keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Jekyll ja Hyde

Elämästäni on tullut niin kaksijakoista, etten enää tiedä, mitä tehdä. Päivät sujuu ihan hyvin, kaikki on ihan ok, pystyn jopa nauttimaan syksystä ja kauniista ilmoista (ja sokoksen kolmeplusykkösistä…) ja ylipäätään niistä asioista, jotka ovat elämässäni hyvin, mutta kun tulee yö, ei ole olemassa mitään muuta kuin ahdistusta ja pelkoa ja pahoja asioita. Yöt ovat aina olleet vaikeampia kuin päivät, mutta ennen tämä on enemmänkin mennyt jaksoissa ja joko molemmat ovat olleet normaalia vaikeampia tai normaalia helpompia. En ymmärrä tämän mekanismia, on kuin joku kääntäisi katkaisijaa noin kymmeneltä illalla ja elämäni täyttyisi kaikenlaisilla hirviöillä ja uhilla.

Yksinkertaisinta tietysti olisi, kun nukkuisi yöt, mutta nukkuminen on edelleen vaikeaa. Välillä jo nukuin muutaman yön paremmin, mutta nyt olen taas valvonut tai sitten vähintään heräillyt painajaisiin. Sain unirytmin hetkeksi palautumaan valvomalla koko yön, täytyy varmaan kokeilla sitä uudelleen. Ja olen myös saavuttanut jonkinlaisen uuden tason käärmepainajaisten suhteen, en enää nimittäin näe tavanomaisia kyykäärmeunia, vaan joka yö unissani vierailee erilainen käärme! Näin esimerkiksi yksi yö unta isopäisistä käärmeistä, joita näin joskus ainakin kymmenen vuotta sitten pelkokertoimessa! Parin viime yön käärmeunista on vastannut toinen bloggari, jonka lemmikkikäärmeet levähtivät pahaa-aavistamattomille verkkokalvoilleni. Yleensä vältän käärmeiden näkemistä, jos vain mahdollista; jos näen, että lehdessä on jotain juttua käärmeistä, en avaa sitä, suljen välittömästi nettisivut, jos siellä on käärmeitä, suljen silmät tv:tä katsellessa, jne. Minulla oli sivuaineena biologiaa ja koska monessa kurssissa oli sama kirja, ostin sen omaksi ja ensi töikseni kävin sen läpi ja peitin kaikki käärmeiden kuvat tarroilla ja lisäksi merkitsin sivut, joissa puhuttiin käärmeistä, jotta en vahingossakaan näkisi käärmettä tai edes lukisi niistä. En halua kuullakaan sanoja kyy tai serpent (käärme ja snake ovat suht’ ok) ja kaikkein pahinta on, jos näen käärmeen liikkeen. Ja yöllä, kun herään käärmeuniin, tunnen ne ihollani, se on ihan hirveää! En ole koskaan koskenut käärmettä, mutta kuvittelen niiden olevan kylmiä ja niljakkaita…

Olen kuitenkin lapsellisen iloinen siitä, että pääsen tänä syksynä Sokoksen 3+1 –päiville… :D Useampana syksynä olen ollut juuri niiden aikaan eläinvahtina kotona vanhempieni ollessa poissa. Sokoksen kosmetiikkaosasto vastaa aika hyvin käsitystäni taivaasta ja se plus alennusmyynnit…! :D  Kolmeplusykköset on samalla vähän ahdistustesti, koska minusta on ihan hirveää, kun joka puolella ympärillä on ihmisiä ja joudun taistelemaan pientä paniikkia vastaan. Tosin tänä vuonna menin paikalla keskipäivän aikaan ja se oli aika hyvä valinta. Aamulla siellä on vähän vanhempaa porukkaa ja tässä kaupungissa on todella aggressiivisia vanhuksia (Oikeasti! :D) ja iltapäivällä opiskelijat tulee paikalle ja illalla siellä ei pysty edes liikkumaan. Aion mennä joka päivä, saan samalla tehtyä lenkin siihen suuntaan. Tosin olen ollut nyt vähän varovainen kävelyn suhteen, koska löin varpaani niin kovaa pöydänjalkaan, että siitä lähti tunto, enkä oikein tiedä, onko se hyvä vai huono asia… Siihen ei satu, kun ei sitä kerran tunnu ollenkaan, mutta olen kuitenkin ollut varovainen.

Minua on myös harmittanut ihan hirveästi, kun minullahan on tapana käydä kielikursseilla ja yhdellä niistä on jo vuosia ollut suunnilleen sama porukka. Nyt tänä vuonna niitä ryhmiä muuteltiin ja se ryhmä, jossa olen nyt, on jotenkin ahdistava. Mutta mikä pahinta, olen jo vuosia istunut saman tytön vieressä ja olen jo niin tottunut häneen, että pystyn juttelemaan hänelle suhteellisen luontevasti (jos ei lasketa satunnaisia suolistoloiskommentteja ja muita vastaavia minulle tyypillisiä älyttömyyksiä…) ja nyt tänä vuonna joku vanhempi nainen vähän väkisin on tunkenut viereeni joka kerta. Yritin hienovaraisesti varata paikkaa vieressäni laittamalla laukkuni tuolille ja pari paikalla ollutta naista sanoi minulle, että kuule meillä ei ole ollut täällä tapana varata paikkoja, jokainen saa istua, mihin haluaa… Tunnen itseni ihan lapselliseksi, kun se harmittaa minua niin paljon! En tietenkään odottanut, että hänestä tulisi kaveri tai mitään, mutta minulle oli suuri asia, että elämässäni oli edes yksi sosiaalinen kontakti suunnilleen itseni ikäiseen ihmiseen, joka ei ole minulle sukua tai olemassa vain tietokoneen näytöllä. Ja se vieressäni istuva nainen on todella ahdistava, hän jostain syystä tunkee ihan viereen kiinni istumaan ja puhuu koko ajan… Siis ihan koko ajan! Ja se opettaja katsoo kiukkuisesti minuakin ja minustakin se on todella huonoa käytöstä, mutta minkä minä sille voin! Itsekin haluaisin kuunnella ennemmin opettajaa, koska kielet on minulle harrastus ja pidän niistä, mutta en ota niitä kovin vakavasti eli en mitenkään kauheasti tee töitä niiden eteen kotona… Ja kun nyt valittamisen alkuun pääsin, niin sanon vielä senkin, että hän ei ole aivan tehnyt parastaan henkilökohtaisen hygieniansa suhteen ja minä olen todella prinsessa pahojen hajujen suhteen… Miten se on joillekin niin ylivoimaista pitää itsensä puhtaana?!!

Muutenkin se koko porukka on jotenkin niin erilainen kuin se aiempi. Ennen sille kurssille oli aina niin mukavaa mennä ja siellä oli todella hyvä ilmapiiri ja nyt jo mietin, että jäisinkö sieltä kokonaan pois. Tosin suunnatonta huvia minulle tuottaa yksi nainen, joka on myös sieltä aiemmasta porukasta ja hän on oikein sellainen superhienostunut vanhempi rouva. Todella mukava, mutta siis… no, hienostunut, en tiedä sille parempaa sanaa. Hän istuu edessäni ja nyt tänä vuonna hänen vieressään istuu sellainen oikein ronskieleinen ja -puheinen mies ja minä yritän siellä takana olla kikattamatta heidän ”keskustelulleen”. :D Hulluilla on edelleen halvat huvit, jotain hyötyä tästä minunkin tilanteestani! :)

Mutta siis, harmittaa ihan hirveästi, että menetin tämän yhden pienen sosiaalisen suhteen ikäiseeni ihmiseen, varsinkin, kun minusta me tulimme toimeen hyvin ja oletan, ettei hän nyt minua ainakaan inhonnut. Toivottavasti ainakaan, en tiedä, olenko kovin hyvä lukemaan ihmisiä… Silloin, kun opiskelin, usein kävi niin, että oli joku pari- tai ryhmätehtävä ja luonnollisestikin niiden takia tuli vietettyä paljon aikaa yhdessä. Minusta minulle ei koskaan osunut sellaista paria tai ryhmää, että työskentely olisi ollut mitenkään epämiellyttävää, vaikkei sitä nyt tietysti kaikista voi pitää, mutta osa niistä ihmisistä ei edes tervehtinyt jälkeenpäin. En nyt odottanut mitään kaveruutta siltäkään suunnalta, mutta itse yritin sanoa hei ja joskus puhuakin jotain. Osa kyllä tervehti ja jutteli muutaman sanan, jos vaikka seisoimme vierekkäin odottamassa luentoa tai jotain ja osa tuli ihan vapaaehtoisestikin juttelemaan ja se vastasi minun käsitystäni ”normaalista” käytöksestä. Yhden tytön kanssa olin samalla kenttäkurssilla kaksi viikkoa, olimme samassa pienryhmässä, nukuimme samassa huoneessa ja olimme samassa ruoanlaittoryhmässä, joten luonnollisestikin vietimme paljon aikaa yhdessä ja myös puhuimme kaikenlaista ihan yhdentekevää siinä sivussa(Ja lisäksi, siellä oli kaikenlaisia ihan hölmöjä ”iltaleikkejä” ja hän pariin sellaiseen itse pyysi, olisinko hänen parinsa!). Kurssi oli ihan elokuun alkuviikkoina ja kun kahden viikon päästä palasimme yliopistolle, yritin sanoa hei ja puhua hänelle ja hän käyttäytyi kuin emme olisi koskaan tavanneet! Olin ihan ihmeissäni…! Ehkä hän sitten luuli, että yrittäisin saada hänestä kaverin ja halusi torjua minut alkuunsa, mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin en ihan hirveästi edes pitänyt hänestä. Yhden toisen tytön kanssa oli samankaltainen tilanne ja hänestä kyllä pidinkin; näin hänet ehkä kuukausi myöhemmin koiransa kanssa ja sanoin, että hänellä on kaunis koira ja menin silittämään (koiraa, en opiskelukaveria… :)) ja hänkin käyttäytyi kuin olisin ihan tuntematon. En tajua… En muista, olenko jaaritellut aiheesta joskus aiemminkin, mutta mikä normaalien ihmisten mielestä on normaalia käytöstä? Oletan, että kyse oli siitä, että nämä ihmiset eivät pitäneet minusta ja halusivat torjua minut, mutta en minä nyt tervehtimisestä olisi luullut saaneeni uuden parhaan ystävän… Minusta vain on kohteliasta tervehtiä ihmisiä, jotka tuntee. Jos joku sanoo minulle hei, minä vastaan, vaikkei minulla olisi aavistustakaan, kuka hän on, kuten käy todella usein, koska äitini tuntee kaikki maailman ihmiset... Joten, mistä sitä tietää, vaikka se tyttö olisi jo vuosia toivonut pääsevänsä minusta eroon ja nyt on ihan taivaassa, kun niin on vihdoinkin käynyt! :D :(

Olen kuitenkin tänä syksynä viihtynyt yllättävän hyvin asunnollani, olen itsekin ollut siitä ihmeissäni. Olen kuitenkin myös miettinyt muuttoa lähemmäs kotia tai jopa ihan kotiin. Tajusin yksi ilta, että syy siihen, miksi minun kuitenkin on niin vaikea lähteä tästä kaupungista, on se, että silloin aikanaan, kun muutin tänne, olin niin toiveikas, että elämäni muuttuisi. Tietysti ammatillisesti, koska tulin tänne opiskelemaan, mutta toivoin myös ihan hirveästi, että saisin kavereita. Minulla oli sellaisia asioita, joita olisin halunnut kokea jonkun toisen seurassa; siis ihan yksinkertaisia asioita, ostoksilla käyminen tai elokuva tai iltalenkki, kun on jo pimeää, mutta pieniä unelmia, joiden toivoin toteutuvan muuttaessani tänne. Asioita, joita teen totta kai yksinkin, mutta jotka olisin halunnut kokea jonkun toisen seurassa. Ja kun niitä ei ole tapahtunut, on vaikea lähteä pois. Olisi yksi asia palata kotiin kokemuksia rikkaampana, mutta maitojunalla häntä koipien välissä… Vaikka toisaalta, olen ollut täällä kohta vuosikymmenen ja olen jo vuosia sitten luopunut toivosta, että voisin saada kavereita. Samalla tiedän, että kun palaan kotiin, suljen lopullisesti pienimmänkin mahdollisuuden sosiaalisesta elämästä, enkä kai ole valmis siihen vielä, vaikka en enää mitään toivokaan. Mutta se, että en nyt ole tuntenut olevani asunnossani kuin betonihäkkiin suljettu eläin, on tervetullutta vaihtelua.

Ai niin muuten, todella moneen kauppaan laitettiin jo joulujuttuja… Sokoksellakin oli, ostin jonkun jouluisen kynttiläsysteemin äidille joululahjaksi. :) No, jouluunhan on alle kolme kuukautta, mutta kun ulkona on niin auringoista ja lämmintä, ajatus joulusta tuntuu silti vähän oudolta. Ja olen aika huolissani siitä, kun viime joulu oli minulle niin rankka. Mutta turha sitä on etukäteen surra. :)

Nyt on pakko alkaa siivoamaan, kun vihdoinkin alkaa viilentyä. Tämä asunto on edelleen päivisin kuin sauna, onneksi sentään yöt on jo kylmiä.

Ja huomenna alkaa lokakuu! :o Hyvää lokakuuta kaikille! :)


maanantai 21. syyskuuta 2015

Vakavaa asiaa... :)

Koko viikonlopun on tuoksunut juuri siltä syksyltä, jonka tuoksua rakastan. Raikkaalta tuulelta ja puunsavulta. :) Ulkona siis. Sisällä "tuoksuu" labradorinnoutaja, joka tykkää ompuista... :/ Ja voissa kieritetty kissa. :) Äiti laittoi eilen kokonaisen kalan uuniin ja autoin häntä voitelemalla ison vuoan voilla. Meillä ei keittiössä kissat saa mennä pöydille tai tasoille, mutta ikkunan edessä on lipasto, jonka päällä ei pidetä mitään ruokaa, joten he saavat istua siinä tähyilemässä lintuja. Eilen laskin voidellun vuoan epähuomiossa siihen lipastolle mennessäni toiseen huoneeseen vastaamaan puhelimeen ja kun tulin takaisin, keskimmäinen kissa makasi pitkin pituuttaan hyvin tyytyväisen näköisenä siinä voidellussa vuoassa... En mitenkään kehunut häntä... :D Hän kyllä nuoli jonkin verran voita turkistaan, mutta ei tarpeeksi, koska nyt hänessä on lievä härskiintyneen rasvan haju. Yöks! :D

Yöt ovat edelleen olleet aivan hirveitä, en ymmärrä, mikä minua vaivaa... Päivät sujuu ihan hyvin, mutta kun tulee ilta, minulla on ihan hirveä olo ja kamalat ajatukset pyörii päässäni. Elämä tuntuu niin toivottomalta ja synkältä. Tajusin yksi ilta yhtä blogia lukiessani, että olen aina ajatellut, että saisin elämässä automaattisesti sen, mitä ansaitsenkin, en enempää, enkä vähempää. Minusta ei elämässä kuulu saada enempää kuin minkä ansaitsee ja minusta olisi moraalisesti väärin tavoitella asioita, joita ei kuulu saada. Tiedän toki, ettei se mene niin, vaan oikeastaan enemmänkin päinvastoin ja sekin on aina ollut asia, mitä minun on ollut hyvin vaikeaa sietää; että hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita ja pahoille hyviä. Ainakin olen voinut omassa elämässä toimia oman moraalikäsitykseni mukaan. Mutta muut ihmiset taitavat vain ottaa, mitä haluavat, miettimättä, ovatko sen ansainneet...?

Minusta on oikein ja oikeudenmukaista, että ihminen saa täsmälleen saman verran hyviä asioita itselleen kuin on antanutkin ja minun kohdallani se saldo menee kyllä reippaasti miinuksen puolelle. Minulla ei ole ketään muuta kuin vanhempani ja vaikka yritänkin, aiheutan heille lähinnä surua ja häpeää.  Tavallaan siitä myös muodostuu ikävä kierre, koska jos olisi ystäviä ja lapsia ja kumppani, olisi koko ajan arjessa ihmisiä, joille tehdä pieniä hyviä tekoja, joista taas ansaitsisi lisää hyviä asioita itselleen. Eihän se toki ole mahdotonta yksinäisellekään, mutta vaatii paljon enemmän, kun niitä asioita pitäisi jotenkin onnistua tekemään ihan tuntemattomille. Ja onhan minulla vanhempani, mutta minussa on jokin sellainen vika, että vaikka kuinka yrittäisin, en osaa olla hyvä tytär.

Mutta mitä pitäisi tehdä, jos haluaa jotakin enemmän kuin mitään ja myös todennäköisesti pystyisi vain ottamaan haluamansa, mutta tietää sen olevan väärin? Tarkoitan siis tietysti lapsen hankkimista. Voisin kerrankin vain yrittää ottaa jotakin, jota haluan, vain siksi, että minä haluan, en mistään muusta syystä. En siksi, että ansaitsisin sen tai olisin siihen oikeutettu, vain siksi, että haluan. Enkä ainoastaan mitään aineellista asiaa, vaan toisen ihmisen, jonka koko elämä ja tulevaisuus ja onnellisuus olisi minun käsissäni ja minun vastuullani. Koska haluaisin olla äiti, koska haluaisin syyn jaksaa elää vanhaksi, myös koska haluaisin kerrankin antaa vanhemmilleni jotakin, josta tietäisin heidän tulevan onnellisiksi. Mutta ongelma on, että jos jokin menisi vikaan, minä en maksaisi siitä, hinnan maksaisi lapsi.

Tiedän, että moni tuomitsee lapsen hankkimisen yksin, mutta minusta lapsen hankkiminen on aina itsekästä, eikä heteroparisuhde ole minkäänlainen tae siitä, että lapsella olisi kaksi hyvää vanhempaa. Miettiikö heteropariskunnat sitä, ovatko he ansainneet lapsen vai pidetäänkö sitä niin kiinteänä osana parisuhdetta että ihmiset vain kokevat sen oikeudekseen? En yhtään tiedä, miten paljon muut ihmiset ajattelevat lapsen hankkimista... Näin yhden vanhan luokkakaverini vauvan kanssa ja se tuntui minusta ihan hirveän epäoikeudenmukaiselta. Sekä hän, että hänen miehensä ovat pahasti alkoholisoituneita ja heidän kaksi edellistä lastaan ovat huostaan otettuina. He eivät tainneet miettiä, onko heillä oikeus saada taas yksi lapsi... Tiedän, että tekisin parhaani, en käyttäisi alkoholia, enkä olisi väkivaltainen, vanhempieni omaisuuden ansiosta lapsen elämä olisi taloudellisesti turvattua ja ainakin voisin tarjota turvaa ja rakkautta ja uskon myös, että vanhempani olisivat hyvät isovanhemmat. Onko se tarpeeksi? Pahin uhka lapselle on minun geenini, mutta masennus ei ole kovinkaan paljon todennäköisempää kuin ylipäätään kenelle tahansa ja voisin pitää huolen, että lapsella on liikunnallisia harrastuksia, mikä toivottavasti edes vähentäisi ellei täysin poistaisi mahdollista koulukiusausta. Ja olisihan lapsella oltava ainakin geneettisesti toinenkin vanhempi, ehkä sieltä tulisi jopa hyviä geenejä.  

En todellakaan tiedä mitä tehdä... Tiedän vain, että aika alkaa loppua kesken ja minun on tehtävä päätös pian. Olisi niin helppoa, kun olisi kumppani ja voisi saada ihan oikean perheen luonnollisin keinoin. Se olisi ihan kokonaisuudessaan niin erilainen tilanne. Ja silloin sen lapsen saisi tietenkin ilmaiseksi, keinohedelmöitys on kallista puuhaa... Tiedän, että jos olisin voinut saada kumppanin, olisin myös hankkinut lapsen, vaikka sama ihminen minä silloin olisi ollut. No, paremmannäköisessä pakkauksessa, mutta se tuskin lasta kiinnostaa. Mutta tässä tilanteessa joudun tarkkaan miettimään, voinko tehdä niin... Enkä minä todellakaan tiedä. Ja niinpä en pysty nukkumaan öisin, koska päässäni pyörii vain nämä asiat.

Näin jopa yksi yö unta, jossa joku mies lahjoitti minulle muovikassillisen "materiaalia" lapsen hankintaan... Jep... Se lienee paha merkki... :D

Mutta minun pitää nyt mennä leikkaamaan ruohoa, toivottavasti viimeisen kerran tänä kesänä! Palaan taas huomenna omalle asunnolleni, joten pakko saada tehtyä se nyt, vaikka nurmikko on kyllä todella märkää...

En nyt tiedä, uskallanko julkaista tämän, pelkään, että kun tulen leikkaamasta nurmikkoa, täällä on kymmenen kommenttia, joissa sanotaan, että olen hirveä ihminen, kun edes harkitsen lapsen hankkimista... Ja saahan niinkin toki kommentoida, jos sitä mieltä on. Siksihän minä tästä oikeastaan kirjoitankin, että saisin jotain selkeyttä omiin ajatuksiini... Mutta mistä sen tietää, onko riittävän hyvä ollakseen oikeutettu saamaan lapsen? Jos jollain on siihen kysymykseen vastaus, niin olisin siitä enemmän kuin kiitollinen! :)

lauantai 12. syyskuuta 2015

Viikonloppu :)

En ole edes avannut tietokonettani kahteen päivään, se on varmaan ennätys minulle(siis tietysti sinä aikana, kun minulla on ylipäätään ollut tietokone)! Ostin tosiaan uuden tietokoneen, koska vanha oli alkanut hidastua (ja vähän siksikin, että se vanha saisi olla sitten kotona ja tämä uusi asunnollani, enkä joutuisi kantamaan sitä edestakaisin), mutta tämä vasta hidas onkin!! Olen nyt ollut melkoisen pettynyt siihen, eikä ole huvittanut laittaa konetta päälle… En sitten tiedä, että onko tämä jotenkin niin huonolaatuinen; tämä on Hp:n kone ja maksoi alennusmyynnissä hiukan alle 300, mutta olen kyllä laittanut vanhat koneet kiertoon siinä vaiheessa, kun niistä on tullut näin hitaita ja kun tämä jo ihan uutena on näin hidas, niin miten mahtaa käydä… Tai kyllähän se hinta varmaan vaikuttaa, minulla on ollut yksi kone, joka maksoi tuhat euroa (tosin siihen aikaan kannettavat yleensäkin oli vielä nykyistä kalliimpia) ja se pysyi ihan hyvänä 10 vuotta, kunnes sitten alkoi oikutella ja sammui lopullisesti. Nyt muuten kun ajattelen asiaa, niin kannettavat on yleensä pysyneet minulla ns. hyvinä noin vuoden kulutettua satasta kohden… Mutta tämä tosiaan on heti uutena hitaampi kuin se toinen käytössäni oleva, joka on ostettu vähän vajaa 4 vuotta sitten. Ja tämä on vielä rumakin kuin mikä! Ja tilasin muuten siinä samassa tilauksessa äidille puhelimen, joka piti heti lähettää takaisin, koska siinä ei toiminut näyttö! Ja viime kesänä samasta paikasta tilattu pyykkikonekin on surkein ikinä! Hmmm… Se oli vielä kallis kone ja kuvittelimme, että se olisi erityisen hyvä, mutta se säästää sähköä ja vettä, joten se on ilmeisesti ekologinen. Puhdasta pyykkiä sillä ei saa aikaan, mutta luonto kiittää… Se on ihan naurettava vehje, siinä on sisäänrakennettu vaaka ja jos sinne laittaa sen maksimimäärän eli 7 kiloa, se käyttää koko pesuun kaikkine huuhteluineen 50 litraa vettä! Ja se pesu kestää yli 4 tuntia! Ja se pyykki ei tosiaan sillä pesulla vastaa minun vaatimuksiani, joten laitan pikapesun ennen ja jälkeen ja joka välissä laitan sinne vielä suihkulla vettä lisää. Kun olin lapsi ja nuori, meillä oli pyykkikone, jonka pesuohjelma kesti tunnin ja pyykki oli oikeasti puhdasta sillä pestynä. Ja se kestikin ainakin 20 vuotta. Ennen oli kaikki paremmin… :)

Lisäksi minulla alkaa olla aika epätodellinen olo, koska en ole nukkunut kunnolla varmaan pariin viikkoon. En vain saa nukuttua. Osin se kai johtuu siitäkin, että yöt on niin vaikeita, joten yritän aktiivisesti olla ajattelematta, mutta se kai aiheuttaa sen, ettei aivoni sammu. Vaikka olen ihan hirveän väsynyt, en vain nuku! Viime yönä joskus neljän aikaan päätin, että jos en viideltä ole nukahtanut, nousen ylös ja lähden lenkille, mutta sehän tepsi ja seuraavaksi heräsin kellon soittoon! :D Minä vaikka nukun ennemmin kuin lähden lenkille. :D Täytyy testata samaa jo iltayhdeksältä tänään. :)

Olen kuitenkin joka päivä lähtenyt jonnekin ”ihmisten ilmoille”, etten vain kökötä täällä yksin aamusta iltaan tai vain käy jossain metsässä kävelemässä. Tänään kävin vähän vaatekaupoissakin, mutta en ostanut mitään. Vaikka yhdet housut jäivät vähän harmittamaan… Tai sitten se johtui vain siitä, että ilahduin niin kovasti, kun normaalikoon isoimmat koot olivat liian isoja. Hassua, miten vilpittömästi siitä edelleen ilahtuu, vaikka olenhan minä edelleen iso. Tosin siinä kun havaitsin ne mukaan sovituskoppiin ottamani liian isoiksi ja lähdin hakemaan pienempiä (ja harhauduin siinä matkalla katselemaan kaikkea muutakin), huomasin, että ihmiset katsoivat minua vähän pitkään ja hymyilivätkin, mutta ajattelin, että minä nyt vain olen niin hurmaava, että jos ei minua katsele, niin ei sitten mitään. Mutta kun palasin takaisin sovituskoppiin, tajusin, että olin jotenkin onnistunut laittamaan ne omat housuni ylösalaisin päälleni! :D En ymmärrä, miten olen onnistunut sulkemaan vetskarin ja napin huomaamatta, että ne ovat väärinpäin! Onneksi tosiaan palasin vielä sovittamaan pienempää kokoa, enkä vaellellut koko päivää housut ylösalaisin! :D

Ja eilen bussissa sinne tuli joku mies kahden koiran kanssa ja toinen tuli luokseni, kun istuin pari penkkiriviä taaempana. Tietysti sitten silitin häntä ja hän ihan tyynen rauhallisesti kiipesi syliini istumaan. Koira oli aivan valtava (oma labbikseni painaa noin 35 kiloa ja tämä oli ainakin 20 kiloa painavampi), enkä saanut häntä pois sylistäni ja ajattelin, että mitä jos se omistaja kääntyy ja näkee, että joku ihan vieras ihminen istuu hänen pienen aasin kokoinen koira sylissään! Jonkun nuoren naisen avustuksella sitten saimme koiran pois päältäni, kun jäin bussista! :D Ja olin ihan yltä päältä koiran karvoissa, saman naisen avustuksella saimme ne puisteltua pois pysäkillä! :D Minusta tuntuu edelleen omituiselta, miten ystävällisiä ihmiset ovat nykyään, kun olen ilmeisesti ”hyväksyttävän” ylipainoinen. Se on tavallaan surullista, rasvakudostahan se vain on… Ja ei, se ei johdu omasta asenteestani, koska minä en edelleenkään muista, mitä minä painan. Tunnen itseni yleensä ihan yhtä valaaksi kuin aina ennenkin. Mutta ihmiset (naispuoliset) juttelee minulle nykyään ihan jatkuvasti, busseissa ja kaupassa ja julkisilla paikoilla. Se on niin outoa!! Vie varmaan vielä kauan, ennen kuin totun siihen. Mutta ei se varmaankaan ole mitenkään tietoinen reaktio, joten miksi meissä on jonkinlainen mekanismi, joka sanoo, että ylipainoista tulee karttaa? Ennenhän ylipaino tarkoitti, että selviytyy paremmin talvesta ja raskaudesta ja että on rikas. Joissain kulttuureissa edelleen ylipainoa ihan tavoitellaan. Ja olen ennenkin siitä puhunut, mutta se on hyvin suomalainen ilmiö, esimerkiksi keski-euroopassa ylipainoista kohdellaan ihan ihmisenä. No, minulla tuskin on läskejä vihaavia lukijoita, joten te ette kenties tiedä siihen vastausta. :) Outoa se on joka tapauksessa. :)

Täällä on muuten ihan hirveän kuuma, niin kuuma, että on ihan huono olo. :/ Olen nyt tosiaan viikonlopun asunnollani ja tähän saakka olen onnistunut olemaan sekoamatta. :) Mutta tämä kuumuus on kyllä aika sietämätöntä. Täällä sisällä ei tunnu syksyltä. Vaikka sähköpostiin on tupsahdellut jo muutama joulumainoskin… Ja yksi päivä kävin Pentikin nettisivuilla ja siellä oli jo jouluesite! Olen yrittänyt päättää, että ostaisinko lisää lautasia, kun keräämässäni sarjassa on valmistustakuu vain tämän vuoden loppuun. En silloin alkujaan osannut valita väriä, joten ajattelin, että ostaisin 4 kumpaakin väriä, mutta nyt olen miettinyt, että olen asunut nyt yksin 16 vuotta, eikä minulla ole koskaan käynyt yhtä ainoaa vierasta, niin mihinköhän minä kuvittelen tarvitsevani kahdeksan lautasta… Ja kun Pentikin tavarat ei ole ihan ilmaisiakaan… Mutta kun niitä ei sitten enää saa ja jos vaikka rikon jonkun noista olemassaolevista… Ensi viikolla on ilmeisesti taas jotkut alepäivät, niin siihen mennessä pitäisi päättää. Montako saman sarjan lautasta teillä muilla on?

Joka tapauksessa, ajattelin nyt laittaa koneen päälle ja kirjoittaa jotakin. :) Olen niin väsynyt, että minkään järjellisen tekstin aikaansaaminen on nyt ylivoimainen ajatus, mutta kunhan jotain kirjoitin… Tuntuu aika kamalalta ajatella, että nukahdan ehkä vasta joskus 12 tunnin kuluttua… Otin eilen illalla ensimmäistä kertaa elämässäni ylimääräisin puolikkaan tabletin melatoniinia, mutta sekään ei auttanut, joten jatkossa otan vain sen normaalin annoksen. Ja onhan tämän joskus loputtava… :/

Mutta mukavaa viikonloppua! :)

maanantai 7. syyskuuta 2015

Kirjaimellisesti syyskuu

Vielä edellisenä viikonloppuna ajattelin, että puiden lehdet ovat todella vihreitä vuodenaikaan nähden ja on vielä todella kesäistä ja lämmintä, mutta tiistaiaamuna viedessäni koiran ulos, olikin syksy. Näytti syksyltä ja tuoksui syksyltä ja tunsin syksyn ihollani. Ja haistoin ensimmäistä kertaa sen rakastamani raikkaaseen ilmaan sekoittuvan puunsavun, joka mielikuvissani on niin vahva merkki syksystä.

Ajatus syksystä tuntuu tänä vuonna vähän oudolta, koska ensimmäistä kertaa vuosiin odotin kesää, eikä kunnollista kesää tullutkaan. Minulla on jonkinlainen hassu tunne siitä, että aika vain hypähti keväästä syksyyn, ilman, että siinä välissä oli mitään. Ehkä se johtuu siitä, että niin monta kesäpäivää joutui vain viettämään sisällä sateensuojassa odottaen niitä oikeita kesäpäiviä. Ja nyt onkin jo syksy...

Minulla on ollut todella vaikea loppukesä, kaikenlainen ahdistus ja yleinen paha olo on ollut enemmänkin normi kuin satunnaista. Olen yrittänyt olla suuremmin valittamatta siitä tänne, koska siitä tulee aina niin paljon sanomista, mutta se on kuitenkin vaikuttanut postaustahtiin. Hyvin paljon energiaa menee taas pelkkään selviytymiseen ja on myös ollut vaikea keksiä aiheita. Myös viime syksy oli vaikea ja niin helpottunut kuin olenkin siitä, että keväät ovat nyt olleet helpompia, jos on pakko olla niin, että jokin vuodenaika on vaikea, mieluiten sitten vain kestäisin ne kamalat keväät ja pitäisin syksyt parhaana vuodenaikana. Haluaisin nauttia syksyn parhaista asioista, enkä pelätä pimeyttä.

Päivät vielä jotenkin menee, koska yritän olla ajattelematta liikoja ja pitää itseäni kiireisenä tekemällä jotakin, mutta öisin, kun yrittää nukkua, kaikki mahdollinen hyökkää kimppuun, enkä saa nukuttua tai heräilen koko ajan tai näen painajaisia. Yhtä  tuttuani puri käärme ja hänen mielestään oli hyvä idea kertoa koko tapahtuma minulle hyvin yksityiskohtaisesti, joten ei varmasti tarvitse edes kertoa, mistä minä näen painajaisia...

Osa ongelmaa on se, että kun ei ole vain tätä masennusta, joka kaiketi on lähinnä jonkinlainen kemiallinen ongelma aivoissani, vaan on myös suru lapsettomuudesta ja hirveä pelko vanhempieni ikääntymisestä ja myös yksinäisyys, jotka varmasti jo keskenään tekisivät elämästä vaikeaa. Mutta kun siihen lisätään se kemiallinen puoli, olo muuttuu hirveäksi. Kaikki yhdessä muodostaa päässäni ahdistavan kaaoksen, enkä tiedä, mistä loppujen lopuksi tunnen oloni pahimmaksi. En tiedä kuuluuko tunne kaaoksesta jokaisen ihmisen tunnemaailmaan, vai onko se jokin oma juttuni, mutta se on yksi kamalimmista tunteista, minkä tiedän. Se on niin kaikenkattava, sillä on omat värinsä ja sen tuntuu iholla ja ihon alla ja siihen liittyy jonkinlaista kitkasta aiheutuvaa ääntä ja aaltomaista liikettä. Ne yksittäiset asiat, joista tunnen surua tai jotka ahdistaa tai jotka pelottaa ovat kuin jonkinlaisia eri harmaiden sävyjen niljakkaita, kuumia punoksia, jotka kietoutuvat toisiinsa ja ne hankaavat ihoani sisältäpäin ja ne aiheuttavat kuin lievää merisairautta, jonkinlaista keinuvaa tunnetta.  Se on ihan hirveä tunne, minusta tuntuu, kuin voisin räjähtää niihin. Silloin ei maailmassa ole olemassa mitään muuta, vain se tunne. 

Olen todella väsynyt tähän ja minulta alkaa olla keinot lopussa. Nuorena sai apua siitä, että pystyi vielä jotenkin huijaamaan itseään, että ehkä jonain päivänä... Mutta se jokin päivä meni aikoja sitten ja nyt joudun elämään sen tosiasian kanssa, että mitään hyvää ei ole luvassa. Olen taas pelännyt vanhempieni kuolemaa ihan hirveästi ja myös pimeys on alkanut tuntua pelottavalta. Jotkuthan sanovat, että pimeydenpelko on kuolemanpelkoa, mutta olen aina pitänyt pimeyttä rauhoittavana ja turvallisena. Se on aina antanut minulle tunteen näkymättömyydestä ja jonkinlaisen luvan vain olla ja rauhoittua, mikä on tuntunut hyvältä. Mutta nyt se tuntuu painostavalta ja uhkaavalta.

Olen ajatellut sitä, että ihmisillä on taipumus pitää kotiaan turvallisena paikkana, vaikka ulkona pimeydessä pelottaisikin, tuntee helpotusta, kun pääsee omaan kotiinsa lukittujen ovien taakse. Mutta oikeasti meitä suojaa kodin ulkopuolisilta kauhuilta vain muutaman millin paksuinen lasi, jonka kuka tahansa voi rikkoa milloin tahansa niin halutessaan. Minulla on yleensä ikkuna auki öisin ja joskus minusta tuntuu, kuin voisin kuulla kaikkien niiden uhkien ja pelkojen kiertelevän ulkona. Koiranikin on ollut rauhaton; en tiedä, tarttuuko minun pelkoni häneen vai reagoiko hän muihin eläimiin ulkona. Yleensä tunnen oloni syksyisin rauhalliseksi ja turvalliseksi, mutta tänä vuonna on toisin. Myös kylmyys tuntuu uhkaavalta. Minua ei ole koskaan haitannut kovakaan pakkanen, mutta jo parina viime vuonna olen tiedostanut sen, että yksi ihmisen perustarpeista on suoja ja kylmyys todella voi tappaa. Olen toki sen aina tiennyt, mutta se on alkanut tuntua kovin konkreettiselta.

Minusta tuntuu, kuin missään ei enää olisi turvallista paikka, johon voisin käpertyä odottamaan parempia aikoja ja oloni parantumista. Kirjoissa ja elokuvissa aina hahmojen vaikeat ajat ohitetaan vaikka näyttämällä, miten vuodenajat vaihtuu tai kuukaudet etenee kalenterissa kuin ne vain katoaisivat jonnekin, mutta todellisuudessa vain hyvät ajat menee ohi nopeasti, vaikeista ajoista joutuu elämään joka ikisen sekunnin. Ainakin minulla kaikki hyvät muistot myös muuttuu jotenkin unenomaisiksi tai epätodellisiksi ajan kuluessa, mutta vaikeista asioista muistaa jokaisen tunteen ja äänen ja tuoksun. Ja siinä missä hyvistä asioista jää vain muisto, kaikki pahat asiat jää osaksi itseä.

Tunnen itseni tällä hetkellä noin tuhatvuotiaaksi... Minusta tuntuu, että olen kiertänyt samaa kehää niin kauan, että se on kulunut niin syväksi, etten enää näe kuin mustat seinät kaikkialla ympärilläni. Eikä sieltä taida enää päästä poiskaan... Minua on aina ahdistanut akvaarioissa olevat hait, jotka eivät voi muuta kuin uida pientä ympyrää loputtomiin, koska jos ne lakkaavat uimasta, ne kuolevat. Tuskin niilläkään on suurta toivoa paremmasta, mutta silti ne jatkavat uimista. Hait pystyvät nukkumaan vain yhdellä aivopuoliskolla kerrallaan, minulla olisi käyttöä sille ominaisuudelle... (Mikä sen haitaideteoksen nimi oli, jokin kuoleman mahdottomuus tai vastaava...?)

Tämä alkaa kuulostaa nyt ihan joltain b-luokan roskaromaanilta, joten ehkä minun on aika mennä nukkumaan. Mutta yritän syksyn aikana alkaa taas päivittämään blogia vähän aktiivisemmin, aion yrittää alkaa liikkua enemmän, koska nyt kesällä sekin on ollut vähän ajoittaista ja ehkä minä jopa yritän taas vähän laihduttaakin... :) Ehkä! :) Ja yritän jotenkin päästä irti tästä ahdistuksesta, joskin yleensä siihen on auttanut vain aika.

Hauskaa syksyistä viikkoa! :)