keskiviikko 5. elokuuta 2015

Elokuu!

Nyt on jo elokuu, vaikka kesääkään ei ole vielä ollut! Niin outoa! 

Taas on ollut vähän taukoa, tosin niin näkyy näin "kesällä" olevan muillakin bloggareilla. Olen ihan tarkoituksellakin ollut nyt kirjoittamatta, kun on ollut jälleen vähän rankempi jakso. Olo on parhaimmillaan alakuloinen ja pahimmillaan... No, olen kokenut pahempaakin, mutta elämä on nyt taas ollut aika raskasta. Olen nukkunut huonosti ja aamuyöt on edelleen jotain ihan kauheaa. Olen siitä tietoinen ja yritän onnistua olemaan unessa silloin, mutta usein en vain saa nukuttua. En tiedä, mistä se johtuu, ihmisen kehon toiminta on luonnostaan alimmillaan aamuyöllä, mutta kun minä otan lääkkeet aina iltayhdeksältä, niiden pitäisi olla kaikkein vaikuttavimmillaan (onko se edes sana??!) silloin. Ja olen taas myös ollut hirveän yksinäinenkin, vaikka tämä kesä onkin ollut niin syksyinen, etten ole tuntenut olevani niin muusta maailmasta irrallaan kuin yleensä kesäisin. Minua ärsyttää edelleen se, ettei minulla tunnu olevan mitään kontrollia tunteisiini; jos minulla on kurja olo, niin siihenhän ei sitten auta kerta kaikkiaan mikään, ihan sama, mitä kokeilen ajatella tai tehdä! 

Luin äsken iltalehdestä jonkun jutun naisesta, joka oli päätynyt hankkimaan lapsen yksin ja kommenttiosio oli aika kamalaa luettavaa. Ihmisten mielestä se ei ole ainoastaan itsekästä, vaan suoranaisesti sairasta ja väärin. Ja kun vielä ylipainoinen nainen oli kehdannut hankkia lapsen yksin, se tuntui olevan joillekin se pahin asia... Moni vielä reagoi siihen, että nainen "kielsi" lapseltaan oikeuden isään. Tekeekö se minusta hirviön, että edes ajattelen lapsen hankkimista yksin? Minusta olisi ehdottomasti parasta, jos lapsella olisi isä ja isänpuoleisia sukulaisia, mutta se ei yksinkertaisesti ole minun kohdallani mahdollista. Ja ihmisillä tuntuu olevan nykyään kovin naisia vihaava suhtautuminen isättömiin lapsiin, jotenkin on unohtunut, että aika usein isä ihan omasta tahdostaan jättää lapsensa. Minun biologinen isäni ihan vapaaehtoisesti ja vastoin äitini tahtoa päätti, ettei halua olla kanssani missään tekemisissä. Miten se muka on yhtään eri asia verrattuna siihen, että joku on tahallaan hankkinut lapsen yksin... Minä en itse koe, että olisin kärsinyt siitä, ettei biologinen isäni halunnut olla osa elämääni, joten ehkä siksi en osaa pitää lapsen hankkimista yksin vääränä. Normaalien ihmisten kohdalla siis, minä monine ongelmineni olen vähän eri asia. Mutta kun luki tuon jutun kommentteja, ei voinut olla miettimättä, että nuoko ihmiset sitten ovat jotenkin ylivertaisen hyviä vanhempia lapsilleen...

Ja viime yönä näin vielä untakin, että olin joutunut mielisairaalaan, ihan suljetulle osastolle... Tosin siellä oli aika rentoa, se oli enemmänkin kuin asuntola, eikä se kai muutenkaan vastannut ainakaan minun käsitystäni mielisairaalasta. Siellä oli myös NYPD Blue:n Andy Sipowicz, joka oli naimisissa Kelly Hoppenin kanssa ja he odottivat lasta, jota minun piti päästä hoitamaan. Ja äitini tuli sinne vierailulle, mutta varasti kaikki hyytelöt ruokalasta, jotta sai tehdä liukastumisansoja käytäville ja poliisisedät veivät hänet pois. Ihan selvä enneuni taas... Tosin sitten aloin miettiä, että ehkä se oli enneuni, ehkä joku lopullinen vinksahtaminen on ihan kulman takana ja alitajuntani tietää sen ennen kuin minä tiedän...!

Ai niin, jotain positiivistakin, sain nimittäin ensimmäisen kerran elämässäni positiivista huomiota mieheltä! Kävin katsomassa kummitätiäni vanhainkodissa ja pyörätuolissa(tai sellaisessa korkeammassa, miksi sitä sanotaan?) oleva 92 -vuotias herrasmies puristi minua perseestä! Hän ei itse pysty lusikoimaan ruokaa suuhunsa, mutta se vielä onnistui! :D En tiedä olinko asianmukaisen imarreltu huomionosoituksesta... Mutta ensimmäinen kerta 35 vuoteen, joten on tämä ainakin jollain tavoin merkittävä tapaus!

Taas muuten sataa... Tänä kesänä ei ole ollut montaa sateetonta päivää, nyt on varmaan satanut jo monta metriä vettä yhteensä. Jopa minä, vaikka rakastan sadetta, olen korviani myöten kyllästynyt siihen. 

Mutta yritän nyt mennä kerrankin ajoissa nukkumaan, jos vaikka nukkuisin aamuyön yli. En nukkunut viime yönä kuin pari tuntia, joten ainakin nyt tunnen olevani tarpeeksi väsynyt. Tosin oudosti se väsymys tuntuu katoavan jonnekin, kun menen sänkyyn. Tai ei oikeastaan väsymys, olen yleensä niin väsynyt, etten jaksa liikahtaakaan, mutta en vain saa nukutuksi. Minulla on nyt ollut kolme peräkkäistä huonoa yötä, joten pakko minun on joskus nukkua! 

Olen niin väsynyt, että minusta tuntuu, että kielioppinikin on ihan vinksallaan, enkä saa selvää edes itse omasta tekstistäni... :) Jos olen kirjoittanut jotain outoa, niin korjailen sitä sitten huomenna! :)

Hyvää viimeistä kesäkuukautta! :)


PS. Uusi arvonnan voittaja ei myöskään ole ottanut yhteyttä, joten ensi viikon sunnuntaina on sitten taas uusi arvonta, jos ei hänestä kuulu... :) Tämä nyt meni vähän hassuksi, pitää ensi kerralla miettiä koko homma paremmin. :)

10 kommenttia:

  1. Suurin osa noista arvontoihin osallistujista tulee blogiin hakusanoilla "arvonta+päivämäärä" ja kun olen googlettanut osallistujan s-postiosoitteen niin olen huomannut että hän osallistuu kaikkiin mahdollisiin arvontoihin joita netistä löytyy. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä joo... :) No, teen ensi kerralla sitten toisin. :)

      Poista
  2. Mulla on kanssa ollut viime aikoina tuo olotila, että parhaimmillaankin mieliala on jonkun verran huono. Nukkuminen on myös ollut huonoa; olen alkanut heräillä vähän väliä, vaikka normaalisti nukahtaminen on vaikein osa. Tavallaan lohduttaa, kun kuulee, että joku muukin käy samaa läpi. Kymmenen vuotta sitten minulla oli paha masennusjakso ja aina joskus tulee mietittyä, että miten silloin selvisi, kun nyt ei jaksaisi tätä oloa millään :).

    Omalla kohdallani asiaan vaikuttaa tämä "kesän" loppuminen. Tuntuu, että pimeä tulee jo hirveän aikaisin, kun vielä ihan vähän aikaa sitten oli vain hämärää öisin. Syksyn tulo sinällään ei haittaa, mutta odotan aina kesäisin, että tapaisin jonkun miehen :) (olen siis suoranainen ikisinkku - eikös tuollaista sanaa nykyään käytetä). Kun kesä sitten loppuu, niin ajattelen jotenkin, että "Jaaha, taas yksin ensi kesään asti" :P. Seuraavaksi alankin sitten ajatella joulua ja lataan sille aivan hirveitä odotuksia, jotka tietenkään eivät toteudu. Täytyisi varmaan vaihtaa asennetta, mutta phh - se on tosi vaikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on ihan samaa. Olen kyllä ajatellut, että sitä ihan pahinta aikaa en enää kestäisi uudelleen, onneksi tämä on nyt "pientä" siihen verrattuna. Vaikka vielä parempi olisi olla ihan normaali. :/ Toivottavasti sinunkin olosi paranee pian!

      Minulle yleensä syksyt ovat helpointa aikaa, koska pimeys tuntuu minusta turvalliselta ja rauhoittavalta.

      Minun miehensaantimahdollisuuksiani pimeys parantaa huomattavasti... :D Mitä pimeämpi, sen parempi... No ei, en kyllä odota pariutuvani mihinkään vuodenaikaan. :) Mutta yhdistän kesän ystävien yhdessä viettämään aikaan, vaikka itse asiassa silloin, kun olin nuori ja oli ystäviä, vietin heidän kanssaan kaikkein vähiten aikaa kesällä, kun kaikilla oli omat menonsa ja kesätöitä ja muuta. Mutta silti syksy tuntuu jotenkin helpottavalta siinäkin suhteessa.

      Luulen, että ihmiset taitaa syksyisin siirtyä nettiin etsimään kumppania, ehkä sinäkin voisit kokeilla sitä sen sijaan, että odotat yhdeksän kuukautta? :)

      Minulla on muuten tuo ihan sama, että alan innolla odottaa joulua jo syyskuussa ja sitten se on usein vähän... Tykkään kyllä joulusta, mutta usein se on myös raskasta aikaa minulle ja nyt olen oppinut jo pelkäämäänkin sitä.

      Sitä asenteenmuutosta kai minäkin kaipaisin, mutta se on tosiaan helpommin sanottu, kuin tehty... :/ Mutta toivottavasti meidän molempien olo paranee kohta! :)

      Poista
  3. Mullakin tämä kesä on ollut heinäkuusta alkaen poikkeuksellisen ahdistava. Moni asia tuntuu kaatuvan päälle, mikä on kyllä pitkälti oma vikani, mitäs olen vitkutellut ja ollut välinpitämätön tiettyjen asioiden/velvollisuuksien suhteen...toisaalta se on myös helpottavaa, sillä ehkä asiat alkavat nyt taas edetä johonkin suuntaan, kun on pakkotilanne...

    Milloin sulla oli se kaikkein vaikein vaihe? Kirjoititko silloin blogia? Toivottavasti löydät iloa loppukesään, joka tällä hetkellä tuntuukin kesältä! Ja ehkäpä joku vähän nuorempikin sinua vielä huomioi ;D (Toiv. tosin sivistyneemmällä tavalla.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Kurja kuulla! :/ Onko sinulle syksyt helpompia? Minä olen muuten samanlainen, että asioiden hoitaminen on joskus todella vaikeaa. Ja toisinaan sitten jokin naksahtaa päässäni ja saan kerralla tehtyä kaikenlaista pitkään roikkunutta. Toivottavasti asiasi järjestyvät! :)

      Kyllä se on ollut tämän bloggaamisen aikana... Nyt kun jälkeenpäin mietin, niin jokin muuttui jo lukion viimeisellä ja paheni siitä vähitellen, mutta todella pahaksi masennukseni muuttui ehkä juuri bloggaamisen aloittamisen jälkeen. En aluksi puhunut niistä asioista, koska tämän oli tarkoitus olla laihdutusblogi, mutta muistan, että ensimmäisen kerran puhuin siitä täälläkin juuri siksi, että siitä oli tullut niin suuri osa elämääni. Kevät 2011 on jäänyt mieleeni ihan hirveänä aikana. Muutenkin se on ollut aaltomaista, että välillä olen ihan ok ja välillä on ihan hirveää ja välillä jotain siltä väliltä. Mutta niitä ihan pahimpia aallonpohjia ei ole ollut lääkityksen aloittamisen jälkeen ja etenkin lääkitys on saanut aikaan sen, että minusta tuntuu, että kestän tämän. Koska ennen en aina tiennyt, jaksanko aamuun saakka, eikä missään ollut minkäänlaista toivonpilkahdustakaan. Se on ehkä edelleen yhtä kausittaista, mutta tosiaan lääkityksen avulla ne pahimmat kaudet on siedettäviä.

      Kiitos! :) Täällä on muuten kuuma!! Eilen oli aivan ihana ilma, tänään taas on ollut tukahduttavan kuuma.

      Joo, en oikein tiennyt, että pitäisikö olla imarreltu vai ei... :D Mutta ainakin hän tunnisti minut naispuoliseksi, jo se on edistystä! :D

      Poista
  4. Mä taisin lukea tuon saman lapsijutun. Itse en kyllä lukenut kommentteja, mutta onhan se aika yleistä että tuon tyyppisiin aiheisiin tulee jos jonkinlaista kommenttia. Lapsen hankkiminen ja äitiys kun ovat niitä kuuluisia tulenarkoja aiheita, joista yhdellä jos toisellakin on sanansa sanottavana. Oman kokemukseni mukaan nettikommentointi ei kuitenkaan useinkaan vastaa sitä, mitä ihmiset oikeassa elämässä keskimäärin ajattelevat.

    Itse(kin) olen alkanut ajatella, että onneksi nykyaikana on erilaisia vaihtoehtoja lapsen saamiseen, jos perinteisen parisuhteen muodostuksen kanssa käy huono tuuri tai tulee vääriä ajoituksia. Minun on kyllä vaikea kuvitella että menisin yksin hedelmöityshoitoihin, vaikka en sitä tuomitsekaan jos joku muu näkee sen hyvänä vaihtoehtona. Mieluummin voisin kuvitella, että jakaisin vanhemmuuden "kaveripohjalta" jonkun lasta toivovan miehen tai esim. miesparin kanssa. Silloin sitä ei olisi täysin yksin myöskään sen lapseen liittyvän vastuun kanssa, eikä perhekuviokaan loppujen lopuksi eroaisi juurikaan uusperheistä, jotka kuitenkin nykyään ovat ihan tavallinen ilmiö. En sitten tiedä kuinka vaikeaa tuollainen lisääntymishaluinen mies olisi löytää (ja toki hommassa olisi paljon henkilökemia- ja arvomaailma- yms. kysymyksiä joiden täytyisi natsata yhteen, sillä sen isäihmisen kanssa joutuisi kuitenkin olemaan paljon tekemisissä), mutta ajatustasolla on hyvä että on joku plan B olemassa, jos nyt parisuhdeasioissa huono tuuri jatkuu vuodesta toiseen ja hedelmällinen ikä uhkaa huveta olemattomiin.

    Ja enpä minäkään koskaan ole tuntemattomilta miehiltä mitään huomiota saanut, jos nyt ei jotain kännihuuteluita lasketa. En sitten tiedä kuinka paljon normaalipainoiset tai muuten viehättävämmät naiset saavat, varmaan ainakin jonkin verran enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taitaa olla parasta olla lukematta iltalehden kommentointia yleensäkään, se vetää puoleensa melko erikoista sakkia... :/

      Minustakin lapsen hankkiminen jonkun lasta haluavan miehen kanssa olisi hyvä vaihtoehto, mutta en tunne ketään sellaista, enkä tiedä, miten sellaisen löytäisi (tai miten sitten kukaan huolisi minua edes platonisesti lapsensa äidiksi.). Homoparin ehkä löytäisi helpommin, mutta olen miettinyt, että jos he eroaisivat ja molemmat löytäisivät uuden kumppanin, niin olisiko lapsella sitten yksi äiti, kaksi isää ja kaksi isäpuolta... Ja miten se huoltajuus sitten siinä tilanteessa menisi...

      Se olisi kyllä sikälikin hyvä vaihtoehto, että lapsi saisi toivottavasti sitä kautta tätejä, setiä ja serkkuja, joita minulla ei ole tarjota. Ja tietysti sekin, että jos minulle sattuisi jotain, niin olisi sitten toinen vanhempi. Mutta en vain tiedä, miten se järjestyisi käytännössä. Ja onhan siinä sekin, että hedelmöityshoidot ovat todella kalliita, eikä onnistumisesta ole mitään takeita...

      Huomasitko viikonloppuna sen jutun, jossa naiset kertoivat, miten heidän elämänsä on ihan vaikeaa, kun miehet yrittävät koko ajan? Jäin kyllä miettimään, että miten erilaisista elämää kaksi samassa maassa asuvaa, samanikäistä naista elää ihan vain ulkonäkönsä takia...

      Poista
  5. Enpä huomannut, ja varmaan ihan hyvä etten. Tosin uskon, että siihen kuinka paljon miehet "yrittävät", vaikuttaa puhtaasti ulkonäön vuoksi varmaan myös se miten pukeutuu ja millaisissa paikoissa liikkuu...

    Luen juuri parhaillaan ihan mielenkiinnosta sellaista kirjaa kuin Musta tulee perhe! - Voimakirja yksin odottavalle. Sen on kirjoittanut nainen, joka tuli 36 -vuotiaana vahingossa raskaaksi lyhyestä jo päättyneestä suhteesta, eikä mies halunnut millään tavalla osallistua koko vauva-asiaan. Tuossa kirjassa korostetaan todella paljon lähiverkoston merkitystä yksinhuoltajan elämässä. Jos itsellä on pienet verkostot niin olisi varmaan sitäkin suurempi etu, jos lapsella olisi tiedossa oleva ja osallistuva isä olemassa. Mullakaan ei olisi ihan todellisessa lähipiirissä lapselle muita "miehenmalleja" kuin pikkuveljeni, ja no, periaatteessa äidin mies. Isäni on kuollut eikä minulla ole yhtään oikeasti läheistä miespuolista ystävää, kaikki tahtovat olla vain sellaisia nuoruudenaikaisia kavereita joista on tullut etäännyttyä.

    Itsekin kyllä olen miettinyt, että noissa kolmi- ja neliapilaperheissä olisi se potentiaalinen haaste, että jos osa vanhemmista päätyy eroamaan, niin sitten voi mennä lapsen tapaamisaikojen järjestely monimutkaiseksi, kun osapuolia on niin monta. Varsinkin kun se lapsen etu on toki se tärkein asia, mikä pitäisi ihan ensimmäisenä ottaa huomioon. Kaikkein yksinkertaisinta olisi kyllä perustaa perhe niin että vanhempia olisi kaksi, ja mieluiten tietysti siten, että niiden vanhempien välillä olisi se parisuhdekin...

    Mutta mä luulisin, että jos on kiinnostunut selvittelemään löytyisikö tulevalle lapselle isäehdokasta platoniselta pohjalta, ja varsinkin jos on valmis kelpuuttamaan myös miesparin, niin esim. Sateenkaariperheet ry:n kautta voisi niitä kontakteja etsiä. Mulla on tuttavapiirissä pari naisparia jotka ovat hankkineet lapsia tai suunnittelevat sitä, ja sitä kautta tiedän noista kuvioista jonkin verran.

    Ja vielä sellainen vinkki, kun sullekin elämäntilannelapsettomuus tuntuu olevan jossain määrin ajankohtainen teema, niin löysin joskus aiheesta googletellessani yhden blogin, jonka kirjoittajalla on todella sana hallussa asian suhteen. Googleta "Kun sitä vähiten odottaa" ja käy lukemassa jos kiinnostuit :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä joo, en osaa sanoa, kun ei ole kokemusta. :) Mutta kyllä siinä jotain täytyy itsekin tehdä "väärin", jos ihan riesaksi saakka miehet yrittää.

      Tuo tukijoukkojen puute minuakin huolestuttaa, kun vanhempanikin ovat jo iäkkäitä.

      Välillä mietin, että miten helppoa se olisikaan, jos voisi vain saada kumppanin ja ihan tehdä hänen kanssaan lapsen... Tai että arvostaakohan ne ihmiset, joille se on mahdollista, sitä vai onko se heille vain itsestäänselvyys... Ja tietysti olisin minäkin halunnut sen parisuhteenkin, mutta kun se ei ole vaihtoehto, joudun miettimään, ryhdynkö siihen yksin. Ja nyt alkaa olla viimeiset hetket käsillä.

      Blogi vaikuttaa kiinnostavalta, täytyykin tutustua tarkemmin! Kiitti vinkistä! :)

      Poista