiman otsaani lopuksi elämääni, joten se jäi. Lukion jälkeisenä kesänä myös vaihdoin työpaikkaa ja vaikka uudessa työpaikassa oli ihan mukavaa ja minua kohtaan oltiin ystävällisiä, minusta alkoi tuntua, että olen tyhmä ja ärsyttävä, enkä osaa tehdä mitään. Kotiin päästyäni murehdin koko illan ja yön kaikkea typerää, mitä olin päivällä sanonut ja miten se, ettei pomo sanonut mitään tekemästäni työstä, varmasti tarkoitti, että olen ihan surkea. Olin aina tuntenut itseni huonommaksi kuin muut ihmiset, mutta tuon vuoden aikana sekin sai ihan uudet mittasuhteet. En enää pystynyt avaamaan suutani ilman, että olisin tuntenut itseni idiootiksi ja normaali keskustelu muuttui vaikeaksi.

Ahdistus tuli mukaan kuvaan ehkä kymmenisen vuotta sitten, aluksi vain satunnaisena. En oikein tiennyt mitä ajatella. Ensimmäisen ahdistuneen yöni vietin kävellen ympyrää huoneeni lattialla, en pystynyt rauhoittumaan, enkä tiennyt, mitä minulle oli tapahtumassa.  Se oli ja on hirveä tunne. Tuon ensimmäisen kerran jälkeen se oli mukana elämässäni satunnaisesti, aina öisin. Vähitellen niin alkoi käydä yhä useammin ja lopulta ahdistus hiipi päiviinikin. Se on kauhein tunne, minkä tiedän. Tuntuu kuin mikään ei voisi enää koskaan järjestyä, kuin tulevaisuudessa olisi odottamassa vain hirveitä kärsimyksiä. Se on kuin kauhuelokuva, joka pyörii päässä ja saa sydämen hakkaamaan ja ihon särkemään ja sitä ei saa loppumaan. Minusta toisinaan tuntui, ettei ikinä enää ole aamu, että se kauhea olo ei koskaan pääty. Ainoa syy, miksi en tappanut itseäni, oli vanhempani, en ainoana lapsena voinut tehdä heille niin. Mutta en halunnut elää ja joskus jouduin vain tarrautumaan jokaiseen yksittäiseen sekuntiin, koska sen enempään en pystynyt, sen enempään minulla ei ollut voimia. Oli todella vaikea siinä samalla yrittää elää normaalia elämää, koska kaikki energiani meni selviytymiseen. Pahimpina aikoina myös unettomuus vaikeutti elämääni ja se oli hirveää.

Mutta edelleenkään en ollut sitä mieltä, että olen masentunut. En koskaan ollut poissa töistä masennukseni takia, koska se tuntui pakolliselta, mutta opiskelu oli vaikeaa sen takia. Minut pelasti vain se, että opiskelu on minulle luonnostaan helppoa. En tiedä, onko tämä samoin muilla masentuneilla, mutta kun elämä jo itsessään on aivan hirveää, on todella vaikeaa pakottaa itseään tekemään asioita, jotka eivät ole mukavia. Ja ne asiat myös masennuksen takia tuntuvat miljoona kertaa vaikeammilta, kuin ne oikeasti ovatkaan. Itseni pakottaminen asioihin on ehdottomasti ollut vaikein käytännönasia masennuksessa. Jo se, että pakottaa itsensä aamulla ylös sängystä, on todellinen haaste. Ja joudun myöntämään, että yrittäessäni pakottaa itseäni, olen usein kärsinyt tappion.

Tiedän, että se kuulostaa älyttömältä...  Jos sanoisin, etten voinut tehdä jotain, koska minulla oli korkea kuume ja jalka poikki, niin siinä ei olisi mitään ihmeteltävää. Mutta, etten voi tehdä jotakin, koska olen masentunut?!! Se on aivan hullua! Omastakin mielestäni! Paitsi, että se on totta. Minussa ei ole fyysisesti mitään vikaa, mutta jotkut ihan tavallisetkin asiat tuntuvat niin ylivoimaisilta, että minusta tuntuu, etten pysty, ettei kannata edes yrittää, koska en pysty. Joskus en pysty pakottamaan itseäni, aivojeni antama käsky ei vain muutu toiminnaksi. Voin maata aamulla sängyssä ja käskeä itseäni nousemaan ylös, mutta sitä ei vain tapahdu. Makaan paikoillani hokemassa itselleni, että nouse ylös, mutta en nouse. Haluan, mutta käsky ei muutu toiminnaksi. Masentuneille yleensä sanotaan, että "ota vain itseäsi niskasta kiinni!", mutta se ei tosiaan ole niin helppoa, kuin luulisi.

Olen käyttänyt tätä esimerkkiä aiemminkin, mutta en enää lainaa kirjoja asuinkaupunkini kirjastosta, koska en saa niitä palautettua. Pystyn näkemään kirjaston ikkunastani, mutta koska se ei ole minkään kulkureittini varrella, minun pitäisi lähteä sinne erikseen ja se on osoittautunut hyvin vaikeaksi tehtäväksi. Ja se on ihan hullua omastakin mielestäni! Mutta silti sekin on myös totta.

Ongelmia on aiheuttanut sekin, etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi pystyä tekemään... Esimerkiksi opiskellessani ensimmäistä vuotta yliopistossa, minulla oli joka päivä luentoja kahdeksasta kuuteen, osittain päällekkäinkin ja lisäksi kahtena iltana viikossa kuudesta kahdeksaan avoimen kautta. En selviytynyt kaikista kursseistani ja tunsin oloni sen takia ihan hirveäksi luuseriksi. Mutta minusta tuntui, että koska minulla ei ole perhettä eikä ystäviä, minun pitäisi pystyä sitten tekemään koulussa paljon enemmän, että muu olisi vain laiskuutta. Minä en edes tiedä, mikä olisi normaalia. Ja kun en pysty tekemään jotain, se aiheuttaa minulle ihan hirveän tunteen, syyllisyyttä ja arvottomuutta ja häpeää. En ole koskaan tiennyt, vaadinko itseltäni liikaa vai päästänkö itseni liian helpolla.

Nyt minusta tuntuu niin oudolta, miten helppoja asiat joskus oli! Niitä vain teki, eikä sitä edes ajatellut sen kummemmin. Ne tulivat tehdyksi jotenkin ihan itsekseen tai ainakin siltä se minusta nyt tuntuu, koska niihin ei liittynyt sen kummempaa ahdistusta. Olen yrittänyt miettiä, että miltä se tuntui, mutta koska en silloin kiinnittänyt siihen huomiota, en enää tiedä... Kerran halusin työpaikan yhden kaverini työnantajalta. Näin hänet yhtenä päivänä kaupan parkkipaikalla, joten kävelin hänen luokseen, esittelin itseni ja pyysin töitä. Hän sanoi ei, mutta kun pääsin kotiin, hän oli jo soittanut ja olin töissä vielä samana iltana. Ajatus siitä, että kykenisin nykyään tekemään jotain sellaista, on aivan naurettava! Pystyn lähettämään hakemuksia netin kautta, todellisen stressaamisen ja itseni tsemppaamisen jälkeen saatan pystyä joskus jopa soittamaan, mutta en ikinä pystyisi mihinkään tuollaiseen. Mutta silloin en edes ajatellut sitä.

Ja kaikki pienetkin asiat aiheuttavat välillä suunnatonta ahdistusta. Minulla oli ajanjakso, jolloin minua ahdisti posti. Jo aamulla aloin levottomana katsoa kelloa, koska tiesin, mihin aikaan posti tulee. Ja se tunne, kun kuulin postiluukun kolahtavan...! Sydän hakkasi, hikoilin ja minua sattui joka paikkaan. Hitaasti hiivin ovelle ja yritin jo kaukaa nähdä, onko siellä mitään minulle. En edes tiedä, mitä minä odotin, ei minulle pahemmin edes tule postia! Eikä sieltä koskaan tullut mitään kamalaa, joten en tiedä, mistä tuokin pelko oli lähtöisin. Ja pahinta on se, että kun jokin asia ahdistaa ja se aiheuttaa nuo kaikki fyysiset oireet, sillä sekunnilla, kun antaa itselleen luvan luovuttaa, tulee parempi olo. Kun antaa itselleen luvan siirtää jotain huomiseen tai seuraavaan viikkoon, fyysiset oireet helpottaa ihan heti. Saa välittömän palkinnon siitä, että tekee jotain väärää. Mutta samalla se hoitamaton asia jää väijymään jonnekin mielen perukoille muiden hoitamattomien asioiden kanssa ja hyökkää kimppuun yöllä. Ja silloin vannoo itselleen, että hoitaa sen heti aamulla, että ei se voi olla niin kamalaa, kuin miltä se mielikuvissa tuntuu. Mutta silti, kun aamulla yrittää aloittaa, sydän alkaa hakata, ihoon sattua ja tulee kuuma. Ja annan periksi. Ja ne asiat voi olla ihan typeriä, en puhu nyt välttämättä edes mistään oikeasti ahdistavista asioista! Järjelläni minä tiedän sen, mutta silti se niihin liittyvä tunne, sekä fyysinen että henkinen, on jotain aivan hirvittävää!

Tämän suhteen olen usein miettinyt, että olenko minä vain laiska? Mistä sen tietää? Koska minä olen perusluonteeltani laiska ja olen mukavuudenhaluinen ja nautinnonhaluinen ja itsekurini on olematon. Sama ongelma minulla on aina ollut laihduttamisen kanssa. Haluan laihtua, mutta haluan myös herkkuja. Laihtuakseen pitää tehdä työtä kuukausia ja palkintokin odottaa siellä kuukausien päässä. Herkkuja saa Siwasta viidessä minuutissa.  Minulla ei ole kykyä valita sitä kuukausien päässä odottavaa palkintoa.

Se on ihan hirveän lapsekasta toimintaa, lapsi haluaa kaiken nyt heti, eikä ole valmis odottamaan tai tekemään työtä sen eteen. Mutta osa ongelmaa on sekin, että minusta kaikki hyvä tuntuu aina mahdottomalta, joltain, mitä en kuitenkaan voisi saada. En koskaan pystynyt uskomaan, että voisin laihtua, en vieläkään. Tämä tuntuu jotenkin väliaikaiselta. Minun päässäni pyörii aina se pahin mahdollinen lopputulos ja olen aina vilpittömästi yllättynyt, jos jokin järjestyy tai menee ihan hyvin. Ihan sama, mitä tulevaisuuden tapahtumaa yritän kuvitella, aina näen niin monta tapaa, jolla se voi mennä pieleen, etten enää pysty näkemään sitä vaihtoehtoa, että kaikki menisi ihan hyvin. Joskus kaikki tuntuu vain kamalalta ja pelottavalta. On vaikea yrittää tehdä jotain, kun on aivan vakuuttunut, että se tulee olemaan kamalaa. Ja on vaikea elää, kun on aivan vakuuttunut, että aivan kaikki tulee olemaan kamalaa.

Olen monta kertaa miettinyt, että miten olisin kokenut sen, jos olisin tehnyt jotain oikeasti kamalaa ja olisin joutunut elämään sen kanssa, koska tunnen aivan hirvittävää syyllisyyttä kaikesta. Mukaan lukien ajatuksistani. Ja minusta aina tuntuu, että teen jotain väärin, sanon vääriä asioita tai jätän asioita sanomatta, en reagoi oikealla tavalla... Minusta aina tuntuu, että ihmiset odottavat minulta jotakin, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä se on ja epäonnistun yrittäessäni tehdä niin. Minusta tuntuu niin jopa eläinten kanssa. Meillä kotona on kolme kissaa ja minulla on yksi koira. Neljä eläintä, kaksi kättä. Voitte kuvitella sitä syyllisyyden määrää.

Koen sitä joskus täällä blogissanikin. Näen, että joku odottaa tietynlaista vastausta kommenttiinsa, mutta minä en osaa antaa sitä, en tiedä, mikä se oikea vastaus on.

Ja minä tiedän, että kaikki nämä tuntemukseni ovat ihan hulluja. Mutta kun sillä tiedolla ei ole kerta kaikkiaan mitään vaikutusta tunteisiini. Eikä ole mitään merkitystä, mitä yritän tehdä kaikkein pahimman ahdistuksen alkaessa, mikään ei auta. Se on vain kestettävä, kunnes se on ohi. Ja se voi tulla ihan tyhjästä, kuten viime jouluna. Kaikki oli hyvin, oli joulutunnelmaa, eikä minulla ollut mitään hätää. Mutta silti, minulla oli aivan hirveä olo. En tiedä miksi.

Vasta lääkityksen aloitettuani olen vähitellen alkanut ymmärtää, mitkä asiat kuuluu luonteeseeni ja mitkä ovat sairauden aikaansaamia. Se on ollut mielenkiintoista, koska jotkut asiat ovat olleet yllätys. Yleensä se, että taidan olla oikeasti sairas, oli jossain määrin yllätys. Olen nyt kohta ollut kaksi vuotta tällä lääkityksellä ja se tekee jotakin. En ole täysin varma, mitä, mutta jotain tapahtuu. Minulla on ajoittain hassu tunne siitä, että jokin aivoissani paranee. Lääkitys ei tee minusta normaalia, mutta se tekee minusta toimintakykyisen. Se ei poista ahdistusta, mutta se lievittää sitä sen verran, että tiedän aamun taas koittavan ja tiedän, että jos lainaan kirjan kirjastosta, todennäköisesti saan sen palautettua. No, luulisin niin, en ole vielä uskaltautunut kokeilemaan.  Lääkitys auttaa minua selviytymään arjesta ja se poistaa pahimman terän ahdistukselta. Minä en enää kaikkien näiden vuosien jälkeen tiedä, mikä on normaali, mutta pahimmat oireet uskoakseni pysyvät kurissa. Se on outoakin, koska minä en uskonut lääkkeiden auttavan yhtään. Ei siis ainakaan ole kyse placebo -vaikutuksesta.  

Jo vuosia olen ajatellut tappavani itseni välittömästi, kun se vanhemmistani, joka elää pidempään, kuolee. Nyt minussa on herännyt jokin pieni osa, joka haluaisi elää vielä senkin jälkeen. En tiedä, miten se olisi mahdollista, koska en kestä elämää yksin, enkä näe siinä mitään järkeäkään, mutta jokin minussa haluaisi elää. Toisaalta myös tiedän, että ainoa keino, millä pystyisin siihen, olisi hankkia lapsi ja se on ihan hirveä ajatus. Lapsen hankkiminen on toki aina itsekästä, mutta minun tilanteessani itsekkyys ei riitä alkuunkaan kuvailemaan ongelmaa. Silti huomaan yhä useammin pohtivani sitä ja miettiväni sitä. No, siitä aiheesta voin kirjoittaa joskus toisen kerran, tällä kertaa aiheena on masennus.

Joskus mielenterveysongelmilla oli minulle aivan valtava stigma. Kun hakeuduin lihavuusleikkaukseen, papereissani luki "ei psyykenongelmia" ja sillä oli minulle valtavan suuri merkitys. Tottahan se ei ollut, mutta ne sanat olivat minulle tärkeät. Nyt se stigma on vähentynyt merkittävästi, mutta kyllä sillä edelleen on merkitystä. Viimeksi hammastarkastuksessa minulta kysyttiin käyttämästäni lääkityksestä ja minusta oli todella nöyryyttävää kertoa, että minulla on mielenterveyslääkitys. Mutta totuus on, että minä olen mielisairas. Eikö ole kauhea sana?! Se tuntuu minusta vähän siltä kuuluisalta viimeiseltä niitiltä. Ulkonäössäni ei ole kehumista ja en ole hyvä oikein missään ja kaiken huipuksi olen mielisairas. (Kun puhutte aina välillä, että minun pitäisi hakea seuraa netistä, niin huomannette, mikä olisi ongelma ilmoituksen kirjoittamisen suhteen... :D). En ole vielä joutunut lääkäriin muusta syystä, joten en tiedä, tuleeko lääkityksestäni asia, joka nousee aina esille tai suhtaudutaanko minuun sen takia eri tavalla. Oikeassa elämässä en ole kertonut kenellekään, enkä koskaan aio kertoakaan. Suvussani on sairaanhoitajia, mutta en tiedä, miten helposti he pystyvät saamaan tietoa minusta. Mutta jos suvussani jo tiedetään, kukaan ei ole sanonut minulle mitään. Toisaalta, oli sitten lääkitystä tai ei, ihan yhtä hullu minä olen. Tai no, ilman lääkitystä vielä hullumpi. Ja ne pahimmat ajat olivat niin kauheat, etten kestä niitä enää.

Huomasin monta kertaa tätä kirjoittaessani toistavani sanat "en tiedä miksi". Kai ne asiat sitten ovat sairaudesta johtuvia, eikä niille ole muuta selitystä. Nyt minulla on taas meneillään vaikea jakso, tyypillisiä kevätoireita. Valoa ja levottomuutta ja ahdistusta. Tiedän kokemuksesta, että se helpottaa viimeistään juhannuksen aikaan, joten yritän vain kestää.

Ihmisillä on tiettyjä mielikuvia mielisairaista ihmisistä, en tiedä, vastaanko minä niitä mielikuvia. Masennus on yleisempää naisilla, joten se sopii minuun. Se yhdistetään myös vahvasti yksinäisyyteen, mikä myös sopii minuun. Tietysti mielisairauksiakin on erilaisia; en kuvittele olevani postilaatikko, enkä kuule ääniä päässäni, olen vain masentunut. Ja tilastojen mukaan en tosiaan ole yksin! Voisin vaikka vannoa, että J.K Rowling on jossain elämänvaiheessaan ollut masentunut ja ahdistunut, muuten hän ei osaisi kuvailla ankeuttajia niin hyvin!

Silti edelleen mietin, että keksinkö minä vain tekosyitä? Eihän nyt oikeasti jokin masennus voi aiheuttaa kaikkea tällaista... Ehkä minä tosiaan olen vain laiska. En rehellisesti sanoen tiedä.  
En tiedä, pitäisikö minulla olla jotain viisauden sanoja tai vinkkejä muille masentuneille... En edelleenkään voi tuntemuksilleni mitään, joudun vain odottamaan, että ne menevät itsekseen ohi. Minua on auttanut lääkitys, sekä ahdistukseen että nukkumiseen ja rutiinit. Jos on joku tietty kellonaika, jolloin on päättänyt hoitaa jonkin asian ja sitä toistaa mielessään koko päivän, sen saa todennäköisemmin hoidettua. Tai ainakin tuntee entistä enemmän syyllisyyttä, jos ei saa! Ja koska yöt on pahimpia, kannattaa tehdä kaikki mahdollinen, että saa nukuttua, koska silloin niitä ei joudu elämään. En enää osaa kuvitella, millaista olisi olla normaali, mutta toivon, että pahin ahdistus pysyisi poissa ja olisin toimintakykyinen.

Minulla oli tarkoitus saada aikaan vähän hallitumpi kirjoitus, mutta päädyin vain kirjoittamaan ja olen liian väsynyt alkaakseni korjaamaan tätä, joten saa luvan kelvata. :)


20 kommenttia:

  1. Mä tiedän, että olen ollut joskus teininä jossain määrin masentunut, vaikka en koskaan päässyt lääkäriin asti siitä kertomaan. Siinä lukion loputtua ja muun elämän oikeasti alkaessa kuitenkin helpotti ja pääsin taas kiinni normaaliin elämiseen ja olemiseen.

    Nyt, etenkin tätä kirjoitusta lukiessa, mä mietin, että ehkä mä olen taas siellä kuopassa. Elämä on oikeasti aika mahtavaa, enkä mä koe surua, mutta olen jostain syystä ahdistunut, enkä saa mitään tehtyä. Jonkun kuukauden ajan olen käynyt tuota "ehkä mä olen vaan laiska" -juttua läpi, mutta mä en usko, että mä voin olla NIIN laiska. En tiedä. Pohdinta jatkuu, ehkä mä vien ajatukseni joskus jonnekin terveydenhuollon asiantuntijan arvioitavaksi saakka, mutta tuskin saan aikaiseksi.

    Ja edelleen siitä nettideittailusta: sä et mahda olla ainoa masentunut siellä, etkä myöskään ainoa jolla ei ole mitään omanarvontuntoa. Ehkä olet ainoa, joka sen avoimesti myöntää ja ehkä just siks ne, jotka niitä ilmoituksia käy vaan lukemassa, muttei saa koskaan vastattua kenellekään rohkaistuu sun kohdalla. Et koskaan tiedä jos et kokeile... :)

    -Rita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en vieläkään ole aivan varma siitä masennuksesta, mutta se ahdistus oli jotain aivan järkyttävää! Se ei enää ollut normaalia tai "luonteeseeni kuuluvaa". En tiedä onko se kenelläkään niin, että sen aivan varmaksi tietää tai että missä se raja kulkee... Ja minä ainakin olen myös laiska!

      Mutta minulla on aina sellainen tunne, että pitäisi tehdä koko ajan jotain "järkevää". Kun olen oikeasti kipeä, vaikka kuumeessa, se on todella helpottavaa, koska kerrankin minulla on oikea ja hyvä syy olla jaksamatta niin kauheasti.

      Kannattaa käydä lääkärissä, niin saa ainakin vähän selkeyttä omiin ajatuksiinsa, jos ei mitään muuta! :)

      Poista
  2. Heh, minulle itse asiassa tulivat heti ankeuttajat mieleen kun luin tuota kuvaustasi ahdistuneisuudesta. Ja sitten mainitsitkin saman mielleyhtymän itse!

    Suunnilleen noin minäkin olen sen pahimmillaan kokenut. Minä olen aika pessimistinen ja angstinen perusluonteeltanikin, mutta joinakin aikakausina elämässäni nuo olotilat ovat kyllä lipsahtaneet ahdistuneisuushäiriön puolelle. Minulle selkein ero normaalin kirjoon mahtuvan mielialan laskun ja "häiriintyneen" ahdistuneisuuden välillä on juuri se tunteen kokonaisvaltaisuus ja "on-off -luonteisuus". Minulla ahdistuneisuuskohtaukset ovat pahimmillaan alkaneet ihan kuin napista painaen, ja silloin koko oleminen ja tapa ajatella ja kokea muuttuu ihan sekunneissa. Sitä ei kyllä voi ymmärtää ellei ole itse kokenut. Mitkään "ajattele mukavia asioita" -neuvot eivät todellakaan toimi siinä kohtaa.

    Nyttemmin olen kyllä jo pidempään ollut diagnostisten kriteereiden valossa "terve", mutta se taipumus ahdistua nostaa kyllä aina välillä päätään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rowling on joka tapauksessa nero, mutta menisin silti väittämään, että hän on kärsinyt ahdistuksesta, koska hän kuvaa ankeuttajia niin hyvin!

      Minulla on ihan sama, että en ole perusluonteeltani kovinkaan positiivinen, mutta kun ne pahimmat ajat on aivan täysin satunnaisia ja ne myös alkavat ja loppuvat hetkessä. Ja se on ihan yhdentekevää, vaikka kuinka "yrittäisi ottaa itseään niskasta kiinni" tai ajatella positiivisesti, mikään ei auta!

      Minä kai lopullisesti uskoin olevani sairas vasta kun lääkkeet auttoivat. Jos aiheuttaisin tämän itse, niin silloin ei lääkkeistä käsittääkseni olisi apua.

      Ahdistus on kyllä kamalimpia tunteita, mitä tiedän, toivottavasti ainakin pahin olisi meidän molempien kohdalla ohi!

      Poista
  3. Ton aikaansaamattomuuden takia kävisin sinuna kilpirauhaskokeissa. Mulla se, etten saanut mitään tehtyä ja pikkujututkin, just tyyliin kirjojen palauttaminen kirjastoon, tuntui mahdottomalta plus painonnousu oli kilpirauhasen vajaatoiminnan oireita. Kuten myös ahdistus, jolle en voinut mitään.

    PS. Ei kukaan nykyään puhu "mielisairaudesta",

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on myös runsaasti muita kilpirauhasen vajaatoiminnan oireita, mutta ihan täydelliset kilpirauhasarvot. Olen epäillyt sitä moneen kertaan ja se selittäisi todella paljon, mutta kai niitä tuloksia on uskottava.

      Eikö? Miksi niitä sitten kutsutaan?

      Poista
    2. Mielenterveysongelmiksi? Must toi mielisairas kuulostaa jotenkin 1800-lukulaiselta, kas kun et seuraavaks pelkää joutuvasi hullujenhuoneelle. :D Ja ylipäätään: mulla on ihan lähipiirissä niin monta ihmistä, jotka syystä tai toisesta syövät mielialalääkkeitä, että en tosiaan pidä sitä minään isona juttuna ja hulluutena. En usko, että muutkaan ikäiseni ihmiset. Mun 80-v mummo pitää masennusta hulluutena, mutta hän on ainoa tuntemani ihminen, joka ajattelee niin.

      Ja riippuu ihan niistä tuloksista, kannattaako niitä uskoa. Jos ne ovat "täydelliset" siten, että ovat viitteissä, niin jotain häikkää saattaa silti olla. Pitäisi tietää ne tarkat arvot. Ne viitevälit on siis todella laajat, mullakin oli arvot lääkityksen saadessani osittain viitteissä, eli subkliininen vajaatoiminta. Sekin on hirveen yksilöllistä, kuka voi hyvin milläkin arvoilla. Ja tk-lääkärit ei näistä ikävä kyllä paljoo tiedä.

      Poista
    3. Kyllä minä taidan puhua hullujenhuoneestakin... :D No ainakin joskus, meilläpäin on aika erikoinen nimityksensä paikalliselle laitokselle, joten usein käytän sitä. :)

      Kuten tuossa sanoinkin, niin tiedän, kuka olen, enkä kuule ääniä päässäni tai ole vaarallinen kenellekään, mutta minulla on mielenterveyteen liittyvä sairaus. Itselleni sen stigma on pienempi, koska minä olen ihan sama ihminen ilman lääkkeitä tai niiden avulla, mutta kyllä ainakin moni vähän vanhempi ihminen edelleen pitää sitä jonain ihan kauheana asiana.

      Silloin lukion jälkeisenä kesänä ensimmäinen ajatukseni oli, että minulla on kilpirauhasen vajaatoiminta, joten kävin jo silloin testeissä. Sen jälkeen ne on aina otettu muutaman vuoden välein, mutta tulokset ovat olleet normaalit. Olen joskus siitä kirjoittanutkin, että kun on olemassa sairaus, joka selittäisi niin monta ongelmaani ja vielä niin monta merkityksettömämpääkin juttua (kuten kuivan ihon ja sen, etten siedä melua) ja minulla ei vain ole sitä... Se tuntuu niin hullulta. Luin joskus jotain kuvausta kilpirauhasen vajaatoiminnan aiheuttamista oireista ja se oli kuin olisin lukenut itsestäni, mutta arvoni ovat kuulemma hyvät. Kysyinkin viimeksi, että voisiko minulla kokeilla lääkitystä vaikka ihan pienellä annostuksella, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että ei. En oikein tiedä, että pitäisikö kokeilla mennä yksityiselle tai yrittää päästä jollekin erikoislääkärille...

      Poista
  4. No mitkä ne arvot oli, tiedätkö/muistatko?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En muista enää varmaksi, siitä on varmaan jo vuosi, kun ne on viimeksi otettu... Silloin kyllä pyysin ne paperilla ja itsekin googlettelin, mutta ne tosiaan oli ihan hyvin viitteiden sisällä. Olisikohan se ns. vapaa tyroksiini ollut 13 ja se toinen 2,9... Kuulostaako nuo edes mahdollisilta? En nyt ihan täysin varma ole ja olen sen paperinkin kai jo kadottanut.

      Poista
    2. No niin, mä en siis ole lääkäri tai mikään muukaan terveydenhoitotyyppi, mutta oon ite sairastanut vajaatoimintaa jo vuosia. Arvot kuulostaa mahdollisilta, siis ilmeisesti t4v 13 ja tsh 2,9. Tsh:n viite on meillä päin 0,5-3,6 (ja siis vajaatoiminnassa tämä arvo on koholla) eli sen mukaan olisit viitteissä. Tosin toi viitteen yläraja on korkea, useissa muissa maissa se on 2,0. T4v:n viite on 9-19, eli siinäkin olet viitteessä, mutta kovin matala tuo arvosi kuitenkin on. Ja vajaatoiminnassa tämä arvo siis laskee. Kun itse sain lääkityksen, mun t4v oli 14, eli vähän parempi kuin sulla! Mulla oli vaan silloin tuo tsh jo ehtinyt nousta yli viitteen, olikohan se 4,5, niin sillä perusteella sain lääkkeen. Mun mielestä sun kannattais käydä uudestaan kokeissa, koska noi arvot vois oman kokemukseni perusteella viitata ainakin alkavaan vajaatoimintaan. Mulla oli siis toi tsh vuosia koholla mut viitteissä, arvot just tyyliin 3, ja lääkäreiden mukaan kaikki ok. Muita arvoja ei ikinä ees katottu. Oireita oli jo silloin. En nyt siis väitä, et sun tilanne olis sama, mut multa meni monta vuotta hukkaan sen hoitamattoman vajiksen kanssa, ja kellekään en samaa soisi, siks kannattaa tarkistaa. Ja mahd. tosiaan mennä esim. yksityiselle endokrinologille.

      Poista
    3. Ne on kyllä vuosien varrella mitattu useampaan kertaan ja ne ovat aina olleet lääkärin mukaan hyvät, vasta nuo ihan vikat pyysin tarkemmin. Minähän periaatteessa "haluaisin", että minulla olisi kilpirauhasen vajaatoiminta, koska se selittäisi kaiken, mikä minussa on vialla. Mutta ainakaan terveyskeskuslääkärin mukaan ongelmaa ei ole. Täytyisi tosiaan varmaan mennä joskus yksityiselle.

      Poista
  5. No, hyvät noi arvot ei kyllä missään nimessä ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei... Pitäisi varmaan yrittää päästä jollekin erikoislääkärille.

      Poista
  6. Mene. Äläkä jatkossa enää ikinä tyydy vastaukseen, että arvot on ok, vaan pyydä ne aina paperilla. Vanhatkin arvot voisit pyytää. Kirjoita ennen lääkäriä vaikka lista kaikista oireista, jotka voisivat liittyä tähän, että muistat sanoa kaiken. Ymmärrän tosi hyvin ton ajatuksen, että "haluaisit" että sulla on vajaatoiminta, itellekin diagnoosi oli aikanaan helpotus, kun selitti niin paljon juttuja. Vaikka ihan perseestähän tän vajaatoiminnan kanssa on elääkin. Mulla onneks tyroksiini toimii, mut välillä meen jostain syystä silti vajaalle ja mulla kestää tosi kauan tajuta se ja käydä labrassa ja ruinata annosnostoo lääkäriltä, kun se väsymys ja alakulo tulee niin hiipimällä. Sekin ärsyttää kun tää on niin monelle lääkärille ilmeisesti ihan hepreaa koko sairaus. Mutta parempi olo on joka tapauksessa lääkityksellä, ja mä ainakin huomasin sen olon paranemisen tosi pian, et sikäli ihan koelääkityksessäkin vois olla sun kohdalla järkee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämäkään ei nyt jostain syystä tullut sähköpostiini, anteeksi, että kesti vastata! :(

      Aion tästä lähtien pyytää. Pyydän nyt vielä ottamaan ne arvot, kun seuraavan kerran menen lääkäriin ja mietin sitten jatkoa.

      Minusta tosiaan tuntuu, että vajaatoiminta selittäisi niin paljon, kaikkia outojakin juttuja, kuten sen, etten kestä radion melua, koska se on jotenkin kaoottista ja ahdistaa minua. Luulin sitä vain joksikin henkilökohtaiseksi omituisuudekseni, mutta sekin oli jossain listattu oireeksi!

      Kysyin silloin joskus, että voisiko minulla kokeilla pientä annosta lääkitystä, mutta se sitten ilmeisesti tuhoaisi kilpirauhaseni oman toiminnan. Mutta katsotaan, jos saisin itsestäni irti sen verran, että menisin erikoislääkärille!

      Poista
  7. Mulla oli muuten toi sama meluhomma, et en kestäny esim. yhtään olla tilassa, jossa on radio ja sen lisäks joku ihminen puhu. Tuli just sellanen olo, että en hallitse sitä äänikaaosta. Tulee kyllä vieläkin joskus se tunne, mutta harvemmin eikä niin vähästä.

    Mä en henk.koht. usko, että kenenkään kilpirauhanen lakkaa toimimasta siitä, että koitetaan lääkitystä lyhyt aika pienellä annoksella, koska toi koelääkitys on kuitenkin sellanen, jota lääkärit kokeilee, jos ei arvojen ja oireiden perusteella ole varmuutta, onko vajaatoimintaa vai ei. Sit jos lääke ei auta, se lopetetaan. Ainakin ne asiantuntevat lääkärit toimii noin. Olis kyllä tärkeetä, että löytäisit sellaisen. Jo toi on niin pöyristyttävää (mutta tyypillistä), et tuijotetaan vaan niitä arvoja (jotka nekin on sulla vaan nipinnapin viitteissä) vaikka ihmisellä on vaikka mitä oireita. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun asiaa ajattelen, niin tuo inhoni radiotakin kohtaan alkoi samaan aikaan, kuin muut "oireet".

      Pitää tosiaan alkaa miettiä erikoislääkärille menoa, jospa saisin sitten ainakin lopullisen varmuuden siitä, että onko minulla ongelma kilpirauhasen kanssa vai ei.

      Poista
    2. Minulla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, mutta kannustan sinua silti lämpimästi selvittämään tämän asian perinpohjaisesti! Ajattele, jos saisitkin melko pienellä vaivalla parannettua elämänlaatuasi huomattavasti. Paremmalla ololla ja mielellä jaksaa sitten muitakin asioita hoitaa eteenpäin! Tsemppiä! :)

      Poista
    3. Mutta samalla, jos olen oikeassa, niin se olisi aika outoa, koska nämä oireet alkoivat 16 vuotta sitten ja ensimmäinen epäilykseni silloin oli kilpirauhasen vajaatoiminta...

      Mutta joo, täytyy tosiaan saada selvyys tähänkin.

      Kiitti! :)

      Poista